916. Vaasan hovioikeus: Anneli Auer on syytön

1. Pitkään - käsittämättömän pitkään - jatkunut ajojahti Anneli Aueria vastaan sai vihdoin oikeudenmukaisen ratkaisun hovioikeuden tänään antamalla tuomiolla. Hovioikeus totesi seikkaperäisesti ja erinomaisen hyvin laadituissa perusteluissaan jääneen näyttämättä, että Anneli Auer olisi syyllistynyt Jukka Lahden murhaan. Syyttäjällä on todistustaakka, mutta tapauksessa Auerin syyllisyys jäi näyttämättä sillä todennäköisyydellä, jollaista langettava tuomio rikosasiassa edellyttää.

2. Hovioikeuden päätyi perusteluissaan siihen, ettei Auerin ole selvitetty lavastaneen rikospaikkaa ja että hänen syyllisyydestään jäi vähintäänkin varteenotettava epäily. Näyttö- ja tuomitsemiskynnys ei siis ylittynyt.

3. Hovioikeus on antanut tuomion johdosta seuraavan lehdistötiedotteen

LEHDISTÖTIEDOTE 19.2.2015

R 14/232

Ulvilan surma

Vaasan hovioikeus on tänään antamallaan ratkaisulla hylännyt Anneli Aueria vastaan ajetun syytteen Jukka Lahden murhasta tai taposta ja vapauttanut hänet käräjäoikeuden tuomitsemasta rangaistuksesta sekä kaikesta korvausvelvollisuudesta asianomistajille ja valtiolle. Hovioikeus on lisäksi määrännyt, ettei Aueria ole enää pidettävä tämän asian vuoksi vangittuna.

Auer oli valittanut Satakunnan käräjäoikeuden 12.12.2013 antamasta tuomiosta, jolla hänet oli tuomittu äänestyksen jälkeen Lahden murhasta elinkaudeksi vankeuteen. Käräjäoikeus oli katsonut, ettei Auerin kertomus taloon tunkeutuneesta ulkopuolisesta tekijästä pitänyt paikkaansa vaan että Auer oli surmannut aviopuolisonsa.

Hovioikeus totesi, että syyttäjillä oli todistustaakka kaikista murhan tai tapon rikostunnusmerkistöön kuuluvista seikoista. Auerilla ei sen sijaan ollut velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä eikä myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Esitutkinnan puutteellisuudesta johtuva näytön epävarmuus ei saa varsinkaan vakavien rikosten yhteydessä koitua syytetyn vahingoksi.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin jääneen näyttämättä, että Auerin hätäkeskukseen soittaman puhelun taustalta kuuluvat Lahden valitusäänet olisivat peräisin aikaisemmin äänitetyltä tallenteelta. Auerin ja Lahden nuorimpien lasten kertomukset surmayön tapahtumista eivät olleet uskottavia eivätkä yhteensopivia poliisin teknisessä rikostutkinnassa hankkiman selvityksen kanssa. Kun otettiin huomioon lukuisat ulkopuoliseen tekijään viittaavat seikat ja se, ettei Auerin ollut selvitetty lavastaneen rikospaikkaa, Auerin syyllisyydestä jäi vähintäänkin varteenotettava epäily. Näin ollen hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että Auer olisi tappanut Lahden syytteen teonkuvauksissa esitetyin tavoin. Syyte murhasta tai taposta oli sen vuoksi hylättävä.

Hovioikeuden ratkaisusta on äänestetty. Eri mieltä oleva jäsen arvioi muun muassa teknisen tutkinnan tulokset eri tavalla ja hylkäsi Auerin valituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenlaamanni Robert Liljenfeldt sekä hovioikeudenneuvokset Hagar Nordström (eri mieltä) ja Petteri Korhonen. Esittelijänä ja valmistelijana on toiminut viskaali Aleksi Rantanen.

Hovioikeuden tuomio löytyy tästä

4. Otetaanpa tähän tuomion perustelujen johtopäätösosa (kappaleet 318-331) sellaisenaan:

Hovioikeuden yhteenveto ja loppupäätelmät

318. Ulvilan surma on erikoinen rikostapaus, ja se on herättänyt runsaasti keskustelua ja pitkälle menevää mielenkiintoa kansalaisten ja tiedotusvälineiden keskuudessa. Asiassa halutaan saada selville totuus. Hovioikeuden tehtävä rajoittuu kuitenkin ainoastaan siihen totuuteen, joka voidaan saavuttaa sille esitetyn oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Tuomarin on kyettävä, harkittuaan huolellisesti asiassa esitettyä näyttöä ja sen yhteydessä esille tulleita seikkoja, päättämään, mitä asiassa on pidettävä totena, sekä kyettävä perustelemaan johtopäätöksensä tukeutuen näihin tosiseikkoihin. Edellä kuvattu tuomarin harkinta ei voi rikosasiassa koitua syytetyn vahingoksi sellaisten harkinnanvaraisten, avoimien kysymysten osalta, joita ei ole esitutkinnassa kyetty selvittämään ja joihin ei saada riittävän varmoja vastauksia esitetyn näytön perusteella. Tämä rajoittaa merkittävästi sitä, millä tavalla tuomarin johtopäätökset voivat asian ratkaisun perustaksi asetettavien tosiseikkojen suhteen perustua sellaisiin oletuksiin, jotka ovat mahdollisia tai todennäköisiä tuomarin elämänkokemuksen perusteella tai muutoin.

319. Hätäkeskuspuhelutallenne ja siitä ilmenevä tapahtumien kulku on hämmentävä. Toisaalta tallenteelta kuuluu Anneli Auerin hätääntyneisyys, minkä mukaisesti hän pyytää toistuvasti apua ja toivoo sen saapuvan paikalle nopeasti. Jukka Lahden ääntely tai A:n toiminta ja äänet eivät viittaa siihen, että Anneli Auer olisi toiminut tilanteessa väkivaltaisesti. Toisaalta Anneli Auerin toiminta herättää ihmetystä. Hän ei näytä pelkäävän oman tai lastensa turvallisuuden puolesta mutta tuo puhelussa esille, että ulkopuolinen tekijä aikoo tappaa hänen miehensä. Nämä herättävät luonnollisesti kysymyksiä ja kaipaavat vastauksia. Yksiselitteisiä, varmoja vastauksia ei voida antaa, koska tilanne on ollut yllätyksellinen ja Anneli Auer on voinut käyttäytyä luonteelleen tyypillisellä tavalla: hän on järkeistänyt stressitilanteen ja toiminut sen mukaisesti. Rikos on tapahtunut Anneli Auerin makuuhuoneena käyttämässä takkahuoneessa, joten siitä, että Anneli Auer on ollut rikospaikalla, ei voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä hänen syyllisyydestään, kun otetaan huomioon se selvitys, joka puhuu hänen syyttömyytensä puolesta.

320. Tapahtumat ovat olleet järkyttäviä myös A:lle, mikä yhdessä hänen ensimmäisen puhuttelunsa yhteydessä tehtyjen virheiden kanssa voi selittää sen, miksi myös A:n kertomuksen paikkansapitävyys voidaan kyseenalaistaa esimerkiksi siltä osin kuin hän on päätellyt, että ulkopuolinen tekijä olisi piiloutunut pesuhuoneeseen. Psykologisessa asiantuntijatodistelussa on kyseenalaistettu se, että A olisi voinut pitää puhutteluissa salassa kaikki ne todellisuudessa tekemänsä havainnot, jotka olisivat selvästi puhuneet Anneli Auerin syyllisyyden puolesta. Samoin ei ole pidetty todennäköisenä, että Anneli Auerin toiminta hätäkeskuspuhelun aikana olisi luonut A:lle valemuiston poistuvasta ulkopuolisesta tekijästä.

321. Hätäkeskuspuhelutallenteen äänimaailma on tavanomaisiin väkivaltatilanteisiin nähden poikkeuksellinen, koska tallenteelta ei kuulu kamppailuääniä eikä muitakaan tavanomaiseen väkivaltatilanteeseen liittyviä ääniä. Joidenkin äänien taajuudet poikkeavat tarkempien tutkimusten mukaan siitä, kuinka lujaa ne kuuluvat tallenteella. Jukka Lahden voimakkaat huudot suhteessa hänen vammoihinsa sekä suhteessa tallenteelta kuultaviin Anneli Auerin ääniin ovat herättäneet ihmetystä. A:n kirkaisuäänen osalta on esitetty näkemyksiä sen aitoudesta, minkä lisäksi takaa-ajajan juoksuaskeleiden äänet puuttuvat Anneli Auerin kuvaamassa tilanteessa, kuten myös lasin päälle astumisen äänet. FBI:n lausunnon mukaan kuultavien juoksuaskeleiden lukumäärä voi selittyä eri syillä, kuten takaa-ajajan kenkien pohjan materiaalilaadulla. Nämä kysymykset ovat kuitenkin nostaneet esille kysymyksen siitä, ovatko tallenteelta kuuluvat äänet kaikilta osin aitoja vai onko ne tallennettu ja soitettu hätäkeskuspuhelun aikana. Vaikka äänitutkimuksissa on runsaasti yritetty selvittää näitä kysymyksiä, ovat kysymykset rinnakkaispuhelimen, nauhurin, tietokoneen ja puhelimen jatkojohdollisesta käytöstä jääneet kaikilta osin selvittämättä. Hätäkeskuksen monotallenteen perusteella on ollut myös vaikea arvioida sitä, mistä suunnista äänet oli kulloinkin tuotettu, kuten todistaja TN on kertonut. TN:n ammattitaitoa ja puolueettomuutta ei ole ollut syytä epäillä. Äänimaailmaa arvioitaessa on toisaalta otettava huomioon, että kuvatut tapahtumat ovat poikkeukselliset, eikä niihin liity alkoholi, jonka vaikutuksen alaisina tekijä ja uhri usein ovat asunnoissa tapahtuvien väkivalta- ja henkirikosten aikana.

322. Jukka Lahden surmaamisen kannalta merkityksellisin tapahtumajakso alkaa tallenteen kohdassa 1:58, jolloin Anneli Auer juoksee ensin kohti puhelinta, minkä jälkeen askeleet loittonevat puhelimesta. Tallenteen kohdassa 2:00 kuuluu oven avaamiseen viittaava ääni. Anneli Auerin ja A:n kertomuksia siitä, että Anneli Auer oli tässä yhteydessä juossut talon etu-ulko-ovelle ja ulos, ei ole osoitettu virheellisiksi. Pian tämän jälkeen, noin 10–12 metrin päässä kuuluu, kuinka Jukka Lahti alkaa tallenteen kohdassa 2:03 äännellä poikkeuksellisesti "A-laalalala", mikä viittaa siihen, että samassa yhteydessä hänen päänsä alueelle kohdistetaan voimakasta väkivaltaa. Äänitutkimusten perusteella jää avoimeksi, missä Anneli Auer on tässä vaiheessa. Selvää on, ettei Anneli Auer ole puhelimessa. Tätä kysymystä arvioitaessa on otettava huomioon, että tallenteelta ei kuulu juoksuaskelia kohdissa 2:00–2:03, eikä myöskään takkahuoneen lattialla olleen lasin päällä liikkumiseen viittaavia ääniä. Tallennetta tutkineen TN:n mukaan sitä, mistä suunnasta Anneli Auerin sanomaksi katsottu "(u)-o-l-e", joka kuuluu tallenteella kohdassa 2:03 samanaikaisesti Jukka Lahden ääntelyn kanssa, ei voida ehdottoman varmasti määrittää monotallenteen perusteella. Äänitutkimuksissa ei ole kyetty selvittämään tätä kaksitavuista sanaa. Äänitutkimusten mukaan on mahdollista, että Anneli Auer on ollut tässä yhteydessä muualla kuin takkahuoneessa, mutta väliseinät huomioiden samalla etäisyydellä puhelimesta. Tätä kysymystä arvioitaessa on otettu huomioon se, että Anneli Auer on ollut jälleen puhelimen läheisyydessä tallenteen kohdassa 2:08–2:09, jolloin hän huutaa puhelimeen: "[Hyh], tuleeksielt kettää?" Tallenteella ei kuulu lasin päällä liikkumiseen viittaavia ääniä myöskään kohdissa 2:03–2:08, vaikka A ei tässä yhteydessä puhu puhelimeen mitään, kuten ei myöskään hätäkeskuspäivystäjä. Puhelimessa oleva A ei myöskään reagoi millään tavalla tässä yhteydessä siihen, että Anneli Auerilla olisi jotakin poikkeavaa päällään tai käsissään. Tällaista A:n reaktiota ei ole kuultavissa myöskään sen jälkeen, kun Anneli Auer palaa puhelimeen 2:42. Jukka Lahden viimeiset äänet kuullaan tallenteen kohdassa 2:28, johon liittyy tallenteelta kuultava kolahdus kohdassa 2:29. Takkahuoneessa ei ole nähtävissä sellaisia jälkiä, jotka viittaisivat siihen, että Anneli Auer olisi jättänyt Jukka Lahden surmassa käyttämänsä sorkkaraudan tai vereentyneitä vaatteitaan takkahuoneeseen. Myöskään kohdissa 2:28–2:42 ei kuulu selviä juoksuaskelia eikä lasin päällä liikkumiseen viittaavia ääniä.

323. Näin ollen vaikka Anneli Auer ei ole ollut puhelimessa siinä vaiheessa, kun Jukka Lahti on saanut surmansa, on epätodennäköistä, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka Lahden hätäkeskuspuhelutallenteen aikana. Tätä johtopäätöstä tukee se, että tekninen rikostutkinta on voinut selvittää, ettei Jukka Lahden kynsien alla, hänen vaatteissaan eikä teossa käytetyssä fileerausveitsessä ole ollut Anneli Aueriin viittaavia kuituja, verta tai DNA:ta. Myöskään Anneli Auerista tai hänen vaatteistaan ei ole esitetty sellaista selvitystä, joka liittäisi hänet tekoon.

324. Anneli Auerin syyttömyyttä tukee vahvasti se, että hän on hätäkeskuspuhelun aikana toistuvasti kiirehtinyt ulkopuolisen avun saamista kohteeseen ja ettei hän ole pyrkinyt päättämään puhelua senkään jälkeen, kun Jukka Lahti on surmattu puhelun aikana. Ei ole uskottavaa, että Anneli Auer olisi menetellyt tällä tavoin, jos hänen olisi pitänyt saattaa Jukka Lahden surmaaminen loppuun puhelun aikana ja vielä suorittaa tarvittavat lavastustoimet.

325. Teossa käytetyn fileerausveitsen ei ole näytetty kuuluneen Anneli Auerin talouteen. Anneli Auerin hallusta ei ole löytynyt teossa käytettyä sorkkarautaa tai niitä vereentyneitä jalkineita, vaatteita tai näppylähansikkaita, joihin viittaavat löydökset on tehty takkahuoneesta. Anneli Auerin ei ole näytetty lavastaneen rikospaikalla todettuja verijälkiä. Rikospaikalla ei ole ollut viitteitä siitä, että pintoja olisi pesty teon jälkeen. Keittiössä tai talon pesutiloissa ei ole ollut myöskään tällaiseen siivoamiseen tai peseytymiseen viittaavia jälkiä. Olohuoneessa ei ole ollut tippuverijälkiä ja keittiön puhelimessa on ollut vain Anneli Auerin verta. Se, ettei takkahuoneen ja terassin ulkopuolisia tiloja ole teknisessä rikostutkinnassa tutkittu perusteellisemmin, on pidettävä vakavana puutteena. Jos näin olisi tehty, olisi voitu saada sellaista näyttöä, joka olisi voinut yhtä hyvin puhua Anneli Auerin syyllisyyden puolesta kuin sitä vastaankin. Tämä mahdollistaa erisuuntaiset arvailut muun muassa siitä, ovatko tekoon liittyneet ruskeankirjavat tekokuidut olleet peräisin Anneli Auerin taloudesta. Tämä ky­symys on kuitenkin jäänyt selvittämättä, eivätkä Anneli Auerin nuorempien lasten kertomukset teossa käytetyistä kilvistä ja niihin naulatuista/teipatuista/liimatuista ruskeista pyyhkeistä ole näiltäkään osin luotettavia. Joka tapauksessa tämänkaltaisia tulkintoja ei saa tehdä syytetyn vahingoksi. Esitettyjä väitteitä laajamittaisista lavastustoimista, jotka olisi tullut suorittaa onnistuneesti loppuun perheriitaa seuranneen teon jälkeen siten, että Anneli Auerin syyllisyyteen viittaavat jäljet olisi tyystin hävitetty lyhyessä ajassa aiheuttamatta ristiriitaisia jälkiä tai muita löydöksiä, on pidettävä epätodennäköisinä.

326. Rikospaikalla on teon jälkeen useaan eri otteeseen etsitty tekoon liittyviä tekovälineitä, jalkineita ja vaatteita, eikä niitä ole löydetty. Se, että talo on ollut vain tavanomaisesti eristettynä ja että Anneli Auer on teon jälkeen käynyt talossa yhdessä muiden henkilöiden kanssa, ei osoita, että hän olisi pyrkinyt hävittämään rikokseen liittyviä jälkiä. Anneli Auer on muun muassa 2.12.2006 näyttänyt poliisille jalkansa verijälkiä, joita ei ollut tuossa vaiheessa vielä pesty pois ja joita ei ole kuitenkaan tutkittu.

327. Vuosia teon jälkeen tehdyt rekonstruktiot eivät ole kyenneet tuottamaan sellaista tietoa, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että alkuperäinen tekninen rikostutkinta olisi tehty virheellisesti ja että Anneli Auer olisi surmannut Jukka Lahden. Teknisessä rikostutkinnassa vuonna 2006 otetut valokuvat ja näytteet tukevat yhdessä MM:n ja JJ:n kertomusten kanssa väitettä ulkopuolisesta tekijästä. Ulkopuolinen tekijä on voinut poistua takkahuoneesta ikkunan kautta, kuten A on kertonut havainneensa ja mitä havaintoa valokuvista havaittavat poistumisjäljet tukevat. Tämän jälkeen ulkopuolinen tekijä on voinut poistua etupihan kautta, jonka osalta poliisikoirapartio ei ole jäljestänyt tontin rajaa. Hätäkeskuspuhelutallenteelta ei ole kuultavissa poistumiseen viittaavia ääniä eikä takka- tai pesuhuoneessa ole verisiä kengänjälkiä, jotka viittaisivat siihen, että ulkopuolinen tekijä olisi ennen Jukka Lahden surmaamista piileksinyt pesuhuoneessa. Nämä seikat kyseenalaistavat A:n havaintojen oikeellisuuden. Niiden perusteella ei voida kuitenkaan poissulkea Jukka Lahden surmaajana ulkopuolista tekijää, johon viittaavia jälkiä takkahuoneessa on ollut runsaasti. Takkahuoneen ikkuna on rikottu ulkoapäin, mikä yhdessä A:n ensihavaintojen kanssa tukee Anneli Auerin kertomusta ulkopuolisesta tekijästä. Anneli Auerin nuorempien lasten kertomukset siitä, että Anneli Auer ja A olisivat yhdessä surmanneet Jukka Lahden, ovat ristiriidassa esitetyn teknisen rikostutkinnan näytön kanssa, eikä niitä muutoinkaan voida pitää siinä määrin luotettavina, että asian ratkaisu voitaisiin perustaa osaksikaan niihin.

328. Anneli Auer on esitutkinnassa alkanut epäillä syyllistyneensä Jukka Lahden surmaamiseen sen jälkeen, kun hänelle on ilmoitettu, että ulkopuolisen tekijän mahdollisuus on suljettu pois. Anneli Auer ei ole esitutkinnassa kyennyt kertomaan teosta, teossa käytetyistä välineistä tai suoritetuista lavastustoimenpiteistä. Toisaalta Anneli Auerin kertomukset perustuvat pikemminkin hänen ulkopuolisen tekijän poissuljennasta lähtevään päättelyyn kuin siihen, että hän olisi kertonut esitutkinnassa omat havaintonsa teosta ja tapahtumien etenemisestä. Anneli Auerin esitutkinnassa kertoma on ristiriidassa teknisessä rikostutkinnassa kertyneen näytön sekä niiden havaintojen kanssa, jotka Anneli Auerista on voitu tehdä heti teon jälkeen.

329. Oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa on voitu todeta, että Jukka Lahden rinta- ja vatsaonteloissa on ollut vain vähän verta. Tämä on viitannut siihen, että vammat on aiheutettu enintään joitakin kymmeniä minuutteja ennen Jukka Lahden surmaamista hätäkeskuspuhelutallenteen aikana. Joka tapauksessa tämäkin havainto tukee pikemminkin Anneli Auerin syyttömyyttä kuin hänen syyllisyyttään. Anneli Auerin ei ole näytetty puukottaneen Jukka Lahtea kymmeniä kertoja, vaikka tekotapa (modus operandi) on tutkimusten mukaan tyypillinen naishenkilöille teoissa, joissa syynä tekoon on mustasukkaisuus. Tekoon on liittynyt kasvoihin kohdistuneen raa'an väkivallan muodossa piirteitä, jotka eivät ole tyypillisiä parisuhdeväkivaltatilanteissa. Joka tapauksessa näiden tutkimustietojen perusteella ei voida muun näytön puuttuessa edes yhdessä Anneli Auerin hätäkeskuspuhelun aikaisen käyttäytymisen ja tallenteelta puuttuvien ulkopuoliseen tekijään viittaavien äänien perusteella päätyä siihen, että Anneli Auer olisi hätäkeskuspuhelutallenteen aikana surmannut Jukka Lahden ja kohdistanut tähän sitä ennen väkivaltaa takkahuoneen lattialta löydetyllä fileerausveitsellä.

330. Jukka Lahden tunnistettavista ja osin epäselviksi jääneistä sanoista (tallenteen kohdat 0:20-2:28) on syytä nostaa esiin seuraavat toisistaan hyvin irrallaan olevat kohdat tallenteelta: auto - hälytyys - tule Annu apuun - se jäi. Se, mitä Jukka Lahti on yrittänyt sanoa, jää epäselväksi ja hyvin tulkinnanvaraiseksi. Samalla tavalla Anneli Auerin puhe, joka on suunnattu takkahuoneeseen ja siellä joko Jukka Lahdelle tai väitetylle ulkopuoliselle tekijälle, jonka Anneli Auer on joko havainnut tai jonka olemassaoloa hän on hätäkeskuspuhelun aikana näytellyt, on tulkinnanvaraista. Tallenteelta käy kuitenkin ilmi, että Anneli Auer reagoi Jukka Lahden avunpyyntöihin, hän juoksee olohuoneen poikki talon etuovelle ja käskee ulkopuolista tekijää lopettamaan väkivallan kohdistamisen Jukka Lahteen. Tämän kaiken hän tekee samanaikaisesti soittaessaan hätäkeskukseen ja pyytäessään apua Jukka Lahdelle. Tallenteen perusteella herättää ihmetystä se, miksi Jukka Lahden tunnistettava puhe kohdistuu vain Anneli Aueriin ja miksi väitetyn ulkopuolisen tekijän teon tai liikkeiden äänet eivät kuulu tallenteella. Samalla tavalla ihmetyttää se, kuinka Anneli Auer olisi onnistunut toteuttamaan kaiken tämän tallenteelta kuultavan toiminnan siten, että se olisi vielä selitettävissä teknisen rikostutkinnan löydöksillä ja ettei läsnä oleva A omalla käytöksellään paljasta Anneli Aueria tekijäksi. Tallenteen tämän kaltainen arvioiminen osoittaa, kuinka tulkinnanvarainen se on, kun otetaan huomioon tapahtumien lyhyt kesto yöaikaan, rikospaikan jälkien moninaisuus ja Anneli Auerin käytettävissä ollut aika tämänkaltaisiin lavastustoimenpiteisiin.

331. Kyse on erittäin vakavasta rikosasiasta, jolloin voidaan edellyttää, että syytteen tueksi on esitetty kattava selvitys siitä, kuka on syyllistynyt väitettyyn rikokseen. Syyksilukevan tuomion edellytyksenä on, ettei tekijän syyllisyydestä jää mitään varteenotettavaa epäilyä. Oikeudenkäyntiaineisto jättää avoimeksi erilaisia varteenotettavia vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja siitä, kuka on surmannut Jukka Lahden hätäkeskuspuhelun aikana. On mahdollista, että ulkopuolinen tekijä on muulla kuin Anneli Auerin kertomuksesta ilmenevällä tavalla kohdistanut Jukka Lahteen väkivaltaa ja lopulta surmannut Jukka Lahden ja ettei Anneli Auer joko osaa tai halua kertoa koko totuutta tässä asiassa. Tällä ei ole kuitenkaan asian ratkaisemisen kannalta merkitystä, koska ulkopuoliseen tekijään viittaavia vaihtoehtoja ei esitetyn näytön perusteella voida riittävällä varmuudella poissulkea, vaan ne saavat pikemminkin tukea rikospaikalla tehdystä teknisestä rikostutkinnasta. Vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen poissulkeminen edellyttäisi, että avoimiksi jääviin kysymyksiin annettaisiin syytetyn vahingoksi vastauksia, jotka perustuisivat ratkaisevasti Anneli Auerin peruuttamiin esitutkintalausumiin ja myös liiaksi tuomarin omaan vakuuttuneisuuteen siitä, mitä asiassa on hänen näkemyksensä mukaan "oikeasti" tapahtunut. Tämä ei ole sallittua. Näin ollen syytteen tueksi esitetty näyttö ei riitä siihen, että Anneli Auerin katsottaisiin surmanneen Jukka Lahden syytteen teonkuvausten mukaisesti ja että hänet tuomittaisiin tästä rikoksesta rangaistukseen. Hovioikeudelle ei siten jää muuta vaihtoehtoa kuin hylätä syyte. Asia on ratkaistava epäselvässä tapauksessa syytetyn eduksi ( in dubio pro reo ). 

-------

5. Se, että hovioikeuden tuomio on äänestysratkaisu (2-1), ei heikennä enemmistön perustelujen vakuuttavuutta tai lopputuloksen oikeellisuutta. Hovioikeus tuomion antaminen kesti kauan eli ratkaisua saatiin odottaa neljä kuukautta sen jälkeen, kun hovioikeuden pääkäsittely lokakuussa päättyi. Niin kuin aiemmin olen jo ehtinyt blogissa ennakoida, tämä johtui ilmeisesti aika paljon siitä, että hovioikeuden jäsenet eivät ole päässeet lopputuloksesta yksimielisyyteen. 

6. Tapauksesta lausuntoja vuosikausia medialle jaelleet tai siitä mediassa kirjoittaneet asiantuntijat professori Matti Tolvasesta aina rikostoimittaja Jarkko Sipilään ovat sanoneet, että hovioikeuden äänestysratkaisu olisi "pahin mahdollinen vaihtoehto". Näissä lausunnoissa on kuitenkin lähdetty jonkinlaisesta yleisestä mielipiteestä eli siitä, että Ulvilan surmajutulle saataisiin vihdoin piste eikä korkeinta oikeutta valituslupahakemuksilla "vaivattaisi". 

7. Mutta jos tapausta ja pitkäksi venynyttä oikeusprosessia arvioidaan, niin kuin toki pitäisi, myös ja ennen muuta syytetyn kannalta, hovioikeuden äänestysratkaisu ei heikennä tippaakaan ratkaisun merkitystä ja arvoa. Perusteluistaan tuomio tunnetaan!  Hovioikeuden tuomio on erittäin hyvin perusteltu ja perustelujen valossa Auerin syyllisyydestä jää todellakin vähintäänkin varteenotettava epäily syyllisyydestä. Ketään ei voida tuomita syypääksi murhasta tai ylipäätään vakavasta rikoksesta sillä perusteella, että tuomari on intuitiivisesti vakuuttunut syytetyn syyllisyydestä. Syyte tulee näyttää toteen niin vakuuttavasti syytettä tukevalla näytöllä, ettei syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Perustelujensa lopuksi hovioikeus vetosi in dubio pro reo -sääntöön: Epäselvässä tapauksessa näyttökysymys on ratkaistava syytetyn eduksi.

8. Nyt alkaa - mediassa on jo alkanut - spekulointi sillä, onko hovioikeuden vapauttava tuomio sittenkään päätepiste jo kahdeksan vuotta kestäneen rikosjutun selvittämisessä. Syyttäjät ja poliisi punovat uusia juonia Auerin pään menoksi ja syytettä tukevaa uutta  selvitystä yritetään kaivaa edelleen esiin. Korkeimmalta oikeudelta tullaan hakemaan valituslupaa, se on selvä asia.

9. Aika merkillistä. Vielä hovoikeuden pääkäsittelyn aikana ja sen jälken kaikki asiantuntijat samoin kuin ns. asiantuntijat ovat kilvan vakuuttaneet, että nyt tämä riittää, eli hovoikeus antaa vihdoin lopullisen tuomion asiassa. Asiantuntijat ovat jo kauan sitten olleet varmoja, ettei korkein oikeus tule myöntämään Ulvila-jutussa valituslupaa. Mutta nyt kun hovioikeuden tuomio on saatu, samat asiantuntijat alkavat kiivaasti pohtia, mikä meni vikaan, kun heidän toivomaansa langettavaa tuomioita ei saatukaan, ja mitä voitaisiin jatkossa tehdä, ettei hovioikeuden tuomio jäisi voimaan!

10. Olen itse alusta lähtien ollut vakuuttunut siitä, ettei syytteen tueksi saatu näyttö, jota tutkijat ja syyttäjät ovat yrittäneet hankkia osin kyseenlaisilla tai kenties jopa laittomilla menetelmillä, tule riittämään langettavaan tuomioon, jos maasta löytyy oikeudenmukaisia ja taitavia tuomareita. Vaasan hovioikeudesta sellaisia tuomareita näyttää löytyvän.  

11. Ulvila-tapauksessa oikeus siis lopulta voitti, vaikka pirun kauan se kesti!

718. KKO 2013:27. Näytön arviointi Kolkonjärven tappojutussa

1. Rantasalmen Kolkonjärven mökkiranta helteisen heinäkuun 11. päivän 2010 iltana kello 22. Rannan kaislikossa ei vain suhise - vrt.  Kenneth Grahamen lastenkirjaa (1908) ja siitä tehtyä animaatiota "Kaislikossa suhisee", jonka päähenkilöitä ovat vesirotta, myyrä, mäyrä ja rupikonna - vaan sieltä kuuluu polskintaa, poreilua ja pulputusta. Ääni ei tule mistään vesieläimestä, vaan kuuluu rannassa uimaan lähteneelle 70-vuotiaalle naisihmiselle. Hän kamppailee puolen metrin syvyisessä rantavedessä hukkumista vastaan. Vettä hengittänyt nainen häviää taistelun. Hän kuolee seuraavana päivänä sairaalassa tajuihinsa tulematta sydämenpysähdyksen ja hapenpuutteen aiheuttaman aivovaurion seurauksena.

2. Kyseisen mökin omistaa Helsingin järjestyspoliisin palveluksessa oleva 48-vuotias mies, joka on hukkuneen naisen pitkäaikainen miesystävä. Miestä aletaan kuukautta myöhemmin epäillä naisen hukuttamisesta. Mies kiistää epäilyn ja kertoo menneensä rantaan kuultuaan järveltä pulputusääntä. Hän oli havainnut naisen kelluvan selällään vedessä, vetänyt tämän rantaan ja alkanut elvyttää naista. Elvytysyrityksen aikana mies oli soittanut kello 22.10 hälytyskeskukseen ja pyytänyt paikalle ambulanssia kertoen samalla, että nainen oli hölmöillyt ja yrittänyt hukuttaa itsensä. Puhelun aikana mies ei ollut vaikuttanut hengästyneeltä.

3. Syyttäjä nosti miestä (A) vastaan syytteen naisystävänsä (B) hukuttamalla tehdystä taposta. Vaihtoehtoisesti syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, koska  A oli painanut B:n veden alle kerrotuin seurauksin. Etelä-Savon käräjäoikeus hylkäsi 11.3.2011 syytteet näyttämättöminä. Itä-Suomen hovioikeus sen sijaan katsoi tuomiossaan 24.1.2012 äänestyksen jälkeen (2-1), että A oli tappanut naisystävänsä hukuttamalla ja tuomitsi miehen taposta 9 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeuden mukaan asiassa voitiin riittävällä varmuudella sulkea pois muut uhrin äkillistä kuolemaa selittävät tapahtumainkulut, eikä miehen syyllisyydestä tahalliseen henkirikokseen jäänyt siten varteenotettavaa epäilyä.

4. Korkein oikeus myönsi miehelle valitusluvan ja määräsi, että mies tuli laskea vapaaksi tutkintavankeudesta. KKO toimitti kolme istuntopäivää kestäneen suullisen käsittelyn 8.-10.1.2013. Tuolloin tapauksesta oli kulunut aikaa 2,5 vuotta ja hovioikeuden tuomion antamisestakin jo lähes vuosi. Tuomiossa, joka annettiin viime viikolla eli 11.4. , korkein oikeus hylkäsi kaikki syytteet. Ratkaisu päätettiin julkaista ennakkopäätöksenä otsikolla "Kysymys näytön arvioinnista henkirikosta koskevassa asiassa", ks. KKO 2013:27. Korkein oikeus on julkaissut ratkaisusta myös tiedotteen otsikolla "Poliisiin kohdistunut syyte taposta hylättiin", ks. tästä. Ihmetyttää hieman, miksi otsikossa oli tarpeen mainita, että hylätty syyte oli kohdistunut nimenomaan poliisiin. Jos syytetty olisi ollut vaikkapa kirvesmies, niin olisikohan hänen ammattina myös silloin mainittu tiedotteen otsikossa?

5. Korkein oikeus piti erittäin epätodennäköisenä, että hukkuminen matalaan rantaveteen olisi voinut johtua tapaturmasta. Myös itsemurhan mahdollisuus voitiin sulkea pois riittävällä varmuudella. KKO:n mukaan ei kuitenkaan voitu sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että päihtynyt uhri oli ilman miehen syytteessä tarkoitettua myötävaikutusta hengittänyt vettä, mistä oli aiheutunut sydänpysähdys, tai että hän oli saanut sairauskohtauksen ja sen seurauksena joutunut veden varaan. Kuolemaan johtaneet tapahtumat olivat jääneet epäselviksi, eikä syytteelle vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta ollut voitu asiassa esitetyllä näytöllä sulkea pois. Näin ollen syyllisyydestä jäi varteen otettava epäily, jolloin syyte oli hylättävä.

6. Usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ottaisi näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen tai tekisi niin vain poikkeustapauksissa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin yleistettävissä olevia oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus on kuitenkin ottanut tutkittavakseen yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:27 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43 ja 2011:20.

7. Näyttökysymykset eivät siis ole prejudikaattien antamisen suhteen pannassa, vaan ne kelpaavat ennakkopäätöksiksi siinä missä "puhtaat" oikeuskysymyksetkin. Itse asiassa on väärin sanoa, että näytön arvioinnissa olisi kysymys vain faktoista (tosiasiakysymys), muttei normeista (oikeuskysymys). Näyttökysymyksen ratkaisu eli todistusharkinta voidaan jakaa 1) todisteiden näyttöarvon punnintaan (varsinainen todistusharkinta) ja 2) näytön riittävyyttä koskevaan päätöksentekoon. Jälkimmäisessä vaiheessa otetaan kantaa näyttökynnykseen, eli tuomari vertaa todistusharkinnassa saavutetun teeman (todistelun kohteen) todennäköisyysastetta siihen, millaista todistusvoimaa laki riittävältä näytöltä vaatii. Todistusharkinta koskee koskee nimenomaan näyttöarvon (näyttökynnyksen ylittymisen) punnintaa ja näyttökynnyksen korkeus (näyttövaatimus) on normatiivinen kysymys, joka ratkaistaan oikeusnormin perusteella. Esitetyille todisteille annettu todistusvoima tai -arvo ei vaikuta sellaisenaan näyttökynnyksen korkeuteen.

8. Käytännössä todistusharkinta ja näyttökynnystä säätelevä normatiivinen elementti sulautuvat kuitenkin yleensä yhdeksi kokonaisuudeksi. Tuomari ottaa samalla kertaa kantaa sekä näytön todistusvoimaan että todistelun tuloksen riittävyyteen. Todistelun jäsentämiseksi ja analysoimiseksi tuomarin olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, mistä kaikesta näyttökysymyksen ratkaisussa on kysymys, jottei ratkaisu jäisi yksinomaan tuomarin oman intuition varaan. Todistusharkinnan ja näytön riittävyyden erottelun tulisi näkyä myös ratkaisun perusteluista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan, vaan näytön arviointia käsitellään yleensä ikään kuin yhtenä epämääräisenä "könttänä" ja tuomion perusteluissa pohditaan usein yksinomaan yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön näyttöarvoa. 

9. Blogikirjoituksessa numero 714 pari viikkoa sitten sitten kerroin oikeusneuvos Pertti Välimäen viime syksynä pitämästä ansiokkaasta esitelmästä, jossa oikeusneuvos korosti jutun juridiikan (juju) merkitystä siviilijutun asianajossa. Juridiikan pitäisi olla keskiössä myös rikosjutun oikeuskäsittelyssä, eikä tämä vaatimus rajoitu ainoastaan asian tai syytteen ajamiseen, vaan koskee myös tuomioistuimen toimintaa ja tuomion perustelemista. Juridiikan merkityksen tulisi näkyä siis myös näyttöratkaisun perusteluissa eli tapauksissa, joissa syyte on kiistetty näytön puuttumisen tai riittämättömyyden perusteella. Tällöin tuomioistuin joutuu ottamaan kantaa todisteiden arvioinnin lisäksi myös näytön riittävyysongelmaan.

10. Katsotaanpa sitten ratkaisua KKO 2013:27 tältä kannalta. Tuomion perusteluista on hieman vaikea nähdä, mistä näyttöratkaisun normatiivinen kysymys eli kannanotto näytön riittävyyteen ilmenee. Näyttäisi siltä, että ko. tapauksessa kolmen tuomioistuimen näytönarviointi on sulautunut sellaiseksi yhdeksi "köntäksi", mistä edellä huomautin. Perustelujen pääpaino on ollut yksittäisten todisteiden - tässä tapauksessa indisiotodisteiden - selostamisessa ja arvoinnnista (arvottamisessa), kun sitä vastoin kysymys näytön riittävyydestä on jäänyt tarkemmin perustelematta. 

11. Korkeimman oikeuden perusteluissa esitetty kysymyksenasettelu (kappale 7) on hyvin ympäripyöreä. Siinä todetaan ainoastaan, että korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, "onko A syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan  tappoon tai syyttäjän korkeimmassa oikeudessa toistamissa vaihtoehtoisissa taikka toissijaisissa syytteissä tarkoitettuihin rikoksiin". Näytön arviointia eli todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä ei mainita sanallakaan, mikä on minusta yllättävää. Toki tämä ilmenee myöhemmin perusteluista, mutta asian selventämiseksi kysymyksenasettelua olisi voitu jatkaa edellä mainitun virkkeen jälkeen seuraavaan tapaan: "Kysymys on tarkemmin sanottuna näytön arvioinnista eli todistusharkinnasta ja näytön riittävyydestä, erityisesti siitä, onko syytteen tueksi esitetty sellaista (tai niin vakuuttavaa) näyttöä syytetyn syyllisyydestä, ettei siitä jää varteenotettavaa epäilyä." Oikeusneuvos Välimäki totesi edellä mainitussa esityksessään, että "oikeudellisen ratkaisutoiminnan tärkein kysymys kuuluu: mistä asiassa on oikeudellisesti kysymys". Tämä pätee luonnollisesti myös tuomioistuimen ratkaisujen ja niiden perustelujen suhteen. Jos ennakkopäätöksessä on kysymys nimenomaan näytön riittävyydestä, ei riitä, että kysymyksenasettelussa todetaan lakonisesti vain, että "asiassa on kysymys A:n syyllisyydestä rikokseen", siis "guilty or not guilty". Syyllisyydellä voidaan tarkoittaa juridiikassa monia muitakin asioita kuin prosessuaalista näyttökysymystä. 

12. Korkeimman oikeuden perusteluissa on selostettu ja analysoitu esitettyä näyttöä hyvin seikkaperäisesti. Syytteen tueksi esitettyjä todisteita (todistustosiseikkoja) on, kuten pitääkin, arvioitu kutakin erikseen eikä yhtenä kokonaisuutena. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että ns. nännijutun tuomiossa (KKO 2011:1) korkein oikeus teki virheen sivuuttamalla yksittäisten todisteiden arvioinnin ja perustamalla langettavan tuomionsa yksinomaan todistusaineiston kokonaisarviointiin, ks. tästä blogia numero 372/14.1.2011.

13. Ratkaisun KKO 2013:27 perusteluista ei juuri ilmene oikeudellista päättelyä näyttökynnyksen (näyttövaatimuksen) osalta. Perusteluista kyllä näkyy, että näyttökynnyksenä on pidetty ilmaisua (normia) "syyllisyydestä ei saa jäädä varteenotettavaa epäilyä". Syyllisyyden tueksi esitetyn näytön tulee siis olla sellaista, että kaikki varteenotettava (järkevä) epäily syyllisyydestä voidaan sulkea pois (beyond reasonable doubt). Jos syyllisyydestä jää järkevä epäily, syyte on hylättävä, vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti vakuuttunut vastaajan syyllisyydestä. 

14. Mitä ilmaisulla "varteenotettava epäily syyllisyydestä" oikeastaan tarkoitetaan? Tästä korkeimman oikeuden perusteluissa ei ole mainintaa. Kun mainittu normi ei perustu lakiin eikä siitä ole olemassa lainvalmistelutöitä, joihin voitaisiin vedota oikeuslähteenä, olisi tuomioistuimen syytä kertoa, mitä mainitulla oikeuskirjallisuudessa aikanaan lanseeratulla ja sen jälkeen oikeuskäytännössä omaksutulla ilmaisulla tarkoitetaan. Normi on tulkinnanvarainen, mutta tarkoituksena ei voi olla, että sitä voitaisiin tulkita konkreettisissa tapauksissa milloin mitenkin tai siihen vedottaisiin perustelujen loppukaneettina vain jonkinlaisen iskulauseen ominaisuudessa; tämä avaisi tien näyttökysymyksen ratkaisemiselle yksinomaan tuomarin intuition perusteella. Esimerkiksi: "Pidän itseäni järkevänä. minulla on/ei ole varteenotettavaa epäilyä". Normille olisi siten annettava perusteluissa merkityssisältö. Jos korkein oikeus olisi jo aiemmin antamiensa ennakkopäätöstensä perusteluissa kertonut, mitä kyseisellä normilla tarkoitetaan ja miten sitä on syytä tulkita, voitaisiin myöhemmin annetuissa ratkaisussa viitata sanottuun määritelmään.

15. Ilmaisu "ei varteenotettavaa (järkevää) epäilyä" alkoi esiintyä alioikeuksien ja hovioikeuksien perusteluissa 1990-luvun lopulla. Malli tähän saatiin angloamerikkalaisesta beyond reasonable doubt -säännöstä ja Ruotsin korkeimman oikeuden jo 1970-luvulla omaksumasta ilmaisusta "bortom/utom rimligt tvivel". Suomen korkein oikeus alkoi käyttää sanottua ilmaisua rikostuomioiden perusteluissa 2000-luvun alkupuolellla; tällaisia ennakkopäätöksiä ovat ratkaisut KKO 2000:71, 2002:47, 2004:60, 2006:78, 2009:43, ja 2011:20. Hovioikeuskäytännöstä voidaan mainita Vaasan hovioikeuden Auerin murhajutussa ja Turun hovioikeuden Jyrki Järvilehdon veneilyjutussa antamat tuomiot, joissa syyte hylättiin syyllisyydestä jääneen varteenotettavan epäilyn perusteella. Näiden ratkaisujen perusteluissa ei ole otettu yleisellä tasolla kantaa siihen, mitä varteenotettavalla epäilyllä tarkoitetaan. 

16. Perustelukäytännöstä  voidaan mainita esimerkkinä ratkaisu KKO 2009:43, kohta 25: ”Vaikka täyttä varmuutta tapahtumien yksityiskohtaisesta etenemisestä ja väkivallan toteuttamistavasta ei ole voitu saada, ei varteenotettavaa epäilyä kuitenkaan jää Teemu S:n ja Kristian R:n yksituumaisuudesta syytteessä tarkoitettuun tahalliseen henkirikokseen.” Aihe- eli indisiotodistelun riittävyyttä syyksilukevaan ratkaisuun koskee ratkaisu KKO 2006:78, kohta 6: ”- - - Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyllistymisestä hänen syykseen luettuihin varkauksiin jää näissä olosuhteissa varteenotettavaa epäilyä. Tähän Korkein oikeus on päätynyt siitä huolimatta, ettei mikään yksittäinen todiste sellaisenaan osoita A:n suorittaneen puheena olevia anastuksia.”

17. Kolkonjärven jutussa alemmat tuomioistuimet ovat olleet perusteluissaan korkeinta oikeutta avoimempia kirjoittaessaan hieman näkyviin näyttövaatimusta koskevaa oikeudellista päättelyä tai käsitteen "varteenotettava epäily" tulkintaa. Käräjäoikeuden mukaan syyksilukeminen edellyttää varmuutta vastaajan syyllisyydestä. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta ehdotonta varmuutta, vaan sitä, että syyllisyydestä on esitetty niin vakuuttavaa näyttöä, ettei järkevä ihminen sen nojalla epäile vastaajan syyllisyyttä. Käräjäoikeus näyttäisi muistelevan aiemmin eli vielä 1980 ja -90 -luvulla vallalla ollutta käsitystä, jonka mukaan riittäväksi näytöksi kelpaa vain ns. täysi näyttö. Sillä tarkoitetaan eräänlaista korkeamman asteen todennäköisyyttä eli sellaista todennäköisyyden määrää, joka riittää saamaan järkevän ja tunnollisen henkilön (tuomarin) vakuuttuneeksi siitä, että todistettava tosiseikka todella on olemassa. Nykyisin tästä ns. vakuuttumisteoriasta on luovuttu, sillä siinä ei ole kyseessä mikään kriteeri, vaan pelkkä kuvaus. Joissakin tuoreissa oppikirjoissakin mainittu teoria näyttää kuitenkin yhä edelleen kummittelevan.

18. Hovioikeus on todennut, että syytetyn tuomitseminen ei edellytä, että asia on täysin varma, vaan vastaaja voidaan tuomita, vaikka syyllisyydestä jäisi "jonkinlainen epäilys". Mikäli syyllisyydestä jää varteenotettava epäily, syyte on kuitenkin hylättävä. Tämä edellyttää, että syytetyn syytettä vastaan esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku on "realistinen ja saa konkreettista tukea oikeudenkäyntiaineistosta".

19. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päättelytapa on hieman "sinnepäin", mutta jotenkin keskeneräisiltä perustelut kuitenkin vaikuttavat. Perustelut jättävät hieman sekavan kuvan näytön arvioinnista ja etenkin todistusharkinnan normatiivisen osatekijän eli näyttökynnyksen määrittelyn osalta. Tuomarit eivät  kenties ole perehtyneet kovin tarkasti siihen, mitä oikeuskirjallisuudessa on viimeisten 10-15 vuoden aikana kirjoitettu näyttökynnyksestä. Todistusharkinta tuntuu perustuvan jonkinlaisiin hatariin muistikuviin siitä, mitä "ennen vanhaan" eli joskus 1970- ja -80 -luvulla on opetettu ja mitä termi beyond reasoanable doubt pääpiirteissään tarkoittaa. Lainkäytön ohjaamiseksi kaivattaisiin korkeimman oikeuden opastusta ja linjanvetoa, mutta sitä ei ole saatu, kun korkein oikeus itsekin välttää ottamasta perusteluissa kantaa näyttökynnyksen määrittelyyn. Ratkaisujen kysymyksenasetteluissa asiasta ei mainita mitään, kuten tapauksen KKO 2013:27 perusteluistakin ilmenee. 

20. On hieman vaikea nähdä, mikä tällaisessa korkeimman oikeuden ratkaisussa ja sen perusteluissa on sellainen yleistettävissä oleva oikeus- tai ratkaisuohje, jolla on ajateltu olevan alempien tuomioistuinten lainkäyttöä ohjaavaa vaikutusta, jos näytön arvioinnin normatiiviseen puoleen ei oteta ratkaisussa tarkemmin kantaa. Luultavasti näyttöprejudikaateilla halutaan lähinnä ohjata alempia tuomioistuimia omaksumaan hyväksi katsottava todistusharkinnan perustelumalli. Tällöin ennakkopäätösselosteen otsikossa olisi syyytä mainita asiasanana "tuomion perusteleminen", mutta näin ei koskaan tapahdu.

21. Oikeuskirjallisuudessa näytön arvioinnin osatekijöitä eli todistusharkintaa ja näyttövaatimusta on selvitetty sekä riita-asioiden että rikosjuttujen osalta. Omalta osaltani voin viitata siihen, mitä olen kirjassa Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) kirjoittanut näyttökynnyksestä rikosasiassa, hypoteesimetodista sekä käsitteestä "Ilman järkevää/varteenotettavaa epäilyä" (s. 290-305 ja 341-346).  Näitä kysymyksiä olen sivunnut lyhyesti myös blogijutuissa numerot  372/14.1.2011 ja 483/23.9.2011 (kohdat 12-13).

22. Tämän ehkä hieman akateemiselta tuntuvan pohdiskelun jälkeen voimmekin palata takaisin Kolkonjärvelle. Mitä siellä oikeastaan tapahtui, mikä on totuus asiassa? Onko korkein oikeus osunut näytönarvioinnissaan oikeaan? Totuuden asiasta tietää yksin syytetty A, ei kukaan muu. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta, vaan syyttäjän on näytettävä syyte toteen. Kysymys on siitä, mitä tapauksessa esitetyn todistusaineiston perusteella voidaan tai ei voida pitää näytettynä. 

23. Tapauksessa on monia selvittämättömiä kysymyksiä ja ristiriitaisia seikkoja. Esimerkiksi: Mikä syyttäjän käsityksen mukaan olisi voinut olla  A:n motiivi surmaan? Onko syytettä ajettu, niin kuin näyttää, ensisijaisesti sillä perusteella, että A oli toiminut suunnitelmallisesti B:n surmaamiseksi (tarkoitustahallisuus, dolus determinatus)?  Miksi A on vedonnut  hätäkeskuspuhelussaan siihen, että B oli yrittänyt hukuttautua tahallaan, vaikka tapauksessa mikään seikka ei näytä viittaavan B:n itsetuhoisuuteen ta itsemurhan mahdollisuuteen? Onko hukkuminen kiinteäpohjaiselle hiekkarannalla ainoastaan vajaan puolen metrin syvyiseen veteen tapaturmaisesti mahdollista? Onko A todella voinut kertomallaan tavalla havahtua B:n joutumiseen veden varaan rannalta kuulemansa pulputtavan ja poreilevan äänen perusteella?

24. Tapausta voitaisiin lähteä purkamaan siltä pohjalta, mitä vastaavanlaisissa tapauksissa voidaan yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa tapahtuneen. Tapahtumapäivä 11.7. 2010 oli helteinen sunnuntai, jota pariskunta (A ja B) vietti miehen mökillä suomalaiskansalliseen tai, kuten tässä tapauksessa voitaisiin ehkä sanoa, perussuomalaiseen tapaan. Päivällä oli nimittäin käyty yhdessä raveissa, ilmeisesti Mikkelissa (Mikkelissä on yksi maailman nopeimpia raviratoja, ja siellä järjestettiin myös kyseisenä viikonloppuna jokavuotiset kansainväliset St Michel ravit, latojan huomautus). Raveista palattua sauna oli pantu lämpiämään ja ryhdytty seurustelemaan ja nauttimaan alkoholia tai jatkamaan kenties jo Mikkelin reissulla aloitettua viinaksien nauttimista. A:n kertoman mukaan B oli nauttinut neljä desilitraa Koskenkorvaviinaa. Vainajan veren alkoholipitoisuuden on laskettu olleen kuolinhetkellä 1,5 - 1,6 promillea. Kellon lähestyessä iltakymmentä, B oli halunnut mennä uimaan, riisunut rannalla itsensä alastomaksi ja kahlattuaan noin 30-35 metrin päähän rannasta (ranta on pitkään matalaa) alkanut ärsyttää puolirivoilla ja äänekkäillä huudoillaan A:ta. 

25. Mitä tämän jälkeen tapahtui? Tätä voidaan vain arvailla, mutta yleisen elämänkokemuksen perusteella voitaisiin olettaa, että A oli kiusaantunut ja ärsyyntynyt humalassa ja alastomana järvessä kailottavan 70-vuotiaan naisystävänsä huudoista ja metelöinnistä. Hiljaisella järvellä tuollainen huutelu ja mekastus kuuluu tyynellä ilmalla helposti naapurimökeille asti ja kauas koko järvelle; tuomion perustelujen mukaan pariskunnan mökin läheisyydessä on ollut muutakin loma-asutusta. On inhimillisesti katsoen ymmmärrettävää, jos A on mainitussa tilanteessa hermostunut ja päättänyt antaa "eukolle", jota on luonnehdittu päätöksessä "hyväksi uimaaan ja tottuneeksi toimimaan  vedessä" (KKO:n perustelujen kohta 19), kunnon opetuksen. A on siis voinut käskeä B:tä tukkimaan turpansa, mutta kun tämä ei ole auttanut, hän on mennyt veteen 20 metrin päähän rannasta ja painanut  B:n päätä veden alle, jotta huutelu loppuisi. A on itse kertonut, että ennen B:n vaikenemista hän oli kuullut rannasta B:n rääkäisyn ja pari avunhuudahdusta ja tämän jälkeen "poreilua ja pulputusta". Tällaiset äänet sopivat toki, itse asiassa jopa hukuttautumista tai sairaskohtausta paremmin, myös kamppailun tai hukuttamisyrityksen  ääniksi taikka yleensä toimintaan, jossa ihmisen päätä yritetään painaa veden alle. Tekijällä ei ole kuitenkaan ilmeisesti ollut surmaamisen tarkoitusta, joten hän on pelästynyt, kun uhri on käsittelyn seurauksena "hörpännyt" vettä keuhkoihinsa oikein kunnolla. Tekijä on vetänyt uhrin rantaan ja alkanut elvyttää tätä, mutta kun tämä ei ole näyttänyt tuottavan tulosta, hän on soittanut hädissään hätyskeskukseen. Kun A ei ole voinut olla varma, olivatko B:n mekastus ja avunhuudot kuuluneet naapuriin, hän on sepittänyt tarinan B:n itsetuhoisuudesta ja hukuttautumisesta tai B:n hukkumisesta omia aikojaan. Voisiko hyväksi uijaksi ja tottuneeksi vedessä toimijaksi luonnehdittu ihminen, joka ei ole kärsinyt sydämen rytmihäiriöistä tai vajaatoimintoisuudesta, todella hukkua 45 senttimetrin syvyiseen kiinteäpohjaiseen rantaveteen, vaikka hän olisikin kompastunut? Olisiko rantaveteen kompastuessaan ja siinä yhteydessä vettä sisuksiinsa hörpännyt tukevanoloinen B (pituus 162 cm ja paino 80 kg) voinut, kuten A on kertonut,  pullahtaa kellumaan puolen metrin syvyiseen veteen kasvot ylöspäin?

26. Edellä esitetty on tietenkin vain spekuleerausta. Minusta korkein oikeus olisi kuitenkin voinut lähestyä näyttökysymystä, ei surmaamistarkoituksessa tehdyn teon, vaan pikemminkin vaihtoehtoisen syytteen eli pahoinpitelyn ja kuolemantuottamuksen näkökulmasta. Korkein toteaa perustelujensa kohdassa 51, että huolimatta pariskunnan molemmin puolin ilmenneestä mustasukkaisuudesta, jutussa esitetty selvitys ei osoita, että A:lla olisi ollut motiivi B:n surmaamiseen. Tämä pitänee paikkansa. Mutta entäpä motiivi avopuolison pahoinpitelystä "opetus- tai kuritusmielessä" tai siinä tarkoituksessa, että A olisi saanut myöhään illalla humalassa ja alastomana järvessä mekastaneen puolisonsa vaikenemaan ja tulemaan pois vedestä? Tästä vaihtoehdosta korkeimman oikeuden perusteluissa ei lausuta mitään. Jos tekijän olisi näytetty käyneen kiinni naiseen ja painaneen tämän päätä veden alle, olisi jouduttu pohtimaan myös sitä, oliko tekijä voinut pitää uhrin kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Hukkuminen on voinut saada alkunsa yksinkertaisesti siitä, että mies on suutuspäissäään tönäissyt naisen pitkälleen veteen, jolloin tämä on pelästyneenä imaissut vettä keuhkoihinsa.

27. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kohta 51), että tapahtumaolosuhteet kesäiltana loma-asuntojen ympäröimässä matalassa rantavedessä eivät olisi olleet otolliset väitetyn uhkauksen mukaisen suunnitelmallisen teon toteuttamiseen; jutussa oli näytetty, että B oli kertonut ulkopuolisille pelkäävänsä A:ta, koska tämä oli pari vuotta aiemmin uhannut  tappaa B:n niin, ettei sitä saada koskaan selville. KKO:ssa toimitetussa suullisessa käsittelyssä A, jota on koko oikeudenkäynnin aikana puolustanut kokenut rikosasianajaja Heikki Salo, ihmetteli tapposyytettä ääneen tokaisten oikeudessa 

- Kuka hullu menisi tällaiseen paikkaan ketään hukuttamaan (Iltalehti 8.1.2013)

28. Mutta entäpä jos syytetyllä olikin, ei tappamistarkoitusta, vaan ainoastaan aikomus saada naisystävä lopettamaan huutelunsa? Syytetty kertoi oikeudessa, että tapahtumapaikalta on näköyhteys läheiselle naapurimökille; tämä seikka ei ilmene korkeimman oikeuden tuomion perusteluista. Luultavasti naapurimökillä ei ole ollut ihmisiä paikalla tai sitten mekastusäänet eivät ole kantautuneet naapureiden korviin. Kuten mainitsin, vastaavanlaisessa tilanteessa yleensä puolison tarkoituksena ei ole vaimonsa hukuttaminen tai lopullinen vaientaminen, vaan tarve saada tekijä lopettamaan moitteensa tai huutelunsa. Hän ei ole halunnut hukuttaa avopuolisoaan, mutta kokonaan poissuljettuna ei voitaisi pitää mahdollisuutta, että miehen tarkoituksena on ollut saada metelöivä siippansa vaikenemaan. Tässä ruumiinrakenteeltaan rotevaksi luonnehdittu mies on saattanut kuitenkin mennä liian pitkälle.

29. Ulkopuolinen ei voi tietää, miltä asetelma oikeudenkäynnissä on näyttänyt ja millaiselta vastaajan ja muiden todistelutakoituksessa kuultujen henkilöiden kertomusten uskottavuus on vaikuttanut. Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen valossa voisi kuitenkin saada vaikutelman, että vainajan sairauskohtausta tai siihen verrattavaa syytä todennäköisempi selitys vainajan veden varaan joutumiselle ja kuolemalle on vaihtoehto, jossa vainaja on pakotettu hengittämään vettä, vaikka tekijällä ei olisi ollut surmaamistarkoitusta. Yksi vaihtoehto on, että nainen on tönäisty taikka kaadettu veteen kerrotuin seurauksin. Olisiko korkeimman oikeuden tullut pohtia näitä vaihtoehtoja perusteluissaan? Olisiko perusteluissa pitänyt ottaa kantaa siihen, miltä tilanne vaikutti kokonaisnäytön punninnan valossa, vaikka mikään yksittäinen todiste (indisio) ei sinänsä ole ollut riittävä osoittamaan vastaajan syyllisyyttä (vrt. edellä kohdassa 16 mainittua ratkaisua KKO 2006:78)?

30. Rikosjutuissa langettavaan tuomioon ei riitä näyttöenemmyys, eli syytettä ei voida hyväksyä, jos syyllisyys on näytön valossa syyttömyyttä todennäköisempi vaihtoehto. Todennäköinen näyttö syyllisyydestä riittää syytteen nostamiseen, muttei langettavan tuomion antamiseen. Abstraktista näyttökynnystä kuvataan yleensä sanomalla, että syyllisyyttä voidaan todistelun perusteella pitää joko riittävän varmasti selvitettynä tai ilmeisenä. Konkreettinen näyttökynnys tarkoittaa yksittäistapauksessa edellytettävän tai konkretisoituneen näytön tasoa, joka voi jonkin verran vaihdella juttutyypin vakavuuden mukaan. Vaikka syyllisyydestä olisi esitetty selvitysasteeltaan sinänsä riittävä näyttö, on tämän jälkeen vielä tutkittava ja arvioitava syyttäjän esittämälle tapahtumainkululle vaihtoehtoisia selityksiä. Niiden tulee olla järkeviä ja saada tukea todistusaineistosta. Täysin epätodennäköistä vaihtoehtoa ei voida pitää varteenotettavana. Toisaalta järkevä epäily ei välttämättä edellytä, että se olisi syytteessä esitettyä tapahtumainkulkua todennäköisempi selitys seuraukselle. Kyse on varteenotettavasta, ei todennäköisestä epäilystä.

31. Kolkonjärvi on kirkasvetinen ja vedenlaadun suhteen muutenkin erinomaiseksi arvioitu järvi Etelä-Savon sydänmailla. Se tunnetaan kalaisena järvenä, josta saadaan hyvin esimerkiksi isoja ahvenia ja haukia, järvestä on pyydystetty myös Suomen suurimpiin kuuluva järvitaimenkin. Mistähän tämä hieno järvi on mahtanut saada hieman kammottavan tuntuisen nimensä? Toivokaamme, että järvi säästyisi vastaisuudessa hukkumiskuolemilta, perheväkivallalta ja muilta onnettomuuksilta.