sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

83. Mauno Koiviston anteeksiantamattomat virheet


Entinen kansanedustaja Jutta Zilliacus toivoi presidentti Mauno Koiviston pyytävän anteeksi Suomen vähäeleisyyttä Viron itsenäisyyspyrkimyksissä vuona 1991 (Aamulehti 21.3.). Kirjailija Sofi Oksanen puolestaan sanoi pitävänsä hienona diplomaattisena eleenä, jos Koivisto pyytäisi virolaisilta anteeksi.

TV1:n Ykkösaamuohjelmassa 21.3. haastateltu presidentti Koivisto ei kutenkaan osoittanut katumuksen merkkejä eikä pyydellyt anteeksi, vaan päin vastoin puolusti pidättyvä suhtautumistaan Viron itsenäistymiseen. Koiviston mukaan Suomen kansa - tosin eivät kaikki - ymmärtää tämän täysin.

Koiviston säälimätöntä ja torjuvaa suhtautumista 90-luvun alussa virolaisten ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää, saati hyväksyä. Hyvin monet suomalaiset - allekirjoittanut muiden mukana - muistelevat edelleen asiaa ja pitävät Koiviston asennetta häpeällisenä ja raukkamaisena. Koivisto ei vain vaiennut Viron tilanteesta, vaan suorastaan varoitteli virolaisia irrottautumaan Neuvostoliitosta. Hän myös varoitteli suomalaisia poliitikkoja ja kehotti heitä olemaan rohkaisematta virolaisia itsenäistymisasiassa.

Koiviston suhtautumista eivät ole päivitelleet ainoastaan tavalliset virolaiset ihmiset, vaan siihen ovat puuttuneet myös ex-presidentti Lennart Meri aikanaan ja viime vuonna Viron 90-vuotisjuhlien yhteydessä nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves.

- En tiedä, tunteeko Helmut Schmidt (Länsi-Saksan liittokansleri 1974-1982) häpeää siitä, että hän päivä sotatilan julistamisen jälkeen Puolassa 1981 ilmoitti, että kenraali Jaruruzelski on todellinen puolalainen patriootti. Puhumattakaan entisestä Suomen presidentistä, joka ilmoitti 1990-luvun alussa, että Viron itsenäisyys ei ole Suomen etujen mukaista, sanoi Ilves.

(Mauno Koivistokin tuntui muuten arvostavan Puolan presidentti Jaruzelskia kovasti, mikä ilmeni mm. hänen Puolaan 80-luvun lopulla tekemänsä valtiovierailun yhteydessä).

Koivisto ei halunnut osoittaa virolaisille myötätuntoa, koska hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut puuttumista Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Koivisto vetosi myös siihen, että Suomi on tunnustanut aikanaan Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon.

Viron ex-pääministeri Edgar Savisaar kirjoittaa tuhatsivuisessa muistelmateoksessaan pari kolme vuotta sitten, että Suomen valtiojohto ei uskonut Viron itsenäistymiseen vuonna 1991, vaikka Neuvostoliitto oli jo hajoamassa. Savisaar arvostelee suoraan Koivisto siitä, että Suomen poliittiselta johdolta, toisin kuin esimerkiksi kaikkien muiden pohjoismaiden hallituksilta, ei tullut tukea Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille. Savisaaren mukaan Mauno Koivisto ei kyennyt tekemään omia aloitteita ilman Moskovan hyväksymistä, vaan kulki jälkijunassa.

Kyse oli ilmiselvästä suomettumisesta, Savisaar kirjoittaa. Savisaar selostaa kirjassaan mm., miten Moskova selitti silloiselle suomalaisjohdolle ja erityisesti presidentti Koivistolle, ettei Viro edes pyri irti Neuvostoliitosta.

Mauno Koivisto sanoi 21.3., että Baltian maat itsenäistyivät siksi, että Neuvostoliito hajosi. Koivisto halusi näin vähätellä Baltian maissa itsenäisyyttä ajaneiden kansanliikkeiden merkitystä. Tammikuussa 1991 Baltian maihin tuli neuvostojoukkoja, joiden tehtävänä oli virallisesti varmistaa kutsuntojen onnistuminen, mutta jotka oli lähetetty estämään balttien itsenäistyminen. Liettuan pääkaupungissa Vilnassa neuvostojoukot valtasivat radio- ja tv-keskuksen, valtauksen yhteydessä 14 ihmistä sai surmansa.

Jopa Suomen vasemmistoliiton johdon suhtautuminen Baltian maiden itsenäisyyteen oli paljon myönteisempi kuin Suomen valtiojohdon ja presidentti Koiviston. Vasemmistoliiton Tallinnassa helmikuussa 1991 vierailleen vasemmistoliiton johto sai kansanedustaja Kari Uotilan kertoman mukaan Koivistolta myllykirjeen, jossa Koivisto moitti sitä, että puolueen edustajat olivat Tallinnassa käydessään ottaneet kantaa Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin samalla tavalla kuin muiden pohjoismaiden vasemmistopuolueiden delegaatiotkin. Koiviston mukaan Suomen vasemmistoliitto ei olisi saanut ottaa vierailunsa aikana kantaa asiaan ja kehotti puolueen johtoa "erityiseen huolellisuuteen esiinnyttäessä ulkomaiden edustajien kanssa."

Koivisto oli suomettuneen Suomen suomettunut presidentti. Koivisto tuntui takertuvan jokaisessa asiassa Neuvostoliittoon, ilmeisesti paljolti vanhojen kotiryssien vaikutuksesta. Koivisto oli passiivinen Suomen puolueettomuuden suhteen, ja lopulta kävi niin, että presidentti Gorbatshov tunnusti oma-aloitteisesti Suomen puolueettomuuden, kun Koivisto ei rohjennut sitä tehdä.

Koiviston presidenttikausi aletaan nyt nähdä pysähtyneisyyden ja suuren epävarmuuden aikana, kuten Juhani Suomen Koiviston kautta kertovien kahden ensimmäisen kirjan nimistäkin voidaan päätellä. Urho Kekkosen ajan suomettumiskehitys jatkui ja voi hyvin myös Koiviston kaudella.

Urho Kekkonen oli kuitenkin kulttuuritasolla Viron ystävä, mikä ilmeni mm. siitä, että hän vieraili 1960-luvulla Virossa ja piti Tarton yliopistossa tunteikkaan ja virolaisia rohkaisevan puheen, joka muistetaan siellä vieläkin hyvin.

Koivisto yritti 21.3. kääntää huomiota pois suomettumisesta ja tokaisi, että Suomessa kumarretaan nyt lännen suuntaan. Koivistolta näyttävät menneen ilmansuunnat hieman sekaisin, jollei hän tiedä, että Kiina on idässä, ei lännessä. Suomen poliittinen johtohan on, alkoi olla jo Koiviston kaudella, suorastaan rähmällään Kiinan edessä. Suomen johto ei rohkene sanallakaan arvostella Kiinan räikeää ihmisoikeustilannetta varjellakseen suomalaisten yritysten menestymistä Kiinan markkinoilla.

Koiviston presidenttikausi oli häpeällisen masentava myös monessa muussa suhteessa. Koivisto ei esimerkiksi osoittanut minkäänlaista myötätuntoa kotinsa menettäneille Kannaksen karjalaisille tai muiden Neuvostoliittoon sodan jälkeen liitettyjen alueiden ihmisille. Hänen johdollaan Suomi menetti Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ilmeisesti ainutkertaisen tilaisuuden vaatia Venäjältä Karjalan ja muiden menetettyjen alueiden palauttamista tai ainakin pyytää neuvotteluja muuttunen tilanteen johdosta. Näin siitä huolimatta, että Venäjän presidentti Boris Jeltsin tunnusti Stalinin varastaneen Suomelta nuo alueet ja olisi ollut ilmeisen valmis neuvottelemaan alueiden palauttamisesta. Mutta presidentti Koiviston kanta oli tyly: Suomella ei ole mitään aluevaatimuksia Venäjää kohtaan!

Monet suomalaiset pitävät Koiviston suurimpana syntinä 80-luvulla hänen ja hänen toimeksiannostaan muodostetun Harri Holkerin hallituksen sekä Suomen Pankin harjoittamaa onnetonta vakaan markan politiikkaa, joka johti pankkikriisiin, puolen miljoonan ihmisen työttömyyteen, 60 000 elinkelpoisen yrityksen ajamiseen konkurssiin , yli 250 000 ihmisen ylivelkaantumiseen, lukuisiin itsemurhiin jne.

Pentti Kouri kirjoittaa kirjassaan "Suomen omistaja" että Suomen Pankin Markku Puntila ja Rolf Kullberg sekä Mauno Koivisto, Harri Holkeri ja Holkerin hallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen tuhosivat Suomen talouden 1980-luvun lopulla. Kourin mukaan suomalaista Bosnian sotaa olivat pankkien rauniot, työttömien joukkohaudat, hirressä roikkuvat yrittäjät sekä vapaalla jalalla olevat, talouden tuhoamiseen syyllistyneet sotarikolliset. Oikeat ratkaisut olisivat Kourin mukaan olleet tiedossa ja helposti toteutettavissa, mutta vasta vuonna 1992 Suomen Pankin uusi pääjohtaja Sirkka Hämäläinen teki mitä olisi pitänyt ainakin kuusi vuotta aikaisemmin: antoi markan kellua. Tällöin talous lähti nousuun ja markkinoiden luottamus palautui, mutta tuho ja hävitys oli jo tehty.

Vakaan markan miehet - Koivisto ja Holkeri tulivat molemmat Suomen Pankista mistä he myös myöhemmin saivat taloudellisen informaationsa - eivät ymmärtäneet luopua kiinteän kurssin politiikasta riittävän ajoissa, vaan saivat aikaan ensin valtavan luottoekspansion ja ryhtyivät sitten sotaan itse luomaansa hirviötä vastaan. Pankit pelastettiin ja laskun maksoivat yritykset ja ylivelkaantunut kansa. 1990-luvun alun lama oli Suomen poliittisten, rahapoliittisten ja talouselämän päättäjien aikaansaannos.

Irvokasta oli, että presidentti Koivisto painosti perustuslain mukaan riippumatonta tuomioistuinlaitosta, etteivät tuomioistuimet Koivistoa vihastuttaneen ns. korkopäätöksen (KKO1992:50) jälkeen enää tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja. Tässä tarkoituksessa Koivisto kutsui 6.5.1992 presidentin linnaan koolle yleisten tuomioistuinten tuomareita ja oikeusoppineita palaveriin, "oikeuspoliittiseen seminaariin," jonka tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla painostaa tuomioistuimia aina KKO:ta myöten tekemään Koivistolle mieleisiä ja pankkeja suosivia tuomioita. Kiitos "riippumattomien" KKO:n jäsenten ja alempien tuomioistuimien tuomareiden pelokkuuden, hanke onnistui, sillä tämän "Koiviston konklaavin" jälkeen pankit eivät hävinneet yhtään isompaa KKO:een asti edennyttä oikeusjuttua. Terveetkin pienyritykset olivat tuohon aikaan pankeille lainsuojatonta riistaa, luotot pantiin kerralla maksuun, ja vakuudet riistettiin laillisesti pankeille. KKO:n uudeksi jäseneksi nimitettiin vuonna 1992 OTT Mikko Tulokas, suuryrityksiä ja muun muassa KOP:ta monissa oikeusjutuissa aiemmin advokaattina edustanut laki- ja välimies.

Kourin mukaan yliopistomaailma, jossa rahapolitiikasta olisi kenties oltu paremmin perillä, pelkäsi Suomen Pankkia ja poliitikkoja, ettei kävisi kuten aikanaan kävi poliitikoille ja SP:lle neuvoja jaelleelle professori Ahti Molanderille: hänet pantiin Koiviston kehotuksesta soittamaan trumpettia, jonka taidon professori Koiviston mukaan (ainoastaan) osasi.

Presidentti Mauno Koivisto ei muistamani mukaan koskaan kantanut huolta tavallisten pienten ihmisten tai pienyrittäjien asioista, mutta ministereitä, kansanedustajia, korkeita virkamiehiä ja talouselämän vaikuttajia hän puolusti aina innolla ja puuttui asiaan, jos joku näistä hänen sikariportaisiinsa kuuluvista päättäjistä sattui joutumaan vaikeuksiin viranomaisten tai julkisuuden kanssa. Koivisto oli tavallisille ihmisille aika säälimätön, kova ja kyyninen "maan isä", mutta omistaan eli eliittiin kuuluvista hän pyrki huolehtimaan parhaansa mukaan. Esimerkiksi vuonna 1988 Koivisto puuttui näkyvästi eduskunnan silloisen puhemiehen Matti Ahteen ylinopeussakkojuttuun ja paheksui asian käsittelyä julkisuudessa.

1980-luvun alkupuolella presidentti Koivisto puuttui ns. rötösherrajahtiin ja kritisoi toistuvasti talousrikostutkijoita ja syyttäjiä talousrikosten liian innokkaasta tutkinnasta ja syytteiden nostamisesta varmuuden vuoksi. Tällä oli merkittävä vaikutus, sillä talousrikosten tutkinta, syytteeseenpano ja oikeuskäsittely eivät Koiviston väliintulon jälkeen enää edenneet kuten olisi pitänyt. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon tapaus, jossa KRP:n komisario Sulo Aittoniemi hyllytettiin 80-luvulla tehtävästään, A:n mukaan siksi, että hän oli astunut "liian isoille varpaille." Mikään salaisuus ei enää ole, että hyllytyspäätöksen takana oli juuri presidentti Koivisto, joka määräyksestä sisäministeriön poliisijohto vapautti Aittoniemen talousrikosten tutkinnasta.

Pentti Kourin mukaan Suomen Pankille ei voida antaa anteeksi rahapolitiikan täydellistä epäonnistumista. Minusta kenenkään on turhaa lähteä vaatimaan presidentti Koivistolta anteeksipyyntöä, ei virolaisten eikä suomalaisten. Eivät tunteettomat ja kyyniset poliitikot ja valtionpäämiehet tällaisia pyyntöjä ota kuuleviin korviinsa, he eivät koskaan voi myöntää virheitään olivatpa ne miten hirvittäviä tahansa.

Koiviston sanoissa, teoissa ja laiminlyönneissä on sitä paitsi kysymys virheistä, joita ei edes voisi antaa anteeksi.

39 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samoja asiat ovat itseänikin edelleenkin ihmetyttäneet. Kuinka tuo kaikki on ollut aivan lähihistoriassa mahdollista.

Kriitikot tuhottiin ja Koivisto jotenkin neitimäisellä tyylillä osoitti halveksuntaa eriävän mielipiteen esittäneitä tahoja kohtaan.

Kyllä Koiviston toiminta oli hävettävää ja masentavaa - edes Kekkosen itsevaltiasmainen toiminta ei jättänyt arpia jälkipolville kuten Koivisto teki.

Blogistin otsikko tiivistää kaiken: "Koiviston anteeksiantamattomat virheet".

Anonyymi kirjoitti...

Koivisto pyytäköön anteeksi Viro-kannanottojaan heti sen jälkeen kun Ruotsin valtio on pyytänyt anteeksi sitä, että se ei kaikella voimallaan tullut Suomen avuksi vuosina 1939-44.

Koivisto vain muisti, että hänet oli valittu Suomen presidentiksi edustamaan Suomen kansan etuja. Jos NL:n - tai Venäjän - imperiumi olisi 1939-48 hyväksihavaituilla keinoilla palautettu, olisi Suomi ja sen kansa saanut kallistii maksaa osoitetun myötätunnon.

Toki olimme "suomettuneita" (=emme aukoneet kaikesta päätämme), mutta säilytimme Suomessa länsimaisen elämänmuodon (=demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous) odottamaan aikaa parempaa.

Koiviston todellinen ulkopoliittinen karva näkyi, kun hän tilaisuuden tullen (turvallisuuspoliittisista syistä) vei meidät EY:n ja irtisanoi Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat.

Blogisti aukoo päätään kun olisimme NATO:n jäsen ja vastustaa NATO:a kun harjoittaisi Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikkaa. Se yhtälö ei toimi sittenkun kylmemmät puhurit alkavat puhaltaa täysillä.

(Koiviston sisäpolitiikasta sen sano mitään.)

Anonyymi kirjoitti...

Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Tyypillinen nuoriso (itseni mukaan lukien) ei tiedä lähihistoriasta mitään, joten osaatko suositella hyviä kirjoja aiheesta. Etenkin Suomen pankki ja 30-luvun lama kiinnostavat. Löytyykö Koiviston politiikasta mielenkiintoista luettavaa aiheeseen vähemmän perehtyneelle?

Jyrki Virolainen kirjoitti...

En sanonut NATO:sta mitään enkä siis lukenut Koiviston virheeksi sitä, että hänen aikanaan Suomi ei hakenut Naton jäsenyyttä.

OIkea ja itsestään selvä asia oli YYA-sopimuksen irtisanominen syksyllä 1991, jolloin Neuvostoliitto oli hajoamassa. Sama koskee Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklojen irtisanomista.

Oikea toimenpide oli myös EY:n jäsenyyden hakeminen 1992, siitä päätti lopullisesti eduskunta.

Neuvostoliiton hajoaminen olisi tarjonnut tilaisuuden sotien jälkeen N-L:lle luovutettujen alueiden palauttamista koskevien neuvottelujen käynnistämiseksi, mutta tähän Koivisto ei uskaltanut tarttua. Se oli selvä virhe.

Professori Juhani Suomi on kirjoittanut Mauno Koivisto presidenttikaudelta tähän mennessä kolme kirjaa: Pysähtyneisyyden vuodet (1981-1984), Epävarmuuden vuodet (1984-1986) ja Kohti sinipunaa (1986-1987).

Anonyymi kirjoitti...

Olipa kovaa arvostelua Koivistosta. Osa oli asiallista ja osa poliittista mielipiteen vaihtoa.

Ei presidentti aiemminkaan mikään yksinvaltias ollut. Siksi kiinnitin huomiota tuomarien ja poliisitutkijoiden nöyrään "kyllä herra" asenteeseen. Kait ainakin erottamattoman työpaikan tuomareilla olisi pitänyt olla varaa noudattaa lakia ja sen määrittelemiä linjoja. Mutta eipäs kertoman mukaan ollut. Ettei vain koko oikeuslaitoksen korkein kärki ollut korruptoitunut välimiestuomareiden muhkeilla palkkioilla. Tuskin siinä Koivisto paljoa mahtoi. Kyllä ennen Koivistoakin kansan keskuudessa oli tuttua sanonta:"Ei korppi korpin silmiä noki". Tällöin puhuttiin muun muassa tuomareiden yleisestä asenteesta eri yhteikuntaluokkiin.

Mitä tulee Suomen asemaan Venäjän hajoamiseen ja balttian itsenäistymiseen, asiassa on toinenkin näkökulma. Koivisto on vanha rasvanahkainen sotilas. Hän tietää Venäjän voiman ja Suomen heikkouden. Oli viisautta olla heristämättä nyrkkiä Venäjän nenän alla. Juuri näin kuuluu vastuullisen valtiomiehen tehdäkin. Nyt jälkikäteen asia voi vaikuttaa jopa "häpeälliseltä". Tämä on kuitenkin vain tämän päivän jälkiviisautta.

Anonyymi kirjoitti...

kielteisen kehityksen tapahduttua osoitellaan virheitä milloin missäkin. Nyt Koivisto on joutunut julkisuuden narun jatkoksi. Kekkonen lienee kaluttu. En ole nähnyt vieläkään otsikoissa oikeita ratkaisuja lama-aikojen kysymyksiin. Ei niitä ollut otsikoissa eikä rivien välissä. Takapenkistä möläytetyt "oikeat" ratkaisut eivät koskaan päässeet toteutettavien jonoon, koska ne eivät muodostaneet sitoutumiskelpoista politiikkaa.
eiköhän lusikoida vaan.

Asser Salo kirjoitti...

Ottamatta kantaa erityisesti Koiviston toimintaan, itse vähän oudoksun tuota "suomettumisesta" kirjoittamista pejoratiivisessa sävyssä. Ehkä tämä johtuu siitä, että en täysin ymmärrä, missä tarkoituksessa po. käsitettä käytetään.

Oliko esimerkiksi Paasikiven ja Kekkosen politiikka blogistin mielestä suomettumista? Suhtautuuko blogisti näidenkin valtiomiesten työhön yhtä kriittisesti kuin Koiviston toimiin?

Minusta Paasikivi ja Kekkonen (sekä kolmas juristi, Ståhlberg) ovat olleet Suomen parhaimpia presidenttejä.

Maailmanhistoriassa ei liene viisaampaa aforismia kuin se Paasikiven suuhun - ja patsaan graniittiin - pantu lausahdus, miten "viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta". Tästähän suomettumisessa on kysymys - siitä, että maallamme on Venäjän kanssa yhteistä rajaa n. 1300 km.

Ei kai siinä parane uhitella saati "heristää nyrkkiä", kuten tässä blogissa on jo toisaalla todettu. Ja mitä erityisesti Kekkosen toimintaan tulee, niin kyllä kai Suomen ulkomaankaupan edistäminen oli viisasta toimintaa? Ja kyllä kai Suomen kannattaa käydä Kiinankin kanssa kauppaa, vaikka Kiinan ihmisoikeustilanne on mitä on?

Jyrki Virolainen kirjoitti...

"Me säilytimme länsimaisen demokratian" - Kannattaisi lukea Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kuukausi pari sitten ilmestynyt pamfletti "Lumedemokratia".

Suomessa aitoa demokratiaa ei koeta mitenkään tärkeäksi, sillä tutkimuksen mukaan suomalaisista vain 44,2 % piti v. 2007 demokratiassa elämistä tärkeänä, kun ruotsalaisille vastaava luku oli 77,9 (ks. mt. s. 22).

Suomessa äänestysaktiivisuus parlamenttivaaleissa on pudonnut reilusti alle 70 prosentin ( 67,3 %), kun se on Ruotsissa ja Tanskassa olut jatkuvasti 80:n ja 90:n välillä Imt. s.21).

Suomalaiset eivät välitä juurikaan siitä, miten asioita tehdään ja millä tavalla yhteisiä asioita hoidetaan, vaan riittää, kunhan vain asiat tulevat jotenkuten hoidetuiksi. Tämä pragmaattinen ja nihilistinen näkemys johtuu osaltaan juuri suomettumisesta.

Huomaan, että Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopulla kadonnut hov. ausk. Asser Salo on kokenut uudelleen syntymisen vasta joskus 1980-luvulla, koska hän ei näytä lainkaan tietävän, mitä termi suomettuminen ja suomettaminen (Finnlandisierung) tarkoittaa. Kyse ei ole suinkaan siitä, että Suomella ja Venäjällä on yhteistä maarajaa 1 300 km!

Suomettumisessa on kyse Suomen joutumisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, mikä ilmenee monin tavoin myös sisäpolitiikassa ja lisäksi itsesensuurina, joka onkin suomettumisen ällöttävin muoto.

Lyhyesti sanottuna kyse oli ja on siitä, että suomalaiset poliitikot ja valtiomiehet halusivat olla rähmällään, kyyristellä ja nöyristellä neukkuja. Tämä ilmeni itsensuurina esim. yleisradiossa ja muissa tiedotusvälineissä ja tarttui pelottelun seurauksena lähes koko kansaan. Oheislukemistona voin suositella Asserille ja muillekin esim. Timo Vihavaisen kirjaa "Kansakunta rähmällään."

Kekkosen kausi oli suomettumisen kulta-aikaa, mutta itsensuuri ja rähmällään olo jatkui Koiviston kaudella ja jatkuu edelleenkin.

Maa ja kansa, joka ei uskaltanut julkaista A. Solzenitsyn kirjaa "Vankileirien saaristo" 1970-luvulla - kirja julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran Ruotsissa - tai esittää Solzenitsyin romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa "Ivan Denisovin päivä" 24 vuoteen - elokuvan esittäminen kiellettiin v. 1970 KHO:n päätöksellä - kärsi pahasta itsesensuurista ja oli suomettunut.

Tähän sopii hyvin Paasikiven tuttu fraasi tosiasioiden tunnustamisen merkityksestä. Kansakunta, joka ei kykene tunnustamaan eläneensä kymmeniä vuosia ja elävänsä osin edelleen suomettuneena, elää valheessa eikä siis ole viisastunut.

Kiinan ihmisoikeustilanteen kritisointi ei ole estänyt muita maita käymästä kauppaa Kiinan kanssa, jollei Asser satu tätä(kään) tietämään.

Anonyymi kirjoitti...

Jalta.

Asser Salo kirjoitti...

Blogistille

Siinäpä sitä tuli määritelmää kerrakseen. Olen silti yhä sitä mieltä, että Kekkosen ja Paasikiven mollaaminen on epäasianmukaista.

Suomi taisi kuitenkin olla ainoa toisen maailmansodan häviäjiin kuuluva valtio, jota ei miehitetty ja jonka sodanaikaista johtoa ei teloitettu. Välittömästi sodan jälkeen itsesensuuri oli toki välttämätöntä, koska N-liitto ei olisi luultavasti tarvinnut montakaan syytä tullakseen "vapauttamaan Suomea".

Tai ainakin tuohon aikaan oli varmasti perusteltu syy uskoa niin.

Viittasin jo edellä tuohon idänkauppaan yhtenä suomettumisen muotona. Blogistin vastauksesta ei oikein selvinnyt, oliko idänkauppa, joka varmasti osaksi perustui UKK:n henkilökohtaisiin suhteisiin neuvostojohdon kanssa ja "kotiryssämentaliteettiin", paha juttu vai ei. Kuten ei sekään, miten pitäisi suhtautua Kiinan kanssa käytävään kauppaan - olin blogista ymmärtävinäni, että tässä olisi Kiinan ihmisoikeustilanteen vuoksi jotakin pahaa tai arveluttavaa.

Ja mitä suomettumiseen ja Kekkosen elämäntyöhön tulee, uudemmassa tutkimuksessa on osoitettu, että Kekkonen pyrki johdonmukaisesti ja sinnikkäästi sodassa menetettyjen alueiden palauttamiseen. Lisäksi Kekkonen onnistui integroimaan Suomen taloudellisesti länteen (EFTA, EEC) ja siten rakentamaan EU-Suomen perustan. Edelleen Kekkonen puolusti jämäkästi Suomen puolueettomuutta Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen ja torjui N-liiton ehdotukset sotilaallisesta yhteistyöstä. Näin muutamia esimerkkejä Kekkosen elämäntyöstä mainitakseni.

Tsekkoslovakiahan oli muuten vielä Suomeakin pahemmin "suomettunut" sosialistinen, mutta itsenäinen valtio. N-liiton vaikutus ulottui maan sisäpolitiikkaankin varsin kouriintuntuvasti Prahan keväänä, kun tsekkoslovakialaiset olisivat halunneet ryhtyä rakentamaan ihmiskasvoisempaa sosialismia.

Kuka sanoo, että Tsekkoslovakian tie ei olisi voinut olla Suomen tie? Hannu Rautakallio? Vaikka suomettumisen käsite ei toki samaistu maiden yhteiseen rajalinjaan, on rajalinjan olemassaolo sellainen realiteetti, jonka huomiotta jättäminen olisi saunapuhdasta hulluutta ja osoittaisi hyvin vaillinaisia tietoja maamme historiasta.

Olisi toki mielenkiintoista ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos Suomen johdossa olisi heti sodan jälkeen ollut joku "asioista niiden oikeilla nimillä" puhuva henkilö, á la blogisti tai Elias Simojoki-vainaa (tai joku muu IKL:n johtaja). IKL-johtohan sai talvisodan sytyttyä haluamansa, kun oli ensin huutanut 20 vuotta rajoja Uralille. (Simojoki tosin kuoli talvisodassa.) Luulisin, että nyky-Suomi olisi varmasti toisen näköinen.

Sitä en kumminkaan sano, että haluaisin elää sellaisessa maassa. Minusta suomen kieli on näet mukavamman kuuloista kuin venäjä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Hyvä, että Asser on omien Petroskoin ym. kokemusten jälkeen muuttanut mielipidettään ja pitää nyt suomen kieltä venäjää mukavamman kuuloisena! Siperia todella opetti Asseria!.

Pitää paikkansa, että Kekkonen yritti loppuun asti saada Karjalaa takaisin. Mutta hänelle ei tullut siihen todellista tilaisuutta ja sellaista tuhannen taalan paikkaa kuten Mauno Koivistolle 1990-luvun alussa. Jos Kekkonen olisi ollut tuolloin vielä virassa, olisi Karjalan palautus saattanut hyvinkin onnistua.

Mutta ei tämä tietenkään poista sitä, että Kekkosen kausi oli suomettumisen ja itsesensuurin kulta-aikaa. Kekkonen sitä paitsi käytti säälimättä ulkopolitiikkaa sisäpoliittisena lyömäaseena, tilasi N-L:lta noottikriisin jne.

Muuten Asserin repliikki puhelee irrelevantisti omiaan ja menee pahasti teeman ulkopuolelle.

Anonyymi kirjoitti...

Blogisti kirjoittaa praktisuudesta ja nihilistisyydestä. Taisi aihe olla liian vaikea niille neuvoksille ja muille lakimiehille, jotka tätä palstaa seuraavat.

Ensinnäkin Koiviston toiminnan arvioimisessa tarvitsisi olla hallussa korrepondessiteorian mukainen totuus - siis prosessitotuudella tässä ei menesty. Toiseksi politiikan syy-seuraus suhteiden ja motiivien arvioimiseen ei riitä juridinen knoppologia.

Varsinainen kommentoijan pörssinoteeraus oli vyöryttää vastuu Koiviston töppäilystä hurrien (1939-1944) niskaan. Jos blogisti ei onnistu laajentamaan lukijakuntaansa (tuomioistuin)juristien piirin ulkopuolelle, niin parempi pysyttäytyä asioissa, joiden seuraamiseen lakimiestenkin henkilökohtaiset edellytykset riittävät.

Anonyymi kirjoitti...

SUOMETTUMINEN SAATTOI OLLA HYVA JUTTU...

Olen joskus ollut harjoituksessa, jossa saattoi laskea kaunako sovietin pojilta olisi ottanut aikaa vv. 1945-1975 ottaa Suomi haltuunsa. Tulema oli muistaakseni muutama tunti. Sovietilla kun oli Helsinkia varten tuo Porkkala putkineen ja sitten heilla oli
vapaana tuota maahan- ja maihinlaskukamaa aivan eri lailla kuin 1944.

Jos se suomettuminen ja itsesensuuri auttoi hiukankaan siihen, etta tata mahdollisuutta eivat nama sovietin strategit ottaneet kayttoon, niin olen valmis kantamaan sen "hapean' ilomielin ylpeana suomalaisena.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Lapsellista puhetta, että sovietin pojat olisivat ottaneet Suomen haltuunsa, jos suomalaiset eivät olisi olleet rähmällään ryssien edessä. Niinhän meille kyllä uskoteltiin ja useimmat olivatkin niin naiiveja, että uskoivat tuota pelottelua.

Suomettumisesta ja itsensuurista seurasi vain vaikenemisen ilmapiiri, joka hidasti suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja demokratisoitumista. Tämä näkyy edelleen kaiken kehityksen jarruna olevana konsensuksen tavoitteluna ja keskustelemattomuutena.

Anonyymi kirjoitti...

Torstaina 26.3. kauhajokista komisariota vastaan nostettu syyte tulee julkiseksi. Toivottavasti blogistilta ottaa asiakseen kommentoida asiaa tällä palstalla.

Prosessioikeudellisesti olen fundeerannut, miksi jutussa eivät vainajien omaiset ole asianomistajina. Onko syy-yhteyden puuttuminen siten selvä, että tällainen ratkaisu on voi tehdä jo syyttäjän päätöksellä?

Kyse on tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikoomisesta noin 20 - 40 päiväsakkoa. Missäköhän on se yhteiskunnallinen merkittävyys, joka oikeuttaa tuomioistuimen tällaiseen syyttömyysolettamankin kannalta kyseenalaiseen tiedottamistoimintaan? Lisäksi vaarana on, että tuomioistuin itsekin tulee kävelleeksi sopulilauman valmiiksi tallomaa polkua pitkin.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Virkavelvollisuuden rikkominen on rikos, jolla ei ole asianomistajaa. Mistään muusta rikoksesta komisariota ei ole määrätty syytettäväksi.

Anonyymi kirjoitti...

Joskus 1970 -luvulla taisi vallita kanta, jonka mukaan virkavelvollisuuden rikkomisessa ei olisi asianomistajaa. Sittemmin 1980 -luvulla alkoi laiva kääntyä, ja nykyään oikeustila lienee selvä eli virkavelvollisuuden rikkomisissakin on asianomistaja, jos sellainen taho Granfeldin määritelmään mahtuu.

Onhan mahdollista pelkästään virkavelvollisuutta rikkomalla aiheuttaa huomattavat omaisuusvahingot vaikkapa antamalla lainhuurekisteristä väärä ote. Nuori mies Asserilla varmastikin on vielä tiedot tuoreessa muistissa, jos hän jaksaa kommentoida asiaa.

Asser Salo kirjoitti...

Blogistille

Mistäs tuo tieto on peräisin, että Neuvostoliiton uhka ei olisi ollut todellinen suomettumisen vuosina? Jos nyt ei tunnetusti objektiivista Rautakalliota oteta lukuun, niin ainakaan itse en ole tuollaiseen tietoon vielä törmännyt.

Kun katsoo, miten lempeästi Suuri ja Mahtava vaikutuspiirissään olevia valtiota kohteli - esim. Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevät -, niin ainakaan itse en kyllä tuollaista väitettä olisi kovin valmis uskomaan.

Vaikka jokin lähde löytyisi, että Neuvostoliiton lempeät johtajat eivät suurin surminkaan olisi halunneet missään olosuhteissa miehittää Suomea, niin en kuitenkaan menisi moittimaan Suomen valtionpäämiehiä siitä, että pitivät suuta soukemmalla.

Näillä kun ei välttämättä ollut käytössä samaa tietoa, jonka joku tutkija on kenties Kremlin arkistojen kätköistä kaivanut. Mutta tietysti jälkiviisaus on maailman ainoa eksakti tiede.

(Eivätkö muuten "keskustelemattomuus" ja "konsensuksen tavoitteleminen ole jotenkin keskenään ristiriitaisia tavoitteita?)

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kauhajoen tapauksessa väitetyllä tuottamuksellisella virkavelvollisuuden rikkomisrikoksella, jossa kai syytteessä väitetään vain, että poliisin olisi pitänyt ottaa ase pois ampujalta, ei liene asianomistajia.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Asser- eikös se olekin niin, että sen joka väittää, että välitön uhka oli, tulee näyttää väitteensä toteen.

Neukut rynnivät 1956 Unkariin ja v. 1968 Prahaan ihan muista syistä kuin siksi, että unkarilaiset tai tsekit olisivat julkaisseet jonkin neukkujen kannalta kiusallisen kirjan! Asserin kannattaisi toki ottaa huomioon, että "uhissa" oli vissi eroa.

Unkari ja Tsekkoslovakia olivat käytännössä jo valmiiksi miehitettyjä ja Varsovan liiton maita ennen kuin neukut menivät "pyynnöstä" Budapestiin ja Prahaan "auttamaan" liittolaisiaan. Suomi ei ollut miehitetty eikä kuulunut Varsovan liittoon.

Anonyymi kirjoitti...

Komisarion syytekirjelmässä ei ole asianomistajia, mutta se syy niiden puuttumiseen tässä askarruttaa.

Jos tekijä kävelessään kohti koulua sanoo sattumalta paikalla olevalla poliisipartiolle asetta heiluttaen: "Menen pistämään lapset kuriin" -- Jos poliisipartio ei puutu tilanteeseen, vahinkoja kärsineet ovat kai kiistatta asianomistajia, kun poliisimiesten virkavelvollisuuden laiminlyöntiä tutkitaan.

Jos taasen komisario olisi ottanut MS:n aseen haltuunsa, ei vahinkoja olisi tullut. Vaihtoehtoisessa tapahtumainkulussa siis syy-yhteys näyttäisi tulevan esiin. Eli tällöin kai asiassa pitäisi asianomistajiakin löytyä. Vai olisiko VKSV:ltä unohtunut tällainen pikku seikka?

Jyrki Virolainen kirjoitti...

VKSV:lta ei ole varmastikaan "unohtunut" mitään pikku seikkaa. Jos syytekirjelmässä ei väitetä, että komisarion huolimattomuudesta olisi aiheutunut opiskelijoiden kuolema, ei syy-yhteyttä eikä asianomistajia ole. Komisariota ei ole kai missään vaiheessa edes epäilty kuolemantuottamuksesta.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kauhajoen tapauksesta vielä sen verran, että mielestäni kysymys aseen Matti Saarelle jättäneen poliisin mahdollisesta syyllistymisestä kuolemantuottamuksiin olisi pitänyt selvittää esitutkinnassa ja syyteharkinnassa. Nyt sitä ei ole ilmeisesti selvitetty lainkaan.

Ihmettelen hieman, että kenenkään murhatun lähiomainen ei ole tiettävästi tehnyt rikosilmoitusta poliisin mahdollisesta syyllistymisestä kuolemantuottamukseen. Kun rikosilmoitusta ei ole tehty, ei esitutkinnassa ole tutkittu poliisin menettelyä kuolemantuottamuksen kannalta, vaikka kuolemantuottamus onkin virallisen syytteen alainen rikos eikä siis ole edellytänyt kuolleen uhrin lähiomaisen syyttämispyyntöä.

Oikeuden aikanaan lainvoiman saavalla tuomiolla virkavelvollisuuden rikkomista koskevassa asiassa on se vaikutus, että sen jälkeen ei enää voida ottaa tutkittavaksi kysymystä poliisimiehen syyllistymisestä kuolemantuottamuksiin.

Anonyymi kirjoitti...

Ja vaikka kyse ei olisi kuolemantuottamuksesta, niin vahingot ovat syy-yhteydessä virkavelvollisuuden rikkomiseen eli ainakin siihen omaiset olisi pitänyt kuulla asianomistajina.

Sen jälkeen sitten astuu vahingonkorvausoikeudesta tuttu adekvaattisuus kuvaan mukaan. Aikaisemmin mainitussa poliisipartiotapauksessa adekvaattisuus on selvä, mutta komisario tapauksessa ei selvä kumpaankaan suuntaan eli ainakaan tutkinnanjohtaja ei olisi saanut sulkea heitä asianomistajapiirin ulkopuolelle.

Jos vetoa löydään, niin syyttäjä tutkinnanjohtajana ja VKSV syyteharkinnan suorittajina ovat sellaisia hevosia, että niihin en koskaan henkilökohtaisesti satsaa.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Eipä "löydä" vetoa.

Mutta miksi uhrien omaiset eivät reagoineet mitenkään asiaan, se hieman ihmetyttää. Voisivat tehdä sen vieläkin ennen kuin juttu tulee esille käräjäoikeudessa.

Anonyymi kirjoitti...

Aikaisemmin anonyymi on toivonut, että blogisti kommentoisi Kauhajoki -tapauksen etenemistä.

Nyt vielä näyttäisi, että tapauksesta voisi löytyä niitä Kuhnin tarkoittamia anomalioita enemmänkin - ainakin blogikirjoituksen sytöiksi saakka.

Siru Pola kirjoitti...

1. Sutin tekemissä kuulustelupöytäkirjoissahan oli varsin paljon sellaista kamaa, että nykypäivän tutkija olisi niiden jälkeen ollut tutkamiehenä Turunväylällä.
2. Mitäpä muuta olisi Hämäläinen voinut tehdä kuin antaa markan kellua, tilannehan ei ollut enää kenenkään käsissä.
3. Kourin toimista ei tietenkään hänen omassa kirjassaan löytynyt mitään kyseenalaista, kenelläpä löytyisi.
4.Vaikka Koivisto touhusikin varsin vetelästi, niin eihän nytkään (eikä koskaan muulloinkaan) valtiojohto ole suhtautunut kriittisesti sorrettujen asemaan (ostetaan yhä Israelin appelsiineja, pidetään Tshetseniasta huolimatta Venäjää mahdollisuutena, jonetetaan USA;n ulkoministerin vastaanotolle, vaikka tällä on kengät Irakilaisten veressä yms.yms)
6. Tuomarit meni konklaavissa syömään ruokkivasta kädestä...

Anonyymi kirjoitti...

JV: "alueiden palauttamista koskevien neuvottelujen käynnistämiseksi, mutta tähän Koivisto ei uskaltanut tarttua. Se oli selvä virhe."

Selvin virhe olisi ollut alinomaisen suhdannepolitiikan jatkaminen. Tämän "sahauspolitiikan" turvin Suomi käyttää hyväkseen itänaapurin tilapäistä heikkoustilaa - aina yhtä onnettomin seurauksin.

Ns. "vanha" ("venäläinen") Suomi palautettiin meille 1812. Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa, suhdanteita hyväksi käyttäen, Suomen onnistui pitää "vanha Suomi", mukaanlukien Pietarin liitosalueet.

Sitä autuutta kesti noin 20 vuotta. Se kävi kalliiksi. Sata tuhatta kaatunutta.

Anonyymi kirjoitti...

Toipila kirjoittaa:

Harvinaisen oikeamielinen ja rohkea kirjoitus - etenkin professorilta. Proffathan yleensä pitävät turpansa kiinni valtiojohtoa koskevissa kiusallisissa asioissa.

Koivisto piti itseään ylimielisesti todellisena talousnerona. Mutta kansantaloustieteen alkeisoppikirjat olivat jääneet lukematta taikka ymmärtämättä sekä Koivistolta että Suomen Pankin johtokunnalta, joita palveli sentään tohtoritason tutkijat Suomen Pankissa.

Kyllähän yksi jos toinenkin journalisti kyseli Koivistolta markan devalvaation perään 1980-luvun lopulla, mutta Koivisto tyrmäsi närkästyneenä ja purevan ivallisena tällaiset kyselyt.

Jopa Sixten Korkmannin ajatukset ja ehdotukset valuuttaputken laajennuksesta Koivisto leimasi epäisänmaallisiksi. Koivisto esti suorastaan töykeästi kaiken keskustelun markan ulkoisesta arvosta.

Missään kansantaloudessa rahamarkkinoiden vapauttaminen ei ole onnistunut kansantalouden vakaa kehitys säilyttäen ilman kelluvaa valuuttaa. Suomessa markan kellutukseen pystyttiin vasta syyskuussa 1992, kun kaikki oli jo menetetty. Markan kellutus myöhästyi ainakin noin neljä vuotta.

Koiviston johdolla kaikki kansatanloutemme vakaasta kehityksestä vastuulliset tahot huusivat kurkku suorana, ettei Suomessa enää ikinä devalvoida. Tämähän tiesi vain lisää bensaa liekkeihin.

Muutamassa vuodessa yritykset ja pankit toivat vuodesta 1987 eteenpäin noin 150 miljardin markan edestä setelirahoitusta ulkomaisita rahoituslähteistä. Pankit suorastaan pursuivat tuontirahaa, jota jaettiin oikein urakalla lainoina eteenpäin. Ja vielä selvästi halvemmalla korolla kuin kotimaista rahaa.

Syntyi velkavetoinen korkeasuhdanne, jota vielä entisestään ruokki pankkien oma kasinopeli toistensa kampittamisessa. Lopulta kaikki romahti omaan mahdottomuuteensa.

Suomen Pankki puolusti epätoivoisesti markkaa mm älyttömän korkeilla koroilla, jotka huitelivat jopa lähellä 20%.

Kun lama iski, niin Koivistonkin valtasi paniikki. Ilmeisesti valtaoikeuksiensa huipulla istuva Koivisto ajatteli, ettei maata voi hallita tehokkaasti, jos samalla ei hallitse koko oikeussuojajärjestelmäämme eli poliisia, syyttäjiä ja oikeuslaitosta KKO:ta myöden.

Todennäköisin syin voidaan epäillä, että 6.5.1992 Koivisto otti koko oikeussuojajärjestelmämme taskuunsa Linnassa pitämässään ankarassa puhuttelussa noin 30 ylimpien tuomioistuinmien tuomarien ja yliopistojen oikeustieteellisten professorien ollessa läksytettävinä.

Linnassa 6.5.1992 Koivisto vähän paukutteli ovia ja raivosi kuulijakunnalle ja nämä nöyrtyivät koiviston tahtoon.

Koiviston tahdosta tuli laki tähän maahan, jonka seurauksena pääsääntö on ollut tähän päivään saakka, että pankki voittaa aina riita- ja rikosjutuissa asiakkaansa, vaikka näyttö edellyttäisi pankille tappiota.

Systeemi on hoidettu siten, ettei poliisia saa tutkimaan pankkien epäiltyjä rikoksia mm asiakirjojen väärentämisestä, syyttäjä ei syytä eikä tuomioistuinlaitos tuomitse pankin edutajia - ei sitten millään.

Kaiken kukkuraksi presidentti Halonen on Koiviston pyynnöstä salannut kaikki ns Koiviston konklaavin 6.5.1992 palaverista syntyneet dokumentit.

Anonyymi kirjoitti...

Olen kyllä vahvasti 26.3 kirjoitetun anonyymin kirjoituksen kannalla. Periaatteessa suhdanteen hyväksikäyttö valtioiden välisessä politiikassa on epäilyttävää ja riskialtista.

Anonyymi kirjoitti...

Ikuinen uhka idästä otti suomen aikoinaan haltuunsa, jos ei olisi ottanut epäilenpä että Suomi olisi yhä osa Ruotsia. Suomen on aina täytnyt tasapainoilla jo maantieteellisen asemansa ansiosta idän ja lännen välissä. Tänäpäivänäkin Ruotsin puolustuspoltiikka ainakin osittain yhä nojaa Suomeen ja sen puolustuskykyyn puolustaa aluettaan.Koivisto on oman aikansa tuote, "kyllä se siitä" kommentein. Joskin on aika käsittämätön asenne suojella isoja talousrikollisia, pienmmistä ei niin väliä. Nykyään siitä suojelusta ollaan käsitykseni mukaan ollaan ehkä pääsemässä eroon.

Anonyymi kirjoitti...

"Mutta miksi uhrien omaiset eivät reagoineet mitenkään asiaan, se hieman ihmetyttää."

1) omaisen menetys vie voimat ja usein toimintakyvyn.

2) tavallinen taatiainen - kuten minä - ei tiedä miten "mitenkään" reagoidaan. No ainahan voisi kysyä vaikka lakimieheltä, mutta se on pirun kallista eikä palauta ketään kuolleista.

Anonyymi kirjoitti...

Mauno Koivisto, Paavo Lipponen, Tarja Halonen edustavat kaikki sitä poliittista linjaa joka on johtanut nykyiseen tilaan,Valtiososialismiin ja polittiseen korruptioon (Akateemikko Paavo Haavikon määrittely). Suomessa. Tuomiosituinlaitoksen tulisi olla riippumaton kuten on tapana Länsimaisissa Oikeus -ja sivistysavaltioissa. Suomi on monessa suhteessa yhä: lumedemokratia,lumeoikeusvaltio,lumekulttuurivaltio, jossa kansalaisille on varattu vaalikarjan ja maksumiehen rooli.
Poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen eliitin toimesta.

Anonyymi kirjoitti...

Olli (Toivo Olavi) Puolitaival

Koivisto piti itseään ylimielisesti todellisena talousnerona. Mutta kansantaloustieteen alkeisoppikirjat olivat jääneet lukematta taikka ymmärtämättä sekä Koivistolta että Suomen Pankin johtokunnalta, joita palveli sentään tohtoritason tutkijat Suomen Pankissa.

Missään kansantaloudessa rahamarkkinoiden vapauttaminen ei ole onnistunut kansantalouden vakaa kehitys säilyttäen ilman kelluvaa valuuttaa. Suomessa markan kellutukseen pystyttiin vasta syyskuussa 1992, kun kaikki oli jo menetetty. Markan kellutus myöhästyi ainakin noin neljä vuotta.

Nyttemmin tähän totuuteen myös Suomen Pankki yhtyy osastopäällikkö Antti Suvannon haastattelussa; " Markka olisi pitänyt päästää kellumaan".

Suvanto ei ylipäätään halua puhua vahvasta eurosta, koska euro on kelluva valuutta ja sen arvo määräytyy markkinoilla. Jos olisimme 1987 laskeneet markan kellumaan ja asettaneet taloupolitiikallemme alhaisen inflaation tavoitteen , meille ei olisi syntynyt niitä tasapainottomuuksia, joita syntyi vuosikymmenen lopulla, kun pääomia tuotiin Suomeen niin paljon.

Kun 1991 devalvoitiin eikä alettu kelluttaa, devalvaatio synnytti vaatimuksen toisesta devalvaatiosta. Kiinteä kurssi ei ollut enää mahdollinen vapaiden pääomalikkeiden maailmassa, sillä sellaisissa oloissa ei voi olla itsenäistä rahapolitiikkaa.

Aiheuttiko tämä kiinteän markan politiikka Suomen taloushistorian suurimman munauksen? Eikö tämän seuraksena lähes miljoona Suomen kansalaista joutunut taloudellisesti kärsimään?

Itse olin henkilökohtaisesti ja yrityksen kautta peruuttamattomassa sopimussuhteessa erääseen Säästöpankkiin, hankkimaan tälle pankille valuttaluottoa 10.000 000,- DEM-määräisenä, josta suurin osa olisi tullut tämän pankin omaan käyttöön.

Aukaisin rahoituskanavan luxenbourgilaiseen pankkiin, josta myönnettiin 20.000.000,- FIM-määräinen luotto tälle pankille, josta olisi pitänyt sopimuksen mukaan tulla yhtiöllemme tutkittu (LJK) ja sovittu luotto.

Lopuksi kävi kuitenkin siten, että yhtiö ei saanut sovittua luottoa ja se haettiin petoksella konkurrssiin ja meidät yksityiset henkilöt ajettiin törkeästi ko. pankin toimin taloudelliseen tuhoon.

Hallussani on asiakirja, joka todistaa, että SKOP vielä Suomen Pankin hallinnassa (19.9.1992) ja sen vastuulla haki valuttaluottoa
300.000.000,- usd-määräisenä 14.4.1992.

Tämä prosessi oli ja on suorastaan insestiä Suomen kansalaisia kohtaan Suomen Pankin ja Suomen valtion toimesta.

Kaksi arvovaltaista henkilöä, joita tässä en voi julkisesti mainita, ovat sitä mieltä, että kysymyksessä törkeä insesti ja oikeusmurha Suomen kansalaista kohtaan. Heidän mielestään murha eikä näin törkeä oikeusmurha vanhene koskaan.

olli.puolitaival@pp.inet.fi

Raimo kirjoitti...

Lokakuun lopussa 1915 lähti suomalainen lähetystö Tukholmaan: senaattori Otto Stenroth, Samuli Sario ja A. H. Saastamoinen, Axel Lille. Aaro Pakaslahti kertoo tästä teoksessaan Suomen politiikka maailmansodassa. Ruotsin valtakunnanmarsalkka kreivi Douglas vaati Suomelta Pohjois-Suomea (Kemijoki rajaksi) ja tarjosi korvaukseksi "niin suuren osan Venäjän Karjalaa kuin se haluaisi."

Suomalaisten lähetystö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Pohjois-Suomea, mitä Ruotsi yritti anastaa vielä 1918.

"Presidentti Relander kaatui ruotsalaismielisyyteensä kuusi vuotta sitten [1931]. Olin mukana siinä kokouksessa, jossa maalaisliitto päätti olla asettamatta presidentti Relanderia uudelleen presidenttiehdokkaaksi. Ja se tapahtui juuri hänen ruotsalaisystävällisen politiikkansa takia."

"Presidentti Svinhufvud ei kaatunut yksin ruotsalaisystävälliseen politiikkaansa, mutta se kuitenkin hyvin oleellisesti edisti hänen kukistumistaan."

Veikko Heiskanen, kansanedustaja (ml), professori

lyyxem.freehostia.com/1930.htm

Kultakeräys puolustusvoimien hyväksi 1940: 100 000 ihmistä lahjoitti kultasormuksensa ja muita kultaisia esineitään puolustusvoimien hyväksi. Kultasormusten vastineeksi lahjoittajille annettiin rautaiset sormukset tilalle, muut kultaesineet jäivät vastineetta. Kultaa kertyi kaikkiaan 1700 kiloa, joka kuljetettiin 1945 salaa Ruotsiin ja myytiin sinne polkuhinnalla.

lyyxem.freehostia.com/teljo.htm

Anonyymi kirjoitti...

Jos Koivisto ei tiennyt mitä raha on.

Anonyymi kirjoitti...

Onko kukaan analysoinut Koiviston motiivia tähän "talouslainsäädännön seminaariin" tai löytyykö mistään tarkempaa kuvausta tapahtumista?

Olisi mielenkiintoista vertailla toimintatapoja nykyiseen tilanteeseen, josta löytynee useitakin paralleelejä.

Anonyymi kirjoitti...

Voisin sanoa että fanitan M. Koivistoa ainakin siinä suhteessa että hän oli niitä harvoja poliitikkoja, jotka pitivät säästäjänkin puolta. Ei heikko markka synny itsestään vaan siksi että
pulleavatsaisten ja kaksoisleukaisten baasaninhärkä- ja lehmäay-johtajien kannustamina vaaditaan aina ja mahdollisimman suuressa määrin velkavetoisestikin tuottavuuden kasvun ylittäviä palkankorotuksia.

Anonyymi kirjoitti...

Suomen itsenäistyminenkin oli ulkopoliittisten suhdanteiden muutoksen ansiota. Olisiko sekin suhdanne pitänyt jättää käyttämättä hyväksi?