1. Satakunnan käräjäoikeuden Ulvila-jutun tuomion perustelut osoittivat, että tuomioistuinten todistusharkinnassa (näytön arvioinnissa) ja tuomion perustelemisessa on pahoja puutteita ja virheitä. Todistusharkintaa ei osata tai väliteä jäsentää ja analysoida huolellisesti, oleellisia seikkoja ja todisteita ei osata erotella epäolennaisista, tuomioistuin ei tiedä, mitä sanonta "varteenotettava (järkevä) epäily" itse asiassa tarkoittaa ja tuomion perusteluista, joissa esitettyä näyttöä kyllä selostetaan (täysin turhaan) kymmeniä sivuja ummet ja lammet, ilmenee, että yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön arviointi on puutteellista ja yksipuolista ja kaiken huipuksi tuomion perustelut saattavat olla "yhtä mössöä", josta argumentoinnin punaista lankaa on hyvin vaikea löytää.
2. Viime viikon lopulla annetuista kahdesta KKO:n ratkaisusta, joissa on kysymys näytön arvioinnista seksuaalirikosjutuissa (KKO 2013:96 ja 97), ilmenee, että vaikeita näyttökysymyksiä ei perustella alemmissa tuomioistuimissa riittävän huolellisesti ja jäsennellysti. Todistusharkinnassa saatetaan melskata yksinomaan faktojen ja todisteiden kimpussa, mutta näytön arvioinnissa ei kiinnitetä riittävää huomiota kokemussäänntöihin eikä hoksata, että näytön riitävyyden arvioinnissa on kysymys ao. oikeusnormien tulkinnasta. Näytön arvioinnin loppukaneetiksi lätkäistään ikään kuin vanhasta muistista tai muodon vuoksi fraasi "ei jää varteenotettavaa epäilyä", mutta ei ymmärretä eikä välitetä selvittää, mistä mainitussa lauseessa oikeastaan on kysymys eli mitä mainittu epäily on ja miten se suhtautuu muuhun näytön arviointiin. Hypoteesimetodia, josta varteenotettavan epäilyn arviointi on osa, ei tunneta lainkaan.
3. Kaiken huippuna on tänään annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2013:98, josta ilmenee, että myös tuomarin prosessinjohdossa on pahoja puutteita, myös hovioikeudessa! Tuomarit ovat kyllä omasta mielestään kysyvinään asianosaislta epäselvää asiaa, mutta tekevät sen niin vaisusti ja ympäripyöreästi, ettei asianosainen itse edes hoksaa, mitä tuomarit ajavat takaa ja missä takoituksessa! Toisin sanoen tuomarin prosessinjohto, josssa informointi ja kysymykset ovat ratkaisevassa roolissa, on aivan liian "nynnyä" ja varovaista.
4. Vaikka laissa on annettu säännöksiä prosessinjohdon tarkoituksesta ja sisällöstä, niitä ei läheskän aina noudateta, vaan tuomarit heittäytyvät passiivisiksi ja vain "urahtelevat" jotain asianosaisille käsittämätöntä korokkeeltaan ja tuomarinpöytänsä takaa. Kuten korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan katsonut, tuomioistuimella on velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus (muun muassa KKO 2012:18 kohta 7, KKO 2010:40 kohta 18, KKO 2010:9 kohta 5). Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ja edellä mainituista Korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenevin tavoin tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia siitä, ettei tuomioistuimelle ja oikeudenkäynnin asianosaisille jää epäselväksi, mitä asianosaiset yhtäältä vaatimuksillaan ja toisaalta niihin antamillaan vastauksilla tarkoittavat.
5. On huomattava, että tuomioistuimen velvollisuutena on, kuten KKO on tänään antamassaan päätöksessä todennut, kyselymahdollisuuttaan käyttäen selventää asianosaisten vaatimuksiin liittyvät epäselvyydet myös silloin, kun vaatimus kohdistuu rikosasian vastaajaan eli syytettyyn. Tuomioistuimen on tällöin turvattava vastaajan puolustautumismahdollisuudet varaamalla tälle riittävästi aikaa vastata täsmennettyihin vaatimuksiin.Syytetty ei siis ole tässä suhteessa missään erityisasemassa tai "suojelun" tarpeessa. Eri asia on, jos tuomari tähtäisi prosessinjohdollaan siihen, että syytteen tueksi esitettäisiin uutta näyttöä, sellainen prosessinjohto on kiellettyä.
6. Ratkaisussa KKO 2013:98 selostetussa tapauksessa juttu on jouduttu palauttamaan lähes koko laajuudessaan takaisin hovoikeuteen, kun hovioikeuden tuomarit olivat laiminlyöneet asian selvittämiseksi tarvittavan prosessinjohdon ja kyselyvelvollisuutensa.
7. Kaikki nämä tapaukset ja ratkaisut sekä monen monet aiemmin sattuneet tapaukset, joista osaa on tässä blogissa käsitelty, osoittavat selvääkin selvemmin, millaisia vakavia puutteita meillä jatkuvasti ilmenee kaikkein olennaisimmissa tuomarin tehtäviä koskevissa kysymyksissä. Olen itse aina korostanut, myös tuomarina toimiessani, että tuomarin tärkeimmät tehtävät prosesissa ovat a) prosessinjohto, nimenomaan aineellinen prosessinjohto, ja b) tuomion perusteleminen. Niihin tuomarin pitäisi erityisesti keskittyä. Jos näissä kohdissa on vakavia puutteita, kuten edellä mainituista tapauksista ilmenee, niin silloin on kyllä piru merrassa! Uhattuna ei ole vain yhden Anneli Auerin vaan myös hyvin monen muun ihmisen oikeusturva.
8. Miten saada hyvä tuomarintyö kunniaan ja takaisin oikeille raiteille? Kas, siinäpä kysymys, jota kannattaa miettiä ja sulatella myös joulunpyhien aikaan. Korkein oikeus kyllä osaa asiat, mutta miksi kymmenet ennakkopäätökset esimerkiksi näytön arvioinnista, prosessinjohdosta ja tuomion perustelemisesta eivät "uppoa" ja tehoa käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomareihin vaan valuvat kuin vesi hanhen selästä? Jos ennakkopäätösten oikeusohjeita ja opastusta ei käytännössä noudateta, menevät prejudkaatit kyllä suurimmaksi osaksi hukkaan.
48 kommenttia:
Blogistin huoli on todellakin aiheellinen. Ennen vanhaan käräjäoikeuden juttulista saattoi olla metrin mittainen, mutta prosessinjohto toimi hyvin ja sille annettiin aikaa. Nykyisin käsitellän yhtä juttua koko päivä, mutta tärkeisiin mm. prosessijohdollisiin asioihin ei tuomareilla ole aikaa paneutua. Ehkä myös taito siihen puuttuu.
Mites tama teksti nyt sopiikaan yhteen sen kanssa, etta juuri kyselemista satakunnan karajaoikeudessa arvostelitte kovin sanoin ja ainakin kahdessa blogissanne? Siis saako kysella vai eiko saa?
"Mites tama teksti nyt sopiikaan yhteen sen kanssa, etta juuri kyselemista satakunnan karajaoikeudessa arvostelitte kovin sanoin ja ainakin kahdessa blogissanne? Siis saako kysella vai eiko saa?"
Tuon anonyymin kommentin johdosta tekisi kyllä päästellä muutama valikoitu kirosana, mutta eihän sitä näin joulun alla viitsi sellaista sentään tehdä!
Anonyymi-raukka ei osaa erottaa toisistaan a) kyselyä vaatimusten ja niiden perusteiden täsmentämiseksi, ja b) kyselyä eli kuulustelua todistelussa. Eivät ne samaa kyselyä ja kyselyoikeuden käyttöä, herranjestas!
Mistä kummasta näitä …anonyymejä oikein tulee?
"Nykyisin käsitellän yhtä juttua koko päivä, mutta tärkeisiin mm. prosessijohdollisiin asioihin ei tuomareilla ole aikaa paneutua".
Ninpä eikä aikaa ja tarmoa ole myöskään laatia tuomiolle kunnon perusteluja, vaikka juttu kuin juttu lykätään monen viikon ja monen kuukauden päähän pääkäsittelystä kansliatuomion laatimista varten!
Ennen oli aina tapana valittaa käräjäoikeuksissa juttujen paljoutta ja ajanpuutetta, mutta nyt kun niistä ei ole enää tieoakaan, niin sekä prosessinjohto että tuomion perusteleminen on monin paikoin vain entisestään heikentynyt!
Peräti kummallista!
Kyllä saimme makeat naurut, kun luimme naistuomarin kyselyjä Auer-tuomiossa! Vakavasti puhuen prosessinjohto tai pikemminkin se puute on todellinen ongelma. Kyse ei yleensä kuitenkaan ole tuomarin sekavissa kysymyksissä, vaan täydellisessä passiivisuudessa. Näyttöä voi esittää maan ja taivaan väliltä ilman liittymäkohtia juttuun, ja kirjallisia todisteita voi kantaa pitkin istuntoa ilman minkäänlaista teemoitusta. Yksi syy on arkuus, ja toinen se, että jos avaa suunsa, voi paljastua, ettei ymmärrä jutusta tuon taivaallista.
Tuomioistuinten päälliköiden tehtävänä olisi huolehtia siitä, että tuomareilla olisi hallussa edes perustaidot prosessinjohdosta. Peruskurssille joka iikka, ja sijaisuudet lopetettava alkuunsa niltä, joille oppi ei mene päähän. Vanhemmat kyvyttämät tuomarit, joita ei saa ulos, on tietysti tällöinkin suuri ongelma.
KKO:n viimeisimpien ratkaisujen ja Ulvilan-jutun johdosta arvostelun kohteena on ollut näytön arvioiminen, lähinnä se, ettei sitä tuomioistuimissa osata. Näyttöä ei osata arvioida eikä tuomion perusteluja osata kirjoittaa. Tuomarit eivät tiedä, mitä järkevän tai varteenotettavan epäilyn käsitteellä tarkoitetaan, puhumattakaan hypoteesi-ynnä mistä lie teorioista. Kritiikissä on sinänsä varmasti ainakin joltakin osin myös perää.
Toisaalta on puollettu maallikkoedustajien eli lautamiesten osallistumisen lisäämistä ennen muuta näytöllisesti vaikeiden ja vakavien rikosjuttujen käsittelyyn. Lautamiehiltä tuo tuomareilta puuttuva näytön arvioimisen ja ratkaisun perusteleminen taito teorioineen varmaankin löytyy luonnostaan.
Valitettavan monen käräjätuomarin näkemyksenä tuntuu olevan, että nostettu syyte on yhtä kuin täysi näyttö. Tavattu on tapauksia, joissa käräjätuomari ohjeistaa syyttäjää tauolla kirjoittamaan vaihtoehtoisia syytteitä koska se, mistä käräjätuomari haluaa tuomita ei mahdu teonkuvaukseen. Kertaakaan en ole kullut käräjätuomarin ohjeistavan syytettyä tyyliin "olihan se lyönti itsepuolustusta" tms.
Olen aika vakuuttunut, että tällainen johtu jo pitkään jatkuneesta ja nykyisin entisestään kiihtyvästä tuomariston syyttäjistymisestä. Nykyään selvästi suurin osa käräjätuomareista kun tulee syyttäjälaitoksen kautta. Syyttäjä omaksuu selkärankaansa syytekynnyksen ja soveltaa sitä tuomarina tuomitsemiskynnyksenä. Siksi myös syytteeseen riittävä näytö riittää syyksilukemiseen käytännössä aina.
"Lautamiehiltä tuo tuomareilta puuttuva näytön arvioimisen ja ratkaisun perusteleminen taito teorioineen varmaankin löytyy luonnostaan".
Onpa todella typerä jätkä tämä anonyymi, joka aukoo tällä vähän bälillä typeryyksiään!
Lautamiehillä on toki aivan erilainen funktio osallistua tuomitsemistoimintaan kuin ammattituomareilla. Mutta eihän tuolle kannata mitään selittää!
"Nykyään selvästi suurin osa käräjätuomareista kun tulee syyttäjälaitoksen kautta".
Tuo on nyt täysin väärä ja virheellinen väite!
Blogisti on oikeassa, mutta ongelma ei koske pelkästään tuomioistuintuomareita, vaan juristikuntaa laajemminkin. Ei osata erottaa olennaista epäolennaisesta, ei nähdä ratkaisuvaihtoehtoja eikä osata perustella riittävästi valittua vaihtoehtoa. Oman kannan muodostaminen ja sen perustelu ei kuulunut kulttuuriimme koulussakaan.
Tuohon asiaan - siis tuomioistuimissa - on mielestäni kaksi lääkettä. Tuomarien palkka pitäisi ensiksikin saada sille tasolle, että tuomioistuinura houkuttelee juristikunnan parhaimmistoa. Ja toiseksi, kirjoittaminen, väittely ja argumentaatio pitäisi nostaa tärkeäksi oppiaineeksi oikeustieteen opinnoissa.(Toisaalta tietty epätoivo valtaa kyllä alaa, kun näkee nuoremman polven tekstejä; edes yhteenkirjoitussääntöjä ei tarvitse osata päästäkseen ylioppilaaksi ja tiedekunnasta läpi)
Ulvilsn jutussakin kaikki kolme tuomaria näyttävät lähtevän siitä, että mahdollisimman pitkä teksti vakuuttaa kuulijan. Kyllä se jonkun voi vakuuttaakin, mutta ei ainakaan minua. Uskon, että juttu - oli sitten kumpaa mieltä tahansa - on pelkistettävissä noin puoleen tusinaan olennaisia asioita. Olisi pitänyt miettiä huolella, mitä ne ovat ja mitä niistä voi päätellä. Tämän jälkeen olisi voinut ikäänkuin tarkastaa, antavatko jäljelle jääneet asiat aihetta muuhun arviointiin.
Esimerkiksi eriävän kannan esittänyt jäsen on todennut, että vanhimman tyttären kertomusta on pidettävä luotettavana. Jos sitä pitää luotettavana, niin jutussahan on ainakin riittävä näyttö ulkopuolisesta. Sen jälkeen olisi voinut tarkastaa, onko jotakin sellaisia seikkoja, jotka antaisivat aiheen vielä tarkastaa kantaa. Vastaavasti enemmistö olisi voinut lähteä esimerkiksi siitä, että puolison vaatteissa on uhrin verta, eikä tahrojen synnylle löydy kunnon selitystä. Mitä siitä voi päätellä, ja miten muut asiat tukevat taikka puhuvat johtopäätöstä vastaan.
Heh, Heh! Juntikan johtama poppoo on varanut itselleen peräti 2,5 kk aikaa kirjoittaa perusteluja! On vissiin ajateltu, että koska on näin hankala tapaus, niin pitäähän tästä nyt siten ainakin se 100 sivua kirjoittaa! Tuloksena on ollut "ummet ja lammet" -tyyppinen pöytäkirjanmallinen perustelu, jossa ei ole juuri päätä eikä häntää.
No, pitkistä perusteluteksteistä on toisaalta se hyvä hyvä puoli, että teksti paljastaa tuomarin taidon tai, kuten Ulvila-tapauksessa, taitamattomuuden.
Eipä ollut uutinen tämäkään. Nytko vasta tämäkin huomataan, että tuomareiden perusosaamisessa on vakavia puutteita? No, parempi myöhään, kuin ei olenkaan. Tämän asian kanssa on meidän asianajotoiminnalla elävien rivijuristien elämä ollut jatkuvaa taistelua niin kauan kuin muistan, ja olen alalla ollut. Jokohan kohta, ennen eläkeikää, saataisiin tämänkin asian korjaaminen alulle?
Hatunnosto blogistille asian esille ottamisesta. Perusduunaria ei tässä asiassa ole ennekään kuultu.
Tokihan tästä asiasta on aina jonkin verran puhuttu ja jupistu ja vähän puitu nyrkkiäkin taskussa, kun kaksi tai kolme tuomaria/asianajajaa kohtaa ja alkavat työasioista puhua.
Kukaan ei ole kuitenkaan nostanut kissaa kunnolla pöydälle! Jokainen pelkää niin pirusti, että menetät "mukavan miehen" maineesi eikä sua enää huolita mukaan mihinkään OM:n työryhmiin ja sen sellaisiin pikkupirukoihin.
Ne tyypit, jotka kuvittelee, että niilä olisi (muka) jotakin mahiksia KKO:n neuvoksen virkaan, heittäytyvät täysin hiljaisiksi ja näkymättömiksi, ettei ne vaan vahingossakaan sattuisi ärsyttämään Koskeloa ja Könkkölää!
Juhla yms.puheissa yms. kekkereissä ja erilaisilla "päivillä" nämä hovioikeuksien presidentit ja muut sen sellaiset sen kun vaan kehua retostelevat, miten helkkarin hyvn kaikki asiat on ja miten nykyinen tuomariaineis on "hyvää".
Ja tämä Koskelo on kiinnostunut lähinnä vain siitä, että KKO:ta ei sorsita virkojen määrissä ja määrärahoissa KHO:een verrattuna! Ja että esittelijän virkoja ei supistetaa, lisääshän niitä ei enää koskaan - luojan kiitos - saada!
Tavallisessa rikosjutussa tuomari saa ilman kyselytarvetta hyvin tietoa asiasta, kun syyttäjän toimesta luetaan syyte, suoritetaan asiaesittely ja lopuksi vielä loppulausunnossa kerrataan syyte. Prosessi on ehkäpä liian muodollispainotteista ja painotuu syytteessä olevaan todisteluun. Väite siitä, ettei kätäjätuomareilla olisi ennakkokäsitystä asiasta esitutkinnan perusteella, on täyttä soopaa!
Anonyymin kuvailema prosessi on aika omalaatuista, koska sinä ei olisi todistelua ollenkaan! Sitä paitsi, eihän loppulausunto ole sitä varten, että sinä vain lueteaan syyte uudelleen!
Vaikka kyse on helposta rikosasiasta, niin siinäkin siis näyttää olevan puutteita, ainakin jos anonyymin "todistusta" ja kuvailua on uskominen!
Ja kuka muka on väittänyt, etteivät tuomarit tutustu etukäteen esitutkintapöytäkirjoihin? Mutta tästä tuomari ei vielä välttämättä saa anonyymin väittämää ennakkokäsitystä jutussa.
Tuomion perustelut paljastavat tuomarin kyvyn tai kyvyttömyyden tehtäväänsä. Jos halua olisi, tuomareiden ammattitaitoa olisi helppo arvioida case-harjoitusten tai oikeiden tuomioiden pohjalta. Oikeissa tuomioissa vaan on se ongelma, että myös todistelua saatetaan värittää tai jättää siitä olennaisia seikkoja pois, jotta päästään vähemmällä vaivalla aiottuun lopputulokseen. Valitettavaa on, ettei toimittajilla ole juurikaan kykyä arvioida tuomioita. Tilannetta ei paranna se, että hankitaan muuan professori pikahaastatteluun siinä vaiheessa, kun tuskin muste on kuivunut tuomiosta.
Niin, näitä professoreitahan kyllä piisaa.
"Perusteltu kokonaisuus", totesi eräskin rikosoikeuden professori eräästä pohjois-suomalaisesta yliopistosta heti, kun Ulvila-jutun tuomio oli annettu.
Perusvaatimus I on, että tuomari oivaltaa päässään, mikä asiassa on todistelun perusteella olennaista. Tämä taito puuttuu valitettavan usein. Perusvaatimus II on, että tuomari kykenee kirjoittamaan tuomioon olennaisen siitä, mitä hän on asiassa oivaltanut. Tämäkin taito valitettavasti kovin usein puuttuu. Peruskielto I on, ettei tuomari ryhdy paikkaamaan olennaisen oivaltamisen puutetta pitkillä tarinoilla tuomiossaan.
Noin kaksi ja puoli minuuttia Beethovenin sinfonian nro 7 A-duuri opus 92 hitaasta osasta on yksi Beethovenin tunnetuimmista. On sanottu, että sen yksinkertaisuudessaan vaikuttava teema vaati Beethovenilta pitkän työn pelkistyäkseen olennaiseen.
Onko hyvän tuomion laatimisessa kysymys samasta asiasta?
Aristoteles on sanonut: "Asiat, jotka on opittava tekemään, opitaan vain tekemällä niitä." Myöhempi teorian käytäntöön soveltaja Mao Tse-Tung on puolestaan sanonut: "Lukeminen on oppimista, mutta soveltaminen on myös oppimista ja vielä tärkeämpi oppimisen laji."
Tuomion tekemiseen sovellettuna sanottu tarkoittaa, että tuomioita oppii tekemään tekemällä tuomioita.
Lukea osataan, kirjoittamisesta ei niin vàlià.
Urbi et orbi, puhuu paavi. Urbi tarkoittaa kaupunkilaisia, urpilaisia; orbi orpolaisia, maalaisia.
Usein näkee ajatusta, että tuomareiden puutteellinen osaaminen korjaantuu palkkaa nostamalla.
Pätisikö sama muuallakin ? Tuplataan raksamiesten palkat, jotta homekouluja ei enää syntyisi ?
Porkkanalinjan sijasta voitaisiin kokeilla välillä keppiä. Tarkemmin: media voisi ryhdistäytyä, puudelimaisuus pois ja vallan vahtikoiraksi.
Viranomaistoiminta on laajalti julkista. Kaunismielisesti ajatellen kyse on vain siitä, että veronmaksajalla on oikeus seurata, miten verorahoja käytetään.
Vähemmän kaunismielisesti kyse on laadunvalvonnasta. Kun asiakirjat ovat julkisia, ne ovat julkisia myös toimittajille ja rökälehtimällä voi päästä lehteen. Tämä julkisen häpeärangaistuksen pelko saa uppiniskaisimmankin virkanyrkin edes yrittämään.
Miksi sama ei pätisi tuomareihinkin ? Jos sekoilun johdosta saa nimen ja kuvan lehteen, asiallinen toiminta alkaa kiinnostamaan aivan uudella tavalla.
Toimittajat voisivat kasvattaa itselleen pallit. Nyt blogisti Virolainen tekee heidän työnsä.
Jaha, anonyymin mielestä tuomioita opii kirjoittamaan niitä (paljon)kirjoittamalla. Siis niinkö että tuomioita ja perusteluja jatkuvasti korjataan ylemmissä oikeusasteissa ja tuomari ottaisi niistä opikseen? Toiveajattelua sanon minä. Eräänä huomionarvoisena ja tärkeänä asiana pitäisin jatkuvaa ja perusteellista koulutusta oikeusministeriön taholta, eikä mitään päivän kestäviä tilaisuuksia, jotta tuomari päsisi käymään Helsingin yöelämässä ja kauppatorilla kahvilla. Tällainen koulutus on pitkälti laiminlyöty, vaikka ongelmien on täytynyt olla tiedossa jo pitkään, mutta kun "ei ole rahaa niin ei ole rahaa". Tuomioiden korjailu muutoksenhakuasteissa tulee kuitenkin kalliiksi. T
Virheen korjaamiseksi pitäisi ensin löytää virheen syy. Tässä tapauksessa se on ilmeisesti puutteellinen koulutus.
Koulutuksessa syyllistä voi etsiä joko opettajista (professoreista) tai opetusohjelmasta.
Uskoakseni Virolainen alan professorin kykenee helposti ja varmuudella kertomaan kummassa on vikaa.
Syyllisen löytymisen jälkeen pitäisi olla myös mahdollista siirtyä vian korjaamisehdotuksiin.
Kerrotaan Platonin sanoneen tai kirjoittaneen jo noin 2 400 vuotta sitten, että epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus.
Vierstan "Puolueettoman" mustavalkoista ajatusta "yhdestä ainoasta oikeasta syyllisestä" myös mitä tulee tuomion perustelujen heikkoon laatuun! Syitä lienee monia.
Puolueetonta aiemmin kirjoittanut anonyymi oli oikeassa, sillä prosessinjohtoa koskeva tuomareiden täydennyskoulutus, johon on ympätty myös tuomion perustelemista ja todistusharkintaa koskeva pikakoulutus, on aivan liian heppoista ja näennäistä ja sellaista, jossa tuomareilta ei vaadita aktiivista osallistumista, kirjallisuuden lukemista ja halitsemista, näyttöä osaamisestaan ym., vaan jossa tuomarit ovat vain kuunteluoppilaina.
Koulutuksen suunnitteliaja ja toteuttajana ei tietenkään pitäisi olla hallintoviranomainen eli OM, vaan erityinen "tuomamariakatemia" tms. tuomareiden johtama koulutusyksikkö.
Tunnen muutaman lääkärin, jotka matkustavat ulkomaille muutaman kerran vuodessa täydentämään ammattitaitoaan. Lääkäreillä sitoutuminen ammattiinsa näyttää olevan eri tasolla kuin tuomareilla. Lääkärit jopa arvostavat omaa työtään ja ovat jatkuvan oppimisen prosessissa, joka on heille täysin luonnollista. Tuomareille vastaava asenne oppimiseen tuntuu olevan vierasta. Riittää, että virka säilyy ja eläkeikä lähestyy.
Koulutuksella voidaan korjata tilannetta vain osittain. Jos tuomarilta puuttuu analyyttinen ajattelutapa, ei siinä kurssit auta. Palkkakaan ei auta, jos valintamenettely karsii parhaat juristit.
Urani alkuajoilta opin tuntemaan muutaman ukkotuomarin, joita ei voinut kutsua mukaviksi miehiksi, mutta joilla oli terävä äly ja oikeudenmukaisuuden taju. Tänään heitä ei valittaisi oikeuslaitoksen keskeisiin tehtäviin, joissa olennainen valintakriteeri on ns. hyvät yhteistyötaidot.
Tieteessä vertaisarvio, jossa arvion antaa anonyymi arvioija, on paras tunnettu laadunvarmistusmenetelmä. Tuomionistuimissa tätä voisi toteuttaa siten, että tuomio lähetettäisiin sen antamisen jälkeen kahdelle-kolmelle arvioijalle (toiseen tuomionistuimeen, anonyymi ns. double blind menettely). Kaikkia tuomiota ei tarvitsisi lähettää, esim. 2-3 mielenkiintoisinta vuosittan voisi olla hyvä määrä.
Huomautan jo tässä vaiheessa, että hovioikeus ei ole vertaisarvio, sillä se on hierarkkisesti ylempi instanssi. Ongelmahan hierarkkisessa menettelyssä on se, että ylemmän instanssin ei tarvitse vakuttaa ketään sitä, että sen kanta on parempi tai perustellumpi kuin alemman instanssin, vaan se voi (kuten blogisti on useasti on huomauttanut hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden tuomioiden osalta) voi ratkaista jutun ikäänkuin puhtaalta pöydältä, ottamatta juuri lainkaan kantaa alemman instanssin perusteluihin ja menetelmiin.
Huono puoli tässä menetelmässä on se, että tuomiota käsiteltäisiin jälkikäteen, tuomion antamisen jälkeen. Silloin ei olisi yhtä suurta hyötyä, sillä virhe olisi jo tullut tehtyä. Toki näitä oppeja voitaisiin hyödyntää tulevissa tuomioissa, mutta riittäisikö tämä insentiiviksi tuomareille, jotta he kokisivat tällaisen menettelyn mielekkääksi? Ehkä kuitenkin voisi sitten olla jokin tuomariseminaari, jossa käytäisiin läpi kaikkien tuomarin saamia kommentteja kolleegojen kanssa, voisi olla riittäävä varmistamaan, että palaute otettaisiin tosissan? Tällöin myös muut tuomarit saisivat tietää muiden tuomareiden kohtaamista ongelmista, jolloin kaikkien ei tarvitsisi oppia kantapään kautta.
Anonyymi sanoo: 'Toimittajat voisivat kasvattaa itselleen pallit. Nyt blogisti Virolainen tekee heidän työnsä.'
Olen tuosta kovasti samaa mieltä. Monet journalistit ovat kuitenkin juridiikassa vieläkin heikommissa kantimissa kuin minä yhteiskunta- ja käyttäytymistieteilijänä. Meillä ei ole edes kourallista lainsäädännön kohtuullisesti hallitsevia oikeustoimittajia.
Paperilehdillä menee aina vain heikommin, joten tuon alan eksperttien palkkaaminen on vain sininen unelma. Tutkiviin journalisteihin ei yksinkertaisesti ole varaa.
Hälyttävintä tilanteessa kuitenkin on se, että syyttäjät ja tuomioistuinlaitos haluavat salata asioita. Toimittajat voivat siis vain arvailla, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.
Nyt eletään kuitenkin historiallisesti uutta aikaa, kun tiedotusvälineet seuraavat oikeussalin tapahtumia paikan päällä, ja ajantasaisesti kirjoittavat raportteja.
Tuossa raportoinnissa on kuitenkin se ongelma, että taustamateriaali voi olla tuhansia sivuja (esim. Auer), johon riittävä perehtyminen on täysin mahdotonta, ja kiinnostavin todistelun osa voi olla salassa pidettävää.
Kun käsittely ei ole avointa ja julkista, syntyy loputon määrä epä-uutisia, arvailuja juoruiluja etenkin sosiaalisessa mediassa. Ja myös lynkkausmentaliteettia. Tuo on erittäin vaarallinen kehityskulku, kun kansalaiset menettävät luottamuksensa oikeusvaltioon, joka on demokraattisen järjestelmän perusta.
Minulla ei ole avaimia tähän lukkoon. Ainostaan se tieto, että kun organisaatiossa on omaksuttu tietyt käytännöt, niin niiden uudistaminen voi viedä vuosikymmeniä. Eikä siinä auta päivän koulutus.
Pidän blogistin kirjoituksia ja käytyä keskustelua erittäin tervehdyttävinä juuri tuosta syystä. Jonkun joka hallitsee alueen on nostettava ongelmat esiin oman oppialueensa kriitikkona.
Anu Suomela
Tuo lääkärijuttu on sikäli erilainen, että yksityiset lääketehtaat yleensä maksavat jatkokoulutuksen, ja se yleensä pidetään mukavissa kohteissa ulkomailla tai vaikka Lapissa.
Analyyttinen ajattelukyky, johon edellä viitattiin, on kaiken perusta. Mutta voiko sitä oppia, en tiedä. Monesti tuntuu, että tuomari ei yksinkertaisesti pysty erottamaan olennaista epäolennaisesta. Massiivinen toisarvoisten todisteiden vyörytys saattaa sokaista niin, ettei huomatakaan toiseen suuntaan puhuvaa tärkeätä yksittäistä todistetta.
Blogisti esitti koulutuksen järjestäjäksi erityistä tuomariakatemiaa. Voi olla hyväkin ajatus. Olennaista olisi, että kouluttajina olisi muitakin kuin juristeja; väittelytaidon, argumentaation, keskustelun ja kirjoittamisen asiantuntijoita. Jenkkikulttuurista voi olla monta mieltä, mutta on pakko ihailla sitä tapaa, jolla juristit esittävät asiansa; netti on pullollaan oikeudenkäyntivideoita, joista voi ottaa oppia.
Muutama oppitunti äänenkäytön perusasioita sekä vuorovaikutuksen perusteita olisi monelle tuomarille paikallaan. Olin hovioikeudessa todistajana hiljattain ja ihmetytti kovasti se oikeuden puheenjohtajan, jo varsin kokeneen hoivioikeustuomarin toiminta. Kuunnellessaan todistustani hän katsoa napitti kyllä minuun päin tai työpöytäänsä, mutta ryhtyessään suorittamaan tarkentavia kysymyksiä hän ensinnäkin käänsi päänsä poispäin, eikä selkeästi osoittanut oliko kyse a) kysymyksestä, b) ainoastaan hänen omasta mutinastaan, c) kommunikoinnista muiden pöydän takana istuvien kanssa vaiko d) lausumieni selventäminen ääninauhalle, e)muu epäselvä, ennalta arvaamaton löpinä ja urputus.
Pieni kurkun selvitys, osapuolille selkeästi osoitetut kommentit sekä terve, huutamaton äänenkäytö herättävät salissa luottamusta sekä antavat viitteen siitä, että tämä henkilö taitaa itsekin ymmärtää, miksi olemme täällä ja mihin istunnolla pyritään.
Mitenkähän amerikkalaisen oikeussaliretoriikan osuus korreloi aineellisen totuuden löytymisen kanssa?
Asianajajat ja tuomarit: Tuomioistuimissa turhaa todistelua.
Sekä tuomarien että asianajajien mukaan oikeusprosesseja hidastaa turha todistelu. Tämä käy ilmi asianajajien ja tuomarien yhdessä toteuttamista kyselytutkimuksista, jotka toteutettiin Helsingin hovioikeuspiirin alueella.
Toisessa kyselyssä tiedusteltiin tuomarien näkemyksiä asianajajien ammattitaidosta ja toisessa taas keskityttiin asianajajien tuomareille antamaan palautteeseen. Kyselyjen tavoitteena oli selvittää sellaisia oikeudenkäyntien arkisiakin yksityiskohtia, joita asianajajat ja tuomarit ovat tähän asti miettineet kukin tahoillaan. Vastausten pohjalta todisteluun liittyvät ongelmat nousivat ilmeiseksi kehittämiskohteeksi.
Tuomarien näkemyksiä asianajajien prosessitaidoista selvitettiin tänä vuonna. Asianajajien mielipiteitä tuomarien ammattitaidosta selvitettiin vuosi sitten.
Molempien kyselyjen mukaan tuomioistuimissa käytetään liikaa aikaa sellaisen todistelun läpikäymiseen, jolla ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta. Tämä vie aikaa ja venyttää oikeusprosesseja. Mielenkiintoista on, että sekä tuomarit että asianajajat ovat asiasta samaa mieltä.
Todistelun lisäksi kehittämistarvetta nähdään kirjallisessa ilmaisussa puolin ja toisin. Molemmat osapuolet toivovat toisiltaan vähemmän asioiden runsassanaista toistamista ja enemmän napakasti perusteltuja johtopäätöksiä.
Tuloksista on kerrottu Advokaatti-lehdessä: http://www.digipaper.fi/advokaatti/117418/
Tulokset löytyvät kokonaisuudessaan raporteista:
www.asianajajaliitto.fi/laatuhanke (tuomarien näkemykset asianajajien prosessitaidoista, 2013),http://oikeus.fi/61950.htm (asianajajien näkemykset tuomarien prosessinjohdosta)
Huoli tuomareiden osaamisesta on aiheellinen. Sen tietää jokainen juristi, joka asioi säännöllisesti käräjäoikeudessa. Niin aiheellinen, että on syytä lisätä aina iltarukoukseen pyyntö, ettei koskaan joutuisi omassa asiassaan oikeuden eteen. Sitä kun ei tiedä, minkä lajin tuomari sattuu kohdalle.
Lehdistö on vähänkin vaativammassa jutussa täysin hampaaton. Kipaillaan nopeimmasta, ei analyyttisimmästä uutisesta.
Valmistelu, ensin kirjallinen ja sitten suullinen (tai suoraan suulliseen), takaa monasti vähänkin vaikeamman jutun pääkäsittelyn onnistumisen. Oikeustosiseikat, todistustosiseikat ja todistusteemat on selvitettävä kunnolla. Maallikothan eivät ymmärrä, että oikeudenkäynti alkaa siitä kun tuomari ottaa hänelle saapuneet paperit ensikerran käsiinsä. Siitä alkaa myös prosessinjohto eli pääkäsittely on vain osa oikeudenkännistä, toki tärkeä mutta usein epäonnistuva johtuen kunnollisen valmistelun puutteesta. Samasta syystä tuomiosta tulee "sillisalaattia" ja alioikeuden tuomiosta hoviin valittamisesta vaikeaa ja arvailua.s
Vaasan HO:n presidentti emeritus Erkki Rintala on uupumatta puhunut ja kirjoittanut koulutuksen keskeisestä merkityksesta oikeudenkäytölle. Rintala on esittänyt keinoksi tuomareiden koulutustason nostamiselle tuomarikatemian perustamisen. Viimeisin (tiedossani oleva) Rintalan aihetta koskeva kirjoitus Tuomareiden koulutustasoa nostettava - ATuomioistuinakatemia meilläkin tarpeen on julkaistu Defensor Legisin numerossa 6/2012.
Kirjoituksista kiittäen toivotan hyvää uutta vuotta.
Hyvää vuoden vaihdetta kaikille, tulkoon näitä lukuisia!
Joku kyseli edellä, miten amerikkailainen oikeussaliretoriikka ja totuuden löytäminen mahtavat korreloida.
Hyvä kysymys. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, sikäläisessä oikeudenkäytössä jury ratkaisee syyllisyyskysymyksen (ja joskus rangaistuksenkin) merkittävissä rikosjutuissa. Oikeussaliretoriikka on siis tarkoitettu juryä varten. Jos uskoo siihen, että maallikot pystyvät ratkaisemaan syyllisyyskysymyksiä, ongelmia ei pitäisi olla.
Luulisin, että ongelma johtuu pikemminkin puutteellisesta töiden priorisoinnista kuin osaamattomuudesta. Kun "ei ole aikaa" perehtyä juttuihin, joutuu kuuntelemaan tarpeetonta todistelua ja kirjoittamaan sivukaupalla asiaan vaikuttamattomia perusteluja. Lopputuloksena on se, että ei ole aikaa perehtyä juttuihin.
Valmisteluistunto ei valitettavasti takaa hyvää prosessia, ei sinne päinkäään. Jos aikataulutus saadaan sovittua, niin hyvä on.
Tuomarit eivät vaadi sitä, että todistelu esitettäisiin valmisteluistunnossa, saati teemoittelu. Onhan se ikävää, jos tuomari joutuisi sellaista vaatimaan: esittäköön jokainen sitä todistelua, minkä katsoo aiheelliseksi ja milloin haluaa. Mitäpä se tuomarille kuuluu?
Tiedän oivan keinon, jolla tuomarien perusteluja voisi parantaa: käytettävissä olevan tilan rajoittaminen. Esimerkiksi Ulvilan jutussa tuomareille voisi asettaa rajaksi kaksi konekirjoitusarkkia. Kun varsinaisen perustelun joutuisi mahduttamaan kahdelle liuskalle, niin johan joutuisi pohtimaan, mikä on olennaista ja mikä ei.
Jury-järjestelmän mukaan oikeutta käytäessä Ulvila-juttu olisi ollut aivan toisennäköinen kuin nyt. Syyttäjän ja puolustuksen olisi tullut keskittyä olennaiseen ja niin selkeään argumentointiin, että valamiehetkin olisivat ymmärtäneet heidän sanomansa ja perustelunsa. Todistusaineisto olisi ollut pakko karsia puoleen nyt esitetystä ja aikaa oikeudenkäyntiin olksi käytetty 25 istuntopäivän sijasta 19. Juryn tuomiossa ei olisi ollut 102 sivua, vaan ainoastaan kaksi sanaa: not guilty.
Menisiköhän amerikkalainen prosessi läpi tämän täkäläisen maanosan ihmisoikeustuomioistuimessa?
Jatkan siitä, mihin jäin 23.12. On itsestään selvää, että sanomalla "tuomioita oppii tekemään tekemällä tuomioita" sanoin, että (hyviä) tuomioita oppii tekemään tekemällä (hyviä) tuomioita. Tämä vastaukseksi eräälle anonyymille.
Puheella oppimisella toiminnan tuloksena en väheksy tuomion tekemisen teorian opiskelemista. [Sitä voisi opiskella Erkki Rintalan (ja myös minun) tarpeellisena pitämässä Tuomariakatemiassa.] Tarvitseehan tuomari uuden ongelman jäsentämisessä teoreettista ajattelutaitoa ja kykyä valita olennainen tapauksen faktoista ja omista ajattelumalleista. Mutta tämä taito harjaantuu ja kehittyy vain toimimalla eli tekemällä tuomioita.
Taito tehdä (hyviä) tuomioita kyllä kehittyy tuomioita tekemällä. Mutta tämä ei toki vielä riitä, jollei tuomari ymmärrä tai halua nostaa vaatimustasoaan ja kehittää itseään muillakin tavoilla. On lukuisia (vanhoja ja kokeneita) tuomareita, jotka tekevät koko ikänsä yksinomaan niitä huonosti perusteltuja tuomioita!
Tuomarin ei pitäisi puurtaa yksin ja/tai pelkästään saman tuomioistuimen (kenties yhtä heikkolaatuisten) tuomioiden tekijöiden kanssa, vaan hänen tulisi seurata, miten esimerkiksi ylemmät tuomioistuimet tai etenkin KKO perustelee ratkaisujaan.
Sitä vartenhan ennakkopäätöksiä annetaan, että tuomarit ottaisivat niistä opikseen, ei vain aineellisen oikeuden vaan myös prosessioikeuden soveltamisen sekä ratkaisujen perustelemisen suhteen.
Itse näen parikin selitystä tässä esiinnostetuille asioille:
Ensimmäinen on jo ihan pääsykoelähtöinen; nykyinen pääsykoemalli suosii liikaa valmennuskursseja käyneitä ja näille kursseille voivat osallistua lähinnä ns. parempien perheiden lapset niiden kalleudesta johtuen. Tämä johtaa siihen, että opiskelemaan ei pääse välttämättä paras aine, vaan ne, joiden vanhemmilla on varaa maksaa valmennuskurssit.
Toinen asia liittyy opetukseen; nykyään mennään liikaa siitä, mistä aita on matalin sekä opiskelijoiden että henkilökunnan osalta. Laaditaan tentit niin, että ovat mahd. nopeita ja helppoja tarkastaa, opiskelijat puolestaan valitsevat vapaavalintaisia kursseja sen mukaan, missä on paras työmäärä/opintopistesuhde.
Kolmas seikka ovat gradut ja muut opinnäytetyöt; ainakin tietyille ohjaajille muoto- ja pituusvaatimukset ovat paljon sisältöä tärkeämpiä.
Kaikki nämä varmasti heijastuvat käytännön työelämään.
Lähetä kommentti