Entinen kansanedustaja Jutta Zilliacus toivoi presidentti Mauno Koiviston pyytävän anteeksi Suomen vähäeleisyyttä Viron itsenäisyyspyrkimyksissä vuona 1991 (Aamulehti 21.3.). Kirjailija Sofi Oksanen puolestaan sanoi pitävänsä hienona diplomaattisena eleenä, jos Koivisto pyytäisi virolaisilta anteeksi.
TV1:n Ykkösaamuohjelmassa 21.3. haastateltu presidentti Koivisto ei kutenkaan osoittanut katumuksen merkkejä eikä pyydellyt anteeksi, vaan päin vastoin puolusti pidättyvä suhtautumistaan Viron itsenäistymiseen. Koiviston mukaan Suomen kansa - tosin eivät kaikki - ymmärtää tämän täysin.
Koiviston säälimätöntä ja torjuvaa suhtautumista 90-luvun alussa virolaisten ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää, saati hyväksyä. Hyvin monet suomalaiset - allekirjoittanut muiden mukana - muistelevat edelleen asiaa ja pitävät Koiviston asennetta häpeällisenä ja raukkamaisena. Koivisto ei vain vaiennut Viron tilanteesta, vaan suorastaan varoitteli virolaisia irrottautumaan Neuvostoliitosta. Hän myös varoitteli suomalaisia poliitikkoja ja kehotti heitä olemaan rohkaisematta virolaisia itsenäistymisasiassa.
Koiviston suhtautumista eivät ole päivitelleet ainoastaan tavalliset virolaiset ihmiset, vaan siihen ovat puuttuneet myös ex-presidentti Lennart Meri aikanaan ja viime vuonna Viron 90-vuotisjuhlien yhteydessä nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves.
- En tiedä, tunteeko Helmut Schmidt (Länsi-Saksan liittokansleri 1974-1982) häpeää siitä, että hän päivä sotatilan julistamisen jälkeen Puolassa 1981 ilmoitti, että kenraali Jaruruzelski on todellinen puolalainen patriootti. Puhumattakaan entisestä Suomen presidentistä, joka ilmoitti 1990-luvun alussa, että Viron itsenäisyys ei ole Suomen etujen mukaista, sanoi Ilves.
(Mauno Koivistokin tuntui muuten arvostavan Puolan presidentti Jaruzelskia kovasti, mikä ilmeni mm. hänen Puolaan 80-luvun lopulla tekemänsä valtiovierailun yhteydessä).
Koivisto ei halunnut osoittaa virolaisille myötätuntoa, koska hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut puuttumista Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Koivisto vetosi myös siihen, että Suomi on tunnustanut aikanaan Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon.
Viron ex-pääministeri Edgar Savisaar kirjoittaa tuhatsivuisessa muistelmateoksessaan pari kolme vuotta sitten, että Suomen valtiojohto ei uskonut Viron itsenäistymiseen vuonna 1991, vaikka Neuvostoliitto oli jo hajoamassa. Savisaar arvostelee suoraan Koivisto siitä, että Suomen poliittiselta johdolta, toisin kuin esimerkiksi kaikkien muiden pohjoismaiden hallituksilta, ei tullut tukea Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille. Savisaaren mukaan Mauno Koivisto ei kyennyt tekemään omia aloitteita ilman Moskovan hyväksymistä, vaan kulki jälkijunassa.
Kyse oli ilmiselvästä suomettumisesta, Savisaar kirjoittaa. Savisaar selostaa kirjassaan mm., miten Moskova selitti silloiselle suomalaisjohdolle ja erityisesti presidentti Koivistolle, ettei Viro edes pyri irti Neuvostoliitosta.
Mauno Koivisto sanoi 21.3., että Baltian maat itsenäistyivät siksi, että Neuvostoliito hajosi. Koivisto halusi näin vähätellä Baltian maissa itsenäisyyttä ajaneiden kansanliikkeiden merkitystä. Tammikuussa 1991 Baltian maihin tuli neuvostojoukkoja, joiden tehtävänä oli virallisesti varmistaa kutsuntojen onnistuminen, mutta jotka oli lähetetty estämään balttien itsenäistyminen. Liettuan pääkaupungissa Vilnassa neuvostojoukot valtasivat radio- ja tv-keskuksen, valtauksen yhteydessä 14 ihmistä sai surmansa.
Jopa Suomen vasemmistoliiton johdon suhtautuminen Baltian maiden itsenäisyyteen oli paljon myönteisempi kuin Suomen valtiojohdon ja presidentti Koiviston. Vasemmistoliiton Tallinnassa helmikuussa 1991 vierailleen vasemmistoliiton johto sai kansanedustaja Kari Uotilan kertoman mukaan Koivistolta myllykirjeen, jossa Koivisto moitti sitä, että puolueen edustajat olivat Tallinnassa käydessään ottaneet kantaa Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin samalla tavalla kuin muiden pohjoismaiden vasemmistopuolueiden delegaatiotkin. Koiviston mukaan Suomen vasemmistoliitto ei olisi saanut ottaa vierailunsa aikana kantaa asiaan ja kehotti puolueen johtoa "erityiseen huolellisuuteen esiinnyttäessä ulkomaiden edustajien kanssa."
Koivisto oli suomettuneen Suomen suomettunut presidentti. Koivisto tuntui takertuvan jokaisessa asiassa Neuvostoliittoon, ilmeisesti paljolti vanhojen kotiryssien vaikutuksesta. Koivisto oli passiivinen Suomen puolueettomuuden suhteen, ja lopulta kävi niin, että presidentti Gorbatshov tunnusti oma-aloitteisesti Suomen puolueettomuuden, kun Koivisto ei rohjennut sitä tehdä.
Koiviston presidenttikausi aletaan nyt nähdä pysähtyneisyyden ja suuren epävarmuuden aikana, kuten Juhani Suomen Koiviston kautta kertovien kahden ensimmäisen kirjan nimistäkin voidaan päätellä. Urho Kekkosen ajan suomettumiskehitys jatkui ja voi hyvin myös Koiviston kaudella.
Urho Kekkonen oli kuitenkin kulttuuritasolla Viron ystävä, mikä ilmeni mm. siitä, että hän vieraili 1960-luvulla Virossa ja piti Tarton yliopistossa tunteikkaan ja virolaisia rohkaisevan puheen, joka muistetaan siellä vieläkin hyvin.
Koivisto yritti 21.3. kääntää huomiota pois suomettumisesta ja tokaisi, että Suomessa kumarretaan nyt lännen suuntaan. Koivistolta näyttävät menneen ilmansuunnat hieman sekaisin, jollei hän tiedä, että Kiina on idässä, ei lännessä. Suomen poliittinen johtohan on, alkoi olla jo Koiviston kaudella, suorastaan rähmällään Kiinan edessä. Suomen johto ei rohkene sanallakaan arvostella Kiinan räikeää ihmisoikeustilannetta varjellakseen suomalaisten yritysten menestymistä Kiinan markkinoilla.
Koiviston presidenttikausi oli häpeällisen masentava myös monessa muussa suhteessa. Koivisto ei esimerkiksi osoittanut minkäänlaista myötätuntoa kotinsa menettäneille Kannaksen karjalaisille tai muiden Neuvostoliittoon sodan jälkeen liitettyjen alueiden ihmisille. Hänen johdollaan Suomi menetti Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ilmeisesti ainutkertaisen tilaisuuden vaatia Venäjältä Karjalan ja muiden menetettyjen alueiden palauttamista tai ainakin pyytää neuvotteluja muuttunen tilanteen johdosta. Näin siitä huolimatta, että Venäjän presidentti Boris Jeltsin tunnusti Stalinin varastaneen Suomelta nuo alueet ja olisi ollut ilmeisen valmis neuvottelemaan alueiden palauttamisesta. Mutta presidentti Koiviston kanta oli tyly: Suomella ei ole mitään aluevaatimuksia Venäjää kohtaan!
Monet suomalaiset pitävät Koiviston suurimpana syntinä 80-luvulla hänen ja hänen toimeksiannostaan muodostetun Harri Holkerin hallituksen sekä Suomen Pankin harjoittamaa onnetonta vakaan markan politiikkaa, joka johti pankkikriisiin, puolen miljoonan ihmisen työttömyyteen, 60 000 elinkelpoisen yrityksen ajamiseen konkurssiin , yli 250 000 ihmisen ylivelkaantumiseen, lukuisiin itsemurhiin jne.
Pentti Kouri kirjoittaa kirjassaan "Suomen omistaja" että Suomen Pankin Markku Puntila ja Rolf Kullberg sekä Mauno Koivisto, Harri Holkeri ja Holkerin hallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen tuhosivat Suomen talouden 1980-luvun lopulla. Kourin mukaan suomalaista Bosnian sotaa olivat pankkien rauniot, työttömien joukkohaudat, hirressä roikkuvat yrittäjät sekä vapaalla jalalla olevat, talouden tuhoamiseen syyllistyneet sotarikolliset. Oikeat ratkaisut olisivat Kourin mukaan olleet tiedossa ja helposti toteutettavissa, mutta vasta vuonna 1992 Suomen Pankin uusi pääjohtaja Sirkka Hämäläinen teki mitä olisi pitänyt ainakin kuusi vuotta aikaisemmin: antoi markan kellua. Tällöin talous lähti nousuun ja markkinoiden luottamus palautui, mutta tuho ja hävitys oli jo tehty.
Vakaan markan miehet - Koivisto ja Holkeri tulivat molemmat Suomen Pankista mistä he myös myöhemmin saivat taloudellisen informaationsa - eivät ymmärtäneet luopua kiinteän kurssin politiikasta riittävän ajoissa, vaan saivat aikaan ensin valtavan luottoekspansion ja ryhtyivät sitten sotaan itse luomaansa hirviötä vastaan. Pankit pelastettiin ja laskun maksoivat yritykset ja ylivelkaantunut kansa. 1990-luvun alun lama oli Suomen poliittisten, rahapoliittisten ja talouselämän päättäjien aikaansaannos.
Irvokasta oli, että presidentti Koivisto painosti perustuslain mukaan riippumatonta tuomioistuinlaitosta, etteivät tuomioistuimet Koivistoa vihastuttaneen ns. korkopäätöksen (KKO1992:50) jälkeen enää tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja. Tässä tarkoituksessa Koivisto kutsui 6.5.1992 presidentin linnaan koolle yleisten tuomioistuinten tuomareita ja oikeusoppineita palaveriin, "oikeuspoliittiseen seminaariin," jonka tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla painostaa tuomioistuimia aina KKO:ta myöten tekemään Koivistolle mieleisiä ja pankkeja suosivia tuomioita. Kiitos "riippumattomien" KKO:n jäsenten ja alempien tuomioistuimien tuomareiden pelokkuuden, hanke onnistui, sillä tämän "Koiviston konklaavin" jälkeen pankit eivät hävinneet yhtään isompaa KKO:een asti edennyttä oikeusjuttua. Terveetkin pienyritykset olivat tuohon aikaan pankeille lainsuojatonta riistaa, luotot pantiin kerralla maksuun, ja vakuudet riistettiin laillisesti pankeille. KKO:n uudeksi jäseneksi nimitettiin vuonna 1992 OTT Mikko Tulokas, suuryrityksiä ja muun muassa KOP:ta monissa oikeusjutuissa aiemmin advokaattina edustanut laki- ja välimies.
Kourin mukaan yliopistomaailma, jossa rahapolitiikasta olisi kenties oltu paremmin perillä, pelkäsi Suomen Pankkia ja poliitikkoja, ettei kävisi kuten aikanaan kävi poliitikoille ja SP:lle neuvoja jaelleelle professori Ahti Molanderille: hänet pantiin Koiviston kehotuksesta soittamaan trumpettia, jonka taidon professori Koiviston mukaan (ainoastaan) osasi.
Presidentti Mauno Koivisto ei muistamani mukaan koskaan kantanut huolta tavallisten pienten ihmisten tai pienyrittäjien asioista, mutta ministereitä, kansanedustajia, korkeita virkamiehiä ja talouselämän vaikuttajia hän puolusti aina innolla ja puuttui asiaan, jos joku näistä hänen sikariportaisiinsa kuuluvista päättäjistä sattui joutumaan vaikeuksiin viranomaisten tai julkisuuden kanssa. Koivisto oli tavallisille ihmisille aika säälimätön, kova ja kyyninen "maan isä", mutta omistaan eli eliittiin kuuluvista hän pyrki huolehtimaan parhaansa mukaan. Esimerkiksi vuonna 1988 Koivisto puuttui näkyvästi eduskunnan silloisen puhemiehen Matti Ahteen ylinopeussakkojuttuun ja paheksui asian käsittelyä julkisuudessa.
1980-luvun alkupuolella presidentti Koivisto puuttui ns. rötösherrajahtiin ja kritisoi toistuvasti talousrikostutkijoita ja syyttäjiä talousrikosten liian innokkaasta tutkinnasta ja syytteiden nostamisesta varmuuden vuoksi. Tällä oli merkittävä vaikutus, sillä talousrikosten tutkinta, syytteeseenpano ja oikeuskäsittely eivät Koiviston väliintulon jälkeen enää edenneet kuten olisi pitänyt. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon tapaus, jossa KRP:n komisario Sulo Aittoniemi hyllytettiin 80-luvulla tehtävästään, A:n mukaan siksi, että hän oli astunut "liian isoille varpaille." Mikään salaisuus ei enää ole, että hyllytyspäätöksen takana oli juuri presidentti Koivisto, joka määräyksestä sisäministeriön poliisijohto vapautti Aittoniemen talousrikosten tutkinnasta.
Pentti Kourin mukaan Suomen Pankille ei voida antaa anteeksi rahapolitiikan täydellistä epäonnistumista. Minusta kenenkään on turhaa lähteä vaatimaan presidentti Koivistolta anteeksipyyntöä, ei virolaisten eikä suomalaisten. Eivät tunteettomat ja kyyniset poliitikot ja valtionpäämiehet tällaisia pyyntöjä ota kuuleviin korviinsa, he eivät koskaan voi myöntää virheitään olivatpa ne miten hirvittäviä tahansa.
Koiviston sanoissa, teoissa ja laiminlyönneissä on sitä paitsi kysymys virheistä, joita ei edes voisi antaa anteeksi.
