1003. Käräjäoikeuksia vähennetään - oikeusturva heikkenee

Paska hommahan tää on mutta piti se tehä kun siitä sanotaan jotakin hallitusohjelmassa…säästöjä tulee, jos ylipäätään tulee, kyllä tosi vähän...vain 1,4 miljoonaa…sekin on vain arvio, voi olla ettei säästöjä synny lainkaan...mä sanon että tää takaa oikeusturvan…vaikka ei se tota takaa…mut tuskin ne sitä ymmärtää…en minäkään ymmärrä…olen maallikko näissä hommissa…pidin kuitenkin huolen siitä, että pienet ja minulle läheiset Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan käräjäoikeudet säilyvät,…täytyyhän pikkuisten puolta pitää…sen sijaan tulen lakkauttamaan Porvoossa, Tammisaaressa ja Kokkolassa olevat käräjäoikeudet…tää on ruotsalaisille myrkkyä, mutta eihä ne onneksi oo nyt hallituksessa…Vaasan (Pohjanmaan) oikeuden enemmistökieli vaihtuu ruottista suomeksi…

1. Oikeus- ja työministeri Jari Lindström (persut) tiedotti tänään päätöksestä, jolla käräjäoikeusverkostoa tullaan uuudistamaan ja supistamaan. Nyt on tehty vasta periaatepäätös, sillä hallituksen esitys asiasta on tarkoitus eduskunnalle antaa kuitenkin vasta ensi syksyllä. Uudistuksen on määrä tulla voimaan vuonna 2018.

2. Jatkossa käräjäoikeuspaikkakuntia tulisi olemaan 20, kun niitä nyt on 27. Aiemmin eli maaliskuussa 2015 oikeusministerin virkamiestyöryhmä ehdotti, että käräjäoikeuksien lukumäärää allenntaisiin todella toimasti eli niin, että maassa olisi vain 17 tai toisen vaihtoehdon mukaan ainoastaan 14 käräjäoikeutta. Onneksi nämä ilmeisesti jonkinlaisessa paniikkitilassa tehdyt ehdotukset eivät sentään toteudu. 

3. Käräjäoikeuspaikkakuntia olisivat vuoden 2018 alusta  Espoo, Helsinki, Hämeenlinna, Joensuu, Jyväskylä, Kajaani, Kouvola, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Maarianhamina, Mikkeli, Oulu, Pori, Rovaniemi, Seinäjoki, Tampere, Turku, Vaasa ja Vantaa. 

4. Uudistuksessa Espoon ja Länsi-Uudenmaan (Raaseporin) käräjäoikeudet yhdistetään uudeksi Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudeksi ja Vantaan, Tuusulan ja Itä-Uudenmaan (Porvoon) käräjäoikeudet sekä Hyvinkään käräjäoikeus (Loppia, Riihimäkeä ja Hausjärveä lukuunottamatta, jotka liitetään Hämeenlinnassa sijaitsevaan Kanta-Hämeen käräjäoikeuteen) uudeksi Itä-Uudenmaan käräjäoikeudeksi.  Kemi-Tornion käräjäoikeus liitetään Lapin käräjäoikeuden (Rovaniemen) tuomiopiiriin, Ylivieska-Raahen käräjäoikeus Ouluun ja Keski-Pohjanmaan (Kokkolan) käräjäoikeus Vaasassa sijaitsevaan Pohjanmaan käräjäoikeuteen.

5. En ole pitänyt enkä pidä edelleenkään maakuntiin perustuvia käräjäoikeuksien nimiä hyvänä ratkaisuna. Olisi paljon parempi puhua esimerkiksi Vaasan (ei siis Pohjanmaan) käräjäoikeudesta, Espoon (ei Länsi-Uudenmaan) käräjäoikeudesta, Joensuun (eikä Pohjois-Karjalan) käräjäoikeudesta jne. Mutta tämä 10-15 vuotta sitten omaksuttu "hullutus" saa edelleen jatkua ja sitä halutaan jatkossa vain vahvistaa, sillä jatkossa ei ole enää esimerkiksi Espoon tai Vantaan käräjäoikeutta, vaan niiden tilalle tulevat kummalllisen tuntuiset Länsi-Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan käräjäoikeudet.

6. Käräjäoikeus tulee lakkaamaan seitsemältä paikkakunnalta: Hyvinkää, Järvenpää, Kemi, Kokkola, Porvoo, Raasepori ja Ylivieska. Erillisiä kanslioita jäisi neljälle paikkakunnalle: Hyvinkäälle, Kemiin, Kokkolaan ja Ylivieskaan. Erillisiä istuntopaikkoja tulisi olemaan12 paikkakunnalla: Inari (Ivalo), Kauhava, Kittilä, Kuusamo, Nurmes, Porvoo, Raasepori, Rauma, Salo, Savonlinna, Sodankylä ja Utsjoki.

7. Oikeusministeriön tiedotteen mukaan uudistuksen tavoitteena on vahvistaa käräjäoikeusverkoston rakennetta siten, että oikeusturvan saatavuus ja lainkäytön laatu voidaan varmistaa muuttuvassa toimintaympäristössä. Tämä edellyttää ministeri Lindströmin mukaan käräjäoikeuksilta riittävän suurta kokoa. Kun käräjäoikeuksista muodostetaan hallinnollisesti suurempia kokonaisuuksia, voidaan työmäärä ja resurssit jakaa nykyistä tasaisemmin, sanotaan OM:n tiedotteessa. Uudistuksella vastataan myös oikeushallintoon kohdistuviin merkittäviin säästötavoitteisiin ja menopaineisiin.

8. On kuitenkin selvää, että todellisuudessa kansalaisten oikeusturva ja lainkäytön laatu ei tule uudistuksen myötä juuri lainkaan paranemaan. Päin vastoin on odotettavissa, että oikeusturva tulee uudistuksen johdosta huonontumaan, kuten esimerkiksi Suomen tuomariliitto on todennut. Uudistuksella näyttää olevan vain yksi merkittävä tavoite: valtiolle käräjäoikeuksien ylläpidosta aiheutuvien, sinänsä varsin vähäisten kustannusten karsiminen; säästöä arvioidaan kertyvän1.4 milj. euroa, siis varsin vähän. Uudistuksen myötä oikeusturvan saatavuus heikkenee ja etäisyydet kasvavat. Asianajajien toiminta vaikeutuu, mikä ei tietenkään edistä oikeusturvaa. Käräjäoikeuksien työn selkeä painopiste on suullisissa käsittelyissä, ei kirjallisesa kansliakäsittelyssä, vaikka ministeri, joka on oikeusasioissa maallikko,  yritti tiedotustilaisuudessa muuta väittää.  

9. Käräjäoikeusverkostoa uudistettiin vuonna 2010, jolloin käräjäoikeuksien lukumäärää alennettiin reippaasti eli 50:stä 27:ään. Tästä uudistuksesta ei kulunut kuin  viisi vuotta, kun käräjäoikeuksien määrää ollaan jälleen alentamassa lähes kymmenellä. Miksi ihmisten oikeusturvan kannalta todella tärkeät alioikeudet ovat jatkuvasti lainsäätäjän ja oikeusministeriön leikkauslistalla, käsittämätöntä. Käräjäoikeudet ovat jo nykyisin tarpeeksi suuria ja jokaisen käräjäoikeuden palveluksessa on tarvittava määrä tuomareita. Uudistus ei merkitse todellisuudessa tuomareiden erityisasiantuntemuksen nykyistä tehokkaampaa hyödyntämistä, vaikka ministeri Lindström yrittää tiedotteessaan näin maalailla. Jo nyt jokaisessa käräjäoikeudessa on käsiteltävänä riittävä määrä ja tarpeeksi monipuolisia juttuja.

10. Oikeusministeriössä jo pitkään valmisteltua uudistusta ovat vastustaneet esimerkiksi Lakimiesliitto, Tuomariliitto ja Asianajajaliitto. Uudistusta vastustavan kantansa ovat tuoneet julki myös monet käräjäoikeudet, samoin KKO:n nykyinen presidentti Timo Esko. Näiden esittämät täysin perustellut mielipiteet oikeusministeriö ja ministeri Lindström ovat kuitenkin päättäneet kylmästi sivuuttaa. 

11. Uudistuksen sanoma tuntuu olevan tämä: Säästää pittää, säästää pittää, vaikka oikeusturva menisi! Oikeusministeriö noudattaa kiltisti ja mukisematta KKO:n ex-presidentin Pauliine Koskelon kannanottoa, jonka tämä esitti pari vuotta sitten. Koskelo lähestulkoon vaatimalla vaati, että käräjäoikeuksia saa olla Suomessa korkeintaan 10-15. Demokraattisessa oikeusvaltiossa ylimmän tuomioistuimen presidentin ei tietenkään tulisi puuttua tuomioistuinorganisaatioon ja tuomioistuinten määrää koskevaan kysymykseen, koska niin tehdessään hän rikkoo vallanjaon kolmijaon periaatettta ja astuu lainkäyttäjän roolista perustuslain mukaan lainsäätäjälle ja toimeenpanovallalle kuuluvien asioiden käsittelyyn. Tätä ex-presidentti, jolla ei ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta alioikeuden tai hovioikeuden työstä, ei ilmeisesti ymmärtänyt tai jos ymmärsi, viisveisasi vallanjaon kolmijaon periaatteesta.

12. Tässä yhteydessä on tarkoitus keskittää ns. summaaristen eli riidattomien riita-asioiden käsittely seitsemään käräjäoikeuteen.  Nykyisin summaarisia riita-asioita käsitellään kaikissa käräoikeuksissa. Summaarisia asioita käsitteleviä käräjäoikeuksia olisivat  jatkossa Itä-Uudenmaan (Vantaa),  Kainuun (Kajaani), Kanta-Hämeen (Hämeenlinna), Kymenlaakson (Kouvola), Oulun, Pirkanmaan (Tampere) ja Pohjanmaan (Vaasa) käräjäoikeudet.  

13. Summaarisilla riita-asioilla tarkoitetaan sellaisia riidattomia velkomisasioita, esimerkiksi maksamattomia laskuja, jotka käräjäoikeus voi ratkaista kansliassa joutuisasti kirjallisessa menettelyssä. Niissä on kyse, ei suinkaan mistään riidasta ja lainkäytöstä, vaan yksinomaan saatavien perinnästä. Kuten olen monta kertaa myös blogissani ehdottanut, nämä riidattomat asiat eli perimisasiat tulisi kaiken järjen mukaan siirtää käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille. Näin tehtiin Ruotsissa jo 25 vuotta sitten. 

14.Tätä uudistusta esitti viime vuonna kaksi myös oikeusministeriön asettamaa selvitysmiestä, ja sanottua ehdotusta kannattivat useimmat lausunnonantajat. Selvitysmiesten esitystä vastusti oikeastaan vain korkein oikeus (KKO) perusteilla, joita ei voida hyvällä tahdollakaan pitää perusteltuina, järkevinä ja oikeina. Summaariset perintäasiat, kuten esimerkiksi 50-100 euron suuruiset puhelin- tai sähkölaskut, ovat jostakin käsittämättömästä syystä KKO:n erityisessä suojeluksessa, vaikka niiden tuomioistuimessa tapahtuvassa käsittelyssä ei ole kyse varsinaisesta lainkäytöstä. Riidattomien ja selvien asioiden käsittely käräjäoikeuksissa, joissa niitä eivät ratkaise tuomarit vaan lähes aina kanslistit, on järjetöntä ja typerää. Mutta niin vain tämä typeryys saa jatkua, vaikka ko. asioiden siirtämisellä ulosottoviranomaisille olisi saatu aikaan selvää säästöä käräjäoikeuksien toiminnassa. Oikeusministeriö säästää, mutta aivan väärissä kohdissa.

15. Uudistuksen yhteydessä on tarkoitus tehdä joitakin tarkistuksia myös tiettyihin käräjäoikeuksiin käsiteltäväksi keskitettyjen asiaryhmien tuomiopiirijakoon. Esimerkiksi ulosottovalitus-, yrityssaneeraus- ja sotilasoikeudenkäyntiasioita käsittelevien käräjäoikeuksien määrä vähenisi.  Käräjätuomareiden lukumäärää ei ole tarkoitus vähentää, vaikka Suomessa on väkilukuun suhteutettuna enemmän tuomareita kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Henkilöstösäästöt kohdennetaan hallintohenkilökuntaan, mutta koko maassa on tarkoitus irtisanoa vain 40-50 henkilöä. Uudistukseen liittyvät yt-neuvottelut aiotaan käynnistää maalis–huhtikuussa. Käräjäoikeuksiin sijoitettavilla niin sanotuilla kielituomarin viroilla varmistetaan sekä suomen- että ruotsinkielisen väestön oikeudet.

Kartta uudesta 20 käräjäoikeuden mallista

Ehdotus 20 tuomiopiirin mallista

935. Koskelo sekoili taas

1.Korkeinta oikeutta (KKO:ta) itsevaltaisesti kymmenen vuotta johtanut presidentti Pauliine Koskelo (59) valittiin viime tiistaina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) uudeksi suomalaiseksi tuomariksi. Hänen toimikautensa kestää yhdeksän vuotta, joten Koskelo ei palaa enää korkeimpaan oikeuteen.

2. Valintansa jälken Koskelo antoi Helsingin Sanomille 22.4. lausunnon, jossa hän selitti "uhrautuneensa" hakemaan EIT:n tuomarin virkaa, koska meidän ylioikeuksissamme, siis KKO:ssa ja KHO:ssa, kukaan muu ei ollut tehtävästä kiinnostunut.

3. Kuten blogijutussa 933/22.4. kirjoitin, Pauliine Koskelo puhui palturia tai ei viitsinyt tarkistaa faktoja. EIT-tuomarin virkaan ilmoittautui nimittäin myös muita tuomareita.Toisesta ylimmästä tuomioistuimesta eli KHO:sta tehtävää haki hallintoneuvos Anne E.Niemi, jonka hallitus asetti ehdollepanossa Koskelon jälkeen toiselle sijalle. Koskelon tokaisu oli siten virhe, suorastaan "väärä todistus", johon maan ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomarin ei luulisi edes voitonhuumassaan syyllistyvän.

4. Tänä aamuna kello 6.40 Pauliine Koskeloa haastateltiin TV1:n aamu-tv -lähetyksessä. Haastattelu ei ollut kummoinen tai "syvääluotaava" - eivät ne yleensäkään ole - mutta minua kiinnitti huomiota Koskelon esittämä arvostelu Suomen oikeudenhoidon tilasta. - Miksi muuten Koskelo käyttää jatkuvasta termiä "oikeudenhoito", kun hän puhuu asiasta, josta käytetään yleisesti nimeä "lainkäyttö"? Termi oikeudenhoito viittaa oikeushallintoon, joka ei kuulu tuomioistuimille, vaan oikeusministeriölle.

5. Korvaani särähti pahasti Koskelo arvostelu, jossa hän otti kantaa lempiaiheeseensa eli tuomioistuinten ja koko oikeuslaitoksen resurssien vähäisyyteen ja leikkaamiseen. Asiassa on toki perää, mutta en oikein ymmärrä, miksi juuri KKO:n presidentin pitää puuttua joka kerran ja yksinomaan mainittuun kyysmykseen. Oikeusturvasta huolehditaan lainkäytössä eri tavoin, eikä resurssien vähyys saisi olla tuomioistuinten ja tuomareiden ainoa puheenaihe. Tuomioistuinten tulisi kehittää oma-aloitteisesti menetelytapojaan, jotta kansalaiset saisivat asiansa tuomioistuimen käsiteltäviksi ja sitä kautta oikeutensa toteuteuksi. Siis "access to court" ja "access to justice", joita nimenomaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja EIT:n ratkaisuissa korostetaan oikeusturvan takeina.

6. Suomessa oikeudenkäyntiä koskeviin menettelykysymyksiin ei kuitenkaan haluta puuttua eikä prosessia kehittää, vaikka tuomioistuimilla olisi siihen eronomaiset mahdollisuudet  myös käytettävissä olevien resurssien puitteissa. Päin vastoin meillä halutaan, presidentti Pauliine Koskelo etunenässä, tiukentaa ihmisten oikeutta päästä tuomioistuimeen ja saada asia tutkittavaksi asianmukaisesti järjestyksessä. Meillä keksittään vaikka minkälaisia valituslupakynnyksiä ja  rajoituksia, joita korkein oikeus on ollut Koskelon johdolla kannattamassa.

7. Oli esimerkiksi selvä virhe laajentaa hovioikeuden jatkokäsittelyluvan soveltamisalaa rikosasioissa niin, että syytetty tarvitsee valitusluvan, jos hänet on tuomittu käräjäoikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi tai sitä alempaan vankeusrangaistukseen. Se oli toki oikeusturvan kannalta virhe, jos asiaa ajatellaan ihmisten oikeusturvan kannalta. Asianosaisten valitusoikeus ja siihen kiinteästi liittyvä oikeus saada asia tutkittuksi hovioikeuden normaalissa menettelyssä ovat oikeusturvan totetumisen tärkeimpiä keinoja. Lupajärjestelmän soveltamisalan laajentamiseen ei olisi ollut mitään syytä, sillä hovioikeuteen tehdään nykyisin vähemmän valituksia kuin aikaisemmin. Ruotsissa syytetty ei tarvitse valittaessaan jatkokäsittelylupaa, jos hänet on tuomittu käräjäoikeudessa vankeuteen.

8. Koskelo kritisoi tänään vomakkaasti sitä, että tuomioistuimia ja etenkin käräjäoikeuksia - niiden määrää Koskelo muuten haluaisi karsia nykyisestä 27:stä noin puolella - rasitetaan  "selvillä ja yksinkertaisilla rikosasioilla". Hän viittasi "muihin maihin", joissa näitä asioita ei viedä tuomioistuimiin.

9. Voi pyhä yksinkertaisuus! Eikö Koskelo todellakaan tiedä tai eikö hän ole (muka) edes kuullut, että Suomen järjestelmä ei suinkaan poikkea ko. asioissa "muiden maiden" systeemeistä. Suomessa ylivoimaisesti suurin osa rikosasioista ratkaistaan muualla kuin käräjäoikeuksissa ja yleensä tuomioistuimissa. Poliisin kirjoittaman rangaistusmääräyksen vahvistaa syyttäjä, eivätkä tuomioistuimet ole käsitelleet näitä asioita enää vuosikymmeniin. Rikesakon puolestaan antaa poliisi. Nämä asiat muodostavat luultavasti jo noin 75 prosenttia kaikista viranomaisten käsittelemistä rikosasioista. Sitä paitsi käräjäoikeuksiin tulevista rikosasioista noin 35-40 prosenttia ratkaistaan kansliassa puhtaasti kirjallisessa menetelyssä, eli niitä ei tuoda käräjäoikeuden istunto- eli pääkäsittelyyn. Uutena elementtinä otettiin äskettäin käyttöön syyteneuvottelu, joka yksinkertaistaa ja nopeuttaa huomattavasti myös vaikeiden ja laajojen rikosasioiden käsittelyä. 

10. Edellä mainittua listaa voitaisiin jatkaa pidempäänkin, mutta jo ko. otos osoittanee, miten väärässä presidentti Pauliine Koskelo on tai miten harhaanjohtavaa tietoa hän syöttää yleisölle. Käräjäoikeudet eivät käsittele nykyisin enää juuri lainkaan sellaisia yksinkertaisia tai selviä rikoasioita, jotka voitaisiin siirtää muiden viranomaisten käsiteltäviksi.

11. Sen sijaan käräjäoikeudet käsiteltävät aivan "hirmuisen" määrän selviä ja yksinkertaisia riita-asioita - joissa ei itse asiassa ole edes minkäänlaista riitaa - jotka voitaisiin, kuten olen itse usein esittänyt - siirtää ulosottoviranomaisille. Ne koskevat pikavippejä ja muita samankaltaisia velkomuksia, joissa on kyse, ei oikeusriidasta, vaan yksinomaan velan perimisestä. Nykyisin näitä asioita on kuitenkin pakko käsitellä kahden luukun periaatteella, ensin käräjäoikeudessa ja sen jälkeen uudelleen ulosottoviranomaisessa. Tämä on tietenkin järjetöntä puuhaa! Ruotsissa selvät ja riidattomat velkomisasiat siirrettin jo reilut 20 vuotta sitten pois käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaiselle.

12. Mutta mitä tekee ja on tehnyt korkein oikeus tässä suhteessa? Pauliine Koskelon johdolla korkein oikeus on pitänyt ja pitää edelleen sitkeästi kiinni kannastaan, jonka mukaan  summaariset eli selvät ja riidattomat riita-asiat, käytännössä perintäasiat, tulee säilyttää edelleen käräjäoikeuksissa. Aivan ihmeellinen ja virheellinen kanta, mutta minkäs teet, kun sen takana on korkein oikeus! Sakkojen ja osin myös esimerkiksi rattijuopumksista tuomittavien vankeusrangaistusten tuomitsemisen Koskelo ja kumppanit ovat kyllä valmiit siirtämään pois käräjäoikeuksista. Sitä vastoin esimerkiksi 30- 50 euron suuruiset pikavippiasiat tulee heidän mielestään säilyttää "oikeusturvan nimissä" hamaan tulevaisuuteen käräjäoikeuksissa.

13. Äskettäin on julkaistu kahden selvitysmiehen eli Timo Heikkisen ja Antti Savelan laatima selvitys edellä mainittujen sumaaristen riita-asioiden - siis perintäasioiden - käsittelyn kehittämisestä. Selvitysmiehet päätyivät pariakymmentä asiantuntijaa kuultuaan laajassa ja erinomaisen hyvin perustelussa selvityksessään yksimielisesti siihen. että mainitut asiat tulisi siirtää käräjäoikeuksista ulosttoviranomaisille (ks. oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 52/2014). Tätä uudistusta olen itse jo lähes 20 vuoden ajan kannattanut.

14. Mutta mitä sanoo korkein oikeus selvitysmiesten ehdotuksen johdosta antamassaan lausunnossa, jonka on allekirjoittanut presidentti Pauliine Koskelo? Asiasta on ilmeisesti muodostunut korkeimmassa oikeudessa jonkinlainen arvovaltakysymys, sillä sen antamassa lausunnossa esitetään monenlaisia perusteita, joiden nojalla korkein oikeus vastustaa selvitysmiesten ehdotusta. Karmeaa, tähänkö eli korkeimman oikeuden vastustavaan kantaan kyseinen tärkeä ja välttämätön uudistus jälleen kerran kaatuu ja kaadetaan! Lausunnossa esitetyt epäilyt koskevat yksinomaan detaljikysymyksiä, joista osa on sitä paitsi sellaisia, joista voidaan olla perustellusti toista mieltä kuin korkein oikeus.

15. Pauliine Koskelo puhui tänä aamuna tv-lähetyksellä jälleen kerran hartaasti "selvien ja yksinkertaisten rikosasioiden" karsimisesta pois käräjäoikeuksilta. Mutta todella selvien ja yksinkertaisten sekä riidattomien riita-asioiden karsimisesta hän ei tässäkään yhteydessä maininnut halaistua sanaa. Summaariset eli selvät ja riidattomat asiat (oikeastaan siis perintäasiat) muodostavat valtaosan käräjäoikeuksien käsittelemistä riita-asioista, sillä niiden osuus on n. 95 prosentin luokkaa kaikista riita-asioista. Niiden siirtämisellä ulosottoviranomaisille voitaisiin siten kenenkään oikeusturvan vaarantamatta parantaa todella tuntuvasti käräjäoikeuksien ja koko tuomioistuinlaitoksen toimintaedellytyksiä.

16. Lukijat voivat tutustua OM:n selvitysmiesten esitykseen ja korkeimman oikeuden siitä antamaan lausuntoon seuraavista linkeistä

Summaaristen riita-asioiden kehittäminen (OM julkaisu 52/2014)

KKO:n lausunto OM:n selvityksestä

890. Riidattomat velkomisasiat käräjäoikeuksista ulosottoviranomaiselle

1. Oikeusministeriön selvitysmiehet ehdottavat viime viikon lopulla julkaistussa selvityksessään summaaristen riita-asioiden siirtämistä käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisen käsiteltäväksi. Summaarisiksi asioiksi kutsutaan lähinnä sellaisia riidattomia velkomisasioita, jotka käräjäoikeus voi ratkaista ja käytännössä myös ratkaisee kirjallisessa kansliamenettelyssä. Näiden asioiden käsittelytapaa tulisi selvitysmiesten mukaan samalla kehittää nykyistä yksinkertaisemmaksi sekä lisätä sähköistä asiointia. 

2. Olen itse kirjoittanut kyseisen uudistuksen tarpeellisuudesta jo 10-15 vuotta. Blogissa olen käsitellyt asiaa toistakymmentä kertaa, katso esimerkiksi kirjoituksia 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012. Näissä kirjoituksissa olen vaatinut myös riidattomissa velkomisjutuissa vahvistettujen kohtuuttoman korkeiden kulutaksojen alentamista. Vm. uudistus saatiin toteutetuksi vasta kesällä 2012.  

3. Nyt myös "huutooni" siirtää riidattomat velkomisasiat ulosottoviranomaiselle ollaan vihdoin ja viimein vastaamassa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä selvitysmiesten tekemä esitys on todella kannatettava ja tarpeellinen uudistus. Sen viipyminen vuosikausia oikeusministeriössä osoittaa jälleen kerran todeksi, miten hitaasti oikeus ja asioiden käsittelytavat käytännössä muuttuvat.

4. Oikeusministeriön asettamina selvitysmiehinä toimivat Helsingin ulosottoviraston johtava kihlakunnanvouti Timo Heikkinen ja Kemi-Tornion käräjäoikeuden laamanni Antti Savela. Vm. toimi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean toisena päätoimisena sihteerinä 2001-2003. Komitea ehdotti mietinnössään (KM 2003:3 s. 141-150) summaaristen asioiden siirtämistä ulosottoviranomaiselle. Mutta vasta nyt eli yli 10 vuotta komitean mietinnön jättämisen jälkeen uudistuksen toteutumiseksi ollaan tekemässä todella jotakin konkreettista.

Selvitysmiesten ehdotus (OM:n selvityksiä ja ohjeita 52/2014) löytyy tästä.

5. Summaaristen asioiden käsittelyn uudistaminen on osa oikeudenhoidon uudistamis- ja tehostamisohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on löytää parhaiten sopiva käsittelyketju kullekin asialle. Tässä tarkoituksessa on tärkeää kohdistaa käräjäoikeuksien työpanos aidosti eli todella riitaisiin asioihin, joihin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu. Selvissä ja riidattomissa velkomusasoissa on kyse lähinnä vain velallisen maksuhaluttomuuteen tai -kyvyttömyyteen perustuvasta saatavien perinnästä, ei tuomioistuinkäsittelyä edellyttävästä lainkäytöstä.

6. Riidattomat velkomukset koskevat pääasiassa pienlainoja ja maksamattomia laskusaatavia. Viime vuosina varsinkin ns. pikavippien perintä on kuormittanut - täysin tarpeettomasti - käräjäoikeuksien työtä ja aiheuttanut turhia lisäkustannuksia. Summaaristen velkomisasioiden määrä on kasvanut viime vuosina reippaasti, esimerkiksi vuonna 2013 niitä tuli käräjäoikeuksissa vireille yli 400 000 kappaletta. Noin 80 prosentissa riidattomista velkomisasioista velkojana on perimisalalla toimiva yritys. 

7. Nykyisin käytössä oleva ns. kahden luukun periaate, eli selvien ja riidattomien velkomisasioiden käsittely ensin käräjäoikeuksissa ja sen jälkeen ulosottossa, hyödyttää ainoastaan perimisyrityksiä ja nimenomaan muutamaa suurinta perintäyhtiötä. Velallisten oikeusturva ei vaadi "käräjäoikeuskierrosta" eli saatavan vahvistamista käräjäoikeudessa, sillä kuten jo edellä totesin, riidattomissa asioissa on kyse ainoastaan saatavien perinnästä, ei kahden osapuolen välisestä aidosta oikeusriidasta. Nykyinen menettely ei edistä oikeusturvaa, vaan siitä aiheutuu vain päällekkäistä työtä ja tarpeettomia lisäkustannuksia

8. Käräjäoikeuksissa summaarisia asioita eivät käytännössä käsittele ja ratkaise tuomarit tai edes käräjänotaarit, vaan lainopillista koulutusta vailla olevat käräjäsihteerit. Ratkaisu perustuu velallisen passiivisuuteen eli siihen, että velallinen ei riitauta velkojan vaatimusta. Tällöin asiassa ei anneta asiaratkaisua eli tuomiota, vaan yksipuolinen tuomio. Ainoastaan niissä käytännössä todella harvinaisissa tapauksissa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirtyy tuomarin tai notaarin ratkaistavaksi.

9. Selvitysmiesten ehdotuksen mukaan velkojan ei tarvitsisi hakea enää käräjäoikeudelta ratkaisua riidattomasta saatavasta, vaan hakemus tehtäisiin suoraan ulosottoviranomaiselle, joka myös hoitaisi asian käsittelyn alusta loppuun saakka. Ulosottoviranomainen antaisi velkojan vaatimuksen tiedoksi velalliselle ja vahvistaisi saatavan sekä koron ja kustannusten määrän. Ulosottoviranomainen toteaisi myös asian täytäntöönpanokelpoisuuden. Ennen täytäntöönpanoa velallisella olisi mahdollisuus maksaa saatava vapaaehtoisesti. Ruotsissa summaaristen asioiden käsittely on ollut tällainen vuodesta 1990 lähtien.

10. Menettelyä uudistamalla ja päällekkäistä työtä poistamalla voitaisiin selvitysmiesten mukaan tehostaa summaaristen asioiden käsittelyä ja saavuttaa kustannussäästöjä. Ehdotettu menettely olisi nopea ja halpa sekä velkojalle että velalliselle. Velallisen oikeusturva ei uudistuksessa vaarantuisi, sillä hän voisi nykyiseen tapaan kiistää saatavan tai hakea takaisinsaantia. Näissä tapauksissa, joita käytännössä olisi hyvin vähän, asian käsittely siirtyisi käräjäoikeuteen.

11. Velkojien olisi myös jatkossa mahdollista hakea saatavaansa, lähinnä kansainvälisen täytäntöönpanon turvaamista silmällä pitäen, vaihtoehtoisesti käräjäoikeudelta. Selvitysmiesten mukaan ulosottoviranomaisen käsittelymaksun summaarisissa asioissa tulisi olla merkittävästi alhaisempi kuin käräjäoikeuden käsittelymaksu. Tämä ohjaisi velkojat käyttämään ulosottoviranomaisen vahvistusmenettelyä. 

12. Selvitysmiehet ehdottavat myös tiedoksiannon helpottamista riidattomissa velkomisasioissa. Velalliselle toimitettaisiin haaste tai muu tiedoksianto ensisijaisesti tavallisena kirjeenä, jos saatavan pääoma on enintään 1 000 euroa. Myös kansalaisen asiointitiliä voitaisiin hyödyntää tiedoksiannossa.Vasta toissijaisesti käytettäisiin nykyisiä tiedoksiantotapoja eli tiedoksiannon toimittamista puhelimitse, haastemiehen viemänä tai postitse vastaanottotodistusta vastaan.

13. Tiedoksiantotoimintaan riidattomissa velkomisasioissa kuluu käräjäoikeuksien haastemiehiltä nykyisin noin 100 henkilötyövuotta. Selvitysmiesten arvion mukaan tavallisen postitiedoksiannon mahdollistaminen vähentäisi haastemiestyötä puoleen nykyisestä. Tiedoksiannon keventämisen vaikutuksia velallisen oikeusturvan kannalta lievennettäisiin pidentämällä velallisen takaisinsaantiaikaa kolmeen kuukauteen, kun nykyisin takaisinsaantia on haettava kuukauden kuluessa. Myös maksuhäiriömerkinnän syntymistä myöhennettäisiin.

14. Uudistuksen vaatimat lainsäädäntö- ja tietojärjestelmämuutokset olisi selvitysmiesten mukaan mahdollista toteuttaa niin, että summaariset asiat siirrettäisiin ulosottolaitokselle vuonna 2017. Ulosottolaitos päättäisi summaaristen asioiden käsittelyn tarkemmasta organisoinnista. Uudistuksen toteuttamisen yhteydessä osa summaarisia asioita hoitavista käräjäoikeuksien kansliahenkilöistä siirtyisi ulosottoviranomaisen palvelukseen. Haastemiehet jäisivät käräjäoikeuksiin hoitamaan tiedoksiantotehtäviä rikos- ja riita-asioissa.

15. Ulosottoviranomaisen vahvistamien saatavien kansainvälinen täytäntöönpano turvattaisiin siirtymävaiheessa säätämällä velkojalle mahdollisuus saattaa asia lisäksi käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Kaksinkertaisesta käsittelystä aiheutuvat ylimääräiset kulut jäisivät velkojan vahingoksi.

744. Riita-asioiden pakkosovittelussa ei ole ideaa

1. Suomen Asianajajaliiton tuore eli viikko sitten tehtäväänsä valittu puheenjohtaja Risto Sipilä on esitellyt näkemyksiään medialle. Hän ei puuttunut asianajajakuntaa koskeviin asioihin, vaan käsitteli lähinnä tuomareita ja lainkäyttöä yleensä koskevia kysymyksiä.

2. Tämä näyttää olevan asianajajaliiton puheenjohtajien taktiikkana yleensäkin. Huomio suunnataan pois liiton ja asianajajien omista, kenties hieman kiusallisistakin asioista, ja medialle ja suurelle yleisölle osoitetuissa puheenvuoroissa käsitellään "muita asioita" ja ongelmia. Liiton edellinen puheenjohtaja Mika Ilveskero (puheenjohtajana 2010-13) noudatti omassa avauspuheenvuorossaan kolme vuotta sitten samanlaista taktiikkaa, minkä aikanaan panin blogissani (tietenkin) merkille. 

3. Risto Sipilä pohti avauksessaan kahta asiaa: a) riitajutuissa tulisi ottaa käyttöön pakkosovittelu, ja b)  tuomareille tulisi järjestää pakollista täydennyskoulutusta. Advokaattien uusi nokkamies tuntuu siis suosivan "pakkoa" hieman siellä ja täällä! Käsittelen tässä jutussa vain Sipilän ehdotusta riita-asioiden pakkosovittelusta.

4. Risto Sipilä kertoi pakkosovittelua koskevasta ideastaan Helsingin Sanomien haastattelussa  8.6.Toimittaja Irina Vähäsarja mainitsee jutussaan ikään kuin ohimennen, että "käräjäoikeudet ratkaisivat viime vuonna yli 420 000 riitaa". Toimittajan mukaan määrä on kasvanut nopeasti, sillä vielä viisi vuotta aiemmin riitoja ratkottiin yli puolet vähemmän.

5. Tässä on kuitenkin selvä virhe. Viimeisimmän eli vuodelta 2012 julkaistun tuomioistuinten työtilaston mukaan käräjäoikeuksiin saapui vuonna 2012 yhteensä 449 031 riita-asiaksi luokiteltua asiaa. Näistä asioista kuitenkin aivan valtaosa eli peräti 438 688 asiaa koski summaarisia riita-asioita eli asioita, joissa asianosaisten välillä ei edes ole minkäänlaista riitaa, mutta jotka on kuitenkin, koska laki niin edellyttää, kierrätettävä - täysin turhaan - käräjäoikeuden kautta ulosottoperusteen saamiseksi. Sanotuissa asioissa on kyse yksinomaan pikavippien yms. selvien saatavien perinnästä, ja ne päättyvät käräjäoikeudessa säännönmukaisesti yksipuoliseen tuomioon ilman, että vastaaja edes vaivautuisi vastaamaan kanteeseen. Nämä perintä- yms. selvät ja riidattomat asiat kuormittavat aivan turhaan käräjäoikeuksia, kuten olen usein huomauttanut. Varsinaisia eli todellisia riita-asioita, joissa siis voisi ylipäätään olla jotakin sovittelun tarvetta, saapui vuonna 2012 käräjäoikeuksiin vain 10 343 kappaletta, mikä taitaa olla vain kolmisen prosenttia kaikista "riita-asioiksi" tilastoissa luokitelluista asioista. Katso tuomioistuinten työtilastoista 2012 OM:n julkaisu 21/2013 (toiminta ja hallinto). 

6. HS:n jutussa väitetään, että merkittävä osa riitelevistä suomalaisista välttäisi raskaat ja kalliit käräjät, jos riita-asioihin olisi ensin pakko yrittää löytää sopu. Näin optimistinen käsitys perustuu edellä mainittuun virheelliseen tietoon todellisten riita-asioiden määrästä. Asianajaja Risto Sipilä haluaa kuitenkin lyödä lisää löylyä kiukaalle toteamalla, että esimerkiksi asuntokauppa- tai perintöriitoja ei pitäisi saada viedä käräjille ennen kuin niihin on edes yritetty löytää sopu. Sipilä esittääkin, että suurimpaan osaan tuomioistuinten käsittelemistä riidoista pitäisi säätää pakollinen sovintomenettely. Se tarkoittaisi, ettei riitaa voisi panna vireille oikeudessa ennen kuin sovintoa on yritetty. Esimerkiksi perinnönjaosta riitelevien sukulaisten pitäisi Sipilän mukaan ottaa ensin yhteyttä sovittelijaan ja kertoa, mistä riidassa on kyse.

7. Sovittelijana voisi toimia joko käräjätuomari tai sovitteluun koulutettu asianajaja.Sovittelija perehtyisi asiaan ja tutkisi, onko sovinnolle mahdollisuuksia. Vasta jos molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ei syntyisi, asianosaiset saisivat viedä riidan tuomioistuimeen. Sipilä rajaisi pakkosovittelun sellaisiin riitoihin, joissa toinen tai molemmat osapuolet ovat yksityishenkilöitä.

8. Asianajajaliiton uusi puheenjohtaja toki tietää, että Suomessa on ollut jo lähes 10 vuotta voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaa juuri mainitunlaisissa asioissa riita-asian sovittelun tuomioistuimessa. Sovittelu on nykyään mahdollista lähes kaikissa riita-asioissa, eli myös esimerkiksi Sipilän mainitsemissa asuntokauppakiistoissa, tekijänoikeusasioissa tai työsuhteisiin liittyvissä erimielisyyksissä. Ulkopuolelle jäävät vain indispositiiviset riita- tai hakemusasiat, kuten avioerot, edunvalvonta-asiat ja isyysasiat.Tästä ns. tuomioistuinsovittelusta säädetään nykyisin laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (354/2011, RiitaSovL). Lisäksi tuomarin johdolla tapahtuva sovinnon edistäminen riita-asian valmistelussa on ollut mahdollista jo 20 vuotta, siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 26 §:ssä.

9. Olen äskettäin selostanut ja osin myös vahvasti kritisoinut tuomioistuinsovittelua, katso blogeja numerot 705/10.3.2013 ja 706/11.3.2013. Kyseinen sovittelu ei ole ottanut käytännössä tulta alleen läheskään siinä määrin kuin lakia noin 10 vuotta sitten valmisteltaessa ja säädettäessä ennakoitiin ja toivottiin. Poikkeuksen tästä muodostavat ainoastaan huoltoriidat, joita on sovittelu vasta parin vuoden ajan kokeilumielessä muutamassa käräjäoikeudessa. Varsinaisissa riita-asioissa sovittelun saama nuiva vastaanotto johtuu lähinnä sovittelun byrokraattisesta luonteesta ja siitä, että sovittelu on paljolti oikeudenkäynnin kaltainen menettely, jossa asianosaisia edustaa asianajaja tai muu lakimies. Sovittelu on siten lähes yhtä kallista prosessia kuin oikeudenkäyntikin.

10.  Risto Sipilä vetoaa sihen, että vaikka sovittelu ja sovintoon pyrkiminen on jo nykyisin mahdollista, kukaan ei kuitenkaan velvoita osapuolia tunnustelemaan, onko sovinnolle edellytyksiä. Mutta olisiko pakko sitten oikea ratkaisu tähän pulmaan? Tuskinpa vain. Olisi epäjohdonmukaista, että sovittelumenettely, joka ei ole saanut käytännössä kannatusta edes vapaaehtoisuuden pohjalta, säädettäisiin pakolliseksi. 

11. Kuten kokenut imatralainen asianajaja Olli Ruokonen mielipidekirjoituksessaan "Ei pakkosovittelua oikeudenkäynteihin" (HS 13.6.-13) toteaa,  Sipilän ehdotus tulisi käytännössä vain vaikeuttamaan oikeuden saantia. Tapauksissa, joissa sovittelu ei johtaisi tulokseen - sellaisia tapauksia olisi pakkosovittelussa luultavasti runsaasti -  pitkittyisivät käräjäjutut Ruokosen arvion mukaan ainakin puolella vuodella.  Kun kansalaiset eivät uskalla lähteä, kuten asianajaja Olli Ruokonen kirjoittaa, edes nykyiseen sovittelumenettelyyn ilman lakimiesavustajaa, kasvaisivat heidän oikeudenkäyntikulunsa siis entisestään. 

12. Asiananajaliiton tuore puheenjohtaja näytäisi unohtavan haastatattelussaan tykkänään kaikista tehokkaimman tavan, jolla asianosaiset voisivat välttyä oikeusjutulta ja sen aiheuttamilta kustannuksilta. Tarkoitan riitapuolten asianajajien välityksellä tapahtuvaa vapaamuotoista sovintomenettelyä ja sovittelua. Tähän asianajajia velvoittaa Hyvä asianajajatapa, jossa todetaan, ettei advokaatti pääsäännön mukaan saada viedä riita-asiaa suoraan käräjille, vaan hänen tulee sitä ennen ottaa yhteyttä päämiehensä vastapuoleen ja tämän asianajajaan sovittelun ja mahdollisen sovinnon kartoittamisen ja löytämisen tarkoituksessa. Tämä näyttää olevan myös asianajaja Olli Ruokosen resepti Risto Sipilän esille ottamaan pulmaan. 

13. Kuten olen edellä mainituissa aiemmissa blogijutuissa todennut, ongelmana ei olekaan käytettävissä olevien sovittelumenettelyjen puute tai tuomioistuinsovittelun vähäinen hyödyntäminen, vaan se, että asianajajat eivät useinkaan välitä kartoittaa tosissaan sovinnon tekemisen mahdollisuuksia ja ponnistella sovun löytämiseksi. Muodollinen yhteydenotto toki tehdään, mutta sen jälkeen asia viedään useimmiten suoraan käräjille ja toivotaan, että asiaa valmisteleva tuomari olisi aktiivinen sovinnon edistämisessä, kuten OK 5.26:ssä säädetään. Ja katso, usein, yllättävän usein, tämä myös onnistuu, sillä todella riitaisista asioista reilu kolmannes sovitaan tuomarin johdolla tapahtuvassa valmistelussa, jolloin kallista pääkäsittelyä ei tarvitse pitää. Edellä kohdassa 5 mainitun tuomioistuinten työtilaston mukaan vuonna 2012 kaikista käräjäoikeuteen saapuneista riitaisista riita-asioista päättyi oikeuden vahvistamaan sovintoon 32 prosenttia ja tuomioon 34 prosenttia tapauksista. 

14. Olen varma siitä, että suurimmassa osassa edellä mainituista sovintoon päättyneistä tapauksista asianajajat ja heidän päämiehensä voisivat päästä sovintoratkaisuun ilman, että asiaa tarvitsisi viedä lainkaan käräjille.Tämä edellyttää, että Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden määräys sovinnon kartoittamisesta ja sovintoon pyrkimisestä otettaisiin asianajajakunnan keskuudessa vakavasti. Olisi toivottavaa, että asianajajaliiton uusi puheenjohtaja ottaisi sanotun kysymyksen jäsenistönsä kanssa vakavasti puheeksi eikä yrittäisi tyrkyttää ongelmaa yhteiskunnan ratkaistavaksi ja kustannettavaksi.

15. Toki on syytä muistaa, että Suomen Asianajajalitto on myös jäsenistönsä edunvalvonnasta ja hyvinvoinnista huolehtiva järjestö. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, ettei liiton johto ole halunnut eikä halua ilmeisesti edelleenkään patistella jäseniään nykyistä suurempaan aktiivisuuteen, jota riita-asioiden sovinnollinen ratkaiseminen ilman kallista oikeudenkäyntiä välttämättä edellyttäisi. Asianajossa käytössä oleva aikaveloitus johtaa siihen, että mitä enemmän ja pidemmälle asioista riidellään, sitä suuremmaksi muodostuu asianajajan palkkio ja kuuluisa "tilipussi".

15. Risto Sipilän ehdotus riita-asioiden pakkosovittelusta näyttäisi olevan kuolleena syntynyt ajatus. Asianajajakunta itsekään ei taida sille juuri lämmetä, mitä osoittaa se, ettei Sipilän ehdotusta ole noteerattu Asianajajaliiton kotisivuilla lainkaan; sen sijaan siellä on huomioitu Sipilän ehdotus tuomareiden pakollisesta täydennyskoulutuksesta, johon palaan erikseen myöhemmin. 

16. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on jo ehtinyt tyrmätä Sipilän pakkosovitteluidean. Henrikssonin mukaan on parempi kannustaa ihmisiä tekemään sovintoja, missä asianajajaliitolla ja asianajajilla on iso rooli. Asioiden sovittelu on Henrikssonin mukaan jo nyt asianajajien tehtävä. - Kerrankin voin olla oikeusministerin kanssa samaa mieltä!

707. Oikeudenhoidon säästöohjelma heikentää oikeusturvaa

1. Oikeusministeriön asettaman "Korkean neuvottelunnan mietintöä" on jo ehditty odottaa. Monissa tuomioistuimissa sitä on odotettu kauhun sekaisin tuntein, sillä tiedossa on ollut, että kyse on oikeus- ja erityisesti tuomioistuinlaitokselle asetettujen kovien säästötavoitteiden toteuttamiskeinoista. Tänään tuo mietintö sitten luovutettiin oikeusministerille. Asiakirjan virallinen nimi on "Oikeudenhoidon uudistamisohjelma vuosille 2013-2025".

2. Neuvottelukunnan puheenjohtajana toiminut oikeusministeriön kansliapäällikkö Tiina Astola yritti mietinnön luovuttamistilaisuudessa toki peitellä mainittua tosiasiaa parhaan kykynsä mukaan puhumalla kauniisti siitä, että tehostaminen ja oikeusturva eivät ole keskenään ristiriidassa eivätkä toistensa vastakohtia. Eivät toki  välttämättä olekaan, mutta kysymys onkin siitä, millä keinoin oikeuslaitoksen toimintaa voidaan tehostaa ja samalla parantaa oikeusturvaa tai ainakin säilyttää se entisellä tasolla.

3. Neuvottelukunnan ohjelmaan sisältyy toki monia kannatettavia ajatuksia. Suuri osa niistä on samoja, joista olen itse usein kirjoittanut ja joita olen kannattanut. Osa tehostamis- ja korjaamiskeinoista taas on jäänyt raportissa selvästi puolitiehen. Sitten on joitakin ehdotuksia, jotka eivät ole perusteltuja, koska ne tulisivat heikentää kansalaisten oikeusturvaa tuomoistuimissa. Vm. osin neuvottelukunnan mietintöä voitaisiin luonnehtia oikeusturvan "teurastusohjelmaksi". Ohjelmassa mainitussa oikeudenhoidon sopeuttamisessa on kyse suomeksi sanottuna oikeudenhoidosta valtiolle aiheutuvien menojen tuntuvasta leikkaamisesta, mikä johtaa usein automaattisesti oikeusturvan heikkenemiseen.

5. Kansliapäällikkö Tiina Astolan esittelypuheenvuoro löytyy tästä.Tässä puolestaan on neuvottelukunnan koko ehdotus eli kehittämisohjelma. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin luovutustilaisuudessa käyttämä puheenvuoro.

7. Kehittämisohjelmasta riittää varmaan pohdittavaa useamman blogijutun verran. Koska ulkona on mitä parhain ulkoilu- ja hiihtosää, lähden tästä aivan hangille hiihtelemään ja palaan asiaan myöhemmin. Lukijat voivat toki jo alkaa kommentoida ohjelmaa ja siinä tehtyjä ehdotuksia. Seuraavassa ainoastaan muutama alustava kannanotto ohjelmaan.

8. Positiivista ohjelmassa on esimerkiksi se, että neuvottelukunnan selvä enemmistö pitää oikeusministeriöstä erillisen tuomioistuinviraston perustamista tärkeänä. Tätä ehdotettiin laajasti perustellen jo vuoden 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (Arposen komiteassa, KM 2003:3). Selvää on, että tomioistuinten keskushallinnon järjestäminen erilleen oikeusministeriöstä vahvistaisi tuomioistuinten riippumattomuutta. Tämä uudistus olisi tullut toteuttaa tietenkin jo vuosia sitten, mutta näin ei ole käynyt. Vastuun tästä kantavat oikeusministerit Johannes Koskinen ja Tuija Brax, jotka eivät ole tehneet asian suhteen mitään. Eivät ole, vaikka oikeusministeriö ei ole pystynyt reiluun kymmeneen vuoteen huolehtimaan tyydyttävällä tavalla tuomioistuinten kehittämisestä. 

9. KHO:n pitkäaikainen edellinen presidentti Pekka Hallberg eli Pekka I vastusti ankarasti OM:stä erillisen keskushallintoyksikön perustamista. Hänen viitoittamallaan tiellä jatkaa nyt Pekka II eli KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori, joka jätti mainitulta osin ohjelmapaperiin eriävän lausuntonsa.

10. Pekka Hallberg ei sietänyt virassa ollessaan edes kuulla ajatuksesta, jonka mukaan maan kaksijakoinen tuomioistuinorganisaatio voitaisiin yhdistää niin, että hallintotuomioistuimet integroitaisiin yleisiin tuomioistuimiin. Tämä olisi todella merkittävä ja runsaasti hallinnollisia menoja säästävä uudistus. Kaksijakoista tuomioistuinlinjaa on pidetty niin pyhänä tabuna, että Arposen komiteaa vannotettiin olemaan puuttumatta siihen, ja niin komitea myös teki. Itse olen kannattanut kyseistä uudistusta jo toistakymmentä vuotta ja rohkenin ottaa asian esille myös Arposen komitean mietintöön jättämässäni lausumassa.

11. On ilahduttavaa, että nyt myös muiden silmät alkavat vihdoin aueta, sillä neuvottelukunnan enemmistö päätti, että kahden erillisen tuomioistuinlinjan yhdistämistä  ryhdytään selvittämään. Kysymyksessä on siis pitkän tähtäyksen suunnitelma, jonka toteutuminen on vielä monen mutkan takana. Mikään yllätys ei ollut, että KHO:n presidentti Pekka (II) Vihervuori jätti myös tältä osin ohjelmaan eriävän lausumansa ja että hänen kanssaan samaa mieltä oli hallinto-oikeuden ylituomari Marjatta Mäenpää.

12. Neuvottelukunnan ehdotuksen mukaan selvitystössä tultaisiin pohtimaan KKO:n ja KHO:n yhdistämistä ja hallinto-oikeuksien yhdistämistä hovioikeuksiin, joita tulisi jäämään maahan ohjelman mukaan kuuden/viiden sijaan enää neljä. Mutta kuten olen monta kertaa tässä blogissa "julistanut", hallinto-oikeuksia ei toki pitäisi yhdistää hovioikeuksiin, vaan muutaman suurimman käräjäoikeuden kanssa. Ilmeisesti neuvottelunnan enemmistö on ajatellut hieman naiviisti niin, että kun kerran hallinto-oikeudessakin ratkaistaan valitusasioita, niin ne tulee yhdistää valituksia ratkaisevien hovioikeuksien kanssa; molemmissa "linjoissa" noudatetaan sitä paitsi puhtaasti kirjallista menettelystä, kun taas käräjäoikeuksissa on vallalla suullinen käsittely. 

13. Näin mielikuvituksettomasti (ja tyhmästi) asiassa ei kuitenkaan pitäisi menetellä. Ehdotuksesta olisi seurauksena esimerkiksi tilanne, jossa poliisin aselupapäätöksestä valitetaan suoraan hovioikeuteen, kun taas henkirikos, joka on toteutettu ampumalla, käsitellään ensimmäisenä asteena käräjäoikeudessa. Käräjäoikeus voi toki toimia myös valitusasteena, kuten jo nykyisin eräissä asioissa tapahtuu. Jos hallinto-oikeudet yhdistetään käräjäoikeuksiin, valitettaisiin käräjäoikeuden myös hallintoasioissa antamista päätöksistä hovioikeuteen ja sieltä edelleen valituslupajärjestelmän kautta edelleen KHO:een/KKO:een. 

15. Neuvottelukunnan esitystä, jonka mukaan käräjäoikeuksien lukumäärää tulisi alentaa edelleen puoleen nykyisestä 27:stä, on vaikea ymmärtää. Käräjäoikeuksia karsittiin kovalla kädellä eli juuri puolella viimeksi vain pari kolme vuotta sitten, mutta nyt olisi taas edessä samanlainen hevoskuuri, oikeastaan teurastus. Huomaa hyvin, että korkean neuvottelukunnan jäsenistä läheskään kaikilla ei ole kokemusta käräjä- ja hovioikeusmenettelystä, vaan he ovat pompanneet korkeisiin tuomarin - tai muihin virkoihinsa joko suoraan hallinnosta tai yliopiston luentosalin kateederin takaa. 

16. Oikeusturvan selvää hekentymistä merkitsee myös suunnitelma ja ehdotus hovoikeuden jatkokäsittelylupajärjestelmän laajentamisesta, mikä merkitsee, toisin kuin neuvottelunta väittää, samalla valitusoikeuden tosiasiallista rajoittamista. Ehdotus merkitsee tältä osin paluuta seulontajärjestelmään, joka ehdittiin tyrmätä ja kumota vain muutama vuosi sitten peräti huonona systeeminä. Tämä on malliesimerkki siitä, miten edestakaisin sinne tänne  hyppelehtivää suomalainen oikeudenhoito ja oikeuslaitoksen uudistaminen on! Ei siinä juuri järki päätä pakota!

17. Ehdotus, jonka mukaan hovioikeuksissa otettaisiin käyttöön ns. videopääkäsittely eli menettely, jossa käräjäoikeudessa esitetty näyttö otettaisiin hovoikeudessa vastaan käräjäoikeudessa tehtyjen videotallenteiden välityksellä, on kannatettava. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole, kuten kansliapäällikkö Astola sanoo, pelkkä videotallenteiden "katselu", vaan suullinen pääkäsittely, jossa myös partit ja heidän avustajansa ovat saapuvilla. Tällainen järjestely on ollut käytössä Ruotsissa muutaman vuoden ja siitä saadut kokemukset ovat olleet hyviä. Tämä uudistus olisi pitänyt ottaa tarkasteltavaksi meillä jo muutama vuosi sitten oikeusneuvos Kari Kitusen johtamassa toimikunnassa, joka pohti hovioikeusmenettelyn uudistamista. Mutta aivan käsittämättömästä syystä siitä haluttiin vaieta kokonaan, jotteivät päättäjät vain olisi saaneet tietää siitä! Tässäkin uudistuksessa on siis tuhlattu aikaa 5-10 vuotta oikeusministeriön laiminlyönnin takia. Olen kirjoittanut tästä lainvalmistelua koskevasta mokasta useamman kerran.

18. Lautamiesten osallstumista käräjäoikeuksien työhön halutaan edelleen supistaa ja pitemmällä aikavälillä luopua koko lautamiesjärjestelmästä. Tältä osin neuvottelukunnan jäsen, hovoikeuden presidentti Mikkö Könkkölä, joka tunnettiin nuorena (1970-80 -luvuilla)  radikaalina vasemmistolaisena lakimiehenä, on jättänyt ohjelmaan ikään kuin vanhasta muistista eriävän mielipiteen. On sääli, että lautamiesjärjestelmästä joudutaan luopumaan, mutta tämä johtuu, se tulkoon selvästi sanotuksi, siitä, että valtiovalta ja oikeusministeriö, jonka virkamiehistöön Könkköläkin kuului pari vuosikymmentä ennen KKO:n jäseneksi ponnahtamistaan, ei ole välittänyt huolehtia lautamiesjärjestelmän asianmukaisesta kehittämisestä, ei sitten alkuunkaan! Muissa pohjoismaissa lautamiesjärjestelmä tai sitä vastaava jury -järjestelmä toimii ja voi hyvin, mutta Suomessa se joudutaan kitukasvuisena ja huonosti hoidettuna teurastamaan eli lopettamaan kokonaan. Vastuu myös tämän asian  huonosta hoidosta kuuluu maan hallituksille ja niiden oikeusministereinä istuville poliitikoille.

19. Neuvottelukunta ehdottaa riidattomien velkomisasioiden eli suomeksi sanottuna pikavippien ja muiden perintäasioiden käsittelyn uudistamista joko siirtämällä ne käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisille tai keskittämllä ne enintään kolmeen käräjäoikeuteen. Voi, voi ja voi! Kukahan kaistapää on saanut neuvottelukunnassa päähänsä, että nuo täysin selvät ja riidattomat asiat pitäisi edelleen kierrättää käräjäoikeuksien kautta ja keskittää ne "enintään kolmeen käräjäoikeuteen". Eivätkö neuvottelukunnan jäsenet ole todellakaan kuulleet ja ymmärtäneet, millaista harmia näistä perintäasioista käräjäoikeuksien työlle ja ennen muuta asianosaisille aiheutuu? Käräjäoikeuskäsittely on edullista yksinomaan suurten perintätoimistojen kannalta, koska ne nettoavat niistä huomattavasti. Jos maahan jää ehdotuksen mukaan enää 13-14 käräjäoikeutta, niin luultavasti niistä kolmen säilyttämistä perustellaan sillä, että juuri ne "hoitavat" perintäasioiden käsittelyä. 

20. Samanlaisia inhon tunteita herättää ohjelmassa oleva kannanotto, jonka mukaan esitutkinnan johtoa ei vieläkään siirrettäisi poliisilta syyttäjälle. Tässä näkyy Matti Nissisen läsnäolo neuvottelunnassa. Ohjelman mukaan esitutkinnan johdon siirtämistä "ryhdytään selvittämään" vasta sitten, jos paljon puhuttu poliisin ja syyttäjien välinen esitutkintayhteistyö ei tehostu. Suomeksi sanottuna uudistus tullaaan siis hautamaan kokonaan, siitä Nissinen, Paatero ja ja kumppanit pitävät huolen.

21. Esitutkintayhteistyö on yksi esimerkki tapauksista, joita voidaan luonnehtia toteamuksella: paljon puhetta, vähän villoja. Asia, kuten tässä esitutkintayhteistyö, toimii kyllä paperilla, mutta vain siinä. Kaikki järkisyyt edellyttäisivät esitutkinnan johdon siirtämistä syyttäjälle, mutta eihän suomalaisen oikeudenhoidon ja oikeusturvan suunnittelussa ole ennenkään järkisyistä juuri perustettu. Neuvottelukunnan ohjelma jatkaa monessa kohdin mainitulla "hyväksi havaitulla" linjalla. Selvityksiä selvitysten perään, mutta käytännössä mikään asia ei muutu.

22. Ohjelmassa esitetään tuomioistuinmaksujen käyttöalan laajentamista ja oikeudenkäyntimaksujen tuntuvaa korottamista. Tämän arvellaan johtavan merkittävään tulonlisään. Toisin sanoen: oikeuslaitoksen ns. sopeuttamis- eli säästötavoite kustannettaisiin oikeusturvaa hakevilta ihmsiltä perittävien maksujen tuntuvilla korotuksilla. Tästä on itse asiassa jo valmistunut erillisen työryhmän mietintö. 

23. Maksujärjestelmän muutoksilla tavoitellaan ohjelman perustelujen mukaan tuomioistuinten taloudellisen aseman parantumista ja niillä pyritään tehostamaan maksujärjestelmän ohjausvaikutusta siten, että kynnys muutoksenhakuun nousisi. Fiskaalisiin tavoitteisiin kuuluu maksujärjestelmän kattavuuden lisääminen siten, että oikeudenkäynnit ovat pääsääntöisesti maksullisia ja tästä pääsäännöstä on mahdollisimman vähän poikkeuksia. Samalla on kuitenkin tärkeää varmistua siitä, etteivät maksut estä oikeussuojan hakemista, vaan myös vähävaraisilla on mahdollisuus tuoda asiansa tuomioistuimeen. 

23. Näin kauniisti sanotaan ohjelmassa, mutta tosiasia on, että oikeudenkäyntimaksujen näin tuntuva korotus, esimerkiksi hovioikeuteen ja KKO:een valitettaessa noin kaksikertaisiksi nykyisestä, iskee pahimmin keskituloisiin ihmisiiin, joille ei myönnetä oikeusapua. Koventuva linja näkyy myös siinä, että maksut perittäisiin jo etukäteen, tätäkin perustellaan maksujen "ohjausvaikutuksella". Siis: miettikää nyt, hyvät hölmöt, kahteen kertaan, ennen kuin lähdette vaivaamaan meitä, tuomareita, tylsillä hakemuksillanne tai kanteillanne! Tavoite tuomioistuintulojen merkittävästä kasvattamisesta toteutuu, mutta toisaalta uudistus johtaa kansalaisten oikeusurvan heikkenemiseen. Maksujen korotuksilla kynnys muutoksenhakuun nousee, mutta samalla nousee kynnys myös prosessikynnys  alioikeuteen riita-asioissa. Mutta tästä korkea neuvottelukunta ei näy kantavan huolta, eipä tietenkään.

676. Kuntien perintää sättivät oikeustietelijät sätkivät tyhjää

Antonio otti häviönsä tanssikisassa raskaammin kuin Pekka tappionsa Salelle..

1. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin muutama päivä sitten suurin otsikoin kuntien saatavien perinnän uskomisesta perintätoimistojen hoidettavaksi. Lehden hieman sensaatiohakuiselta vaikuttavan kirjoituksen tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, että perintätoimistot voivat tehdä kannattavaa liiketoimintaa suurilla perintäkuluilla kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kustannuksella. 

1a. HS:n jutussa 26.11. kerrottiin, että kaksi kolmesta kunnasta on ulkoistanut saatavansa perintäyhtiöiden hoidettavaksi. Lehden mukaan ulkoistaminen on kunnille kannattavaa, sillä kunnat eivät juuri maksa palvelusta, vaan yhtiöt tekevät tulosta perintäkulujen avulla. Palvelun tuottajat valitaan kilpailutuksen perusteella.Kunnilta menee perintäyhtiöille saatavia yli 40 miljoonan euron edestä vuosittain. Esimerkiksi Helsingiltä lähti saatavia 80 000, Espoolta 50 000 ja Tampereelta noin 44 360 kappaletta viime vuonna.

2. Kuten aina tällaisten kohujutuiksi tarkoitettujen tapausten yhteydessä on muodostunut tavaksi, HS julkaisee hieman myöhemmin juttunsa "oikeaksi todistamiseksi" muutaman oikeustietelijän minikannanoton, jossa kauhistellaan uutisjutussa esitettyä asiaa. Näin tapahtui myös tässä tapauksessa, sillä tämänpäivän numerossaan HS julkaisi kolmen oikeustieteilijän yhtäpitävät kannanotot, joissa "tuomitaan" kuntien ja perintätoimistojen menettely.   

3. Mainitut oikeustietelijät (Vuorenpää, Mäenpää ja Tuori) toteavat kuin yhdestä suusta, että kuntien ja perintätoimistojen menettely on vallan härskiä. Toisaalta he myöntävät, että kuntien tai perintätoimistojen sanotussa toiminnassa ei ole mitään laitonta. Mutta merkittävin havainto on, että kyseisillä oikeustieteilijöillä ei tunnu olevan minkäänlaista ideaa siitä, miten tilanne ja heidän kovasti alleviivaamansa epäkohta tulisi korjata! Oikeusoppineilta tuntuu menevän sormi suuhun, kun pitäisi miettiä, mitä mainitulle "epäkohdalle" voitaisiin tai pitäisi tehdä. Jos minulla itselläni ei olisi asiantuntijana kysyttäessä mitään muuta sanottavaa jostakin asiasta kuin vain todeta väitetyn epäkohdan olemassaolo, en kyllä menisi siitä lausuntoani tiedotusvälineille antamaan. Sellaisen "voivottelevan" lausunnon voi toki antaa kuka tahansa.

4. Onko kyseessä edes mikään epäkohta, ainakaan sellainen "hirmuinen" epäkohta, jollainen siitä on haluttu HS:ssa ja mainittujen oikeusoppineiden lausunnoissa tehdä? Tätäkin asiaa pitäisi toki voida arvioida kiihkottomasti eri puolilta, mutta HS:lta ja oikeusoppineilta mainitunlainen pro et contra- pohdinta on tyystin unohtunut. Pitäisikö kuntien jättää saatavansa perimättä, kenen etua tämä voisi palvellla? Tuskin se ainakaan maksumoraalia vahvistaisi. Pitääkö talousvaikeuksissa painivien kuntien pitää korkeasti palkattuja virkamiehiä asiassa, joka voidaan antaa tehokkaiden perintätoimistojen hoidettavaksi? Eikö asia voitaisi ratkaista poistamalla terveyskeskus- yms. maksut kaikkein köyhimmiltä ihmisiltä kokonaan?

5. HS:n haastattelemat oIkeustietelijät tyytyvät vain valittamaan, että "asetelma on erikoinen, jos velalliselta peritään moninkertaisesti velkaa suurempia perintäkuluja. Ei tällainen menettely missään tapauksessa hyvältä näytä".  Vuorenpään mukaan suoranaista lainvastaisuutta perintätoimistojen käytännössä "tuskin" on, jos kyse on tuomioistuimessa vahvistettavasta kunnan saatavasta.

6. Professoreilta, samoin kuin lehden toimituskunnalta, näyttää jääneen huomaamatta, että HS:n jutussa oli kyse kuntien terveyskeskus- ja sairaalamaksuista, joiden vieminen ulosttoon ei edellytä saatavan vahvistuttamista tuomioistuimen päätöksellä, koska lain mukaan sanotunlaiset maksut ovat suoraan ulosottokelpoisia.

7. Kaikkein oudoin tulkinta näyttää olevan sillä professorilla, joka näyttää ajattelevan, että asia olisi - valtiosääntöoikeudellisesti ja hallinnollisesti - kunnossa, jos kyseiset maksut vahvistettaisiin ennen ulosottoa tuomioistuimen päätöksellä. Professori ei näytä ottavan huomioon, että perintäkuluihin verrattuina tuomioistuimen päätöksellä velallisen maksettavaksi määrättävät oikeudenkäyntikulut,  joissa itse asiassa on kyse myös perintäkuluista, ovat moninkertaiset ennen tuomioistuinkäsittelyä kertyviin perintäkuluihin verrattuina. Kaikkein heikommassa asemassa olevien ihmisten taloudellinen tilanne siis vain entisestään pahenisi, jos kyseiset maksut olisi ennen ulosottoa vahvistettava tuomioistuimessa. Tuosta nyt nähdään, miten kauaksi todellisen elämän ymmärtämisestä oikeusteoreetikko voi epärealistisine aatoksineen ja oppeineen ajautua.

8. Asiasta hieman toiseen eli sellaisten selvien ja riidattomien saatavien (esimerkiksi pikavipit) perintään, jotka on ennen ulosottoon saattamista vahvistettava tuomioistuimen tuomiolla. Olen kirjoittanut blogissani kymmenkunta kertaa näiden riidattomien saatavien tarpeettomasta kierrättämisestä käräjäoikeuden kautta ulosottoon. Mainituissa asioissa saatavasta tai sen suuruudesta ei ole minkäänlaista riitaa, vaan kyse on puhtaasti saatavan perinnästä. Käräjäoikeuskäsittelystä aiheutuvat perintäkulut, jotka kulkevat oikeudenkäyntikulujen nimellä, ovat olleet todella korkeita ja moninkertaisia muihin perintäkuluihin verrattuna. Katso esimerkiksi blogijuttua 488/5.10.2011.

9. Nyttemmin "huutoni" on vihdoin kuultu, sillä viime kesänä oikeusministeriö vihdoin ja viimein päätti alentaa ja kohtuullistuttaa mainittuja oikeudenkäyntkuluja, itse asiassa siis perintäkuluja. Asia ilmenee tiivistetysti oikeusministeriön tiedotteesta, joka löytyy tästä.

10. Minusta oikeusministeriö olisi voinut alentaa mainittuja oikeudenkäyntikuluja vielä reippaammin, mutta hyvä toki näinkin. Oikeudenkäyntikulujen porrastaminen kolmeen eri kategoriaan velan pääoman suuruuden mukaisessa suhteessa on täysin turha, sillä nykyisenkaltaisessa perintäjärjestelmässä yli 1 000 euron suuruisen saatavan perintä ei "maksa" perintätoimistolle alle 300 euron suuruisen velan perintää enempää. Toinen "turhuus" on päätökseen edelleen jäänyt säännös siitä, että "tavanomaista vaativimmissa asioissa" oikeudenkäyntikulut voidaan tuomita ns. "korkean taksan" mukaisina; kun on kyse selvän ja riidattoman saatavan perinnästä, ei perintä voine olla milloinkaan "tavanomaista vaativampaa".  Katso tästä lähemmin blogia 581/11.4.2012, jossa olen käsitellyt OM:n virkamiestyöryhmän ko. ehdotusta.  Kun tiedustelin näitä kahta asiaa viime heinäkuussa OM:n lainsäädäntöneuvos Katri Kummoiselta, en saanut lainsäädäntöneuvoksen vastauksessa mielestäni järkevää perustetta tai selitystä OM:n päätökselle.

11. Minusta Helsingin Sanomat ja oikeustietelijät ovat takertuneet hieman niin sanotusti lillukanvarsiin. Suoraan ulosottokelpoisen yksittäisen saatavan, kuten esimerkiksi juuri terveyskeskusmaksun, perintäkulut voivat lain mukaan olla saatavan suuruudesta riippumatta enintään 59 euroa. HS ja sen haastattelemat oikeustieteilijät eivät siis ole välittäneet ottaa selvää laista, vaan esittävät osin perättömiä väitteitä.

12. Jos HS tai jokin muu tiedotusväline haluaisi "paljastaa" suurelle yleisölle todellisen epäkohdan saatavien perinnässä, niin silloin olisi syytä puuttua siihen, että käräjäoikeuksia ja oikeudenkäyntikoneistoa rasitetaan täysin turhaan ja  huomattavia lisäkustannuksia aiheuttaen (ja perintätoimistojen voittoja lihottaen) kierrättämällä selviä ja riidattomia velkomusasioita käräjäoikeuksien kautta ulosottoon. Esimerkiksi Ruotsissa sanotunlaiset asiat ovat menneet jo reilut parikymmentä vuotta suoraan ulosottoviranomaisille.

13. Sitten asiasta kolmanteen. Korkeimmassa oikeudessa on jälleen kerran täytettävänä jäsenen eli oikeusneuvoksen virka. Ilmoittautumisaika virkaan päättyi viime perjantaina. Virasta kiinnostuneiden määrä on laskenut, sillä kun aiemmin hakijoita on ollut jopa yli parikymmentä, oli virkaan ilmoittautuneita nyt vain 13. Joukossa on tuttuja nimiä, kuten seuraavasta hakijoiden listasta voidaan havaita: Ari Kyllönen, Jukka Lindstedt, Risto Jalanko, Asko Välimaa, Olof Rehn, Matti Sepponen, Jukka Mähönen, Markku Fredman, Tatu Leppänen, Anne Ekblom-Wörlund, Lea Nousiainen, Mika Huovila ja Kristiina Harenko. 

14. Kuten tiedämme, korkein oikeus päättää käytännössä täysin suvereenisesti uusien jäsentensä valinnasta. Valinta on kohdistunut usein yllätysnimeen, viimeksi OM:n osastopäällikkö Jarmo Littuseen, jolla ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan aiempaa kokemusta tuomarin tehtävisä. Kuka mahtaa olla uuden hakijajoukon "littunen"? Joukossa on kolme lakimiestä (Huovila, Fredman ja Mähönen), jotka ovat aiemmin tehtyjen virkaesitysten yhteydessä saaneet KKO:n äänestyksessä hajaääniä. KKO:n presidentti Pauliine Koskelo äänesti viime kierroksella professori Jukka Mähöstä - tunnetaan myös välimiehenä,  mutta jäi vähemmistöön. Tällä perusteella Mähöstä voitaisiin pitää nyt selkeänä ennakkosuosikkina. Hänestä KKO saisi historiansa ensimmäisen miesjäsenen, jonka tavaramerkkinä on ollut aiemmin poninhäntä.

646. Tuomaripäivän 12.10.2012  antia

1. Tuomaripäivä, jota olen jo parissa edellisessä jutussa sivunnut, sitten tuli ja meni. Liitto sai vihdoin ja viimein - juuri päivän alkajaisksi, muttei yhtään aikaisemmin - julki kotisivuillaan päivän ohjelman, siis aivan viime tipassa. Ei siis ole mikään ihme, että kun tiedottaminen on taso on olematonta, tuomaripäivä ei ole herättänyt mediassa juuri minkäänlaista kiinnostusta eikä ylittänyt uutiskynnnystä. 

2. Päivillä, oikeastaan siis päivässä, pidetyistä puheista on julkisuuteen päässyt toistaiseksi vain KKO:n presidentti Pauliine Koskelon puhe, joka oli ohjelman mukaan "KKO:n tervehdys" tuomareille. Koskelo puhui taas tiukkaan sävyyn, eli kysymyksessä oli puhe, joka ei ollut lystikäs ja jolle ei varmaan yhtään myös naurettu, ainakaan lystikkyyden takia.

3. Kun tämä juttu on niin sanotusti jatkuvatäydenteinen, voivat lukijat alkaa halutessaan kommentoida Koskelon  puhetta, joka löytyy linkistä http://www.kko.fi/59875.htm. Minä jatkan samalla tämän jutun kirjoittamista pikku hiljaa, jottei synny mitään suurempaa stressiä, viikonlopun viettoon tähtäävien askareiden lomassa.

4. Koskelon puheessa oli minusta sekä hyvää että huonoa "kamaa". Ensin hyvät puolet tai uutiset. Niihin kuuluu Koskelon jälleen kerran esille ottama epäkohta, joka aiheutuu siitä, että meillä Suomessa, toisin kuin kaikissa muissa Pohjoismaissa (myös Islannissa) tuomioistuimien keskushallinto kuuluu yhä edelleen tiukasti poliittiselle hallintoelimelle eli oikeusministeriölle. Tämä on tietenkin tuomioistuinten riippumattoman aseman kannalta mitä räikein epäkohta ja kauneusvirhe! Mutta siitä aiheutuu, kuten Koskelo selosti, myös käytännössä suurta haittaa, sillä oikeusministeriön johdolla tuomioistuinten kehittämistyö on pysähtynyt. Kuten Koskelo totesi, esimerkiksi henkilöstön koulutus ja monet muut tuomioistuinten toiminnan ja oikeusurvan laadun kehittämiseen liittyvät tukitehtävät ovat jääneet oikeusministeriön johdolla toimittaessa huonolle hoidolle.

5. Ovatko KKO ja KHO edelleen keskenään eri mieltä siitä, miten tuomioistuinten keskushallinto tulisi jatkossa järjestää? Kaikkihan me muistamme, että KHO:n edellinen presidentti Pekka Hallberg, joka oli oto. myös hallitus- ja toimeenpanovallan paljon käyttämä asiantuntija ja edusmies ("renki"), vastusti hyvin tiukasti tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä pois oikeusministeriöltä. Mahtaako KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori olla samoilla linjoilla Hallbergin kanssa? Ylimpien tuomioistuinten pitäisi kyllä ehdottomasti päästä asiasta yksimielisyyteen, sillä muuten tuomioistuinlaitoksen kehittäminen ei jatkossakaan tule onnistumaan tyydyttävällä tavalla. Muutama vuosi sitten kaikkien hovioikeuksien presidentit esittivät yhteisesti valtioneuvostolle tuomioistuinten keskushallinnon uudistamista, mutta ehdotuksella ei ole ollut minkäänlaista tehoa ja vaikutusta. Juhla- ja tervehdyspuheiden ja vastaavien "motkotusten" sijasta ylimpien oikeuksien presidenttien olisi jo korkea aika siirtyä sanoista tekoihin eli tehdä ja julkistaa näyttävästi virallinen ehdotus sanotusta uudistuksesta.

6. Huomasin nyt tässä vaiheessa, että myös KHO:n presidentti Pekka Vihervuoren tuomaripäivässä pitämä tervehdyspuhe on ilmestynyt KHO:n kotisivuille. Se ei löytynyt kohdasta "ajankohtaista", kuten olisi tietenkin odottanut, vaan puhe on ikään kuin "piilotettu" osastooon "organisaatio" ja siellä kohtaan "presidentin puheet". Tässä suhteessa KHO:ssa jatketaan jo Pekka Hallbergin aikana aloitetulla linjalla. Vihervuoren puhe löytyy tästä.

7. Minun edellä odottamani Vihervuoren kannanotto Koskelon omassa puheessaan mainitsemaan ja nyt siis aiempaa painokkaammin esiintuomaan tuomioistuinten keskushallintouudistukseen, löytyy Vihervuoren puheen lopusta. Se on kyllä aika odotettu, mutta tuottaa samalla pahan pettymyksen, sillä Vihervuoren lausumasta ilmenee, että KHO ja KKO ovat mainitusta kysymyksestä yhä edelleen jyrkästi eri mieltä keskenään! Vihervuori on selvästi edeltäjänsä Pekka Hallbergin "miehiä" eli hän ei kannata keskushallinnon siirtämistä pois oikeusministeriön hoidosta. 

8. Vihervuori ei näe, kuten ei nähnyt Hallbergaan, minkäänlaista ongelmaa tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta siinä, että läpipoliittinen elin eli toimeenpanovaltaa edustava ministeriö johtaa ja valvoo riippumattomien tuomioistuinten hallintoa, jolloin se voi samalla käytännössä tietenkin puuttua  välillisesti myös tuomioistuinten lainkäyttöön. Vihervuori julistaa teksitiään tässä kohdin alleviivaten näin:

Mutta kyseenalaistan sellaisen opinkappaleen, että mikä tahansa uusi hallintoyksikkö oikeusministeriön ja tuomioistuinten välissä lisäisi tuomioistuinten itsenäisyyttä. Saattaa käydäkin aivan päinvastoin. Mitään todellisia riippumattomuusongelmia ei suomalaisessa nykymallissa ole. 

9. Kuten tiedämme, klassisessa taiteessa oikeuden "sokea" jumalatar Justitia esiintyy aina liina silmillään. Ei olisi kuitenkaan uskonut, että tällaisia  tosiasioille täydellisen sokeita oikeuden "ylipappeja" tapaa vielä nykyaikanakin ja vieläpä kaikkein korkeimmissa sfääreissä! Mutta kaipa tämä on nyt  syytä kaikkien vihdoin ja viimein uskoa: hallintolainkäyttö on hallinnon jatke ja se haluaa yhä edelleen kulkea toimeenpanovallan talutusnuorassa myös tuomioistuinhallinnossa.

10. Luultavasti Vihervuoren ja KHO:n innokkuus pystellä myös jatkossa oikeusministeriön talutusnuorassa johtuu osin varmaankin siitä, että hallintolainkyttö on pärjännyt resurssien jaossa yleistä lainkäyttöä paljon paremmin, mikä on luonnollisesti kiinni osin myös ministeriön suopeudesta. Koskelon mukaan yleisten tuomioistuinten palkkamenojen kasvu vuodesta 2005 vuoteen 2011 on ollut vain kuuden prosentin tasolla, kun taas hallintotuomioistuimissa palkkamenot ovat saman ajanjakson kuluessa kasvaneet lähes neljänneksen. Mutta toisaalta Koskelon ja yleisen lainkäytön ei pitäisi valittaa, sillä ovathan hallintoasioiden määrät olleet koko ajan tasaisessa kasvussa, kun taas yleisiin tuomioistuimiin saapuneiden asioiden määrässä on ollut jopa laskua useana vuotena.  Kun siviivili- ja rikosprosessia on jatkuvasti eli vuodesta toiseen vain "kevennetty" keväntämisen perään, eli asioita on siirretty pääkäsittelystä kirjalliseen menettelyyn ja sovitteluun ja hovioikeudessa on otettu käyttöön ties mitä seulonta- tai valituslupajärjestelyjä, niin ei kai kukaan voi reaalisesti edes odottaa saati vaatia, että yleisten tuomioistuinten henkilöresursseja pitäisi silti kasvattaa rutkasti.

11. KKO:n Koskelo motkottaa nyt siitä, että myös hallintolainkäyttöä pitäisi "keventää" vastaavalla tavalla kuin on tapahtunut riita- ja rikosasioidenkin käsittelyn kohdalla. Koskelo sanoo näin:

Meillä on syntynyt tässä omituinen tilanne jopa perustuslakivaliokunnan tulkintoja myöten. Minusta on vaikea nähdä perusteita asetelmalle, jossa kansallisen perustuslain edellyttämät oikeusturvatakeet muutoksenhaun suhteen ovat hallintoasioissa tiukempia kuin riita- ja rikosasioissa. Kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaanhan vaatimukset ovat ankarimmat rikosasioissa, eivät hallintoasioissa. Etenkin oikeudenhoidon voimavarojen niukentuessa entisestään on outoa, että kansallisesti tilanne olisi päinvastainen. Liikkumavaraa tulee ottaa käyttöön kauttaaltaan ja nykyistä tasapainoisemmin.

12. Luultavasti Koskelo haluaisi, että KHO:ssa tulisi käyttöön samankaltainen yleinen valituslupajärjestelmä, joka on ollut KKO:ssa käytössä jo reilut 30 vuotta. Mutta, kuten Vihervuori toteaa omassaa puheenvuorossaan, KHO ei ole ensisijaisesti prejudikaattituomioistuin (kuten KKO), eli tässä kohdin on selvä ero. Hallintoprosessissa ei ole väliasteeen tuomioistuinta eli "hallinto-hovioikeutta" ennen KHO:een pääsyä, mikä myös on otettava huomioon. Minusta KHO:ssa on tässä kohdin ajateltu asioita ja oikeuteen ja oikeuksiin pääsyä oikeusturvaa hakevan ihmisen kannalta, kun sen sijaan Koskelon edustama kanta pitää silmällä lähinnä vain rakenteita ja ylioikeuksien asiamäärien pakkoon eli lainsäädäntöön perustuvaa tapahtuvaa vähentämistä ja valitusoikeuden tosiasiallista kaventamista. Nyt kuitenkin myös Vihervuori kaipaa valituslupajärjestelmän piirin kuuluvien asiaryhmien laajentamista samoin kuin pakollisen oikaisuvaatimuksen käyttöön ottamista hallinnon sisällä.

13. Presidentti Koskelo puhuu paljon ja mielellään erilaisten rakenteiden uudistamisesta. Mutta yhteen todella pahaan ja järkyttävän typerään rakennetta koskevaan epäkohtaan hän ei jostakin syystä ota koskaan esille. Kysymys on asiasta, jonka Markku Arponen ehti jo omassa kommentissaan ottaa esille, eli puhtaasti perintää koskevien asioiden, siis selvien ja täysin riidattomien velkomusasioiden roikottamisesta yhä edelleen täysin tarpeettomasti käräjäoikeuksissa. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä nuo asiat, joita on lukumääräisesti aivan hirmuinen määrä, mitä pikavippiasiat ovat vielä roimasti kavattaneet, voitaisiin ohjata Ruotsin mallin mukaisesti täytäntönpanoviranomaiselle ja sitä myöten suoraan ulosottoon. 

14. Suomen "kahden luukun" käytäntö perintäasioissa aiheuttaa vain velallisille ja tuomioistuinlaitokselle ylimääräisiä ja tarpeettomia lisäkustannuksia; kenenkään oikeusturva ei kärsisi minkään vertaa, jos mainittuja asioita ei enää jatkossa kierrätettäisi ulosottoon aivan turhaan käräjäoikeuksien kautta. Nykyjärjestelmästä hyötyvät vain perintätoimistot, etenkin suuret sellaiset. Vasta muutama kuukausi sitten saatiin vihdoin ja viimein - kun olin ensi "itkenyt" asiaa 2-3 vuotta blogissani (ks. esim. blogit 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012) - voimaan uudistus, jolla noissa pertintäasioissa velallisen maksettavaksi käräjäoikeudessa tuomittavien oikeudenkäyntikulujen taksoja alennettiin, mutta ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi; ks. Oikeusministeriön päätös 29.6.2012/425.

15. Marku Arposen johtama tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 (KM 2003:2 s. 146-149) selvien ja riidattomien velmomusasioiden siirtämistä ulosottomlaitokselle. Komitea lausui näin:

Riidattomissa saatavissa on kysymys saatavien perinnästä, joka jo asian luonteen vuoksi kuuluu ulosottolaitokselle. Itse maksuvelvollisuus on useimmiten selvä ja velan maksamatta jättäminen johtuu velallisen maksukyvyttömyydestä tai -haluttomuudesta. Sekä velallisen että velkojan oikeusturva voitaisiin riidatonta saatavissa koskevissa asioissa toteuttaa käräjäoikeuden sijasta yhtä hyvin myös ulosottolaitoksessa. Riidatonta saatavaa koskevien asioiden siirtäminen ulosottolaitokselle parantaisi sekä velallisen että velkojan asemaa, sillä perinnästä aiheutuvat kustannukset vähenisivät, perintäjärjestelmä yksinkertaistuisi ja perintäprosessi nopeutuisi. Sanottu siirto selkeyttäisi käräjäoikeuksien tehtäväkuvaa ja parantaisi niiden mahdollisuuksia keskittyä ydintehtävänä olevaan oikeusriitojen ja konfliktien ratkaisemiseen ja tähän liittyvän perustoiminnan kehittämiseen.

16. Olen pohtinut asiaa blogijutussa 131/30.7.2009 (Miksi perintäasioita ei siirretä tuomioistuimilta ulosottolaitokselle?). En ryhdy tässä toistamaan itseäni, mutta viittaan tuon kirjoituksen osalta erityisesti kohtiin 25-32, joissa olen kertonut, miten korkein oikeus ja Perimistoimistojen Liitto vastustivat uudistusta. Korkein oikeus käsitteli tätä tärkeää asiaa vain kolmen jäsenen tynkäkokoonpanossa, jonka puheenjohtajana oli juuri presidentti Koskelo;  jaoston muisitiota ei ole julkaistu KKO:n kotisivuilla. Voidaan sanoa, että mainittu tärkeä rakenneuudistus vuonna 2006 kaatui juuri KKO:n ja perintätoimistojen vastustukseen; perintätoimistot, ja vain ne,  hyötyvät edelleen käytössä olevasta täysin typerästä "kahden luukun" jäjestelmästä.

17. Mainittuja perintäasioita, jotka siis kuormittavat tarpeettomasti käräjäoikeuksia ja aiheuttavat lisäkustannuksia, on todella paljon. Vuonna 2011 käräjäoikeuksiin tilastoitiin saapuneen kaikkiaan noin 400 000 siviiliasiaa (tarkka määrä oli 398 996). Näistä todellisia riita-asioita, joissa siis asianosaisten kesken oli todella riitaa, oli kuitenkin vain  12 420 asiaa.Turvaamistoimiasioita saapui käräjäoikeuksiin 276 kappaletta ja maaoikeusasioita  630, eli näitä ns. laajoja ja todella riitaisia siviiliasioita oli kaikkiaan 13 326 kappaletta. Insolvenssiasioita (yrityssaneerausasiat, konkurssiasiat, ulosottovalitukset ja yksityishenkilön velkajärjestelyasiat) oli yhteensä  9 535  ja hakemusasoita, jotka on siis myös tilastoitu siviiliasioiksi (esimerkiksi avioeroasiat) oli vuonna 2011 yhteensä  36 333. 
Mainitut tilastotiedot ilmenevät asiakirjasta "Yleisten tuomioistuinten ja työtuomioistuimen toimintakertomus 2011", ks. erityisesti liite 13.

18. Nämä edellä mainitut siviiliasiat tekevät yhteensä  vasta 59 494 asiaa. Mutta mistä sitten koostuu siviiliasioiden huikean suuri loppuosa eli  339 502 asiaa? Kyllä, oikein arvattu, ne ovat juuri näitä selviä ja riidattomia velkomus- eli perintäasioita, joita mainitussa tuomioistuintilastossa kutsutaan nimellä summaariset riita-asiat. Siis asioita, joiden käsitely käräjäoikeudessa on itse asiassa täysin turhaa, koska niissä ei ole  asianosaisten välillä minkäänlaista riita, vaan kyse on todellakin vain saatavan perinnästä. Kaikista siviiliasioiksi luokitelluista asioita näitä perintäasioita on siis 85 prosenttia! Maksamattomien pikavippien suuren lukumäärän takia perintäasioiden määrä kasvoi vuonna 2011 peräti 12 prosenttia edellisvuodesta.

19. Presidentti Koskelo sanoo, että oikeudenhoidossa olisi syytä siirtyä Paasikiven linjalle, jonka mukaan tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Hyvä on! Milloin siis Koskelo tunnustaa, että selvien ja riidattomien velkomusasioiden kierrättäminen käräjäoikeuden kautta on täysin turha toimenpide, joka vain kuormittaa tarpeettomasti käräjäoikeuksia ja aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia velallisille ja valtiolle? 

20. Toivotan Paasikiven linjalle tässsä kohdin tervetulleeksi myös oikeusministeriön oikeushallinto-osaston johtavat virkamiehet. Viittaan tämänkin virkamiesjohdon osalta siihen, mitä presidentti Koskelo lausui VTV:n ylimmän johdon seminaarissa 24.9. virkamiesmoraalista ja siitä, että virkamiehet eivät saa olla vain poliittisten päättäjien "käskyläisiä", vaan heidän tulisi olla aktiivisia ja älykkäitä toimijoita, jatkaen näin:

 Fiksu poliittinen päätöksenteko edellyttää kuitenkin asiantuntevaa pohjatyötä. Poliittinen taso voi toimia hyvin vain sen varassa, että virkatyö tuottaa laadukasta perustaa poliittisen harkinnan tueksi. Virkakunnan tulee edustaa asiantuntijuutta, jonka pohjalle poliittinen taso voi rakentaa. Asiantuntijuus ei voi olla passiivista tai reaktiivista, vaan sen pitää olla aktiivista ja aloitteellista. Tilanne, jossa virkamiehet odottelevat toiminnalleen poliittista ohjausta samalla kun ministeri puolestaan odottelee virkakunnalta syötteitä voidakseen antaa poliittista ohjausta, synnyttää pattitilanteen, joka tuottaa heikkoa politiikkaa ja ruokkii pysähtyneisyyttä. Pysähtyneisyys on kuitenkin viimeinen asia, johon meillä on nykyoloissa varaa.

21. Koskelo antaa ymmärtää, että hänen edustamansa ja ajamansa asiat ja uudistukset edustavat "oikeusturvarationalismia". Hänen ja KKO:n linja, jonka mukaan selvät ja riidattomat velkomusasiat pitää edelleen kierrättää käräjäoikeuksien kautta, vaikka se on täysin tarpeetonta ja minusta suorastaan ääliömäistä, ei kyllä minusta edusta lainkaan rationaalista oikeusajattelua! Vertailun vuoksi todettakoon, että nykyään sakkopäätöksiä antavat lukumääräisesti ylivoimaisesti eniten, ei tuomioistuin, vaan poliisi (rikesakko) ja syyttäjä (rangaistusmääräykset), ja että rangaistusmääräysmenettelyssä tuomittavat sakot voivat nousta todella suuriin rahamääriin. Tämä on on oikein, jos kerran sakotettava on myöntänyt ja tunnustanut tekonsa, sillä tuolloin asian vieminen oikeuteen olisi tarpeetonta. Mutta auta armias, jos pikavippivellallinen jättää 50 euron suuruisen vippinsä maksamatta, sillä siitä ei ilman oikeudenkäyntiä selvitäkään! Tuollainen asia on Koskelon edustaman rationalismin mukaan syytä ehdottomasti vahvistuttaa ensin käräjäoikeudessa, jolloin siitä annetaan juhlallisesti "yksipuolinen tuomio", minkä jälkeen vasta velkoja voi kiikutta saman asian ulosottoon. Käsittämätöntä, minusta tuollainen ajattelu ei edusta oikeusturvaratíonalismia, vaan oikeusturvaidiotismia! Mutta ehkä osaselitys on siinä,  että Koskelo on aikaisemmin virkamiehenä toimiessaan tehnyt läheistä yhteistyötä suuren perintätoimiston omistajan kanssa.

22. Oikeusrationalismin vastakohdaksi ja "viholliseksi" Koskelo nosti puheessaan "oikeusturvapopulismin", jota hän mollaa kahdessa eri kohdassa. Hänen muukaansa yksi oikeusturvapopulismin myyteistä on, että muutoksenhaussa lupajärjestelmä heikentää oikeusturvaa; Koskelon mielestä asia on päin vastoin. Koskelolla on mielessään etenkin vuoden 2011 alussa hovioikeuksissa voimaan tullut JKL-järjestelmä, jossa on kyse siitä, että eräissä lain mukaan vähäisimmiksi katsotuissa asioissa valittaja saa asian hovioikeudessa tutkituksi vain, jos hovioikeus myötää sanotun jatkokäsittelyluvan (JKL).

23. Puhun vain omasta puolestani ja totean, että minä en ole vastustanut  jyrkästi sen enempää mainittua JKL-järjestelmää kuin sitä edeltänyttä ja lyhytaikaiseksi jäänyttä seulontamenettelyäkään. Olen vain todennut sen tosiasan (siis Paasikiven linjan mukaan "tunnustanut tosiasiat"), että erilaisilla valituslupajärjestelmillä on omat hyvät, mutta toisaalta myös huonot puolensa. Juttujen karsimisella esimerkiksi hovioikeuden täystutkintaisesta menettelystä saavutetaan toki se etu, että hovioikeus voi keskittyä paremmin tutkimaan "vaativimpia asioita," kun sen ei tarvitse tutkia "selviä" tai ainakin selvältä näyttäviä asioita kokonaan uudelleen. Mutta tämän kääntöpuolena on tietenkin se, että osa niistä asioista, joiden pitäisi läpäistä lupakynnys, jää aina syystä tai toisesta vaille valituslupaa, jolloin käräjäoikeuden mahdollisesti väärä tuomio jää voimaan. Tämäkin tosiasia olisi Paasikiven linjalla oleiltaessa toki syytä myöntää, mutta tätä Koskelo ei tee, vaan tuntuu oikein kiihtyvän moittiessaan nykyjärjestelmää siitä, että jopa jopa kaikenkarvaisia ja mitättömiä  pahoinpitelyjuttujakin joudutaan tutkimaan kahdessa eri instanssissa!

24. Huomaa, että Koskelolla itsellään on omakohtaista tuomarikokemusta ainoastaan korkeimmasta oikeudesta, ei kahdesta alemmasta instanssista. Kuten olen aikaisemmin kertonut, Suomessa vuoden 2011 alusta voimaan tullut JKL-järjestelmä on valittajan oikeusturvan kannalta paljon ankarampi kuin Ruotsissa paria vuotta aiemmin käyttöön otettu vastaavanlainen systeemi (prövningstillstånd), eli meillä valitusluvan saannin edellytykset ovat tiukemmalla kuin Ruotsissa. Pitäisi toki hoksata, että kun hovioikeudella on valta myöntää tai evätä valituslupa ja tämä  tapahtuu aina ilman minkäänlaisia asiaperusteluja (!),  hovioikeuksille syntyy houkutus käyttää JKL-järjestelmää vastoin laissa säädettyä tarkoitusta eli oman työmääränsä sääntelyyn. 

25. Edellä mainitussa vuotta 2011 koskevassa tuomioistuinten toimintakertomuksessa todetaankin, että hovioikeuksien käytäntö JKL-lupia myönnettäessä vaihtelee yllättävän paljon. KKO on myöntänyt JKL-asioissa todella runsaasti valituslupia, eli vuoden aikana kaiketi lähes parikymmentä valitulupaa, mikä kertoo, että asianosaiset hakevat valituslupaa hovioikeuksein kielteisiin JKL-päätöksiin varsin usein ja että hovoikeuksien käytäntö on epäyhtenäinen. Harmillista on, että em. toimintakertomuksessa 2011 ei jostakin syystä esitetä tästä mitään tarkempia lukuja. JKL-lupapäätöksiä koskevissa ennakkopäätöksissään KKO noin puolessa tapauksissa päätynyt sihen, että hovioikeuden olisi tullut myöntää JKL-lupa; viimeksi näin on tapahtunut tällä viikolla annetussa ennakkopäätöksessä KKO 2012:83.

26. Vuoden 2011 alusta voimaan tullut JKL-järjestelmä on siis ehtinyt olla voimassa vasta reilut puolitoista vuotta. Tähän nähden on hämmästytttää ja suorastaan merkillistä, että nyt jo joillakin tahoilla on alettu puhua ja kaavailla, että ko. järjestelmää pitäisi yhä vain kiristää! Näille suunnitelmille, jotka minusta eivät ole lainkaan järkeviä ja rationaalisia, Koskelo näyttää puheessaan vihreää valoa. Hän tuntuu haikailevan erityisesti sitä, että näytön perusteella tehtäviä valituksia tulisi karsia nykyistä vielä enemmän hovioikeuden täystutkinnasta. Näin siitä huolimatta, että meillä on jo nyt tässäkin suhteessa valittajan ja hänen oikeusturvansa kannalta tiukempi laki kuin Ruotsissa.

27. Antakaa nyt, hyvät ihmiset ministeriössä, hovoikeuksissa ja KKO:ssa, vasta 1,5 vuotta voimassa olleen lainsäädännön olla edes muutaman vuoden voimassa sellaisenaan, jotta voidaan nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy! Eihän tällaisessa hirmuisen tempoilevassa ja sinne tänne päättömästi riuhtovassa lainsäädännössä ole mitään järkeä! Tuomioistuinten toimintakertomuksesta vuodelta 2011 ilmenee, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä laskee vuosi vuodelta, mikä kertoo tietenkin siitä, että seulonta- ja nyt käytössä oleva JKL-järjestelmä ovat toimneet tässä suhteessa aivan odotetulla tavalla. Miksi sitä pitäisi siis jälleen ryhtyä muuttamaan? Vuodesta 2002 vuoteen 2011 hovioikeuksieen saapuneiden asioiden määrä on alentunut peräti 21 prosentilla. Myös hovioikeuksien käsittelyajat ovat lyhentyneet tuntuvasti, sillä nykyisin reilusti yli puolet valituksista saadaan ratkaistuksi hovioikeuksissa puolessa vuodessa tai nopeammin. Myös tämä on erittäin tuntuva parannus.

28. Hovioikeudessa olisi Koskelon mukaan syytä siirtyä ruotsalaistyyppiseen prosessiin, jossa henkilötodistelu taltioidaan käräjäoikeudessa ja hovioikeus nojautuu ensisijaisesti näihin taltiointeihin. Tämä ns. videopääkäsittely ei ole käytännössä aivan noin ykinkertainen, mutta sanottu uudistus olisi kuitenkin erittäin tarpellinen myös meillä. Ruotsissa vuonna 2008 toteutettu uudistus  oli mahdollisuus ottaa Suomessa pohdinnan ja selvityksen kohteeksi jo muutama vuosi sitten, jolloin valmistetiin vuoden 2011 alusta voimaan tullutta hovioikeusuudistusta.


29. Mutta minkäänlaista kesksustelu ei syntynyt, vaan oikeusimisteriö ja lainvalmistelijat päättivät päin vastoin tarkoituksellisesti pimittää koko Ruotsin mallin suomalaisilta päättäjiltä. Presidentti Koskelon "oman miehen" eli oikeusneuvos Kari Kitusen johtama, oikeusministeri Tuija Braxin asettama ministeriön työryhmä (OM 2008:3), jossa hovioikeudet olivat hyvin edustettuna, ei pohtinut sanallakaan ruotsalaisen järjestelmän käyttöön ottamista Suomessa! Kitusen työryhmän perusteella annetussa hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp) puolestaan on ohitettu muutoksenhakuoikeutta toiseen oikeusasteeseen koskeva oikeusvertailu kokonaan, mikä on erittäin poikkeuksellista. Tarkoitus oli selvä: Ruotsin hovioikeuksissa käyttöön otetusta videopääkäsittelystä haluttiin vaieta kokonaan, jotteivät lausunnonantajat  ja myöhemmin kansanedustajat vain saisi tietää ruotsalaisesta uudistuksesta mitään; tämäkö nyt on sitä paljon puhuttua hallinnon "avoimuutta"? Itse toki ehdotin omassa lausunnossani, että myös meillä kokeiltaisiin mainittua ruotsalaista mallia ja esitin tähän hyvät perustelut. Kukaan muu noin 40 lausunnonantajista, mukana mm. KKO ja kaikki hovioikeudet, oikeuskansleri, oikeusasiamies jne., ei sen sijaan ottanut asiaa edes puheeksi! Tämä johtui varmaan siitä, että oikeusneuvos Kitusen työryhmä oi, saamansa toimeksiannon mukaisesti, vaiennut koko asiasta.

30. Kummallista! Suomessa valitetaan ja vaikeroidaan jatkuvasti, että hovioikeudet joutuvat toimittamaan pääkäsittelyjä turhaan; itse en ole koskaan tällaiseen marinaan ja narinaan yhtynyt, koska tiedän, että siinä ei ole perää. Mutta sitten kun olisi tarjolla todella tehokas keino, jolla hovioikeuden pääkäsittelyjen määrää saataisiin oikeusturvaa vaarantamatta vähennetyksi, OM, KKO, hovioikeudet, lausunnonantajat ja hallitus eivät edes mainitse sitä puhumatakaan siitä, että uudistusta alettaisiin vakavasti selvittää! Miksi näin? Vastaus on se, että meillä halutaan valita pääkäsittelyjen määrän supistamiskeinoksi lakiin otettavat säännökset, joilla näyttökysymystä koskevaa valitusoikeutta rajoitetaan ja annetaan hovioikeudelle nykyistä vielä vapaammat kädet torjua pääkäsittelyn pitämistä koskevia pyyntöjä. Jokaisen lakimiehen pitäisi toki ymmärtää, että näillä OM:n ja hallituksen tarjoamilla keinoilla asianosaisten oikeusturva ei suinkaan parane vaan päinvastoin heikkenee. Ruotsalaiset sen sijaan ymmärsivät tämän eivätkä siksi halunneet rajoittaa valitusoikeutta hovioikeuteen näyttökysymyksen osalta, vaan kehittivät keinon eli juuri ko. videpääkäsittelyn, jolla melkoinen osa hovioikeuden pääkäsittelyistä voidaan oikeusturvaa vaarantamatta korvata.

(jatkuu)