torstai 31. lokakuuta 2013

793. Suomelle jälleen EIT:n langettava tuomio sananvapauden loukkaamisesta

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi toissapäivänä 29.10. Suomea koskevan tuomion, jonka mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 10 artiklassa turvattua oikeutta sananvapauteen oli loukattu.

2. Tapaus koski Helsingin käräjäoikeuden ja Helsingin hovioikeuden tuomioita kunnianloukkausasiassa, jossa valittajina EIT:ssa olleet toimittaja ja hänen esimiehensä oli tuomittu sakkorangaistukseen ja määrätty maksamaan kunnianloukkauksen johdosta vahingonkorvausta A:lle (Kari Uotil). Korkein oikeus (KKO) ei myöntänyt syytetyille valituslupaa hovioikeuden tuomioon. 

3. Käräjäoikeus ja hovioikeus olivat todenneet toimittajan ja hänen kaksi esimiestään esittäneen A:sta valheellisia ja virheellisiä vihjauksia televisio-ohjelmassa (Ylen A-piste ohjelma vuonna 2006) niin, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan A:lle kärsimystä, halveksuntaa ja vahinkoa. Verottajan ja KRP:n yhteistyön puutetta kritisoineessa televisio-ohjelmassa oli mainittu A:n talousrikosoikeudenkäynti sekä esitetty oikeudenkäynnistä ja A:sta kuvattu filmimateriaali, jossa oli kerrottu oikeudenkäynnin käsittelevän syytettä talousrikoksesta. Esimerkkinä ko. viranomaisten yhteistyön puutteesta ohjelmassa oli kerrottu tapauksesta, jossa verottaja ei ollut suostunut tekemään verotarkastusta erääseen palloiluhalliin, jonka toimitusjohtajana oli A:n liikekumppani. Syytetyt olivat kiistäneet syytteen sillä perusteella, että kaikki ohjelmassa esitetyt tiedot olivat olleet oikeita. Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat toimittajan ja kaksi hänen esimiestään kunnianloukkauksesta sakkoon ja suorittamaan yhdessä Ylen kanssa korvausta asianomistajalle.

4. EIT katsoi, että tv-ohjelman aihe oli ollut yhteiskunnallisesti merkittävä. Kansallisessa prosessissa ei ollut arvioitu sitä, olivatko A:n ja valittajien edut tasapainossa toistensa kanssa. EIT kiinnitti myös huomiota siihen, että kansallisessa prosessissa ohjelmassa esitettyjen tietojen moitteettomuutta ei ollut kiistetty ja että ohjelman esittämisen aikaan A:n oma oikeudenkäynti oli ollut jo julkisuudessa. EIT:n mukaan syyt, joihin sananvapauteen puuttumiseksi oli vedottu, olivat merkityksellisiä, mutta eivät riittäviä.

5. EIT määräsi valtion korvaamaan valittajille aineellisina vahinkoina sakot, jotka heidät oli tuomittu maksamaan, yhteensä 4 240 euroa, 3 500 euroa oikeudenkäyntikuluista.

6. Suomi on saanut nyt EIT:lta kaikkiaan 18 sanavapaustuomiota, joka on huomattavan korkea määrä naapurimaihin ja useimpiin muihin Euroopan maihin verrattuna. Muut pohjoismaat ovat saaneet yhteensä vain 11 tuomiota sananvapauden rikkomisesta (Ruotsi kaksi, Norja viisi, Tanska yhden ja Islanti kolme). Moldova on saanyt myös 18 samanlaista tuomiota ja Venäjä 23. Suomalaiset tuomioistuimet soveltavat ja tulkitsevat kunnianloukkausta ja yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevia rangaistussäännöksiä kaavamaisesti eivätkä pohdi usein lainkaan, onko sananvapauteen puuttuminen ollut perusteltua.

7. Ensi vuonna tulee voimaan rikoslain muutos, jonka myötä yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta koskevat rangaistussäännökset lievenevät. Koska EIT on pitänyt vankeusrangaistusuhkaa näissä tapauksissa rikoksissa sananvapauden kanssa yhteensopivana vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kyseisten rikosten perustekomuodoissa rangaistusuhkana on uuden lain mukaan vain sakkoa. Lisäksi kumpaakin rikosta koskevaan säännökseen tulee teon rangaistavuutta rajoittava säännös, jonka mukaan rikoksena ei pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä (RL 24 luv. 8 §:n 2 mom. ja 9 §:n 2 ja 3 mom). Katso lähemmin HE 19/2013 vp ja LaVM 11/2013 vp.

8. Jäämme nyt  mielenkiinnolla odottamaan, millaisen tuomio EIT antaa tuomioistuimessa vireillä olevassa Pääministerin morsian -kirjaa koskevassa tapauksessa. Korkein oikeus tuomitsi kesäkuussa 2010 sekä kirjan kustantajan että kirjoittajan sakkorangaistukseen pääministerin yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevassa jutussa.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

792. Oikeuskansleri arvosteli ministeriötä julkisuusasiassa


1. Viime viikon torstaina 24.10. tiedotusvälineissä kerrottiin näyttävästi, miten oikeuskansleri Jaakko Jonkka kritisoi tai moitti ja vieläpä "tiukin sanoin" valtiovarainministeriön menettelyä Kreikka-vakuusasiakirjojen julkistamisessa. Joissakin lehdissä taidettiin mainita Jonkan jopa jyrähtäneen VM:n menettelyä arvostellessaan. 

2. Jonkka antoi torstaina ratkaisunsa kanteluihin, joissa arvosteltiin valtiovarainministeriön menettelyä Kreikan vakuusasiakirjojen julkisuutta koskevassa asiassa. Oikeuskanslerille toimitetuissa kanteluissa kritisoitiin ministeriötä siitä, ettei se julkistanut kaikkia Kreikka-vakuuksiin liittyviä asiakirjoja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päätöksen mukaisesti. Oikeuskanslerin päätös löytyy tästä ja tiedote puolestaan tästä.


3. Oikeuskanslerin mukaan ministeriön olisi pitänyt toukokuussa luovuttaa kantelijoille heti ne asiakirjat, joiden antamista KHO:n päätöksessä oli edellytetty. VM kuitenkin antoi aluksi vain yhden kreikkalaisen pankin kanssa tehdyn sopimuksen asiakirjat, koska muiden pankkien kanssa tehdyt sopimukset olivat samanlaisia. Vasta julkisen kritiikin jälkeen ministeriö suostui julkistamaan loputkin asiakirjat. Jonkan mukaan tässä tapahtui virhe, sillä  pelkkä viranomaisen sana asiakirjojen sisällöstä ei riitä, jos ministeriöltä on pyydetty itse asiakirjaa.


4. Toiseksi oikeuskansleri arvosteli VM:n tapaa käyttää asianajotoimistoa (Hannes Snellmanin toimisto) palveluja päättäessään, edellyttääkö julkisuuslaki vakuusasiakirjojen julkistamista. Oikeuskanslerinviraston julkaisemassa tiedotteessa tämä asia näyttää nousevan koko päätöksen ydinkohdaksi. Jonkan mukaan asianajotoimisto oli osallistunut konkreettisesti ministeriön päätöksen ja perustelujen muokkaamiseen. Päätöksen mukaan VM ei tosin menetellyt tässä kohdin minkään lakipykälän vastaisesti. Jonkka huomauttaa kuitenkin, että julkisuuslain soveltamisessa ei ministeriötasolla pääsääntöisesti pitäisi olla perusteltua tarvetta asianajopalveluiden käyttämiseen. Julkisuuslain tunteminen ja soveltaminen kuuluu viranomaisten virkavelvollisuuksiin.


5. Aiemmin tunnetut valtiosääntöoppineemme olivat jo ehtineet tuomita VM:n menettelyn kääntyä julkisuuslain tulkinnassa yksityisen asianajotoimiston puoleen ministeriölle kuuluvan "päätösvallan ulkoistamisena" ja/tai perustuslain "uhmaamisena", katso blogikirjoitusta 738/4.6.-13, kohta 5. Oikeuskanslerin päätöksessä tällaista "kamaluutta" ei kuitenkaan todeta tapahtuneen, vaan siinä päin vastoin lausutaan, ettei ministeriö luovuttanut päätös- tai harkintavaltaansa ulkopuoliselle. Lisäksi Jonkka toteaa, että lainsäädännön perusteella ei ole suoranaista estettä sille, että ministeriö hankkii oikeudellisia asiantuntijaneuvoja tai -palveluita asianajotoimistolta sellaisissa kysymyksissä, joissa ministeriöillä ei ole tarvittavaa asiantuntemusta.

6. Satuin näkemään oikeuskanslerin tv-uutisille antaman haastattelun. Jonkka esiintyi vakavan oloisena, mutta en kyllä sanoisi hänen lausuntoaan epätavallisen kriittiseksi. Jos kyseisen lausunnon olisi aikanaan antanut ex-oikeuskansleri Kai Korte, olisimme kuulleet todellista jyrähtelyä. Kai Korte ei ollut juristina niin taitava kuin Jaakko Jonkka, mutta entisenä lausuntataiteen harrastajana hän osasi hyödyntää julkisuutta ja ottaa yleisönsä ja median paremmin kuin Jaakko Jonkka.


7. Oikeuskanslerin kirjallinen päätös ja siitä laadittu tiedote eivät vaikuta erityisen tiukkasanaisilta. Ne ovat tavanomaista sanomaa, johon olemme vuosien kuluessa tottuneet. Päätöksessä ilmaistaan melko varovaisin sanakääntein oikeuskanslerin käsitys asiasta. Jo tiedotteen otsikossa todetaan miedosti, että VM:n menettely on "kritiikille altis". Päätöksessä ei anneta VM:n yhdellekään virkamiehelle, ministeri Jutta Urpilaisesta ja hänen poliittisista avustajistaan puhumattakaan, edes huomautusta virheellisestä menettelystä. OKa-viraston omaksuman linjan mukaisesti tämäkin päätös tilastoidaan kuitenkin varmuudella oikeuskanslerin toimenpiteisiin johtavaksi "langettavaksi" päätökseksi.


8. Minua hämmästytti oikeuskanslerin päätöksessä erityisesti se, ettei siinä mainita nimeltä ainoatakaan VM:n virkamiestä, jotka ovat olleet ko. asian kanssa tekemisissä. Ministeriötä käsitellään päätöksessä kokonaisuutena ja jonkinlaisena hahmottomana möhkäleenä.  On vaikea nähdä, että tämäntyyppinen laillisuusvalvonta voisi olla tehokasta niin, että sillä pystyttäisiin ehkäisemään vastaavanlaisten virheiden toistuminen jatkossa. Ministeriö viranomaisena ei toimi laittomasti, vaan laittomuuksia ja virheitä tekevät, jos tekevät, ministeriön asianomaiset virkamiehet tai/ja poliittisen vastuun kantava ministeri avustajineen. Rikosoikeudessa keskeisenä periaattena on tekijänvastuu. Oikeuskansleri ei suorita rikostutkintaa, mutta kun kanteluissa oli kysymys siitä, syyllistyivätkö ministeriön asianomaiset virkamiehet kenties virkavelvollisuuden rikkomiseen, olisi oikeuskanslerin voinut edellyttää pyrkivän selvittämään tai edes kertomaan päätöksesään, ketkä virkamiehet olivat  kanteluissa virheellisiksi väitettyjen toimenpiteiden takana. Siis kuka teki aloitteen siitä, ettei kaikkia asiakirjoja anneta niiden pyytäjille tai kuka keksi kääntyä asianajotoimiston puoleen julkisuuslain soveltamisasiassa. 


9.  Pahoin pelkään, että tässäkin tapauksessa oikeuskanslerin varovaisina käsityksinä lausutut  "moitteet" valuvat kuin vesi hanhen selästä. Kun laillisuusvalvonta on pehmeää eikä sitä kohdenneta viraston tai ministeriön asianomaisiin vastuullisiin virkamiehiin,  ei kukaan ministeriössä tai viranomaisessa halua ottaa vastuuta tehdyistä virheistä, vaan vastuukysymystä pyöritellään sinne tänne. Saamme siten todennäköisesti myös jatkossa varautua vastaavanlaisissa tilanteissa tapahtuvaan salailuun ja hyvän hallinnon rikkomiseen.  Syyskuun alussa oikeuskansleri katsoi niin kutsutussa Himas-asiassa, ettei hyvä hallinto ollut toteutunut valtioneuvoston kansliassa. Ketään viranhaltijaa ei tuolloinkaan mainittu oikeuskanslerin päätöksessä olevan vastuussa virheelliseksi todetusta menettelystä.


10. OIkeuskanslerin päätöksen julkistamisen jälkeen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen  tuli tv-kameroiden eteen ja totesi runsaan puoli minuuttia kestäneessä lausunnossaan, että  jos kerran oikeuskansleri on tuota mieltä, niin kyllä kait silloin ministeriössä on virheitä tehty. Tämän enempää Urpilainen ei halunnut päätökseen ja siinä mainittuihin kysymyksiin puuttua, vaan hymähti koko asialle ja tuntui haluavan siirtää vastuun virkamiestensä kontolle. Urpilainen sanoi luottaneensa virkamiestensä ohjeisiin ja neuvoihin. Ministeri halusi siis viestittää, että enhän minä ole tässä mitään virhettä tehnyt, eihän minun nimeäni edes mainita Jonkan päätöksessä kertaakaan.


11. Poikkeuksellisesti VM julkaisi oikeuskanslerin päätöksen johdosta 24.10. valtioneuvoston sivuilla tiedotteen, jossa luvataan vastaisuudessa noudattaa oikeuskanslerin päätöksessään esittämiä suosituksia, kas näin:


Valtiovarainministeriö kiinnittää erityistä huomiota toimintansa avoimuuteen ja tiedonsaannin edistämiseen. Ministeriö tulee noudattamaan toiminnassaan oikeuskanslerin päätöksessään esittämiä suosituksia ja kiinnittämään korostetusti huomiota oikeuskanslerin esiin nostamiin näkökohtiin julkisuuslain soveltamisessa ja ulkopuolisten asiantuntijapalveluiden käytössä. Lisätietoja: lainsäädäntöneuvos Salla Kalsi 02955 30422 ja finanssineuvos Pekka Morén 02955 30290

Olisivatko kyseiset lisätietoja antavat virkamiehet juuri niitä, joiden neuvoihin ministeri Jutta Urpilainen kertoo luottaneensa Kreikan vakuuspapereiden julkistamisasiassa? 


12. Summa summarum: Me emme oikeuskanslerin päätöksen jälkeenkään tiedä, kenen idea, ministerin vai virkamiesten, oli jättää julkistamatta kaikkia KHO:n päätöksessä tarkoitettuja asiakirjoja. Me emme myöskään tiedä, kenen aloitteesta VM kääntyi yksityisen asianajotoimiston puoleen julkisuuslain soveltamisasiassa. 

13. Koska kysymys asianajopalveluiden ostamisesta suomalaiselta asianajotoimistolta liittyy valtion varojen käytön perusteltavuuteen, oikeuskansleri kertoo lähettäneensä päätöksensä valtiontalouden tarkastusvirastolle (VTV) tiedoksi ja harkittavaksi, antaako asianajotoimiston oikeudellisiin palveluihin turvautuminen tämänkaltaisissa tilanteissa tarkastusvirastolle aiheen harkita joihinkin toimenpiteisiin ryhtymistä.  Asianajotoimisto laskutti VM:ä konsultaatiosta noin 25  000 euroa. Tätä summaa ei mainita oikeuskanslerin päätöksessä, mutta sen Jonkka otti itse esiin tv-haastattelussaan. On toki hyvä, että oikeuskansleri jaksaa kantaa huolta näin vähäiseltä tuntuvan "tuhlailun" kuriin saattamiseksi. Suhteellisuuden nimissä olisi toivottavaa, että oikeuskansleri ja VTV kiinnostuisivat myös hieman isommista  tuhlailuista ja valtion varoista yksityisille firmoille maksetuista palveluista ja avustuksista.


14. VTV:n pääjohtaja Tuomas Pöysti on jo ehtinyt julkisesti tuomita VM:n törsäilyn heti tuoreeltaan, kun asianajotoimiston konsultaatio tuli ilmi. Tästä Pöystin HS:lle antamasta lausunnosta olen kertonut blogijutussa 730/18.5.-13, kohta 5. Vapise siis VM, lisää sapiskaa  on kohta tulossa myös VTV:lta.

torstai 24. lokakuuta 2013

791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa

1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.

2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli  todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä  ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.

3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.

4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta. 

KKO 2013:77

5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän  menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.

6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta. 

7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?

8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet.  Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.

9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.

10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?

11.Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.

12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa  Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä  selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.

13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.

14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti  tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.

15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

790. Tyrmäys kiekkokaukalossa - poliisi ei tutki pahoinpitelyä

1. Viime viikonlopun jääkiekko-ottelussa HIFK- Jokerit nähtiin kaukaloväkivaltaa pahimmillaan eli raivoisa tyrmäysisku, joka toteuttaa pahoinpitelyn tunnusmerkistön. HIFK:n kanadalaisvahvistus Trevot Gilles iski maalinedustalla Jokereiden Jarkko Ruudun yhdellä vasemmalla suoralla jäänpintaan. Isku tuli täydellisesti puun takaa, eli täysin varoittamatta ja niin, ettei Ruutu osannut iskua lainkaan varoa.

2. Yksityishenkilö teki iskun johdosta poliisille rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Tänään Helsingin rikospoliisi päätti, ettei pahoinpitelyä tutkita eli selvän rikoksen johdosta ei aloiteta edes varsinaista esitutkintaa. 

3. Reipas poliisimies, joka saattaa tämän jälkeen saada vaikkapa kausikortin HIFK:n peleihin, ellei hänellä jo ole ennestään sellaista, vetoaa "kokonaisarvosteluun" ja selittää poliisin ratkaisua sillä, ettei "tapahtumasta", siis voimakkaasta nyrkiniskusta, aiheutunut Ruudulle minkäänlaisia vammoja eikä Ruudulla ole asiassa mitään vaatimuksia (MT3:n uutiset):

- Gilliesin teko tapauksessa sellaisenaan täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön, mutta ottaen huomioon loukatun suostumuksen ja terveydenloukkauksen vakavuusasteen ei teko kokonaisuutena arvioituna täytä rikoksen tunnusmerkistöä, poliisi totesi.

4. Poliisi toteaa vielä, että "tapahtumasta" on annettu kurinpitopäätös Jääkiekon SM-liiga Oy:n toimesta. Gillies on saanut kolmen ottelun pelikiellon, eli hän on jälleen ensi sunnuntaina vapaa tappelemaan jäällä.

5. Lain mukaan (RL 21:5.1) pahoinpitelyyn syyllistyy se, joka tekee toiselle ruumiilista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Poliisin mainitsemasta kokonaisharkinnasta rikoslaissa ei puhuta mitään. 

6. Kun näin on, olisi poliisin kaiken järjen mukaan pitänyt toimittaa rikosilmoituksen johdosta täydellinen esitutkinta. Pahoinpitely julkisella paikalla ei ole asianomistajarikos, eli rikoksen tutkiminen ja syytteeseen asettaminen ei edellytä uhrin rangaistusvaatimusta.

7. Esitutkintalain  2 §:n mukaan poliisin on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty. Esitutkinta saadaan jättää toimittamatta sellaisen vähäisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuudessaan pidettävä ilmeisen vähäisenä, jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia (ETL 4.1 §).

8. Onko reilun satakiloisen jässikän raivoisaa väkivaltaa eli kaikin voimin täysin yllättäen kova jääkiekkohansikas kädessään iskemää vasenta suoraa pahaa-aavistamattoman vastustajan kasvoihin niin, että uhri kaatuu jäähän ja jää siihen pökertyneenä hetkeksi makaamaan todella kokonaisarvostelu huomioon ottaen pidettävä vähäisenä, kun vielä otetaan huomioon, ettei "tapahtuma" saanut alkunsa mistään normaalista kiekkotappelusta, vaan isku tuli todella "puun takaa"? Sallitussa jääkiekkotappalussa kaverit heittävät hanskansa jäälle ja käyvät kasvotusten rehtiin otteluun vastakkain. Gilles ei sen sijaan antanut Ruudulle minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua.

9. Surullista, miten viranomaiset eli tässä tapauksessa poliisi osoittaa arvostelukyvyttömyytensä ja on täydellisesti jääkiekkobisneksen vietävissä.

10. Mutta ehkä polisi ajatteli, että tässä nyt  on taas vissiin kyse siitä peijakaan ne bis in idem -säännöstä, eli ei kahdesti samassa asiassa. Siispä raa´an kiekkoväkivallan ainoaksi seuraamukseksi riittää kolmen ottelun pelikielto.





maanantai 21. lokakuuta 2013

789. Jorma ruotsalaisen saunasodan uhrina

                                                       Bastu-Jorma

1. Ruotsissa, tarkemmin sanottuna Bålstan kunnassa Tukholman lähistöllä, on puhjennut varsin eriskummallinen ruotsalais-suomalainen saunasota. Tapauksesta on kerrottu ruotsalaisissa ja suomalaisissa iltapäivälehdissä. Kiuruvedeltä 60-luvulla Ruotsiin muuttaneen Jorma Reinikaisen oikeutta saunoa miehen omalla pihalleen rakentamassa saunassa on rajoitettu merkittävällä ja oudolla tavalla. Suomessa oikeus saunomiseen on jokamiehen oikeuteen ja muihin perusoikeuksiin rinnastettava perus- ja ihmisoikeus, mutta Ruotsissa saunomiskulttuurista ei tunnuta ymmärrettävän mitään.

2. Vuonna 2009 ruotsalaiset viranomaiset rajoittivat Sauna-Jormaksi kutsutun Reinikaisen saunomisoikeutta niin, että hän saa lämmittää tynnyrimallisen pihasaunansa vain kaksi kertaa viikossa ja saunoa kerrallaan enintään neljä tuntia. Jokainen ymmärtää, että jo tämä rajoitus kaventaa Jorman oikeuksia tuntuvalla tavalla. Vain neljä tuntia saunan sytyttämiseen, lämmittämiseen, saunomiseen ja jälkilöylyihin sekä saunomisen lomassa tapahtuvaan grillaamiseen ja kaljoitteluun! Tuo aikahan hurahtaa kuin huomaamatta, ei se riitä kunnolliseen saunotteluun, ei sitten alkuunkaan! Jorma kuitenkin tyytyi viranomaisen päätökseen. 

3. Reinikaisen ikävänoloisen naapurin valitettua uudelleen saatiin viikko pari sitten Nackan maa- ja ympäristöoikeudesta päätös, jolla Jorman ja hänen perheensä saunomisoikeutta on edelleen rajoitettu. Oikeuden päätöksen mukaan Jorma saa lämmittää puusaunansa vain, jos on tyyni ilma tai jos tuuli puhaltaa naapurin suunnasta. Saunoa ei saa myöskään silloin, kun vallitsee inversio eli jonkinlainen matalapaine, jolloin ilma ei pääse nousemaan ylöspäin. Päätöksen perusteluissa viitataan kuulemma naapurinemännän astmaan, jota saunan savupipusta nouseva savu pahentaa.

4. Jorma on ymmärrettävästi uuden päätöksen johdosta hyvin suivaantunut. Hän sanoo suoraan, että ruotsalaiset eivät ymmärrä saunomisesta ja sen kulttuurista suoraan sanottuna paskan vertaa! Saunanomistajan ja löylymiehen oikeutta on loukattu anteeksiantamattomalla tavalla. Aattelepa nyt vaikka ite! Jorman pitäisi tutkailla ennen saunan lämmittämistä tuulen suuntaa, sääkarttoja ja kunnella säätiedotuksia ja tehdä ties mitä -  mitä se hemmetin inversaaliokin mahtaa tarkoittaa! Jos naapurin rouvalla on astma, niin Jorman emäntä kärsii puolestaan struumasta, jonka oireita lämmin sauna helpottaa kummasti. MIksi byrokraatit eivät punnitse kaikkia näkökohtia tasapulisesti?

5. Miten Suomen valtio ja sen johtavat poliiitkot aikovat puttua asiaan? Asia on syytä ottaa esille eduskunnan seuraavalla kyselytunnilla. Kyllä tässä jotakin tarttis tehrä hädänalaiseen asemaan joutuneen maanmiehemme auttamiseksi! Pitäisikö valita kova kovaa vastaan -linja, mikä voisi tietää esimerkiksi sitä, että UM kutsuu Suomen Tukholman lähettilään Helsinkiin siksi aikaa, kunnes ruotsalaiset tulevat järkiinsä ja peruvat typerän päätöksensä. Ystävälliset naapuruussuhteet ovat nyt kyllä vaarassa. 

6. Vai tulisiko sittenkin yrittää vielä ensin sovitella kiistaa? Lähetettäköön vaikka joutilaaana  Töölössä majaileva Mara Ahtisaari  Bålstaan sovittelemaan kiistaa. Mara käskisi Jorman lämmittää saunan - tuulee sitten mistä helskutin suunnasta tahansa - ja veisi sitten riitapukarit eli Jorman ja naapurinmiehen saunan löylyihin. Saunassahan ne kaikki muutkin tärkeät päätökset ja sovitteluyritykset on aina tehty. Eikä Mara antaisi lupaa saunomisen lopettamiseen kuin saunan korsteenista tuprahtaisi oikein paksua ja tervatuoksuista mustaa savua sen merkiksi, että sopu on löytynyt. - Ja sitten me grillataan, peijooni!

7. Lopuksi pieni oikeusvertailu, kun tämä sentään on olevinaan juridiikkapitoinen blogi. Puusaunan lämmittäminen tavalla, joka häiritsee naapuria, on siis kiellettyä, mutta parveketupakointi on eri asemassa. Suomessa yritettiin jokin vuosi sitten saada KKO:sta ennakkopäätös, jonka mukaan taloyhtiö voisi yhtiökokouksessa tekemällään päätöksellä kieltää yhtiössä parveketupakoinnin. Alioikeudessa vaatimus menikin läpi, mutta korkein oikeus oli toista mieltä. Tupakkatuomariksi joskus tituleeratun oikeusneuvos Mikko Tulokkaan johtama KKO:n jaosto, jonka jääviydestä taitettiin peistä, nimittäin totesi, että parvekutupakointi on niin tärkeä perusvapaus ja asukkaan oikeus, ettei siihen voida puuttua edes yhtiökokouksen enemmistöpäätöksellä. Olkoonkin, että tupakansavu ja ns. passiivinen tupakointi on terveydelle yhtä vaarallista kuin varsinainen eli aktiivinen pössäyttelykin. Niinpä kessuttelu parveikkeilla saa jatkua vapaasti ja tupansavu leijailla kaikessa rauhassa tupakoimattomien naapureiden parvekkeille ja sieltä edelleen sisälle huoneistoon. Kävi tuuli sitten mistä suunnasta hyvänsä ja oli inversiota tai ei.

lauantai 19. lokakuuta 2013

788. Ex-hiihtäjille lievä rangaistus väärästä valasta

1. Helsingin käräjäoikeus antoi eilen tuomionsa kolmea entistä huippuhiihtäjää eli Jari Isometsää, Janne Immosta ja Harri Kirvesniemeä koskevassa perätöntä lausumaa (väärää valaa) koskevassa rikosjutussa. Käräjäoikeus tuomitsi kaikki kolme syytettyä kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, koetusaika päättyy 15.5.2015. 

2. Käräjäoikeuden tuomio liittyy todistajanlausuntoihin, jotka hiihtäjät antoivat dopingoikeudenkäynnissä vuonna 2011. He vakuuttivat tuolloin tietämättömyyttään kiellettyjen aineiden käytöstä. Käräjäoikeuden tuomion mukaan Kirvesniemi, Isometsä ja Immonen ovat kuitenkin kaikki käyttäneet kiellettyjä aineita ja he olivat salanneet tämän tahallaan, kun heitä kuultiin oikeudessa todistajina. Vuoden 2011 oikeudenkäynnissä neljäs "karpaasi" eli Mika Myllylä myönsi todistajana kuultuna oman kiellettyjen aineiden käyttönsä. 

3. Väärän valan jutussa Kirvesniemi ja Isometsä kiistivät syytteet loppuun asti. Sen sijaan Janne Immonen myönsi 13.6.2013 oikeuden istunnossa syytteen osin oikeaksi tunnustamalla käyttäneensä uransa aikana epoa ja  kasvuhormonia. Vielä esitutkinnassa ja käräjäoikeuskäsittelyn alussa Immonen oli kiistänyt syytteen.

4. Käräjäoikeuden kansliatuomio - jälleen siis kansliatuomio eli kirjallinen tuomio merkittävässä oikeusjutussa (!) - on pitkä, sillä se käsittää kaikkiaan 51 sivua plus lisäksi tuomiolauselmat. Käräjäoikeus on käyttänyt paljon aikaa ja sivuja etenkin näyttökysymyksen selvittämiseen, kaikkiaan 35 sivua. Ensin käräjäoikeus selostaa kirjallista näyttöä ja henkilötodistelua peräti 27 sivun verran (sivut 8-35). Tämän jälkeen käräjäoikeus arvioi näyttöä erikseen sivuilla 35-43. Näytön riittävyys vaikuttaa kuitenkin lopulta melko selvältä asialta. Miksi siis näytön selostamiseen on käytetty perusteluissa mainitut 27 sivua? Palaan tähän kysymykseen kirjoitukseni loppupuolella.

5. En puutu näyttökysymyksen arviointiin tässä tarkemmin. Tuomion jälkeen Isometsä ja Kirvesnimi ovat ilmoittaneet pitävänsä käräjäoikeuden tuomiota vääränä. He siis kiistävät edelleen syyllisyytensä ja aikovat ilmeisesti valittaa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

6. Katsotaanpa sitten tuomittuja rangaistuksia. Rikoslain 15 luvun 1 §:ssä säädetään perättömästä lausumasta tuomioistuimessa rangaistukseksi vankeutta enintään kolme (3) vuotta. Lain esitöissä (HE 6/1997 vp. s 26) esitettiin, että perättömästä lausumasta otuomioistuimessa voitaisiin tuomita vankeuden lisäksi vaihtoehtoisesti myös sakkoa. Eduskunnan lakivaliokunta totesi kuitenkin mietinnössään (LaVM 3/1998 vp s. 11), että perätön lausuma tuomioistuimessa on niin vakava rikos, ettei rangaistusasteikkoon ole syytä sisällyttää sakkorangaistusta.

7. Miten rangaistus on mitattava laissa säädetyn asteikon puitteissa? Tämä asia on jätetty tuomioistuimen harkintaan. Rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädetään ainoastaan, että rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

8. Tuomioistuimet eivät käytännössä juurikaan perustele rangaistuksen mittaamista kovinkaan tarkasti. Tässä jutussa käräjäoikeuden ansioksi voidaan lukea se, että tuomarit ovat nähneet vaivaa rangaistusseuraamuksen perustelemiseksi pro et contra. Oikeus totesi syytettyjen teossa sekä raskauttavia että lieventäviä seikkoja. Yhtäältä käräjäoikeus piti miesten toimintaa "erityisen häikäilemättömänä ja moitittavana", koska valehtelua oli tullut ilmi jo aiemmissa dopingoikeudenkäynneissä. Toisaalta oikeus otti kuitenkin huomioon lieventävänä seikkana sen, että totuuden puhuminen olisi aiheuttanut syytetyille "huomattavan suurta negatiivista ja häpeällistä julkisuutta".

9. Käräjäoikeuden perustelut kuuluvat ko. osin sanatarkasti nän:

Kirvesniemi, Immonen ja Isometsä ovat siten syyllistyneet vakavaan rikokseen, josta voidaan tuomita ainoastaan vankeutta. Kun arvioidaan heidän syyllisyyttään ja teon vahingollisuutta, on otettava huomioon, että he ovat antaneet perättömän lausuman oikeudenkäynnissä, jossa on käsitelty myös maastohiihdossa kiellettyjen aineiden käyttöön liittyneiden valmentajien ja urheilijan menettelyä, jossa nämä syytteiden mukaan ovat asianosaisina aiemmassa oikeudenkäynnissä erehdyttäneet Helsingin käräjäoikeutta, Helsingin hovioikeutta ja Korkeinta oikeutta ja näin aiheuttaneet asianomistajille taloudellisen vahingon tai sitä vastaavan välittömän taloudellisen vahingon vaaran. Kaksi tämän asian vastaajista on tuomittu syytteiden mukaan törkeistä petoksista. Käräjäoikeus katsoo, että Kirvesniemen, Immosen ja Isometsän menettely on aiemmat tapahtumat ja asian viitekehys huomioon ottaen ollut erityisen häikäilemätöntä ja moitittavaa, mikä puoltaisi sitä, ettei vankeusrangaistusta mitattaisi ainakaan rangaistusasteikon alapäästä vaan tällä perusteella kysymykseen tulisi yli yhden vuoden mittainen vankeusrangaistus.

Toisaalta lain esitöiden (HE 6/1997 vp. s 27) mukaan tavanomaista lievempää rangaistusta voivat puoltaa perättömän lausuman tekijän vaikuttimet. Vaikkei kysymys olisikaan rikoslain 13 §:n 2) kohdan rajoitussäännöksessä, jonka mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä ei sovelleta, jos totuudessa pysyminen on ollut mahdotonta ilman vaaraa joutua vastuuseen omasta rikoksesta tai siihen rinnastettavasta lainvastaisesta teosta, mainituista tilanteista, tekijään on saattanut vaikuttaa niitä lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Tällainen vaikutin on kyseessä muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Tällaiset seikat voivat olla monenlaisia. Esimerkkeinä voidaan mainita pitkään lainkuuliaista elämää viettäneen henkilön menneisyydessä saama rangaistus rikoksesta, mielisairaalassa saatu hoito taikka terveydentilaan tai seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvät korostetusti henkilökohtaiset asiat.

Käräjäoikeus katsoo, että Kirvesniemelle, Immoselle ja Isometsälle rangaistusta mitattaessa tulee ottaa huomioon se, että he ovat antaneet perättömän lausumansa tilanteessa, jossa heillä on ollut edellä mainittu rajoitussäännöksessä mainittuja tilanteita lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Heidät on kutsuttu todistamaan asiassa, jossa he ovat tienneet, että puhumalla totuudenmukaisesti asioista, he aiheuttavat entisinä huippuhiihtäjinä itselleen häpeällisen ja mandollisesti huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulon, joka olisi saanut huomattavan suurta negatiivista ja häpeällistä julkisuutta. Käräjäoikeus on ottanut tämän seikan huomioon rangaistusta mitatessaan rangaistusta lieventävänä seikkana.

Näillä perustein käräjäoikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus Kirvesniemelle, Immoselle ja Isometsälle, joita ei ole aiemmin rikoksista rangaistu, on kuuden kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.

10. Käräjäoikeuden perustelut syytettyjen toiminnan häikäilemättömyyden ja moitittavuuden osalta tuntuvat oikeilta. Sen sijaan olen epäileväinen sen suhteen, kelpaavatko käräjäoikeuden mainitsemat lieventävät seikat todella rangaistuksen lieventämisen perusteiksi. Minusta näyttää hieman siltä, että ne samat seikat, jotka ovat oikeuden mielestä osoittaneet teossa erityistä häikäilemättömyttä ja moitittavutta, ovat toisaalta päteneet rangaistuksen lieventämisperusteina. 

11. Voidaan kysyä, onko käräjäoikeus ymmärtänyt täysin oikein sen, mitä hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 27) lausutaan tekijän vaikuttimista ja seikoista, jotka oikeuttavat tavanomaista lievemmän rangaistuksen tuomitsemiseen. Ymmärrettävällä vaikuttimella tarkoitetaan lakiesityksessä seikkaa, joka on olemassa muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Mitä tässä yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan "häpeällisellä seikalla"? Lakiesityksessä ei ole nähdäkseni tarkoitettu, oikeudenkäynnissä todistusteeman asemassa olevaa seikkaa, vaan sillä on tarkoitettu sellaista muuta seikkaa tai asiaa, joka ei liity varsinaisesti oikeudenkäynnin kohteena olevaan asiaan eli esimerkiksi rikolliseen tekoon, vaan tulee ilmi vasta todistajan kertomuksesta. Isometsä, Kirvesniemi ja Immonen, joita oli Lahden MM-kisoista 2001 lähtien epäilty julkisuudesta epon käytöstä, olivat kuitenkin vuoden 2011 oikeudenkäynnissä salanneet todistusteemana olevan seikan eli jutun keskiössä olleen oman ja muiden maajoukkuehiihtäjien dopingin käytön. Toki tämä on selitys ja motiivi sille, miksi miehet valehtelivat, kun heitä kuultiin todistajina. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole sellainen hyväksyttävä ja em. lakiesityksen perusteluissa tarkoitettu vaikutin, joka oikeuttaisi perättömästä lausumasta tuomittavan rangaisuksen lieventämiseen. 

11a. Käräjäoikeus on ajatellut, että kertomalla totuuden vuoden 2011 oikeudenkäynnissä kolmikko olisi saanut osakseen merkittävää negatiivista julkisuutta. Näinköhän kuitenkaan on? Minusta voitaisiin ajatella, että jos miehet olisivat kertoneet viimeistään 2011 totuuden, kuten Mika Myllylä -vainaja teki, he olisivat päin vastoin saaneet osakseen kenties jopa myötätuntoa ja kiitokset rehellisyydestään! Nyt Isometsää ei taida juuri kukaan pitää "reiluna Lapin miehenä"!

12. Kun käräjäoikeuden jäseniä ei vakiintuneen käytännön mukaan saatu tuomion antamisen jälkeen haastateltaviksi - juuri tässä tarkoituksessa oikeus todellisuudessa luultavasti juuri antaa kansliatuomion, siis jotta tuomareiden ei tarvitsisi julistaa tuomiota yleisön läsnä ollessa eikä nähdä syytettyjä ja olla "tv-kameroiden ristitulessa" ja toimittajien haasteltavina - haastateltiin kaikilla kotimaisilla tv-kanavilla eilen jutussa syyttäjänä toiminutta viehättävää kihlakunnansyyttäjä Mari Valttia. Hän tuntui suorastaan säteilevän tyytyväisyyttään tuomion johdosta ja korosti korostamasta päästyään, miten oikeus on pitänyt perättömän lausuman antamista oikeudessa, kansankielellä siis "väärää valaa", moitittavana ja vakavana rikoksena. 

13. On selvää, että lain mukaan väärä vala on vakava rikos, mutta minusta olisi tärkeää, että tämä näkyisi nykykäytäntöä selvemmin myös tuomioistuinten tuomioista. Jos perättömästä lausumasta voidaan tuomita vankeutta aina kolmeen vuoteen asti, niin silloin kuuden kuukauden rangaistuksesta voitaisiin päin vastoin päätellä, että ko. konkreettinen teko ei ollut mitenkään "häikäilemätön ja moitittava", vaan päin vastoin jokseenkin tavanomainen tai jopa vähäinen. Uskooko syyttäjä todella, että suuri yleisö pitää käräjäoikeuden nyt tuomitsemaa 6 kuukauden ehdollista rangaistusta riittävän ankarana rangaistuksena ko. "vakavasta rikoksesta"? Miten syyttäjä ajattelee ns. "vanhojen asiakkaiden" tai tulevien potentiaalisten konnien ja heidän apuriensa suhtautuvan käräjäoikeuden rangaistuksen mittaamista koskevaan viestiin? Minusta vähän tuntuu, että nämä tyypit nauravat partaansa ja ajattelevat, että eihän tuollainen muutaman kuukauden ehdollinen vankeus ole oikein mikään rangaistus! Tästä seuraa, että perättömiä lausumia tultaneen antamaan vastaisuudessa etenkin rikosjutuissa entistä useammin. Jos niistä jää kiinni, ei rangaistuksista ole haittaa, koska teoista mitataan aina vain sitä "ehtoollista", ei kunnon kakkua.

14. Olisi voinut odottaa, että syyttäjä olisi vaatinut "hiihtokarpaasien" jutussa syytetyille vähintään yhden vuoden pituista vankeusrangaistusta ja sitäkin ehdottomana eikä ehdollisena tai ilmoittanut sitten jättävänsä rangaistuksen ehdollisuuden tai ehdottomuuden oikeuden harkintaan. Tästä olisi voitu päätellä, että syyttäjä todella pitää kyseistä rikosta vakavana ja moitittavana. Mutta mitä teki syyttäjä? Jutun aiemmista lehtijutuista ilmenee, että syyttäjä Mari Valtti ei pitänyt jutussa "valttikortteja käsissään", vaan tyytyi esittämään rangaistukseksi alun aika vaatimatonta 7 kuukauden ehdollista vankeusrangaisusta. Tästä käräjäoikeus siis vielä tiputti, kuten tapana yleensä on, vielä yhden kuukauden ja mittasi rangaistuksen pituudeksi siis kuusi kuukautta vankeutta. Syyttäjän esittämä rangaistus ei sido tuomioistuinta. Jos syyttäjä on esittänyt tai vaatinut ehdotonta vankeutta, oikeus voi siis tuomita rangaistuksen ehdollisena. Oikeus voi tuomita syytetyn myös syyttäjän esittämää rangaistusta ankarampaan rangaistukseen - siis esimerkiksi esitetyn ehdollisen rangaistuksen sijasta ehdotonta vankeutta. Käytännössä tämä on kuitenkin hyvin harvinaista, niin kuin myös tämän jutun tuomiosta näkyy. 

15. Katsotaanpa sitten vielä hieman käräjäoikeusmenettelyn prosessuaalisia piirteitä. Ensimmäiseksi voidaan ottaa kantaa käräjäoikeuden kokoonpanoon eli siihen, että käräjäoikeus on käsitellyt ja ratkaissut jutun kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpanossa. Lain mukaan pääsäntönä on kuitenkin tällaisissa rikosjutuissa ns. lautamieskokoonpano, johon kuuluu lainoppinut puheenjohtaja ja kolme lautamiestä (OK 2:1.2). Kolmen ammatituomarin kokoonpano (juristikollegio) ilman lautamiesedustusta on lain mukaan poikkeus, joka tulee kysymykseen, jos sitä asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi on pidettävä perusteltuna. Ennen vuotta 2009 lautamieskokoonpano oli normaaleissa rikosasioissa ainoa vaihtoehto, mutta oikeusministeri Tuija Braxin aloitteesta ja valtiontalouden säästösyistä vaihtoehdoksi lakiin hyväksyttiin myös juristikollegio. Vaikka se on lain mukaan poikkeus pääsäännöstä eli lautamieskokoonpanosta, on käytäntö vain "mennyt" lähes kaikissa käräjäoikeuksissa ja kaikissa tapauksissa juristikollegion käyttämiseen. Lautamiesten merkitys lainkäytössä on nykyisn hyvin marginaalista laatua. Lainsäätäjän tarkoitusta eli pääsääntöä  ei käytännössä enää noudateta.

16. Entä sitten tuomion julkistamistapa? Tältä osin on voimassa pääsääntö, jonka mukaan käräjäoikeuden on annettava tuomio julkisesti eli julistettava ratkaisu pääkäsittelyn jälkeen tilaisuudessa, jossa asianosaiset ja yleisö saavat olla saapuvilla. Tästä säädetään rikosasioiden osalta ROL 11 luvun 7 §:n 1 momentissa. Tuomion antaminen kirjallisesti tuomioistuimen kansliassa ns. kansliatuomiona tulee mainitun pykälän 2 momentin mukaan kysymykseen ainoastaan poikkeustapauksissa ja edellyttää, että käsiteltävä asia on ollut laaja tai vaikea ja että tuomioistuimen jäsenten neuvottelu tai tuomion laatiminen sitä vaatii. 

17. Vaikka ko. väärän valan jutussa jutussa on kuultu useita todistajia ja esitetty runsaasti muutakin selvitystä, juttua tuskin voidaan pitää vm. lainkohdassa tarkoitettuna vaikeana tai laajana asiana. Tuomiosta on kyllä tullut laaja, kun siitä on haluttu sellainen "tehdä", mutta tämä johtuu sitä, että tuomioon on kirjattu esitetyn näytön selostusta aivan tarpeettomasti. Laki ei estä kansliassa annettavan tuomion julistamista julkisesti sen jälkeen, kun on tuomio on saatu "kasattua" valmiiksi. Olen yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassani kirjassa "Tuomion perusteleminen" (2010) suositellut käytäntöä, jonka mukaan kansliassa valmiiksi laaditun ja hyvin perustellun tuomion pääkohdat julistetaan julkisesti yleisön ja asianosaisten läsnä ollessa, minkä jälkeen asianosaisilla tai heidän avustajillaan on vielä tilaisuus esittää tuomareille tuomion perusteluja koskevia kysymyksiä. Tämä olisi todellista ja aitoa oikeudenkäynnin julkisuutta. 

18. Muiden maiden oikeudenkäytössä pidetään tärkeänä menettelyä, jossa syytetyillä ja tuomituilla on tilaisuus "nähdä tuomarinsa", eli tuomareiden on kyettävä julistamaan tuomionsa pääkohdat tavallaan "silmästä silmään" asianosaisten läsnä ollessa. Suomessa on sen sijaan tullut tavaksi ja pääsäännöksi kansliatuomion antaminen, vaikka se on lain mukaan poikkeus pääsäännöstä eli tuomion julkisesta antamisesta. Suomessa tuomarit  nähtävästi haluavat luikkia piiloon ja olla poissa julkisuudesta ja asianosaisten ja syytettyjen katseilta silloin, kun ratkaisu annetaan. Tämä on johtanut siihen, että oikeuden kansliahenkilökunta jakaa tuomareiden hengentuotteita kansliasta ja lähettelee niitä sähköpostitse toimittajille. Tällainen menettely ja käytäntö ei toteuta oikeudenkäytön aitoa julkisuutta. Toimittajakunta, myös Oikeustoimittajat ry., näyttää kuitenkin hyväksyneen kyseisen salamyhkäisen toimintatavan mukisematta, sillä säästäähän se toki myös toimittajien vaivannäköä, kun heidän ei tarvitse marssia oikeuteen kuulemaan tuomion julistamista. Tähän liittyy vielä se omituisuus, että mediassa ei juuri koskaan mainita sanallakaan tuomion antaneen oikeuden kokoonpanoa eli sitä, ketkä tuomarit ovat tuomion takana. Tuomareiden nimien mainitseminen mediassa näyttää olevan samanlainen tabu kuin rangaistukseen tuomittujen henkilöiden nimien ilmoittaminen/salaaminen tavallisissa rikosasioissa. 

19. Tulkoon nyt edes näin sosiaalisessa mediassa kerrotuksi, että ko. käräjäoikeuden tuomio on annettu kokoonpanossa, johon ovat kuuluneet käräjätuomarit Eero Nikkarinen (puheenjohtajana), Petri Voima ja Veera Snellman.

20. Kolmatena kohtana, jonka osalta käräjäoikeus ei ole myöskään noudattanut laissa säädettyä pääsääntöä, on pakko mainita pääkäsittelyn päättymisen jälkeen kulunut pitkä aika siihen, kun tuomio eilen annettiin. Pääkäsittely päättyi 20. kesäkuuta, mutta tuomio annettiin vasta noin neljä kuukautta myöhemmin. Mitä laki tästä asiasta sanoo? ROL 11 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan pääsääntönä on, että käräjäoikeuden on annettava kansliatuomio 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Poikkeuksena tästä  säädetään, että jos asia on niin hankala tai laaja, ettei mainittu 14 päivän määräaika riitä, kansliatuomio voidaan antaa myöhemminkin, mutta kuitenkin "niin pian kuin mahdollista".

21. Vaikka lähdettäisiin siitä, että ko. juttu on ollut sen verran laaja, ettei tuomiota ole voitu kohtuudella saada valmiiksi laissa säädetyssä 14 päivän määräajassa, on tuomion laatimiseen käytetty neljän kuukauden aika toisaalta aivan liian pitkä; tuomio olisi pitänyt kyllä saada valmiiksi kuukauden kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Pääkäsittelyn päättyminen on ajoittunut - tai luultavasti tarkoituksellisesti ja sopivasti ajoitettu - juuri lomakauden alkuun (20.6.), mutta tuomareiden vuosilomat tai niiden päällekkäisyys ei voi olla sellainen pätevä syy, joka oikeuttaisi oikeusistuimen pidentämään määräaikaa  merkittävällä tavalla. Jutun käsittelyaikaulu tulisi laatia alun perin sellaiseksi, etteivät lomat tms. syyt aiheuttaisi juttujen käsittelyn kohtuutonta pidentymistä. Ko. asiassa esitutkinta valmistui ja asia lähetettiin syyttäjälle 20.12.2012, syytteet nostettiin 8.5.2013. Laissa mainittu pääsääntö eli 14 päivää on otettu lakiin turvaamaan oikeudenkäynnin välittömyyttä, millä erityisesti jutuissa, joissa otetaan vastaan laajaa henkilötodistelua, on tärkeä merkitys. Henkilötodisteiden arviointi on ollut prosessin keskiössä myös nyt esillä olevassa jutussa. Todistelun välittömyyden turvaaminen olisi siten edellyttänyt kansliatuomion antamista mahdollisimman joutuisasti.

22. Käräjäoikeuden kerrottu menettely ei ole kuitenkaan mitenkään harvinaista, vaan se näyttää muodostuneen esimerkiksi juuuri Helsingin käräjäoikeudessa pikemminkin säännöksi. Ts. kansliatuomioiden antamista lykätään tilannetta asianosaisten kannalta juurikaan ajattelematta kuukausikaupalla. Kaikkein räikeimmistä määräajan ylityksistä on kanneltu useita kertoja sekä oikeusasiamiehelle että oikeuskanslerille, mutta nämä ylimmät laillisuusvalvojat tuntuvat ymmärtävän, eivät kantelijoiden näkemyksiä, vaan käräjäoikeuksien ja käräjätuomareiden selityksiä jutturuuhkista yms. epäolennaisista seikosta niin hyvin, ettei minkäänlaista korjausta ko. epäkohtaan ole saatu. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri voivat tosin lausua vienon käsityksensä, jonka mukaan tuomio olisi pitänyt saada aikaiseksi ja annetuksi hieman joutuisammin. Kuten kaikki tietävät, tällaisilla pelkillä käsityksillä ei ole saatu tätä kuten ei monia muitakaan tuomioistuimissa havaittuja epäkohtia kuriin ja pois kitketyiksi.

23. Summa summarum. Käräjäoikeus on siis  kolmessa eri kohdassa poikennut laissa mainitusta pääsäännöstä ja noudattanut sen sijaan poikkeussääntöä. Nämä kohdat ovat 1) käräjäoikeuden kokoonpano, 2) tuomion julkistamistapa ja 3) kansliatuomiolle laissa asetetun määräajan noudattaminen. Se, miksi näin on tehty, ei ilmene tuomiosta tai sen perusteluista. Selitys, jonka mukaan käytäntö vain on "yleensä" luisunut tai mennyt tällaiseksi, ei oikein kelpaa. Jos käytäntö on todella "mennyt tuollaiseksi", niin silloin käräjäoikeuksien laamannien ja hovioikeuden presidenttien pitäisi kyllä puuttua kiireen vilkkaan asiaan ja pyrkiä samaan epäkohtiin korjausta.

24. Tämän lisäksi käräjäoikeuden tuomioon sisältyy vielä yksi omituisuus, joka saattaa myös mukailla "vallitsevaa käytäntöä" (lähinnä Helsingin käräjäoikeudessa), mutta jossa ei kuitenkaan ole noudatettu lain kirjainta eikä lainsäätäjän tarkoitusta. Kuten jo edellä kappaleessa 4 ohimennen mainitsin, käräjäoikeus on panostanut tuomion laadinnassa paljon aikaa ja vaivaa näyttökymysten selostamiselle ja perustelemiselle. Näytön arviointi tuomion sivuilla 35-43 näyttää aivan asianmukaiselta pohdinnalta pro et contra, jossa on siis huomioitu ja arvioitu myös puolustuksen syytettä vastaan esittämää näyttöä. Mutta miksi näytön ja erityisesti todistajien ja syytettyjen kertomusten selostamiselle on uhrattu peräti 27 sivua (sivut 8-35)? Tätä on vaikea käsittää. 

25. Laki eli OK 21 luku lähtee siitä, että jutussa kuultujen todistajien ja asianosaisten todistelutarkoituksessa esittämiä kertomuksia ei merkitä pöytäkirjaan, kuten aikaisemmin eli ennen alioikeusuudistusta tapahtui. Todistajien, asiantuntijan sekä todistelutarkoituksessa kuullun tai muun henkilön kuulustelu on sen sijaan taltioitava äänittämällä kertomus (OK 21:6). Tällä uudistuksella on pyritty, paitsi järkevöittämään yleensä oikeudenkäyntiä, turvaamaan todistelun välittömyyttä, millä puolestaan on tärkeä merkitys todistelun arvioinnissa. Tarkoituksena on, että henkilötodistelun arviointi tapahtuu välittömästi oikeuden istunnossa suullisesti esitettyjen kertomusten perusteella, ei siis pöytäkirjaan kirjattujen ja tuomarin myöhemmin pöytäkirjasta lukemien kertomusten tai rikosasiassa esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen kertomusten perusteella. Jos tuomiota tehtäessä on tarpeen palauttaa mieleen, mitä esimerkiksi todistaja on jostakin seikasta tai yksityiskohdasta kertonut, niin äänitetty kertomus voidaan kuunnella tarpeelliselta osin.

26. Kun todistajien tai asianosaisten kertomuksia ei enää kirjoiteta pöytäkirjaan, niin osa tuomareista on miettinyt asian tykönänsä ilmeisesti niin, että selostetaanpa todistajien ja syytettyjen kertomukset sitten tuomiossa mahdollisimman tarkasti!  Toisin sanoen tuomio on korvannut aiemmin käytössä olleen pöytäkirjan, eli se, mikä ennen kirjattiin pöytäkirjaan, merkitään nykyisin tuomioon. Tämä on tietenkin epätarkoituksenmukaista menettelyä ja turhaa työtä, eikä laki tai sen esityötkään tällaista menettelyä edellytä. Laki edellyttää näytön arviointia eli sitä, että tuomion perusteluissa kerrotaan (pro et contra -tyyliin), "millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä" (ROK 11:4.1). Näytön selostaminen ei ole tuomion perustelemista eikä näytön arviointi edellytä näytön pöytäkirjamaista eli pikkutarkkaa selostamista tuomion perusteluissa. Perusteluissa on tarpeen vain poikkeustapauksissa selostaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi sitä, mitä joku todistaja on jostakin yksityiskohdasta sanatarkasti kertonut. Selvää on, että tuomion laatiminen ja valmiiksi saattaminen kestää kauan - tässä tapauksessa siis neljä kuukautta -  jos tuomion kirjoitetaan jokaisen oikeudessa kuullun asianosaisen ja todistajan kertomukset mahdollisimman tarkasti.

27. Summa summarum: Tuomioistuinten lainkäytöstä löytyy paljon kehitettävää, jos oikeuden toimintapoja ja päätöksiä raaputtaa hieman pintaa syvemmältä!










torstai 17. lokakuuta 2013

787. Perustuslakivaliokunta: Nykyisenlainen yksityinen pysäköinninvalvonta voi jatkua

Tällaiset kyltit tulevat edelleen säilymään, sana "valvontamaksu" voidaan korvata sanalla "pysäköintimaksu"

1. Hallitus antoi yli vuosi sitten eli syyskuussa 2012 eduskunnalle lakiesityksen pysäköinninvalvonnassa avustamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 79/2012 vp). Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi pysäköinninvalvonnasta annettua lakia ja säädettäväksi laki pysäköinninvalvontaluvasta ja valvonta-avustajista. Kunnallinen pysäköinninvalvoja tai poliisi voi ehdotuksen mukaan käyttää pysäköinninvalvonnassa yksityisellä alueella ja maastossa apunaan sellaista luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla on pysäköinninvalvontalupa. Avustamiseen vaaditaan sekä viranomaisen antama valtuutus että alueen omistajan tai haltijan suostumus.

2. Esityksen mukaan pysäköinninvalvontaluvan haltijan tehtävänä on tehdä kunnalliselle pysäköinninvalvojalle tai poliisille esityksiä seuraamuksen määräämiseksi havaituista pysäköintivirheistä. Viranomainen päättää esityksen ja muun sille esitetyn selvityksen perusteella pysäköintivirhemaksusta, kirjallisesta huomautuksesta tai toimenpiteistä luopumisesta. Ehdotuksen mukaan aluehallintovirasto myöntäisi pysäköinninvalvontaluvan laissa säädetyt edellytykset täyttävälle. Yksityisten esityksestä määrätyt pysäköintivirhemaksut saa valtio tai kunta.

3. Hallituksen esityksessä luvattiin, että uusi laki tulisi voimaan jo 1.3.2013. Samalla mainittiin, että lain voimaan saattamiseen kuluu aikaa vähintään neljä kuukautta siitä, kun eduskunta on lakiesityksen hyväksynyt.  Jos tämä "visio" olisi toteutunut, lainsäädännön olisi pitänyt jo tulla muutama kuukausi sitten voimaan. Nyt ollaan jo lokakuun loppupuolella, mutta vasta tänään perustuslakivaliokunta on pitkän, lähes vuoden kestäneen puntaroinnin jälkeen ollut valmis antamaan lausuntonsa lakiesityksen johdosta

PeVL 23/2013 vp. 

4. Onpa ollut todella kuuma peruna! Syy siihen on selvä: Vaikka asiaa ei edes mainita lakiesityksen otsikossa tai yksityiskohtaisissa pykäläehdotuksissa, hallituksen, lähinnä oikeusministeriön, tarkoituksena on ollut ikään kuin vaivihkaa kuopata nykyisin pysäköinninvalvontaa yksityisten maanomistajan kiinteistöillä harjoittavien pysäköintifirmojen toiminta. Asia haluttiin runnoa eduskunnassa läpi pikavauhtia, mutta onneksi perustuslakivaliokunnassa kuultiin myös paria sellaista asiantuntijaa, joilla näyttää olevan vielä ns. "järki tallella".

5. Olen käsitellyt sanottua lakiesitystä HE 79/2012 vp) perusteellisemmin viimeksi blogissa numero 713/25.3.-13 otsikolla "Lakiesitys yksityisestä pysäköinninvalvonnasta kangertelee eduskunnassa". Katso myös blogijuttua nro 746/18.6.2013.

6. Minusta lakiesitys on monessa suhteessa torso ja sen tavoitteiden toteutuminen käytännössä on edelleen täysin hämärän peitossa. Lähtevätkö nykyisin toimivat yksityiset parkkifirmat kunnallisen pysäköinninvalvonnan ja poliisin pikku apulaisiksi, kun valvontamaksut menisivät tulevaisuudessa valtiolle tai kunnalle? Tätä voidaan hyvällä syyllä epäillä.  

7. Toki halltus voi esittää eduskunnan hyväksyttäväksi myös hölmöjä lakiesityksiä ja eduskunta voi sellaisia esityksiä myös hyväksyä laeiksi, ei siinä mitään! Tämä ei olisi suinkaan ensimmänen kerta kun tällaista tapahtuu. 

8. Se, miksi olen edelleen viitsinyt seurata tätä "hölmöläisten touhua" -- vastaavaa lainsäädäntöhanketta ei ole toteutettu muissa pohjosmaissa ja tuskinpa juuri missään muuallakaan - johtuu lakiesityksen perusteluissa nykyiseen yksityiseen pysäköinninvalvontaan omaksutusta kannanotosta, jolla on myös laajempaa periaatteellista merkitystä.  Lakiesitykseen ei sisälly pykälän pykälää tai momentin momenttia siitä, että laki johtaisi nykyisen yksityisen valvonnan päättymiseen, mikä tietäisi lähes automaattisesti pysäköintifirmojen toiminnan päättymistä. Mutta niin vain lakiesityksen perusteluissa kerrotaan ohimenneen muutamalla rivillä ja ikään kuin itsestään selvyytenä, että esityksen tavoitteena on sulkea pois yksityisten "muunlainen toiminta" pysäköinninvalvonnassa. Toisin sanoen parkkifirmat eivät voisi enää vaatia tai määrätä valvontamaksuja, vaikka kyseinen toiminta on todettu lailliseksi korkeimman oikeuden asiasta antamalla ennakkopäätöksellä. Eikä tässä vielä kaikki, sillä lakiestyksessä - tarkemmin sanottuna sen perusteluissa ja taas ikään kuin vain ohimennen - todetaan, että "luvaton" parkkivalvonta toteuttaa rikoslaissa kriminalisoidun virkavallan anastamisen. 

9. Kovaa peliä siis, jotta yksityiseen omistusoikeuteen ja sopimusvapauteen perustuva toiminta, jonka maan ylin tuomioistuin on todennut täysin lailliseksi, saataisiin lopetetuksi, yksityisillä alueilla tapahtuva maankäyttö sanotulta osin sosialisoiduksi ja toimintaa pyörittävät yksityiset yritykset teurastetuksi.

10. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tämänpäiväistä kannanottoa, joka on siis vihdoin ja viimein rohjettu saattaa paperille, on siis odotettu ikään kuin "kieli pitkällä". Mitä valiokunta sitten lausui? Suurin osa tekstistä on lähinnä tyypillistä "liirum laarumia" ja moniin pikkuseikkoihin ja yksityiskohtiin puuttumista, vaikka nimenomaan perustuslakivaliokunnan tehtävänä on lausua vain siitä, voidaanko lakiesitys käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunnan lausunnon jälkeen lakiesitys menee vielä lakivaliokuntaan, joka laatii mietinnön eduskunnan täysistuntokäsittelyä varten ja ottaa siinä kantaa lakiesityksen yksityiskohtiin.

11. Perustuslakivaliokunta päätyi siihen, että lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Varsinaista uutta lausunnossa on vain sen viiminen kappale ("Sopimusvapaus"), jossa on otettu kantaa edellä 8 kappaleessa minua ja monia muita askarruttaneeseen kysymykseen eli siihen, voiko nykyisenkaltainen yksityinen pysäköinninvalvonta jatkua, vaikka lakiesitykset tultaisiin eli käytännössä tullaan hyväksymään. 

12. Perustuslakivaliokunta kirjoittaa tältä osin näin: 

Sopimusvapaus

Julkinen hallintotehtävä voidaan perustuslain 124 §:n mukaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla. Julkisen hallintotehtävän hoitaminen ei siten kuulu sopimusvapauden piiriin. Muu kuin viranomainen ei voi ryhtyä omasta aloitteestaan hoitamaan tällaista tehtävää sopimuksen perusteella. Hallituksen esityksellä ei siten puututa sopimusvapauteen. Valiokunta korostaa sitä, että kiinteistön omistajalla ja haltijalla on lähtökohtaisesti oikeus määrätä omistamansa tai hallitsemansa alueen käytöstä, mukaan lukien pysäköinti. Hän voi sopia pysäköinnin ehdoista ja perittävästä korvauksesta. Tällaiseen yksityisoikeudelliseen sopimukseen voidaan sisällyttää myös sopimusrikkomuksesta aiheutuvia seuraamuksia koskevia sopimusehtoja.

13. Mainittua lausumaa tultaneen varmaankin tulkitsemaan eri tavalla, sillä niin suppeaksi se on muotoiltu. Media on jo ehtinyt tulkita lausumaa eri tavalla. Helsingin Sanomat: Perustuslakivaliokunta: Yksityinen parkkivalvonta on tarpeen; Ilta-Sanomat: Yksityisille parkkifirmoille uutta lohtua - mutta kenelle sakkotulot menevät? ja Yle Uutiset: Perustuslakivaliokunta löi lopun "holtittomalle laputuksille".

14. Lausunnoissaan aina niin ketterä professori Matti Tolvanen on jo ehtinyt kommentoida valiokunnan lausuntoa Yle Uutisille. Tolvasen mukaan valiokunnan lausunto on edelleen epäselvä, sillä se sallii yhä myös niin sanotun sopimussakon; tämän Tolvanen joutuu siis "pitkin hampain" myöntämään.  Valiokunnan puheenjohtaja Johannes Koskinen sanoi lausunnossaan Yle Uutisille, että nyt "parkkisakotusala siistiytyy". Johannes Koskinen hoputtaa eduskuntaa - sen jälkeen kun hänen johtamansa valiokunta oli vetkutellut reilun vuoden lausuntonsa kimpussa - sanomalla, että uusi laki olisi hyvä saada voimaan mahdollisimman pian.

15. Toisin kuin professori Matti Tolvanen katsoo, minusta asia on perustuslakivaliokunnan kannanoton jälkeen selvä: 

Yksityinen pysäköinninvalvonta - mikä nimi sille sitten jatkossa annetaankin - voi jatkua edelleen nykyisen kaltaisena. Nimike "valvontamaksu" voitaneen korvata vaikkapa sanalla "pysäköintimaksu". Kuten perustuslakivaliokunta on joutunut nyt itsekin myöntämään - valiokunta oli vielä vuonna 2011 antamassaan lausunnossa toisella kannalla - maanomistaja voi sopia pysäköinnin ehdoista ja perittävästä korvauksesta . Tällaiseen yksityisoikeudelliseen sopimukseen, mistä siis on myös nykyisin kysymys, voidaan sisällyttää myös sopimusrikkomuksesta aiheutuvia seuraamuksia koskevia sopimusehtoja.

16. Hyvä, että tässäkin asiassa päästiin vihdoin ja viimein tolkulliseen ratkaisuun!

tiistai 15. lokakuuta 2013

786. KHO 2013:161. Vääryyttä oikeuden valekaavussa?

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) antoi 9.10. 2013 kiistanalaisen äänestyspäätöksen ajokiellon edellytyksiä koskevassa asiassa

KHO 2013:61

2. Tapaus on katsottu KHO:ssa periaatteellisesti merkittäväksi. Ilmeisesti eri hallinto-oikeuksissa on päädytty vastaavanlaisissa tapauksissa erilaisiin ratkaisuihin. Lainkäytön yhtenäistämiseksi presidentti Pekka Vihervuori on määrännyt tapauksen käsiteltäväksi KHO:n laajennetussa kokoonpanossa, jossa on kahdeksan jäsentä.  Normaalisti asiat ratkaistaan KHO:ssa viiden tuomarin jaostossa.

3. Toimittaja Jarkko Sipilä on kritisoinut  KHO:n ratkaisua Elinkautinen -blogissaan poikeuksellisen suorasanaisella tavalla. Katso Sipilän blogikirjoituksesta tästä. Sipilän mukaan KHO:n päätös on suorastaan pelottava. Kun yleensä rauhallisena miehenä tunnettu Jarkko Sipilä on ottanut ratkaisuun näin vahvasti kantaa, päätin ottaa tapauksen lähempään tarkasteluun. En toista tässä yksityiskohtaisesti tapauksen faktoja tai KHO:n päätöksessä viitattuja säännöksiä, vaan menen suoraan asiaan.

4. Ajokorttilain mukaan poliisin on määrättävä ajo-oikeuden haltija ajokieltoon, jos on vähintään kolmesti vuoden kuluessa syyllistynyt ajoneuvoa kuljettaessaan esimerkiksi ylinopeuteen tai ajoneuvorikkomukseen. Täsä tapauksessa A:lle oli määrätty 9.4. ja 15.4.2011 tapahtuneista ylinopeuksista kummastakin rikesakko sekä 5.11.2011 tapahtuneesta ajoneuvorikkomuksesta kahdeksan päiväsakkoa. Ylinopeudet oli selvitetty automaattisen liikennevalvonnan avulla.

5. Rikesakkomenettelystä annetun lain mukaan automaattisessa liikennevalvonnassa havaitun rikkomuksen tekijää ei selvitetä, vaan menettely käynnistetään lähettämällä rikesakkomääräys henkilölle, joka on auton rekisteriin merkitty omistaja, haltija tai tilapäinen käyttäjä. Määräyksestä ilmenee muun muassa se, että rikkomuksesta voi aiheutua myös ajokielto. Lisäksi määräyksestä ilmenee, miten rikesakkoa voi vastustaa. Vastustaminen tapahtuu siten, että rikesakkomääräyksen saaja ilmoittaa viikon kuluessa käräjäoikeuden kansliaan kiistävänsä syyllisyytensä. Tämän jälkeen asiassa käynnistyy normaali esitutkinta, syyteharkinta ja oikeuskäsittely. Jos määräyksen saanut osoittaa oikean syyllisen, rikesakko voidaan kohdentaa tälle henkilölle, jos hän tunnustaa teon, eikä tunnustusta ole syytä epäillä.

6. Ko. tapauksessa A ei ollut vastustanut 9.4.2011 tapahtuneen ylinopeuden johdosta saamaansa rikesakkoa, vaan oli maksanut sakon. Poliisilaitos määräsi 22.3.2012 A:n määräaikaiseen ajokieltoon 22.3.–22.4.2012.

7. A valitti päätöksestä Varsinais-Suomen hallinto-oikeuteen, koska hän ei ollut syyllistynyt ylinopeusrikkomukseen 9.4.2011. A:n autoa oli tuolloin ajanut toinen henkilö (B). A oli kuitenkin maksanut ylinopeudesta aiheutuneen sakon, koska B oli ollut hoitamassa A:lle kuulunutta kuljetustehtävää. Poliisilaitoksen A:n valituksen johdosta antamassa lausunnossa todettiin, että tapauksessa oli noudatettu Poliisihallituksen linjausta. Sen mukaan lainvoimainen rikesakko otetaan ajo-oikeuskäsittelyssä huomioon, vaikka asiakas pystyisi näyttämään toteen, ettei ole tehnyt kyseistä tekoa. 

8. Hallinto-oikeus kumosi päätöksellään poliilaitoksen pätöksen. Perusteluissa todetaan, että A on kiistänyt syyllistyneensä ylinopeuteen 9.4.2011 ja antanut hallinto-oikeudelle kirjallisen todistuksen, jossa B vahvistaa A:n kertomuksen ja ilmoittaa olevansa kameravalvontakuvassa näkyvä henkilö. Asiakirjoihin on liitetty A:n ja B:n valokuvat sekä kameravalvontakuva. Hallinto-oikeuden mukaan ajokieltoon määräämisen edellytyksenä on syyllistyminen liikennerikkomuksiin, ja lainvoimainen rikesakko on lähtökohtaisesti riittävä selvitys henkilön syyllistymisestä rikkomukseen. Hallinto-oikeus katsoi kuitenkin, että koska ajokielto määrätään erillisessä menettelyssä hallinnollisena seuraamuksena ja rikesakkomenettelyssä ei todellisuudessa ole selvitetty A:n syyllistymistä ylinopeuteen 9.4.2011, rikesakon lainvoimaisuus ei estänyt hänen syyllisyytensä selvittämistä vielä tässä vaiheessa. Esitettyjen valokuvien ja muun selvityksen perusteella hallinto-oikeus piti A:n kertomusta uskottavana ja katsoi, ettei hän ollut syyllistynyt liikennerikkomukseen 9.4.2011. Näin ollen hän ei myöskään ollut syyllistynyt liikennerikkomukseen kolmesti vuoden kuluessa, eikä häntä siis ole voitu määrätä ajokieltoon toistuvien liikennerikkomusten perusteella.

9. Poliisilaitos ei tyytynyt kuitenkaan tähän, vaan valitti hallinto-oikeuden päätöksestä KHO:een. KHO:ssa tutkittiin ensin kysymys siitä, oliko poliisilaitoksella asiassa valitusoikeus. KHO katsoi 5-3 -äänestyksen jälkeen, että poliisilaitoksella on asiassa valitusoikeus. En ryhdy tässä pohtimaan valitusoikeutta koskevaa kysymystä, vaan totean vain, että asiasta voidaan olla perustellusti myös vähemmistön perusteluissa esitetyllä kannalla.


10. Pääasian osalta KHO:n enemmistö (äänestys 6-2) oli toisella kannalla kuin Varsinais-Suomen hallinto-okeus. KHO:n päätöksen perustelut on ladittu tuttuun tyyliin siten, että ensin perusteluihin on kirjoitettu auki peräti kahdeksassa eri kappaleessa suuri joukko ajokorttilain ja -asetuksen sekä rikesakkolain pykäliä. Tällä halutaan antaa vaikutelma, että tulossa oleva ratkaisu perustuu tarkasti lakiin. -  Muuten, KHO saisi alkaa KKO:n tavoin numeroimaan perustelujen kappaleet, jolloin niihin olisi myöhemmin ratkaisua kommentoitaessa helpompaa viitata.

11. KHO:n päätöksen varsinaiset perustelut sisältyvät seuraavan lyhyeen kappaleeseen:

Poliisi tekee rikesakkojen perusteella määrättävästä ajokiellosta päättäessään hallintopäätöksen, joka perustuu lainvoimaisista rikesakkopäätöksistä ajoneuvoliikennerekisteriin tehtyihin merkintöihin. Ajokiellosta päätettäessä ei näin ollen ole enää kysymys rikesakkojen määräämiseen johtaneiden tapahtumien tai ajokieltoon määrätyn ajo-oikeuden haltijan syyllisyyden selvittämisestä. Hallintomenettelyssä tai hallintolainkäytön järjestyksessä ei voida tutkia rikosoikeudellista syyllisyyttä, vaan asia on tältä osin mahdollista saattaa muualla laissa säädetyllä tavalla erikseen tutkittavaksi.

12. Näillä perusteilla KHO katsoi että poliisilaitoksen olisi tullut, sillä oli ratkaisun mukaan  suoranainen pakko, määrätä A ajokieltoon. A ei ollut vastustanut 9.4.201 saamaansa rikesakkoa, mikä hänen olsi tullut tehdä käräjäoikeuden kansliaan. Rikesakkomääräys oli siten saanut lainvoiman eikä sitä vastaan saanut siis enää "pullikoida" hallintomenettelyssä (siis poliisilaitokselle) tai hallintolainkäytössä, mistä nyt oli kysymys. KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja palautti asian poliisilaitokselle (uuden) ajokieltoajan määräämistä varten.

13. KHO:n päätöksessä ei ole sinänsä mitään kummallista tai virheellistä, jos asiaa tarkastellaan puhtaasti legalistiselta kannalta eli pitämällä silmällä yksinomaan lain muotomääräysten tiukkaa ja sanamuodon mukaista tulkintaa. Kokonaan eri ri asia sen sijaan on, onko ratkaisu aineellisoikeudellisesti oikea ja tyydyttääkö KHO:n päätös oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Näyttää selvältä, ettei A:ta olisi voitu määrätä ajokieltoon, koska hän ei ollut itse kuljettanut 9.4.2011 autoa eikä siis syyllistynyt ylinopeuskiellon rikkomiseen. Kun A ei ollut kuitenkaan vastustanut rikesakkkoa asianmukaisessa järjestyksessä, vaan oli maksanut sen B:n puolesta, hän sai kärsiä tietämättömyytensä, hyvänahkaisuutensa tai kenties hölmöytensä seuraukset ajokiellon muodossa.

14. Olisiko A.n syylliystyminen ylinopeuteen 9.4.2011 voitu ottaa vireille tulleessa hallintomenetelyssä ja hallintolainkäytössä tutkittavaksi? Turun hallinto-oikeus ja KHO:n vähemmistöön jääneet kaksi hallintoneuvosta - Ruotsissa muuten myös korkeimman hallinto-oikeuden jäsenten virkanimike on oikeusneuvos (justitieråd) eli sama kuin korkeimman oikeuden jäsenilläkin - eivät nähneet tähän estettä. Olen itse samalla kannalla. 

15. Se, että rikesakkomääräystä on lain mukaan vastustetettava tietyssä määräajassa, ei estä syyllisyyskysymyksen tutkimista silloin, kun mainittu asia tulee esikysymyksenä esille hallintomenettelyssä tai hallintolainkäytössä vireillä olevassa rikesakkomääräykseen perustuvaa ajokiellon määräämistä koskevassa asiassa. KHO:n enemmistö toteaa kategorisesti, että "hallintomenttelyssä tai hallintolainkäytön järjestyksessä ei voida tutkia rikosoikeudellista syyllisyyttä", mutta se ei mainitse lainkohtaa, johon sanottu johtopäätös perustuu. Tämä johtunee siitä, ettei laissa ole sellaista säännöstä, johon KHO:n enemmistön kyseinen kanta voitaisiin perustaa. On kyllä selvää, että hallintolainkäytössä ei voida panna vireille syyllisyyskysymystä koskevaa asiaa, mutta siitä tästä tapauksessa ei ole ollut kyse.

16. Jos ajokorttilain 65 §:n 1 momentissa, johon KHO:n perusteluissaan viitttaa, säädettäisiin, että poliisin on määrättävä ajo-oikeuden haltija ajokieltoon, jos haltija on vähintään kolmesti vuoden aikana tuomittu oikeudessa tai rangaistus- tai rikesakkomääräysmenettelyssä annetulla päätöksellä nopeusrajoituksen rikkomisesta, olisi asia selvä, eli tuolloin ajokieltoa koskevassa asiassa syyllisyyskysymystä ei voitaisi enää ottaa tutkittavaksi. Mainitussa lainkohdassa ei kuitenkaan säädetä näin, vaan siinä todetaan, että ajokiellon määräämisen edellytyksenä on nimenomaan ajo-oikeuden haltijan syyllistyminen nopeusrajoituksen rikkomiseen. Silloin lakia voidaan tulkita siten, että syyllisyyskysymys on mahdollista ottaa hallintoasiassa tutkittavaksi, jos ajo-oikeuden haltija kiistää syyllisyytensä ja esittää näyttöä, jonka mukaan hän ei ole syyllistynyt ko. rikkomukseen.  Ajokorttilain 65 §:n 1 momentin mainittuun sanamuotoon ("on...syyllistynyt", ei siis "on tuomittu") KHO:n enemmistö eikä myöskään Turun hallinto-oikeus tai KHO:n vähemmistö ole kiinnittänyt huomiota.

17. Syyllisyyskysymyksen tutkimista silloin, kun ajo-oikeuden haltija esittää itse näyttöä syyttömyydestään, puoltavat tietenkin reaaliset argumentit eli asiaperusteet, ennen muuta se, että automaattisen liikennenvalvonnan yhteydessä ja sen perusteella vireille pannussa rikesakkomenettelyssä ei ole faktisesti edes tutkittu A:n syyllistymistä ylinopeuteen. KHO:n enemmistö on kuitenkin muodollisilla perusteilla päätynyt hyväksymään Poliisihallituksen ohjeen, jonka mukaan ajokielto on määrättävä, vaikka autoilija näyttäisi itse oman syyttömyytensä toteen. 

18. Poliisihallitus ja sen ohjeita myötäilevä korkein hallinto-oikeus viis veisaavat oikeutta hakevien valittajien oikeusturvasta tai totuudesta, sillä niille on tärkeintä, että järjestelmä toimii ja muotomääräyksiä noudatetaan prikulleen. Järjestelmän toimivuus, tehokkuus ja  ennakoitavuus eli tässä mielessä oikeusvarmuus on KHO:n mukaan tärkeämpi tavoite kuin yksityisen ihmisen oikeusturva ja oikeuksiin pääseminen.

19. KHO:n päätös on hyvä esimerkki siitä, miten legalismi eli lakiuskollisuus edelleen hallitsee suomalaista lainkäyttöä ja lain tulkintaa. Oikeudellisessa päätöksenteossa ja argumentaatiossa legalismi johtaa, kuten KHO:n päätöksen perusteluista ilmenee, muodollisten seikkojen ja formaalisten näkökohtien painottamiseen sisällöllisten näkökohtien ja asia-argumenttien kustannuksella. Tässä suhteessa legalismi muistuttaa lakipositivismiksi kutsuttua suuntaa. Legalistisessa laintulkinnassa tärkeintä ei ole niinkään oikea lopputulos, vaan se, että lain sanamuotoa ja kirjainta sekä muotomääräyksiä noudatetaan mahdollisimman tarkasti. KHO:n ratkaisua voitaisiin luonnehtia otsikoilla 

- muoto selätti substanssin 
- muotomääräykset syrjäyttivät totuuden 
- legalismi vei voiton moraalista tai 
- legalismi kukisti terveen järjen

20. Olen valinnut mainittujen vaihtoehtojen sijasta blogikirjoituksen otsikoksi lauseen "Vääryyttä oikeuden valekaavussa". Sen nimisen kirjan kirjoitti vuonna 1953 lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen (1900-1970). Hiitonen käsiteli kirjassaan muun muassa Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla käytyjä poliittisia oikeudenkäyntejä sekä ns. kuutosten vangitsemista jatkosodan alussa. KHO:ssa nyt ratkaistu asia ei ole toki ollut millään muotoa poliittinen, mutta tapaus osoittaa, miten jopa aivan tavallisissa "pikkujutuissakin" voidaan päätyä  tulkintametodin valinnasta ja tulkitsijoiden asenteesta johtuen ratkaisuun, joka on ilmeisen väärä. KHO:n jäseniä ei voida toki epäillä virkavirheestä, ei edes tutottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. He ovat tehneet omasta mielestään ja varmaan kaikkien legalismin kannattajien mielestä aivan oikean päätöksen. Syytön henkilö joutui kyllä ajokieltoon, mutta eiväthän KHO:n jäsenet edes tutkineet koko syyllisyyskysymystä! He olisivat kuitenkin voineet ottaa syyllisyyden tutkittavakseen ja minusta heidän olisi myös pitänyt niin tehdä. 

21. Tapauksessa oli kysymys ensi sijassa menettelytapoja eli prosessuaalisten normien tulkintatavasta. Vertailun vuoksi todettakoon, että korkein oikeus on eräissä ratkaisuissaan todennut, että prosessuaalisten normien tulkinnassa on syytä välttää tarpeettoman muodollista ja lain sanamuotoon tiukasti nojautuvaa tulkintaa, koska sellainen tulkintatapa voi johtaa oikeudenmenetyksiin (esim. KKO 1995:95 ja KKO 1999:84).

22. Voisiko tapauksen A päästä vielä jollakin konstilla oikeuksiinsa ja saada ajokiellon kumotuksi? A:lla näyttäisi olevan mahdollisuus hakea vuonna 2011 saamansa rikesakkomääräyksen purkamista. Vaikka rikesakkomääräyksestä ei voida valittaa, ovat OK 31 luvun luvun mukaiset ylimääräiset muutoksenhakukeinot kuitenkin käytettävissä, tässä tapauksessa siis korkeimmalle oikeudelle tehtävä tuomionpurku (OK 31:8 ja 16). Jos rikesakkomääräys puretaan, A voi sen jälkeen hakea nyt annetun KHO:n päätöksen poistamista. Kovin vaikeaaa ja hankalaa on siis Suomessa saada pikkuasiassa oikeutta. Jos lakia olisi jo hallintoprosessissa tulkittu järkevästi, olisi A välttynyt ajokiellolta.

23. Suomessa on dualistinen tuomoistuinorganisaatio, eli meillä on yleisiä tuomioistuimia ja hallintotuomioistuimia. Tästä aiheutuu monenlaista sekaannusta eivätkä ihmiset useinkaan tiedä, kumpi mainituista vaihtoehdoista on hiedän asioissaan oikea linja. Samasta tapahtumasta saattaa aiheutua yhtäältä hallinnollisia sanktioita ja toisaalta rikosoikeudellisia tai/ja yksityisoikeudellisia seuraamuksia. Esimerkkinä voidaan mainita viime aikoina usein esillä olleet tapaukset, joissa on henkilölle on ensin määrätty hallintomenettelyssä veronkorotus, josta saa valittaa hallintotuomioistuimeen.Tämän jälkeen henkilö saa samasta asiasta yleisessä tuomioistuimessa syytteen veropetoksesta. Myös ajokieltoasioita käsitellään sekä hallintomenettelyssä ja -lainkäytössä että yleisissä tuomioistuimissa. Olisi  järkevää, että kaikki ajokieltoasiat keskitettäisiin yleisille tuomioistuimille. Siten myös poliisin antamasta ajokiellosta valitettaisiin käräjäoikeuteen. Järkeviä lainuudistuksia on Suomessa kuitenkin aika vaikea saada toteutetuksi. Koko kaksilinjainen ja - napainen tuomioistuinorganisaatio olisi aikaa myöten syytä lakkauttaa ja integroida hallintotuomioistuimet yleisiin tuomioistuimiin.

24. Tämänkin tapauksen yhteydessä mieleen hiipii epäily ja kysymys, jota olen joutunut KHO:n ratkaisujen kommentoinnin yhteydessä jo usein toistamaan: Onko hallintolainkäyttö ja erityisesti KHO:n lainkäyttö vain hallinnon jatketta? Tässä tapauksessa siis poliisihallinnon. Näkymä on pelottava, jos asiaa ajatellaan oikeussuojaa viranomaisen menettelyä tai päätöstä vastaan hakevan ihmisen kannalta.