sunnuntai 18. tammikuuta 2015

907. Tuomioistuinvirasto tulee - vai tuleeko sittenkään

1. Tuomioistuinten riippumattomuus edellyttää, että ne ovat myös hallinnollisesti riippumattomia valtioneuvostosta ja oikeusministeriöstä. Suomea lukuun ottamatta kaikissa muissa pohjoismaissa samoin kuin useimmissa muissakin Euroopan maissa tuomioistuinten keskushallintotehtävät on jo aikoja sitten siirretty ministeriöiltä erilliselle hallintoyksikölle. Muutoksen tavoitteena on ollut myös tuomioistuinten hallinnon ja toiminnan tehostaminen.

2. Ruotsissa tuomioistuinten erillinen keskushallinto otettiin käyttöön vuonna 1975, jolloin Domstolsverket aloitti toimintansa. Islannissa uudistus (Domstolarad) toteutui 1998, Tanskassa 1999 (Domstolsstyrelsen) ja Norjassa vuonna 2002 (Domstolsadministrasjonen).  

3. Suomi on jäänyt tai oikeastaan jättäytynyt (myös) tässä suhteessa jälkeen muiden maiden kehityksestä. Tuomioistuimien erillisestä keskuhallintohallinnosta on toki keskusteltu 1990-luvun loppuolelta lähtien, mutta siihen se on sitten jäänyt. Vasemmistoa ja vihreitä edustaneet oikeusministerit (Johannes Koskinen ja Tuija Brax) ovat suhtautuneet erittäin tojuvasti hankkeeseen. Ylimmistä tuomioistumista korkein hallinto-oikeus (KHO) ja etenkin sen edellinen presidentti Pekka Hallberg ovat ottaneet asiaan selvääkin selvemmän kielteisen kannan. Korkein oikeus on alkanut viime vuosina pikku hiljaa ja varovasti lämmetä ajatukselle, kuten presidentti Pauliine Koskelon käyttämistä puheenvuoroista ilmenee. 

4. Nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson rohkeni käynnistää uudistuksen ja tuomioistuinvirastoa koskevan arvion tekemisen varsin myöhään eli vasta huhtikuun lopulla 2014, jolloin hallituskautta oli jäljellä enää yksi vuosi. Oikeusministeriö antoi 30.4.2014 tekemällään päätöksellä OTL, ex lainsäädäntöjohtaja Pekka Nurmen ja Hyvinkään käräjäoikeuden laamanni, OTT Tatu Leppäsen tehtäväksi laatia arviomuistio tuomioistuinten keskushallinnon uudistamisesta.

5. Oikeusministeriön ko. toimeksianto perustui maaliskuussa 2013 valmistuneessa Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa (oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 16/2013) ehdotukseen. Hankkeen ensimmäisenä vaiheena on selvitysmiesten raportti tuomioistuinten keskushallinnon uudistamisesta perustamalla tuomioistuinvirasto. Viraston mahdollinen perustaminen on kuitenkin tarkoitus valmistella vasta "joskus myöhemmin" erikseen asetettavassa laajapohjaisessa toimikunnassa. Hankkeessa edettään siis hyvin, hyvin varovaisesti ja, kuten sanottu, sangen hitaasti.

6. Selvitysmiehistä Pekka Nurmi edustaa hallintolainkäyttöä, sillä hän on entinen KHO:n esittelijäneuvos, ja Tatu Leppänen puolestaan yleisiä tuomioistuimia. Leppänen on prosessioikeuden dosentti, joka väitteli riita-asian valmistelusta 1997; olin Leppäsen virallisena vastaväittäjänä. Molemat selvittäjät ovat "OM:n miehiä" siinä mielessä, että he ovat kumpikin toimineet kauan ministeriön lainvalmisteluosaston virkamieheinä. Heidän nyt jättämänsä mietintö on siis "vain arvio" uudistuksesta, ei virallinen ehdotus tuomioistuinviraston perustamisesta. Asiakirjasta on kuitenkin selkeästi luettavissa, että selvitysmiehet kannattavat uuden ja oikeusministeriöstä riippumattoman viraston perustamista ja siten tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä pois ministeriön hoteista.

Selvitysmiesten arvio tuomioistuinviraston perustamisesta 

7. Tuomioistuinlaitoksen kehittämistä pohtinut Markku Arposen puheenjohdolla toiminut komitea ehdotti vuonna 2003 tuomioistuimien keskushallinnon uudistamista ja kehittämistä oikeusministeriöstä erillisen keskushallintoyksikön pohjalta (KM 2003:3) Komitean mukaan ministeriöstä erillinen tuomioistuinten keskushallinto korostaisi tuomioistuinten riippumattomuutta ja muutoinkin selkiyttäisi tuomioistuinten asemaa yhteiskunnassa. Tämä olisi myönteistä tuomioistuinten julkikuvan ja tuomioistuimia kohtaan tunnettavan luottamuksen kannalta. Komitean vähemmistö (äänestys 7-6) joka koostui hallintotuomioistuinten ja ja oikeusministeriöön enemmän tai vähemmän sidoksista olevista henkilöistä, vastusti enemmistön puoltamaa ehdotusta. Ks. komiten mietinnöstä laajemmin blogikirjoituksessa numero 704/6.3.2013.

8. Toimin kehittämiskomitean pysyvänä asiantuntijana. Olen myös komitean mietinnön jälkeen kannattanut ko. uudistusta eli tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä itsenäiselle keskushallintoyksikölle, jossa tuomareilla on vahva asema ja rooli. Katso esimerkiksi blogijuttua 434/30.5.2011 "Tuomioistuinten keskushallinto siirrettävä pois oikeusministeriötä"

9. Nyt eli pitkän, aivan liian pitkän odottelun ja kyttäilyn jälkeen mainittu uudistus on liikahtanut edes pienen askeleen eteenpäin. Kun uudistuksen valmistelu annettiin selvitysmieheille vasta viime keväänä, ei minkäänlaista valmista asiassa ehdi tulla enää tämän hallituskauden aikana, vaan asia ja uudistus siirtyy, kuten oikeusminusteriön tarkoituksena on varmaan ollutkin, jälleen hamaan tulevaisuuteen. Se, otetaanko uudistuksesta maininta huhtikuun vaalien jälkeen toimintansa aloittavan haliituksen ohjelmaan, jää nähtäväksi. Jos otetaan, toimeen tartutaan ja laajapohjainen toimikunta asetetaan vasta joskus vuosina 2017-18, jotta uudistusta saataisiin, jälleen kerran, vetkuteltua ja lykättyä eteenpäin. Jos uusi oikeusministeri tulee demareista, vasureista tai vihreistä, pyritään koko uudistus unohtamaan valtiontaloudellisiin syihin vedoten.

10. Tällaista kirottua vetkuttelua tämä on, eli todella tärkeitä hankkeita ei viedä eteenpäin ideologisista ja puoluepoliittisista syistä johtuen. Sen sijaan ihmisten oikeusturvaa pyritään kaikin keinoin, ei suinkaan parantamaan, vaan päin vastoin huonontamaan ja heikentämään. Yksi esimerkki tästä on hovioikeuksien jatkokäsittelylupajärjestelmän - tämä on yhä edelleen kauhea pitkä ja vastenmielinen sana - soveltamisalan laajentaminen. Tätä koskeva hallituksen lakiesitys jätettiin, aivan tarkoituksellisesti ja taktisista syistä, nykyisen eduskuntakauden karmeaan loppuruuhkaan, jossa esitystä ei ehditä käsitellä eduskunnasa kunnolla eikä lakiesitystä kaataa. Tämän viikon keskiviikkona lakiesitys oli lakivaliokunnan käsittelyssä. Lakiesitys halutaan runnoa läpi vetoamalla oikeusturvan parantamiseen, vaikka on selvää, että lupajärjestelmän laajentaminen kaventaa todellista valitusoikeutta ja heikentää siten kansalaisten oikeusturvaa.


maanantai 12. tammikuuta 2015

906. KKO:n ja KHO:n yhdistäminen

1. Oikeusministeriö asetti 17.12.2013 työryhmän selvittämään korkeimpien oikeuksien organisatorisen yhdistämisen hyödyt ja haitat.  Työryhmän puheenjohtajana toimi hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ja jäseninä Turun hovioikeuden presidentti Timo Esko, oikeusneuvos Tuula Pynnä - hän on toiminut aiemmin KHO:n hallintoneuvoksena - sekä KHO:n kansliapäällikkö Ann-Mari Pitkäranta. Työryhmän toimeksiannon taustalla on
Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa vuosille 2013-2025 tehty ehdotus.

2. Työryhmän tuli siis selvittää korkeimman oikeuden (KKO) ja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) organisatorisesta yhdistämisestä aiheutuvat vaikutukset sekä toiminnalliset hyödyt ja haitat, joita yhdistäminen toisi mukanaa. Selvitystyössä ei ole siis ollut kyse prosessilajien yhdistämisestä tai jonkin prosessilajin eliminoimisesta, vaan ainoastaan ylimpien oikeuksien organisatorisesta yhdistämisestä. Työryhmä ei ole eikä sen ole toimeksiantonsa mukaan edes tarvinnut ottaa mietinnössään kantaa yhdistämisen puolesta tai sitä vastaan. Merkille pantavaa kuitenkin on, ettei työryhmä ole sulkenut yhdistämistä pois. Mietinnön mukaan yhdistämisestä koituisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Korkeimpien oikeuksien yhdistäminen vaatisi perustuslain muuttamista ja uudistuksen mahdollinen toteutuminen ajoittuisi 2020 -luvulle.

3. Työryhmä on selvittänyt korkeimpien oikeuksien asemaa, rakennetta ja toimintaa nykyisessä kaksilinjaisessa tuomioistuinjärjestelmässä. Lisäksi se on arvioinut, toteuttaisiko yhdistetty ylin tuomioistuin korkeimpien oikeuksien perustuslaillisen tehtävän ylimmän tuomiovallan käyttäjänä paremmin ja tehokkaammin kuin kaksi erillistä korkeinta oikeutta ja mitä hyötyjä ja haittoja yhdistämisestä aiheutuisi. Työryhmä korostaa, että yhdistämisen vaikutukset lainkäytön laatuun ovat vahvasti riippuvaisia yhdistämisen toteuttamistavasta. Yhdistämisen tulisi siksi perustua huolelliseen ja kummankin tuomioistuinlinjan erityispiirteet huomioon ottavaan valmisteluun. Ylimpien tuomioistuinten asiantuntemusta olisi tehokkaasti hyödynnettävä valmistelussa.

4. Mietinnössä on hahmotettu kolme pääpiirteistä mallia yhdistämisen hyötyjen ja haittojen konkreettisemman arvioinnin pohjaksi. Mallit kuvaavat ko. vaihtoehtoja sen mukaan, mikä olisi yhdistetyn tuomioistuimen tehtävä ja asiamäärä. Suuria asiallisia eroja näiden vaihtoehtojen välillä ei kuitenkaan näyttäisi olevan.

5. Ensimmäisessä mallissa työryhmä on arvioinut yhdistetyn tuomioistuimen toimintaa nykyisen kaltaisessa tilanteessa, jossa korkein hallinto-oikeus ratkaisisi edelleen merkittävän määrän muita kuin ennakkopäätösasioita (tuomareiden lukumäärä presidentti + 38 jäsentä). Toisessa mallissa arvio perustuu tilanteeseen, jossa korkeimpien oikeuksien tehtäviä on muutettu ja korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätösrooli on selkeästi vahvistunut (presidentti + 30-36 jäsentä). Kolmannessa mallissa korkeimpien oikeuksien toimintojen yhdistäminen olisi viety kaikkein pisimmälle. Siinä ylin tuomioistuin toimisi lähtökohtaisesti yksinomaan ennakkopäätöksiä antavana tuomioistuimena (presidentti + 24-26 jäsentä).

6. Työryhmän mukaan korkeimpien oikeuksien yhdistäminen selkeyttäisi tuomioistuinlaitoksen rakennetta ja muutoksenhakuteitä. Yhdistetyllä ylimmällä tuomioistuimella olisi nykyistä tilannetta paremmat edellytykset ohjata oikeus- ja hallintokäytäntöä yhdenmukaisin perustein. Lisäksi yhdistetyn ylimmän tuomioistuimen edellytykset oikeuslaitoksen kokonaisvaltaiselle kehittämiselle olisivat nykyistä kaksijakoista järjestelmää paremmat. Yhdistäminen mahdollistaisi myös asiantuntemuksen tehokkaamman käytön yli tuomioistuinlinjarajojen sekä vahvistaisi eri prosessilajien tasapainoista kehittymistä. Työryhmä toteaa, että yhdistämisen vaikutukset lainkäytön laatuun ovat kuitenkin vahvasti riippuvaisia yhdistämisen toteuttamistavasta. Edellytyksenä on, että yhdistäminen perustuisi huolelliseen molemmat tuomioistuinlinjat huomioon ottavaan valmisteluun ja että molemmat nykyiset korkeimmat oikeudet osallistuisivat siihen asiantuntemuksellaan. Työryhmän puheenjohtaja Olli Mäenpää sanoo HS:n haastattelussa 10.1., että yhdistämisestä saataisiin aikaan vuosittain "vain" miljoonan euron säästö.

7. Työryhmän mietintö löytyy tästä.

8. On toki rohkaisevaa, että työryhmä on suhtautunut myönteisesti ylimpien tuomioistuinten yhdistämiseen. Uudistus on minustakin hyvä tavoite, mutta sen toteutuminen vaatinee kuitenkin aikaa ja voinee toteutua aikaisintaan 2020-luvun loppupuolella. Työryhmän esittämistä vaihtoehtoisista organisaatiomalleista kannattaisiin lähinnä mallia III, jonka mukaan ylin tuomioistuin toimisi kaikissa asioissa prejudikaattituomioistuimena.

9. Mutta miksi ihmeessä yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten organisaatiouudistuksessa tulisi lähteä huipulta eli ylimpien oikeusasteiden yhdistämisestä? Kaikissa  uudistuksissa olisi yritettävä toimia mahdollisimman rationaalisesti ja edetä, kuten vanha sanonta kuuluu, "tyvestä puuhun" -periaatteella. Myös tuomioistuinlaitosta uudistettaessa olisi järkevää aloittaa alempien tuomioistuinten organisatorisesta yhdistämisestä tai uudelleenjärjestelystä.  Hanke, jossa yhdistettäisiin vain ylimmät tuomioistuimet, jättää tuomioistuinorganisaation torsoksi.

10. Itse olen jo vuosia sitten ehdottanut, että alimmat eli alueelliset hallintotuomioistuimet voitaisiin liittää tai integroida, ei hovioikeuksiin, kuten on joskus esitetty, vaan tiettyihin suurimpiin käräjäoikeuksiin. Käräjäoikeuksien myös hallintolainkäytön alalla antamista päätöksistä valitettaisiiin ensin hovioikeuteen ja hovioikeuden ratkaisuista valituslupajärjestelmän puitteissa uuteen yhtenäiseen (ja uljaaseen) ylimpään tuomioistuimeen.

11. Suomen on turha hakea mallia sellaista suurista maista kuin vaikkapa Saksa, Ranska tai Iso-Britannia. Myöskään Norjan tai Tanskan mallit eivät meille kelpaa, koska ko. maat ovat oikeudellisesti kallellaan meille vieraaseen eli brittiläisen oikeusjärjestelmään suuntaan.

12. Suomelle sopiva malli löytyisi läheltä eli Virosta. Kuten työryhmän mietinnössä ja sen liitteessä on selvitetty, Virossa on alimpana instanssina neljä maaoikeutta (maakohtud), jotka käsittelevät riita- ja rikosjuttuja, sekä kaksi hallintoasioita käsittelevää hallinto-oikeutta (halduskohtud). Niiden päätöksistä valitetaan yhteiseen muutoksenhakuasteeseen (ringkonnakohtud), joita on kaksi. Viron korkein oikeus (riigikohus) toimii jo nyt  ylimpänä oikeuasteena, ei vain riita- ja rikosasioissa, vaan myös hallintoasioissa; lisäksi riigikohus toimii perustuslakituomioistuimena. Virossa ei siten ole KHO:ta vastaavaa erillistä ylintä hallintotuomioistuinta.  Virossa on olemassa valmiina suunnitelma, jonka mukaan edellä mainitut kolme tuomioistuinastetta yhdistetään yhdeksi ja riippumattomaksi kokonaisuudeksi. Tämä merkitsee sitä, että hallinto-oikeudet ja maaoikeudet yhdistetään ja kaksi väliasteen tuomioistuinta (ringkonnakohtud) käsittelevät  siviili-, rikos- ja hallintoasioita eri kokoonpanoissa.

13. Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo käsitteli Helsingin yliopiston tutkijaseminaarissa 23.1.-14 pitämässään puheessa, joka löytyy tästä, tuomioistuinlaitoksen organisaatioperustaa otsikolla "Yksi vai kaksi tuomioistuinlinjaa". Koskelo kannattaa yksilinjaista tuomioistuinorganisaatiota, vaikka hänen puheenvuoronsa on yleisesti ottaen aika kryptinen ja teoreettinen. Koskelon mukaan oikeudenhoidon - hän karttaa jostakin syystä sanoja lainkäyttö ja organisaatio - uudistuksessa "ei ole kyse nykyisten organisaatioiden lakkauttamisesta, eikä liioin jonkin nykyisen instanssin yhdistämisestä johonkin toiseen". Tämä johtuu Koskelon mukaan siitä, etteivät  nykyiset instanssirakenteet ole symmetrisiä, koska meillä on yleisissä tuomioistuimissa kolme oikeuastetta, hallintolainkäytössä vai kaksi ja erityisaloilla on vielä omat järjestelynsä. Koskelon mukaan uudistuksessa olisi kysymys lainkäytön toimintojen uudelleenjärjestelystä, jossa nykyiset organisaatiot kauttaaltaan olisivat uudistamisen piirissä. Lopputuloksena olisi kolme uutta, toistaiseksi nimetöntä oikeusastetta.

14. Kannatan Koskelon mainitsemaa yksilinjaista kolmen oikeusasteen mallia, olen kirjoittanut ko. uudistuksen puolesta jo vuosikausia. Koskelo puhuu yhdistämisen sijasta tuomioistuinten "uudelleenjärjestelystä", mutta hän ei kerro, mitä tuo järjestely itse asiassa pitäisi sisällään ja miksi esimerkiksi hallinto-oikeuksia ja käräjäoikeuksia ei saisi organisatorisesti yhdistää keskenään; nyt OM:lle jätetyssä mietinnössäkin pohditaan juuri KKO:n ja KHO:n yhdistämistä eikä pelkästään hieman mitäänsanomattomasti ylimmän tuomiovallan "uudelleenjärjestämistä". Ehdottamani yhdistämismalli ei tarkoittaisi hallintolainkäytön lakkauttamisesta, vaan se säilysi edelleen ja olisi myös jatkossa nykyisten hallintotuomareiden vankoissa käsissä. Nykyisin vallitseva organisaatioiden tietty epäsymmetrisyys ei olisi yhdistämisen tai uudelleenjärjestelyn esteenä. Hallintoasioissa otettaisiin käyttöön väliasteen muutoksenhaku, jota tehtävää hoitaisi kaksi hovioikeutta eli käytännössä niihin perustettavat erityisosastot. Tämä mahdollistaisi sen, että ylimmän instanssin toiminta perustuisi myös hallintolainkäyttöasioiden osalta valituslupajärjestelmän varaan.

15. Helsingin Sanomat varoittelee tämänpäiväisessä (12.1.) pääkirjoituksessaan, että KKO:n ja KHO:n yhdistäminen voisi "rajata valitusoikeutta". Lehti haluaa varoittaa, että valitusoikeutta rajoitettaisiin, jos yhdistetty ylin oikeuaste keskittyisi myös hallintolainkäyttöä koskevissa valitusasioissa ennakkopäätösten antamiseen, sillä se edellyttäisi valituslupajärjestelmän omaksumista. Valituslupa ei ole kuitenkaan KHO:ssakaan täysin tuntematon asia, sillä se on jo tietyissä asioissa voimassa. Lisäksi KHO on kehittynyt vuosi vuodelta muutoinkin ennakkopäätöstuomioistuimen suuntaan.

16. Omassa mallissani, HS:n esiin nostama uhkakuva poistuisi, sillä sen mukaan käräjäoikeuden myös hallintoasioissa antamista päätöksistä valitettaisiin, ei suoraan KHO:een, vaan väliasteeseen eli hovioikeuteen. Nykyisin riita- ja rikosjutuissa saadaan useimmiten lopullinen ratkaisu jo hovioikeudesta, sillä korkein oikeus myöntää vain noin 7-8 prosentissa tapauksista valitusluvan. Samanlaiseen  tulokseen päästäisiin myös hallintoasioissa, jos nykyiset ylimmät oikeudet yhtenäistettäisiin ja yhdistetyssä oikeudessa otettaisiin myös hallintoasioiden osalta käyttöön valituslupajärjestelmä.

17. On valitettavaa, että oikeusministeriössä on ryhdytty pohtimaan ainoastaan KKO:n ja KHO:n yhdistämistä, mutta unohdettu kysymys alempien tuomioistuinten uudelleenjärjestelystä ja yhdistämisestä. Nyt mietintönsä jättäneen työryhmän työ on jäänyt puolitiehen, kun se ei ole toimeksiannostaan johtuen pohtinut lainkaan a) alueellisten hallinto-oikeuksien yhdistämistä käräjäoikeuksiin, ja b) valitusoikeuden järjestämistä myös hallntoasioiden osalta yhdistetystä alioikeudesta hovioikeuteen.





perjantai 9. tammikuuta 2015

905. Tuomarinohjeita

1. Oikeustapauksia blogissa kommentoidessani olen joutunut usein kiinnittämään huomiota erityisesti kahteen asiaan, joissa esiintyy epäkohtia. Ne ovat tuomarin prosessinjohto ja tuomion perusteleminen. Olen kirjoittanut mainituista asioista juridisissa aikakausilehdissä ja käsitellyt niitä myös muutamissa kirjoissani. 

2. Kun olin itse tuomiokunnan päällikkötuomarina (1978-1990) - kihlakunnantuomaria kutsuttiin aikoinaan ukkotuomariksi - yritin opastaa käräjiä istuvia notaareja ja tuomiokunnan käräjätuomareita, jotta oikeudenkäyntiä voitaisiin kehittää järkevällä tavalla. Tässä tarkoituksessa laadin kirjallisia ohjeita ja käsittelin niissä epäkohtia ja puutteita, jotka tuolloin eli ennen vuonna 1993 toteutunutta alioikeusuudistusta vaivasivat oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäynti perustui suullis-pöytäkirjalliseen käsittelyyn, juttujen toistuviin lykkäyksiin ja käsittelyn pikkutarkkaan pöytäkirjaamiseen. Tuomareiden prosessijohto oli passiivista ja tuomioiden perustelut niukkoja; pöytäkirjan pitämistä pidettiin tuomion perustelemista tärkeämpänä tehtävänä. Riita-asoissa käsittely ei jakautunut valmisteluun ja pääkäsittelyyn, ja lykätyissä jutuissa oikeuden puheenjohtaja saattoi vaihtua jopa monta kertaa.Todistelun välittömyys ja käsittelyn keskitys ei toteutunut, koska lykätyissä jutuissa todistelua otettiin usein vastaan useissa eri istunnossa.

3. Oikeudenkäyntimenettelyn monet epäkohdat olivat harmillisia. Tuomarikunnalla ei näyttänyt olevan valmiuksia prosessin kehittämiseen ja valmisteilla ollut alioikeusuudistus viipyi viipymistään. Kirjoitin artikkelin "Tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä", joka julkaistiin Defensor Legis -lehden numerossa 1-2/1989 s. 56-77. Siinä samoin kuin eräissä muissakin kirjoituksissa käsittelin keinoja, joiden avulla tuomarit voisivat kehittää menettelyä omatoimisesti eli ilman lainsäädännön muuttamista. 

4. Ikaalisten tuomiokunnassa otettiin ennen alioikeusuudistuksen voimaantuloa käyttöön tiettyjä menettelyuudistuksen periaatteita. Alioikeuden puheenjohtajia kehotettiin menettelyn suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen lisäämiseen, kirjelmien torjumiseen sekä lykkäysten välttämiseen. Riita-asioissa otettiin käyttöön  valmistelua tarkoittavia keinoja. Lainsäädännössä riita-asian valmistelu toteutui vasta muutamaa vuotta myöhemmin eli 1.12.1993, jolloin alioikeusuudistus tuli voimaan.

5. Laadin 1988 muistion asioista, joiden avulla erityisesti riita-asian oikeudenkäyntiä voitiin järkevöittää ja kehittää tulossa olevan uudistuksen suuntaviivojen mukaisesti. Lähetin muistion myös eräille muille  alioikeuksille ja esittelin ohjeita oikeusministeriön järjestämissä prosessinjohtoseminaareissa. 

6. Sattuneesta syystä kaivoin jokin aika sitten muistion esiin ja esittelen sen nyt asiasta kiinnostuneille lukijoille, kas tässä:

Tuomarinohjeita alioikeuden puheenjohtajille

(1) Tuomarin tärkeimmät tehtävät oikeudenkäynnissä ovat

* prosessin johtaminen ja
* päätöksen perusteleminen

Keskity siis erityisesti niihin.

(2) Prosessinjohdossa tärkeintä on huolehtia asian perusteellisesta, mutta samalla sen joutuisasta käsittelystä (= materiaalinen prosessinjohto). Siihen oikeudella OK 14:4:n mukaan on aina jutun laadusta riippumatta nimenomainen velvollisuus.

(3) Asia voi tulla perusteellisesti käsitellyksi ja selvitetyksi vain, jos ratkaisua varten koottu aineisto (= tosiseikat ja todisteet) on mahdollisimman selkeä ja täydellinen. Tuomarin tehtävänä on valvoa, että näin myös käytännössä tapahtuu.

(4) Paras tuomarin käytettävissä oleva keino asian selvittämiseksi on kyselyoikeuden käyttö. Siihen puheenjohtajalla on sekä riita- että rikosasiassa myös velvollisuus (OK 14:1.1 ja 3.3). Tuomarin kysymysten, huomautusten, informointien yms. keinojen avulla asianosaiset voidaan saada tehokkaasti selvittämään asiaa.

(5) Materiaalisen prosessinjohdon tarkoituksena ei ole, että tuomari selvittäisi viran puolesta, mitä vaatimuksia asiassa voitaisiin esittää, tai mihin tosiseikkoihin taikka todisteisiin vaatimukset olisi mahdollista perustaa. Prosessinjohdon tarkoituksena on selvittää, mikä on asianosaisten tarkoitus eli mihin edellä mainittuun aineistoon he itse haluavat ratkaisun perustuvan, sekä saada asianosaiset toimimaan tämän mukaisesti.

(6) Vaadi heti oikeudenkäynnin alussa asianosaisilta tarkka selvitys heidän vaatimuksistaan ja niiden perusteista. Tämä koskee kanteen lisäksi myös vastaajan vastinetta. Selvitä, mihin seikkoihin vastaajan kanteen vastustaminen perustuu, eli kiistääkö vastaaja kanneperusteiden olemassaolon vai vetoaako hän siihen, ettei kanne perustu lakiin (oikeusväite) tai onko vastaajan tarkoituksena vedota johonkin vastatosiseikkaan. Vaadi selvitys erikseen jokaisen kanneperusteen ja sen jälkeen jokaisen vastaajan mahdollisesti esittämän vastatosiseikan osalta.

(7) Asianosainen on yleensä aina jutun paras tietolähde. Älä siis unohda oikeuden istunnossa asianosaisten henkilökohtaista kuulemista ja kuulustelua, vaikka asianosaisilla olisi oikeudenkäynnissä avustaja. On virhe, jos annat asianosaisen istua tuppisuuna avustajansa vieressä koko oikeudenkäynnin ajan.

(8) Lykätessäsi jutun lisäselvitystä varten velvoita pääsäännön mukaan asianosaiset saapumaan jatkokäsittelyyn henkilökohtaisesti, ellei heitä ole jo kuultu. Tähän tuomioistuimella on oikeus. Kokemuksen mukaan asianosaisten henkilökohtainen kuuleminen on tehokas keino selvittää asian faktapuolta.

(9) Muista, että olet oikeuden istunnossa, et millään "lukukinkereillä." Vältä siis lukemasta oikeudelle jätettyjä asiakirjoja äläkä salli muidenkaan niitä lukemalla esittää, ellei siihen ole jonkin asiakirjan tai sen kohdan osalta erityistä syytä. Et ole käräjillä osoittamassa sisälukutaitoasi, vaan se, mistä sinulta odotetaan näyttöä, on prosessin johtaminen ja asian ratkaiseminen oikein. Asiakirjojen lukeminen ei ole prosessinjohtoa eikä muutoinkaan oikeuden puheenjohtajan arvovallalle sopivaa toimintaa.

(10) Riita-asiassa kantajan avustajan tai asiamiehen tehtävänä on esittää haastehakemukseen perustuva kanne. Tämä voi tapahtua vapaamuotoisesti haastehakemusta lukematta. Puheenjohtajan tehtävänä ei ole lukea haastehakemusta eikä kertoa, mitä kantaja vaatii ja millä perusteilla.

(11) Rikosasiassa esitutkintapäytäkirjan ja sen liitteiden lukeminen oikeudessa on tarpeetonta työtä ja osoitus oikeudenkäynnin kehittymättömyydestä. Esimerkiksi asianomistajan ja syytetyn poliisikuulustelussa antamien kertomusten lukeminen on turhaa työtä, koska mainitut asianosaiset ovat henkilökohtaisesti oikeudessa saapuville ja voivat siten esittää lausumansa suoraan oikeudelle. Esitutkinta-asiakirjat voivat kyllä olla istunnossa esillä, jolloin niistä voidaan seurata, kertovatko asianosaiset ja todistajat samalla  tavalla kuin he ovat kertoneet esitutkinnassa. 

(12) Älä lue itse myöskään muita oikeudelle esitettyjä ja annettuja asiakirjoja, vaan kehoita asiakirjan oikeudelle antavaa asianosaista ta tämän avustajaa selostamaan niiden sisältöä vapaamuotoisesti. Älä salli, että asianosaiset tai avustajat taikka asiamiehet vain antavat oikeudelle nipun asiakirjoja, jotta puheenjohtaja ryhtyisi niitä lukemaan ja selvittämään, vaan kehota heitä itse selostamaan asiakirjojen sisältöä.

(13) Jos kuitenkin jonkin asiakirjan esittäminen lukemalla osoittautuu tarpeelliseksi, niin anna tehtävä asiakirjan esittäneelle syyttäjälle tai asianosaisen avustajalle/asiamiehelle taikka notaarille. Keskity itse seuraamaan asianosaisten esityksiä ja heidän reaktioitaan, pohtimaan riitakysymyksen selvittämistä ja valmistautumaan tarvittavien kysymysten esittämiseen asianosaisille tai heidän avustajilleen.

(14) Älä salli asianosaisten, avustajien tai asiamiesten lukea istunnossa oikeudenkäyntikirjelmiä ja jättää niitä oikeuden luettavaksi. Kirjelmät eivät toteuta suullista ja välitöntä menettelyä eivätkä asian tehokasta selvittämistä, vaan johtavat usein jutun lykkäämiseen. Muista, että "paperit eivät punastele", sen sijaan asianosaisten ja heidän edustajiensa suullisista lausumista voidaan tehdä johtopäätöksiä esitysten uskottavuuden suhteen. Oikeudenkäyntikirjelmiin perustuva oikeudenkäynti on vanhanaikaista prosessia, jollaista ei muissa maissa enää harrasteta. 

(15) Riita-asiassa kantajan tulee esittää vaatimuksensa ja niiden perusteet jo haastehakemuksessa. Jos katsot kirjallisen vastineen esittämisen tarpeelliseksi, pyydä, että vastaajaa toimittaa vastineensa sinulle ja kantajan asiamiehelle tuomiokunnan kansliaan jo ennen oikeuden istuntoa, jolloin vastinetta ei esitetä vasta istunnossa. Jos enempi kirjelmien vaihto on laajassa tai vaikeassa jutussa tarpeen, sovi asianosaisten kanssa siitä, että kirjelmät puolin ja toisin toimitetaan em. tavalla ennen istuntoa tuomiokunnan kansliaan. Pääsääntönä tulisi pitää, että asianosaiset ilmoittavat kaikki todistajansa ja kirjalliset todisteensa jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annetussa vastineessa. 

(16) Muista, että asian istunto on asianosaisten välistä keskustelua, jota sinä johdat ja johon osallistunut omilla puheenvuoroillasi. Asianmukaista keskustelua ei synny, jos vain luet oikeudelle jätettyjä asiakirjoja tai sallit asianosaisten taikka heidän avustajiensa ja asiamiestensä lukea kirjelmiä. Asiakirjojen ja kirjelmien lukemiseen perustuvan istunnon eli eräänlaisten "käräjäkinkereiden" seuraaminen tuntuu paitsi asiaan osallisten myös paikalla mahdollisesti olevan yleisön kannalta ikävystyttävältä ja antaa masentavan kuvan koko oikeudenkäynnistä.

(17) Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen todistajankertomusten lukeminen istunnossa on ainoastaan poikkeustapauksissa luvallista. Pääsäntönä on mainittujen kertomusten lukemiskielto, jonka rikkominen voi olla jopa oikeudenkäyntivirhe. Kehota sen vuoksi todistajaa esittämään kertomuksensa suullisesti, vaikka todistaja valittelisi muistamattomuuttaan tai haluaisi jostakin muusta syystä vältellä kertomuksen esittämistä tai vain viitata siihen, mitä hän on esitutkinnassa kertonut.

(18) Istuntopöytäkirjan pitäminen on tuomarin prosessinjohtoon verrattuna sekundääristä toimintaa. Voit antaa pöytäkirjan pitämisen notaarin tai käräjäsihteerin tehtäväksi. Pikkutarkasta pöytäkirjan pitämisestä huolehtiminen ei ole tuomarin arvovallan mukaista, vaan saattaa antaa hieman oudon kuvan tuomarin päätehtävistä istunnossa. Puheenjohtajan tehtävänä on vain valvoa, että pöytäkirjaa pidetään hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti.

(19) Tuomarin muodolliseen prosessinjohtoon kuuluu huolehtia mm. käsittelyn suullisuudesta, välittömyydestä, joutuisuudesta ja julkisuudesta, samoin kuin siitä, että riidan osapuolten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu ja heitä kuullaan toistensa esityksistä ja koko prosessiaineistosta. Puheenjohtajana sinulla on velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä eikä asiaan sekoiteta mitään sellaista, joka ei siihen kuulu, mutta etteivät asianosaiset tai heidän avustajansa taikka asiamiehensä toisaalta sorru ns. ohipuhumiseen.

(20) Puheenjohtajan aineelliseen (materiaaliseen) prosessinjohtoon puolestaan kuuluu huolehtia siitä, että asia tulee asianmukaisesti ja perusteellisesti käsitellyksi. Tuomarin tulee kyselyjen ja huomautusten avulla pyrkiä selvittämään, mitä asianosaiset lausumillaan tarkoittavat, sekä poistamaan asianosaisten vaatimuksia, perusteita tai väitteitä rasittavat puutteet, epäselvyydet tai ristiriitaisuudet. Tuomari on velvollinen selvittämään, mihin mainitsemiinsa tosiseikkoihin osaiset haluavat vedota vaatimustensa välittöminä perusteina eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin puolestaan vain todisteina. - Ks. tuomarin materiaalisesta prosessinjohdosta tarkemmin Virolaisen artikkelia Lakimies-lehdessä 1983 s. 148-173) ja kirjaa Materiaalinen prosessinjohto (1988).

(21) Tuomarin velvollisuuksiin kuuluu tarvittaessa informoida asianosaisia sellaisista tapaukseen mahdollisesti soveltuvista oikeusnormeista, joihin asianosaiset eivät itse ole itse huomanneet vedota tai kiinnittää riittävää huomiota, sekä kehottaa heitä lausumaan yleensä käsityksensä sovellettavista oikeussäännöksistä.  Lain soveltamista koskeva jura novit curia -periaate ei estä tuomaria harjoittamasta informatiivista prosessinjohtoa. Asianosaisen kuulemisen periaate suorastaan edellyttää, että istunnossa keskustellaan myös lain soveltamista ja tulkintaa koskevista kysymyksistä. Tavoitteena on myös oikeuskysymysten eli lainsoveltamisen osalta pidettävä sitä, ettei tuomioistuimen ratkaisu saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

(22) Ennen todistajien kuulemiseen ryhtymistä on tärkeätä selvittää mahdollisimman tarkasti ne teemat, joista kutakin todistaa on tarkoitus kuulla. Tämän selvityksen avulla voidaan muun muassa arvioida, onko todistajan kuuleminen kaikista ilmoitetuista seikoista lainkaan tarpeen. Pyydä riita-asiassa asianosaisia ilmoittamaan kutakin todistetta koskevat teemat jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annettavassa kirjallisessa vastineessa. 

(23) Pidä mielessä OK 17:7:n säännös, jonka mukaan tuomioistuin ei saa sallia sellaisen todisteen esittämistä, joka koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai jo selvitetty tahi josta näyttö on huomattavasti vähemmällä vaivalla tai kustannuksilla saatavissa. Kahdesta tai useammasta käytettävissä olevasta todistuskeinosta asianosaisen tulee valita paras eli se, jonka voidaan arvioida olevan luotettavin. Tarpeettoman todistelun epäämisessä on kysymys tuomarin prosessiaineistoa rajoittavasta prosessinjohdosta.

(24) Muista toisaalta OK 17:8:n säännökset, joiden mukaan tuomarilla on tietyin edellytyksin ja rajoituksin oikeus määrätä omasta aloitteestaan hankittavaksi todisteita. Rikosasiassa tuomari ei kuitenkaan saa ryhtyä selvittämään syytettä tukevien todisteiden hankkimista tai esittämistä. Riita-asiassa tuomarin on puolestaan syytä rajoittua selvittämään, miten asianosaiset itse suhtautuvat mahdollisten uusien todisteiden esittämiseen.

(25) Muista ratkaisua tehdessäsi tuomioistuimen tutkimisvaltaa rajoittavat säännökset, joita ovat väittämistaakka riita-asioissa (ks. siitä Virolainen, Väittämistaakasta vähäsen, LM 1985, s. 973-1006) ja syytesidonnaisuus rikosasiassa (ks. Virolainen, LM 1974 s. 25-43). Tuomioistuimella ei ole lupa ulottaa tutkintaansa riidan kohteen tai syytteessä mainitun teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan ratkaisussa tulee pysyä asianosaisten vaatimusten ja niiden perusteiksi vetoamien oikeustosiseikkojen puitteissa. Toisaalta tuomiossa on annettava lausunto kaikista asianosaisten esittämistä vaatimuksista ja väitteistä.

(26) Perustele ratkaisu niin seikkaperäisesti, selkeästi ja avoimesti, että asinosaiset ja heidän avustajansa sekä asiamiehensä ymmärtävät, millä perusteilla lopputulokseen on päädytty (Ks. tuomion perustelemisesta lähemmin Virolainen, LM 1986 s. 889-917). Perusteluvelvollisuus, joka koskee myös vasta-argumenttien (contra-perustelut) ilmoittamista, palvelee osaltaan asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumista. Perusteluissa tulee ilmoittaa, millä perusteella jonkin riitaisen seikan on katsottu tulleen näytetyksi tai jääneen näyttämättä.

(27) Tuomio on perusteltava myös oikeuskysymysten osalta. Älä siis tyydy ilmoittamaan vain lain soveltamisen lopputulosta, vaan kirjoita näkyviin, mihin seikkoihin juridinen päättelysi perustuu. Vältä "on katsottava" -tyyppistä argumentointia. Kirjoita lainkohtien lisäksi perusteluissa näkyviin myös oikeuskysymyksen ratkaisuun vaikuttaneet muut oikeuslähteet eli lakien esitöissä, oikeuskäytännössä (ennakkopäätöksisssä) sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Ratkaisuun vaikuttaneiden reaalisten näkökohtien eli asia-argumenttien ilmoittaminen on myös hyödyllistä.

(28) Kohtele asianosaisia sekä heidän avustajiaan ja asiamiehiään, todistajia sekä käsittelyyn osallistuvia muita henkilöitä tasapuolisesti, ystävällisesti ja kärsivällisesti. Vältä antamasta vaikutelmaa, jonka mukaan käsiteltävä asia olisi rutiininluontoinen tai yhdentekevä. Johda prosessia tehokkaasti ja joutuisasti, mutta toisaalta asianmukaisesti ja käsittelyä tarpeettomasti kiirehtimättä. 

(29) Ole, kuten tuomarinvalassa edellytetään, "rehellinen ja totinen tuomari" (OK 1:7), huumoriakaan silti kokonaan unohtamatta.

(30) Nämä ohjeet eivät ole ristiriidassa lakikirjan alkulehdille painettujen Olaus Petrin vanhojen tuomarinohjeiden kanssa, joita voidaan edelleen soveltuvin osin noudattaa.

8.8.1988/JV
------

7. Oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lainsäädäntö on uudistettu lähes kokonaan, mutta  käytäntö ei vastaa läheskään aina kunnon lainkäytölle asetettavia laatuvaatimuksia. Riita-asian pääkäsittelyä edeltää valmistelu, joten samanlaista lykkäysruljanssia kuin aikaisemmin ei enää esiinny. Toisaalta valmistelu etenee mm. materiaalisen prosessinjohdon passiivisuudesta ja asianajajien huonosta valmistautumisesta johtuen usein kovin hitaasti. Pääkäsittelyjäkin siirretään usein istunnosta toiseen ja ne saattavat kestää viikkoja tai jopa kuukausia. Oikeudenkäynnin kokonaiskesto ei ole lyhentynyt, vaan päin vaston pidentynyt. Ratkaisuja annetaan pääsäännön mukaan kansliatuomioina, vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion julistaminen välittömästi pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Kansliatuomion antamisessa ei noudateta laissa säädettyä kahden viikon määräaikaa, vaan tuomiot annetaan usein vasta monen viikon tai kuukauden kuluttua pääkäsittelystä. Tuomion perustelut ovat laajentuneet ja osin myös niiden laatu on parantunut, mutta näyttöä selostetaan usein tarpeettoman laajasti; sen sijaan näytön arvioinnin pohdinta on usein puutteellista. Oikeuskysymyksiä eli lain soveltamista ja tulkintaa perusteellaan yleensä liian niukasti eikä oikeudellisessa päättelyssä tukeuduta tarvittavissa määrin lakien esitöihin, ennakkopäätöksiin tai oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Valitusoikeutta hovioikeuteen on rajoitettu jatkokäsittelyluvalla, vaikka hovioikeuksiin tehtävien valitusten määrät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Eduskunnan käsiteltävä on parhaillaan taas uusi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuva ja täysin idioottimaiselta tuntuva laajennus, mikä merkitsee varsinkin rikosasioissa syytetyn oikeusturvan kaventumista entisestään. Hovioikeuksien ratkaisujen julkaiseminen on alkeellisella tasolla jne. jne.  

8. Oikeusministeriö, lainvalmistelijat ja ylioikeuksien päällikkötuomarit puhuvat jatkuvasti tarvittavilla säästöillä, vaikka esimerkiksi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajennus perustuu yksinomaan hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden työn keventämiseen. Lainkäyttöä koskevia asioita tarkastellaan yksinomaan tuomioistuinten työn sujuvuuden, eli käytännössä työn keventämisen ja minimoinnin, ei asianosaisten oikeusturvan kannalta. Tuomioistuinten ja tuomareiden työ kevenee, mutta asianosaisten oikeusturva ja pääsy oikeuteen ja oikeuksiin heikkenee. Tuomareiden osaamistaso vaihtelee suuresti eikä tuomarinuran avaamisessa ole päästy asetettuihin tavoiteisiin, vaikka tästäkin asiasta on puhuttu jo reilut 30 vuotta. Ylimmät oikeusasteet eli korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus täydentävät yhä edelleen itse itseään, ja niiden jäsenten usein "vinkkaamiseen" perustuva rekrytointitapa on yhtä salamyhkäistä ja sisäänlämpiävää kuin aikaisemminkin. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten lukumäärä on ollut jo vuosia selvässä laskusuunnassa.

9. Tuomioistuinprosessia rasittavien epäkohtien ja puutteiden määrä ei näytä vähenemisen merkkejä, vaikka lainsäädäntöä onkin uudistettu, usein tosin huonompaan ja oikeusturvaa kaventavaan suuntaan. Lainkäytön ja tuomitsemisen tasoa ei voida edes ratkaista yksinomaan lainsäädännön muutoksilla, vaan ratkaisevassa asemassa on oikeuskäytäntö, johon taas vaikuttavat ennen muuta omaksutut menettelytavat sekä tuomareiden ammattitaito ja -etiikka.

10. Kriitikoilla olisi edelleen paljon arvostelun aiheita ja työtä prosessimenettelyä koskevien korjausehdotusten tekemisessä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kriitikkoja ei valtakunnasta juuri enää löydy. Oikeusteoriassa on lanseerattu käsite kriittinen oikeuspositivismi, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Selvää on, että lainkäytön laadun parantamiseksi tarvittaisiin kriittistä prosessioikeutta, jonka kannattaja ja harjoittaja olen itse aina ollut. Nykyisin viroissa olevilla prosessioikeuden tutkijoilta ja professoreilta ei kuitenkaan tunnu löytyvän kriittistä otetta, vaan he ovat kaikki enemmän tai vähemmän jees -naisia ja  -miehiä, joille tuntuu riittävän lainsäädännön ja oikeusperiaatteiden pikkutarkka selostaminen ja tiukasti lakien esitöihin perustuvien oppikirjojen laatiminen. Krititikkiä ei esitetä tai jos esitetään, se tehdään niin varovaisesti, ettei juuri kukaan sitä huomaa tai noteeraa. 

perjantai 2. tammikuuta 2015

904. Asianosaisen kuuleminen oikeudenkäynnissä

1. Korkein oikeus on antanut viime marraskuussa valitusluvan asianosaisen kuulemista koskevassa asiassa (VL 2014:113):

Vakuutusyhtiö oli ilmoittanut vakuutetulle hankkivansa lääkätietellistä lisäselvitystä tutkiakseen, onko tapaturmakorvauksen epäävä päätös oikaistavissa vakuutetun valituksessaan esittämien vaatimusten mukaisesti. Lisäselvityksen saavuttua vakuutusyhtiö ilmoitti vakuutetulle, ettei lisäselvitys aiheuttanut muutosta vakuutusyhtiön aikaisempaan kantaan, ja toimitti vahinkoasiakirjat edelleen muutoksenhakulautakuntaan. Asia ratkaistiin muutoksenhakulautakunnassa ja sittemin vakuutusoikeudessa ilman, että vakuutetulle olisi varattu erikseen tilaisuutta antaa lausuntoa lisäselvityksen merkityksestä. Kysymys siitä, onko asiassa tapahtunut vakuutetun väittämä oikeudenkäyntivirhe kuulemisperiaatteen loukkauksen johdosta.

2. Asianosaisen kuuleminen (kuulemisperiaate, kontradiktorinen periaate, audiatur et altera pars -sääntö) tarkoittaa suppean määritelmän mukaan sitä, ettei asiaa saa ratkaista tuomioistuimessa ennen kuin asianosaisia on kuultu eli kummallekin osapuolelle on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet ja todisteet sekä vastata toistensa esityksiin. Tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia kuulemisen toteutumisesta. Tuomiota tai päätöstä ei saada perustaa sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. 

3. Nykyisin kuulemisperiaatteella on edellä mainittua laajempi soveltamisala, sillä se koskee myös tuomioistuimen hankkimaa selvitystä samoin kuin lainsoveltamista eli oikeudenkäyntiaineiston oikeudellista arviointia koskevia kysymyksiä. Ei siis riitä, että asianosainen saa tiedon vastapuolensa esittämästä aineistosta ja tilaisuuden kommentoida sitä, vaan hänelle tulee varata tilaisuus lausua käsityksensä myös tuomioistuimen asiassa hankkimasta selvityksestä ja tosiasia-aineistoa koskevista lainsoveltamiskysymyksistä. Ratkaisu ei saa myöskään vm. osin tulla asianosaiselle yllätyksenä. Asianosaisen oikeus saada tieto oikeudenkäyntiaineistosta ja oikeus esittää siitä mielipiteensä (knowledge of - ja comment on - sääntö) koskee siis myös tuomioistuimen hankkimaa lisäselvitystä ja oikeusnormien soveltamista.

4. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6.1 artiklassa ja KP-sopimuksen 14.1. artiklassa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Suomen perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus tulla kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisistä elementeistä. Kuulemisperiaatteen rikkominen on oikeudenkäyntivirhe, jonka johdosta myös lainvoiman saanut ratkaisu voidaan poistaa kanteluteitse.

5. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle toistakymmentä langettavaa tuomiota tapauksissa, jolloin tuomioistuin on laiminlyönyt varata asianosaiselle tilaisuuden lausua mielipiteensä todistusaineistosta, jonka joko asianosaisen vastapuoli on esittänyt tai jonka tuomioistuin on hankkinut omasta aloitteestaan. Korkein oikeus on puolestaan antanut 1990- ja 2000- luvulla useita kuulemisperiaatteen rikkomista koskevia ennakkopäätöksiä silloin, kun tuomioistuin ei ole varannut asianosaiselle tilaisuutta lausua käsitystään tuomioistuimen hankkimasta tai jonkin viranomaisen tuomioistuimelle toimittamasta aineistosta. 

6. Kuulemisperiaate on voimassa myös lainsoveltamisen osalta. Vaikka tuomioistuimen velvollisuutena on soveltaa lakia jura novit curia -periaatteen mukaisesti viran puolesta, sen tulee varata asianosaisille tilaisuus lausua mielipiteensä lain tulkintaa ja soveltamista koskevista kysymyksistä etenkin silloin, kun asianosaiset itse tai heidän avustajansa eivät ole huomanneet niihin puuttua. Korkein oikeus on antanut kymmenkunta mainitun velvollisuuden laiminlyöntiä koskevaa ennakkopäätöstä. Kuuleminen toteutetaan tuomarin informatiivisen prosessinjohdon avulla. Näin voidaan varmistaa, ettei ratkaisu tule lainsoveltamisen osalta asianosaisille yllätyksenä, vaan kontradiktorinen menettely ja keskustelu toteutuu myös tältä osin.

7. Korkeimman oikeuden edellä mainitussa valitusluvassa kysytään, onko muutoksenhakulautakunnassa ja vakuutusoikeudessa tapahtunut vakuutetun väittämä oikeudenkäyntivirhe kuulemisperiaatteen loukkauksen johdosta, siis sen vuoksi, ettei vakuutetulle ollut varattu tilaisuutta antaa lausuntoa vakuutusyhtiön hankkiman lisäselvityksen merkityksestä.

8. Vastaus on myönteinen eli tapauksessa on rikottu asianosaisen kuulemisen periaatetta. Ei riitä, että vakuutetulle ainoastaan ilmoitetaan, että yhtiö on hankkinut asiassa lääketieteellistä lisäselvitystä ja ettei mainittu selvitys antanut aihetta päätöksen oikaisemiseen. Muutoksenhakulautakunnan ja viimeistään vakuutusoikeuden olisi tullut varata vakuutetulle tilaisuus tutustua lisäselvitykseen ja pyytää häneltä selvityksen johdosta lausuntoa. Tämän velvollisuutensa valitusinstanssit ovat laiminlyöneet. Valittaja ei ole saanut todellista tilaisuutta tulla kuulluksi ja asianmukaista mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti asiansa käsittelyyn.

9. Muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus ovat luultavasti katsoneet, ettei vakuutetulle tarvinnut varata tilaisuutta lausunnon antamiseen, koska niiden mielestä vakuutusyhtiön hankkima lisäselvitys ei vaikuttanut asian ratkaisemiseen. Lautakunnalta ja vakuutusoikeus näyttävät unohtaneen, ettei tuomioistuin voi asianosaista kuulematta päättää, mikä merkitys kyseisellä aineistolla on asiassa. Kuulemisperiaatteen tosiasiallinen toteutuminen edellyttää, että asianosainen saa tilaisuuden arvioida, mikä merkitys aineistolla on ja antaako hän sen johdosta lausunnon vai ei.