maanantai 27. huhtikuuta 2009

89. Politikoinnin sietämättömästä urhoudesta


Pääministeri ja keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen kertoi 24.4. keskustan laivaseminaarissa, että keskustan tunnuslause ensi kesäkuun eurovaaleissa on "Urhoutta Eurooppaan." Vanhasen mukaan urhous on sitkeyttä, jaksamista ja omiensa puolustamista. Urhouden synonyyminä Vanhanen mainitsi pekkaroinnin, iltalypsyn ja siltarumpupolitikoinnin. Pekkarointi on poliittinen termi, joka tarkoittaa rahan ohjaamista kotiinpäin. "Urhoutta on muun muassa pekkaroida EU:n aluekehitysvaroja Suomeen", kertoi Vanhanen.

In Finland we have this thing called pekkarointi, otsikoitiin keskustan Helsingin Sanomissa 22.4. olleessa koko sivun EU-vaalimainoksessa.

Keskusta pyrkii urhouskampanjallaan kiillottamaan julkisuuskuvaansa ja kääntämään puoluetta ja sen johtopoliitikkoja vastaan esitetyt syytökset omaksi edukseen. Puolue on ottanut urhousmannekiineikseen 25 vuotta haudassa maanneen presidentti Urho Kekkonen ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen. Vanhanen mainitsi urhoudesta myös ex-puheenjohtaja Esko Ahon.

Urho Kekkonen oli varsinainen veijari ja juonittelija koko elämänsä ajan, joten hän olisi pärjännyt Brysselin juonitteluissa varmasti hyvin. Koulupoikana Kekkonen osallistui vuonna 1918 Haminassa kivääriryhmän johtajana vangittujen punikkien ampumiseen.

Muistamme, miten presidentti Kekkonen tilasi syksyllä 1961 Neuvostoliiton johdolta noottikriisiin, jolla onnistuttiin lopettamaan Kekkosen uudelleen valintaa vastustamaan perustettu, Kekkosen verivihollisen Väinö Tannerin junailema Honka-liitto. Kansa oli pelosta jäykkänä, kun Kekkonen nousi Luumäen asemalla Moskovaan menevään junaan ja asemalaiturilla laulettiin joukolla Jumala ompi linnamme -virttä. Mahtoi Urkilla olla kivaa junassa, sillä olihan hän itse koko homman takana ja tiesi, että Siperian Novosobirskissä käytävien neuvottelujen lopputulos oli ennalta selvä: Neuvostoliiton johto vakuutti YYA-sopimuksen hengessä ystävyyttään Suomelle, kunhan vain Urho Kekkonen jatkaisi tasavallan presidenttinä! - Tämä on totisesti urhoutta-a!

Poliittisen verivihollisensa Väinö Tannerin ja muut "sotaan syylliset" Kekkonen oli junaillut Paasikiven hallituksen oikeusministerinä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ja kuritushuoneeseen 1940-luvun lopulla. Ex-presidentti Ryti ja ex-pääministeri Linkomies tuomittiin myös kuritushuonerangaistuksiin, mutta tämä ei vielä riittänyt Kekkoselle, vaan hän halusi linnatuomion myös sodanaikaisen hallituksessa pikkutekijöinä olleille ministereille Reinikka, Ramsay ja Kukkonen.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli ja on edelleen häpeätahra Suomen historiassa. Vaikka hovihistorioitsija Jukka Tarkka yrittäisi kuinka muuta väittää, hänellä ei ole dokumenttia siitä, että Neuvostoliitto olisi virallisesti vaatinut Suomen sodanaikaisen johdon viemistä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Liittoutuneiden maiden hallitukset olivat tosin periaatteessa ilmaisseet olevansa sillä kannalla, että Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden poliittinen johto tuli saattaa oikeuden eteen, mutta en usko, että USA ja muut länsivallat olisivat ryhtyneet pakolla tätä Suomen hallitukselta vaatimaan. Ja jos näin olisi tapahtunut, olisi se ollut Suomen oikeusjärjestyksen ja kunnian kannalta toki parempi vaihtoehto kuin sodanaikaisten johtajien tuomitseminen kaikkia lakeja ja oikeudenmukaisuutta rikkovassa häpeällisessä "omassa" oikeudenkäynnissä, jossa syytetyillä ei edes ollut tosiasiallista oikeutta puolustautua, kun prosessin lopputulos oli etukäteen määrätty ja Kekkonen ja Paasikivi vahtivat, että syytetyt saisivat tuntuvat rangaistukset. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli kotikutoinen hanke, jota Urho Kekkonen innokkaasti ajoi. - Muistettakoon myös, että juuri Kekkonen ja ja hänen vanha maalaisliittolainen opiskelutoverinsa Uuno Hannula olivat Suomessa ne sotahullut poliitikot, jotka kaikkein kiivaimmin vaativat Suomea vuonna 1940 jatkamaan talvisotaa Neuvostoliittoa vastaan. Onneksi näin ei tehty, mutta toki Kekkosen menettely osoittaa tässäkin suhteessa urhoutta-aa!

Suomi ei ollut Kekkosen aikana puolueeton valtio, vaan N-L:n vasalli, jonka YYA-sopimus varmisti. Kekkonen suometti Suomen ja avasi KGB:lle vapaat kädet toimia Suomessa. Kekkonen taitaa olla ainoa valtionpäämies, jolla julkisuudessa olleiden tietojen mukaan oli KGB:ssä oma agenttikoodi; tietojen mukaan Kekkosen peitenimenä oli Timo.

N-L:n toimeksiannosta Kekkonen järjesti vuonna 1975 Helsingissä ETYK:in huippukokouksen, jonka tarkoituksena oli aikaansaada Euroopan pysyvä kahtiajako. Suomelle ETYK:n piti olla riemuvoitto, joka olisi kruunannut Kekkosen uran ja sienetöinyt Suomen puolueettomuuspolitiikan länsimaiden silmissä. ETYK-kokous hyväksyi myös Saksojen jaon, ja totaalisen poliisivaltionjohtaja Eric Honecker esiintyi ensimmäisen kerran kv. foorumilla tunnustetun DDR:n johtajana. N-L:n vuonna 1961 rakentamalla Berliinin muurilla, jolla Länsi-Berliini eristettiin DDR:stä ja sen pääkaupunkina toimineesta Itä-Berliinistä, surmattiin vuosien aikana kymmeniä viattomia ihmisiä, jotka yrittävät henkensä kaupalla paeta DDR:n diktatuuria Länsi-Saksaan. Kekkonen oli siis N-L:n aloitteesta pääarkkitehtina toimessa, jonka tarkoituksena oli sinetöidä lopullisesti Kylmän sodan aikainen Euroopan kahtiajako. - Kuten tiedämme, hanke ei lopulta onnistunut, mutta kuitenkin Kekkosen toimet soittavat suurta urhoutta-aa!

Kekkonen oli suomettumisen, itsesensuurin, pysähtyneisyyden ja brezhneviläisyyden vertauskuva. Kekkosen Suomessa estettiin poliittiselle järjestelmälle kiusallisten kirjojen julkaiseminen, eikä eduskunnalla tai demokratialla ylipäätään ollut Kekkosen kaudella tosiasiallista merkitystä. Kekkonen hajotti eduskuntia ja hallituksia mielensä mukaan, kyykytti ministereitä ja muita poliitikkoja julkisesti ja yksityisillä myllykirjeillään, pani pystyyn omien luottomiestensä johtamia hallituksia ja piti ulkopoliittisesti epäluotettavaksi leimaansa kokoomuspuoluetta oppositiossa parikymmentä vuotta. Vuoden 1974 poikkeuslaki, jolla Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi ilman vaaleja, oli pohjanoteeraus ja täydellistä kansanvallan halveksintaa. Tämä ja monet, monet muut Kekkosen tempaukset ja Kekkosslovakian pimeät ajat ovat vielä hyvin muistissamme ja ne jos mitkään osoittavat - Matti Vanhasen ja keskustan mielestä ainakin - mitä ylevintä urhoutta-aa!

Entäpä sitten tämä Esko Aho, jonka urhoutta Matti Vanhanen yltyi mainostamaan. Esko Aho ja hänen hallituksensa 1990-luvulla muistetaan talouslaman ja pankkikriisin aikana tiukasta talouspolitiikastaan ja valtion menojen tuntuvista leikkauksista. Nyt meneillään olevan uuden laman tai taantuman aikana muistetaan aina varoitella siitä, ettei tällä kertaa vain syyllistyttäisi samoihin virheisiin, joihin Aho-Viinasen harjoittama talouspolitiikka johti 1990-luvulla. Ahon hallituksen aikana ja sen toimesta kymmenet tuhannet pienet ja keskisuuret yritykset ajamalla ajettiin valtiovallan ja pankkien yhteisillä salaisilla sopimuksilla ja toimenpiteillä konkurssin. Merkittävin näistä sopimuksista oli Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus v. 1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä.

Tuossa sopimuksissa sovittiin toimialakohtaisesti niistä yrityksistä, jotka tultaisiin tiettyjen edellytysten täyttyessä viemään konkurssiin. Hallituksessa sopimuksen sisällöstä päättivät pääministeri Esko Aho, valtiovarainministeri Iiro Viinanen ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen. Sopimuksen perusteella pankit ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan yritysten valuuttaluottoja. Pankkikriisin yhteydessä konkurssikurssipesät ja velkojat realisoivat panttioikeuden nojalla yritysten, yrittäjien ja takaajien omaisuutta pilkkahinnalla. Ahon hallituksen aikana harjoitetun politiikan seuraukset olivat yrittäjien, takaajien ja heidän perheenjäsentensä kannalta hirmuiset, mutta pääministeri Matti Vanhasen mielestä Esko Aho kelpaa silti - ehkäpä juuri tämän vuoksi - erityisen hyvin esimerkiksi kepulaispolitiikkojen aikojen kuluessa osoittamasta urheudesta.

Esko Aho muistetaan myös STT:n ns. dopingjutun yhteydestä. STT:n tammikuussa 1998 julkaisemassa uutisessa väitettiin, että huippuhiihtäjä Jari Räsänen olisi ostanut ja käyttänyt kasvuhormonia ja että hiihtoliiton johtohenkilöt olisivat olleet kiinnostuneita kasvuhormoneista. Räsäsen ohella hiihtoliiton useat johtohenkilöt, joiden joukossa oli liitonpuheenjohtajana tuolloin ollut Esko Aho, katsoivat kunniaansa loukatun ja vaativat tuntuvia ja suorastaan amerikkalaismallisia korvauksista henkisestä kärsimyksestä, Esko Ahon vaatimus 500 000 markkaa kuului suurimpiin vaatimuksiin. STT:n päätoimittaja ja jutun kirjoittanut toimittaja tuomittiin rangaistukseen ja heidät velvoitettiin suorittamaan korvauksia henkisestä kärsimyksestä. Käräjäoikeus velvoitti tuomitut yhdessä STT:n kanssa maksamaan Esko Aholle korvausta 100 000 markkaa. Helsingin hovioikeus kuitenkin hylkäsi syytteet yli kymmenen hiihtoliiton johtajistoon kuuluneiden henkilöiden osalta, ja näin tapahtui myös Esko Ahon osalta. Hovioikeus hylkäsi Esko Ahon esittämän massiivisen korvausvaatimuksen kokonaan ja velvoitti Ahon korvaamaan vastapuolensa juttukulut 7 000 markalla. - Ahneella on .... loppu? Ei toki, vaan Esko Ahon menettely osoittaa - ainakin Matti Vanhasen mukaan - esimerkillistä urhoutta, josta on syytä muistuttaa puolueväkeä ja koko Suomen kansaa erityismaininnalla.

Mauri Pekkarisen Ahon hallituksessa teollisuusministerinä yrittäjäkuntaa kohtaan osoittamasta urhoudesta oli jo edellä puhe. Mauri on keskustan vahva mies, joka tosiasiallisesti johtaa hallitustoimia, pääministeri Vanhanen johtaa hallitusta ja puoluetta lähinnä vain nimellisesti. Kaikissa ministereille ja johtaville hallituspuolueiden poliitikoille osoitetuissa kyselyissä Pekkarinen saa aina korkeimmat pisteet mm. ahkeruudesta, huolellisuudesta sekä asioiden ja numeroiden muistamisesta. Mauri on turhan vaatimaton kertoessaan, että hän suostui puolueensa pekkarointi-mainoksen julkaisemiseen vain siksi, että tällä tavalla hänestä jää edes joki muisto jälkipolville.

Muisti- ja numerohirviö Pekkarisen muisti saattaa kuitenkin yllättäen pettää joissakin "tietyissä" asioissa. Näin kävi äskettäin, kun Pekkarinen kertoi julkisuudessa, että Fortumissa lopetettiin johtajien optiopalkkiot hänen ollessaan vastaavana ministerinä. Kun sitten kävi ilmi, että Fortum olikin tehnyt itse päätöksen optioiden lopettamisesta, Mauri ilmoitti nöyrästi - tämän hän osaa erityisen hyvin - pyytävänsä anteeksi "muistamattomuuttaan." Fortumin ja muidenkaan valtionyhtiöiden optio- ja osakepalkkioasioissa Pekkarinen ei ole sivumennen sanottuna vakuuttanut, sillä koko sen ajan kun hän on ollut "remmissä", tilanne on vain entisestään sekavoitunut.

Kuinka ollakaan, myös ns. Suomi-Soffa -asiassa tarkkuudestaan kuuluisan ministeri Pekkarisen muisti petti. Pekkarinen oli vuoden 2006 lopulla myöntänyt Suomi-Soffan Kajaanin tehtaan laajennushankkeelle valtion investointitukea lähes 850 000 euroa. Vuoden 2007 elokuussa ministeri Pekkarinen kävi vihkimässä sanotun tehdasrakennuksen; tapahtumasta on julkaistu lehtikuva, jossa ministeri poseeraa tehtaalla vierellään yrityksen johtajistoon kuulunut henkilö ja sittemmin vuoden 2007 eduskuntavaalien yhteydessä KMS:n vaalirahoitusjärjestelyjen osalta tunnetuksi tullut Tapani Yli-Saunamäki. Suomi-Soffa rahoitti vuoden 2007 eduskuntavaalien alla Pekkarisen vaalikampanjaa ostamalla Pekkarisen tuliyhdistykseltä tauluja 5 000 eurolla.

Kun kansanedustajien vaalirahoitussotkut tulivat keväällä 2008 ilmi, palasi Pekkarisen muisti yhtäkkiä ja hän muisti nyt yhtiölle myöntämänsä investointiavustuksen. Kyseeseen olisi voinut tulla epäily lahjusrikkomuksesta, jos ministeri oli ottanut vastaan vaalirahaa yhtiöltä, jolle hän oli virkavastuussa olevana ministerinä myöntänyt vähän aikaisemmin tuntuvan rahoitustuen. Mikä nyt neuvoksi? Kyllä, monet muistanevat vielä, miten Pekkarinen kiirehti oikeuskansleri Jaakko Jonkan luokse toukokuussa 2008 ja selitti tälle, ettei hän ollut vaalitukea saadessaan muistanut lainkaan yhtiölle myöntämäänsä investointitukea ja ettei hänen käsityksensä mukaan vaalituella ja avustuksella ollut yhteyttä keskenään. Ja yllätys, yllätys: oikeuskansleri Jonkka teki pikapäätöksen parissa päivässä ja päästi Pekkarisen pälkähästä. Oikeuskansleri oli täsmälleen samaa mieltä kuin ministerikin: asioilla ei olut yhteyttä eikä Pekkarinen ollut voinut muistaa tekemäänsä investointipäätöstä.

Tapahtuman loppunäytös oli kaikkein huikein: välittömästi oikeuskanslerin kannan kuultuaan - Jonkka sai ratkaisunsa kirjoitetuksi vasta muutaman päivän kuluttua - ministeri Pekkarinen kiiruhti suorastaan juoksujalkaa ja tukka lähestulkoon liehuen eduskunnan puhujapönttöön, jossa hän selosti ällistyneelle kuulijakunnalle oikeuskanslerin päätöksen. Pekkarinen kertoi - ääni väristen - että jos oikeuskanslerilla olisi ollut pienikin epäily hänen syyllistymisestään lainvastaiseen tekoon, hän (ministeri siis) olisi nyt jättänyt välittömästi eronpyyntönsä!

Viimeistään tässä vaiheessa minäkin aloin jo uskoa, että Mauri Pekkarisessa taitaa sittenkin olla ainesta urallaan vielä pitkälle, ehkäpä pääministeriksi asti. Maurin selitys tapahtumien kulusta ja hänen omasta muistamattomuudestaan, jonka uskottavuutta tosin itse tohdin välittömästi Pekkarisen eduskuntailmoituksen jälkeen epäillä Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessani, oli loistava suoritus ja se meni täydestä oikeuskanslerin pikatutkinnassa. Kirjoitukseni johdosta selitysvelvolliseksi joutuikin sitten Pekkarisen pälkähästä päästänyt oikeuskansleri, ja useat lehdet julkaisivat laajoja haastattelujuttuja Jonkasta ja oikeuskanslerin toiminnasta yleensä; Jonkka vakuutti tutkineensa Pekkarisen asian hyvin tarkasti ja ilmoitti seisovansa päätöksensä takana. - Kyllä, näin tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti toimitaan oikeusvaltiossa. Tämä jos mikä osoittaa pekkaroinnille nimensä antaneen ministerin erityistä urhoutta-aa!

Matti Vanhanen on turhan vaatimaton sivuuttaessaan omat urhoutta osoittavat toimensa. Mutta kyllä useat ihmiset vielä muistavat Matin hotellihuonetreffit Tanja Karpelan kanssa Tampereella, väitetyn parisen vuotta jatkuneen avioliiton ulkopuolisen seksisuhteen "Kaarinaan", hämmentävät terveyskeskus- ym. seikkailut Merikukka Forsiuksen seurassa sekä etenkin raastupaan ja hovioikeuteen päätyneen seurustelusuhteen Susan Ruususeen.

Matin viimeisin urhoutta osoittanut tempaus näissä merkeissä oli sähköpostiviestittely keskustan kunnallisvaaliehdokkaana olleen Drita Lulicin kanssa 20.10.2008 - Lulic on Ruususen tavoin yksinhuoltajaäiti. Matin Dritan kanssa vaihtamat viestit julkaistiin Iltalehdessä 25.4. - sopivasti keskustan vaaliristeilyn aikana. Matti sai aiheen tokaista, että viestien julkaiseminen ehkä tasoittaa sitä kuvaa, joka vieteistä alun perin syntyi. Kyllä, Vanhasen aloittama viestittely antaa osviittaa pääministerimme viestittelyvimmasta: kolmen tunnin aikana Vanhanen lähetti Dritalle 14 viestiä, joissa hän käytti seitsemän kertaa hymiötä.

Politiikan saralla pääministeri kunnostautui viime viikkoisella Kiinan vierailullaan; matka oli jo neljäs Vanhasen pääministerinä Kiinaan tekemä matka - pääministeristä on tullut ilmeinen Kiina-fani. Televisiosta saimme nähdä, miten Vanhanen yritti Shanghain yliopistolla pidetyssä tilaisuudessa paperista tankata englanninkielistä puhettaan hieman hölmistyneeltä vaikuttaneelle opiskelijaväelle. Kiinan presidentin tavatessaan Vanhanen ei ottanut ihmisoikeuskysymyksiä lainkaan esille, mutta kiinalaisen virkaveljensä kanssa hän sentään yritti mainita jotain ympäripyöreää isäntämaan ihmisoikeustilanteesta. Mutta tämäkään viesti ei kuitenkaan kuulemma mennyt perille vajavaisen tulkkauksen takia. Vanhasen tarkoituksena oli ilmeisesti mainita jonkinlaisena edistysaskeleena Kiinan hiljattain julkaiseman ihmisoikeusohjelman. Kiinalaiset toisinajattelijat ja kansainväliset asiantuntijat pitävät sanottua ohjelmaa kuitenkin vain tyhjänä lupauksena, jonka ainoa tarkoitus on juuri kiillottaa Kiinan imagoa länsimaiden silmissä.

Lehdistötilaisuudessa Pekingissä pääministeri Vanhanen sanoi, että länsimaat voisivat ottaa oppia Kiinasta, jossa on tiukka keskushallinto ja jossa asiat tapahtuvat nopeasti ja tehokkaasti, kun maan ainoa puolue niin päättää. Todella rohkeaa ja urhoutta osoittavaa puhetta Suomen pääministeriltä! Jotkut nirppanokat tosin kehtasivat eduskunnassa muistuttaa, että Vanhanen olisi voinut säästellä kehujaan kun otetaan huomioon, että Kiinaa hallitsee yksipuoluejärjestelmä eikä maassa ole demokratiaa ja maan viranomaisten ihmisoikeusrikokset ovat kauhistuttavia. - Kiinalainen rikosoikeusjärjestelmä on toki tehokas, kun syytetyillä ei ole useinkaan tosiasiallista oikeutta puolustautua eikä edes tavata avustajaansa, kuolemanrangaistukset ovat yleisiä ja niitä pannaan täytäntöön julkisesti teloittamalla useita kuolemaan tuomittuja yhdellä kertaa esimerkiksi stadioneilla, jonne yleisöllä on vapaa pääsy.

Toden totta, kyllä keskustalla on helppo lähteä tällaisilla "urhoilla" á la Kekkonen, Aho, Pekkarinen ja Vanhanen tuleviin EU-vaaleihin! EU-tukirahaa luulisi ropisevan Suomelle myös tulevaisuudessa, vaikka viime viikolla julkaistun tiedon mukaan eu-tukien saaminen Suomeen ei olisikaan suurin ongelma. Ongelma on siinä, että saatuja tukia ei osata tai haluta käyttää. Viime vuonna Suomessa jäi käyttämättä kaikkiaan 21 miljoonaa euroa EU:lta saatua tukirahaa.

Keskustan eu-vaaliehdokkaita voitaisiin ryhtyä kutsumaan kokonaan uudella nimellä: urhokkaat. Paha kyllä, keskustan urhokasryhmästä ei tule heti mieleen nimiä, jotka täyttäisivät suurten esikuviensa eli Kekkosen, Ahon, Pekkarisen ja Vanhasen saappaat juonittelussa ja pekkaroinnissa. Mieleen tulee tässä yhteydessä lähinnä vain yksi nimi: Kauko Juhantalo. Mutta kyllä keskusta pääsee siihen tulokseen, jonka se urhokasporukallaan ansaitseekin, eli saa läpi kaksi urhokasta noin 15 prosentin ääniosuudellaan, siis yhtä monta meppiä kuin vihreät. Vaikka ensi kesäkuun vaalit ovat jo viidennet, jotka keskusta tulee häviämään Matti Vanhasen puheenjohdolla, ei Vanhasen asema ainakaan pääministerinä ole uhattuna. Tästä ovat kaikki keskustalaiset liikuttavan yksimielisiä. Urhokas puolue ei noin vain voi antaa potkuja urhealle pääministerilleen!

Tämän ylipitkän kirjoituksen lopuksi pienenä kevennyksenä ehdotus Porilaisten marssin ensimmäisen säkeistön uudeksi versioksi:

- Mepit, keskustan urhokkaat,
mi Savon, Vaasan, Uudenmaan
ja Kymin mailla kansaa petti,
viel´on kepu voimissaan,
voi persulaisten hurmehella peittää maan.

Mutta mitä tästä kaikesta tohinasta ja pekkaroinnista mahtaisi tuumia pääurhokas eli Urho Kaleva Kekkonen, jos vielä eläisi? Luulen, että Kekkonen tokaisisi ykskantaan:

- Saatanan tunarit!




10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Kekkonen oli suomettumisen, itsesensuurin, pysähtyneisyyden ja brezhneviläisyyden vertauskuva. Kekkosen Suomessa estettiin poliittiselle järjestelmälle kiusallisten kirjojen julkaiseminen, eikä eduskunnalla tai demokratialla ylipäätään ollut Kekkosen kaudella tosiasiallista merkitystä. Kekkonen hajotti eduskuntia ja hallituksia mielensä mukaan, kyykytti ministereitä ja muita poliitikkoja julkisesti ja yksityisillä myllykirjeillään, pani pystyyn omien luottomiestensä johtamia hallituksia ja piti ulkopoliittisesti epäluotettavaksi leimaansa kokoomuspuoluetta oppositiossa parikymmentä vuotta. Vuoden 1974 poikkeuslaki, jolla Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi ilman vaaleja, oli pohjanoteeraus ja täydellistä kansanvallan halveksintaa. Tämä ja monet, monet muut Kekkosen tempaukset ja Kekkosslovakian pimeät ajat ovat vielä hyvin muistissamme"

Olisiko meillä länsimaiden rautaesiripun itäpuolellle hylkäämällä kansalla ollut muuta vaihtoaehtoa kuin mielummin taipua kuin taittua (vrt Unkari 1956, Tsekkoslovakia 1968 ja Afganistan 198?). Kekkosen aikana ylläpidettiin markkinatalous sekä talous ja poliittiset suhteet länteen, jonkinasteinen monipuoluedemokratia (vrt muu itäeurooppa) ja joltinenkin oikeusvaltio riippumattonine tuomioistuimineen. Kyllä Paasikiven-Kekkosen linja oli noissa oloissa jonkinlainen poliittinen Tali-Ihantala, joka piti suuren osan kansasta länsimaisessa elämänmuodossa, vaikka johto kieltämättä joutuikin pokkuroimaan ja tekemään kirjoittajan mainitsemia ylilyöntejä. Noina aikoina "eljaserkkomainen" ulkopolitiikka olisi vienyt meidät suoraan osaksi itäeurooppa.
Kirjoittajan karmein ylilyönti oli ajatus, että sotasyylliset olisi mielummin pitänyt luovuttaa Moskovaan - ammuttaviksi tai hirtettäväksi ns stalinin rikosoikeudellisella mitalla - kuin hoitaa asia kotimaassa seurauksin, että noin kolmen vuoden sisällä tuomiosta kaikki olivat vapaalla ja moni palasi merkittäviin asemiin yhteiskunnassa.
Asiasta toiseen, olisiko mukava - ihan vaihtelun vuoksi - lukea edes yksi myönteinen henkilöarvio.

Asser Salo kirjoitti...

Huikaisevaa.

Tuosta Kekkosen toimien arvostelusta olen tosin eri mieltä.

Ainoat "historiantutkijat", jotka väittävät Kekkosen juntanneen Kukkosen ja Reinikan sotasyyllisyysprosessin vastaajien listalle silkkaa kaunaisuuttaan, ovat tietääkseni Hannu Rautakallio, Lasse Lehtinen ja Pekka Hyvärinen. Jotka kaikki ovat tunnetusti objektiivisia ja asiantuntevia tutkijoita.

Erityisesti Rautakallion tutkijanetiikka, puolueettomuus ja rakkaus totuuteen on toisen tunnetun dosentin, Johan Bäckmanin luokkaa.

Ei kai blogisti voi tosissaan olla sitä mieltä, että todistustaakka Kekkosen roolin osalta käännettäisiin tuolla tavalla: ts. kun Tarkalla ei ole esittää dokumentteja, on Kekkosen toimia oikeusministerinä pidettävä moraalisesti arveluttavana, kunnes toisin todistetaan.

Suomi on ymmärtääkseni kumminkin ainoa toisen maailmansodan häviäjävaltio, jonka sodanaikaista johtoa ei ripustettu kiikkuun. Eikä mikään tietenkään viittaa siihen, että Suomen johtoa ei olisi viety Neuvostoliittoon tuomittaviksi, jos Suomessa ei olisi kyetty asiaa hoitamaan.

Tuosta asiasta emme tietenkään milloinkaan saavuta täydellistä varmuutta, mutta olosuhteet huomioon ottaen sanoisin, että Paasikivi ja Kekkonen toimivat täysin oikein. Olisi ollut melkoisen edesvastuutonta lähteä spekuloimaan tuollaisella asialla sellaisessa tilanteessa.

Ts. "jätetään panematta prosessi pystyyn, vaikka Neuvostoliitto sitä vaatiikin. Sehän loukkaisi rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta ja kaikkia oikeusvaltion pyhiä arvoja - ja siksi toisekseen: ei tästä niskuroinnista meille (tai sotasyyllisten listalla oleville) mitään haitallisia seuraamuksia koidu".

Samaa mieltä olen anonyymin kanssa siitäkin, että "eljaserkkomainen" (hyvä termi!) ulkopolitiikka olisi epäilemättä vienyt Suomen osaksi itäblokin maita vielä myöhemminkin. Tai ainakin tällainen uskomus on ollut perusteltu, ja sen mukaan on ollut perusteltua elää - mieluummin kuin uhitella isommilleen.

"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", on muuten viisaudessa samaa luokkaa kuin Paasikiven ajatus viisauden alusta tosiasioiden tunnustamisena.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Huomaa selvästi, että esimerkiksi Asser Salo ei ole elänyt päivääkään Kekkosen presidenttikaudella! Hän ei ole kokenut Kekkosen ajan "ylilyöntejä", vaan perustaa spekulaationsa pelkästään uskomuksiin ja "oikeisiin tutkimuksiin."

Hämmentävää, etteivät kommentoijat puutu lainkaan kirjoituksessani mainittuihin Kekkosen ajan ylilyönteihin, vaan esittävät vain omia naiiveja spekulointejaan Suomen mahdollisesta "eljaserkkomaisesta" ulkopolitiikasta.

En puhunut mitään sellaista, että kotimaisen sotasyyllisyysprosessin ainoa vaihtoehto olisi ollut Rytin, Tannerin ja kumppanien vieminen Moskovaan ammuttaviksi, kuten anonyymi kommentoija populistiseen tapaan yrittää asian esittää. Eihän tunnettua natsioikeudenkäyntiäkään käyty Moskovassa, vaikka venäläiset olisivat varmaankin mieluusti sitä halunneet, vaan prosessi järjestettiin Saksan Nürnbergissä. Jos länsiliittoutuneet olisivat todella halunneet Suomen sodanaikaisen johdon oikeuteen, mitä rohkenen epäillä, olisi prosessi kyllä voitu järjestää Suomessa, mutta kv. tuomioistuimen edessä, jolloin olisi ollut mahdollista, että osa syytteistä olisi hylätty kokonaan. Tämä olisi joka tapauksessa taannut sen, että syytetyt olisivat saaneet puolueettoman oikeudenkäynnin, eikä sellaista arvotonta näytelmää, joka Säätytalolla näyteltiin, ei olisi päässyt tapahtumaan.

Asser Salo kirjoitti...

Nürnbergin oikeudenkäynnin merkitys länsiliittoutuneille lienee ollut vähän eri luokkaa kuin Suomen sodanaikaisen johdon rankaiseminen, jonka voidaan helposti uskoa olevan länsiliittoutuneille melko yhdentekevä asia.

Parhaan ymmärrykseni mukaan länsiliittoutuneet eivät puuttuneet sotasyyllisyysprosessiin millään tavalla - eli eivät myöskään arvostelleet kompuksessa olleen Neuvostoliiton toimia saati pitäneet niitä arveluttavina.

Blogisti näyttää pitävän varteenotettavana vaihtoehtona sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämistä, elleivät suomalaiset olisi urakasta suoriutuneet, "kansainvälisessä" kokoonpanossa Suomessa. Jolloin "osa syytteistä olisi voitu hylätäkin".

Miksei niinkin.

Se tässä tietysti ihmetyttää, että tuon ajan Suomessa kenellekään ei tainnut tulla mieleenkään tällainen vaihtoehto. Minkähän takia?

Oman käsitykseni mukaan selitystä voitaisiin lähteä hakemaan vaikka tuollaisen tuomioistuimen kokoonpanosta. Keitähän tuohon "kansainväliseen" kokoonpanoon olisi istutettu?

Oman arvioni on, että luultavasti kokoonpanon päätösvaltaisen enemmistön olisivat muodostaneet neuvostoliittolaiset, Stalinin näytösoikeudenkäynneissä ansioituneet tuomarit. Joiden toiminta olisi tietysti täyttänyt kaikki eettiset standardit, joita kuvitella saattaa.

Syyttäjänä olisi voinut toimia vaikkapa Andrei Vyshinsky, joka niin ikään hankki kannuksensa 1930-luvun Moskovassa ja johon verrattuna oikeuskansleri Tarjanne oli aivan nöösipoika.

Ja että suomalaisilta ei olisi viety oikeutta osallistua tuomitsemistoimintaan, olisi lainkäytön kansanvaltaisuutta voitu vahvistaa nimeämällä lautamiehiksi vaikka Terijoen hallituksen nokkamies Otto Wille Kuusinen ja tyttärensä Hertta.

Tai vaikka Yrjö Leino, jos tämä olisi sattunut olemaan istuntojen ajan selvinpäin tai ylipäänsä jo tavoitettu piilosta, jossa tämä sodan ajan lymysi.

Olisi mielenkiintoista tietää, millainen "näytelmä" prosessista olisi tuossa tapauksessa syntynyt. Itse olen kumminkin sitä mieltä, että "sotasyyllisten" kannalta pienempi paha oli järjestää oikeudenkäynti siten, kuin se tehtiin. Olettaisin näidenkin arvostaneen enemmän henkeään, kuin sitä, "miltä oikeus näyttää".

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Hyvä Asser! - Omat "arviosi" kv. tuomioistuimen kokoonpanosta ym. ovat vain tyhjänpäiväistä ja kevytmielistä spekulooraamista, jonka perusteella keskustelua tästä kysymyksestä on turha jatkaa.

Siru Pola kirjoitti...

Minulla on ollut hommissa muutaman viikon ajan timpuri, joka on keksinyt ikiliikkujan. Toimi kuulemma erinomaisesti mutta hajosi sitten. Piirustukset olivt samalla kadonneet, eikä muista enää yksityiskohtia, että voisi tehdä uuden vastaavan. Hänen kaverinsa oli ottanut valokuvan oikeasta kummituksesta. Kuvaa oli yritetty siirtää tietokoneelle, mutta ei ollut onnistunut. Sittemmin känny putosi johonkin ojaan ja tuhoutui. Mitenkähän käy kun nuo ikiliikkujan piirustukset sekä tuo kummituksen kuva palautuvat käyttöömme. Samassa rytäkässä varmaan selviää, mitä olisi tapahtunut, jos sotasyyllisyysoikeudenkäyntien suhteen olisi menetelty toisin kuin meneteltiin.

helanes kirjoitti...

Vähän lyhemmin.
http://helanes.blogit.kauppalehti.fi/2009/04/27/kekkosen-kalmo-kurkkaa-paaden-alta

Anonyymi kirjoitti...

Rautkallion tutkimukset perustuvat dokumentteihin.

Olisi hyvä lukea ne ennen kuin alkaa leimaamaan häntä epärehelliseksi tahi kaunaiseksi mustamaalajaksi.

Minkä asserit asenteelleen voi.

Hyvä kirjoitus blogistilta.

JarMom kirjoitti...

Mielenkiintoista.
Lukaisin juuri muistojeni varmistukseksi Kauko Kareen "Tähän on tultu (Paasikiven linjalta K-rintamaan)" teoksen.
Aikamoisen oikeassa Kare näytti olevan, vaikka tuolloin Kekkonen satelliiteineen...

Kekkonen oli mukana Viipurin valleilla ja ymmärtääkseni muutamissa muissakin teloitustapahtumissa päällepäsmärinä.

T.M. Kivimäen ja Kekkosen suhde sotasyyllisyyden puntaroinnissa onkin vasta mielenkiintoinen yhdistelmä.

Mutta tuolloin oli rohkeita miehiä lakimiehinä, koska eräskin kantoi "poliittisen vastuunsa" ampumalla itsensä.

Tipunt kirjoitti...

Ensiksi haluan sanoa kiitoksen kirjoittajalle, joka uskaltaa ottaa kantaa noin suorasukaisti nykypäättäjien toimiin, jotka alkavat olla härskiä ja läpinäkyvää. Suorastaan malli esimerkkiä suomessa vallitsevasta korruptiosta.

Henkilökohtaisesti ihmettelen muiden kommentoijien välinpitämättömyyttä, ettei ensimmäistäkään kommenttia nykypoliitikkojen toimista, jotka vaikuttavat suoraan kansalaisten turvaan ja hyvinvointiin. Sen sijaan yli 30 vuotta kuolleena olleen päättäjän teot kiinnostavat enemmän. Ei ihme, että nykypoliitikot voivat huseerata kuin siat vatukossa pelkäämättä seurauksia.