159. Vanhanen ei ottanut vastuuta mistään

Pääministerin tämänpäiväinen haastattelutunti oli odotetunlainen. Vanhanen kierteli ja kaarteli, puhui pitkään ja hartaasti, mutta vältti ottamasta suoraa kantaa useimpiin hänelle kiusallisiin kysymyksiin.

Jotkut ehkä odottivat haastattelusta valtakunnan johtavan poliitikon painavaa ja perusteltua puheenvuoroa koko poliittisen järjestelmän uskottavuutta syvästi ravistelevassa kysymyksessä. Jos odottivat, niin pahastipa taisivat pettyä.

Tilaisuus muistutti minusta enemmänkin rikoksesta epäillyn ahdistuneen oloista puolustuspuheenvuoroa. Isoa poikaa epäiltiin omenavarkaudesta, kun hänet oli tavattu taskut täynnä omenia. Poika puolustautui, että en se minä ollut ja jos olinkin, niin oli siinä mukana muitakin poikia, joiden vain onnistui pötkiä pakoon. Miksi te aina minua syytätte ja vieläpä muiden tekosista! Sitä paitsi omenien poimiminen naapurin puusta oli pojan mukaan pitkään jatkunut traditio, hänen isänsäkin oli aikanaan harrastanut sitä.

Siltä tuo Vanhasen haastattelu minusta kuulosti. Vanhanen ei tunnustanut mitään, ei nöyrtynyt tippaakaan missään kohdin, ei myöntänyt mitään eikä oikein muistanutkaan mitään, ei ainakaan mitään itselleen raskauttavaa. Mutta onhan tähän jo totuttu.

Ennen kaikkea: Pääministeri ei ottanut vastuuta mistään. Hän suorastaan kiersi kaikki kysymykset vastuustaan ja mahdollisesta erostaan. Edes osavastuuta mistään Vanhanen ei halunnut ottaa, vaikka hän on valtakunnan korkein poliittinen johtaja, jolla on ollut jo vuosia valta ja keinot epäkohtien korjaamiseksi. Ja puheenjohtaja puolueessa, jonka nokkamiehiin kuuluvat poliitikot (mm. Vihriälä ja Kaikkonen) ovat tunnustaneet oman virheellisen menettelynsä. Virheellisen menettelynsä nimenomaan keskustan johtamassa RAY:ssä ja Nuorisosäätiössä, jossa myös Vanhanen on toiminut 20 vuotta puheenjohtajana ja jonka varoja on ohjattu vuosien saatossa hänen tietensä hänen omiin vaalikampanjoihinsa.

Mutta ei puhettakaan minkäänlaista vastuuntunnosta tai vastuun ottamisesta! Vain pientä juridista kikkailua esimerkiksi sillä, että vaalitukiin käytetyt säätiön varat eivät olisikaan olleet RAY:sta saatuja varoja. Ikään kuin tällä olisi jotain merkitystä, kun ratkaisevaa on se, ettei säätiön varoja, olipa ne saatu mistä tahansa, voida käyttää muuhun kuin säätiön säädekirjassa määrättyyn tarkoitukseen. Eikä vaalitukien antaminen poliitikoille, ei edes säätiön puheenjohtajalle, taatusti ole ollut kyseisen säätiön toiminnan tarkoitus.

Erityisen pahalta tuntui pääministerin pikkupoikamainen kiivailu siitä, että hänenkö muka pitäisi kantaa yksin vastuu koko vaalirahasotkusta, siis myös muiden puolueiden epäilyttävistä varainkeruutavoista. Ikään kuin joku olisi vaatinut pääministeriltä tällaista marttyyriyttä! Sai vaikutelman, että Vanhanen ei todellakaan halua tai edes kykene kantamaan vastuuta, ei poliittista eikä moraalista vastuuta, ei hallituksensa tai johtamansa puolueen osalta, ei edes omista tekemisistään. Sen sijaan hän etsii syntipukkeja muualta ja on valmis vierittämään vastuuta kernaasti muiden piikkiin. Poliittisen vastuun kantaminen näyttää olevan Vanhaselle täysin vieras käsite.

Pääministeri takertuu mielellään yksityiskohtiin - siis niihin jotka hän muistaa - ja vaatii koko ajan niiden selvittämistä. Hän ei halua tai kykene näkemään kokonaistilannetta eli poliittisen järjestelmän uskottavuuden kriisiä, johon hän osaltaan syypää ja josta hänen pitäisi kantaa pääministerinä vastuuta. Ainoa johtopäätös, joka vaalirahakohusta on Vanhasen mukaan tehtävissä, on se, että vaalirahoituslainsäädäntöä on uudistettava. Sen jälkeen voidaan taas jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut! Kaikki epäkohdat ja toiminnan laillisuutta koskevat epäselvyydet on tarkoitus lakaista maton alle uudella lainsäädännöllä.

Vanhanen vetosi voimakkaasti myös siihen, että nykyinen hämärä vaali- ja puoluerahoituskäytäntö on "vuosikymmenien takainen maan tapa", josta vastuuta ei voida kaataa yksin hänen päälleen. Vanhasen pitäisi toki ymmärtää, että maan tavaksi voidaan hyväksyä vain sellainen käytäntö, joka on järkevä ja kohtuullinen; näinhän sanotaan jo vanhoissa Tuomarin ohjeissa. Noissa ohjeissa sanotaan myös, että lakien ja maan tavan tulee olla yleiseksi hyödyksi, ja että jos laki tai maan tapa tulee vahingolliseksi, se on vääryys, joka on hylättävä.

Vanhanen on ollut varmaan tietoinen nykyisen vaalirahoitusjärjestelmän epäkohdista, mutta siitä huolimatta hän on aina kannattanut sitä hyväksyttävänä maan tapana.

Järjestelmä on hyödyttänyt kyllä tiettyjä puolueita ja niiden tunnetuimpia poliitikkoja, kuten esimerkiksi juuri Matti Vanhasta. Mutta yleiseksi hyödyksi se ei ole ollut, sillä eihän yleisenä hyötynä voida pitää poliittisen järjestelmän uskottavuuden murenemista.

Vanhanen ei voi piiloutua maan tavan tai pitkään jatkuneen käytännön taakse myöskään siksi, että hän on jo vanha poliitikko, joka on ollut mukana valtakunnankin politiikassa yli 20 vuotta. Korruption vastainen EU:n toimielin Greco on Vanhasen pääministerinä ollessa huomauttanut pariinkin otteeseen Suomen hallitukselle, että Suomen pitäisi kiireesti uudistaa puolue- ja vaalirahoituslainsäädäntöään todeten, että Suomen nykyinen puoluerahoituskäytäntö on Valko-Venäjän tasolla. Vanhasen hallitukset eivät ole kuitenkaan ryhtyneet toimenpiteisiin vasta kuin nyt äärimmäisessä hätätilanteessa. Mutta tämäkin toimettomuus on pääministerin logiikan mukaan varmaan jonkun toisen tai joidenkin muiden vika, ei suinkaan hänen.

Tiedämme, että Matti Taneli Vanhasen suuri idoli ja esikuva oli ja on edelleen Urho Kekkonen.

Pääministerimme politiikassa omaksumansa tavat ja käytännöt näyttävät olevan peräisin Kekkosen pääministeriajoilta ja presidenttikaudelta. Vanhanen (54) tuli mukaan politiikkaan nuorena, jo 1970 -luvun loppupuolella. Dosentti Vesa Puuronen on todennut (HS 26.9.-09), että nykyiset vaalirahasotkut ovat seurausta edeltävien kolmen vuosikymmenen aikana muodostuneesta poliittisesta kasvatusjärjestelmästä.

Puuronen kirjoittaa näin:

1970-luvulta 1990-luvulle suuri osa nykyisistä johtavista poliitikoista opiskeli politiikkaa poliittisissa nuorisojärjestöissä. Näihin järjestöihin oli pesiytynyt kulttuuri, joka kasvatti poliitikot toimimaan epärehellisesti järjestöjensä valtionapujen maksimoimiseksi. Epärehellinen "päämäärä pyhittää keinot" -ajattelu on moraalinen perusta, jolle vaalirahoitusjärjestelmä perustuu.

Vanhanen, joka aloitti poliittisen toimintansa juuri nuorisojärjestöissä 1970 - ja -80 -luvulla, näyttäisi olevan kyseisen poliittisen kasvatusjärjestelmän tuote. Nyt ei ole tosin kyse nuorisojärjestöjen valtionapujärjestelmistä, vaan epäterveiden vaalirahoitusjärjestelmien omaksumisesta. Vanhasen aatetaustan vaikutus ilmenee myös hänen tavastaan vältellä poliittista vastuutaan ja vetäytyä "vuosikymmenien takaisen tavan" taakse. Eihän Kekkosen aikanakaan (1950-1980) kukaan johtava poliitikko tainnut juuri kantaa vapaaehtoisesti poliittista vastuuta koskaan mistään, ellei Kekkonen savustanut heitä ulos.

Vanhanen ei joko halua tai kykene näkemään, että hän on osavastuussa siitä, ettei tuosta epäterveestä, jo 1960- ja -70 -luvuilla syntyneestä järjestelmästä, johon kuuluvat myös erilaiset hyvä veli -käytännöt, ole vieläkään päästy eroon. Sitä on päin vastoin Vanhasen hallituskaudella haluttu edelleen pönkittää, viimeksi vuoden 2007 eduskuntavaalien alla mm. KMS -nimisen peitejärjestön avulla.

KMS, joka jakoi yrityksiltä koottua rahaa vaaliehdokkaille, eniten Vanhasen johtaman keskustan ehdokkaille, synnytettiin juuri Matti Vanhasen johtaman puolueen toimistossa hänen tärkeimpien puolueavustajiensa toimesta. Rahaa oli Vanhasen johtamalle puolueelle ja ehdokkaille tyrkyttämässä mm. Nova-yhtiö, jonka johdossa oli talousrikoksista pari kertaa vankeuteen tuomittu henkilö. Vanhanen on viime vuodeta lähtien yrittänyt jostakin syystä sitkeästi peitellä tapaamistaan kyseisen johtajan kanssa ennen vuoden 2007 vaaleja. Nyt tuota samaista johtajaa epäillään jälleen talousrikoksista, joihin hän olisi syyllistynyt mm. antamalla velkojiensa vahingoksi vaalitukea, paitsi muille, myös Vanhaselle ja hänen johtamansa puolueen ehdokkaille.

Kaikissa muissa länsimaissa - Italiaa ehkä lukuun ottamatta - tällaiset korruptiolta vahvasti haiskahtavat epämääräiset ja salaiset kytkökset pääministeripuolueen ja vaalirahaa sanottua tarkoitusta perustettujen peitejärjestöjen kautta antaneiden bisnesmiesten välillä ja niiden paljastuminen olisivat johtaneet oitis pääministerin vapaaehtoiseen eronpyyntöön. Suomessa pääministeri sitä vastoin pitää sitkeästi kiinni pallistaan ja syyttää mediaa ja muita puolueita poliittisesta ajojahdista.

Ensi viikon tiedonantokeskustelussa Eduskunnassa Vanhasen ja hallituksen taktiikkana on totutusti yrittää häivyttää kaikki epäselvyydet ja vastuukysymykset valmisteilla olevan uuden puoluerahoituslain alle.

Tähän on tultu. Saa nähdä, kuinka kauan tätä vaalirahakohua vielä kestää. Jaksavatko ihmiset kestää pääministerin vempulointia ja vastuun välttelyä vielä seuraavat 1,5 vuotta eli seuraaviin eduskuntavaaleihin asti. Poliittisen järjestelmän uskottavuus on jo kärsinyt vaurioita.

Mitä tästä kaikesta opimme?

Epärehellisyys maan poliittisen johdon perii.