260. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynti V: syytetyn tunnustuksesta ym.

1. Iltapäivälehtien lööpit Ulvila-tapauksesta ovat yliampuvuudessaan osoitus lehtien journalistisesta tasosta. Ne näkevät täysin vähäpätöisissäkin asioissa " yllätyskäänteitä" ja kirjoittelevat niistä kohujuttujaan. Eilen netissä ja tänään printtilehdessä I-S kirkui lööpissään ja otsikoissaan: Yllätyskäänne Ulvilan murhakäräjillä. Tämä yllätyskäänne oli lehden mukaan se, että puolustus ilmoitti luopuvansa syytetyn iäkkään äidin kuulemisesta todistajana! Kuten jo edellisessä blogissani totesin, äidin kuulemisella ei olisi jutussa minkäänlaista merkitystä. Todellinen yllätys olisikin ollut, jos äitiä tästä huolimatta olisi kuultu käräjillä. Äitiä ei ollut tarpeen kuulla senkään takia, että todistajaksi kutsutut syytetyn veli ja tämän vaimo kertoivat samoista asioista, joista äitiäkin oli ollut tarkoitus kuulla.

2. Eilen kuultiin vielä yhtä poliisitodistajaa eli jutun päätutkijana esitutkinnassa toiminutta rikosylikonstaapelia. Anneli oli päätutkijan kuulustelussa tunnustanut surmatyön, mutta kohta tämän jälkeen Annelin puolustus on selittänyt, että a) kysymyksessä ei ollutkaan tunnustus - Anneli ei ollut tarkoittanut tunnustaa tekoa - ja b) Annelia oli kuulusteluissa painostettu tunnustamaan.

3. Päätutkijaa kuultiin siis siitä, miten tunnustukseen johtanut tutkinta ja kuulustelu olivat edenneet ja pitikö Annelin painostusväite paikkansa. Rikoksesta epäillyn tai syytetyn väite poliisin painostuksen tuloksena tapahtuneesta painostuksesta on käytännössä aika yleinen. Usein väitetään, että kuulustelija on johdatellut, vietellyt, painostanut tai jopa uhkailut epäiltyä tunnustamaan. Ehkä yleisin väite tässä yhteydessä on se, että jollei epäilty tunnustaisi, hänet tultaisiin vangitsemaan tai pitämään edelleen vangittuna. Jos taas epäilty tunnustaisi, epäilty pääsisi kohta sen jälkeen vapaaksi.

4. Kun tällainen väite esitetään oikeudessa, syyttäjä nimeää yleensä aina kuulustelijan todistajaksi. Minun tietääkseni koskaan ei ole tapahtunut, että kuulustelijana toiminut poliisimies olisi oikeudessa myöntänyt syytetyn painostusväitteen pitävän paikkansa. Tämä on ymmärrettävää, sillä joutuuhan kuulustelija todistajana kertomaan tavallaan omassa asiassaan. Koska lain mukaan kuulusteltavaa ei saa painostaa eikä kuulustelussa saa käyttää muitakaan sopimattomia keinoja tai kuulustelutapoja, kuulustelijaa saattaisi uhata epäily ja jopa syyte virkavirheestä, jos hän myöntäisi painostaneensa kuulusteltavaa.

5. ETL 24.1 §:n mukaan "kuulusteltava on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Tunnustuksen tai määrätyn suuntaan käyvän lausuman saamiseksi kuulusteltavalta ei saa käyttää tietoisesti vääriä ilmoituksia, lupauksia tai uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista, uhkausta, pakkoa taikka muita kuulusteltavan ratkaisuvapauteen, tahdonvoimaan, muistiin tai arvostelukykyyn vaikuttavia sopimattomia keinoja tai menettelytapoja."

6. Yleisesti tunnettu tosiasia kuitenkin on, että kuulusteluissa käytetään toisinaan edellä mainittuja sopimattomia tapoja ja keinoja. Tähän ei kuitenkaan päästä puuttumaan, sillä raja sopivien ja sopimattomien kuulustelukeinojen välillä on usein epäselvä. Se, minkä kuulusteltava kokee selkeänä painostuksena tai jopa uhkauksena, on kuulustelijan mukaan täysin normaalin käytännön mukaista menettelyä. Tämä on selkeä asetelma myös Ulvilan surmajutun esitutkinnan kohdalla: Anneli väittää joutuneensa tunnustamaan painostuksen tms. sopimattomien kuulustelumetodien käytön tuloksena, kun taas kuulustelija kiistää väitteet täysin perusteettomina. Kysymyksessä on pattitilanne, joka käytännössä ratkaistaan aina kuulustelijan eduksi: hänen sanaansa uskotaan, epäillyn ei.

7. Kun kuulustelija kertoo tavallaan omassa asiassaan, voitaisiin menetellä niin, että kuulustelijan sijasta todistajana oikeudessa kuultaisiin todistajana kuulustelussa toiminutta henkilöä, yleensä toista poliisimiestä; kuulustelutodistajasta säädetään ETL 30 §:ssä. Ennen kuulustelua kuulusteltavalle on ilmoitettava hänen oikeudestaan pyytää kuulustelutodistajaa paikalle. Luonnollista on, että kuulustelijatodistaja kertoo kuulustelun toimittamisesta yleensä aina samalla tavalla kuin kuulustelijakin: kuulustelussa ei käytetty sopimattomia keinoja.

8. Jotta jälkeenpäin kyettäisiin todella luotettavasti toteamaan ja selvittämään, miten kuulustelu tapahtui ja millaisia siinä käytetyt kysymykset ja muut keinot olivat, olisi kuulustelut tietenkin syytä tallentaa oikeudenkäyntiä varten kuva- ja äänitallenteelle, toisin sanoen kuulustelu pitäisi videoida. Tähän poliisilla on kaikki tekniset mahdollisuudet: Ulvilan jutussa poliisi videoi jopa Jukka L:n hautajaistilaisuuden ja Annelin puhuttelun surman jälkeen sairaalassa. Esitutkintakuulustelun videointi on lain mukaan mahdollista, vaikka siihen ei nykyisin olekaan velvollisuutta. ETL 39.3 §: Kuulusteltavan kertomus saadaan myös ottaa ääni- tai kuvatallenteeseen. Pääsääntöä on yhä edelleen, että kuulustelukertomus kirjataan kuulustelupöytäkirjaan

9. Annelin kuulustelut olisi siis pitänyt esitutkinnassa videoida, jottei oikeudenkäynnissä olisi syntynyt edellä kuvattua pattitilannetta, jossa näyttönä kuulustelun asianmukaisuudesta on sana sana vastaan. Ainakin se kuulustelu, joka päättyi Anneli tunnustukseen, olisi pitänyt ehdottomasti videoida, jos vain Anneli olisi suostunut videointiin. Minusta kuulustelijan olisi pitänyt kertoa Annelille ennen kuulustelua, että lain mukaan hänen kertomuksensa voidaan ottaa videotallenteeseen, jos hän sitä haluaa.

10. Jos muita esitutkinnassa suoritettuja kuulusteluja on videoitu, mutta kyseistä epäillyn tunnustukseen päättynyt kuulustelua ei, joutuu tunnustus kyllä minusta aika outoon valoon. Voidaanko tunnustusta näissä olosuhteissa pitää luotettavana ja vapaasta tahdosta syntyneenä? Tämän kysymyksen ratkaisee käräjäoikeus. Oikeus joutuu tunnustuksen peruutuksen syyt ja muut seikat huomioon ottaen harkitsemaan, mikä merkitys ja todistusarvo tunnustuksella on todisteena (OK 17:4.2). Rikosjutussa syytetyn tunnus ei yksin riitä langettavan tuomion antamiseen.

11. Yllättävää on, että lehtien oikeussaliraporteissa ei kerrota mitään siitä, oliko tunnustustilaisuus videoitu vai ei. Olen edellä lähtenyt siitä, että videointia ei ole suoritettu, sillä muussa tapauksessahan oikeudessa olisi todisteena esitetty sanottu videonauhoitus eikä pääkuulustelijaa olisi tarvinnut kuulla todistajana kenties lainkaan. Selvää on, että esitutkintakuulustelujen ääni- tai mieluummin videonauhoittamisella voitaisiin saada huomattavasti parempi selvyys tunnustuksen peruuttamista samoin kuin erilaisia painostus- tms. väitteitä koskeviin ongelmiin. Videonauhoituksen rinnalla voidaan kyllä käyttää kuulustelukertomuksen kirjaamista.

12. Toinen kysymys, joka jäi syytetyn tunnustuksen osalta askarruttamaan mieltä, on se, oliko Annelin avustaja ollut saapuvilla siinä kuulustelutilaisuudessa, jossa Anneli tunnusti teon. Tästäkään tärkeästä asiasta ei ole kerrottu lehtijutuissa mitään. Lähtökohtahan on se, että rikoksesta epäillyllä on oikeus käyttää avustajaa missä esitutkinnan vaiheessa hyvänsä (ETL 10 §). Epäillylle on ETL 29.2 §:n mukaan tehtävä selkoa oikeudesta käyttää avustajaa. Kuulustelujen osalta tämä merkitsee siis sitä, että kuulustelijan olisi ennen jokaista kuulustelua informoitava epäiltyä tämän oikeudesta käyttää avustajaa kuulustelussa.

13. Kun on kyse murha- tai tappojutusta, ei syytetyn kuulusteluja pitäisi edes aloittaa ennen kuin epäillyn avustajalla on tilaisuus olla läsnä, jos epäilty vaatii avustajaa. Tutkinnanjohtajalla on ETL 31 §:n mukaan kuitenkin oikeus "painavista rikostutkinnallisista syistä" evätä epäillyltä avustajan käyttäminen kuulustelussa. Tästä kiellosta sekä kiellon syystä, mahdollisimman konkreettisesti yksilöitynä, on tehtävä merkintä kuulustelupöytäkirjaan. Avustajan läsnäolo kuulustelussa on sallittava, kun kielon perusteina olleita syistä ei enää ole. Kuulusteltavan on luonnollisesti itse vastattava hänelle esitettyihin kysymyksiin, vaikka hänellä onkin avustaja kuulustelutilaisuudessa. Toisaalta epäillyn avustajalla on oikeus esittää kysymyksiä epäillylle (ETL 34 §). Kuulustelijan tulisi ilmoittaa epäillylle, että lain mukaan hän voi vaieta eli hänellä ei ole velvollisuutta kertoa asiasta tai vastata kysymyksiin. Epäillyn ei tarvitse myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen millään tavalla.

14. Olen saanut sen käsityksen, että Ulvila-tapauksessa epäillyn avustaja ei olisi ollut saapuvilla siinä kuulustelutilaisuudessa, jossa epäillyltä on saatu edellä mainittu tunnustus. Sitä, mistä tämä johtuu, en tiedä. Jos näin on, joutuu tunnustus entistä oudompaan valoon. Miksi kuulustelua ja tunnustusta ei ole videoitu ja miksi epäillyllä ei ole ollut avustajaa sanotussa kuulustelussa? Sitten kun epäilty oli tunnustanut teon, olisi minusta kuulustelua pitänyt joka tapauksessa jatkaa niin, että myös epäillyn avustajalla olisi ollut tilaisuus olla siinä läsnä ja esittää kysymyksiä epäillylle.

15. Oikeudessa kiisteltiin eilen myös siitä, pitäisikö todistajana kuultu jutun päätutkija velvoittaa kertomaan, millaisia salaisiksi luokiteltuja tutkintamenetelmiä tutkinnassa on mahdollisesti käytetty. Kysymys on lähinnä siitä, pitäisikö tutkijan kertoa poliisin väitetystä soluttautumisesta Annelin elämään. Surmatun Jukka L:n omaisten asianajaja samoin kuin Anneli avustaja vaativat, että, että poliisin pitää paljastaa, oliko Annelin lähipiiriin ja jopa hänen poikaystäväkseen ("sulhasekseen") ujutettu "poliisin vakooja" ja oliko Annelin asuntoa kuunneltu.

16. Päätutkija kieltäytyi vastaamasta sanottuun kysymykseen ja vetosi poliisilain 44 §:ään. Sen mukaan poliisimies ei ole velvollinen ilmaisemaan hänelle työssään tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyyttä eikä salassa pidettäviä taktisia tai teknisiä menetelmiä. Poliisimies ei ole myöskään pääsäännön mukaan velvollinen paljastaman valeostajana tai peitetoiminnassa toimineen henkilöllisyyttä koskevia tietoja. Vakavissa rikosjutussa, joista on säädetty rangaistukseksi vähintään kuusi vuotta vankeutta, tuomioistuin voi kuitenkin erittäin painavien syiden vaatiessa määrätä poliisimiehen ilmoittamaan edellä mainittuja tietoja.

17. Käräjäoikeus ei vielä tänäänkään päättänyt, miten suhtautua avustajien edellä mainittuun vaatimukseen. Kun on kysymys murhajutusta ja sen tutkinnasta näyttäisi melko selvältä, että todistaja tulisi velvoittaa kertomaan, onko esitutkinnassa käytetty edellä mainittua soluttautumista tms. peiteoperaatiota. Mahdollisen soluttautujan henkilöllisyyttä paljastamatta operaatiosta tulisi voida antaa tietoja suljetuin ovin tapahtuvassa käsittelyssä. Syytetyn puolustuksen olisi tärkeää saada tietää muun muassa siitä, oliko peiteoperaatiolla kenties saatu syytettä vastaan puhuvaa näyttöä.

259. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynti IV: poliisitodistajien kuuleminen

Todistaja joutuu oikeudessa vannomaan todistajanvalan "käsi raamatulla"...

1. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynnissä kuultiin noin viikko sitten eli keskiviikkona 21.4. todistajina useita syyttäjän nimeämiä paikallisen poliisilaitoksen poliisimiehiä ja rikostutkijoita. Lehtitietojen mukaan istunnossa kuultiin peräti 10 poliisia. Kun luin lehdistä, mistä seikoista todistajia kuultiin, aloin ihmtellä, oliko näin monen poliisin kuuleminen samoista seikoista, joilla ei näyttäisi olevan asiassa juurikaan merkitystä, todella tarpeen.

2. Kun asianosainen nimeää todistajan, hänen tulee myös ilmoittaa mahdollisimman tarkasti se tai ne todistusteemat, joista todistajaa on tarkoitus kuulustella. Todistusteemaksi ei riitä pelkkä tosiseikka tai olosuhde - esimerkiksi "miltä rikospaikka näytti poliisien tullessa paikalle" - vaan todistusteeman tulee sisältää tietty väite jostakin prosessin kohteena olevaan tekoon liittyvästä relevantista kysymyksestä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mistä todistusteemoista syyttäjä halusi kuulla näin montaa todistajaa 21.4. Valitettavasti oikeudenkäyntiä seuraavat lehtimiehet eivät ole raporteissaan kertoneet tästä mitään. Poliisitodistajien lausumissa on ollut kyse indisio- eli aihetodisteista, mutta myös näiden osalta tulisi ilmoittaa, mihin teon kohtaan ne liittyvät ja mitä kyseisillä todisteilla aiotaan näyttää toteen.

3. Lehtitietojen mukaan kyseiset poliisitodistajat kertoivat lähinnä siitä, miltä surmapaikka eli asianosaisten asunto näytti, kun poliisit saapuivat ensimmäisen kerran sinne, tai miltä se näytti pari viikkoa surman jälkeen. Toiseksi todistajat ovat kuvailleet nyt syytettynä olevan Annelin käyttäytymisestä talossa ja myöhemmin sairaalassa. Jotkut poliisimiehet ovat kertoneet toki myös rikospaikan alustavasta tutkinnasta.

4. Minusta kyse on seikoista, jotka eivät voi olla kovin olennaisia asian selvittämisen kannalta. Kun kyse on murhajutusta, on toki sallittua, että myös tällaisia todisteita otetaan jossakin määrin vastaan. Mutta eri asia on, oliko tarpeen kuulla näin montaa todistajaa eli 10 poliisimiestä samasta asiasta tai samoista seikoista.

5. Muistuttaisin, että lain eli OK 17:7:n mukaan tuomioistuin voi tarvittaessa rajoittaa asianosaisten ilmoittamien todisteiden ja siis myös todistajien määrää, siis myös evätä tietyn tai tiettyjen todisteiden esittämisen. OK 17:7:n säännös unohtuu tuomioistumilta käytännössä valitettavan usein. Tuossa pykälässä sanotaan näin:

Jos todiste, jonka asianosainen tahtoo esittää, koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai selvitetty, tahi jos näyttö on huomattavasti vähemmällä vaivalla tai kustannuksilla saatavissa toisella tavoin, älköön oikeus salliko todisteen esittämistä.

6. Jos olisin itse ollut jutussa oikeuden puheenjohtajana ja syyttäjä olisi valmistelussa ilmoittanut, että hän aikoo kuulustuttaa kymmentä paikallista poliisimiestä mainituista seikoista, olisin luultavasti haastellut syyttäjälle valmistelussa (kansliassa tai valmisteluistunnossa) tähän tapaan:

- Jahas, syyttäjä aikoo näköjään tuoda oikeuteen koko poliisilaitoksen henkilökunnan todistamaan siitä, miltä asunnossa näytti surman jälkeen ja vähän myöhemminkin. Eiköhän tältä osin riittäisi, että kyseisistä seikoista, joilla ei näyttäisi olevan jutussa kovin suurta merkitystä, kuultaisiin vain paria tai kolmea todistajaa? Luultavasti ne loput 7-8 konstua tulisivat kertomaan aivan samalla tavalla kuin nämä pari kolme todistajaakin. Eikö sitä paitsi ole hieman riskaabelia tyhjentää lähes koko poliisilaitos yhdeksi päiväksi, kannattaisi jättää pari kolme poliisia päivystämään asemalle. Tää Porihan on tunnetusti paikkakunta, jossa tehdään törkeitä rikoksia ja henkirikoksia melkein harva se viikko! (Vaikka poliisiministeri on täältä kotoosin ja tänne on haalittu kaikki maholliset hätäkeskukset sun muut). - No niin, kertokaapas nyt syyttäjä, ketkä kolme näistä kymmenestä tarjokkaasta haluatte nimetä todistajiksi?

Tällä tavalla lupsakkaasti materiaalista prosessinjohtoa harjoittamalla, niin luulisin, tuomari olisi päässyt siihen, että syyttäjä olisi nimennyt kyseisistä seikoista todistajaksi vain 2-3 poliisimiestä, mikä olisi ollut aivan riittävä määrä. Todistajien määrää tuntuvasti rajoittamalla olisi kyseistä istuntoa voitu lyhentää merkittävästi, nyt siihen saatiin kulutettua kokonainen istuntopäivä. Huomattakoon myös ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan tuomioistuimen tulee valvoa, että asia tulee asianmukaisesti käsitellyksi eikä asiaan sekoiteta mitään siihen kuulumatonta.

7. Lehtitietojen mukaan poliisitodistajat kertoivat oikeudessa jokseenkin epäolennaisia tietoja muun muassa surma-asunnon siisteydestä tai siivottomuudesta, kas näin:

- mieleen on jäänyt vielä semmoinen, kun tekninen tutkija totesi pesuhuoneesta, että täällähän on hiirenpaskaa (todistaja 6);

- yleensäkään koko asunto ei ollut normaalin perheen asunto, tavaraa oli mieletön määrä epämääräisissä kasoissa, hommat oli jätetty kesken - alettu purkaa matkalaukkua, mutta jätetty kesken; keittiöstä löytyi tyhjiä ketsuppipulloja ja vessasta tyhjiä vessapaperirullia (todistaja 5);

- asunto oli hyvin epäsiisti ja tavaroita oli ympäriinsä, esimerkiksi työhuone oli täynnä tavaraa, kasattuna lattialle niin, että siihen jäi vain pieni käytävä, puolen metrin pinot ainakin (todistaja 7);

- puhutteluissa naapureista vain pieni osa tunsi tätä perhettä, yhdessä paikassa sanottiin että mies morjestelee ja nainen on ujompi ja hiljaisempi (todistaja 8).

Pakosta tulee mielen, että mikähän merkitys näillä seikoilla ja kertomuksilla, jotka lehtimiehet ovat noteeranneet kyseisten todistajien kertomusten ikään kuin tärkeimmäksi anniksi, voisi olla jutussa? Minusta tällaisilla seikoilla ei ole asiassa minkäänlaista merkitystä, ne ovat siis asiaan vaikuttamattomia siten kuin edellä siteeratussa OK 17:7:ssä sanotaan. Lehdissä on esitelty asunnosta otettuja ja esitutkinta-aineistoon sisällytettyjä valokuvia, joista ilmenee asunnon sekaisuus. Eivätkö valokuvat riittäneet oikeudelle, kun samasta asiasta piti kuulla useita poliiseja todistajina?

8. Myös poliisimiesten kertomukset siitä, miltä Anneli vaikutti asunnossa heidän sinne saavuttuaan ja sen jälkeen sairaalassa, jossa häntä puhuteltiin asianomistajana, ovat minusta asiaan vaikuttamattomia, en ymmärrä, mikä merkitys poliisien puheena olevilla kertomuksilla olisi tässä suhteessa. Olihan Annelin sanotusta käytöksestä tarkoitus kuulla oikeudessa myöhemmin psykologeja ja muita alan erityisasiantuntijoita, joiden kertomukset perustuisivat Annelin kuulusteluista tai kuulemisista tehtyihin videotallenteisiin.

9. Kovin hämmentävä oli myös tapa, jolla useat näistä poliisitodistajista kertoivat lehtien mukaan omista käsityksistään, eli siitä, että useat poliisitodistajista olivat jo alusta lähtien eli tutkinnan alkaessa olleet sitä mieltä, että tutkinta ja epäilyt olisi pitänyt kohdistaa nimenomaan Anneliin. Yksi todistaja kertoi oikeudessa jopa siitä, että hän epäili Annelia surmaajaksi jo surmayönä perheen asunnossa käydessään. Todistajana kuultu nuori poliisi tai vasta poliisikokelas kertoi panneensa merkille Annelia tapahtuman jälkeen asunnossa puhutellessaan useita ristiriitaisuuksia tämän kertomuksessa. Todistaja oli kertonut epäilyistään myös kenttäjohtajalle, mutta mihinkään konkreettiseen todistajan epäilyt eivät olleet tutkinnassa johtaneet.

10. Miten pitäisi suhtautua todistajien käsityksistä antamiin kertomuksiin? Minusta vastaus on yksiselitteisesti tämä: oikeuden olisi pitänyt viran puolesta evätä sellaisten kysymysten esittäminen, joilla haluttiin selvittää, mikä on jonkin tai joidenkin oikeudessa kuultujen todistajan käsitys mahdollisesta syyllisestä tai Annelin syyllisyydestä tekoon. Tällainen "tieto" on nimittäin täysin asiaan vaikuttamatonta tietoa. Todistajia kuullaan lain mukaan yksinomaan heidän havainnoistaan ja faktoista, ei tietenkään heidän käsityksistään tai mielipiteistään. Asiantuntijoita kuullaan "käsityksistä", ei todistajia. Poliisitodistajat eivät esiintyneet oikeudessa asiantuntijoina eikä heidän käsityksillään puheena olevasta asiasta ole asiassa merkitystä. Tällaisten kysymysten esittäminen todistajille oli täysin turhaa ja ne olisi oikeuden pitänyt evätä.

11. Viittaan tässäkin suhteessa lakiin eli OK 17 luvun 33 §:n 4 momenttiin, jonka mukaan tuomioistuimen tulee evätä ilmeisesti asiaan kuulumattomat kysymykset. Ainakin itse olisin oikeuden puheenjohtajan tehnyt näin ja huomauttanut samalla syyttäjälle, että todistajia ei, "edes poliisitodistajia", voida kuulla oikeudessa heidän käsityksistään eli esimerkiksi siitä, ketä olisi tullut kohdella tutkinnassa pääepäiltynä saati siitä, kuka todistajan käsityksen mukaan mahdollisesti oli syyllinen. Onhan käräjäoikeuteen kutsuttu ja tulossa lukuisa määrä todellisia asiantuntijoita, jotka tulevat kertomaan erityisasiantuntemusta edellyttävistä asioista. Nyt kuullut poliisimiehet eivät ole tällaisia asiantuntijoita.

12. Kuten kaikki ovat voineet jo ennen poliisitodistajien kuulemista lehdistä lukea, Porin poliisilaitoksen rikostutkijoiden keskuudessa on heti esitutkinnan alusta lähtien vallinnut skismaa sen suhteen, mitä tutkintalinjaa Ulvilan tapauksessa olisi tutkittava, eli olisiko Annelin osuutta syytä tutkia vai ei. Nyt ne tutkijat, jotka ovat olleet asiasta tutkinnanjohtajan kanssa eri mieltä, ovat tulleet syyttäjän kutsusta oikeuteen selittämään, että juuri he olivat olleet alusta saakka oikeassa! Murhaoikeudenkäynti ei ole oikea foorumi ryhtyä selvittämän poliisilaitoksen tai -kunnan keskinäisiä erimielisyyksiä!

13. Tulen jatkossa seuraamaan Ulvila-tapauksen oikeuskäsittelyä. Juuri äsken näin netistä, että syytetyn puolustus on luopunut huomisessa istunnossa syytetyn iäkkään äidin kuulemisesta todistajana. Tämä on minusta täysin oikea ratkaisu, sillä äidin kertomuksella ei olisi ollut jutun selvittämisen kannalta merkitystä.

258. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynti III: syyttäjä moittii esitutkintaa

1. Ulvilan surmajutun ensimmäisellä viikolla Satakunnan käräjäoikeudessa syytetyn puolustus arvosteli esitutkintaa puutteelliseksi. Syytetyn puolustusasianajaja Juha Mannerin perusväite on, että tutkinnanjohtajan vaihtumisen jälkeen - olen kertonut tästä kirjoitussarjani II-osassa (blogi 252/23.4.) - lähtökohdaksi otettiin yksinomaan se, että Anneli on syyllistynyt surmaan. Tämä valinnan jälkeen esitutkinnassa kerättiin ainoastaan tätä hypoteesia tukevaa näyttöä ja rakennettiin sille "sopiva tarina."

2. Se, että puolustus arvostelee esitutkintaa hataraksi, puutteelliseksi tai yksipuoliseksi, ei ole kovin harvinaista. Esitutkinnan puutteiden esiin kaivaminen kuuluu puolustuksen velvollisuuksiin. Harvinaista sitä vastoin on, että myös virallinen syyttäjä arvostelee poliisin suorittamaa esitutkintaa puutteelliseksi. Mutta tämä ihme koettiin Ulvilan surmajutun oikeuskäsittelyssä.

3. Ulvila-tapauksen oikeuskäynnissä on kaksi syyttäjää, joista pääsyyttäjänä toimii johtava kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkama. Oikeudenkäyntiä paikan päällä Porissa seuraavien lehtien mukaan Valkama on arvostellut eräiltä osin esitutkintaa puutteelliseksi. Ilta-Sanomien otsikko 15.4.2010: Syyttäjä moitti ankarasti poliisin huonoa esitutkintaa. - Syyttäjä mainitsi tästä yhden esimerkin. Surmateon jälkeen tapetun vaimo Anneli toimitettiin sairaalaan, jolloin hänen jalkapohjissaan havaittiin haavoja. Anneli esitteli haavoja videotallenteessa, jonka käräjäoikeus katsoi 14.4. Sairaalassa paikalla olleet poliisit näkivät Annelin molempien jalkapohjien haavat, mutta ne eivät herättäneet heissä juurikaan mielenkiintoa; Annelia pidettiin tuolloin rikoksen uhrina. Syyttäjä Valkama totesi tästä oikeudessa näin (I-S 15.4.):

- Tämäkin oli huonoa esitutkintaa. Eipä otettu kuvaa (Annelin haavoista), todettiin vain, että haavoja on eikä kiinnitetty sen enempää huomiota.

Mainittu haava-asia liittyy siihen kiistakysymykseen, oliko Annelilla kengät jalassaan silloin, kun hän ilmoitti surmateosta puhelimella hätäkeskukseen ja liikkui talossa.

4. Kun puolustus näyttää arvostelevan esitutkinnan puutteita siltä osin kuin on kyse tutkinnanjohtajan (Juha Joutsenlahden) vaihtumisen jälkeen toimitetusta tutkinasta, kohdistuu syyttäjän arvostelu sen sijaan ennen sanottua vaihtoa suoritettuun esitutkintaan. Tässä ei ole mahdollisuutta ottaa kantaa kyseisiin väitteisiin. Mutta yksi asia minua jäi syyttäjän arvostelussa mietityttämään.

5. Esitutkinnan johtajana toimii poliisimies, lukuun ottamatta niin sanottujen poliisirikosten tutkintaa. Myös virallinen syyttäjä on mukana esitutkinnassa, ei tosin tutkinnanjohtajana eikä edes asianosaisena, vaan tutkintaan osallisena. Syyttäjällä on lain mukaan monia keinoja vaikuttaa esitutkinnan kulkuun ja myös ohjata sitä. Syyttäjälaitoksessa puhutaan paljon poliisin ja syyttäjän välisestä esitutkintayhteistyöstä. Poliisin on ilmoitettava tutkittavaksi tulleista vähänkin vakavammista rikoksista syyttäjälle heti, kun jotakuta voidaan epäillä syylliseksi rikokseen (ETL 15.1 §) - Muissa maissa sitä vastoin esitutkinnan johtamisvelvollisuus siirtyy kyseisenä ajankohtana poliisilta syyttäjälle. Saksassa sanotaan sattuvasti, että syyttäjä on "esitutkinnan herra," Herr des Ermittlungsverfahren. Mutta kuten sanottu, Suomessa syyttäjä ei johda esitutkintaa eikä ole siinä edes asianosaisen asemassa.

6. Syyttäjä kuitenkin voi, jos hän on aktiivinen, vaikuttaa esitutkinnan toimittamiseen ja sen suuntaamiseen eri tavoin.

- Syyttäjä voi seurata esitutkinnan kulkua ja valvoa tutkinnan asianmukaisuutta sekä huomauttaa tutkinnanjohtajalle, jos hän havaitsee tutkinnassa epäasiallisia piirteitä tai tehottomuutta;

- Syyttäjä voi lain mukaan määrätä poliisin suorittamaan tutkintatoimenpiteitä, joita hän pitää tarpeellisina (ETL 15.2 §). Poliisi on puolestaan velvollinen noudattamaan syyttäjän esitutkinnan tavoitteiden (ETL 5 §) turvaamiseksi antamia määräyksiä;

- Syyttäjä voi määrätä tutkinnan jatkamisesta, vaikka tutkinnanjohtaja olisi päättänyt lopettaa tutkinnan saattamatta asiaa syyteharkintaan;

- Syyttäjällä on pidättämiseen oikeuttavana virkamiehenä esitutkinnassa (tutkinnanjohtajaan nähden) aloiteoikeus tiettyjen pakkokeinojen käytössä;

- Syyttäjällä on oikeus olla läsnä poliisin suorittamissa kuulusteluissa (ETL 32 §) ja esittää kuulusteltavalle kysymyksiä tarvitsematta siihen kuulustelijan lupaa (ETL 34 §).

7. Myös Ulvilan surmajutun esitutkinnasta on ilmoitettu syyttäjälle siten kuin esitutkintalaki edellyttää. Esitutkinta kesti reilut kolme vuotta. Tänä aikana esitutkintaa seuranneella syyttäjällä on ollut käytettävissään edellä mainitut esitutkintayhteistyön puitteissa edellä luetellut keinot vaikuttaa esitutkintaan, eli valvoa ja ohjata sitä lain edellyttämällä tavalla. Kun syyttäjä nyt käräjäoikeudessa ihmettelee ja arvostelee esitutkintaa monilta osin puutteelliseksi, niin on syytä kysyä, missä esitutkintaa seuraaman määrätty syyttäjä oli silloin, kun esitutkinta oli käynnissä ja mitä hän teki esimerkiksi esitutkinnan asianmukaisuuden suhteen?

8. Ulvilan tapaus ei ole mitenkään harvinainen sen suhteen, että valtakunnansyyttäjänviraston, Matti Kuusimäen, Matti Nissisen ynnä muiden "vaikuttajien" usein mainostama ja korostama esitutkintayhteistyö poliisin ja syyttäjän välillä ei toimi. Se toimii vain paperilla, ei käytännössä. Tästä on olemassa monta esimerkkiä ja uusia tapauksia putkahtelee tuon tuostakin päivänvaloon. Epäkohdat yhteistyössä aiheuttavat muun ohella esitutkinnan kohtuutonta viivästymistä, mikä osaltaan johtaa rikosprosessin kokonaiskeston pitkittymiseen. Tästä ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle kymmeniä langettavia tuomioita.

9. Mutta miksi esitutkintayhteistyö ei sitten toimi käytännössä toivotulla tavalla? Syitä on useita, mutta peruslähtökohtiin kuuluu, että laki (ETL) ei itse asiassa velvoita syyttäjää osallistumaan esitutkintaan aktiivisesti. Laissa esitetään vain ikään kuin hurskaita toivomuksia siihen tapaa, että syyttäjä voi tehdä sitä ja tätä. Laissa ei sanota, että syyttäjän pitää tehdä sitä ja tätä. Laki ei velvoita myöskään poliisia mihinkään muuhun kuin ilmoittamaan syyttäjälle tutkittavasta rikoksesta sitten kun jotakuta on syytä epäillä rikoksesta. Siihen se paljon puhuttu esitutkintayhteistyö sitten tuppaa käytännössä usein myös jäämään.

9a. Syyttäjä alkaa usein perehtyä esitutkinta-aineistoon vasta sinä vaiheessa, kun hän saa poliisin laatiman valmiin esitutkintapöytäkirjan haltuunsa. Jos tutkinnanjohtaja haluaa pitää syyttäjän erossa tutkinnasta, niin se onnistuu helposti. Syyttäjät puolestaan eivät mitenkään hinku päästä mukaan esitutkintaan ja seuraamaan sitä aktiivisesti. Ne syyttäjien vähäiset resurssit ja muutenkin suuri työmäärä, näet! Siihen on aina hyvä vedota, jos jotakin "ekstraa" pitäisi tehdä.

10. Vuoden 1998 alusta voimaan tullutta uutta rikosprosessilakia (ROL) valmisteltaessa ehdotettiin esitutkinnan johtoa muiden kuin yksinkertaisten rikosasioiden osalta siirrettäväksi poliisilta syyttäjälle siinä vaiheessa, kun jotakuta voidaan epäillä rikoksesta (OLJ 1/1993) Mutta syyttäjät, poliisit, oikeuskansleri, oikeusasiamies ym. "vaikuttajat" vastustivat uudistusta eri syistä. Sittemmin valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki on pitänyt huolen siitä, että nykysysteemi säilyy, vaikka jokaisen järkevästi ajattelevan juristin ja päättäjän pitäisi nähdä, että sanottua uudistusta tarvittaisiin. Kuusimäen linjaa jatkaa uusi valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen.

11. Aika ajoin on kuitenkin rohjettu tehdä virallisia aloitteita ja ehdotuksia, joiden mukaan syyttäjien ja poliisin esitutkintayhteistyötä pitäisi tehostaa lainsäädäntöteitse niin, että syyttäjä saisi hoitaakseen osan nykyisistä tutkinnanjohtajan tehtävistä. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 (KM 2003:3), että syyttäjät voisivat laajoissa ja vaikeissa jutuissa päättää esimerkiksi tutkinnan lopettamisesta, tutkinnan laajuudesta, vangitsemisvaatimuksista ja muiden pakkokeinojen hakemisesta ja ajamisesta tuomioistuimessa.

12. Viime vuonna valmistui vuosien ajan valmisteltu laaja esitutkintalain ja pakkokeinolain kokonaisuudistusta koskenut komiteanmietintö (KM 2009:2). Se olisi ollut erittäin sopiva paikka pohtia edellä mainittua uudistusta. Mutta yllätys, yllätys: Oikeusneuvos Ilkka Raution johdolla istunut komitea ei keskustellut lainkaan koko tutkinnanjohtajuutta koskevasta kysymyksestä! Mietinnössä on yhteensä 932 sivua, joista syyttäjän asemaa esitutkinnassa kosketellaan lähinnä vain yhdellä sivulla 4,5 rivin verran (s. 51):

- Esitutkintalaissa säädetään virallisen syyttäjän osallistumisesta esitutkintaan. Hän ei ole kuitenkaan esitutkintaviranomaisen virkamies (pitäisi kai olla: "ei ole....esimies"). Tähän asiantilaan ei tässäkään ehdotuksessa esitetä muutosta. Syyttäjän asema voitaisiin selvyyden vuoksi todeta viranomaisia esitutkinnassa koskevassa pykälässä esimerkiksi siten, että esitutkintaviranomaisten lisäksi esitutkintaan osallistuu virallinen syyttäjä.

Hieman myöhemmin mietinnössä käsitellään hieman laajemmin mahdollisuutta, jonka mukaan syyttäjä toimisi esitutkinnanjohtajana (s. 52-54). Esitys on kuitenkin pintapuolinen ja tarkoitushakuinen: on jo etukäteen otettu selkeä kanta, jonka mukaan syyttäjän asemaa ei muuteta esitutkinnassa mitenkään. Ruotsin systeemiä vähätellään totuttuun tapaan sillä, että Ruotsissa syyttäjät eivät käytännössä käytäisi mitään sellaisia menetelmiä, joihin suomalaisten syyttäjien toimivaltuudet eivät riittäisi! Tämä väite ei pidä paikkaansa, mutta tässä kohdin mietinnössä on viitattu vain siihen, mitä suomalaisessa "oikeuskirjallisuudessa" on esitetty - lähdettä ei tietenkään mainita. Tästä ilmenee, että komita, vaikka sillä on laaja sihteeristo, ei ole edes välittänyt tutustua Ruotsin a) lainsäädäntöön tai b) oikeus- ja esitutkintakäytäntöön. vaan se on kuitannut asian sillä, että jossakin suomalaisessa kirjassa on joskus vuosia sitten ohimennen lakonisesti sanottu, että "ei se Ruotsin systeemi nyt niin kovin kummoinen ole."

Tässä oli laajapohjaisen komitean laajan mietinnön anti tämän tärkeän kysymyksen osalta. Mitäpä tähän muuta voisi sanoa kuin että Suomessa vallitsee vaikenemisen kulttuuri myös oikeuslaitoksessa ja lainvalmistelussa. Mutta kun tällaisillakin "näytöillä" pääsee aina ylimmän tuomioistuimen jäseneksi asti, niin mitäpä sitä turhia rehkimään ja keskustelemaan!

13. Suomen Asianajajaliittoa komiteassa edustaneet kaksi asianajajaa (Tuija Turpeinen ja Markku Fredman) olivat sentään valveutuneempia. Heidän muutoinkin laajassa ja perustellussa eriävässä lausunnossaan otetaan avoimesti kantaa myös tutkinnanjohtajuuskysymykseen. Turpeinen ja Fredman kannattivat tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean näkemystä ja esittivät toiveen, että kyseinen asia otettaisiin esille jatkovalmistelussa. Asianajajien lausumassa todetaan, että käytäntö, jossa syyttäjä johtaa esitutkintaa, on maailmanlaajuinen. Euroopan Neuvoston toimituttamassa vertailevassa tutkimuksessa on todettu, että 45 vertailumaan osalta 41:ssä on nimenomaan syyttäjän tehtävänä hakea tuomioistuimelta lupa erinäisiin esitutkintatoimenpiteisiin. Suomessa sitä vastoin syyttäjä ei käytännössä hae esitutkinnan aikana lupia mihinkään pakkokeinoihin eikä hän myöskään voi päättä niistä itse. Kaikki nämä tehtävät kuuluvat Suomessa poliisille. - Voitaisiin melkeinpä sanoa, että Suomi on tässä suhteessa poliisivaltio.

14. Mainitun komitea kuulemista asiantuntijoista kaksi eli rikos- ja prosessioikeuden professorit Dan Frände ja Johanna Niemi totesivat lausunnossaan, että yksi syy Suomessa ongelmaksi tulleisiin liian pitkiin rikosoikeudenkäynteihin voi olla se, ettei syyttäjä johda esitutkintaa. He toivat lausunnossaan esiin tarpeen siirtää tutkinnanjohtajan tehtävät tai ainakin osan niistä syyttäjälle. Mutta asiantuntijoiden viesti ei hetkauttanut komitean enemmistöä minkään vertaa. Asiaa ei haluttu pohtia mietinnössä lainkaan, siitä haluttiin vaieta totaalisesti.

15. Ei siis mikään ihme, että myös Ulvilan surmajutun esitutkinta kesti reilut kolme vuotta ja nyt tutkintaa kuitenkin moititaan käräjäoikeudessa kiivaasti puutteelliseksi sekä syyttäjän että puolustuksen lausumissa. Porin asianomaista syyttäjä ei ole aihetta syyllistää, sillä hän toimi niin kuin on ollut ja on edelleen tapana toimia tai olla toimimatta. Tutkijat ja esitutkinnan johtajatkin toimivat luultavasti niin kuin on aina totuttu toimimaan: pitämään syyttäjän sivussa tutkinnasta.

16. Esitutkintayhteistyötä ja sen oivallisuutta voidaan kyllä käsitellä lukemattomissa työryhmissä ja siitä voidaan puhua paasata vaikka mitä, mutta käytäntö on tässäkin suhteessa kyllä aivan oma maailmansa. Esitutkintayhteistyö ei tule jatkossakaan toimimaan, jollei lakia muuteta.

257. Korkein oikeus sananvapautta kaventamassa

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 6.4.2010 Suomella viisi langettavaa tuomiota niin kutsutussa valtakunnansovittelija Reinin jutussa. Viiden suomalaisen lehden (Seura, Nykyposti, Iltalehti, Hymy ja 7 päivää) toimittajat ja yhdessä asiassa myös asianomainen lehti (Iltalehti) olivat valittaneet ihmisoikeustuomioistuimeen sanotussa jutussa, jossa oli kysymys lehdistön vapauden rajoista julkisuuden henkilön (Reini) ohella vastaajana rikosasiassa olleen yksityishenkilön (Reinin naisystävä) yksityiselämään liittyneiden tietojen paljastamisen suhteen.

2. EIT katsoi, että ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa oli rikottu, kun Suomen tuomioistuimet, viime kädessä korkein oikeus (KKO), olivat rajoittaneet tiedotusvälineiden sananvapautta väärin perustein. Valtio määrättiin maksamaan valittajille korvaukseksi taloudellisista vahingoista ja aineettomista vahingoista yhteensä noin 130 000 euroa.

3. Tapahtumasarjan juuret juontavat joulukuuhun 1996, jolloin humalainen valtakunnansovittelija R tuli myöhään yöllä naisystävänsä (B) kanssa kotiinsa, jossa R:n vaimo oli paikalla. Kun tilanne kiristyi, poliisit kutsuttiin paikalle ja väkivaltaisesti käyttäytynyt R pidätettiin. Tapahtuman johdosta R ja B saivat syytteet ja tammikuussa 1997 käräjäoikeus tuomitsi R:n vahingonteosta sekä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta 4 kk ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja B:n pahoinpitelystä sakkoon. R sai myös potkut virastaan. Vuonna 1998 hovioikeus pysytti tuomion B:n osalta, mutta R:n osalta syytteet raukesivat, koska R oli samana vuonna kuollut. Joulukuussa 1998 KKO epäsi B:n pyytämän valitusluvan.

4. Tammikuun loppupuolella 1997 R oli suorassa tv-ohjelmassa Hyvät, Pahat ja Rumat toimittaja Neil Hardwickin (H) haastateltavana. H oli haastattelun yhteydessä B:n nimeltä mainiten kertonut, että B oli naimissa olleen R:n naisystävä, joka oli ollut osallisena R:n kotona sattuneessa edellä mainitussa välikohtauksessa. H oli lisäksi B:n nimen mainiten ja rikosasian esitutkintapöytäkirjaa lukemalla vihjannut arkaluontoiseen yksityiskohtaan R:n ja B:n seurustelussa. Edellä kappaleessa 1 mainitut lehdet olivat maininneet R:n naisystävän B:n nimen jo aiemmin.

5. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 4.12.1997 H:n yksityiselämän loukkaamisesta 20:een päiväsakkoon ja velvoitti H:n ja ja tämän työantajana olleen tuotantoyhtiön suorittamaan B:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 50 000 markkaa. Helsingin hovioikeus puolestaan hylkäsi tuomiollaan 7.1.2000 H:ta vastaan ajetun syytteen katsoen, että B:n nimen mainitseminen tv-lähetyksessä ei toteuttanut yksityiselämän loukkausrikoksen tunnusmerkistöä.

6. Syyttäjä ja B valittivat KKO:een, joka myönsi valitusluvan. Korkein oikeus (KKO 2002:55) kumosi hovioikeuden tuomion ja tuomitsi H:n yksityiselämän loukkaamisesta 20:een päiväsakkoon á 35 euroa ja velvoitti H:n ja yhtiön suorittamaan B:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 8 000 euroa. KKO määräsi, että B:n nimeä ei saa mainita julkisessa oikeudenkäyntiaineistossa. Tästä linkistä löytyy ratkaisu KKO 2002:55 kokonaisuudessaan.

7. Talvella 1997 edellä kappaleessa 1 mainituissa lehdissä julkaistiin R:stä kirjoituksia, joissa mainittiin myös B:n nimi ja ikä, joissakin lehdissä julkaistiin myös B:n kuva. R ja B tekivät lehtikirjoituksista rikosilmoituksen tapauksesta kirjoittaneita toimittajia vastaan. Paikallissyyttäjä teki elokuussa 1999 päätöksen syyttämättä jättämisestä. Syyttäjän päätöksestä kanneltiin valtakunnansyyttäjälle, joka määräsi nostettavaksi syytteet yksityiselämän loukkauksesta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi joulukuussa 2000 antamassaan tuomiossa kaikki syytteet ja korvausvaatimukset.

8. Käräjäoikeuden tuomiosta valitettiin Helsingin hovioikeuteen, joka suullista käsittelyä toimittamatta 15.3.2003 antamallaan tuomiolla kumosi käräjäoikeuden tuomion ja tuomitsi jokaisen syytteessä olleen toimittajat 20:een päiväsakkoon. Tuomitut toimittajat ja lehtiyritykset tuomittiin suorittamaan B:lle kymmeniin tuhansiin euroon nousevia korvauksia henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeuden tuomion yhtenä pääperusteena oli KKO:n Hardwick-jutussa vuonna 2002 antama ennakkopäätös 2002:55. KKO on ennakkopäätöstuomioistuin ja KKO:n ratkaisuilla on tosiasiallinen sitovuus myöhemmin samanlaisissa asioissa annettavissa oikeudenkäynneissä.

7. Tuomitut toimittajat ja lehtiyritykset pyysivät valituslupaa KKO:lta, mutta KKO epäsi kaikkien valituslupahakemukset tammikuussa 2004.

8. Ihmisoikeustuomioistuin totesi 6.4.2010 antamiensa tuomioiden perusteluissa muun muassa, että EIS 10.2 artiklan mukaisia sananvapauden poikkeuksia oli tulkittava ahtaasti ja että journalistinen vapaus käsittää mahdollisuuden turvautua tietynasteiseen liioitteluun tai jopa provokaatioon. Poliitikon tulee suvaita kritiikkiään tavallista kansalaista enemmän. Sananvapaus kuuluu myös oikeudenkäyntien alaa, sillä oikeudenkäyntiselostuksilla edistetään julkisuutta. EIT lausui myös, että yksityishenkilön asemastaan huolimatta B:n voitiin perusteellisesti katsoa astuneen julkiselle areenalle. B:llä oli ollut merkittävä rooli korkean virkamiehen kotona sattuneessa välikohtauksessa ja hänetkin oli tuomittu R:n jutussa rangaistukseen pahoinpitelystä. Yleisessä tiedossa oli sitä paitsi jo ollut, että B oli R:n naisystävä. Lehtikirjoituksissa B:n osuus oli rajoittunut pääasiassa hänen tuomitsemiseensa ja seikkoihin, jotka liittyivät luonnostaan R:ää koskeviin juttuihin. EIT:n mukaan hovioikeuden tuomion perustelut, jotka sinänsä olivat relevantteja, eivät riittäneet osoittamaan, että puuttuminen valittajien sananvapauden suojaan olisi ollut välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. EIS 10 artiklaa oli siten rikottu.

9. KKO:lla ja EIT:llä oli sangen erilainen lähestymistapa ja näkökulma asiaan. KKO tarkasteli ratkaisussaan 2002:55 asiaa eli tv-haastattelua yksinomaan yksityiselämän suojan kannalta ja sivuutti perusteluissaan kokonaan lehdistön sananvapausaspektin. Näin siitä huolimatta, että vastaajat olivat vedonneet nimenomaan sananvapauteen. KKO:n perusteluista puuttui pro et contra -tyyppinen punninta kahden perusoikeuden eli yksityisyyden suojan ja sanavapauden välillä. Tähän merkilliseen puutteeseen olen kiinnittänyt huomiota kirjassa Virolainen - Martikainen Pro et contra (2003) samoin kuin Helsingin Sanomissa 22.10.2003 julkaistussa kirjoituksessani "Tuomiot perusteltava ymmärrettävästi." Kun KKO rajoitti tuomaan perusteluissaan julki ainoastaan valitsemaansa lopputulosta puoltavat argumentit, saatiin ratkaisu näyttämään siltä, että jutussa ei olisi ollut contra-näkökohtia tai edes minkäänlaista ongelmaa sananvapauden kannalta tapausta tarkasteltaessa.

10. Kirjoitukseni olivat osa keskustelua, johon osallistuivat myös oikeusneuvokset Pauliine Koskelo ja Mikael Krogerus; heistä jälkimmäinen oli mukana Hardwick -jutun ratkaisussa. Koskelo ja Krogerus vastasivat HS:ssa 19.10.2003 toimittaja Susanna Reinbothin arvosteluun (HS 5.10.2003), joka koski paitsi ratkaisua KKO 2002:55, myös tapausta KKO 2001:96; Koskelo oli tekemässä jälkimmäistä päätöstä. Molemmista tuli sittemmin presidenttejä, Koskelosta KKO:n ja Krogeruksesta Itä-Suomen HO:n. - Tästä havaitsemme, etteivät presidentitkään ole aina erehtymättömiä.

11. Koskelo ja Krogerus näyttivät vastakritiikissään suhtautuvan hieman ylimielisesti arvosteluun. Oikeusneuvokset totesivat, että perustelujen ymmärtäminen edellyttää usein enemmän tai vähemmän juridisia taustatietoja, joita arvostelijoilla ei aina ole. Myöhemmin Pauliine Koskelo on myös KKO:n presidenttinä puolustellut KKO:ta ja sen tuomion perusteluja kohtaan esitettyä kritiikkiä sanomalla, että usein se, mitä tuomioistuinten ratkaisuista kirjoitetaan, perustuu monelta osin tietämättömyyteen. Koskelo on myös väittänyt, ettei KKO voi kerta kaikkiaan kirjoittaa perustelujaan niin, että ne olisivat kaikkien (maallikkojen) ymmärrettävissä.

12. KKO:n viestinnän tavoitteeksi on kuitenkin kirjattu oikein virallisesti ratkaisujen oikein ymmärtäminen (KKO:n viestintäsuunnitelma). Ilmeisesti tätä tavoitetta ei ole toistaiseksi pystytty saavuttamaan. Tuomioistuinten perustelujen kielen tulisi olla sellaista, että jokainen normaalilahjakas peruskoulun käynyt ihminen kykenisi ilman suurempia vaikeuksia ymmärtämään ainakin perustelujen pääsanoman. Tähän olisi syytä pyrkiä myös KKO:ssa.

13. Ihmisoikeustuomioistuin opetti 6.4.2010 antamissaan tuomioissa suomalaisia tuomioistuimia - myös KKO:ta - ja tuomareita oikein kädestä pitäen, miten sanotunlaisia tapauksia tulisi lähestyä ja mitä näkökohtia niissä olisi syytä punnita pro et contra -metodia soveltaen vastakkain. Asioita pitää katsoa laajemmasta näkökulmasta kuin ahtaasti vain yksityisyyden suojan näkökulmasta käsin. Yksityiselämän suoja ei ulotu miten pitkälle tahansa, vaan ihmisillä on myös vastuu omista tekemistään, julkisuuden henkilöillä myös julkisuudessa. Ihmisoikeustuomioistuin antoi ymmärtää, etteivät suomalaiset tuomioistuimet ole vielä löytäneet oikeaa tasapainoa sananvapauden ja yksityiselämän suojasta johtuvien vaatimusten välillä. - Strasbourg opettaa.

14. Ihmisoikeustuomioistuin on jo aiemmin antanut Suomelle vastaavanlaisissa tapauksissa sapiskaa sananvapauden kaventamisesta. Näin muun muassa tapauksissa Selistö 16.11.2004, Karhuvaara ja Iltalehti 16.11.2004 ja Eerikäinen ym. 10.2.2009. Selistön ja Karhuvaaran tapauksissa KKO epäsi hovioikeuksien rangaistukseen tuomitsemilta toimittajilta valitusluvan eli hyväksyi EIT:n sittemmin virheellisiksi julistamat kannanotot.

15. Selistön tapauksessa Vaasan hovioikeus oli vuonna 1999 antamallaan sittemmin lainvoiman saaneella tuomiolla (KKO ei siis myöntänyt tuomitulle valituslupaa) tuominnut Pohjalainen -nimisen päivälehden toimittajan vuonna 1996 tapahtuneesta painotuotteen kautta vastoin parempaa tietoa tehdystä herjauksesta 50:een päiväsakkoon (käräjäoikeus oli tuominnut rangaistukseksi 25 päiväsakkoa). Perusteena oli se, että toimittaja oli potilasturvallisuutta käsitelleissä artikkeleissa maininnut tietystä kuolemaan johtaneesta yksittäistapauksesta seikkoja, jotka olivat omiaan vahingoittamaan leikkauksen suorittaneen kirurgin kunniaa ja ammatillista asemaa. S. valitti ihmisoikeustuomioistuimeen. Tuomiossaan mainituilla perusteilla EIT päätyi 16.11.2004 siihen, että kyseisen kirurgin intressit ammatillisen maineensa suojan suhteen eivät olleet yhtä painavia kuin hyväksyttävän julkisen huolenaiheen kohteena olleet tärkeät asiat, joita toimittajan artikkeleissa oli käsitelty. Sananvapauteen puuttuminen ei ollut ollut välttämätöntä, joten EIS 10 artiklaa oli rikottu. EIT määräsi Suomen valtion maksamaan tuomitulle korvauksia.

16. EIT:n tuomion jälkeen Selistö haki marraskuussa 2005 KKO:lta tuomion purkamista ja vetosi pääperusteena juuri EIT:n sanottuun tuomioon. Kaikkien yllätykseksi KKO, joka ratkaisi asian reilun kahden vuoden kuluttua eli 14.3.2008, ei suostunut purkamaan hovioikeuden tuomiota. Näin siitä huolimatta, että S. oli tuomittu rikoksesta rangaistukseen hänen ammatinharjoittamiseen liittyvässä asiassa ja vaikka tuomio oli sittemmin todettu EIT:ssa virheelliseksi. KKO:n kyseinen ennakkopäätökseksi tarkoitettu ratkaisu KKO 2008:24 löytyy tästä. Ratkaisun oikeellisuutta on yleisesti arvosteltu. Toimittaja Jarkko Sipilä on kommentoinut ratkaisua blogissaan otsikolla "KKO näytti ylimielisyytensä."

17. Nyt meillä on siis KKO:n Hardwick-jutussa antama ennakkopäätös KKO 2002:55, joka on myös todettu EIT:ssa virheelliseksi. Nähtäväksi jää, haetaanko tuon ratkaisun purkamista KKO:lta ja kuka sen tekee. Purkuhakemuksen voisi tuomitun ohella tehdä periaatteessa myös oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies, mutta luulenpa, että nämä eivät tule reagoimaan.

18. Tulevaosuudessa näemme myös sen, tuleeko KKO:n linja mahdollisesti muuttumaan jutuissa, joissa on kyse yksityiselämän ja sananvapauden suhteesta. Helsingin hovioikeuden Pääministerin morsian -kirja -jutussa antamasta langettavasta tuomiosta on valitettu KKO:een. KKO on myöntänyt valitusluvan ja toimitti tammikuussa tänä vuonna asiassa suullisen käsittelyn. Nyt oikeusneuvokset ovat pohtineet jo monta kuukautta ratkaisuaan.

19. Tämä ei ole mikään ihme, sillä EIT:n yllä mainitut tuoreet ratkaisut näyttäisivät asettavan kyseisen oikeusjutun hieman uuteen valoon. Ruususen kirjaa on pidetty sensaationhaluisena paljastuskirjana, mutta oliko tästä sitenkään kyse? Kirjassa pääministeristä ja hänen yksityisyydestään kerrotut asiat olivat, kuten Vanhanen heti hovioikeuden tuomion jälkeen auliisti itsekin myönsi, sinänsä täysin harmittomia ja suurin osa niistä oli yleisesti tiedossa jo ennen kirjan julkaisemista. - Voisin melkein lyödä vetoa, että KKO tulee hylkäämään syytteet ja korvausvaatimukset.

256. Tarja Halonen tapasi sittenkin Linnassa Astahovin?

Pavel Astahov huostaanottokiistaa koskevassa tiedotustilaisuudessa

1. Kirjoitin blogissa 251/19.4. otsikolla "Tarja Halosen rooli huostaanottokiistassa epäselvä". Jutussa käsiteltiin Venäjän KGB-taustaisen lapsiasiamiehen Pavel Astahovin maaliskuista yllättävää ja Venäjällä näyttävästi julkistettu Suomen ja Turun vierailua. Astahov sai neuvoteltua huostaanottokiistan niin, että lastensuojeluviranomaisten huostaan ottama venäläisen äidin ja suomalaisen isän lapsi sai luvan palata toistaiseksi kotiin vanhempiensa luokse.

2. Tuolloin oli epäselvää, mikä oli presidentti Tarja Halosen rooli asiassa. Hän oli joka tapauksessa keskustellut kyseisestä tapauksesta ja yleensä vastaavanlaisista asioista puhelimitse Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin kanssa. Tämä keskustelu käytiin ilmeisesti jo ennen Astahovin Suomen vierailua, vierailua, josta muutoin Suomessa ei tiedetty etukäteen ilmeisesti juuri mitään.

3. Tänä iltana YLE:n A-studio kertoi saaneensa uutta tietoa presidentti Tarja Halosen kyseisestä roolista. Venäläisten ja myös Pavel Astahovin itsensä antaman, tv-ohjelmassa näytetyn insertin mukaan Astahov oli käynyt Suomen vierailunsa yhteydessä myös Tasavallan Presidentin Linnassa ja tavannut myös presidentti Halosen.

4. Kun ohjelmantekijät olivat kysyneet Halosen lehdistöpäälliköltä asiasta, tämä Eila Nevalainen vastasi ensin eli 21.4. näin:

- Astahov ei tavannut tavannut presidenttiä missään tapauksessa. En tiedä, mistä tällainen käsitys on syntynyt.

5. Kun tapaamisesta kysyttiin tämän jälkeen Astahovin tiedottajalta, tämä vastasi 23.4. näin:

- Kyllä. Astahov vieraili presidentin linnassa ja tapasi neuvonantajia. Presidentti Halosen hän tapasi pikaisesti minuutin tai kahden minuutin ajan.

Astahov oli itse maaliskuussa Suomen vierailunsa jälkeen järjestetyssä lehdistötilaisuudessa maininnut, että tapaamisen yhteydessä ja hän ei keskustellut Halosen kanssa nimenomaan lapsikaappauksiin liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä.

6. Tämän jälkeen asiaa kysyttiin uudelleen Halosen lehdistöpäälliköltä siinä muodossa, oliko Astahov tavannut Halosen neuvonantajia Linnassa. Lehdistöpäällikkö vastasi nyt näin:

- Kyllä. Astahov tapasi presidentin kaksi neuvonantajaa. En tiedä, mistä neuvottelussa keskusteltiin, koska en ollut paikalla.

7. Tästä voidaan päätellä, että

- Asahov oli pyytänyt audienssia Linnasta ja myös saanut sen; kukaan ei mene Linnan ilman kutsua;

- Linnassa, ei siis Linnan siipirakennuksessa sijaitsevassa kansliassa, Astahov oli keskustellut presidentti Halosen kahden neuvonantajan kanssa Turun tapauksesta tai ainakin Venäjän ja Suomen välillä mahdollisesti solmittavasta kahdenvälistä lapsikaappaussopimuksesta;

- Nämä kaksi neuvonantajaa olivat A-studion mukaan Jukka Lindstedt (eduskunnan entinen apulaisoikeusasiamies) ja Aleksi Härkönen;

- Presidentti Halonen oli A-studion tietojen mukaan ollut Astahovin käynnin aikana Linnassa;

- Erittäin todennäköistä on, että Astahov oli kertomansa mukaan keskustellut Tarja Halosen kanssa Linnassa minuutin tai parin minuutin ajan; ei voitane ajatella tapaamista, jossa ei keskusteltaisi;

- On varsin todennäköistä, että Halonen tiesi, millä asioilla Astahov liikkui Suomessa ja minkä asian takia hän oli tullut Linnaan. Jollei tiennyt, hän on tietenkin kysynyt sitä. Tapaamisessa ei varmaankaan juteltu pelkästään "ilmoista" ja maittemme lämpimistä suhteista;

8. A-studion ohjelmassa ei jäänyt epäselväksi, miksi Astahov oli käynyt Linnassa. Oikeusministeri Brax ei ollut ohjelman tietojen mukaan halunnut tavata Astahvia ja joidenkin tietojen mukaan ministeri Paula Risikko olisi torjunut A:n ehdotuksen neuvottelujen aloittamisesta kahdenvälisestä lapsikaappaussopimuksesta. Mutta avoimeksi jäi edelleen kysymys, miksi Astahov pyrki Linnaan keskustelemaan presidentin tai ainakin tämän neuvonantajien kanssa. Eiväthän lastensuojeluasiat ja huostaanottoasiat kuulu millään tavalla Tasavallan presidentin tai presidentin kanslian käsiteltäviin asioihin. Miksi A-studio ei haastatellut ohjelmaansa varten Jukka Lindstedtiä? - Astahovin Linnasta käynnistä nähdään, että KGB:n miehet eivät hevin jätä toimeksiantojen suorittamista puolitiehen.

9. Oma selitykseni on, että Tarja Halonen ja Dmitri Medvedev olivat jo ennen Astahovin Suomessa käyntiä keskustelleet asiasta, siis Astahovin tulevasta Suomen käynnistä. Tässä yhteydessä Halonen on luultavasti sanonut, että kyllä se Pavel voi sitten Suomessa ollessaan käydä myös Linnassa juttelemassa "poikien" eli hänen neuvonantajiensa Lindstedtin ja Härkösen kanssa mahdollisesta kahdenvälisestä lapsikaappaussopimuksesta.

10. Miksi tämä asia on niin hemmetin vaikea, että se pitää salata kaikin madollisin keinoin? Miksi totuutta ei tässäkään asiassa, kuten vaalirahoitussotkussakin, haluta kertoa sellaisena ja heti julkisuuteen, vaan asiasta annetaan tietoa vasta vähitellen ja tipoittain siinä vaiheessa, kun näin on pakko tehdä? Miksi asiasta vaietaan ja niistä kerrotaan á la Matti Vanhanen vain sillä edellytyksellä, että kysyjä osaa esittää täsmälleen oikeat kysymykset? Onko kyse uussuomettumisesta? Onko kyse Venäjän suurvaltapyrkimyksistä?

11. Oli huvittavaa seurata, miten eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen ja jäsen Aila Paloniemi oikein kiemurtelemalla kiemurrella A-studion ohjelmassa yrittäessään vastata toimittajan kysymyksiin kieli keskellä suuta ja vähätellä kaikin keinoin tapausta ja erityisesti Tarja Halosen roolia ja osuutta siihen! Salolainenkin jankutti moneen kertaan, että kyllähän se Linnan vierailun osuus nyt oli vähän hämmentävä, mutta ei tässä Astahovin vierailussa kuitenkaan ole kyse mistään munauksesta, mitä nyt pieniä mokia tehtiin! Naurettavaa! Minusta tapauksessa ja nimenomaan Linnan vierailun osuudessa oli kyse oikeasta EMÄMUNAUKSESTA, jota nyt yritetään salailla, kierrellä ja vähätellä, ettei tapaus näyttäisi niin kovin pahalta! Viikko sitten Salolainenkin puhui vielä kenraalikuvernööri Astahovista, mutta sen jälkeen hän on saanut ilmeisesti Stubbilta ja Haloselta käskyn selitellä asiaa parhain päin.

12. Salolainen kertoi, että nyt me olemme päättäneet, että Suomi ei tule missään tapauksessa neuvottelemaan Venäjän kanssa kahdenvälisestä lapsikaappaussopimuksesta, vaan edellyttää, että Venäjä liittyy kansainväliseen Haagin lapsikaappaussopimukseen. Hän ei ensin halunnut sanoa, kuka tästä oli päättänyt, mutta kertoi sitten kysyttäesä, että UM on näin päättänyt, tarkemmin sanottuna sen virkamiesjohto. Niin kuin tällaisilla virkamiehillä olisi asiassa jotain päätösvaltaa!

13. Virkamiehet ovat toki voineet olla venäläisiin kollegoihinsa yhteydessä ja kertoa, että nyt Suomessa ei oikein haluta keskustella siitä kahdenvälisestä sopimuksesta, ainakaan tässä Suomelle hieman nolossa tilanteessa. Vielä viikko pari siten mun muassa entinen ministeri ja jonkinlainen ulkopoliittinen vaikuttaja Pekka Haavisto nimenomaan ehdotti, että Suomen pitäisi ryhtyä neuvottelemaan Venäjän kanssa kahdenvälisestä sopimuksesta. Kumman sana painaa enemmän, Haaviston vai Salolaisen? Haavistokin taitaa istua ulkoasianvaliokunnassa. Kuten jo edellisessä blogissani sanoin, Venäjä ei todellisuudessa tarvitse mitään kahdenvälisiä sopimuksia, koska sillä on niin tehokas KGB-taustaisen miesten johdolla toimiva lapsiasiamiesorganisaatio.

14. Mistähän suomalaiset poliitikot ovat saaneet päähänsä, että Astahov-operaatiossa olisi ollut kyse yksinomaan Venäjän sisäpolitiikan kiistoista? Tätähän kaikki poliitikkomme ovat jaksaneet jankuttaa jankuttamasta päästyään. Tämä on tietenkin epäolennainen peruste, jolla vain halutaan hälventää ja vähätellä asiaa ja sen kiusallisuutta Suomelle. Siitä, että tätä tapausta samoin kuin Anton Salosen tapausta on uutisoitu Venäjällä näyttävästi, ei voida vetää sanottua johtopäätöstä. Venäjällä ei itse asiassa taida edes olla mitään suuren luokan sisäpolitiikan kiistoja, koska maassa vallitsee käytännöllisesti katsoen yksipuoluejärjestelmä ja opposition kaikki mielenosoitukset halutaan ehkäistä.

255. Oikeustieteellisistä asiantuntijalausunnoista

Täälläkö niitä kenties tehtaillaan...

1. Helsingin Sanomien uutissivun ykkösuutisena oli tänään otsikosta "Tutkijat saavat lausunnoistaan oikeudessa salaisia palkkioita" ilmenevä asia. Itse asiassa po. otsikko on jutun sisältöön nähden hieman kapea, sillä jutussa ei puhuta yksinomaan tukijoiden saamista palkkioista, vaan siinä käsitellään myös muita asiantuntijalausuntoihin liittyviä kysymyksiä.

2. HS:n jutussa tarkastellaan lähinnä niin sanottuja oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja, joita oikeustieteilijät antavat tuomioistuimissa vireillä olevissa tai vireille tulevissa oikeusjutuissa asianosaisten asianajajille ja asianajotoimistoille.

3. HS:n mukaan Lapin Kansan erotettu päätoimittaja Johanna Korhonen on tehnyt tieteenteon etiikkaa pohtivalle Tutkimuseettiselle neuvottelunnalle valituksen tai oikeammin kai selvityspyynnön tutkijatohtori Päivi Tiilikan menettelystä. Korhonen väittää, että Tiilikka olisi jutussa Johanna Korhonen v. Alma Media antanut Alman asianajajalle lausunnon, johon Tiilikka olisi ottanut osia Alman asianajajan oikeudelle jättämästä oikeudenkäyntikirjelmästä. - Pikaisen arvioni mukaan asia ei näyttäisi ainakaan HS:ssa esitetyn "näytteen"mukaan olevan Tiilikan kannalta erityisen vakava.

4. Juttua varten HS on haastatellut eri alojen ihmisiä. Minua kummastutti se, että oikeusministeri Tuija Brax on katsonut asiakseen puuttua myös tähän kysymykseen, vaikka asia ei niin sanotusti hänelle tai OM:lle millään tavalla kuulu. Eniten ärsytti se, että oikeusministeri esittää omassa lausunnossaan ikään kuin tuomioistuimia kannan! Se, että OM toimii tuomioistuimien keskushallintoviranomaisena, ei tietenkään oikeuta ministeriä jakelemaan lausuntoja asioista, joissa on kysymys tuomioistuimille kuuluvasta harkinnasta, tässä tapauksessa siitä, sitovatko oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot tuomioistuimia. Tämä asia ei kuulu mitenkään oikeusministerille. Lausuntojen antamien tuomioistuimien puolesta ei ylipäätään kuulu oikeusministerille.

5. Myös tästä tapauksesta ja ministeri Braxin lausunnosta huomaa, että Suomessa olisi todella tarve siirtää tuomioistuimien keskushallinto pois poliittisesti johdetulta OM:ltä ministeriöistä ja valtioneuvostosta erillisille tuomioistuinlaitoksen johtamalle tuomioistuinlautakunnalle tai -virastolle. Tämän lautakunnan tai johtokunnan puheenjohtajan tai jäsenten asiana olisi antaa tuomioistuimien puolesta lausuntoja juuri sellaisista asioista mistä nytkin on kysymys. Kaikissa muissa pohjoismaissa ja lähes kaikissa muissakin Euroopan valtioissa on tällainen oikeusministeriöstä ja maan hallituksesta riippumaton tuomioistuinkeskushallintoelin. Mutta kun KHO:n presidentti Pekka Hallberg vastustaa sitä, niin OM ja valtioneuvosto eivät rohkene tehdä asian eteen mitään. Tämän seurauksena Suomi kuuluu yhdessä muutamaan Itä-Euroopan valtion kanssa (esim. Romania ja Bulgaria) ryhmään, jossa poliittinen elin johtaa ja valvoo tuomioistuimia.

6. No niin, tämän "esipuheen" jälkeen itse asiaan! Kari Uoti on jo ehtinyt omassa blogissaan "Osta itsellesi tohtori" käsitellä räväkkään tapaansa asiaa, hänen juttunsa kannattaa ehdottomasti lukea, sillä sieltä saa tiettyä sisäpiiritietoa asiasta. Yritän itse lähestyä asiaa hieman rauhallisemmissa merkeissä.

7. Mikä on oikeustieteellinen asiantuntijalausunto? Siviilioikeuden professori Jarno Tepora - hän kuuluu minun asteikossani juridisia lausuntoja antavien oikeustieteilijöiden kärkikymmenikköön, ellei peräti kärkiviisikkoon, mitä lausuntojen määrään tulee - sanoo HS:n jutun haastattelussa, että asiantuntijalausunto on vain "yksi todistajalausunto." Tepora haluaa jostakin syystä vähätellä lausuntojen merkitystä toteamalla, että "ei sillä ole sen isompaa arvoa." Teporan luonnehdinta panee kyllä hieman hymyilyttämään, kun tietää, millaisia palkkioita Teporakin, muiden asiantuntijoiden tavoin, laskuttaa lausunnoistaan toimeksiantajiltaan.

8. Professori Tepora on väärässä. Oikeustieteellinen asiantuntijalausunto ei ole lain ja vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan mikään todistajanlausunto tai todiste ylipäätään. Asiantuntija ei ole todistaja eikä hänen antamansa lausunto ole todistajanlausunto. Tästä ollaan oikeuskirjallisuudessa ja tuomioistuimien ratkaisukäytännössä täysin yhtä mieltä. Vaikka julkisuudessa puhutaan oikeustieteellisestä asiantuntijalausunnosta, lausunnot antanut oikeustieteilijä ei itse asiassa ole lain mukaan edes mikään asiantuntija. Juridisissa lausunnoissa käsitellään lain tulkintaa, siis sitä, mitä "laki sanoo", miten lakia ja yleensä oikeusnormeja on tulkittava tietyissä konkreettisissa tapauksissa. Lain mukaan näyttö siitä, mitä laki säätää, ei ole tarpeen (OK 17:3.1). Vallitsee periaate jura novit curia: tuomioistuin tuntee lain ja soveltaa sitä viran puolesta olematta sidottu asianosaisten käsityksiin tai mielipiteisiin. Lain soveltamisesta ja tulkinnasta ei siis ole tarpeen kuulla todistajia tai asiantuntijoita eikä esittää asiantuntijalausuntoja. Poikkeuksen tästä pääsäännöstä muodostaa ainoastaan tapaukseen sovellettava ulkomaan laki ja sen sisältö (OK 17:3.2).

9. Asianosaisten tai heidän advokaattiensa käyttämä ja tuomioistuimelle esittämä oikeustieteellinen lausunto ei siis kuulu laissa säänneltyyn asiantuntijatodistelun piiriin. Tästä vallitsee oikeuskäytännössä täysi yksimielisyys; professori Tepora on ilmeisesti ainoa, joka on asiasta eri mieltä. Oikeustieteellinen "asiantuntija" rinnastuu lähinnä asianosaisen lainopilliseen avustajaan tai neuvonantajaan; voidaan sanoa, että "oikeusoppinut" toimii asianosaisen asianajajan avustajana. Juridisilta asiantuntijoilta haetaan valaistusta jutun oikeudellisiin ongelmiin, oikeuskysymyksiin, joita ei selvitellä todistelun avulla.

10. Oikeuskysymysten selvittäminen kuuluu lähtökohtaisesti asianosaisen valitseman asianajajan tai muun oikeudenkäyntiasiamiehen tai avustajan tehtäviin. Näin myös käytännössä useimmiten tapahtuu. Mutta juridisesti vaikeissa tai hankalissa jutuissa asianajajat mieluusti turvautuvat usein oikeustieteilijöiden apuun ja pyytävät heiltä lausuntoja. Jos on varaa, millä "mällätä", niin sitä käytetään myös oikeusjutuissa. Vaikka asianajaja pystyisi esittämään oikeuskysymyksen kannalta kenties aivan yhtä perustellun mielipiteen kuin asiantuntijakin, tilaa asianajaja kuitenkin ikään kuin varmuuden vuoksi lausunnon oikeusoppineelta. Näin tapahtuu siksi, että asianajaja arvelee "sanoman" menevän perille paremmin, jos sen esittää joku kenties arvovaltainen ja tunnettu oikeustieteilijä. Tästä on siis on kysymys, kun oikeudenkäynneissä käytetään oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja.

10 a. Vaikka vallalla on jura novit curia -periaate, ei asianajajien tule tietenkään luottaa siihen, että tuomari todella tuntisi lain hyvin ja osaisia soveltaa sitä myös oikein! Toisaalta rahalla ei voi ostaa oikeutta, eli tuomarit osaavat kyllä yleensä arvioida oikeudellisia lausuntoja ja nähdä, milloin kalliilla, mutta kelvottomilla lausunnoilla yritetään ikään kuin "ostaa" oikeutta.

11. Alma Median ja Johanna Korhosen välisessä oikeusriidassa Alma Median käyttämä asianajotoimisto pyysi lausunnon tohtori Päivi Tiilikalta, joka on julkaissut laajan ja kelpo väitöskirjana pidetyn tutkimuksen aiheesta Sananvapaus ja yksityiselämän suoja (2007). Lehtitietojen mukaan Tiilikka on ollut viime vuosina usein käytetty asiantuntija muissakin vastaavanlaisissa oikeusjutuissa. Toisin kuin Kari Uoti sanoo, Tiilikka ei liene toiminut ainoastaan lehtien tai median käyttämänä asiantuntijana, vaan hän "edustanut" myös ja ehkä useammin median vastapuolta eli henkilöitä, jotka ovat vaatineet oikeudessa korvauksia kunnianloukkauksesta tai yksityiselämän loukkaamisesta. Ellen muista väärin, Päivi Tiilikka taisi antaa lausunnon myös Pääministerin morsian -kirjan oikeusjutussa Matti Vanhasen asianajajalle. Jutuissa, joissa Tiilikka on antanut lausuntoja, ovat käsittääkseni päättyneet hänen "päämiestensä" kannalta yleensä hyvin. Ihmisoikeustuomioistuimesta sen sijaan on saattanut tulla enemmän "lunta tupaan", eikä tuossa Alman jutussakaan tullut hovioikeudessa voittoa kotiin.

12. HS:n jutussa puututtiin asiantuntijoiden palkkioihin, jotka ovat kuulemma salaisia. Minusta tätä palkkiosalaisuutta suurempi ongelma on siinä, että tuomioistuimien ratkaisuista ei ilmene millään tavalla, mitä ja keiden antamia oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja jutuissa on annettu oikeudelle. Tuomioiden tai päätösten perusteluissa ei mainita sanallakaan näistä asiantuntijalausunnoista! Tämä on minusta hyvin hämmentävää, sillä monesti näillä lausunnoilla, niiden epävirallisesta statuksesta huolimatta, saattaa olla ratkaiseva merkitys lain tulkinnassa ja soveltamisessa. Tuomioistuin kertoo perusteluissaan lain tulkinnan ikään kuin omana "keksintönään", vaikka tuo tulkinta voi nojautua täydellisesti johonkin jutussa annettuun asiantuntijalausuntoon.

12a. Juhlapuheissaan hovioikeuksien presidentit, oikeusneuvokset ja muut pienemmät "viskaalit" vakuuttelevat usein, että tuomiot ja niiden perustelut ovat "avoimia" ja rehellisiä. Kuitenkin esimerkiksi juuri oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen kohdalla tuomioiden perusteluissa vallitsee täydellinen läpinäkymättömyys ja suoranainen peittelyn halu. Perustelut olisivat avoimia vain sillä edellytyksellä, että tuomioissa kerrottaisiin reilusti, mitä lausuntoja jutussa on eri vaiheissa esitetty ja mikä merkitys niillä mahdollisesti on ollut oikeuskysymysten ratkaisemisen kannalta.

13. Lain mukaan (OK 24:7.1 ja ROL 11:6.1) jokaiseen tuomioon on otettava luettelo jutussa esitetyistä todisteista, siis esimerkiksi kirjallisista todisteista (asiakirjoista) ja henkilöistä, joita on kuultu jutussa todistajina ja asiantuntijoina (KKO ei - tietenkään (!) - liitä omiin tuomioihinsa tällaista luetteloa.) Mainitut säännökset eivät sen sijaan koske jutussa esitettyjä oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja, vaikka niillä saattaa olla, kuten jo totesin, toisinaan ratkaiseva merkitys lain tulkinnan ja oikeuskysymysten ratkaisemisen kanalta. Mikään ei toki estä tuomareita mainitsemasta näitä lausuntoja tuomiossa, vaikkei laki siihen velvoitakaan, mutta näin ei vain "jostakin syystä" tehdä. Lakia pitäisi siis, Rouva Oikeusministeri, tarkistaa!

14. Oikeustieteellisiin lausuntoihin liittyy monenlaisia ongelmia, kuten HS:n jutustakin ilmenee. Härskeimpiin epäkohtiin kuuluvat tapaukset, joissa sama oikeustieteilijä on antanut saman tapauksen tiimoilta lausuntoja riidan molemmille osapuolille, tietenkin erisisältöisiä lausuntoja! Kun juuri professori Jarno Tepora on nähnyt HS:n haastattelussa asiakseen ottaa kyseisiä epäkohtia esille, niin enpä malta olla kertomatta seuraavassa lyhyesti tapauksesta, jonka Teporakin ehkä vielä muistaa.

15. Korkeimman oikeuden vahingonkorvausta ratkaisussa KKO 2005:14 oli otsikon mukaan lähtökohtana tapaus, jossa välitystuomio oli kumottu välimiehen esteellisyyden takia. KKO:n ratkaisussa oli kyse välimiehen korvausvastuusta asianosaisia kohtaan turhiksi käyneistä välimiesmenettelyn oikeudenkäyntikuluista; kanteessa vaadittiin jäljempänä mainitulta X:ltä sanottuina kuluina 991 000 euroa. Helsingin HO oli tuomiollaan 10.10.1997 kumonnut KKO:n ratkaisussa tarkoitetun 3.11.1995 annetun välitystuomion välimiehen esteellisyyden takia. Jutun välimiesoikeudessa kokonaan hävinnyt osapuoli ("Ruolat") oli välitystuomion antamisen jälkeen saanut tietää, että kolmijäsenisen välimiesoikeuden puheenjohtaja X oli sekä ennen välimiesmenettelyä että sen aikana suorittanut konsulttitoimeksiantoja Ruolien vastapuolille ("Puolimatka"), erille pankeille ("KOP", "SYP", "Merita"), jotka omistivat koko prosessin ajan vastaajan ("Puolimatka") koko osakekannan, sekä näiden konserneihin kuuluville yhtiöille antamalla rahakorvausta vastaan oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja. Välimiesmenettelyn aikana X oli lisäksi antanut lausuntoja mainittujen pankkien yhteen liittämistä koskevassa asiassa. Kerrotulla perusteella X oli hovioikeuden lainvoiman saaneen päätöksen mukaan ollut esteellinen toimimaan välimiehenä.

15 a. Korkein oikeus päättyi ratkaisussa KKO 2005:14 siihen, että X oli velvollinen korvaamaan kanteessa tarkoitetun vahingon siltä osin kuin sellaista on aiheutunut." Kun alemmat oikeudet olivat olleet kanteen perusteen osalta toisella kannalla, KKO ei ottanut ensimmäisenä instanssina kantaa vahingon määrään van palautti jutun tältä osin käräjäoikeuteen.

16. X:n menettely paljastui vuonna 1997, jota on eri yhteyksissä luonnehdittu tuomioistuinlaitoksen "hulluksi vuodeksi." Julkisuudessa olivat silloin esillä muun muassa tapaukset Eeva Vuori ja tapaus Apollo ja julkisuuteen nousivat myös KKO:n muutaman jäsenen todella rahakkaat välimiestehtävät ja isot välimiespalkkiot. Keskustelu aaltoili vilkkaasti laidasta laitaan ja siihen osallistuivat kaikki tasavallan presidentti Martti Ahtisaaresta alkaen. Olen kertonut kaikista näistä tapahtumista, myös X:n tapauksesta, kirjassani "Korkein oikeus kriisissä" (1997). Tuo aika olisi ollut blogistin todellista kulta-aikaa!

17. Kornia X:n tapauksessa oli myös se, että X oli valittu hieman aikaisemmin Suomen Lakimiesliiton puheenjohtajaksi ja hän toimi samaan aikaan KKO:n ylimääräisenä oikeusneuvoksena. Epäilemättä X olisi nimitetty KKO:n jäseneksi, ellei mainittu kupru olisi paljastunut. Olihan KKO:een hieman aikaisemmin nimitetty jäseneksi konkurssiin menneen Vakuutusyhtiö Apollon hallituksen puheenjohtajana toiminut hovioikeustuomarikin. Kuvaan kuului, että KKO:ssa kyseisen tuomarin kytköksistä Apolloon ei tiedetty mitään. Vain yksi jäsen - varmaankin turkulainen - tiesi, mutta hänkään ei kertonut tietoaan, kun tuomarin nimityskysymys oli esillä KKO:ssa. - Itse sain X:n tapauksesta hyvän syyn ilmoittaa julkisesti, että en halua enää kuulua jäsenenä Lakimiesliittoon.

18. Sillä tavalla, mutta palataanpa taas päiväjärjestykseen! Oikeustieteilijöistä - yritän välttää populistista sanaa "oikeusoppinut" - jotkut antavat todella paljon lausuntoja. Joillekin lausunnoista plus välimiestehtävistä näyttää muodostuneen tosiasiallisesti päätyö, mikä ilmene julkisuudesta olleista verotiedoistakin. Nämä professorit, dosentit ja tohtorit edustavat lähinnä kauppa-, patentti-, vahingonkorvaus-, sopimus-, velvoite-, perintö-, meri-, kuljetus-, esine- ja/tai insolvenssioikeutta (vero- tai finanssioikeuden tutkijoita en niin hyvin tunne) ja monet heistä, eivät kylläkään kaikki, ovat myös tieteellisesti oman erityisalansa alansa huippuja.

19. Lausuntojen laatimiseen ja muihin "sivutoimiin" kuluu yleensä runsaasti aikaa. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että "lausuntoautomaatteina" toimivien proffien, dosenttien ja tohtoreiden tutkimus- ja julkaisutoiminta saattaa kärsiä. Jotkut näistä ahkerista lausunnonantajista ja/tai välimiehistä eivät kenties ole julkaisseet pitkään aikaan eli moniin vuosiin yhtään kirjaa tai suppeampiakaan tutkielmia, korkeintaan joitakin kirja-arvosteluja yms. pienempiä kirjoitelmia (smärre uppsatser). Edellä sanottu ei toki päde kaikkiin lausunnonantajaprofessoreihin, sillä sillä heidän joukostaan löytyy myös todella ahkeria ja aikaansaavia tutkijoita, jotka julkaisevat kirjoja ja artikkeleja säännönmukaisesti.

20. Joku ehkä haluaa tietää, miten on blogistin laita tässä suhteessa? Myös prosessioikeuden osalta lausunnoilla on usein kysyntää, mutta itse olen antanut tai joutunut antamaan lausuntoja sanokaamme "harvakseltaan", keskimäärin ehkä pari kolme kertaa vuodessa. Tänä vuonna olen antanut kaksi lausuntoa ja torjunut kolme lausuntopyyntöä. Lausuntoa ei kannata antaa, jos asialla ei näytä olevan menestymisen mahdollisuuksia tai lausunnolla ei ilmeisesti olisi asian ratkaisun kannalta merkitystä.

21. Mielenkiintoisia oikeusjuttuja voi toki käsitellä myös blogikirjoituksissa, vieläpä tuoreeltaan sekä niin sanotusti "maksuitta". Näin olen itse tehnyt, jos olette huomanneet! Kirjoitin myös tapauksesta Johanna Korhonen vs. Alma Media heti tapauksen tultua julki ja sitten uudelleen, kun käräjäoikeus oli hylännyt Korhosen kanteen kokonaisuudessaan. Kritisoin käräjäoikeuden tuomion perusteluja ja perustelemistapaa. Kritiikkini huomattiin ja kantaja lähetti minulle kiitosviestin. Myös muutamassa muussa tapauksessa olen saanut vastaavanlaista palautetta.

22. Tämä tästä teemasta! Jos olen onnistunut ärsyttämään kirjoituksellani joitakin kollegoitani, niin oikein hyvä: päiväni on pelastettu!

254. Voiko vastenmielisemmin päivän enää alkaa...

Aamun avaus Lappeenrannassa

1. Näin tänään tv-uutisissa pätkän pääministeri Matti Vanhasen puheenvuorosta, jonka Matti piti Lappeenrannassa kepun puoluevaltuuskunnan kokouksessa. Oikein hätkähdin, kun Matti aloitti haudan vakavana näin:

2. "Minusta oli aamulla vastenmielistä herätä".....Tämän jälkeen Vanhanen piti niin sanotun retorisen tauon.

3. Ehdin jo kuvitella vaikka mitä. Miksi Matin oli niin vastenmielistä herätä? Siksikö, että hän oli Lappeenrannassa eikä kotonaan Nurmijärvellä? Vai siksi, että vierellä ei ollut ketään, ei edes Sirkkaa? Vai siksi, että tänään se inhottava Jarmo Korhonen pitäisi taas yhden perunakuoppapuheensa? Tai sen vuoksi, että hän huomasi olevansa yhä edelleen pääministeri ja että linnunpöntöt olivat vielä tältä keväältä tekemäättä.?

4. Eikö poliitikon ja etenkin valtakunnan johtavan poliitikon pitäisi aina aloittaa kaikki puheenvuoronsa - vaikka hän joutuisi puhumaan miten ikäviä asioita tahansa - positiivisesti ja kannattajiinsa henkeä valaen á la Paavo Väyrynen tai Mauri Pekkarinen? Pekkarinenkin on ehtinyt parin viime päivän aikana rummuttaa julkisuudessa jo kymmeniä, ellei satoja kertoja, miten hänen johtamansa ministeriö ja hän itse ovat tehneet historiaa. Pekkarinen keksi, että, että kun kokoomus vaati maahan kolmea uutta ydinvoimalaa ja kepu kannatti vain yhtä, niin järkevää eli valita kompromissi: kaksi voimalaa á la risupaketti Pekkarinen. Näin mitättömän pienestä ideasta pieni poliitikko voi repäistä hemmetin ison asian, joka kiidättää hänet hetkessä, so. reilussa kuukaudessa valtakunnan pätkäpääministerin pallille asti.

5. Matti Vanhasenkin olisi kannattanut avata Lappeenrannan puheensa laulamalla säe tai pari Johnnyn aikoinaan tunnetuksi tekemästä iskelmästä "Ihana aamu", kas äin:

- Voiko ihanammin päivän enää alkaa

onko ihanampaa aamua kuin tää.

Rakkainpani vierelläin

ihan hiljaa lähelläin,

onko ihanampaa niin kuin on tää.

Vanhanen olisi voinut (valehdella ja) sanoa, että rakkaimmillaan hän tarkoittaa, kun Sirkka ei ole nyt matkassa, teitä kaikkia, rakkaat kepulaiset - erityisesti rakastettua puoluesihteeriämme Jarmo Korhosta.

6. Mutta kun ei, niin ei! Kun jätkä on yks´totinen, raivoraitis takinkääntäjä, jonka suku on Vuoksenrannasta ja joka ei hallitse poliittista retoriikkaa, niin totta kai se aloittaa puheensa sanomalla tapetinharmaasti:

- Minusta oli aamulla erittäin vastenmielistä herätä ...

Huomaa kyllä, että Matti vetelee viimeisiä aamujaan tämän maan pääministerinä.

7. Selvisihän se sitten vihdoin, että Matista oli ollut vastenmielistä, kun hän oli lukenut lehdistä tai kuullut radiosta toveri Eero Heinäluoman antaman haastattelun, jonka mukaan demarit koventavat linjaansa työperäisen maahanmuuton suhteen. Heinäluoma väitti, että Vanhasen hallitus haalii ihmisiä ulkomailta Suomeen, vaikka Suomea riivaa paha joukkotyöttömyys. Heinäluoma väitti myös, että tällainen maahanmuuttopolitiikka voimistaa rasismia.

8. Vanhasen mukaan Sdp haluaa tahallaan lietsoa vastakkainasettelua ja "poliittista intohimoa." Ottamatta kantaa yksityiskohtiin, voitaneen todeta, että kepu ja Matti Vanhanen kuuluvat kyllä kärkijoukoissa niihin, jotka eniten kaipaisivat hiukkasen intohimoa politiikkansa.

9. Taisipa Matti iskeä kirveensä tässäkin asiassa pahasti kiveen. Näin voisi päätellä niistä kymmenistä tai sadoista nettikeskustelujen mielipiteistä, joissa Mattia on taas nimitelty vaikka minkälaisilla epiteeteillä. Tässä muutama näyte:

- Virkaheitto-Vanhanen

- Matti 69 puhuu potaskaa

- Menneisyyden mies

- Tunteilija Vanhanen

- Eero on oikeassa

- Matille kelpaa kaikki Ikeasta, mutta litra ulkolaista maitoa ei

- Valtuutettu Nurmijärveltä, jossa ei haluta ottaa vastaan ensimmäistäkään kiintiöpakolaista

- Näkemiin, Matti

- Hyvästi, kepu ja erityisesti Matti Vanhanen

- Epätoivoinen Vanhanen

- Käsittämätön pyrskähdys taas Vanhaselta

- jne, jne.

10. Lopuksi kommentti, jonka joku ilmeisesti ex-kepulainen lähettää aina samansanaisena jokaiseen Matin"ulostuloon":

- Vai niin, olen joskus ollut kepun ja Vanhasen kannattaja, mutta viimeistään tämän perusteella sanon, että näkemiin kepu ja ainakin Matti Vanhanen.

- Rakkainpani vierelläin

ihan hiljaa lähelläin

Onko ihanampaa niin kuin on tää!

253. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynti II; tutkinnanjohtajan vaihtuminen

1. Rikoksen esi- eli poliisitutkintaa johtaa tutkinnanjohtajan nimikkeellä toimiva virkamies. Muissa maissa tutkinnanjohtajana toimii syyttäjä sen jälkeen, kun jotakuta on syytä epäillä tutkittavana olevasta rikoksesta. Syyttäjä tarvitsee toki avukseen kenttäjohtajan käytännön operaatioiden johtamista varten, syyttäjä keskittyy tutkinnan päälinjojen vetämiseen ja esiintyy tuomioistuimessa pidettävissä pakkokeino- yms. istunnoissa. Suomessa sitä vastoin tutkinnanjohtajana toimii laissa tietyt kelpoisuusvaatimukset täyttävä poliisimies, tavallisesti rikoskomisario.

2. Ulvilan surma, josta syyttäjä siis nyt vaatii uhrin vaimolle rangaistusta ensisijaisesti murhasta, tapahtui 1.2.2006. Esitutkintaa ryhtyi johtamaan Porin poliisilaitoksen rikoskomisario Juha Joutsenlahti. Vaikka useat poliisilaitoksen rikostutkijat epäilivät alusta pitäen uhrin vaimoa Annelia tekijäksi, Jousenlahti valitsi tutkintalinjaksi perheen ulkopuolisen tekijän teorian. Hän ilmeisesti uskoi Annelin kuulustelukertomuksia, joiden mukaan Jukan oli surmannut huppupäinen mies, joka oli tunkeutunut perheen omakotitaloon yöllä terassin ikkunasta.

3. Kun tutkinta näytti junnaavan paikoillaan, alettiin julkisuudessa kysellä, että olisiko tutkinnanjohtajaa syytä vaihtaa ja saada tällä tavalla juttuun uusia ideoita ja tutkintalinjoja. Suomessa ja muuallakin tutkinnanjohtajan vaihtaminen on harvinaista, mutta ei poikkeuksellista. Vuonna 2000 Imatralla tapahtuneen Eveliina Lappalainen -nimisen koulutytön (14 v.) surmajutussa tutkinnanjohtajaa vaihdettiin kaksi kertaa, ennen kuin tapaus vihdoin selvisi. Aluksi tätäkin henkirikosta tutkittiin paikallispoliisin voimin, vasta myöhemmin tutkinta siirrettiin KRP:lle.

4. Pääministeri Olof Palme murhattiin 28.2.1986, tämän murhajutun tutkinnan alkuvaiheista muistetaan nimi Hans Holmér. Hän toimi aluksi tutkinnanjohtajana, kun ketään ei vielä voitu epäillä murhasta. Komisario Holmér oli varma siitä, että Palmen murhan takana oli kurdijärjestö PKK. Holmérin sanottiin olleen niin ihastunut omaan teoriaansa, ettei hän ottanut muita vaihtoehtoja kovinkaan vakavasti. PKK:ta tai siihen kuuluneita jäseniä vastaan ei kuitenkaan saatu pitävää näyttöä. Myöhemmin Holmér siirrettiin sivuun tutkimuksista. Palmen murha on edelleen selvittämättä. Olisiko murha kenties kyetty selvittämään, jollei Holmér olisi ollut niin itsepäinen? Mahdollisesti.

5. Vaatimukset tai ainakin puheet Ulvilan jutun tutkinnanjohtajan vaihtamisesta kiihtyivät jo keväällä 2007. Silloin kuvaan astui mukaan Länsi-Suomen lääninpoliisijohtaja, lääninpoliisineuvos Mikko Paatero. Hän totesi julkisuudessa, että komisario Juha Joutsenlahdella on lääninpoliisijohdon täysi tuki ja että "lääni" ei suunnittele tutkinnanjohtajan vaihtamista.

6. Ulvilan murhatutkinnan tilaa pohdittiin uudelleen syyskuun lopulla 20007 läänin poliisijohdon, KRP:n ja Porin poliisin yhteisessä palaverissa. Tuolloin päätettiin, että Jousenlahti saa jatkaa tehtävässään. Jälleen vahvin tuki J:lle löytyi "läänistä." Lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa 1.10.2007 asiasta näin:

- Kukaan ei moittinut tutkintaa, vaan Joutsenlahdella on kaikkien osapuolien tuki takanaan. Tutkinta säilyy Porin poliisilla ja tutkinnanjohtajana jatkaa hyvin motivaatiotaan ylläpitänyt Jousenlahti. Joutsenlahti jatkaa ainakin tammikuuhun (2008) asti, jolloin arvioidaan tilanne uudelleen. Tutkinnan resursseja pyritään sitä ennen lisäämään.

7. Näin siis lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero 1.10.2007. Asiasta kertoi myös Helsingin Sanomat 1.10.2007 otsikolla "Ulvilan surma tutkinnanjohtajaa ei vaihdeta." Jousenlahdella säilyi Mikko Paateron ja tämän johtama "läänin" tuki myös vuoden 2008 puolella. Myöhemmin vuonna 2008 tutkinnanjohtaja kuitenkin vaihtui ja uudeksi johtajaksi tuli rikoskomisario Erik Salosaari, hänkin Porin poliisilaitokselta. Seuraava vaihde oli, kun tutkinnan johto siirrettiin KRP:lle ja uudeksi ja jutun viimeiseksi tutkinnanjohtajaksi tuli rikoskomisario Pauli Kuusiranta. Tiettävästi vasta tämän jälkeen, luultavasti vuoden 2009 alussa eli kaksi vuotta rikoksen tapahtumisen jälkeen, esitutkinnassa ryhdyttiin vakavasti selvittämään Annelin osuutta surmaan.

8. Tutkinnanjohtajan vaihtuminen ja tutkimusten johdon siirtäminen paikallispoliisilta KRP:lle tapahtui samoihin aikoihin, jolloin lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero oli siirtymässä läänistään koko maan ykköspoliisiksi eli poliisiylijohtajaksi. Paatero oli virkaan sisäministeri Anne Holmlundin (Ulvila) löytö; Mikko Paateron poika Sami toimi noihin aikoihin ministeri Holmlundin erityisavustajana. Mikko Paatero on syntyjään satakuntalaisia ja hän on toiminut aiemmin muun muassa Noormarkun nimismiehenä. - Näinhän se menee!

9. Poliisiylijohtajanakin Mikko Paatero on tullut tunnetuksi erityisesti siitä, miten innokkaasti hän puolustaa alaisiaan poliisimiehiä. Minua oikein hätkähdytti, kun Paatero korkeaan virkaan tullessaan ilmoitti selvin sanoin, että hän kokee keskeisimmäksi tehtäväkseen poliisin ja poliisimiesten puolustamisen. Lain mukaan poliisin ensisijainen tehtävä on kuitenkin kansalaisten turvallisuudesta sekä rikosten ennalta estämisestä ja selvittämisestä huolehtiminen. Näistä tehtävistä Paatero ei kuitenkaan sanonut mitään.

10. Käytännössä Paateron edellä mainittu linja (paaterointi) on ollut näkyvästi esillä. Aina kun jossakin päin Suomea on epäilty jonkun poliisin virkatoiminnassa jotain "häikää", Paatero on yleensä ensimmäisenä rynnännyt lausuntoineen hätiin ja yrittänyt selittää asian ao. poliisimiehelle parhain päin. Kauhajoen komisarion asiassa Paatero vakuutti heti kärkeen, että surma-aseeksi sittemmin osoittautuneen aseen kouluampujalle jättänyt kauhajokinen komisario oli toiminut ohjeiden mukaisesti, siis oikein. Kun poliisi ampui tammikuussa 2009 Humppilassa piiritystilanteessa kuoliaaksi rakennuksessa olleen uhkailijan, Paatero otti myös - vastoin lakia - tiedottamisen itselleen ja kiirehti selittämään, että hän kyllä tuntee tapauksen ja on varma, että poliisi toimi täysin oikein; tämä tapahtui siis jo ennen kuin poliisin toimintaa tutkimaan oli määrätty syyttäjäviranomainen.

11. Minusta Mikko Paatero olisi erinomaisen hyvä mies toimimaan jonkin poliisien järjestön, esimerkiksi Poliisien Liiton, puheen- tai toiminnanjohtajana. Kokonaan eri asia sen sijaan on toimia poliisiylijohtajana eli ylimpänä yksittäisenä poliisiviranomaisena.

12. Ulvila-jutussa puolustus on nimennyt komisario Juha Joutsenlahden todistajakseen. Tämä on hyvä asia, sillä nyt varmaan kuulemme, millä perusteilla Joutsenlahti uskoi Annelin kertomusta ulkopuolisesta tunkeutujasta ja tekijästä ja miksi Annelia ei alun perin epäilty surmasta.

252. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynti I; käsittelyn julkisuus

1. Ulvilan murha- tai surmajutuksi kutsutaan Ulvilassa 1.12.2006 sattunutta henkirikostapausta. Rikoksen uhri oli 51 -vuotias Jukka L. Hänet surmattiin kotitalossaan keskellä yötä. Poliisi tutki rikosta pitkään ulkopuolisen tekijän tekona, koska uhrin vaimo Anneli L. oli kertonut, että Jukan oli surmannut taloon tunkeutunut huppupäinen mies. Tämä oli Annelin mukaan tunkeutunut taloon ulkoterassin ikkunasta, herättänyt nukkumassa olleen pariskunnan ja puukottanut tunkeutujaa vastaan menneen Jukan lukuisilla veitseniskuilla. Vaimo kertoi, että tekijä oli haavoittanut veitsellään myös häntä kylkeen. Perheen neljästä lapsesta vanhin eli 9 -vuotias tyttö oli myös herännyt ja nähnyt veriteon. Vaimo hälytti apua puhelimitse hätäkeskukseen huutaen: "Tulkaa pian, täällä on joku tappaja." Kymmenen minuutin kuluttua hälytyksestä ambulanssi saapui paikalle, mutta Jukka oli tuolloin jo kuollut.

2. Rikostutkimukset näyttivät iltapäivien selostusten mukaan junnaavan lähes paikallaan lähes 2-3 vuotta. Välillä eli heinäkuussa 2007 tosin yksi epäilty mies pidätettiin ja vangittiin muutamaksi päiväksi, mutta hänet todettiin pian poliisitutkimuksissa syyttömäksi ja laskettiin vapaaksi. Esitutkintaa johti aluksi paikallisen poliisilaitoksen rikoskomisario. Vuonna 2008 tutkinnanjohtaja vaihtui ja tutkinnanjohto annettiin KRP:lle.

3. Alkusyksyllä 2009 esitutkinnassa uutisoitiin esitutkinnassa tapahtuneesta yllätyskääntestä. Jo alkuvuodesta 2009 tutkintalinja oli vaihtunut ja epäilyt olivat kohdistuneet ulkopuolisen tekijän sijasta Anneliin. Jotkut kokeneet rikostutkijat olivat toki jo alusta lähtien ihmetelleet, miksi vaimo ei kuulunut epäiltyjen joukkoon. Hänet oli sentään tavattu rikospaikalta verissään, väitetystä tunkeutujasta ja tappajasta ei ollut ilmeisesti löydetty jälkiä ja vastaavanlaisissa olosuhteissa tapahtuneiden henkirikosten tutkinnassa uhrin lähimmän omaisen osuutta ei yleensä ole tapana sulkea pois. Selvitettiinkö Annelilla mahdollisesti ollutta motiiviakaan tekoon tutkinnan alkuvaiheessa? Tästä ei ole tietoa.

4. Tutkinnanjohtajana toimineen rikoskomisarion pyynnöstä Satakunnan (entisen Porin) käräjäoikeus vangitsi Annelin 28.9.2009 epäiltynä todennäköisin syin murhasta ja siitä lähtien Annelia on pidetty vangittuna. Syytteen sisältänyt haastehakemus jätettiin 13.3.2010 käräjäoikeudelle. Käräjäoikeus tiedotti syytteestä, jossa syytetylle vaaditaan rangaistusta ensi sijassa murhasta. Käräjäoikeus ilmoitti pitävänsä asiassa valmisteluistunnon 25.3.

5. Valmisteluistunto ei ole rikosjutuissa pakollinen, mutta laajoissa jutuissa sellainen on yleensä tapana pitää. Lain mukaan valmisteluistunto on toimitettava, jos pääkäsittelyn keskittämisen turvaaminen sitä vaatii (ROL 5:10.1). Valmisteluistunto on tilaisuus, jossa ei vielä "riidellä," ei ainakaan pitäisi riidellä, vaan siinä on tarkoituksena kartoittaa aineistoa, joka pääkäsittelyssä tullaan esittämään. Valmisteluistunnossa sovitaan myös pääkäsittelypäivistä ja erilaisista jutun käsittelyä koskevista teknisistä yksityiskohdista.

6. Minusta valmisteluistunnon pitäminen ei olisi ollut Ulvilan jutussa tarpeen. Jutussa esitetään toki paljon todisteita, kuullaan lukuisa määrä todistajia ja monia asiantuntijoita. Mutta itse juttu ei ole laaja: on vain yksi syytetty ja asianomistajina perheen neljä alaikäistä lasta ja uhrin sisarukset. Rikoksia on vain yksi ja sekin on sinänsä perustyyppinen henkirikos. Tällaisessa jutussa olisi voitu aivan hyvin sopia tuomioistuimen puheenjohtajan, syyttäjän ja asianosaisten avustajien kesken jutun käsittelypäivistä ja esitettävästä todistusmaterialista ilman julkisen valmisteluistunnon pitämistäkin, esimerkiksi puhelimitse ja sähköpostiviestien välityksellä. Pääkäsittelyn julkisuudessa ei olisi ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, joten siitä olisi voitu keskustella lyhyesti pääkäsittelyn alussa ja tehdä sitten julkisuutta ja sen mahdollista rajoittamista koskeva päätös saman tien. - Oliko valmisteluistunnosta tässä mitään erityisestä hyötyä? Tuskinpa vain. Ainoa hyötyjä oli iltapäivä- yms. lehdistö, joka sai oikeudenkäyntiaineiston julkiseksi tulon jälkeen ryhtyä käymään omia käräjiään ennen pääkäsittelyä.

7. Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (YTJulkL) mukaan asian suullinen käsittely tuomioistuimessa on pääsääntöisesti julkinen, eli siihen on pääsy myös yleisöllä ja median edustajilla (14 §); oikeudenkäynnin julkisuutta on käsitelty laajasti muun muassa Antti Tapanilan vuonna 2009 kirjoittamassa kirjassa (kuva yllä). Tämä pääsääntö koskee myös valmisteluistuntoa. Tuomioistuin voi asiaan osallisen pyynnöstä päättää, että suullinen istunto toimitetaan kokonaan tai tarpeellisilta osin yleisön läsnä olematta mm. silloin, kun asiassa esitetään arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista taikka jos istunnossa esitetään tietoja rikoksen uhrista, jos tiedon antaminen loukkaisi uhrin oikeuksia tai hänen muistoaan tai läheisiään.

8. Ulvilan jutun valmisteluistunto oli siis pääsäännön mukaan yleisölle julkinen. Asianomistajien eli uhrin ja syytetyn alaikäisiä lapsia prosessissa edustava asianajaja vaatii kuitenkin valmisteluistunnon pitämistä kokonaan yleisön läsnä olematta ja lapsiin tavalla tai toisella liittyvän esitutkinta-aineiston julistamista salaiseksi. Käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana toimii laamanni Kari Laurén, ei kuitenkaan pyyntöön suostunut. Valmisteluistunto käytiin 25.3. siis yleisön ja tiedotusvälineiden edustajien läsnä ollessa ja esitutkinta-aineistosta salaisiksi julistettiin ainoastaan yksityisyyttä ja terveydentilaa koskevat tiedot sekä niihin liittyvät todistajien lausunnot.

9. Laaja esitutkinta-aineisto muun muassa syytetyn kuulustelukertomuksineen ja muine todisteineen tuli siis pääosin julkiseksi valmisteluistunnossa. Tämä oli tietenkin mannaa lehdistölle, varsinkin iltapäivälehdille ja rikosuutisten julkaisemiseen erikoistuneille lehdille. Ne ryhtyivät totuttuun tapaan mässäilemään lööpeissään ja etusivuillaan tutkinnan yksityiskohdilla sekä syytetyn kuulustelukertomuksilla ja "tunnustuksilla" ja niiden perumisilla. Tätä kesti päiväkausia aina pääkäsittelyn alkamiseen asti; pääkäsittelyn ensimmäinen istunto pidettiin 14.4. Oikeutta ryhdyttiin siis tavallaan käymään lehdistössä. Nettipalstoilla jutun yksityiskohtia on puitu jo surman tapahtumisesta lähtien erilaisten kotikutoisten kolumpojen, poiroottien ja serlokkien toimesta.

10. Tässä ei toki ole sinänsä mitään pahaa tai laitonta, meillähän on sanan- ja mielipiteen vapaus ja lehdistö tekee periaatteessa arvokasta (ei siis irvokasta) työtä informoimalla ihmisiä erilaisista oikeudenkäynneistä. Mutta mitä tällainen mediaoikeudenkäynti vaikuttaa asianosaisiin, asiantuntijoihin ja erityisesti jutussa kuultaviksi kutsuttuihin todistajiin ja heidän kertomuksiinsa? Hehän tietävät nyt aika tarkkaan, mitä muut samoista seikoista todistamaan kutsutut henkilöt ovat asioista kertoneet. Entä mikä merkitys tällä jutun saamalla massiivisella julkisuudella voisi olla tuomioistuimen jäseniin, erityisesti oikeuden maallikkojäseniin, lautamiehiin? Voisiko heille syntyä jonkinlainen ennakkoasenne sen perusteella, mitä he ovat saaneet päivittäin lukea lehdistä jutun esitutkinnasta? Mikä vaikutus tällä kaikella on todistelun luotettavuuteen?

10a. Muistan nähneeni jossakin maininnan, että Satakunnan käräjäoikeus käsittelisi Ulvila-juttua kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa, eli lautamiehiä ei kokoonpanoon kuuluisi. Periaatteessa tämä ei kuitenkaan vaikuta siihen, mitä edellä totesin. Ihmisiähän ne ammattituomaritkin ovat, myös heille voi syntyä massiivisen julkisuuden johdosta tietynlainen ennakkokäsitys asiasta.

11. Suomessa lautamiehiä ei eristetä oikeuskäsittelyn ajaksi muusta maailmasta kuten esimerkiksi USA:ssa juryn jäsenille on tapana tehdä. Silmäilin YTJulkL:n esitöitä ja yllätyin, sillä lain esitöissä ei ole kiinnitetty oikeudenkäyntiasiakirjojen julkiseksi tulemista koskevaa ajankohtaa valittaessa minkäänlaista huomiota siihen, mikä vaikutus asiakirjojen, kuten juuri esitutkintamateriaalin, julkistamisella tavallaan ennen aikojaan saattaa olla todistelun luotettavuuteen.

12. Oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteen painoarvoon vaikuttaa luonnollisesti käsiteltävänä olevan asian laatu. Henkirikosasioissa tai muissa erityisen vakavia rikoksia koskevien asioiden käsittelyssä julkisuuden on yleensä katsottu olevan yksityiselämän suojaamisen intressiä vahvempi. YTJulkL 9 §:n 3 momentin mukaan sinänsä salassa pidettävät arkaluonteiset tiedot henkilön yksityiselämään, terveydentilaan jne. liittyvistä seikoista eivät ole rikosasiassa lähtökohtaisesti salassa pidettäviä siltä osin kuin ne liittyvät olennaisesti syytteessä tarkoitettuun tekoon tai sen rikosoikeudelliseen arviointiin.

13. Satakunnan käräjäoikeus menetteli siis voimassa olevan lain mukaisesti, kun se ei määrännyt Ulvilan jutun valmisteluistuntoa käytäväksi suljetuin ovin. Oikeus toimi lain edellyttämällä tavalla myös oikeudenkäyntiasiakirjojen julkistamisen osalta määrätessään niistä salaisiksi ainoastaan yksityisyyttä ja terveydentilaa koskevat tiedot ja niitä koskevat todistajan lausunnot.

14. Käräjäoikeus julkisti valmisteluistunnon jälkeen eli 30.3. myös syytetty Annelin surman jälkeen - syyttäjän mukaan surmateon ollessa vielä kesken - hätäkeskukseen soittaman puhelun, joka on syyttäjän yksi tärkeimpiä todisteita oikeudenkäynnissä; kyseistä nauhaa on analysoitu ulkomailla aina USA:ssa asti. Syyttäjä oli vaatinut tämän todisteen pitämistä salassa, mutta oikeus ei pyyntöön suostunut. Puhelun kesto on 4 minuuttia 18 sekuntia ja siinä esiintyvät Anneli, surmattu Jukka, hätäkeskuksen päivystäjä ja yksi perheen lapsista. Puhelun sisältö on kerrottu sanasta sanaan kaikkine äänineen muun muassa iltapäivälehdissä. Nauhalta kuuluvia ähinöitä, ulinoita, askelia, kolahduksia yms. ääniä ja niiden merkitystä on arvioitu ja reposteltu mainitussa lehdissä ja tietenkin niissä kaikenkarvaisissa nettikeskusteluissa.

15. Tämä kaikki on siis laillista. Toinen kysymys on, pitäisikö lakia muuttaa niin, että todistusaineisto tulisi julkiseksi, ei vielä valmisteluistunnossa, vaan vasta pääkäsittelyssä. Näin turvattaisiin todistelun luotettavuutta ja estettäisiin vaarallisten ennakkoasenteiden tai -vaikutusten syntymistä.

16. Mutta oliko valmisteluistunnon pitäminen Ulvilan tapauksessa todella tarpeen ja olisiko se voitu jättää pitämättä? Kerroin oman kantani jo edellä kohdassa 6. (Olen itse nuorempana tehnyt alioikeuden päällikkötuomarin hommia toistakymmentä vuotta, joten jonniinlaista kokemusta alalta löytyy.) Minusta valmisteluistuntoa ei ollut tarpeen toimittaa. Jos se olisi jätetty pitämättä, ei esitutkinta-aineistoa kaikkine karmaisevine yksityiskohtineen olisi päästy repostelemaan julkisuudessa ennen pääkäsittelyn aloittamista siten kuin nyt on tapahtunut.

17. Lain mukaan tuomioistuin voi tosin määrätä, että rikosasiaa koskeva oikeudenkäyntiasiakirja tulee julkiseksi jo ennen jutun suullista käsittelyä, mutta vain sillä edellytyksellä, että julkiseksi tuleminen ei aiheuta asiaan osalliselle vahinkoa tai kärsimystä taikka jos julkiseksi tulemiselle on painava syyt (YTJulkL 8.2 §). Minusta edellytyksiä tällaiseen asiakirjojen ennakkojulkistamiseen ei olisi Ulvila-jutussa ollut olemassa. On selvää, että pitkä esitutkinta ja nyt meneillään oleva oikeudenkäynti ovat jo ehtineet aiheuttaa asian osalliselle, erityisesti alaikäisille lapsille, muutenkin suurta kärsimystä. Miksi sitä pitäisi vielä lisätä jonkinlaisella extra-julkisuudella?

18. Ulvilan kaltaisissa jutuissa voisi päin vastoin olla paikallaan, että esitutkinta-aineisto ei tulisi kokonaisuudessa julkiseksi edes vielä pääkäsittelyn alkamishetkellä, vaan vasta sitä mukaa, kuin sitä esitetään pääkäsittelyssä. Tällainen järjestely olisi myös julkisuusintressien toteutumisen kannalta riittävä.

19. Ulvilan murhajutun pääkäsittelyä on nyt istuttu kahden viikon aikana kuusi päivää. Pääkäsittely jatkuu seuraavan kerran ensi viikon torstaina eli 29.4. Juttua on määrä käsitellä neljän viikon ajan.