1. Korkein oikeus on antanut tänään merkittävän ennakkopäätöksen isyyslain tulkintaa koskevassa asiassa, jossa korostuu perustuslain etusija tavalliseen lakiin nähden. Kyse ei ole ainoastaan perustuslaillisesta tai perusoikeusmyönteisestä laintulkinnasta, vaan perustuslain 106 §:ssä tarkoitusta tapauksesta, jossa perustuslaille on annettu etusija ja tuomioistuin on jättänyt soveltamatta perustuslain kanssa ilmeisesti ristiriidassa olevan isyyslain kanneaikaa koskevan säännöksen.
2. Korkein oikeus ratkaisi asian täysistunnossa, johon siis osallistuivat kaikki jäsenet. Päätös syntyi äänestyksen jälkeen. Ainoastaan yksi jäsenen (Raulos) näyttäisi ollen ratkaisun lopputuloksesta eri mieltä. Presidentti Koskelon perustelut ovat laajat ja monipuoliset ja niissä on keskitytty erityisesti PL 106 §:n tulkintaan.
3. Yleisesti ottaen on sanottava, että Suomessa tuomioistuimet ovat hyvin varovaisia ja liian varovaisia PL 106 §:n soveltamisessa. Kyse on laajemmin ottaen tuomioistuimen oikeutta kehittävästä tai muotoilevasta funktiosta ja tarkoituksesta, joka on monien muiden maiden ylimmissä oikeuksissa paljon yleisempää kuin meillä. Itse olen kannattanut tuomioistuimille ko. suhteessa annettavia vapaampaa liikkumavaraa. Pidän tuomioistuinten ja erityisesti maan ylimpien oikeuksien oikeutta kehittävää roolia täysin luonnollisena asiana. Tämän kannan olen omaksunut jo vuonna 1995 kirjassani Lainkäyttö.
4. Suomessa on kuitenkin perinteisesti oltu ja ollaan mainitussa kysymyksessä edelleen hyvin lakiuskollisia, legalistisia Albert Edelfeltin tauluun vuonna 1899 ikuistetun maaherra Wibeliuksen tutun hokeman "laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää" mukaisesti. Tämä legalistinen perinne on muovannut ja kahlinnut tuomioistuinten roolia ja perustelutapaa, täysin turhaan. Tämän seurauksena oikeudenkäyttö on jäänyt meillä monessa suhteessa jälkeen yleiseurooppalaisesta kehityksestä, mikä tulee ilmi tuon tuostakin eri yhteyksissä.
4a. Suomalaisten tuomareiden enemmistö on sielultaan yhä edelleen legalisteja. Tämän huomaa ratkaisujen perusteluista. Niissä etusija annetaan edelleen pikkutarkalle lain sanamuotoon tiukasti pitäytyvälle tulkinnalle. Perusteluissa asia-argumentit eli reaaliset ja teleologiset näkökohdat sivuutetaan eikä vastakkaista ratkaisuvaihtoehtoa puoltavista seikoista ja argumenteista mainita halaistua sanaa.
5. Vasta 15-20 vuotta sitten korkeimman oikeuden perustelutyyli alkoi vähitellen päästä irti vanhoista malleista, joissa ratkaisua ei itse asiassa lainkaan perusteltu. Perustelut ovat nyt usein avoimia ja seikkaperäisiä ja jopa pro et contra -metodin mukaisia. Poikkeuksia toki löytyy aina viime ajoilta asti. Viittaan esimerkiksi ennakkopäätöksiin KKO 2011:1 ja KKO 2012:1, joita olen kommentoinut.
6. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenee, nyt omaksuttu tulkinta ja etusijan antaminen lain sijasta perustuslaille ei itse asiassa ole isyysjutuissa uusi. Sama näkemys on ilmennyt ainakin kolmessa aiemmin annetussa ratkaisuissa, ensimmäisen kerran vuonna 1984 ratkaisuissa KKO 1984 II 95, jonka tekemiseen itsekin osallistuin. Tuossa ratkaisussa korkein oikeus, viitaten tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 5 §:n kansalaisten yhdenvertaisuutta koskevaan säännökseen, tulkitsi isyyden kumoamista koskevaa isyyslain 42 §:n 1 momenttia sen sanamuodosta poikkeavalla tavalla.
7. Tuolloin 1984 oli siis vielä voimassa vanha perustuslaki eli vuoden 1918 hallitusmuoto, jossa ei ollut nyt PL 106 §:ssä olevaa säännöstä ja jolloin valtiosääntöoppineet pitivät suorastaan pyhäinhäväistyksenä, jos tuomioistuin tavallaan astui lainsäätäjän reviirille ja sivuutti ratkaisussaan perustuslakiin vedoten eduskunnan säätämän lain. Vielä Olavi Heinosen presidenttikaudella, joka päättyi kymmenisen vuotta sitten, oikeusneuvoksia varoiteltiin edes viittaamasta perusteluissaan HM:n tai perustuslain säännöksiin. Presidentti Heinonen itse ei "syyllistynyt" moiseen menettelyyn yhdessäkään ratkaisuissa.
8. Tästä pääsee mainittuun ratkaisuun KKO 1984 II 95, joka syntyi presidentti Curt Olssonin johtamalla jaostolla. Perusteluista eri mieltä ollut Ole Roos päätyi enemmistön kanssa samaan lopputulokseen peruslaillisen laintulkinnan avulla. Kuten näkyy, tuohon aikaan korkein oikeus ei perustellut ratkaisuaan kovinkaan laajasti. Ratkaisussa on nojauduttu yksinomaan HM:n yhdenvertaisuusperiaatteeseen, Euroopan ihmisoikeussopimus ratifioitiin Suomessa vasta myöhemmin. Monet valtiosääntöoppineet, professori Antero Jyränki etunenässä, nostivat ratkaisusta äläkän ja väittivät, että KKO oli tunkeutunut lainsäätäjän reviirille.
9. Korkeimman oikeuden ratkaisu on jälleen yksi uusi sulka jutussa kantajan asiamiehenä toimineen asianajaja Markku Fredmanin hattuun. Fredmanilla on ihmis- ja perusoikeusasioissa useita merkittäviä voittoja sekä ihmisoikeustuomioistuimesta että kotimaan tuomioistuimista.
34 kommenttia:
Blogisti antoi aiheellisesti arvoa KKO:n presidentin Pauline Koskelon kirjoittamille perusteluille. Pro & contra toimi; sekä PK:lla että JV:llä.
En ole ehtinyt perehtyä perusteluin tarkemmin, olen käymässä eteläisessä naapurimaassa.
Yksi selvä puute KKO:n perusteluissa ja pres. Koskelon lausumassa on: oikeuslähteenä on sivuutettu oikeuskirjallisuus.
Varmaankin ihan oikeudenmukainen ratkaisu mutta yleisesti jos kauheasti lähdetään soveltamaan julistuksenomaisia lainkohtia perustuslaista ja niillä sivuutetaan lakiin kirjattuja menettelyjä niin eikös siinä tavallisen Matti Meikäläisen kokema oikeusvarmuus ole vähän heikossa hapessa?
Varsinkin kun sitten toisissa asioissa ei järkeä käytetäkään. Tässä ensimmäisenä tulee mieleen yksi pahoinpitelykeissi vuoden-kahden takaa jota ei voinut pitää törkeänä pahoinpitelynä koska pahoinpitely oli tehty pesäpallomailalla. Jos samat vammat olisi aiheutettu kirveellä niin sitten olisi ollut törkeä juttu.
Tuo edellinen oli aina osuva havainto! Meillä on tapana mennä ärimmäisyydestä toiseen, joskus terveen järjen käyttö tuntuu unohtuvan KKO:ltakin. Nykytrendinä on hirmuisen tiukka sitoutuminen EIT:n rtkaisukäytäntöön, se on kaiken a ja oo ! Perustelut suorastaan vilisevät EIT:n ratkaisuja! Toki tuomarin pitää nuo ratkaisut tuntea, mutts liiallisuuksiin mennään, jos mitkään muut oikeuslähteet tai argumentit eivät enää paina punninnassa mitään.
Minusta oikeusneuvos Rauloksen mielipide on parhaiten perusteltu ja ottaa järkevällä tavalla huomioon ne tosiasialliset oikeusvarmuuden kannalta tuhoisat seuraukset, joihin tällaiset taannehtivat tulkinnat voivat johtaa.
Tuntuu aivan lapselliselta kikkailulta tämän jälkeen todeta A:lle, ettet isyyden vahvistamisesta huolimatta saa kuitenkaan perintöä B:ltä, koska perhe-elämän suojasi sattui ulottumaan juuri tuohon isyyden vahvistamisen asti, muttei pidemmälle.
Mielenkiintoni herätti se, että kyseessä on kenties merkittävin KKO:n ennakkopäätös sisiilioikeudenalalla vuosikymmeniin ja media vaikenee täysin?
Suorat oikeusvaikutukset kymmeniin tuhansiin avioliiton ulkopuolella siitettyihin lapsiin..
Tuo 1976 isyyspakkaus tarkoitti 5 vuoden määräajalla kyllä lain esitöissäkin mainittua "siirtymävaihetta". Onhan sitä monia isyyksiä kumottu ja vahvistettu ennen ja jälkeen vuotta 1976!
Blogistin ja muidenkin kannattaa lukea presidentti Koskelon perustelulausuma, joka sinänsä on aika uuvuttava lukukokemus. Lausumassa on otettu kantaa paljolti sellaisiin seikkoihin, jotka eivät ole liittyneet käsiteltävään asiaan. Koskelo itse asiassa, enemmistöstä ja oikeusneuvos Tulokkaasta poiketen, ei vahvista ratkaisullaan isyyttä vaan toteaa, että isyys on todistettu. Koskelo ei siten vahvista isyyttä, mikä tuntuu hovioikeuden ja KKO:n enemmistön perusteluiden valossa virheelliseltä ratkaisulta. Tähän lopputulokseen on päästy perusteluin, joista pääosa on asian vierestä kirjoittelua ja sen selittelyä, että tuomioistuimen ei tule jättää perustuslain 106 §:n nojalla eduskuntalakia soveltamatta. Koskelon kannanotto tuntuisi olevan ristiriidassa EIT:n ratkaisuiden kanssa, jotka ovat asian taustalla. Perustelulausuman valossa voi pitää erinomaisena asiana, että KKO ei ole päällikkövirasto, jossa asiat ratkaistaisiin presidentin kannan mukaan. Enemmistön kanta on perusteltu eikä siihen ole paljon lisättävää.
Triangelidraamassa ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus ja laillisuus, kolmio on aina liian ahdas sille, joka saa vähiten tilaa.
Jos laillisuus ja oikeudenmukaisuus toteutuvat suhteessa asianosaisiin ja heidän vaatimuksiinsa (ei ”yhteisen kansan hyötyyn”) ongelmaa ei pitäisi olla eller hur?
Jos lukee Koskelon eriävän mielipiteen tarkkaan, näkee, että hän yritti kompromissia: "A on B:n siittämä." Eli Koskelo yritti todeta ainoastaan A:n biologisen syntyperän, mutta hän ei olisi antanut tälle päätökselle isyyden vahvistamisen oikeusvaikutuksia.
Koskelon näkemys oli mielenkiintoinen. Hänen ratkaisussaan olisi synnytetty oikeusvaikutukseton sukulaisuussuhde "X:n siittämä", jota ei olisi voitu, lainsäädännön puuttuessa, merkitä viranomaisrekistereihin. Toisaalta olisi vältetty soveltamasta perustuslain 106 pykälää. Myös Tulokas kiinnitti tähän ristiriitaan huomiota: ihmisoikeussopimus ja perustuslaki edellyttävät, että biologinen isyys on selvitettävissä, mutta eivät edellytä varallisuusoikeudellisia vaikutuksia.
Nyt tuomioistuimen enemmistö päätti kävellä eduskunnan yli. Päätös oli kuitenkin konservatiivisempi kuin Koskelon kanta: olisi radikaalimpaa luoda lainkäyttöteitse uusi perheoikeudellinen oikeussuhteen muoto kuin laajentaa jo olemassa olevan takautuvan kanneoikeuden piiriä. Edellisessä ratkaisussa olisi oikeusjärjestelmän rakennukseen rakennettu uusia kantavia seiniä. Nyt vanhoja seiniä vain maalataan uudelleen.
"...ei voinut pitää törkeänä pahoinpitelynä koska pahoinpitely oli tehty pesäpallomailalla."
Oliko tässä se merkittävä ero, että rikosjutuissa keskeisenä oikeusperiaatteena on, että pyritään välttämään laajentavaa tulkintaa syytetyn vahingoksi. Lisäksi törkeän pahoinpitelyn esitöistä käy selkeästi ilmi, että törkeäksi pahoinpitelyksi teon muuttavat tekovälineet haluttiin tietoisesti rajata vain varsinaisiin ampuma- ja teräaseisiin.
Blogistin peräänkuuluttamassa tuomioistuinten profiilin korottamisessa ongelmallista on demokratia ja valtioelinten keskinäinen asema: jos tuomioistuimet kovin laajasti alkavat perustuslain kovin yleisellä tasolla olevien perusoikeuksien nojalla syrjäyttämään yksityiskohtaisten lakien säännöksiä, valta ei enää kuulu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta, jonka kansa on valinnut.
Pitäisin parempana jättää Perustuslain 106 §:n edelleen varaventiiksi hyvin harvinaislaatuisiin poikkeustapauksiin.
Tapausta voi tarkastella myös tuomarivaltioistumisen näkökulmasta. Tuomarivaltio-käsitteellä viitataan kehitykseen, jonka tuloksena tuomioistuimet käyttävät poliittisluonteista päätösvaltaa, jonka demokraattisessa oikeusvaltiossa noudatettavat vallanjako- ja demokratiaperiaatteet osoittavat lainsäätäjälle.
Tuomarivaltioistuminen on nopeasti edennyt eurooppalaistumisen myötä. Tällöin tarkoitetaan sekä Euroopan ihmisoikeussopimusta että EU-oikeutta.
Euroopan ihmisoikeussopimus tarkoittaa sopimusta juuri sen sisältöisenä, millaiseksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on sen käytännöllään muovannut. Vastaavasti EU-oikeuden periaatteet ovat kehittyneet nimenomaan EY-tuomioistuimen käytännössä. Tämän olemme oppineet.
Eurooppalaistuminen on lisännyt kansallisen tuomioistuimen itsenäisyyttä kansallisesta lainsäätäjästä. Tässä tapauksessa KKO selätti Eduskunnan lähes kaikilla tuomariäänillä.
"Anonyymi sanoi...
"...ei voinut pitää törkeänä pahoinpitelynä koska pahoinpitely oli tehty pesäpallomailalla."
Oliko tässä se merkittävä ero, että rikosjutuissa keskeisenä oikeusperiaatteena on, että pyritään välttämään laajentavaa tulkintaa syytetyn vahingoksi. Lisäksi törkeän pahoinpitelyn esitöistä käy selkeästi ilmi, että törkeäksi pahoinpitelyksi teon muuttavat tekovälineet haluttiin tietoisesti rajata vain varsinaisiin ampuma- ja teräaseisiin.
tiistai, tammikuu 31, 2012"
Köyliön historiikissa vuodelta 1906 kerrataan Kokemäen pitäjän oikeusjuttuja, ja siellä on tullut erilainen tuomio sen mukaan millä välineellä tappo on tehty. Jos tappo on tehty heinäseipäällä, siitä on voinut päästä vähilläkin seurauksilla, mutta jos tekovälineenä on ollut puukko se on katsottu akkamaiseksi (=suora lainaus aikalaisten tuomiosta) välineeksi ja siitä on aina tuomittu kuolemaan.
Terni "tuomarivaltioistuminen" on minusta paitsi kielellisesti kömpelö, myös täysin turha, koska sitä ilmiötä, josta tuo termi on väännetty, ei oikeesti ole olemassa.
Tuomarivaltio oli juuri se "peikko", jolla Olavi Heinonen, Anteri Jyränki ym. toverit varoittelivat 20-30 vuotta sitten tuomioistuimia ja tuomareita kontrolloimasta, olisiko eduskunnan säätämä laki tai jokin sen säännös mahdollisesti ristiriidassa perustuslain kanssa.
Tuomareiden piti tämän opin tai ideologian mukaan pysytellä visusti poissa lainsäätäjän reviiriltä, jona pidettiin myös lainsäätäjän säätämän lain mukaista oikeuden kehittämistä. Tuomarin piti vain koneellisesti "noudattaa lakia", mitä tämä sitten käytännössä tarkoittikin. Pikkutarkka lakisidonnaisuuden ideologia jylläsi.
Eri asia oliis ollut, jos korkeimman oikeuden tuomareiden nimitysvalta olisi siirretty eduskunnalle eli poliitikoille. Silloin Jyrängin, Heinosen ja kumppaneiden mielestä olisi passannut oikein hyvin, että tumareille olisi uskottu oikeutta kehittävä rooli. Tämä on ymmärrettävää, koska silloin "oikeat miehet ja naiset" olisivat valikoituneet KKO:n ja KHO:n tuomareiksi.
Suomeksi sanottu kaikki valta oli lainsäätäjällä eli eduskunnalla, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että vaikka eduskunnan säätämä säännös oli kuinka hassu tai vanhentunut taikka epäoikeudenmukaisiin tuloksiin vievä hyvänsä sekä ilmeisesti perustuslain vastainen, tuomarit ja tuomioistuimet eivät saaneet "pullikoida" lainsäätäjän auktoriteettia vastaan, vaan heidän tuli sokeasti soveltaa lakia ja tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikka laki olisikin ollut selvästi perustuslain vastainen.
Mutta eivät tuomarit ja tuomioistuimet ole Suomessa koskaan olleet mitenkään hamuamassa itselleen lainsäätäjän roolia ja valtaa. Kokonaan toinen asia on, että lait ovat nykyisin niin väljiä ja tulkinnanvaraisia, että tuomioistumille jä käytännössä pakosta yhä enemmän tukinta- ja harkintavaltaa.
Lueskelin reissusta palattuani hieman tarkemmin KKO:n ratkaisun perusteluja. Täytyy myöntää, että KKO:n jäsenet ovat tehneet perusteellista ja hyvää työtä pohtiessaan asiaa monelta eri kantilta seikkaperäisesti. Asian merkittävyys on tätä toki edellyttänyt.
Ratkaisussa KKO antoi niin sanotusti huutia edusunnan säätämälle yksiselitteiselle laille, koska kanneaikaa koskeva viiden vuoden määräaika todettiin olevan ristiriidassa perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksessa turvatun yksityiselämän suojan kanssa.
Arvaan, että ratkaisu antaa taas minille valtiosääntöoppineelle aihetta tv-kameroiden edessä tapahtuvaan "nikotteluun" kunhan A.Mölsä ja kumppanit pääsevät ratkaisusta jyvälle.
KKO.n ratkaisulla, on todennäköisesti käytännössä suuri merkitys, sillä antaahan ratkaisuun sisältyvä oikeusohje nyt myös muille ennen isyyslain vuonna 1976 tapahtunutta voimaantuloa avioliiton ulkopuolelle syntyneille "isättömille" lapsille isyyden vahvistamiseen tarvittavan kanneoikeuden. Isyyden vahvistamisen merkittävimpiin oikeusvaikutuksiin kuuluu perintöoikeus, mikä saanee monin "isättömiin" nyt vipinää pyrkiä asianajajan pakeille.
KKO:n ratkaisuun sisältyy eri mieltä olleen presidentti Pauliine Koskelon laaja lausunto, joka on paljon pidempi kuin KKO:n enemmistön perustelut. Lausunto herättää monia kysymyksiä.
Koskelon vootumi on ensinnäkin niin pitkä, että siihen olisi ollut tarpeen kirjoittaa vielä yhteenveto-osa, johon olisi keskitetysti koottu lausunnon pääasiat. Kun lausunto on yli 10 liuskan mittainen, ei lukija loppupuolella enää tahdo muistaa, mitä lausunnon alussa taas sanottiinkaan.
Koskelon johtopäätös on aika merkillinen. Kun kanteessa on vaadittu nimenomaan isyyden vahvistamista, ei Koskelo sano tähän itse asiassa juuta eikä jaata, vaan toteaa lakonisena lausahduksenaan, että hän "tutkii kanteen sikäli kuin se koskee A:n (siis kantajan) biologisen syntyperän selvittämistä." Tämän jälkeen hän toteaa, että "asiassa voidaan pitää todistettuna, että A on B:n (siis vastaajan) siittämä."
Koko "homma" on siis niin sanotusti jäänyt presidentiltä puolitiehen, sillä kantaja A ei ole saanut selvää ja yksiselitteistä vastausta siihen, miltä osin presidentti ei ole hänen kannettaan tutkinut ja jos olisi, niin mihin lopputulokseen hän oli tullut.
Vastaaja B tas voi jäädä ihmettelemään, että mikä oli Koskelon kanta isyys vahvistamiseen, koska presidentti ei lausunut tästä asiasta johtopäätösosassa mitään.
Minusta Koskelon olisi pitänyt antaa lausunto siitä vaatimuksesta, joka kanteessa on esitetty, siis isyyden vahvistamista koskevasta vaatimuksesta. Suomen lain mukaan ei taida olla edes mahdollista, että tuomari tyytyisi lausumaan tuomiossa vain joidenkin tosiseikkojen vahvistamisesta.
Koskelon perusteluista kyllä ilmenee hänen olleen sitä mieltä, ettei isyyttä voida vahvistaa. Miksi hän ei siis ole rohjennut "kakaista" tätä ulos itse johtopäätöslausumassaan? Näin teki sentään oikeusneuvos Kari Raulos omassa lausunnossaan.
Koskelon perusteluista käy moneen kertaan - miltei jankkaamiseen asti - selville se, että hän tekee eron a) isyden biologisen selvittämisen, ja b) isyyden "varsinaisen" vahvistamisen eli isyyteen lain mukaan liittyvien oikeusvaikutusten vahvistamisen välillä.
Koskelon mukaan isyyslain voimaanpanolain kannemääräaikaa koskeva säännös on vain a-kohdan osalta ristiriidassa perustuslain 10 §:n ja EIS 8 artiklan kanssa, ei sen sijaan b-kohdan osalta.
Tätä on vaikea ymmärtää ymmärtää, vaikka lausumassa sitä yritetään moneen otteeseen ja juurta jaksaen selvittää. Kuten KKO:n enemmistö on minusta täysin oikein todennut, Suomen laki nyt vain on sellainen, että lapsen oikeudellinen suhde isään voidaan vahvistaa ainoastaan isyyslain mukaisella tunnustamisella tai tuomioistuimen ratkaisulla.
Laki ei siis tunne sitä Koskelon takaa ajamaa mahdollisuutta, että lapsi voisi vaatia ainoastaan biologisen syntyperänsä selvittämistä eli sitä, että vastaaja on hänet siittänyt.
Kun näin on laita, niin kyllä tuomarin ja tuomioistuimen silloin tulee, katsoessaan kanteessa tarkoitetun biologisen syntyperän selvitetyksi, myös vahvistaa isyys. Ei tästä mihinkään pääse!
Koskelo mainitsee ainakin pariin kertaan, että isyyslain voimaanpanolain kanneaikarajoitusta koskevissa tapauksissa oikeussuojaa hakeva asianosainen on "väistämättä aikuinen ihminen, jonka osalta isyyden oikeusvaikutuksilla on enää merkitystä vain perintöoikeuden ja perillisasemaan liittyvien seikkojen kannalta."
Aika rohkea kannanotto KKO:n presidentiltä! Mistä ihmeestä hän tietää, mitä motiiveja tuollaisissa tapauksissa, joita nyt voi siis putkaa tuomioistuimiin jopa useita satoja, kulloinkin kantajilla on? Mistä Koskelo tietää, mikä oli tässä nimenomaisessa tapauksessa kantajan motiivi ja oliko se vain perintöoikeuden saaminen?
Kyllä "isättömällä" ihmisellä voi hyvinkin olla muitakin motiiveja saada isyys virallisesti vahvistetuksi, ja jos perintöoikeus on yksi niistä, niin ei tuomarin pidä ryhtyä sitä julkisesti "mollaamaan."
Kun "isätön" ihminen vaatii isyyden vahvistamista, ei motiivina aina välttämättä ole ensisijaisesti perintöoikeuden saaminen. Voi olla myös tapauksia, joissa kantaja ei edes halua tulla osalliseksi perinnöstä, van tyytyy vain isyyden vahvistamiseen. On siten aika omituista, jos tuomari mitätöi kantajan motiiveja Koskelon lausumassa mainituilla epäilyllä.
Epäilen että Pekka Haavisto on isäni. En voi tietenkään olla varma, sillä olen Pekkaa pari vuotta vanhempi. Haluaisin kuitenkin asiaa selvitettävän, sillä Guzenina-Richardson'in johdolla SDP on jo mahdollistamassa miesten synnytyksenkin. Kysynkin blogistilta, kannattaako samalla selvittää, jos Pekka onkin äitini? Nim. L.H. Hoppu
Nim. L.H. Hoppu - Tematiikkaan johdattelee Maria, Maria -ohjelmassa Martta October, jossa veisataan biisit "Nyt ei ole lokakuu, mutta hänestä silti näkee sen" ja "Miehen takana on nainen, mutta Pekan takana on Antonio."
Nim. To be or not to be the bi.
Paljon on KKO:ssa käytetty työtunteja pitkien perustelujen laatimiseen. Eikö nyt jo viimeistään olisi aika käyttää KKO:lla olevaa mahdollisuutta esittää lain muuttamista siten, ettei tällaista asiaa enää tarvitsisi tuomioistuimissa pohtia. Asialla on jatkuvasti huomattavaa käytännön merkitystä, sillä ei tarve isyyden selvittämisjuttujen suhteen liene ainakaan merkittävästi vähentymässä.
--Kun "isätön" ihminen vaatii isyyden vahvistamista, ei motiivina aina välttämättä ole ensisijaisesti perintöoikeuden saaminen.
Jos motiivina on vaikka sukunimen valinta (esim. halu pitää elossa muuten häviämässä oleva harvinainen nimi), miten käy?
Motiivilla ei ole isyyden vahvistamisasiassa merkitystä.
Oikeudenkäymiskaaren äänestyssäännöistä (OK 23 luku) ilmenee, että tuomioistuimen jäsenen on lausuttava jokaisesta ratkaistavasta kysymyksestä.
Toisaalta oikeudenkäyntiä koskevasta kysymyksestä on äänestettävä erikseen.
Oikeudenkäyntiä koskeva eli prosessuaalisena kysymyksenä on pidettävä myös kanneoikeutta koskevaa kysymystä.
Kukaan oikeuden jäsen ei siis saa kieltäytyä lausumasta mielipidettään pääasiasta eli jutussa esitetystä kanteesta tai syytteestä, ei siis myöskään silloin, kun joku jäsenen on vastustanut sitä päätöstä, johon enemmistö jäsenistä on päätynyt jossakin oikeudenkäyntiä koskevassa kysymyksessä.
Jos siis kollegion enemmistö katsoo, ettei ole estettä pääasian eli riita-asiassa kannevaatimuksen ratkaisemiselle, on tässä kysymyksessä vähemmistöön jääneiden jäsenten alistuttava enemmistön kantaan ja lausuttava mielipiteensä myös pääasiasta.
Näin on opetettu "iät ja ajat" ja tämä on myös täysin vakiintunut käytäntö.
Näyttäisi siltä, että ko. ratkaisussa presidentti Koskelo ei ole noudattanut tätä "marssijärjestystä", sillä hän ei ole lausunut kantaansa itse pääasiasta eli kanteessa esitetystä isyyden vahvistamista koskevasta vaatimuksesta jäätyään vähemmistöön em. prosessuaalisessa eli kanneoikeutta koskevassa kysymyksessä.
Tosin mainitusta prosessuaalisesta kysymyksestä ei ratkaisuselosteen mukaan ole muodollisesti ottaen äänestetty KKO:ssa erikseen, mutta tämä seikka ei minusta ole ratkaiseva, sillä selosteesta ilmenee, että juuri siitä Koskelo on ollut eri mieltä enemmistön kanssa.
Koskelo on lausunut tarkkaan ottaen vain "puolesta pääasiasta", mutta kuten jo aiemmin totesin, laki ei tunne mahdollisuutta, jonka mukaan kantaja voisi vaatia ainoastaan isyyden "selvittämistä" eli tosiasiassa siittämisen tai biologisen isyyssuhteen toteamista ilman nimenomaista isyyden vahvistamista.
Kanne, jossa vaaditaan ainoastaan isyyden selvittämistä, olisi jätettävä tutkimatta, koska laki ei tunne sellaista kannetyyppiä eikä oikeudessa voida yleensäkään vaatia ainoastaan tietyn tosiseikan vahvistamista.
Eikö Koskelon mielipiteessä ole sellainenkin virhe, että hän on ratkaissut kysymyksen, jota kanteessa itse asiassa ei ole vaadittu?
Noinkin voisi tiukan muodollisesti ajatella.
Mutta toisaalta on selvää, että se kysymys, mistä Koskelo on johtopäätöslausumassaan yksinomaan lausunut, on isyyslain 3 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamisen edellytys. Koskelo on siis lausunut siis vain kanteen perusteesta, mutta ei ole antanut vastausta itse kannevaatimukseen. Hän on ratkaissut siis tavallaan vain "puoli pääasiaa."
"Suomalaisten tuomareiden enemmistö on sielultaan yhä edelleen legalisteja. Tämän huomaa ratkaisujen perusteluista. Niissä etusija annetaan edelleen pikkutarkalle lain sanamuotoon tiukasti pitäytyvälle tulkinnalle. Perusteluissa asia-argumentit eli reaaliset ja teleologiset näkökohdat sivuutetaan eikä vastakkaista ratkaisuvaihtoehtoa puoltavista seikoista ja argumenteista mainita halaistua sanaa."
Olisiko kyse osaksi siitä, että mikäli laista päästetään irti, saattaa tulla mutu-ratkaisuja "kaikille saman lain" sijaan?
Osaksi on varmaan myös siitä, että haluttessa joku tietty ratkaisu, sitä tukemaan varmasti löytyy joku lakikin.
Tämä huomiosi Koskelon äänestyslausunnon puutteellisuudesta on periaatteessa oikea. Jos kyse olisi käräjäoikeudesta, tulisi oikeuskanslerin mielestäni harkita virkasyytteen nostamista virkavelvollisuuden laiminlyönnistä.
Nyt esillä olevassa tapauksessa Koskelo näyttäisi kuitenkin olleen sitä mieltä, että KKO voisi lainkäyttöteitse, muodollista lakia kunnioittaen, luoda uuden oikeussuhteen ja kannetyypin. Eli hänen nähdäkseen tämä "tosiasian oikeusvaikutukseton vahvistaminen" olisi pääasiaratkaisu.
Se, mikä on hovioikeuden auskultantin tekemänä virkavirhe, on KKO:n presidentin tekemänä merkittävä ennakkotapaus.
Heh, heh. Oikeuskanslerinvirasto tuskin korviaan lotkauttaisi, vaikka kyse olisi auskultantin virheestä! Sitä paitsi oikeuskanslerinvirastosta tarkastetaan viran puolesta ainoastaan käräjäoikeuksien rikosjutuissa antamia tuomioita.
Voi toki olla, että KKO:n presidentti on ajatellut, että nyt tässä on kerrankin edessä tapaus, jossa KKO voisi rohjeta "kehittää oikeutta" tai jopa "luoda kokonaan uutta oikeutta."
Tällaista otetta ja tuomioistuimen oikeutta kehittävän roolin tunnustamista olen itse jo kauan KKO:lta "perännyt."
Mutta, mutta. Oikeutta tulisi toki kehittää tai muovata niin, että oikeutta vietäisiin eteenpäin ja edistettäisiin ihmisten mahdollisuuksia päästä oikeuksiinsa tarpeettomien ja syrjivien muotosäännösten estämättä.
Koskelon lausumassa näin ei tehdä, vaan siinä ollaan pikemminkin viemässä oikeuden kehitystä taaksepäin.
Koskelon kanta, jonka mukaan isyysjutun kantajan pitäisi tyytyä yksinomaan isyyden selvittämisratkaisuun, vaikka edellytykset isyyden vahvistamiseen ovat lain mukaan olemassa, merkitsisi itse asiassa eduskunnan säätämän yksiselitteisen säännöksen syrjäyttämistä.
Jo oli aikakin saada jotain järkevän suuntaista ennakkoratkaisukäytäntöä "satakutosesta". Edelliset seikkailut esim. omaisuuden suojan suossa jossain helkutin taloyhtiöriidassa eivät ole oikein vakuuttaneet.
Mielestäni Virolaisen kanta on kolmijako-opin lähtökohdistakin aivan tervejärkinen. Varsinkin kun tietää itse, miten sitä "Bismarckin makkaraa" usein ministeriöissä valmistetaan...
"33. A on saanut tiedon oletetusta isästään vuonna 2007, minkä jälkeen hän on viipymättä pyrkinyt selvittämään ja vahvistamaan isyyssuhteen. Koska B on kieltäytynyt tunnustamasta isyyttä, A:lla ei ole ollut muuta mahdollisuutta isyyden vahvistamiseksi kuin nostaa kanne tuomioistuimessa. Korkein oikeus katsoo, ettei A:lla ole laissa asetetussa määräajassa ollut todellista mahdollisuutta isyyskanteen ajamiseen eikä muutakaan keinoa isyyden vahvistamiseen. Tätä vastaan puhuvana seikkana ei voida pitää niiden elatusapusopimusten olemassaoloa, joista A ei ole tiennyt ja jotka eivät edes olisi todistaneet B:n biologista isyyttä."
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että jos aikanaan on saanut koko määräajan hyväkseen eli että olisi ollut mahdollisuus nostaa kanne niin nämä henkilöt eivät voisikaan enää nostaa? Kanteen menestyminen edellyttää aina kuitenkin harkintaa esim, että lapsi on ollut koko määräajan alaikäinen (=ei ole itse voinut kannetta nostaa), saanut tiedon isästään määräajan jälkeen tms. eli ei ole ollut todellista mahdollisuutta. Käsittääkseni tätä ei siis voi luka niin, että kaikki ennen 1976 syntyneet au-lapset voisivat kanteen nostaa. Mielenkiinnolla odotan perheoikeuteen perehtynedien proffien näkemyksiä.
Anonyymi kirjoitti:
"Käsittääkseni tätä ei siis voi luka niin, että kaikki ennen 1976 syntyneet au-lapset voisivat kanteen nostaa. Mielenkiinnolla odotan perheoikeuteen perehtynedien proffien näkemyksiä".
En ole perheoikeuden ekspertti, mutta luulisin, että ihan tavallisella juristin järjellä voidaan todeta, että asia on juuri niin, eli että kaikki ennen 1.10.1976 syntyneet au-lapset eivät ratkaisun KKO 2012:11 nojalla voi nostaa isyyden vahvistuskannetta niin, että se otettaisiin automaattisesti tutkittavaksi.
Tälläkin palstalla esiintynyt Erkki K. L saa varmaan lisäpuhtia asiaansa tämän jälkeen.
Voisiko vastapainona olla nyt myös se, että isyyden voi kiistää, vaikka lapsi on siitetty avioliiton aikana, jolloin aviomies on automaattisesti lapsen isä?
Isyyslaissa tunnetaan myös isyyden kumoamiskanne.
Lähetä kommentti