1. Satakunnan (entisen Porin) käräjäoikeus antoi eilen välituomion ns. Ulvilan murha- tai surmajutussa syyttäjä/Anneli Auer. Välituomiossa todettiin Auerin syyllisyys aviomiehensä Jukka S. Lahden surmaamiseen. Käräjäoikeus ei kuitenkaan vielä ottanut kantaa siihen, oliko Auer syyllistynyt murhaan tai vaihtoehtoisesti tappoon, josta syyttäjä on häntä syyttänyt, eikä välituomiossa myöskään otettu kantaa tuomittavaan rangaistukseen. Käräjäoikeus nimittäin määräsi Auerin mielentilatutkimukseen. Tämän tutkimuksen jälkeen käräjäoikeus ottaa asian uudelleen käsiteltäväkseen ja päättää siitä, mihin rikokseen (murhaan vai tappoon) Auer on syyllistynyt ja oliko hän ollut tekoa tehdessään täydessä ymmärryksessä sekä langettaa rangaistuksen. Eilen annetusta välituomiosta, jossa siis ratkaistiin lopullisesti se, onko Auer tehnyt väitetyn surman, ei saa erikseen valittaa, vaan valituksen voi myös tältä osin tehdä vasta käräjäoikeuden lopullisen tuomion jälkeen. Mielentilatutkimukseen voi kulua aika jopa vuosi.
2. Käräjäoikeus pohti ratkaisuaan kauan, yllättävän pitkään, sillä käräjäoikeuden pääkäsittely päättyi 6.5. Päätöksentekoon oli varattu siten reilut kuusi viikkoa, mikä on kyllä kohtuuttoman pitkä aika, kun otetaan huomioon, että syytetty, joka vangittiin jo viime vuoden syyskuussa, määrättiin pidettäväksi pääkäsittelyn päätyttyä edelleen vangittuna. Etenkin juuri vangitun syytetyn jutussa tuomio tulisi saada huomattavasti lyhyemmässä ajassa varsinkin tällaisessa tapauksessa, jossa on käsiteltävänä vain yksi yhden vastaajan tekemäksi väitetty rikos. Oikeudenkäynnin ja erityisesti todistelun välittömyys myös kärsii, jos tuomio annetaan vasta viikkojen kuluttua siitä, kun todistelu on otettu vastaan.
3. Varsin väljiä lainsäännöksiä olisi tässä suhteessa syytä tiukentaa. Voimassa olevan lain mukaan pääsääntönä on, että käräjäoikeuden kansliatuomio on annettava 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä (ROL 11:7). Jos tuomiota ei voida "erityisestä syystä" antaa sanotussa ajassa, se on annettava "niin pian kuin mahdollista"; tällöin laissa ei siis ole säädetty mitään kiinteää enimmäisaikaa. Voitaisiin säätää, että kansliatuomio on annettava kaikissa tapauksissa viimeistään neljän viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä ja/tai että vangitun jutussa tuomio on annettava aina kolmen viikon kuluessa käsittelyn päättymisestä. Päätösneuvottelu, jossa esimerkiksi syyllisyyskysymys ratkaistaan, on lain mukaan pidettävä heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään seuraavana päivänä (ROL 11:7.1). Tuomion laatimiseen ja perustelemiseen ei kulu laajassakaan jutussa normaalisti viikkoa paria kauempaa.
4. Käräjäoikeus antoi tuomionsa siis niin sanottuna kansliatuomiona. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomiota ei julistettu suullisesti eikä tuomion julkistamista varten pidetty oikeuden istuntoa, vaan tuomiokappaleita jaellaan käräjäoikeuden kansliasta syyttäjälle ja muiden asianosaisten avustajille ja asiamiehille samoin kuin tiedotusvälineiden toimittajille. Tällainen tapa on yleistynyt nykyisin niin, että jokaisessa vähänkin laajemmassa jutussa ratkaisu annetaan kansliatuomiona. Tuomion julistamisesta käsittelyn ja päätösneuvottelun päättymisen jälkeen, joka aiemmin oli ainoa mahdollinen tapa julkistaa ratkaisu, on nykyisin tullut poikkeus.
5. Tästä olisi päästävä eroon, sillä oikeudenmukaiseen oikeudenkäynnin keskeisesti kuuluva julkisuusperiaate edellyttäisi, että merkittävissä ja laajaa huomiota herättäneissä rikosjutuissa tuomion julkistamista varten pidettäisiin julkinen istunto, jossa tuomituilla olisi mahdollisuus nähdä vielä kerran tuomarinsa. Tuomio olisi tuossa tilaisuudessa toki valmiiksi kirjoitettuna ja se jaettaisiin asianosaisille ja heidän avustajilleen, mutta samalla tuomari kuitenkin selostaisi suullisesti tuomion pääkohdat ja -perustelut; mistään tuomion sisäluvusta ei siis olisi kysymys. Tässä tilaisuudessa asianosaisilla olisi myös tilaisuus esittää kysymyksiä tuomion eri kohdista, jotka eivät kenties ole heille oikein "avautuneet" ja tuomari voisi vastaavasti tiedustella, onko esimerkiksi tuomittu ymmärtänyt, mistä tuomiossa on kysymys.
6. Näin tehdään monissa muissa maissa. Suomessa tuomarit sitä vastoin haluavat pääkäsittelyn päättymisen jälkeen ikään kuin luikkia karkuun tai piiloon haluamatta enää nähdä tai tavata asianosaisia. Samaa julkisuusperiaatetta tulisi soveltaa myös päätöksiä hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa annettaessa, mutta näissä tuomioistuimissa Suomessa on iät ja ajat vallinnut täysin salainen menettelytapa: tuomiot annetaan aina kirjallisina kansliasta. Myös asian käsittely ylioikeuksissa selvän pääsäännön mukaan kirjallista, joten asianosaiset eivät näe lainkaan tuomareita.
7. No niin, tämän esipuheen jälkeen sitten itse asiaan eli ruotimaan Satakunnan käräjäoikeuden välituomiota! Otetaanpa alkuun edellä jo mainittu mielentilatutkimus, johon käräjäoikeus päätti passittaa syytetyn. Auer itse vastusti mielentilantutkimusta selkeästi, syyttäjä ei vaatinut tutkimuksen suorittamista. Vangittua henkilöä koskevassa jutussa samoin kuin henkirikosasiassa tuomioistuimella on kuitenkin valta määrätä syytetyn mielentila tutkittavaksi omasta aloitteestaan ja vastoin syytetyn suostumusta. Jos syytetty vastustaa tutkimusta, täytyy tuomioistuimella kuitenkin olla jokin peruste tutkimusmääräykseen antamiseen.
8. Satakunnan käräjäoikeuden perustelut ovat tässä suhteessa yllättävät (tuomion s. 47):
- Jukka Lehdolle aiheutetun vammojen laatu ja määrä sekä väkivallan teossa käytetyt esineet huomioiden käräjäoikeus määrää Anneli Auerin mielentilan tutkittavaksi.
Lausuma on yksi esimerkki monista käräjäoikeuden perusteluihin sisältyvistä epämääräisistä ja ikään kuin puolihuolimattomista lausumista. Eihän uhrin vammojen määrä tai laatu taikka rikoksentekovälineen ominaisuus voi olla mikään välitön syy mielentilatutkimuksen määräämiselle. Syynä mielentilatutkimukseen on se, että oikeus epäilee syytetyn olevan joko mieleltään sairas tai hänen olleen tekoa tehdessään sekavassa mielentilassa (mielenhäiriössä) ja siten mahdollisesti joko syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen niin, ettei hänenkykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus on merkittävästi alentunut (RL 3:4). Näistä perusteista käräjäoikeuden perusteluissa vaietaan kuitenkin kokonaan. Käräjäoikeus on luultavasti tarkoittanut sanoa, että uhrin vammojen laadusta tai tekovälineestä voidaan päätellä, että syytetty on tekoa tehdessään ollut jotenkin "raivon vallassa" tai muuten sekavassa mielentilassa. Miksi siis näin ei ole perusteluihin kirjoitettu, vaan lukijan pitää ryhtyä arvailemaan, mitä käräjäoikeus on oikeastaan mahtanut epämääräisellä ilmaisullaan uhrin vammoista ja väkivallanteossa käytetyistä esineillä" tässä yhteydessä tarkoittaa. - Kuten sanottu, tällainen epämääräisyys vaivaa kauttaaltaan käräjäoikeuden enemmistön perusteluja.
9. Käräjäoikeuden "oikein tulkitut" perustelutkaan eivät kuitenkaan vakuuta ja ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä käräjäoikeus on muutoin eli näytön harkinnan yhteydessä todennut Anneli Auerin mielenlaadusta. Tuomion sivulla 45 käräjäoikeus nimittäin kuvaa Aueria ja hänen käyttäytymistään tavalla, joka sotii täysin sitä päätelmää vastaan, että Auer olisi ollut tekoa tehdessään sekavassa mielentilassa. Käräjäoikeuden luonnehdinnan mukaan Anneli Auerin käyttäytymisestä ja todistajien hänestä antamista lausumista voidaan päätellä, että hän on "harkitseva ja looginen", "hermonsa hyvin hallitseva" ja "älykäs henkilö°, joka on pystynyt toimimaan siten kuin syytteessä on kuvattu. Psykologitodistajat ovat ihmetelleet Auerin vahvaa tunteiden hallintaa mm. hänen Hätäkeskukseen soittamansa puhelun (Häke-puhelu) aikana. - Tällä perustella ei näyttäisi olevan aihetta epäillä, että Auer olisi ollut syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen.
10. Olen selostanut Ulvilan oikeudenkäynnin istuntoja jo lähes kymmenessä blogijutussa, ensimmäinen niistä on julkaistu ja viimeinen . Olen ihmetellyt eräitä käsittelyssä ilmenneitä asioita, mm. sitä, että todistusaineisto lähes kokonaisuudessaan päätettiin julkistaa käräjäoikeuden valmisteluistunnossa. Tällöin mediakäräjät pääsivät alkamaan ja jok´ikistä vähänkin merkittävää asiakirjaa ja esitutkintakertomusta riepoteltiin iltapäivälehdissä ja paikallislehdissä; mm. edellä jo mainittu syytetyn soittama Häke-puhelu julkaistiin monissa lehdissä sellaisenaan jo ennen varsinaisen oikeudenkäynnin alkamista.
11. Valitettavasti täytyy todeta, että yllätysten sarja jatkuu myös tavassa, jolla näyttöä koskevat perustelut on laadittu. "Perusteluistaan tuomio punnitaan," on joskus osuvasti todettu (vrt. "hedelmistään puu tunnetaan"), eikä tämä pelkkä fraasi, vaan käytäntö on sen osoittanut oikeaksi. Jos tuomio on epäselvästi ja epäjohdonmukaisesti perusteltu ja/tai perusteluissa on sivuutettu esimerkiksi näytön arvioinnin kannalta oleellisia seikkoja, voidaan myös tuomion lopputuloksen oikeellisuutta usein perustellusti epäillä. Käräjäoikeuden tuomio ja enemmistön perustelutapa oli minulle suuri pettymys. Tulin aluksi jopa vihaiseksi ("Jyrki-setä on hyvin, hyvin vihainen"), sillä perustelut on kirjoitettu tavalla, jota olen useiden muiden prosessioikeuden tutkijoiden ja opettajien tavoin myös itse (jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien) pitänyt huonona.
12. Satakunnan käräjäoikeuden tuomion perustelut on laadittu vanhaan, ennen vuoden 1993 alioikeusuudistusta käytössä olleen niin sanotun pöytäkirjamallin mukaisesti. Tästä perustelutyylistä oli kuitenkin tarkoitus luopua 1993, jolloin pikkutarkasta pöytäkirjan pitämisestäkin luovuttiin. Nykyisin esimerkiksi todistajan kertomuksia ei kirjata sellaisenaan pöytäkirjaan, vaan ne nauhoitetaan. Todistajan kertomuksia tai muutakaan näyttöä ei ollut tuolloin eikä ole edelleenkään tarkoitus selostaa tuomion perusteluissa sellaisenaan, vaan tarkoitus oli kehittää näytön perustelemista todisteiden sanatarkasta referoinnista todisteiden resonointiin eli näytön, siis todistusharkinnan ja näytön riittävyyden arviointiin. Näytön selostamisen sijasta piti siirtyä näytön pohdintaan, resoneeraukseen.
13. Jotkut tuomarit ja käräjäoikeudet ovat kuitenkin olleet kuitenkin niin itsepäisiä, että halusivat siirtää vanhan pöytäkirjaamissysteemin tuomion perusteluihin, jolloin perusteluissa siis kerrotaan pikkutarkasti ja usein vieläpä kronologisessa kertomisjärjestyksessä, mitä todistajat, asianosaiset ja asiantuntijat ovat oikeudessa kertoneet. Mutta kuten sanottu, tämä ei ollut tarkoitus lakia (OK ja ROL) 1990-luvulla uudistettaessa. Jos oikeus uhraa energiaa pikkutarkkaan näytön selostamiseen, saattaa usein käydä niin, että tuomareiden "paukut" ovat loppu silloin, kun pitäisi ryhtyä arvioimaan näyttöä. Pelkkä näytön selostaminen ei korvaa näytön arviointia ja todistusharkintaa. Näytön selostaminen ei ole mitään näytön perustelemista, vaan tärkeintä on näytön monipuolinen arviointi ja johtopäätösten tekeminen.
14. Satakunnan käräjäoikeus on kuitenkin antanut tuomiossaan huutia edellä mainitulle perustelemiskulttuurin tarkoittavalle muutokselle sekä näytön asianmukaista perustelemista koskeville vaatimuksille ja näkökohdille. Käräjäoikeus on laatinut perustelunsa juuri edellä mainitun vanhanaikaisen ja kuopatuksi tarkoitetun pöytäkirjamallin mukaisesti. Tulos on sen mukainen: perustelut ovat sekavat ja vaikeasti ymmärrettävät. Perusteluissa viitataan lukuisissa kohdin monisatasivuisen esitutkintapöytäkirjan sivuihin. Tuomion lukeminen siis edellyttää, että lukijalla olisi käytettävissään tuo lähes tuhatsivuinen pöytäkirja, mutta prosessin ulkopuolisella lukijalla ei ole tätä mahdollisuutta. Perustelut eivät muutenkaan ole ymmärrettäviä ja helppotajuisia. Myös perustelujen paikoitellen heikko ja kömpelönoloinen kieliasu hämmästyttää: pitkät ja kankeat virkkeet ja lauserakenteet jne. - Käräjäoikeuden äänestyksessä vähemmistön jääneen tuomarin kirjoitustyyli sen sijaan on sujuvaa ja helppotajuista.
15. Vanhan kokemussäännön mukaan sekavasti kirjoitettu on myös sekavasti ajateltu. Jos oikeuden tuottama perusteluteksti on sekavaa ja epämääräistä, voidaan epäillä, että myös oikeuden harkinnassa ja oikeudellisessa päättelyssä on ollut samoja puutteita.
16. Käräjäoikeuden tuomio käsittää yhteensä 70 sivua, joista eri mieltä olleen käräjätuomari Mikael Illmanin lausuntoa on 20 sivua. Syyttäjän, asianomistajien ja syytetyn vaatimusten selostamiseen ja laajojen todisteluettelon esittämisen tuomiossa on käytetty 10 ensimmäistä sivua. Asian taustan ja riidattomien seikkojen selostamista on sivun verran ja sivun 11 lopussa alkaa sivun 15 puoliväliin ulottuva jakso, jossa selostetaan Anneli Auerin esitutkintakuulusteluja ja hänen oikeudessa antamiaan kertomuksia. Tämä osoittaa juuri edellä mainittua pöytäkirjamaista "perustelutyyliä."
17. Miksi käräjäoikeus on aloittanut näytön selostamisen syytetty Auerin esitutkintakertomuksista (tuomion sivut 11-14)? Tämä on minulle täysi arvoitus eikä käräjäoikeus ole perustelut menettelyään mitenkään. Eikö käräjäoikeus ole tietoinen, että esitutkintakertomusta koskee laissa säädetty nimenomainen todistuskielto. Ks. OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohta: Tuomioistuimessa ei saa, ellei laissa toisin sädetä, käyttää todisteena "esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa." - Sellaiseen lainkohtaa, joka olisi oikeuttanut käräjäoikeuden käyttämään todisteena syytetyn esitutkintakertomusta sellaisenaan, ei perusteluissa ole mainittu.
18. Tosin käräjäoikeus ei ole sisällyttänyt Auerin esitutkintakertomusten selostusta jaksoon "Näyttö", joka (jota koskeva selostus) alkaa tuomion sivulta 15 ja jossa selostetaan mm. todistajien oikeudessa antamia kertomuksia. Mutta sillä, missä kohdin perusteluja, siis joko näytön selostamisen yhteydessä tai jo sitä edeltävässä jaksossa, syytetyn esitutkintakertomuksia on selostettu ja hyödynnetty, ei tietenkään ole merkitystä.
19. Syytetyn, samoin kuin todistajan, esitutkintakertomukseen voidaan nojautua pääkäsittelyssä vain sillon, kun havaitaan, että hän kertoo oikeudessa eri tavalla kuin esitutkinnassa. Tällöin syyttäjän tai puolustuksen on puututtava asian ja viitattava siihen, mitä kuulusteltava oli kertonut esitutkinnassa sekä pyydettävä, että kuulusteltavan esitutkinnassa antama kertomus otetaan kyseiseltä osin oikeudenkäyntiaineistoon; muussa tapauksessa esitutkintakertomusta ei voida ottaa tuomiota tehtäessä huomioon. - Ulvila-tuomion perusteluissa on tältä osin (s. 11-14) pari kolme kohtaa, joiden osalta syyttäjä on viitannut siihen, että Auer on kertonut oikeudessa toisin kuin esitutkinnassa. Asia olisi voitu "hoitaa" niin, että tuomion perusteluissa olisi selostettu vain Auerin oikeudessa antamaa kertomusta oleellisilta osin ja viitattu tällöin asianomaisissa kohdin siihen, että hän oli syyttäjän toteamin tavoin kertonut esitutkinnassa eri tavoin. Tällöin tuomion perusteluihin ei olisi tarvinnut ottaa 2-3 sivua pitkää Auerin esitutkintakertomusten selostusta.
20. Tuomion sivulta 15 alkaa pitkä jakso otsikolla "Näyttö." Ensin selostetaan "asiakirja- ja henkilötodistelua"(s. 15-19); tässä yhteydessä kerrotaan myös, mitä oikeudessa kuullut asiantuntijat tai asiantuntevat todistajat (fonetiikan asiantuntija, oikeuslääkäri, rikoskemisti, psykologian professori jne.) ovat kertoneet. Kyse on tässä kohdin yksinomaan asiantuntijoiden/todistajien kertomusten ja kuultavien tekemien johtopäätösten referoinnista, mitään omia päätelmiä oikeus ei tässä kohdin tuo esiin. Esimerkiksi fonetiikan asiantuntijana kuullun fil lis. Tuija Niemi-Laitisen kertomuksen selosteessa on viitattu todistajan esitutkintapöytäkirjassa olevan kirjallisen lausunnon sivuihin esimerkiksi tähän tapaan: "Rivi 38 ja 39: kuulostivat oudoilta; voivat olla häkestäkin." Jos ja kun lukijalla ei ole käytettävissään esitutkintapöytäkirjaa, eivät mainitut viittaukset kerro hänelle yhtään mitään. - "Häkellä" tarkoitetaan ilmeisesti hätäkeskusta, tämän verran ymmärsin tästä salakielestä.
21. Sivun 19 lopusta alkaa todella pitkä jakso (sivut 19-35), jossa pelkästään selostetaan "henkilötodistelua," jolla käräjäoikeus tarkoittaa pelkästään jutussa todistajina kuultujen henkilöiden kertomuksia. Mutta henkilötodisteluun kuluu luonnollisesti myös asianosaisten todistelutarkoituksessa antamat kertomukset samoin kuin asiantuntijoiden kertomukset. Käräjäoikeuden näyttäisi olevan aihetta hieman päivittä tietojaan ainakin prosessioikeuden terminologian osalta. Sivuilla 36 ja 37 on referoitu vielä mm. erinäistä teknistä todistelua otsikon "Asiakirja- ja muista todisteista" alla.
22. Vasta tuomion sivulla 37 käräjäoikeus pääsee varsinaisesti asiaan eli näytön arviointiin. Tämä jakso päättyy sivulle 47. Näillä sivuilla käräjäoikeus arvioi aiemmin selostamaansa näyttöä. Oikea ja nykyisin prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa suositeltu ja useissa käräjäoikeuksissa käytössä oleva perustelutapa edellyttää, että oikeus menee suoran asian eli näytön arviointiin, missä yhteydessä voidaan tarpeellisilta osin ja mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi myös selostaa näyttöä. Tällöin vältytään ylipitkiltä perusteluilta ja tuomioilta sekä samojen asioiden tarpeettomalta toistolta ja perustelut voidaan muussakin suhteessa kirjoittaa ymmärrettävällä ja johdonmukaisella tavalla.
23. Näytön arviointia koskeva jakso on minusta myös pettymys. Koko lähtökohtatilanne vaikuttaa jotenkin oudolta. Käräjäoikeus lähtee ikään kuin siitä, että Auerin syyllisyys olisi ilmeinen, jolloin perustelujen tehtävänä olisi vain sulkea pois kaikki hänen hänen syyllisyyttään koskevat järkevät epäilyt. Oikeusjärjestys perustuu rikosasioissa kuitenkin syyttömyysolettamaan - tätä sana käräjäoikeus ei nähdäkseni mainitse - ja syyttäjän todistustaakkaan. Ehkä tämä on kuitenkin vain jonkinlainen näköharha ja kirjoitustapakysymys, mutta kun tuomioiden perusteluilta edellytetään nykyisin nimenomaan ymmärrettävyyttä, olisi tarpeen, että tuomioistuin pitäisi huolta perusteluja kirjoittaessaan siitä, ettei lukijalle syntyisi väärinkäsityksiä ainakaan oikeuden tarkoitusperien suhteen.
24. Näytön arviointi ja todisteiden jäsentely ei etene käräjäoikeuden tuomiossa totutussa järjestyksessä niin, että perusteluissa kartoitettaisiin aluksi ne todistusteemat, joihin sitten kohdistettaisiin asianosaisten puolin ja toisin esittämät todisteet. Todistusmekanismi ja sen jäsentely sekä näytön arvioinnin punainen lanka muutenkin tuntuu olevan jotenkin kateissa, sillä perusteluista ei saa oikein tahdo saada tolkkua, mitä käräjäoikeus on kussakin vaiheessa tekemässä ja mistä lausumassa. Todistusmekanismiin kuuluvia oleellisia termejä tai ilmaisuja kuten todistusteema, todistusfakta (tai todistustosiseikka), apufakta tai kokemussääntö ei käytetä eikä perusteluista tarkasti ilmene, mikä todiste (tai apufakta) kohdistuu mihinkin todistusteemaan, mitkä faktat (todisteet) ovat todistusfaktan asemassa ja millä faktoilla taas on vain apufaktan merkitys jne. Todistusharkinnan asianmukainen jäsentely edellä mainitulla tavalla on välttämätöntä, sillä muutoin todistusharkinta ja näytön arviointi voi helposti epäonnistua ja todisteiden arviointi perustuu vain jonkinlaiseen yleisnäkemykseen tai tuomareiden intuitiivisiin näkemyksiin..
25. Perusteluista on vaikea nähdä, mitä tai millaista todistusharkintametodia käräjäoikeus on käyttänyt tai soveltanut. Vaikuttaa siltä, että ainakaan tietoisesti ei mitään, vaan kyse on lähinnä jonkinlaisesta kokemukseen perustuvasta näytön arvioinnista. Nykyisin oikeuskirjallisuudessa tunnetaan erilaisia todistusharkintametodeja, kuten esimerkiksi todistusarvometodi, todistusteemametodi, hypoteesimetodi, vakuuttumismalli, kokonaisvaltainen kertomusmalli (rakenteellinen todistelu), induktiometodi, ns. story-malli jne. Kaikkia näitä ja niiden erilaisia variantteja on selostettu prosessioikeuden yleisesityksissä ja todistusoikeutta käsittelevissä väitöskirjoissa (esimerkiksi Pasi Pölösen ja Päivi Hirvelän väitöstutkimuksissa). Tietoa siis olisi tuomareilla saatavissa. Korkein oikeus oikeus on monissa ennakkopäätöksissään näyttänyt "mallia" siitä, miten asianmukainen näytön arviointi näytöllisesti vaikeahkoissa rikosjutuissa etenee samoin kuin siitä siitä, miten näytön arviointia tulisi perustella.
26. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitkä oikeastaan ovat ne todisteet ja indisiot, jotka käräjäoikeuden mielestä puhuvat Auerin syyllisyyden puolesta. Käräjäoikeus kyllä vakuuttaa yhteenvedossaan punninneensa syytteen puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja, mutta hieman epämääräisestä perustelutavasta johtuen lukijalle ei avaudu, mitkä ristiriitaisista todisteista tukevat sitä, että Auer olisi suorittanut surmateon. Käräjäoikeus syventyy perustelemaan lähinnä vain sitä, että teko ei voi olla ulkopuolisen eli Auerin kertoman taloon tunkeutuneen ulkopuolisen" miehen suorittama. Koska käräjäoikeuden enemmistön mielestä suurin osa todisteista tukee sitä vaihtoehtoa, että huoneistossa/talossa ei ole ollut Auerin kertomaa ulkopuolista henkilöä ennen häke-puhelua tai sen jälkeen, on tästä päätelty, että surmapaikalla ollut ja hätäpuhelun soittanut Auer on tappanut miehensä. Tätä päätelmää tukee käräjäoikeuden mukaan se, että aviopuolisoiden välit ovat olleet riitaiset ja että he olivat riidelleet kyseisenä iltana Lahden palattua illalla kotiin klo 23 aikoihin sekä se, että Auer on luonteeltaan harkitseva, looginen ja hermonsa hyvin hallitseva. Tässä oikeastaan pähkinänkuoressa koko stoori käräjäoikeuden perustelujen valossa.
27. Vaikuttaa hieman siltä, että käräjäoikeus olisi ratkaissut kysymyksen vaihtoehtoisen hypoteesin järkevyydestä eli Auerin väittämän ulkopuolisen tekijän paikallaolosta lähinnä sillä perusteella, että tämä vaihtoehto on esitetyn todistusaineiston perusteella Auerin syyllisyyttä epätodennäköisempi selitys surmalle. Kyse olisi jonkinlaisesta näyttöenemmyysperiaatteesta eli siitä, kumpi vaihtoehto vaikuttaa esitetyn todistelun perusteella todennäköisemmältä selitykseltä tapahtumalle. Suomessa mainittua näyttöenemmyysperiaatetta (överviktsprincipen) ei ole kuitenkaan hyväksytty edes riita-asioiden näytön arvioinnin perusteeksi. Näyttöenemmyysperiaate itse asiassa kumoaisi voimassa olevaan oikeusjärjestykseen perustuvan todistustaakka-ajattelun. Rikosasioissa on ilman muuta selvää, ettei näyttöenemmyysperiaatetta eli ylipainoperiaatetta voida soveltaa, vaan syyttäjällä on aina todistustaakka syyllisyydestä ja näyttö- eli tuomitsemiskynnys on asetettu huomattavan korkealle eli niin sanotun täyden näytön tasolle - tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin täysi varmuus.
28. Suomenkin rikosprosessissa operoidaan nykyisin "ei järkevää/varteenotettavaa epäilyä" -näyttö- tai tuomitsemiskynnyksellä. Ilmaus on peräisin anglo-amerikkalaisessa oikeuskulttuurissa (beyond reasonable doubt) ja se on omaksuttu myös muissa pohjoismaissa (utom/bortom rimlig tvivel). Suomessa KKO on käyttänyt sitä asiallisesti ensimmäisen kerran ennakkopäätöksessään KKO 1998:83 ja sittemmin mm. ratkaisuissa KKO 2000:17, KKO 2002:47 ja KKO 2006: 46. Ilmaisu ei varteenotettavaa epäilyä edellyttäisi, että tiedettäisiin ja käytännössä myös hallittaisiin jäsennellyn todistusharkinnan vaiheet ja tiedettäisiin, mitä juridisella käsitteellä "järkevä/varteenotettava epäily" itse asiassa tarkoittaa. Ilmaisua "ei järkevää epäilyä" ei pitäisi käyttää ainoastaan jonkinlaisena iskulauseena; tuomioiden perusteluista voi kuitenkin usein saada tällaisen käsityksen, eikä tämä havainto näytä poissuljetulta myöskään Satakunnan käräjäoikeuden tuomion kohdalla perustelujen valossa.
29. Ei varteenotettavaa epäilyä -näyttökynnys kuuluu olennaisena tekijänä muun muassa hypoteesimetodin tai -mallin mukaiseen todistusharkintaa. Tämän mallin neljä soveltamisvaihetta ovat tiivistettynä seuraavat: 1) onko asia tutkittu esitutkinnassa rikoksen laatu ja vakavuusaste huomioon ottaen riittävän huolellisesti ja 2) onko syytteen tueksi esitetty näyttö jokaisen osateeman osalta rikoksen riittävän kattava, jotta syytetty ylipäätään voitaisiin tuomita rangaistukseen. Mitä vakavampi rikos, sen kattavampaa näyttöä syytetyn syyllisyydestä edellytetään. Yleensä lähdetään sitä, että jutussa täytyy esittää ainakin yksi välitön todiste syytetyn syyllisyydestä, jotta hänet voitaisiin tuomita. Jos tämä ns. selvittämiskynnys ei ylity eli vastaukset edellä mainittuun kahteen kysymykseen ovat kieltäviä, on syyte hylättävä riittävän näytön puuttuessa. Esimerkiksi ratkaisuissa KKO 2000:35 ja KKO 2004: 60 syyte on hylätty, jälkimmäisessä tapauksessa oli kyse raiskaussyytteestä, näytön riittämättömyyden takia; vuoden 2004 tapauksessa perusteluissa vedottiin nimenomaan esitutkinnan puutteellisuuksiin.
30. Jos taas selvittämiskynnys ylittyy, on kysyttävä, 3) voidaanko syytteen teonkuvaukselle eli päähypoteesille esittää todisteluun perustuvia järkeviä/varteenotettavia vaihtoehtoisia tapahtumahypoteeseja. Jos vastaus on kieltävä, on syyte näytetty toteen vailla järkevää tai varteenotettavaa epäilyä. Jos sitä vastoin vastaus on myöntävä, on kysyttävä vielä, 4) voidaanko sinänsä järkevä vaihtoehtoinen tapahtumahypoteesi eliminoida eli sulkea pois. Jos vastaus on myöntävä, on syyte näytetty toteen vailla järkevää epäilyä. Jos sen sijaan vastaus on kieltävä, jää syyllisyydestä järkevä epäily ja syyte on hylättävä.
31. En tiedä, mutta minusta käräjäoikeuden perustelujen valossa näyttäisi siltä, että käräjäoikeus ei ole pohtinut edellä mainittuja kahta ensimmäistä kysymystä eli näytön kattavuutta, vaan on mennyt todistusharkinnassaan suoraan kysymyksiin 3 ja 4 ja tekemättä eroa näiden kahden eri kysymyksen välillä. Perusteluissa ei nähdäkseni kerrota, mitkä olisi ne seikat ja todisteet, joiden perusteella Auerin syyllisyyden tueksi esitettyä näyttö on rikoksen törkeysaste huomioon ottaen pidettävä sinänsä riittävänä tuomitsemiseen.
32. Henkirikoksissa varteenotettavia hypoteeseja ovat esimerkiksi puolustuksen väite itsepuolustuksesta (hätävarjelu), itsemurhasta tai toisen henkilön syyllisyydestä sekä subjektiivisessa suhteessa väite surmaamistarkoituksen puuttumisesta ja tekijän syyllistymisestä vain pahoinpitelyyn ja kuolemantuottamukseen. Ulvilan tapauksessa hypoteesi, jonka mukaan tekijä on taloon tunkeutunut tuntematon mies on konkreettinen ja sinänsä rationaalinen ja perustuu jutussa esitettyyn todistusaineistoon. Kyse on vain siitä, voidaanko kyseinen vaihtoehto sulkea syyttäjän esittämän todistusaineiston perusteella pois. Jos tätä ei onnistuta tekemään, on syyte hylättävä.
33. Poissuljenta ei - hypoteesimetodia sovellettaessa - edellytä, että vaihtoehtoinen hypoteesi oli "näytetty" tai että se olisi todennäköisempi tai edes "luultavampi" versio tapahtuneesta kuin syyttäjän tapahtumaa koskeva päähypoteesi. Tässä kohdin käräjäoikeuden enemmistön päättely näyttäisi kulkevan eri latuja. Pelkkä intuitiivinen epäily vaihtoehtoisesta selityksestä ja sen järkevyydestä/varteenotettavuudesta ei riitä kaatamaan syytettä, mutta vapauttavan tuomioon riittää, että vaihtoehtoisen hypoteesin tueksi saadaan todistusaineistosta konkreettista ja järkevää tukea. Hypoteesimallin mukaan näyttöä arvioitaessa vapauttavan vaihtoehdon todennäköisyyttä ei siis verrata syyttäjän päähypoteesin todennäköisyyteen; kyse ei ole eikä voikaan olla näyttöenemmyysperiaatteen soveltamisesta.
34. Käräjäoikeuden enemmistö on antanut todisteista "suurimman" syytettä tukevan näyttöarvon Auerin soittamalle hätäkeskuspuhelun nauhoitteelle, josta se on todistajana kuullun äänitutkija Niemi-Laitisen kertomukseen ja lausuntoon tukeutuen päätellyt, että asunnossa ei puhelun aikana ole ollut ketään ulkopuolista; käräjäoikeus ei yhteenvedossaan (s. 46) mainitse, olisiko tuota negatiivista faktaa, oikeastaan kai vain apufaktaa, koskeva päätelmä kokemussääntöjen (näitä ei mainita) mukaan "luultava", "todennäköinen", "erittäin todennäköinen", "ilmeinen" vai peräti "varma." Hätäkeskuspuhelua hieman aikaisemmin arvioidessaan (s. 41-42) enemmistö on päätynyt siihen, että "riittävällä varmuudella on osoitettu, että huoneistossa ei hätäkeskuspuhelun aikana ole ollut ulkopuolista henkilöä." Minusta nuo perustelut ovat hieman sekavat - ainakin epämääräisellä tavalla kirjoitetut - eivätkä vakuuta lukijaa.
35. Huomattavasti selkeämmän käsityksen hätäkeskuspuhelusta ja sen sisällöstä saa eri mieltä olleen käräjätuomari Illmanin lausunnosta, joka on tältäkin osin enemmistön perusteluja seikkaperäisempi ja johdonmukaisempi (s. 49-52). Illman luettelee yhteenvedossaan (s. 51-52) hätäpuhelun näyttöarvoa heikentäviä tekijöitä:
- Jo lähtökohtaisesti todiste, jonka mukaan jotain ei kuulu, on näyttöarvoltaan heikompi kuin todiste, jonka mukaan jotakin kuuluu;
- Ulkopuolisten henkilöiden äänien puuttumista koskevaa näyttöä heikentää "jossakin määrin" se, että tallenteelta ei kuulu myöskään Auerin kävelyä lasin päällä, vaikka tällaisen äänen voidaan olettaa samalla tavalla pitäneen kuulua, koska Auerilla on rekonstruktion perusteella ollut kengät jalassaan;
- Puhelun äänitallenne on yksikanavainen (mono), jolloin päällekkäisiä ääniä ei ole voitu erotella. Siten päällekkäisiä ääniä on voinut jäädä tallentumatta ja hätäkeskuksen nauhoitusjärjestelmästä (NiceLog) johtuen osa ylä- ja alaäänistä suodattua pois.
Vaikuttaa oudolta, että enemmistö ei näytä kiinnittäneen perusteluissaan minkäänlaista huomiota näihin kyseisen todisteen näyttöarvoa ainakin jossakin määrin heikentäviin apufaktoihin ja kokemussääntöihin. Pro et contra -perustelutapa edellyttäisi ilman muuta, että mainitut syytteen tueksi esitetyn todisteen näyttöarvoa heikentävät faktat tuotaisiin perusteluissa avoimesti esiin eikä niitä piilotettaisi maton tai käräjäpöydän vihreän veran - ainakin ennen vanhaan tuomarinpöytä oli verhoiltu tällä tavalla - alle.
36. Syytetyn puolustuksen ohella myös asianomistajan asianajaja on lehtilausunnoissaan ihmetellyt tapaa, jolla käräjäoikeuden enemmistö on nimennyt äänitutkimuksen ja hätäkeskusnauhan ratkaisevaksi syyllisyyttä tukevaksi todisteeksi. Asianajaja Seppo Kauppilan mukaan mukaan perustelu tuntuu oudolta, koska juuri äänitutkimusta kritisoitiin oikeudenkäynnin aikana hyvin voimakkaasti.
37. Asianomistajien asianajajan kertoman mukaan (I-S 23.6.) uhrin omaiset ovat muutenkin olleet hämmentyneitä langettavasta tuomiosta. "He ovat ratkaisusta yhtä ihmeissään kuin kaikki muutkin, koska eivät missään vaiheessa pitäneet Aueria epäiltynä." Käräjäoikeuden tuomio ei saanut asianajaja Kauppilalta kiitosta, vaan hän ihmettelee, onko oikeus ottanut ratkaisua tehdessään huomioon kaiken sen aineiston, joka olisi ollut saatavilla. Tätä samaa on - ymmärrettävistä syistä - ihmetellyt myös Auerin puolustusta hoitava asianajaja Juha Manner.
Johtavatko päätökset purkuhakemusten tulvaan?
