1. Lahdessa viime viikonvaihteessa käydyt Kalevan Kisat eli yleisurheilun Suomen mestaruuskilpailut osoittivat, miten heikkotasoista suomalainen yleisurheilu tällä hetkellä on. Ajatella, että Suomesta ei löydy miesten 400 metrillä yhtään alle 48 sekunnin, 5 000 metrillä yhtään alle 14 minuutin ja 10 000 metrillä yhtään alle puolen tunnin juoksijaa. 110 metrin aidoissa meillä on nykyisin vain yksi nipin napin alle 14 ja 400 metrin aidoissa vain yksi alle 51 sekunnin juoksija sekä estejuoksussa vain yksi 9 minuuttia nippa nappa alittanut juoksija! Kuulantyönnössä, jossa SE on pitkälti yli 21 metriä, voitettiin Lahdessa mestaruus tuloksella 18.40, ja kiekonheitossa, jossa SE taitaa olla lähes 70 metriä, voitto heltisi tulokselle 60,45 ja hopea alle 56 metrin "kaarella". Korkeushypyn mestaruuteen riitti perin vaatimaton tulos 216, kolmiloikassa ainoastaan yksi mies loikki niukasti yli 16 metrin ja seiväshypyssä hopea tuli tuloksella 525.
2. Tätä "surkuttelua" voisi jatkaa loputtomiin, ei vain miesten vaan myös naisurheilijoiden tulosten osalta. Lahden SM-isoissa nähtiin vain kolmessa lajissa kunnon tuloksia: miesten pituushyppy, jonka voitti Roni Ollikainen tuloksella 791, naisten keihäänheitto, jonka voitti Seppo Rädyn valmennettava Oona Sormunen ennätyksellään 59,14 ja miesten keihäänheitto, joka oli selvästi kovatasoisin laji kaikkien mitalimiesten heitettyä reilusti yli 83 metriä.
3. Kalevan Kisoissa nähtiin toki joitakin valonpilkahduksia nuorten urheilijoiden taholta. Mikähän siinä kuitenkin mahtaa olla, että vaikka Suomella on ollut aina nuorten sarjoissa Euroopan tai joskus jopa maailmanmestareita, nämä nuoret urheilijat eivät aikuisten sarjaan siirryttyään ole enää kehittyneet, vaan vaipuneet sille paljon puhutulle kansalliselle tasolle?
4. Nuorten sarjassa suomalaisia huippuja Euroopassa ovat olleet esimerkiksi pikajuoksija Visa Hongisto sekä seiväshyppääjät Minna Nikkanen ja Eemeli Salomäki, joiden tuloskunto ei ole aikuisten sarjassa kehittynyt, vaan päin vastoin pudonnut. Tuoreimpana tapauksena tähän samaan kastiin uhkaa sortua keihäänheittäjä Sanna Utriainen, joka voitti toissa kesänä nuorten maailmanmestaruuden, mutta jonka kehitys tuntuu ainakin nyt pysähtyneen; Lontoon olympiakisoissa hän epäonnistui pahoin kolmella karsintaheitollaan. Ovatko suomalaiset nuorisohuiput henkisesti ja/tai fyysisesti liian pehmeitä ja tottuneet makoisille urheilijanpäiville? Siltä hieman vaikuttaa, kun katselee vaikkapa Sanni Utriaisen olemusta, jossa tuntuu olevan rutkasti turhia kiloja. Mutta eipä silti, kyllä minä niin mieleni olin pahoittaa, kun olin näkevinäni tv-kuvasta myös Oona Sormusen vyötäisillä "makkaroita".
5. Syitä suomalaisten urheilijoiden vaisuun menestykseen on varmasi monia, mutta yhteen tekijään kannattaisi kiinnittää huomiota, vaikka sitä ei ole kai kukaan aiemmin rohjennut ääneen lausua. Jos urheilija ei menesty eikä kehity, niin syy ei ole aina tai edes useimmissa tapauksissakaan sinä, että yhteiskunta tai asianomainen urheilun lajiliitto ei panostaisi tai sillä ei olisi tarpeeksi resursseja panostaa riittävästi urheilijoiden valmennukseen ja harjoitteluun.
6. Syynä menestymättömyyteen voi olla yksinkertaisesti myös se, että monet huippu-urheilijat satsaavat jopa liiaksi, ainakin henkisellä tasolla, valmennukseen ja kilpailuihin ja unohtavat näin tehdessään kaiken muun. He ajattelevat yksinomaan urheilua, harjoittelua ja menestymistään kilpailuissa, eli toisin sanoen elävät kokonaan urheilulle ja sen ehdoilla. Urheilu on heidän ainoa harrastuksensa ja ammattinsa, he eivät käy töissä eivätkö välitä usein edes opiskella, koska katsovat työnteon ja opiskelun haittaavaan valmentautumista ja urheiluun keskittymistä. Seuraavassa pari esimerkkiä Suomen huipulta.
7. Tero Pitkämäki on kiistatta ollut maailman huppuja keihäänheitossa, sillä onhan hänellä saavutuksenaan yksi maailmanmestaruus (vuodelta 2007) sekä kolme himmeämmänväristä mitalia arvokisoista eli olympia-, MM- ja EM-kisoista. Vuonna 2007 Pitkämäki valittiin Suomen parhaaksi urheilijaksi ja samana vuonna hänet nimettiin myös parhaaksi eurooppalaiseksi yleisurheilijaksi. Vuoden 2007 jälkeen Pitkämäen tuloskehitys kuitenkin pysähtyi, sillä hän ei ole sen jälkeen eli viiteen vuoteen enää ylittänyt 90 metrin rajaa; Teron ennätys on vuodelta 2005. Seuraavassa Pitkämäen kehitys hänen kunkin vuoden parhaan tuloksensa valossa:
1999 66,83 Hämeenlinna 9.9.
2000 73,75 Pihtipudas 20.7.
2001 74,89 Kannus 11.8.
2002 77,24 Lapua 24.6.
2003 80,45 Helsinki 11.8.
2004 84,64 Pihtipudas 4.7.
2005 91,53 Kuortane 26.6.
2006 91,11 Kuortane 24.6.
2007 91,23 Lapinlahti 22.7.
2008 87,70 Rooma 11.7.
2009 87,79 Lapinlahti 25.7.
2010 86,92 Kuortane 26.6.
2011 85,33 Shanghai 15.5.
2012 86,98 Tukholma 17.8.
8. Pitkämäki täyttää ensi joulukuussa 30 vuotta. Hän on valmistunut aikoinaan eli kymmenkunta vuota sitten sähköpuolen opistoinsinööriksi, mutta ei ole tiettävästi tehnyt milloinkaan koulutustaan vastaavaa työtä tai vuoden 2003 jälkeen mitään muutakaan palkkatyötä. Pitkämäki on ollut kymmenisen vuotta täysipäiväinen urheilija, jonka ammatti on keihäänheittäjä. Ei siis mikään ihme, että Pitkämäen parhaat vuodet kilpaheittäjänä ovat tai ainakin alkavat olla auttamattomasti takanapäin ja että hän ilmoitti Lahden kisojen jälkeen pohtivansa vakavasti uransa lopettamista. "Motivaatio on aivan pohjalla", Pitkämäki totesi. Kun Lontoossakin tuli vain viides sija, ei jatko tunnu enää pahemmin houkuttelevan, sillä seuraaviin olympiakisoihin on aikaa neljä vuotta.
9. Miksi niin fiksun oloinen urheilija kuin Tero Pitkämäki on tyytynyt koko kymmenvuotisen huippu-uransa ajan olemaan täysipäiväinen keihäänheittäjä? Tätä olen usein ihmetellyt. Luulisi, että kun miehellä on insinöörin tutkinto suoritettuna, hän olisi hakeutunut ainakin muutamaksi kuukaudeksi vuodessa kevytluontoisiin ja osapäiväisiin toimistotöihin, jotteivät ajatukset pyörisi koko ajan yksinomaan keihänheitön ja harjoittelun ympärillä. En millään jaksa uskoa, että keihäänheitto vaatisi vuosikausia kokopäiväistä panostusta harjoitteluun. Jos tuota harjoittelua tekee vuosikausia peräjälkeen, niin ei ole mikään ihme, että tuloskunto laskee, vaikka harjoittelisi miten hyvin ja monipuolisesti tahansa. Keihäänheitto ja sen harjoitteleminen ei voi olla koko elämä, puultahan se alkaa lopulta maistua!
10. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Pitkämäki ja muut kokopäiväiset keihäänheittäjät saavat aikansa harjoittelukaudella kulumaan yksinomaan valmentautumisen merkeissä. Ehkä kerran pari käydään "mettällä" ja kalassa ja pari kertaa vuodessa 2-3 viikon viikon leirillä etelässä. Ulkomaan leirit eivät olisi keihäänheittäjälle tai muillekaan kenttäurheilijoille toki mikään välttämättömyys, sillä keihäänheittoa tai vaikkapa kuulantyöntöä voisi toki treenata talvellakin aivan hyvin myös halleissa ja kuntosalilla. Talvisaikaan tehtävät ulkomaanmatkat toki piristävät, mutta jos itse olisin huippu-urheilija, niin taitaisinpa viettää nuo ulkomaan "leirit" kokonaan muissa kuin keihäänheiton tai ylipäätään urheilun merkeissä. Siis hieman Matti Nykäsen ja Harri Ollin tapaan, sillä hehän saattoivat piipahtaa jopa kesken kilpakauden viikon reissulla etelän lämmössä rentoutumassa ja menestyivät silti ja kenties juuri siksi talvisessa lajissaan erinomaisen hyvin.
11. Sähköinsinööri Tero Pitkämäki toteaa tänään iltapäivälehdelle, että hänellä ei ole takataskussaan siviilityöpaikkaa. Huono juttu, mutta jos hän olisi ollut aiempina vuosina osapäivätöissä, hänellä olisi varma työpaikka odottamassa silloin, kun lopettaa kilpauransa; ehkä keihäänheittokin maistuisi nykyistä paremmin. Pitkämäellä ei ole perhettä eli lapsia, vaan hän on elellyt koko huippu-uransa ajan kansallisen tason moniottelija Nina Kelon (32) kanssa, jolle on kuvista päätellen tyypillistä vakaa totisuus. Pariskunnalle on valmistunut helevetin iso pytinki Ilimajoelle, jossa on varmasti tilaa pytyille ja muille palkinnoille yllin kyllin, Nina Kelollakin on nyt jo kasassa kaikkiaan 31 SM-mitalia, mihin ehtinee vielä!
12. Mutta toivotetaan kaikesta huolimatta menestystä Terolle, jonka uskon vielä jatkavan kilpauraansa vuosi kerrallaan; ehkä se pitkä heitto myös kilpailuissa löytyisi taas ensi vuoden Moskovan MM-kisoissa!
13. Pitkämäki ei ole toki ainoa suomalainen huippu-urheilija, jonka kokopäivätoimista keskittymistä urheiluun ja harjoitteluun olen vuosien saatossa ihmetellyt. Toisena esimerkkinä - ja toisena pohjalaisena - otettakoon tähän vaikkapa moukarinheittäjä Olli-Pekka Karjalainen (32), joka on siis pari vuotta Pitkämäkeä vanhempi. Karjalainen on ikäkausihuippuja, sillä hän aloitti moukarinheiton jo 8-vuotiaana. Hän voitti vuonna 19-vuotiaiden MM-kultaa 1998 ja vuotta myöhemmin 19-vuotiaiden EM-kultaa; hänellä oli vuonna 1999 nuorten ME-tulos 78,33. Aikuisten sarjassa Olli-Pekka Karjalainen ei ole ollut samanlainen suurkilpailujen mies, sillä esimerkiksi vuoden 2000 Sydneyn olympiakisoissa hän jäi sijalle 34. alle 70-metrin "kiskaisullaan" ja karsiutui Ateena olympiakisoissa 2004 loppukilpailusta sijoittuen 16. sijalle noin 76-metrin heitollaan. Ainoa arvokisamitalinsa O-P. saavutti Göteborgin EM-kisoissa 2006, jolloin hän tuli toiseksi tuloksella 80,84, Pekingin olympiakisoissa 2008 Karjalainen oli kuudes tuloksella 79,59. Karjalainen on heittänyt yli 80 metriä kaikkiaan kymmenessä eri kilpailussa vuosina 2000-2006, eli vuoden 2006 EM-kisojen jälkeen Karjalainen ei ole enää ylittänyt 80 metrin "aatelisrajaa". Hänen SE-tuloksensa 83,30 on kahdeksan vuoden takaa vuodelta 2004.
14. Karjalaisen tulokset ovat huonontuneet vuosi vuodelta, mitä kuvaa se, että viime viikonvaihteen Lahden SM-kisoissa hän voitti mestaruuden vaatimattomalla tuloksella 73,59. Lahden voitto oli Karjalaisen 15:s peräkkäinen SM-mestaruus, mutta aiemmilla kerroilla hänen voittotuloksensa on ylittänyt aina sentään 75 metriä. Karjalainen on kärsinyt loukkaantumisista, ja hän karsiutui Lontoon olympiakisoista hävitessään karsintakilpailun David Söderbergille, jonka kisamenestys Lontoossa oli häpeällisen kehno.
15. Karjalainen ei ole kuitenkaan lopettelemassa kilpauraansa. Hän on ehdolla Seinäjoen kaupunginvaltuustoon lokakuun vaaleissa kokoomuksen reiveissä ja miehen tähtäimessä lienevät myös seuraavat eduskuntavaalit 2015. Luultavasti juuri poliittista uraansa ajatellen O-P. on katsonut tarpeelliseksi jatkaa uraansa, mutta kansainväliselle huipulle hänellä tuskin on enää asiaa. Huippuheittäjät ovat Karjalaiseen verrattuna sutjakoita ja tiukkalihaksisia kavereita, joiden pyörähtämisnopeus ringissä on luokkaa paria Oopeetä parempi. Pitkämäen tavoin Karjalainen on kuulunut kokopäivätoimisiin "apurahaurheilijoihin" eli hänen ammattinsa on ollut reilut 15 vuotta moukarinheittäjä, mistä hän on saanut toimeentulonsa. Kilpauransa ohessa Karjalainen on kuitenkin "lukenut" itsensä pitkällisten opintojen jälkeen valtiotieteen kandidaatiksi pääaineenaan valtio-oppi.
16. Karjalaisen tapaus panee miettimän myös toista allekirjoittanutta silloin tällöin askarruttanutta asiaa eli sitä, miksi pitkän kilpauran omaavat "vanhat parrat" eivät näytä malttavan luopua millään urastaan, vaan haluavat jatkaa sitä yhä edelleen; näin siitä huolimatta että tulokset ja saavutukset tippuvat vuosi vuodelta kuin lehmän häntä konsanaan. Esimerkiksi Tommi Evilän ainoasta arvokisamitalista on jo seitsemän vuotta (Helsinki 2005), mutta yhä vain joka kevät Tommi ilmestyy tv:n kuvaruutuun uhoamaan, että nyt kyllä pitäisi hypyn lentää ja pitkälle ja tähtäin on - tietty - olympia- tai EM-mitalli ja SE-lukujen parantaminen! Todellisuudessa näillä vanhoilla uhoajilla alkaa olla kova tekeminen jo SM-mitalissa ja EM-kisoihin pääsyssä.
17. Tällaisia tapauksia, joissa ikääntyvän urheilijan siis veri vetää vuosi vuodelta edelleen kentälle tai radalle taikka mäkeen tahi ladulle, on lukuisia. Jotkut haluavat tehdä jopa yhden tai parin välivuoden jälkeen come backin kilpakentille. Muistettakoon esimerkiksi mäkihyppääjä Janne Ahonen, jonka paluu vuoden sapattivuoden jälkeen päättyi mäkikotkan maineen kannalta aika nolosti. Myöskään Hannu Mannisen paluu yhden välivuoden jälkeen yhdistettyyn ei onnistunut. Syitä kilpauran jatkamiseen on varmasti monia, mutta varmaan yksi selitys löytyy siitä, että kyse on ammattiurheilusta, jossa menestyjiä palkitaan aika ruhtinaallisesti. Itse kunnioitan kyllä enemmän urheilijoita, jotka lopettavat urheilun ollessaan huipulla eivätkä enää sen jälkeen haikaile paluusta kilpakentille. Tällaisia huippu-urheilijoita ovat esimerkiksi olympiavoittajat Samppa Lajunen ja Marjo Matikainen, jotka lopettivat uransa reilusti alle 30-vuotiaana.
18. Palatakseni vielä keihäänheiton "saloihin", olen ihmetellyt sitä tapaa ja heittotekniikkaa, jolla Pitkämäki ja Antti Ruuskanen sukeltavat joka ikinen kerta heittonsa perään ja kaatua romahtavat sitten pitkin pituuttaan käsiensä ja polviensa varaan heittopaikalle. Tämä tuntuu olevan nykyisistä huippuheittäjistä ainoastaan Terolle ja Antille ominainen tavaramerkki, muut huippuheittäjät eivät sitä muistamani mukaan sitä harrasta, evät ainakaan kilpailuissa menestyneet heittäjät. Toki sukellustyyli ei ole mitään uutta keihäänheitossa, sillä muistan, että sellainen tapa ja tyyli oli jo 1950- ja -60-luvulla Suomea maaotteluissa edustaneella Mikko Paanasella, joka edusti Karijoen Tapparaa; hänen sukellustyylinsä oli yleisen ihmettelyn kohteena. On suorastaan mahdoton ajatus, että esimerkiksi Seppo Räty olisi tuiskahtanut heittonsa jälkeen "turvalleen" heittopaikalle! Sukellustyyli altistaa heittäjän loukkaantumisille normaalia heittotapaa herkemmin.
19. Ymmärrän toki, että "sukellus heiton perään" perustuu tavoitteeseen antaa keihäälle mahdollisimman suuri lähtönopeus, joka on yksi pitkien heittojen salaisuus. Toisaalta tästä näyttää seuraavan, että heittämisen muut tärkeät ominaisuudet kärsivät, etenkin heittäjän vasemman jalan eli tukijalan iskeytyminen juuri ennen vetovaihetta tukevasti radan pintaan. Tämä "pönkkä" on kaiken aa ja oo keihäänheitossa, mutta se kärsii ja heitto lähtee ikään kuin "jalat irti maasta", jos heittäjä keskittää kaiken huomionsa hirmuiseen riuhtaisuun. Seurauksena on väistämättä, että pönkkä pettää ja heittäjä suistuu kiskaisun jälkeen rähmälleen maanpintaan! Luulen, että Pitkämäen ja Ruuskasena alitajunnassa on jo heittoon lähtiessä nimenomaan se, miten riuhtaisu sukeltamalla onnistuu, jolloin kaikki muut olennaiset tekijät unohtuvat ja heitosta saattaa tulla pelkkä rääpäisy, jolloin keihään kaari jää usein jopa alle 70 metrin.
20. Lontoon kisojen yllätysvoittaja Trinidadin Keshora Walcott heittää keihästä aivan toisenalaisella tekniikalla ja rytmillä kuin suomalaiset, eli rennosti ja luonnollisesti ("puolihuolimattomasti") tukevasti pönkän päältä ja - tietenkin - ilman minkäänlaista epätoivoisen näköistä sukellusta heiton perään. Walcottin luonnollisen näköinen heittotapa on peräisin hänen aiemmin harrastamastaan kriketinpeluusta ja siinä suoritettavasta laaja-alaisesta syöttöliikkeestä. Suomalaiset, varsinkin juuri Ruuskanen ja Pitkämäki, juoksevat vauhdin näennäisesti hirmuvauhtia ja tekevät kiskaisunsa hätäisesti ja ikään kuin "apinanraivolla." Ei ihme, että tällainen heitto onnistuu vain ani harvoin hyvin, sillä tuollaisella tyylillä keihäs ei lähde oikeaan asentoon eli "uimaan", vaan lähtee usein joko kärki edellä "kyntämään" tai perä alhaalla "laahaamaan", jolloin tarvittavat metrit todelliseen huippuheittoon jäävät väkisin uupumaan.
21. Olen kisoja tv:stä ja joskus jopa paikan päällä seuratessani havainnut, että Antti Ruuskanen heittää lähes kaikissa kilpailuissa parhaan heittonsa vasta joko viidennellä tai kuudennella yrityksellään. Mistä tämä johtuu? Syynä tähän on nähdäkseni se, että Ruuskanen yrittää heittää ensimmäiset 3-4 heittoa mahdollisimman kovalla vauhdilla ja muutenkin juuri edellä mainitulla "apinanraivolla, jolloin keihäs ei lähde taivaalle optimaalisessa asennossa eli "uimaan", vaan joko kyntää tai laahaa ja heitosta tulee usein myös lian matala. Toisinaan kiskaisu on niin "raivokas", että keihäs tekee ilmassa, kuten Ruuskanen itse on asian asian ilmaissut, banaanimaisen liikkeen sivusuunnassa. Sen jälkeen kun Ruuskanen alkaa kisan edetessä pakostakin väsyä, hän ei enää jaksa juosta vauhti ylikovaa eikä räpeltää vetovaiheessa, jolloin hänellä on malttia keskittyä itse tekniseen suoritukseen ja hän saa sen avulla keihään lähtemään paljon paremmassa asennossa ja se lentää pitkälle.
22. Keihäänheitto ei ole niinkään voimalaji, vaan ensisijaisesti taitolaji. Minusta on aika outoa, että vaikka esimerkiksi Tero Pitkämäellä on ollut joinakin vuosina jopa oma päätoiminen valmentaja (Hannu Kangas), joka on siis keskittynyt vain hänen valmentamiseensa, Pitkämäki on vuosien myötä kadottanut oikean ja rennon tavan ja tyylin heittää pitkälle, jolloin hänen tuloksensa ovat huonontuneet. Jos Terolla olisi ollut näiden vuosien aikana keihäänheiton ohella myös muuta elämää ja mielekästä tekemistä, niin uskon, että hänen tyylinsä ja kykynsä todella pitkiin heittoihin (yli 90 m) ei olisi kadonnut niin tyystin kuin se nyt näyttää kadonneen.
Aivan oikein, sehän on keihäänheitto!
34 kommenttia:
Lukija saattaa ihmetellä, miten blogisti voi tietää mitään sellaisesta "taitolajista" kuin keihäänheitto?
Vastaus on yksinkertainen: olen itsekin heittänyt keihästä joskus jopa kilipailiussa, tosin hyvin kauan sitten eli poikien sarjassa ja yhtenä vuotena nuorten sarjassa. Olin tosin enemmän hyppylajien kavereita - tätä ei toki nykyisin kukaan uskoisi - mutta keihästäkin tuli heitettyä lähinnä 7-ottelussa. Huomasin tuolloin, että hyvällä tekniikalla saattoi keihäässä päihittää itseään paljon riskimpiä kavereita jopa metritolkulla. Miesten keihäskin (800 gr) lensi 18-vuotiaana yli 50 metriä.
Osaan vieläkin keihäänheiton 10 viimeistä askelta vaikka unissani tai sängystä juuri herätettynä. Ainakin paljon paremmin kuin tangon askeleet, fokstrotin askeleista nyt puhumattakaan! Aiemmin keihäänheitossa puhuttiin paljon "ristiaskeleista" ennen vetovaiheeseen "saapumista", mutta nykyheittäjien vauhti on niin kova, ettei käpäliä sovi sellaisessa vauhdissa enää oikein asetella ristikkäin, ettei kaadu turvalleen jo ennen vetoa.
Nykyisin eli hiukka vanhempana olen siirtynyt keihäänheitosta kiekonheittoon, jota harrastan vanhan kotitalon pihatantereella, eli siellä missä jo lapsena kisattiin vähän lajissa kuin lajissa, moukarinheitosta aina estejuoksuun asti.
Kiekkokaaret eivät tosin ole enää kovin häävejä, mutta pääasia on harrastaminen. Mutta kyllä siinä touhussa vieläkin tuntee onnistumisen iloa, kun onnistuu saamaan limpun (nyt 1,5 kg) lähtemään mahdollisimman hyvässä asennossa ja lähelle "pihaennätystä."
Keihäänheittäjän päivä koostuu seuraavasti.
7.30 Herätys, venyttelyä, ravitseva aamiainen
8.30 Keihäänheiton historian ja filosofisten perusteiden opiskelua
10.00 Kuntosaliharjoittelua
11.00 Mediakoulutuksen ja sponsorisuhteiden oppitunti
12.00 Ravitseva lounas
13.00 Keihäänheittovideoiden tutkimista ja mielikuvaharjoittelua
15.00 Keihäänheittoharjoitus
16.00 Monikulttuurisuuskoulutus
17.00 Ruotsin tunti (jotta voi vastata FST:n haastattelijalla).
Kyllä siinä koko päivä menee eikä edes ehdi heitellä kuin tunnin.
Keihäänheittovideoina kannattaa varmaankin katsoa Matti Järvisen ja Yrjö Nikkasen tyyliä YLE Areenasta. Heittivät koivuhalkoa pitkälle, joskin omintakeisella meiningillä kumpikin, mutta tuskin sen ihmeellisemmällä tyylillä kuin nykykaatuilijatkaan.
Matti Järvinen (1909-1985) paransi aikanaan keihäänheiton ME-tulosta 10 kertaa peräkkäin, hänen viimeisin ennätyksenä on vuodelta 1936. Hän voitti kultamitalin Los Angelesin olympiakisoissa 1932 ja EM-kultaa 1934, Berliinin kisoissa 1936 Järvinen jäi viidenneksi.
Yrjö Nikkanen (1914-1985) paransi Matti Järvisen ME-tulosta vuonna 1938 kahdesti. Jälkimmäinen ennätys 78,70 (Kotka 16.10.1938) kesti lähes 15 vuotta, sillä se rikottiin vasta elokuussa 1953 (Bud Held, USA). Nikkasen ME on viimeisin puu- eli koivukeihäällä heitetty ennätys. Berliinin olympiakisoissa 1936 Nikkanen sai hopeaa ja hänellä oli myös kaksi EM-hopeaa vuosilta 1938 ja 1946. Nikkanen oli Kannaksen poikia, kotoisin Kanneljärven pitäjästä. Hänen lempinimensä oli "Kanneljärven paimenpoika". Ennätysaikoinaan Nikkanen edusti kuitenkin Pölläkkälän Uraa.
Asia ei kyseiseen ketjuun kuulu mutta olisi kiva kuulla Virolaisen kommenttia tänään alkaneesta parkkisakko oikeudenkäynnistä. Mikä on tulos kuka joutuu ulos?
Palataan astialle seuraavassa jutussa!
Minua on taas tänään huvittanut suuresti toimittaja Päivi Happosen tämänpäiväinen "kohu-uutinen" tästä "merkittävästä parkkisakko-oikeudenkäynnistä", joksi Happoska juttua nimitti! Happonen ei ole oppinut vielä edes sitä, että valvontamaksussa ei ole kyse mistään parkkisakosta, mutta hänhän on niin sanotusti puolensa kollegansa Ari Mölsän kanssa jo aikoja sitten asiassa valinnut, joten hän puhua pälpättää edelleen "sakosta" välittämättä vähääkään virallisesta termistä. Mutta eihän Yle uutisten toimittajien ole tarvinnut juuri koskaan muuloinkaan mitään kertomastaan asiasta osata!
Päivi Happonen edellinen "kohujuttu" koski varatuomari Matti Norrin, tämän "arvostetun ulkomaan oikeuden tuntijan" täydellisten huuhaa-ajatusten esittelyä oikeudenkäynnin "kehittämisestä". Siinäkin jutussa Happonen osoitti täydellisen asiantuntemuksen ja kritiikin puutteensa.
Päällikkö Ari Mölsä vissiin vielä lepäilee ja iskee taas kohta ja kutsuu väräjävä-äänisiä vasemmistolaisia oikeusoppineita pakeilleen ja haastateltavakseen.
Tässä on taas hauskaa tiedossa koko syksy!
Ohhoh, tästähän päästään aasinsillan kautta tupakkaan.
Seppo Rädyn huippuaikoina avustin paria valtakunnallista mediaa tupakoivana free-urheilutoimittajana. Varhain huomasin, että Räty oli varsin hankala haastateltava. Mutta erään pitkän linjan valokuvaajan vinkistä opin, että Seppoa pitää odottaa, eikä sännätä heti juttuja kirjoittamaan.
Siis Seppo kisan jälkeen aina liukeni johonkin nurkan taakse polttamaan ketjussa. Siinä kahdestaan poltellessamme hän jutteli niitä näitä, joista sain parempia repliikkejä kuin raittiit kollegat.
Keppi siis lensi, vaikka kyseessä voi olla Lasse Lehtisen tuleva murhan kohde.
Tästä nyt nähdään, miten kaikki johtaa vihdoin ja viimein aina tupakkaan ja kessutteluun! Räty pärjäsi, koska osasi rentoutua, poltti tupakkaa ja joi olutta eikä stressannut Pitkämäen tavoin turhaan itseään ennen kisoja eikä niiden jälkeen.
Mikä sopii muuttolinnulle, ei sovi keihäänheittäjälle.
Mitä enemmän Pitkämäki alkoi viihtyä talvisin Australiassa ja Etelä-Afrikassa, sitä vähemmän lensi keppi.
Seppo Rätyhän on itsekin tuskaillut näiden syöksyjien perään että se pitäisi saada jotenkin kitkettyä pois, sehän on selvä tekniikkavirhe joka vie metrejä tuloksesta. Kuinka pitkälle Pitkämäki ja Ruuskanen heittäisivätkään jos tekniikka saataisiin kuntoon? Mutta kuka sen tekisi? Pitkämäen tekniikka meni ihan sekaisin kun meni Zeletzyn oppiin. Ei mikään helppo juttu jos on ikänsä heittänyt syöksymällä. Kyllä se on syvällä aivokopassa ja lienee mahdotonta sitä enää muuttaa. Ainakin niin että tulos ei siitä kärsisi. Kyllähän sekä Pitkämäki että Ruuskanen osaavat heittää syksymättä mutta keppi ei lennä silloin mihinkään.
Oona Sormusella on mielenkiintoinen ongelma, miesten keihäs lentää pitemmälle kuin naisten? Sekin osoittaa että kyse on todellakin tekniikkalajista, ei voimalajista. Oonakin heittäisi 70m kaaria jos joku opettaisi hänet heittämään keihästä. Rädystä ei näemmä ole siihen.
Pitkämäki ei toki alkanut syöksyä tai sukeltaa vasta Zelenezyn opissa vaan hän on tehnyt sitä lähes aina. Z. yritti opettaa Pitkämäelle rentoutta ja saada Teron vauhtijuoksuun rytmiä, mutta ei onnistunut, jolloin Tero palasi vanhaan "kipittävään" vauhtiinsa; hän ei osaa heittää rennosti. Joskus (harvoin) lentää pitkälle, joskus taas ei. Samaa vikaa on Ruuskasella. Se, että Oona S. heittäisi 200 grammaa painavampaa miesten keihästä pidemmälle kuin naisten keppiä, on tietenkin rätymäistä legendaa! Lahdessa ainakin Sormusen heitto oli ihan kohillaan.
Aki Parviainen oli ensimmäinen huippuheittäjä joka tuli aina turvalleen kalkkiviivalle eli on näitä syksyjiä nähty ennenkin.
http://www.youtube.com/watch?v=KRBtufEZMrQ
Onkohan Ruuskanen saanut syöksyoppinsa Parviaiselta?
Muistelen myös Jan Zelesnyn syöksyneen heiton jälkeen varsinkin uransa alkuvaiheessa. Niin totaalisen potkölleen heittoviivalle kuin Pitkämäki ja Ruuskanen tekevät, JZ ei kuitenkaan heittäytynyt.
Se ero Zeletzyllä ja Parviaisella on Pitkämäkeen ja Ruuskaseen että ensinmainitut eivät suinkaan syöksyneet kaikkia heittojaan, esim. Parviainen heitti yli 93m syöksymättä, samaten Zeletzyn pisimmät kaaret on heitetty syöksymättä.
Mutta jälkimmäiset heittävät aina syöksymällä. Ja se vie ne tärkeät loppumetrit heitosta, kuten ensinmainitut ovatkin osoittaneet.
Lontoon kisoista huomasin, että Ruuskanen heitti hyvin varovaisesti eli jo metriä tai paria ennen heittoviivaa. Tämä saattoi johtua siitä, että Lontoossa nurmikenttä ei alkanut heti heittoviivan jälkeen kuten normaalisti, vaan vauhtirata ja tartanpäällyste jatkui vielä muutaman metrin verran heittoviivan jälkeen. Ruuskanen jäi kultamitalimiehen heitosta vain puolisen metriä. Jos hän olisi rohjennut heittää lähempänä heittoviivaa, hän olisi voittanut kilpailun! Mutta kun hänen piti varata sille syöksymiselle ja rähmälleen menolle kunnolla tilaa, niin hän otti "varman päälle" ja jäi "ronsiille"!
Ei ole mitään Rädyn legendaa tuo Oonan tilanne, miesten keihäs lentää todellakin pidemmälle ja sillä nainen harjoitteleekin.
http://www.mtv3.fi/urheilu/yleisurheilu/uutiset.shtml/2012/06/1571214/oona-sormusen-outo-tilanne-miesten-keihaalla-pidemmalle
No, voe voe! Ei mikään ihme, ettei Oonan naisten keppi ole aiemmin lentänyt paljon mihinkään! Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen puolestaan heittelivät ennen kisoja naisten keihästä saadakseen tarvittavaa herkkyyttä. Näin myös vielä harjoituskentällä juuri ennen kilpailun alkua, kun he halusivat pelotella kanssakilpailijoitaan viskomalla hirmuisen pitkiä kaaria naisten keihäällä!
Tapio Rautavaara heitti aikanaan puukeihästä 81m. Väkisinkin tulee mietittyä paljonko hän olisi heittänyt nykykeihästä?
Muistan omasta nuoruudestani kun kokeilin ensi kerran miesten 800g keihästä niin se lensi eka heitolla 50m. Koskaan en ollut edes keihästä pitänyt kädessä sitä ennen. Olisi saattanut aueta vaikka huippu-ura jos olisi mielenkiintoa löytynyt.
Tämä nuori kaverikin joka voitti juuri kännykänheiton maailmanmestaruuden yli 100m kaarellaan heitti muutaman kokeiluheiton jälkeen yli 50m keihästä. Tosin kyseessä oli vain 700g harjoittelukeihäs mutta siltikin. Saattaisi olla potentiaalia mihin vain kaverilla.
Nuo harjoitusheitot ja "meikäpoikien" "viidenkympin heitot" ovat aina enemmän tai vähemmän legendaa. Tapio Rautavaaran virallinen keihäsennätys on 75,47 vuodelta 1945. Hänen kultamitaliheittonsa pituus Lontoossa -48 oli 69,77 ja saadessaan vuonna 1946 EM-pronssia Oslossa hän heitti 66,40. Kerrotaan toki, että vuonna 1943 Rautavaara olisi ollut "hirmukunnossa" ja heittänyt Karhumäessä puukeihästä 80.97, mutta esimerkiksi kentän kaltevuudesta yms. seikoista ei ole tietoa. Onhan Antti Ruuskanenkin kuulemma heittänyt kentällä, joka "päättyi ojaan", jo monia vuosia sitten yli 89 metriä. - Kännykänheittoa ei voida verrata keihäänheittoon.
. . . urheilu on ooppiumia kansalle.
Virolainen näyttää olevan aikamoinen yleisurheilun asiantuntija. Joitakin vähän poikkeavia näkökohtia rohkenen kuitenkin esittää.
Heittolajien tulokset ovat viime vuosina jääneet muuallakin kuin Suomessa taakse jääneiden vuosien tuloksia huonommiksi.Keihäänheitossa maailman kärkitulos tänä vuonna on vähän yli 88 metriä. Ruuskanen ja Pitkämäki ovat tilastossa kohtalaisen lähellä toisena ja kolmantena, vaikka heittävät Virolaisen mielestä väärällä tekniikalla. Tason alentumista on tapahtunut muissakin heittolajeissa, vaikka jonkinlaista kohentumista onkin ehkä tapahtunut aivan viime vuosina syvimmän aallonpohjan jälkeen.
En halua heittää mitään epäilyksen varjoa kenenkään yksittäisen heittäjän päälle erikseen, mutta epäilen kehittyneen dopingvalvonnan olevan syynä tason heikentymiseen. Dopingkäryjä esiintyy kyllä vieläkin,
On mahdollista, että Suomi pyrkii nykyään olemaan dopingvalvonnan mallimaa Lahden katastrofin vuoksi.
Kuulantyönnössä on Suomen tulostason lasksu silmiin pistävää. Takavuosina kärähti moni suomalainen dopingista. Kuulantyöntäjä Jarmo Kunnaksen veli
Tarmo Kunnas on sanonut, että 18 metrin ylittäviä tuloksia kuulantyönnössä on vaikea saavuttaa ilman dopingia. Tuossa valossa tämän vuoden voittotulos Kalevan
kisoissa on kunnon tulos.
Penkkiurheilijat ovat perustellusti ihmetelleet sitä, miksi suomalaiset juonioireina lähellä maailman huippua olleet yleisurheilijat eivät ole aikuisten sarjassa kehittyneet. Virolaisen mainitsemat seikat varmaankin vaikuttavat. Ehkä olen sinisilmäinen ajatellessani yhdeksi syyksi Suomen nykyisen dopingvalvonnan tason ja senkin, että kaikki eivät halua syyllistyä dopingiin. Innostusta vähentää ilman dopingkysymystä sekin, että monissa lajeissa on käytännössä lähes mahdotonta saavuttaa maailman huipputasoa. On aika toivotonta kilpailla voitokkaasti jamaikalaisten pikajuoksijoiden tai afrikkalaisten kestävyysjuoksijoiden kanssa. Erään takavuosien lahjakkaan keskimatkojen juoksijan on väitetty jotenkin masentuneen siihen, että arvokisamenestykseen olisi tarvittu veridopingia.
Mitä Hongistoon tulee, niin taantumiseen saattaa olla syynä maanviljelystöihin osallistumien eli muunkin kuin urheilun harrastamisen. Traktorinpukilla istuminen ei tee hyvää juoksulle. Maanviljelys on kuitenkin tärkeämpää kuin juokseminen. Hongisto ehti saavuttaa 200 metrillä ajan, jota olisi ollut vaikeaa parantaa.
Keihäänheitto on mulle tekniikalta outo laji. Asiantuntijatkin näyttävät olevan eri kannoilla. Urheiluselostajat ovat moittineet Ruuskasta liian matalista heitoista. Räty ei hyväksy kritiikkiä.
Lopullista totuutta on vaikea löytää.
Newtonin fysiikan massapisteidealisaation mukaan heitto kantaisi pisimmälle 45 asteen lähtökulmassa, jos ilman vastusta ei oteta huomioon. Jos ilmanvastus otetaan huomioon,niin differentiaalilaskennalla voidaan osoittaa, että paras lähtökulma olisi teoriassa pienempi kuin 45 astetta. Keihäs ei kuitenkaan ole massapiste,Lisäksi on otettava huomioon keihään lähtönopeus, johon vaikuttaa se miten juoksunopeus voidaan hyödyntää. Tuuli vaikuttaa asiaan. Ei ole helppo asia ratkaista, mihin nousukulmaan keihäs pitäisi saattaa ja vielä pitäisi pyrkiä laahaamattomuuteen ja kyntämättömyyteen. Ei ole ihme, jos epäonnistumisia tapahtuu. Lontoon tuulioloissa sattumalla oli melkoinen osuus.
Antti ”ronssi” Ruuskasen huastattelu IL 25.8
Toimittaja: Pitävät sinua lepposana miehenä, mutta keehäänheetossa pittää olla myös akkressiivinen. Mistee Ruuskanen semmosta ammentaa, kun perusluonne on mukavan raahallinen?
Ruuskanen: Isältä on varmaan peritty semmonen äkkipikasuus tarvittaessa. Kyllä se joskus ruppee potuttammaan oekein kovasti keihäässä. Jos ruppee oekeen potuttammaan, niin suottaa hyvin lähtee. Vähän pittää aena olla pikkusen ärhäkkänä siinä keehäänheetossa. Siinä ee passoo lupottaa posket ja silimät niinku milläki koeralla.
Toimittaja: Mikäs se sillä tavalla alakaa potuttaa?
Ruuskanen: En tiiä, jos siinä on mökeltänyt huonosti. Vaekka on lähtöjä ollu, niin oot pistänä keihään oekeen kyntämään huonoon asentoon ja se vongertelloo ja lentää niin ku banaanimuotosesti. Tai sitten joku heettää sopivasti pitemmälle, niin sekkii pistää verenpaineen nousuun. Sekkii on mukava homma.
Minnee en oo väittännä, että Pitkämäki ta Ruuskanen heittäisivät "väärällä tekniikalla. Jokainen saa minun puolestani heittää millä tyylillä tahansa. "Mikä minnee oon heille vastoomaan, miulta keehäs jäi nurkkoon aikonaan". Sanonta, jonka mukaan jokainen taaplaa tyylillään, pätee myös tässä tappauksessa.
Olen vain todennut, että kun Pitkämäen ja Ruuskasen suoritukseen tulee tavallaan yksi ylimääräinen vaihe eli tuo hirmuinen syöksyminen tai sukeltaminen keihhään perrään, niin se on itten poessa siitä vaiheessa, jolloin heittäjän pittää yrittee saaha keihäs lähtemään taivaalle mahdollisimman optimaalisessa asennossa. Sukellusheittäjille tulee muita heittäjiä kiireempi vetovaiheessa ja se tekee heitosta epävarman ja aiheuttaa siten usein keihheen kyntemistä, laahoomista tai ilimassa vongertelloomista.
En muista kuulleeni, että maailman huippumieskeihäänheittäjät olisivat juuri koskaan kärähtäneet dopingista. Kiellettyjen aineiden käyttö on keihästä paljon yleisempää kuulassa, kiekossa ja moukarinheitossa, jossa heittäjät tarvitsevat enemmän lihasmassaa kuin keihäsmiehet konsanaan; kuten sanottu, keihäänheitto on paljon enemmän taitolaji kuin esim. kuulantyöntö tai kiekonheitto.
Lahden SM-kisoissa heittäjiä muuten avitti hyvä myötätuuli, joka yltyi kisan loppua kohti. Tästä hyötyivät Mannio ja Ruuskanen, jotka ohittivat Pitkämäen juuri viimeisillä heitoillaan. Samaan aikaan käynnistyneen naesten 3-loikan aikana puhalteli jopa 4-5 sekuntimetrin myötätuuli.
Innostusta vähentää ilman dopingkysymystä sekin, että monissa lajeissa on käytännössä lähes mahdotonta saavuttaa maailman huipputasoa. On aika toivotonta kilpailla voitokkaasti jamaikalaisten pikajuoksijoiden tai afrikkalaisten kestävyysjuoksijoiden kanssa
Tämä on yksi tekijä. Toinen on varmasti se, että Suomessa fiksulle urheilijalle on parempaakin tekemistä kuin urheilu. Eräs työkaverini lopetti yleisurheilulajinsa harrastamisen 19-vuotiaana kohtuullisen hyvältä tasolta (PM-kulta). Sen jälkeen armeija ja hyvin nopeasti tekniikan tohtoriksi äärimmäisen kovan tieteen alalta.
Nyt mies on elämäänsä tyytyväinen kolmikymppinen perheenisä. Työ on mielenkiintoista ja antoisaa teollisuuden kehitystyötä, uranäkymät vahvat ja vapaa-aikana käydään voittamassa piiritason kestävyyslajikilpailuja.
Miksi ihminen, jolla on mahdollisuus tällaiseen, viitsisi harrastaa kymmenen vuotta dopingia ja tuhlata nuoruusvuotensa urheiluun? Jamaikalaisella tai itäafrikkalaisella ei ole parempaakaan tekemistä, mutta meillä on.
Pitkämäellä on kyllä kunnon raamit, mutta kun tuntuu, että se on jotenki hermoheikko. pitäiskö ottaa pikku paukku ennen kisaa, että jonkinmoista letkeyttä löytyis (Kelolle myös, että joskuskaan hymy irtuais). Ei sitä pärjää, jos on hirviät paineet ja tiukkapipon luonne.
Siinä mielessä olen blogistin kanssa samoilla linjoilla, että muutaki pitäis ihimisen tehhä. Toisaalta asiantuntijat kailottavat urheiluun satsaamisen perään, pitäis työt ja opiskelut unhoittaa ja satsata olennaiseen - mene ja tiiä. huolestuttavaa joka tapauksessa. Suorastaan hävettäis olla SM_mitalisti tuommosilla tuloksilla. Piirikunnan mestari niinkki.
Olen urheilutietäjä Virolaisen kanssa samaa mieltä siitä, että kiire tulee heittäjälle sukellustyylissä. Heittäjä ei yksinkertaisesti ehdi aina juntata tukijalkaa kunnolla maahan niin, että ruoskaniskuvaikutus voisi syntyä, kun ajatus on liikaa vauhdissa ja loppusivalluksessa, jota pyritään jatkamaan mahdollisimman pikälle. Hyöty häviää tekniikan epävarmuuteen. Myös heittoalustojen erilaisuus asettaa epävarmalle tekniikalle huomattavia haasteita, eikä siihen voi oikein varautuakkaan, kun heiton rytmittäminen on hyvin herkkää ja nimenomaan haavoittuvaista monimutkaista tekniikkaa käytettäessä. Kannattaisin paluuta Jan Zelesnin ja Hannu Siitosen yksinkertaisiin perusideoihin (70 -luku): loppua kohti kiihtyvä rytmikäs askellus, ei liikaa ristiaskeleita, impulssiaskel ja perkeleellinen karjaisu heitokäden viuhahtaessa korvan vierestä tai hieman pään yläpuolelta (miten nyt kullekin on parasta). .. ja lentää. siihen tyyliin heittelii myös trinitadilainen - ei tainnut tosin karjaista.
Tuossa edellisessä oli aika nasevasti sanottu se, mitä itsekin ajoin takaa mm. tukijalan junttaamisesta tartanin tai mondon pintaan jne.
Tuon perkeleellinen karjaisu kuuluu minusta kyllä enemminkin moukarin- tai kiekonheittoon, ei klassisen ylvääseen keihäänheittoon! Eiväthän ennen ammoisina aikoina eläneet alkuasukkaatkaan toki karjaisseet perkeleesti singotessaan keihäänsä kohti antilooppia tai muuta riistaeläintä, sillä silloinhan saalis olisi tietenkin helposti havahtunut vaaraan ja väistänyt keihään kärjen osumisen ruhoonsa!
Trinidadin "poika" eli Lontoon kultamitalisti Keshara Walcott ei tietenkään karjahdellut heittäessään, koska on vasta 19-vuotias ujo nuorukainen, joka on pelannut aiemmin hieman herraskaiselta vaikuttavaa krikettiä, jossa ei kaiketi pahemmin karjahdella. Paria viikkoa ennen Lontoon olympialaisia Walcott muuten voitti nuorten maailmanmestaruuden. Walcott osoitti, ettei huippukeihäänheittäjän suinkaan tarvitse olla välttämättä kolmekymppinen metsuri itärajalta tai Ylä-Savosta.
Karjahtajia on toki ollut. Moni varmaan muistaa Jorma Kinnusen esitykset. No ei tietenkään kaikki muista ja harmi, sillä hänen asennoitumisestaan olisi kyllä opittavaa nuoremmilla sukupolvilla.
Mainitsin edellisessä kommentissani Zelesnin Siitosen ohella 70-luvun tekniikkataitureiksi. Niin, Zelesnikin heitteli jo varmasti 70-luvulla. Tarkoitin kuitenkin, ketäpä muuta kuin Latvian Janis Lusisia. Loistava perustekniikka. Pärjäsi loistavasti Tokiossa (pronssia), Mexcikossa (kultaa) ja Münchenissa jäi kahden sentin päähän voitosta saksalaiselle Wolfermanille. Hänen heittotekniikkaan kannattaisi perehdyttää kaikki heittämisestä kiinnostuneet nuoret pojat ja tytöt. Tekniikan perusteiden opiskelemiseen menee muutama kuukausi, jos on vähääkään rytmitajua. Eikä siihen tarvita mitään lisensoituja valmentajia, vaan aktiivisia vanhempia, jotka ovat kiinnostuneet heittämisestä ja viitsivät hieman miettiä asiaa. Muistaakseni Lusiksen tekniikasta kertoo kuvasarja 70-luvulla ilmestyneessä punakantisessa Urheilun maailma -teossarjassa. Siispä takapihoille vain heittoratoja rakentamaan ja pelastamaan suomalaisten kunniakasta keihäänheittohistoriaa. Ja niin kuin blokistikin sanoi, niin opitun tekniikan muistaa vielä eläkepäivillään ja siitähän on toki iloa. Huomattakoon vielä, että tiettävästi Lusis ei loukkaantunut vakavasti kertaakaan urallaan.
Olen blogistin kanssa samaa mieltä, pelkkä keskittyminen urheiluun ei varmasti ole optimitilanne.
Eri asia on NHL ym ammattilaiset, joiden pelimäärä on aivan tolkuton, mutta ehtiväthän he viettää Suomessa kesälomat (siis suomalaiset NHL-pelurit).
Olen pohtinut myös sitä, vaikuttiko Sdri-tapaus, kuitenkin Teron uraan. Vaikka tapaus oli vahinko, ja ei Teron vastuulla, siitä tuli kaikenlaista pyykkiä, joka epäsuorasti on vaikuttanut.
Luultavasti urheilijoiden kannattaisi olla lukematta heitä koskevia juttuja ja niihin kommentteja, (tästä kommentista en tiedä, pelkkää spekulaatiota). Teron puolesta olen kuitenkin iloinen, että on tulokset sentään loppukesästä nousseet. Tero on kuitenkin pärjännyt ja minusta hoitanut asiansa fiksusti, ja antanut toisten hoitaa omat asiat, ja ottanut tappiot tyynesti vastaan, ja onnitellut kilpakumppaneitaan.
Se, että Teron keihäs osui heinäkuussa 2007 ranskalaiseen pituushyppääjään Salim Sidriin, ei liene vaikuttanut Pitkämäen kuntoon tai psyykeen, sillä vain paria kuukautta tuosta ikävästä tapaturmasta Pitkämäki otti toistaiseksi ainoan arvokisavoittonsa Osakan MM-kisoissa tuloksella 90,33. Sidri kuntoutui aika nopeasti tuosta onnettomuudesta ja osallistui vielä tänä kesänäkin Helsingin EM-kisojen pituushyppyyn.
Kyllähän dopingia on käytetty keihäänheitossakin mm. Jorma Kinnunen ja Pauli Nevala ovat kertoneet käyttäneensä jotain ihme pillereitä millä keihäs lensi kuin ohjus konsanaan. Samaten Hannu Siitonen on myöntänyt käyttäneensä hormoneja. Varmaan moni muukin tunnettu keihäsmies. Jos ei muuhun niin ainakin aivojen väliin vaikuttaa.
Toki Nevalan, Kinnusen ja Siitosen käyttö tiedetään. Herrat heitti hurjia kaaria perä perän jälkeen - niin kauan kuin paikat kestivät!
Mutta 90-luvulla ja edelleen 2000-luvulla hormonein yms. aineiden käyttö on oletettavasti vähentynyt huomattavasti - kuten tuloksistakin havaitsee!
Miten mahtaa olla suomalaisten urheilijoiden kilpakumppanien ammattilaisuuden laita? Luulisin heidän olevan ammattilaisia/kokopäiväisiä.
Valitettavasti alalla kuin alalla ammattilaiset ovat harrastelijoita parempia, varsinkin tekniikkaa vaativissa hommmissa (esim. orkesterimuusikot).
Kokonaan toinen juttu on, harjoittelevatko ammattimaiset suomalaiset huippu-urheilijat oikeita asioita ja onko psyykkinen puoli kunnossa. Yleisurheilun alennustilaa osoitaa parhaiten se, että Lontoon olympiamenestys olisi ollut vähitään puolet parempi, jos joukkueen jäsenet olisivat pystyneet tekemään siellä oman kauden parhaan tuloksensa. Huippu-urheilijan tärkeimpiä kykyjä kun on paineenkestävyys: kyky pystyä omaan huippusuoritukseen huolimatta kilpailun aiheuttamasta paineesta.
Lähetä kommentti