886. EIT: Valituksen seulontapäätös on perusteltava

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 2.10.2014 Norjalle langettavan tuomion, joka koskee hovioikeutta vastaavan tuomioistuimen eli lagmannsrettin velvollisuutta perustella päätöstään, jolla valitus seulotaan varsinaisesta tutkinnasta (täystutkinnasta). EIT katsoi tapauksessa (Hansen v. Norway, application no. 15319/09) antamassaan ratkaisussa, että valittaja ei ollut saanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen EIS) 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, kun Borgartingin lagmannsrett (toimipaikka Oslo) ei ollut perustellut seulontaa (siling) koskevaa päätöstään asianmukaisella tavalla.

2. EIT:n ratkaisusta on laadittu tuomioistuimen verkkosivuilta löytyvä lehdistötiedote. EIT:n tuomio kokonaisuudessaan löytyy tästä.

3. Hroar Anton Hansenin Ekheim Invest AS -nimistä yhtiötä vastaan käräjäoikeudessa (tingrett) nostama vahvistuskanne koski parempaa oikeutta kiinteistöön, jonka yhtiö oli ostanut Hansenin entiseltä vaimolta. Hansen väitti, että hän oli omistanut puolet kiinteistöstä. Alioikeuskäsittelyn erityispiirteisiin kuului, että tingrett lyhensi alun perin kolmipäiväiseksi suunnitellun pääkäsittelyn viiteen tuntiin. Alioikeus hylkäsi Hansenin kanteen 21.1.2008 antamallaan tuomiolla. 

4. Hansen valitti lagmannsrettiin ja vetosi valituksessaan pääkäsittelyn yllättävään lyhentämiseen, minkä vuoksi hän ei ollut voinut  kuulustuttaa oikeudessa kaikkia todistajiaan tai esittää asiakirjanäyttöä omistusoikeudestaan. Lagmannsrett epäsi 12.6.2008 valitusasian pääsyn täystutkintaiseen käsittelyyn toteamalla päätöksessään lyhyesti, että oli selvää, ettei valituksella ollut mahdollisuutta menestyä. 

5. Ihmisoikeustuomioistuin totesi ensiksi, ettei alioikeuskäsittely ollut loukannut Hansenin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, vaikka pääkäsittelyn aikaa oli lyhennetty. Asiassa oli kuitenkin pidetty pääkäsittely, jossa kumpikin osapuoli oli ollut saapuvilla ja esittänyt selvitystä. 

6. EIT:n mukaan tapauksessa oli kysymys siitä, oliko lagmannsrett laiminlyönyt perustella päätöstään, jolla se oli kieltäytynyt ottamasta Hansenin valitusta asiallisesti tutkittavakseen. EIT:n mukaan lagmannsrett oli vain toistanut siviiliprosessilain asianomaisen säännöksen sanamuotoa, kun se oli todennut olevan selvää, ettei valituksella ollut menestymisen mahdollisuutta. Tämän jälkeen Hansen teki vielä valituksen ylimmälle oikeudelle, mutta Høysterettin ankeutvalg -niminen jaosto ei 19.9.2008 myöntänyt hänelle muutoksenhakulupaa.

7. EIT totesi, että lagmannsrettin toimivalta ei rajoittunut ainoastaan lainsoveltamis- eli oikeuskysymysten tutkintaan, vaan tuomioistuimeen voitiin valittaa myös näytön eli tosiasiakysymysten osalta. Hansenin valituksessa oli kysymys lain soveltamisesta sekä alioikeuden käsittelyä koskevasta päätöksestä, jolla se oli lyhentänyt pääkäsittelyn keston kolmesta päivästä viiteen tuntiin. Hansenin valitus koski siten myös tosiseikkoja, joiden osalta hän ei valituksensa mukaan ollut saanut alioikeudessa tilaisuutta todistajien kuulemiseen ja kirjallisten todisteiden esittämiseen.

8. EIT lausui, ettei se voi tapauksesta ilmenevien olosuhteiden perusteella olla vakuuttunut siitä, että lagmannsrettin päätöksen 12.6.2008 perusteluja voitaisiin pitää riittävinä, kun otettiin huomioon lagmannsrettin laaja toimivaltaa sekä valittaja Hansenin intressit. EIT otti myös huomioon, että lagmannsrettin päätös ei ollut lopullinen, vaan siitä voitiin valittaa Norjan korkeimpaan oikeuteen (Høyesterett), jos mainitun tuomioistuimen valituskokoonpano (ankevalg) antoi siihen luvan. EIT:n mukaan lagmannsrettin niukat perustelut eivät antaneet Hansenille mahdollisuutta hyödyntää sanottua valitusoikeuttaan tehokkaalla tavalla. 

9. Näissä olosuhteissa EIT katsoi, että koska lagmannrett ei siis ollut perustellut seulontapäätöstään asianmukaisella tavalla, Hansenin tapauksessa oli rikottu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan EIS 6 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

10. Ratkaisunsa loppupuolella EIT totesi, että Norjassa on vuonna 2010 muutettu lakia siten, että lagmannsrettin tulee perustella seulontaa koskeva päätöksensä. Lainmuutoksen johdosta myös lagmannsrettin käytäntö on muuttunut. Tämä ei kuitenkaan estänyt EIT:ta ottamasta kantaa aiemmin voimassa olleen lain aikana annetun seulontapäätöksen puutteellisiin perusteluihin.

11. Kuten EIT:n perusteluista ilmenee, Norjan lainsäädännön ja oikeuskäytännön muutokset perustuvat YK:n ihmisoikeuskomitean Abushanif -tapauksessa (rikosjuttu) Norjalle vuonna 2008 antamaan langettavaan ratkaisuun. Ihmisoikeuskomitea katsoi Norjan rikkoneen KP-sopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiä koskevia velvoitteita, kun lagmannsrett ei ollut perustellut päätöstään olla ottamatta A:n tekemää valitusta enempään tutkintaan, vaan oli vain todennut lain sanamuotoa siteeraten olevan selvää, ettei valitus voi menestyä ("klart at anken ikke ville føre frem"). Tämän jälkeen Høyesterett katsoi kolmessa vuonna 2009 vahvennetussa kokoonpanossa antamassaan ratkaisussa, että lagmannsrettenin perustelemattomat seulontapäätökset rikkoivat KP-sopimuksen 14 artiklan 5 kohtaa, jossa taataan jokaiselle rikoksesta tuomitulle oikeus muutoksenhakuun. Ks. näistä ratkaisuista myös Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 166.

12. EIT:n ratkaisu annettiin äänestyksen (6-1) jälkeen. Huomionarvoista on, että eriävän mielipiteen tuomioon jätti nimenomaan norjalainen tuomari Erik Møse, joka on toiminut EIT:ssa vuodesta 2013. Aikaisemmin Møse on ollut lyhyen aikaa Høysterettenin jäsenenä ja sitä ennen lagmannsrettin tuomari ja  - yllätys yllätys - juuri Borgartingin lagmannsrettenissä. Tämä on mielenkiintoista, sillä EIT:n ko. ratkaisu koski nimenomaan kyseisen tuomioistuimen siling-päätöstä.

13. Voisiko EIT:n ratkaisulla olla vaikutusta suomalaisten hovioikeuksien jatkokäsittelylupa- asioissa tekemien päätösten perustelemiseen? Suomen lainsäädäntöön kopioitiin vuonna 2003 nimenomaan Norjan siling -menettelyä vastaava seulontamenettely. Hovioikeudet eivät, kun laki ei niitä siihen nimenomaan velvoittanut, perustelleet asiallisesti päätöksiään, jolla valitus seulottiin varsinaisesta jatkokäsittelyssä, vaan päätöksissä siteerattiin ainoastaan laissa olevia yleisiä sanontoja (fraaseja), joilla valitus saatiin seuloa. Olen kritisoinut mainittua käytäntöä ja yleensä koko seulontamenettelyä monissa kirjoituksissani, esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuuonna 2003.

14. Seulontamenettely jäi, kuten odottaa saattoi, varsin lyhytaikaiseksi, sillä se korvattiin jo vuonna 2010 lakiin (OK 25 a luku) otetuilla jatkokäsittelylupaa koskevilla säännöksillä. Mutta perustelemiskäytäntö ei muuttunut, sillä hovioikeudet eivät perustele myöskään päätöstä, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Tällaisesta päätöksestä on käytävä OK 25 a luvun 17 §:n 1 momenin mukaan ilmi ainoastaan kolme muutenkin itsestään selvää asiaa, eli se 1) että kaikki mainitun luvun 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle on tutkittu; 2) jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty; ja 3) että käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi.

15. Laissa ei siis otettu mainintaa lupahakemuksen hylkäävän päätöksen perustelemisesta. Lain esitöissä mainitaan, että hovioikeus voi perustella lupaa koskevan kielteisen päätöksen laajemmin kuin OK 25 a:17.1:ssa sanotaan (HE 105/2009 vp s. 65); sama kanta ilmenee KKO:n ratkaisusta 2013:14, kohta 12. Mainitussa momentissa luetelluissa kohdissa ei tosin ole kysymys päätöksen varsinaisista perusteluista. Kun laissa ei ole nimenomaista perustelujen ilmoittamiseen velvoittavaa säännöstä, eivät hovioikeudet vaivaudu - tietenkään - ilmoittamaan perusteluja silloin, kun lupaa ei myönnetä. Mikään instanssi tai viranomainen ei ole tähän epäkohtaan puuttunut, ei korkein oikeus, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies.

16. Hovioikeuksien perustelut, jos sellaisista ylipäätään voidaan puhua, käsittävät joka tapauksessa yksinomaan OK 25 a luvun ao. lainkohtia täydellisesti mukailevat fraasi- tai fasadiperustelut. Hovioikeus mainitsee aluksi, miksi valittaja tarvitsee luvan, eli esimerkksi sen, ettei valittajana olevaa rikosasian syytettyä ole tuomittu käräjäoikeudessa neljää kuukautta ankarampaan vankeusrangaistukseen. Tämän jälkeen ilmoitetaan, jälleen tarkasti lain sanamuotoa käyttäen, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet on tutkittu. "Hyväksi" lopuksi päätöksessä yksilöidään OK 25 a:11:ssä mainitut luvan myöntämisperusteet tai oikeastaan se, ettei lupaa ole millään ko. lainkohdassa mainitulla perusteella syytä myöntää. 

17. Hovioikeus kirjoittaa esimerkiksi, että "ei ole ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta". Tämä ei kuitenkaan riittä valittajalle, sillä hän haluaisi tietää, mitkä ovat hoviokeuden konkreettiset perustelut eli miksi hovioikeus on katsonut, että sanottua epäilyn aihetta ei ole ilmennyt ja miksi valituksessa esiteyt perusteet ja todisteet eivät riitä asian saattamiseen täystutkintaan. Näitä syitä hovioikeuden tuomarit eivät kuitenkaan millään halua valittajalle ilmoittaa. Valittaja saa ko.salailusta käsityksen, että hovioikeus ei ole halunnut noteerata lainkaan hänen esittämiään seikkoja, todisteita tai juridisia näkökohtia. Hovioikeus ei välitä perustella ratkaisuaan konkreettisillä syillä, vaikka valituksessa on asianmukaisesti perustelleen katsottu, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole ainoastaan epäilyttävä, vaan selvästi virheellinen ja lainvastainen. Valittaja siis perustelee valitustaan, mutta hovioikeus ei perustele päätöstään. Tämä on kyllä perin outoa "vuoropuhelua".

18. Olen kritisoinut sanotunlaista käytäntöä ja puutteellista lainsäädäntöä monta kertaa. Ks. esimerkiksi blogikirjoituksia 554/8.3.2012, kohdat 11-13, ja 735/29.5.2013, kohdat 3 ja 11.    Hovioikeuksien omaksumaa salailuun perustuvaa käytäntöä tulisi muuttaa niin, että jatkokäsittelyluvan epäävät päätökset perusteltaisiin asianmukaisella tavalla eikä vain tyydyttäisi toistamaan, millä perusteella lupa olisi voitu, jos olisi haluttu, myöntää. Toisin kuin Norjan Høysterett, Suomen korkein oikeus ei ole ollut kehnosta asiantilasta millänsäkään. Jatkokäsitteluvan myöntämistä koskevissa ennakkopäätöksissään, niitä on annettu kahden viimeisen vuoden aikana jo lähes parikymmentä, korkein oikeus kyllä perusteelee seikkaperäisesti, miksi hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa. Sen sijaan KKO ei puutu sanallakaan hovioikeuksien omituiseen käytäntöön jättää luvan epäämispäätökset tyystin perustelematta.  

19. Ne samat näkökohdat, joiden EIT on katsonut tapauksessa Hansen v. Norja vaativan lagmannsrettenin siling-päätöksen perustelemista, pätevät luonnollisesti myös suomalaisen hovioikeuden päätökseen, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Lagmannsrettenin tavoin myös hovioikeuden toimivaltaan kuuluu tutkia, ei vain käräjäoikeuden ratkaisuihin liittyviä oikeuskysymyksiä, vaan myös näyttö- ja tosiasiakysymyksiä, joiden osalta hovioikeuteen saadaan valittaa. Hovioikeuden olemattomissa perusteluissa valittajalle ei kerrota, miksi hänen valituksensa on seulottu ja miksi sitä ei ole haluttu ottaa tutkittavaksi hovioikeuden varsinaisessa käsittelyssä. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että useat hovioikeudelta hylkäävän lupapäätöksen saaneet valittajat haluavat valittaa päätöksestä edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siihen heille ei kuitenkaan tarjoudu kunnollista mahdollisuutta, koska hovioikeus ei ole kertonut, mitkä ovat ne konkreettiset ja tosiasialliset syyt. joilla lupahakemus on hylätty.

20. Korkein oikeus myöntää vuosittain lähes kymmenkunta valituslupaa hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu eli vain osa niistä kaikista valituslupahakemuksista, joita jatkokäsittelyluvan hylkäämistä koskevista hovioikeuden päätöksistä KKO:lle tehdään. Tilastokeskuksen, oikeusministeriön, hovioikeuksien tai korkeimman oikeuden julkisuuteen saatetuissa tilastoissa taikka edes jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissa (esim. OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10 /2014) ei kerrota, kuinka paljon mainittuja valituslupahakemuksia korkeimmalle oikeudelle vuosittain tehdään.

21. Vuonna 2012 jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuului 36 % kaikista hovioikeuksissa ratkaisuista asioista eli noin 3 700 valitusasiaa. Niistä lupa myönnettiin noin 1 800 asiassa (49 %) ja lupa taas evättiin noin 1 600 järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa asiassa (43 %).

22. Sain korkeimman oikeuden viestintäpäälliköltä tietoja jatkokäsittelylupa-asioita koskevien valituslupahakemusten määristä. Tilastoluvut ovat siis korkeimman oikeuden tiedossa ja tarkassa seurannassa, vaikkei niitä ole haluttu julkistaa. Vuonna 2012 KKO:een tuli sanottuja asioita 198, vuonna 2013 yhteensä  227 kpl ja vuonna 2014 10.9. mennessä 213 kpl. Vaikuttaa siltä, että ko. valituslupahakemusten määrä tulee tämän vuoden loppuun mennessä ylittämään 300 kappaleen rajan. Näiden lupahakemusten joukossa on luultavasti runsaasti sellaisia asioita, joissa hakijat eivät tiedä tai heillä kenties ei ole edes aavistusta siitä, millä konkreettisilla perusteilla hovioikeus on hylännyt heidän jatkokäsitelylupahakemuksensa. 

23. Oikeusministeriön työryhmä on viime helmikuussa jättämässään mietinnössä ehdottanut jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan merkittävää lajentamista (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10/2014). Ehdotuksen mukaan järjestelmää sovellettaisiin jatkossa yleisesti kaikissa riita- ja hakemusasioissa. Rikosasioissa vastaaja tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Kun sanottu raja on nykyisin neljässä kuukaudessa, merkitsi ehdotus toteutuessaan lupajärjestelmän todella huomattavaa kiristämistä. On selvää, että valittajien oikeusturva tulee entisestään huononemaan.

24. Ministeriön työryhmä ei ehdota lupapäätösten perustelemista. Mietinnössä ei ole edes pohdittu mainittua kysymystä. Mietinnön johdosta on pyydetty lausuntoja, joita on annettu oikeusminsteriölle yhteensä 34. Parissa kolmessa lausunnossa on mainittu kysymys jatkokäsittelylupapäätöksen perustelemisesta, mutta vain sivulauseessa ja ikään kuin ohimennen. Tällaisilla vienoilla toteamuksilla ei ole käytännössä minkäänlaista merkitystä, vaan ne sivuutetaan jatkovalmistelussa tyystin. Lausunnonantajien olisi tullut painottaa päätösten perustelemisen merkitystä selvin sanoin ja nostaa kunnon debatti siitä, ettei hakemuksen hylkääviä päätöksiä perustella nykyisin asiallisesti mitenkään.

25. Jos OM:n työryhmän mietintö toteutuu, on selvää, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien valituslupahakemusten määrä jatkokäsittelylupa-asioissa kasvaa tuntuvasti. Todennäköistä on, että ko. valituslupahakemusten vuotuinen määrä nousee nykyisestä 300 hakemuksesta noin 500 hakemukseen.

26. Nyt olisi korkea aika vaatia, että hovioikeudet ryhtyisivät perustelemaan päätöksiä, joilla jatkokäsittelylupahakemus hylätään. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus saada tuomioistuimelta perusteltu päätös on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen perusedellytyksiä. EIT:n Hansen -tapauksessa Norjalle antama opetus ja langettava tuomio soveltuu mutatis mutandis myös hovioikeuden jatkokäsittelylupamenettelyyn. Tuntuisi oudolta, jos Suomessa haluttaisiin yhä edelleen ummistaa silmät ihmisoikeussopimukselta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilta sekä perustuslain vaatimuksilta.

27. Jos saaennustaa, niin luulisin, että mikään ei tule, tässäkään asiassa, muuttumaan. Hovioikeudet, korkein oikeus, oikeusministeriö ja sen lainvalmisteluosasto, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies sekä nykyisin "remmissä" olevat harvat prosessioikeutta edustavat oikeusoppineet tulevat myös jatkossa visusti vaikenemaan ko. ongelmasta. Hovioikeudet ja KKO:n presidentti  - viimeksi tänään Helsingin Sanomissa taloustoimittaja Petri Sajarin haastattelemana - kannattavat mieluusti OM:n edellä mainitun työryhmän mietintöä, jossa ehdotetaan jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuvaa laajentamista ja rajoitetaan samalla valittajien oikeutta saada asiat hovioikeudessa kunnolla tutkituiksi. Oikeusturvan kaventamista ja rajoittamista koskeviin ehdotuksiin suhtaudutaan hyväksyvästi ja aplodeja antaen, mutta oikeusturvan parantamiselle tai edes sen säilyttämiselle joten kuten nykyisellä tasolla sen sijaan viitataan kuuluisalla kintaalla.

735. Jatkokäsittelylupa-asioissa lukuisia virheellisiä päätöksiä

1. Korkein oikeus tuntuu myöntävän jatkokäsittelylupaa koskevia valituslupia ja antavan asiaa koskevia ennakkopäätöksiä niin tiuhaan tahtia, ettei perässä tahdo oikein pysyä! Mistä tämä kertoo? Minusta selvästikin siitä, etteivät asiat ja laintulkinta ole kunnolla hovioikeuden hallinnassa, jolloin tarve ohjata käytäntöä KKO:n ennakkopäätöksillä on ilmeinen. 

2. Jatkokäsittelylupa-asiassa näyttää käyvän samalla tavalla kuin aiemmin voimassa olleessa seulontamenettelyssäkin. Hovioikeudet saattoivat seuloa valituksia jatkokäsittelystä härskisti yksinomaan omia tarkoitusperiään silmällä pitäen eli työmääränsä vähentämiseksi ja jutturuuhkien purkamistarkoituksessa, vaikka seulonnassa ei tästä lain ja sen esitöiden mukaan saanut olla kysymys. Sama pyrkimys näyttää jatkuvan nyt myös jatkokäsittelylupajärjestelmän kohdalla. 

3. Hovioikeuksilla näyttää olevan vähänkin epäselvissä tapauksissa selvä taipumus tulkita väljiä lupaedellytyksiä valittajan vahingoksi, jolloin lupahakemus siis hylätään. Lisäksi on runsaasti tapauksia, joissa päällisin puolin katsottuna näyttää selvältä, että lupa olisi myönnettävä, mutta joissa hovioikeus kuitenkin hylkää hakemuksen. Miten tämä on mahdollista? Siksi, että korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan hovioikeuden ei tarvitse asiallisesti ottaen perustella luvan epäämistä koskevaa päätöstään. Tämä tuntuu aivan nurinkuriselta, mutta näin vain on "katsottu".  Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, hovioikeudet eivät välitä paneutua riittävän huolellisesti asioihin ja lupahakemuksen perusteluihin, vaan lätkivät luvan hylkäämispäätöksiä ikään kuin liukuhihnalta lähinnä mutu-tuntumalta.

4. Kommentoin viimeksi pari viikkoa sitten jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevaa ennakkopäätöstä KKO 2013:30 blogijutussa nro 727/13.5.2013. Tapauksessa oli kysymys rikokseen perustuvan kärsimyskorvauksen määrästä. Helsingin hovioikeus epäsi jatkokäsittelyluvan, mutta KKO katsoi, että lupa on myönnettävä ja palautti asian hovioikeuteen. Kuten blogijutusta ilmenee, kyseessä oli aivan selvä tapaus, jossa lupa olisi tullut myöntää.

5. Aiemmin tänä vuonna korkein oikeus on antanut ennakkopäätöksen KKO 2013:14, jossa katsottiin, että Kouvolan hovioikeus oli menetellyt virheellisesti muuttaessaan käräjäoikeuden tuomion perusteluja jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Hovioikeus oli siis yrittänyt ikään kuin "keplotella"asiassa, jottei sen vaan olisi tarvinnut myöntää jatkokäsittelylupaa. 

6. Tapausjoukkoon kuuluu myös ennakkopäätös KKO 2013:35, jossa oli kyse jatkokäsittelyluvan soveltamisalasta rikosasiassa eli siis siitä, tarvittiinko asiassa ylipäätään jatkokäsittelylupaa. Turun hovioikeus katsoi, että lupa tarvittiin ja  - tietenkin - hylkäsi luvan myöntämisen. Korkein oikeus asettui tässäkin tapauksessa toiselle kannalle. Tapaus on eräs esimerkki hovioikeuksissa yleisesti vallallla olevasta trendistä tai taipumuksesta tulkita lupasäännöksiä eli kyseisessä tapauksessa luvan soveltamisalaa koskevia säännöksiä valittajan vahingoksi, jottei lupaa tarvitsisi myöntää.

7. Ennakkopäätös KKO 2013:39, joka on annettu viime viikolla (21.5.-13), kertoo tapauksesta, jossa Vaasan hovioikeuden olisi ilman muuta tullut myöntää näytön uudelleen arvioimiseksi jatkokäsittelylupa, mutta jossa hovioikeus oli - jälleen ilman minkäänlaisia perusteluja - kylmästi hylännyt valittajan lupahakemuksen. Tapaus on räikeä, muttei suinkaaan mitenkään ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten heikoissa kantimissa valittajan oikeusturva saattaa olla ja käytännössä myös on erityisesti tapauksissa, joissa käräjäoikeuden langettavan rikostuomion näytön arviointia koskevat perustelut ovat puutteelliset, mutta joissa hovioikeus ei siitä huolimatta myönnä valituslupaa. Ko. tapauksessa lupaa ei myönnetty, vaikka valittaja oli esittänyt valituksessaan uusia todisteita, jotka puhuivat hänen syyttömyytensä puolesta. Todella "paha" tapaus, mutta se on kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä tällaisia "hyvin epäilyttäviä" luvan hylkäämispäätöksiä annetaan joka viikko kaikissa hovioikeuksissa.

8. Tänään 29.5.-13 korkein oikeus on antanut toistaiseksi viimeisimmän jatkokäsittelylupaa koskevan ennakkopäätöksen, KKO 2013:42.  Siinä käräjäoikeus oli muuntanut A:lle tuomitun yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan vankeudeksi. Valituksessaan hovioikeudelle A vaati, että yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseksi, ja vetosi siihen, että hänet oli käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen eräässä toisessa rikosasiassa tuomittu valvontarangaistukseen. Helsingin hovioikeus hylkäsi - tietenkin ilman perusteluja - A:n lupahakemuksen ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun pysyväksi. Korkein oikeus myönsi A;lle valitusluvan ja katsoi päätöksestä ilmenevillä perusteilla, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. Asia palautettiin hovoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

9. Korkein oikeus on joutunut myöntämään jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa jo parisenkymmentä valituslupaa ja julkaistuja ennakkopäätöksiäkin on annettu kahden vuoden aikana jo kymmenkunta. Korkeimmassa oikeudessa ratkaistut tapaukset edustavat vain jäävuoren huippua, sillä korkein oikeus ei voi tietenkään myöntää valituslupaa aina, kun edellytykset siihen olisivat olemassa, eikä ottaa kaikkia asiaa koskevia valituksia tutkittavakseen. KKO:n valituslupa on myönnetty vain tietyissä tyyppitilanteissa, joita koskevilla ratkaisuilla pyritään ohjaamaan hovioikeuksien käytäntöä.

10. Onko KKO:n ennakkopäätöksillä sitten ollut toivottua ohjausvaikutusta hovioikeuksien toiminnassa? Pahalta näyttää, sillä hovioikeuksista tulee "jatkuvalla syötöllä" ulos epäilyttäviä päätöksiä eli ratkaisuja, joissa valittajan pyytämä lupa on evätty, vaikka luvan myöntämisen edellytykset näyttäisivät selvästi olevan olemassa.

11. Se, että hovioikeuksien ei tarvitse vallitsevan mielipiteen mukaan perustella asiallisesti millään tavalla luvan epäämispäätöksiään - perusteleminen ei toki ole kiellettyä, mutta päätöksiä ei käytännössä koskaan perustella - antaa hovioikeuksille käytännössä mahdollisuuden hylätä lupahakemuksia mielivaltaisesti. Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, ei asioita ja valituksia välitetä aina tutkia riittävän huolellisesti, vaan lupa-asioita ratkaistaan ja hakemuksia hylätään paljolti mutu-tuntumalla. Jos valituksessa mainittu asia ei jostakin syystä tunnu "kivalta", päädytään usein hakemuksen hylkäämiseen. Kuten olen aiemminkin sanonut, kysymys on paljolti tuomareiden ammattietiikasta ja moraalista, niiden puutteesta.

559. KKO 2012:32: Vakavista rikoksista syytetyn oikeus saada puolustaja ei toteutunut

1. Oikeuskäytännöstä putkahtelee harva se päivä julki mitä karuimpia ja kummallisimpia tapauksia, joissa ihmisten oikeusturva ei toteudu. Me saamme näistä tapauksista tietoa lähinnä vain korkeimman oikeuden julkistetuista ratkaisuista eli ennakkopäätöksistä tai mediasta. Muuten niistä ei tiedota. Kun korkein oikeus myöntää valitusluvan vain reilusti alle 10 prosentissa kaikista valituslupa-asioista, on kysymyksessä todella vain jäävuoren huipusta.

2. Vaikka tiedottamisvelvollisuus koskee myös esimerkiksi hovioikeuksia ja käräjäoikeuksia, näiden tuomioistuinten tiedotustoiminta on todella vähäistä ja surkastunut lähes olemattomaksi. Syyn tähän arvaa, kun tutkailee esimerkiksi tässä selostettavaa hovioikeuden menettelyä: Tuomioistuimet eivät halua itselleen kielteistä julkisuutta, mitä päätöksistä tiedottaminen ja kaikkien päätösten julkaiseminen automaattisesti välttämättä merkitsisi.

3. Mennäänpä sitten lyhyesti tänään annettuun ennakkopäätökseen KKO 2012:32 ja siitä ilmenevään alioikeuden ja hovioikeuden virheelliseen menettelyyn. - A on tuomittu Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa törkeästä veropetoksesta, kirjanpitorikoksesta, väärennyksestä ja törkeästä petoksesta yhteiseen yhden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä liiketoimintakieltoon. A:n maksettavaksi tuomitut vahingon- ja oikeudenkäyntikulukorvaukset Verohallinnolle ovat yhteensä yli 62 000 euroa. A valitti Turun hovioikeuteen. Hovioikeus oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 2 §:n (381/2003) nojalla seuloi valituksen. (Seulonta, joka on kumottu vuoden 2011 alusta, vastasi nykyisin voimassa olevaa jatkokäsittelylupamenettelyä sillä erolla, että kaikki valitukset joutuivat seulontaan. Jutun seulonta hovioikeudessa merkitsi sitä, ettei valitusta otettu varsinaiseen tutkintaan. Selkokielellä sanottuna seulottu valitus hylättiin suoralta kädeltä eli "kättelyssä." Myöskään seulontapäätöksiä ei - tietenkään - perusteltu mitenkään.)

4. Hakiessaan KKO:ssa muutosta A kertoi, että hän ei ollut saanut käyttää asiassa avustajaa, vaikka oikeus avustajaan kuuluu kaikille. KKO:ssa oli ensi sijassa kysymys siitä, oliko hovioikeus saanut seuloa valituksen. Arvioitavana oli tällöin erityisesti se, mikä merkitys asiassa oli annettava sille seikalle, ettei A:lla ole ollut avustajaa asian käsittelyn missään vaiheessa, ei esitutkinnassa, ei käräjäoikeudessa eikä hovioikeudessa.

5. Suomen perustuslain 21 §:ssä turvattuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin katsotaan kuuluvan myös oikeus avustajaan. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikoksesta epäillyllä on oikeus itse huolehtia puolustuksestaan esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Pykälän 2 momentin mukaan epäillyn pyynnöstä hänelle on määrättävä puolustaja, jos: 1) häntä epäillään tai hänelle vaaditaan rangaistusta rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin neljä kuukautta vankeutta, tai tällaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta siihen; tai 2) hän on pidätettynä tai vangittuna. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta muun muassa silloin, kun: 1) epäilty ei kykene puolustamaan itseään; tai 4) siihen on muu erityinen syy.

6. KKO on selostanut perusteluissaan laajasti Euroopan ihmisoikeussopimusta ja ihmisoikeussopimuksen ratkaisukäytäntöä; tämä näyttää olevan erityisesi presidentti Pauliine Koskelon tapana. Ilman tätä selostamistakin on jo ROL:n edellä mainittujen säännösten perusteella selvää, että A:lla olisi ollut oikeus saada itselleen puolustaja. Määräys on ollut kiinni vain siitä, että jostakin syystä A ei ollut itse nimenomaisesti pyytänyt tai vaatinut avustajaa tai puolustajaa. Kyse on juuri siitä ongelmasta, jota käsittelin eilisessä blogijutussani 558 eli rikoksesta epäillyn tosiasiallisesta oikeudesta avustajaan/puolustajaan.

7. Kuten jo eilen mainitsin, meillä tuo oikeus on kyllä kirjattu lakiin, mutta käytännössä oikeuden toteutuminen on monasti sattumanvaraista, koska epäillylle tai syytetylle ei usein informoida avustajan käytöstä ja siitä, mikä merkitys avustajalla on oikeudenkäynnissä. Kuten KKO:n ratkaisuselosteesta hyvin ilmenee, oikeus avustajaan ei ollut tässäkään tapauksessa toteutunut. Ehkäpä viranomaiset eli esitutkintaviranomaiset ja kahden alemman oikeuden jäsenet ovat katsoneet, että A:n juttu saadaan kivuttomammin pois päiväjärjestyksestä, jos avustaja tai puolustaja ei ole paikalla "sekoittamassa" selvää asiaa.

8. Otetaanpa tähän muutama kohta KKO:n tuomion perusteluista:

(17) Korkein oikeus toteaa, että A:lle on vaadittu rangaistusta vakavista rikoksista, joista voi seurata ankara rangaistus ja tuntuva vahingonkorvausvelvollisuus. Esillä olleet tosiasia- ja oikeuskysymykset ovat laadultaan monimutkaisia, joten puolustautuminen oikeudenkäynnissä ilman asiantuntevaa apua on yleensä vaikeaa. A on ilman avustajaa oikeudenkäynnissä vahingokseen tunnustanut suurimman osan niistä teoista, joista hänelle on vaadittu rangaistusta. A ei ole syytteen osittain kiistäessään vedonnut edukseen kirjalliseen näyttöön tai esittänyt muutakaan todistelua. Käräjäoikeuden tuomio on perustunut syyttäjän ja verottajan puolelta esitetyn henkilö- ja asiakirjatodistelun ohessa A:n osittaiseen tunnustamiseen ja syytteen myöntämiseen.

(18) Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on ollut käräjäoikeudessa vastapuoliinsa nähden selvästi heikommassa asemassa vastatessaan itse syytteeseen ja korvausvaatimuksiin. A ei ole selvästikään kyennyt yksin valvomaan etuaan asian käsittelyssä. A:lle olisi pitänyt selvittää, että hänen oikeutensa turvaaminen oikeudenkäynnissä edellytti lainopillisen koulutuksen saaneen henkilön avustusta ja kerrotuissa olosuhteissa hänelle olisi tullut määrätä viran puolesta puolustaja, koska hän ei ilmeisestikään ole ymmärtänyt sitä, että hän on tarvinnut oikeudellista apua puolustautuessaan syytettä ja korvausvaatimuksia vastaan. Käräjäoikeus on tämän vuoksi jättänyt riittävällä tavalla huolehtimatta siitä, että A:n oikeus tasavertaiseen puolustautumiseen asiassa olisi toteutunut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten mukaisesti.

(19) Koska käräjäoikeuden menettely on ollut edellä todetulta osin virheellinen, hovioikeus ei olisi saanut seuloa A:n valitusta.

(20) Korkein oikeus toteaa jutun kirjallisen todistusaineiston osoittavan, että yksityisenä elinkeinonharjoittajana toimineelle A:lle on määrätty veronkorotukset samasta menettelystä, mikä on ollut häntä vastaan esitetyn veropetossyytteen perusteena. Kyseiset veronkorotukset ovat koskeneet tuloverotusta vuosilta 2002 – 2007 ja arvonlisäverotusta tilikausilta 2005 – 2007. Veropetossyyte on tullut vireille käräjäoikeudessa 30.9.2009.

(21) Korkein oikeus on vakiintuneessa käytännössään (KKO 2010:45, 46 ja 82 sekä 2011:111) katsonut, että vastaajalle määrätyt veronkorotukset voivat johtaa siihen, ettei samaan menettelyyn perustuvaa syytettä saa tutkia, mikäli veronkorotukset ovat tulleet lopullisiksi ennen syyteasian vireilletuloa. Käsillä olevassa tapauksessa käräjäoikeus ei ole ratkaisussaan lausunut siitä, mikä merkitys A:lle määrätyillä veronkorotuksilla on sen suhteen, onko syyte voitu kaikilta osin tutkia. Hovioikeuden olisi tullut ottaa tämä huomioon eikä se olisi tästäkään syystä saanut seuloa valitusta.

(22) Korkein oikeus toteaa, että A on itse laatimassaan valituksessa vaatinut hovioikeutta poistamaan ennen rikosasiaa vireillä olleessa riita-asiassa A:lle tuomitun maksuvelvollisuuden S Oy:lle. Yhtiön kanteessa oli ollut kyse sen vahingon korvaamisesta, mikä yhtiölle oli aiheutunut A:n syyksi tässä rikosasiassa luetun petosrikoksen johdosta. Yhtiö ei ole kuitenkaan syyttäjän rangaistusvaatimukseen yhtyessään esittänyt vahingonkorvausvaatimusta eikä tässä rikosasiassa siten ole ollut kyse A:n valituksessaan mainitsemasta korvausvelvollisuudesta. Myös valituksessa mainittujen muiden seikkojen yhteys tässä asiassa käsillä oleviin syytteisiin on jäänyt epäselväksi. Hovioikeus ei kuitenkaan ole varannut A:lle tilaisuutta korjata tai täydentää valitustaan puutteellisilta ja epäselviltä osiltaan, vaan on tulkinnallaan arvioinut sen, miltä osin A oli valituksessaan vaatinut käräjäoikeuden tuomiota muutettavaksi. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo vielä, että hovioikeudella olisi ollut jo valituksen perusteella aihetta ottaa viran puolesta arvioitavaksi kysymys A:n kyvystä huolehtia itse puolustuksestaan myös hakiessaan hovioikeudessa muutosta käräjäoikeuden langettavaan tuomioon. Korkein oikeus pitää hovioikeuden menettelyä valituksen käsittelyn osalta näissäkin kohdin virheellisenä.

9. Näillä perusteilla KKO katsoi, ettei hovioikeus olisi saanut seuloa A:n valitusta. Asiassa on KKO:n mukaan huolehdittava siitä, että A:n oikeus asianmukaiseen puolustautumiseen turvataan määräämällä hänelle viime kädessä puolustaja viran puolesta. Jotta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset tässä suhteessa täyttyvät asian käsittelyn kaikissa vaiheissa, on asian käsittelyä jatkettava käräjäoikeudessa. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen ja käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian Varsinais-Suomen käräjäoikeuteen, jonka tuli huomioon ottaen palauttamisen syy ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja siinä laillisesti menetellä.

10. No niin, siinäpä terveisiä ja laiskanläksyä alemmille oikeuksille ja aivan aiheesta! A sai kun saikin lopulta oikeusturvaa, mutta vasta ylimmästä oikeudesta. Mutta on syytä muistaa, että läheskään kaikille tuomituille ja tuomioistuimissa väärin kohdelluille ei käy yhtä hyvin eikä heidän tapauksillaan ole onnellista loppua. Kuten alussa totesin, KKO:n ennakkopäätöksissä esille tuleva asiat edustavat ainoastaan jäävuoren huippua. Jäävuori sisältää erilaisimpia oikeusturvaongelmia, perus- ja ihmisoikeusten loukkauksia, oikeuteen joutuvien ihmisten kaltoin kohtelua, virkamiesten ja tuomareiden ammattitaidon ja -etiikan puutetta sekä ylimielistä käyttäytymistä.

PS 17.3.

11. Tapaus KKO 2012:32 koski seulontamenettelyä, jonka nyt voimassa oleva jatkokäsittelylupamenettely on siis korvannut. Eilen eli 16.12.2012 KKO antoi lyhyen ajan sisällä eli noin viikon aikana jo kuudennen ennakkopäätöksen jatkokäsittelyluvasta (KKO 2012:33). Kun otetaan huomioon ko. seulontaa koskeva ratkaisu (KKO 2012:32), on KKO siis antanut nyt kaikkiaan 7 ennakkopäätöstä samanlaisesta asiasta! KKO pyrkii ohjaamaan hoviokeuksien ja samalla myös jatkokäsittelylupapäätöksistä valitusta KKO:een "hautovien" asianosaisten ja asianajajien toimintaa.

12. Ennakkopäätös KKO 2012:33 on yhdessä suhteessa yhtä "onneton" kuin kaikki muutkin jatkokäsittelylupaa koskevat ennakkopäätökset. Myöskään tuossa tapauksessa hovioikeus, tässä tapauksessa Turun hovioikeus, ei ollut millään tavalla perustellut kielteistä lupapäätöstään. Edelleenkään KKO ei puuttunut tässäkään tapauksessa mitenkään, vaan ryhtyi jälleen "kiltisti" itse kertomaan ne syyt, minkä takia hovioikeus oli sen mielestä menettelyt oikein evätessään valitusluvan. Aika koomista!

12. KKO siis haluaa, että hovioikeuksien lupapäätöksistä tehdään KKO:lle runsaasti valituslupahakemuksia. Jos hovioikeudet perustelisivat kielteisiä päätöksiään, olisi tällä varsin todennäköisesti se vaikutus, että KKO:een ko. asiasta tehtävien valituslupahakemusten määrä laskisi tuntuvasti. Jos nimittäin vastaus siihen, miksi lupaa ei hovioikeudelta herunut, saataisiin jo hovioikeuden päätöksestä, ei tarvetta saattaa KKO:en tutkittavaksi ei olisi.

441. KKO:n rooli lainsäädännössä - vaarantuuko tuomioistuimen puolueettomuus?

Palaan vielä Helsingin Sanomissa 29.5.2011 julkaistuun laajan artikkeliin "Horjuva oikeusvaltio" ja sen innoittamana samana päivänä kirjoittamaani blogiin n:o 433 "Oikeusvaltio Suomi - horjuuko se"?

Yksi asia jäi minulta jutussani käsittelemättä. Tarkoitan tuomioistuinten ja erityisesti korkeimman oikeuden roolia lainvalmistelussa ja -säädännössä. Valtiovallan kolmijaossa

lähtökohtana on se, että lainsäädäntövalta kuuluu eduskunnalle ja lainvalmistelu taas toimeenpanovallan edustajille eli valtioneuvostolle ja eri ministeriöille, yleisiä tuomioistumia koskevilta osin oikeusministeriölle.

Tuomioistuimilla ja tuomareilla on kuitenkin tietty rooli lakien valmistelussa ja lakiesityksiä eduskunnassa käsiteltäessä. Ensinnäkin ylimmät tuomioistuimet eli korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus voivat perustuslain 99 §:n 2 momentin mukaan tehdä valtioneuvostolle esityksiä lainsäädäntötoimeen ryhtymisestä. Tätä oikeutta ainakin korkein oikeus on viime vuosina käyttänyt hyvin harvoin. Lisäksi on mainittava perustuslain 77 §:n 1 momentti, jonka mukaan tasavallan presidentti voi lain vahvistamismenettelyssä hankkia laista korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden lausunnon. Tätäkin tapahtuu käytännössä hyvin harvoin.

Näitä perustuslaissa säädettyjä tilanteita merkittävämpi asia on kuitenkin käytäntö, jossa tuomioistuimilta, jälleen lähinnä KKO:lta ja KHO:lta, pyydetään valtioneuvoston tai oikeusministeriön toimesta lausuntoja lakien valmisteluvaiheessa. Lisäksi yksittäisiä tuomareita on tapana kuulla asiantuntijoina lakeja erilaisissa komiteoissa, toimikunnissa tai työryhmissä valmisteltaessa ja lakiesityksiä eduskunnassa käsiteltäessä.

Sitä, millaisia ongelmia tästä voi käytännössä vallanjaon kolmijaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta aiheutua, olen käsitellyt seuraavassa kirjoituksessani, joka on julkaistu Oikeus-lehden numerossa 2/2003 ss. 208-211. Olen lisännyt kirjoitukseen kappaleiden numerot.

KKO:n rooli lainvalmistelussa ja -säädännössä

Johdanto

1. Allekirjoittanutta on jo pidemmän ajan ihmetyttänyt korkeimman oikeuden (KKO) samoin kuin korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) jäsenten innokas osallistuminen lainvalmisteluun ja lakiesitysten eduskuntakäsittelyyn. Monet oikeus- ja hallintoneuvokset toimivat erilaisissa komiteoissa ja toimikunnissa joko jäseninä tai puheenjohtajina, minkä lisäksi heitä kuullaan asiantuntijoina eduskunnan valiokunnissa erilaisissa lainsäädäntöhankkeissa. Lisäksi valtioneuvosto ja oikeusministeriö pyytävät ylimmiltä tuomioistuimilta usein lausuntoja vireillä olevista lainsäädäntöhankkeista. Keskityn seuraavassa korkeimman oikeuden asemaan ja rooliin lainvalmistelussa ja -säädännössä lähinnä yhden esimerkkitapauksen eli hovioikeusuudistuksen valossa.

2. Korkeimman oikeuden lausunnon antaminen perustuu toki lakiin (L Korkeimmasta oikeudesta 5 §), mutta laissa ei ole säädetty, miten yksityiskohtaisia KKO:n antamien lausuntojen pitäisi olla. KKO voisi lausunnoissaan tyytyä ottamaan lainsäädäntöhankkeisiin kantaa vain yleisellä tasolla, mutta näin ei tapahdu, sillä KKO lausunnoissa otetaan usein hanakasti kantaa yksittäisten lakipykälien sisältöön ja tulkintaan. Tätä kautta voi helposti syntyä tietty ennakkokäsitys, jota voi olla vaikea myöhemmin lainkäytön yhteydessä muuttaa.

KKO:n rooli hovioikeusuudistuksessa

3. KKO otti erityisen aktiivisen roolin eduskunnassa äskettäin hyväksytyn hovioikeusmenettelyn uudistamista koskevassa lainsäädäntöhankkeessa (HE 91/2002 vp). Eduskunta hyväksyi uudistuksen 28.1.2003 ja se tulee voimaan 1.10. tänä vuonna. Uudistuksen keskeinen kysymys on ns. seulontamenettely (OK 26:2). Siinä hovioikeus ensin alustavasti tutkii, onko aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun tai käräjäoikeusmenettelyn oikeellisuutta taikka onko aihetta viedä juttua asianosaisen vaatimaan pääkäsittelyyn. Jos on selvää, että aihetta epäilyyn ei ole eikä pääkäsittelyyn ole syytä, valitusta ei siirretä jatkokäsittelyyn, vaan se hylätään ikään kuin ”kättelyssä.” Seulontamenettelyn tarpeellisuudesta ja etenkin sen kriteereistä on esitetty erilaisia käsityksiä, ja eduskunnan lakivaliokunta joutui äänestämään asiassa (LaVM 27/2002 vp).

4. KKO on hovioikeusuudistuksen valmistelun ja eduskuntakäsittelyn yhteydessä asettunut tukemaan seulontaa ottaen siinä yhteydessä myös kantaa seulontasäännöksen sisältöön ja tulkintaan. Ensinnäkin KKO antoi 30.1.2002 täysistunnossaan lausunnon muutoksenhakutoimikunnan osamietinnöstä (KM 2001:10) ja otti siinä yhteydessä yksityiskohtaisesti kantaa ehdotetun seulontapykälän sisältöön. Tässä lausunnossaan KKO myös nimenomaan edellytti, että sille varattaisiin tilaisuus antaa asiassa lausunto myös eduskunnalle annettavasta hallituksen esityksestä.

5. Tämän pyynnön oikeusministeriö on toteuttanut, sillä KKO antoi täysistunnossaan 29.5.2002 lausuntonsa oikeusministeriön valmistelemasta hallituksen esitysluonnoksesta. Myös tässä lausunnossaan KKO otti yksityiskohtaisesti kantaa ehdotettuun seulontapykälään. Vasta tämän jälkeen hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksensä (HE 91/2002 vp).

KKO:n rooli kyseisessä lainsäädäntöhankkeessa ei päättynyt vielä tähän, vaan se jatkui vahvana myös lakiesityksen eduskuntakäsittelyssä.

6. Perustuslakivaliokunta, joka antoi lakivaliokunnalle lausuntonsa hallituksen esityksestä, kuuli asiantuntijana oikeusneuvos Erkki-Juhani Taipaletta (PeVL 35/2002 vp). Lakivaliokunnassa kuultiin asiantuntijoina presidentti Leif Sevónia ja kahta oikeusneuvosta (Taipale ja Gustaf Möller), toista (Möller) tosin muodollisesti Lakimiesliiton edustajana. Lisäksi presidentti Sevón on osallistunut lakivaliokunnan mietinnön valmistelumisen (21.1.-03) jälkeen pidettyyn salaiseen ja epäviralliseen neuvotteluun.

Salainen neuvottelu eduskunnassa

7. Tästä neuvottelusta kerrottiin Oikeus-lehdessä nro 1/2003 ”Oikeudellista elämää” -palstalla. Tuossa palaverissa oli, kuten Sevón itsekin kertoo (HS 11.5.), pohdittu koko lakiesityksen peruuttamista. Lakiesitykseen sisältynyt seulontapykälä (OK 26:2) oli nimittäin saanut lakivaliokunnassa hallituksen esityksestä poikkeavan sisällön, joka ei tyydyttänyt eräitä ruuhkautumisvaarassa olevia hovioikeuksia.

8. Lakivaliokunnan mietinnön perusteluihin on tosin kirjattu tulkinta, jonka mukaan seulontapykälää voitaisiin soveltaa myös hovioikeuden pääkäsittelyyn menevien juttujen karsimiseksi. Tämä tulkinta poikkeaa selkeästi lakitekstin (OK 26:2 ja 26:15) sanamuodosta. Lain sanamuoto ei anna hovioikeudelle mahdollisuutta karsia pääkäsittelyyn meneviä juttuja nykyisin voimassa olevaan lakiin verrattuna laajemmalti, kun taas valiokunnan perustelujen mukaan tämä olisi mahdollista.

9. Kun lakivaliokunnan mietintö 21.1.-03 tuli julkiseksi, huomasivat hovioikeuksien presidentit, mistä oli kysymys. Jotkut hovioikeuden presidentit olivat ottaneet yhteyttä joko oikeusministeriin tai lakivaliokunnan puheenjohtajaan ihmetellen, että ”miten tässä nyt näin pääsi käymään." Ilmeisesti myös oikeusministeri Johannes Koskinen ja lakivaliokunnan puheenjohtaja Henrik Lax havaitsivat, että lakivaliokunnan muotoilema uusi lakiteksti on ristiriidassa lakivaliokunnan mietinnön perustelujen kanssa.

10. Ministeri Koskinen kutsui koolle palaverin, johon myös KKO:n presidentti Sevón osallistui. Tässä kokouksessa Koskinen ja Lax tulivat vakuuttuneiksi siitä, ettei lakiesitystä tarvitse peruuttaa ja antaa eduskunnalle uutta esitystä, kun seulontapykälien soveltaminen "hoituisi" lain sanamuodon vastaisella, lakivaliokunnan mietinnön perusteluihin kirjoitetulla tulkinnalla.

11. Puutuin Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessani 8.5.-03 (”KKO:n puolueettomuus vaarantui”) presidentti Sevónin tapaan osallistua mainittuun salaiseen neuvotteluun, jossa käsiteltiin lain sisältöä ja tulkintaa. Presidentti Leif Sevón myönsi vastineessaan (HS 11.5.) olleensa mukana sanotussa neuvottelussa, jossa oli keskusteltu siitä, pitäisikö hallituksen esitys peruuttaa tai lakitekstiin tehdä muutoksia täysistunnossa. Sevón katsoi, ettei KKO:n tuomareiden toiminta asiantuntijoina lainsäädäntötyössä ei vaaranna KKO:n puolueettomuutta.

12. Mistään normaalista asiantuntijakuulemisesta sanotussa neuvottelussa ei kuitenkaan ollut kysymys, koska kaikkia lakivaliokunnan jäseniä ei ollut kutsuttu kokoukseen.

Presidentti Sevón kiisti tiedon, jonka mukaan hän olisi neuvottelussa luvannut, että KKO tulee muuttamaan tulkintakäytäntöään.

13. Lakivaliokunnan puheenjohtajalla Henrik Laxilla ja oikeusministeri Johannes Koskisella näyttää kuitenkin olevan asiasta toisenlainen muistikuva. He nimittäin kertoivat pian neuvottelun jälkeen eduskunnan täysistunnossa yksityiskohtaisesti 28.1.-03 (ptk. 189/asia2/2002 vp.), miten KKO:n edustajat lakivaliokunnassa ja presidentti Sevón vielä mainitussa jälkineuvottelussa olivat osallistuneet seulontapykälän tulkintaa koskevaan ”yhteistyöjärjestelyihin” ja ilmoittaneet ”selväsanaisesti” KKO:n valmiuden muuttaa aiempaa käytäntöään hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamista koskevassa kysymyksessä.

14. Presidentti Sevón itse kertoi, että häntä oli kuultu ainoastaan kerran lakivaliokunnan virallisessa kokouksessa. Sen sijaan Henrik Lax kertoi eduskunnalle 28.1., että lakivaliokunta oli kuullut Sevónia useita kertoja ja tulleensa tällöin ”vakuuttuneeksi siitä, että korkein oikeus antaa uudistukselle täydentuen ja on mukana yhteistyöjärjestelyissä.” (ptk:n sivu 66). Myös oikeusministeri Koskinen kertoi avoimesti eduskunnalle, että ”Korkeimman oikeuden edustajat omalta osaltaan ovat ilmoittaneet valmiutensa selväsanaisesti muuttaa tuota aiempaa tulkintakäytäntöä”(s. 69).

15. Henrik Lax kertoi eduskunnalle myös, miten hän oli ”varmimman vakuudeksi” vielä sen jälkeen, kun lakivaliokunnan mietintö oli valmistunut, ”pyytänyt korkeimman oikeuden presidentiltä kommenttia siitä (ptk. s. 71). Hän (siis Sevón) vastasi Laxin kertoman mukaan suurin piirtein siihen tyyliin, että "tämähän on vahva peruste siihen, että käytäntöä tältä osin muutetaan.” Tällä perusteella eli juuri Sevónin kantaan tukeutuen Lax ilmoitti eduskunnan täysistunnossa, että "me voimme hyvin luottavaisin mielin odottaa nyt, että tämä uudistus löytää oikeat muotonsa".

16. Ainakin allekirjoittaneelle syntyi näiden järkevinä ja harkitsevina tunnettujen lakimiesten eli ministeri Koskisen ja Henrik Laxin eduskunnan edessä anetuista vakuutteluista sellainen selkeä vaikutelma, että presidentti Sevón ja hänen kauttaan koko KKO on ryhtynyt takuumieheksi sille, että seulontapykälää tullaan soveltamaan ja tulkitsemaan nimenomaan lakivaliokunnan mietintöön kirjattujen perustelujen eikä itse lakitekstin sanamuodon mukaan.

17. Lakivaliokunnan mietinnössä on itse asiassa kyse ns. perusteluilla säätämisestä tai sen yrityksestä. Kysymys on siitä, että lain perusteluissa laille halutaan antaa toisenlainen sisältö ja tulkinta mitä itse lakitekstiin on kirjattu. Ainakin tähän asti Suomessa on suhtauduttu hyvin torjuvasti tällaiseen perusteluilla säätämiseen. Aiotaanko tätä käytäntöä nyt muuttaa ja haluaako KKO todella olla tällaisen kehityksen takuumiehenä? Onko tämä yksi askel tuomarivaltioon siirtymiseksi?

18. Kun muutoksenhakuoikeus on osa perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvattua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, on muutoksenhakuoikeuden rajoittamista merkitseviä seulontasäännöksiä luonnollisesti tulkittava lähtökohtaisesti suppeasti (ahtaasti), ei laajentavasti kuten lakivaliokunnan mietinnön perusteluissa yritetään esittää. Tätä tarkoittaa paljon puhuttu perusoikeusmyönteinen laintulkinta. Lakivaliokunnan tulkinnassa on kyse perusoikeusvastaisesta laintulkinnasta.

Vaarantuiko KKO:n puolueettomuus – puolueettomuuden objektiivinen testi

19. Minusta on outoa, että KKO:n presidentti osallistuu mainitunlaiseen ennen lain voimaantuloa pidettyyn salaiseen neuvotteluun, jossa on ainakin keskusteltu lain sisällöstä ja sen tulkitsemisesta vastoin lain sanamuotoa, vaikka mitään sitovia päätöksiä tai lupauksia ei tietenkään ole voitu tehdä tai antaa.

20. Kysymys on ensinnäkin tuomioistuimien riippumattomuuskuvan ja koko uskottavuuden vaarantumisesta. Toisaalta käsitys KKO:n puolueettomuudesta yksittäistapauksissa saattaa vaarantua; tämä tulee ajankohtaiseksi siinä vaiheessa, kun KKO joutuu aikanaan ratkaisemaan hovioikeuksien seulontapäätöksistä tehtyjä valituksia.

21. Presidentti Sevón toteaa (HS 11.5.), että asiantuntijuus ei johda esteellisyyteen ja ettei ole kysymys ennakkoasenteesta, jos tuomari esittää käsityksensä hallituksen esityksestä ja siitä, mihin ehdotettu sääntely johtaa.

22. Sevón on luultavasti halunnut sanoa, että kun tuomaria kuullaan asiantuntijana, hän ei edusta tuomioistuinlaitosta tai asianomaista tuomioistuinta, vaan häntä tavallaan kuultaisiin vain yksityishenkilönä. Kuitenkin esimerkiksi lakivaliokunnassa tuomareita kuullaan aina tietyn tuomioistuimen edustajina, esimerkiksi Leif Sevónia ei ole suinkaan kutsuttu kuultavaksi lakivaliokuntaan prosessioikeuden alaan koskevista kysymyksistä kauppa- tai muuhun siviilioikeuteen erikoistuneena oikeustieteen lisensiaatti Leif Sevónina, vaan nimenomaan KKO:n presidentti Leif Sevónina. Lakivaliokunta on halunnut haluaa kuulla, mikä on nimenomaan KKO:n ja sen presidentin kanta tiettyyn uudistukseen ja säännökseen. Sitä paitsi, kuten jo totesin, Sevónin kuulemisessa täysin epävirallisessa neuvottelussa ei ole ollut kyse mistään normaalista asiantuntijakuulemisesta.

23. Esteettömyydestä ja puolueettomuudesta puheen ollen on syytä muistaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kehittänyt ns. objektiivisen puolueettomuustestin, jota myös KKO on soveltanut useissa ennakkopäätöksissään. Sen mukaan ei riitä, että tuomari on tosiasiallisesti puolueeton ja tuntee itsensä sellaiseksi, vaan virkatoiminnan puolueettomuuden tulee näkyä myös ulospäin. Puolueettomuuden tulee olla uskottavaa myös ulkopuolisen näkökulmasta. Minkään ulkopuolisten seikkojen perusteella ei saa syntyä aihetta epäillä tuomarin puolueettomuutta.

24. KKO:n rooli seulontapykälän ja koko hovioikeusuudistuksen valmistelussa ja eduskuntakäsittelyssä oli kiistatta erittäin merkittävä ja aktiivinen. KKO halusi paimentaa lakiesityksen sisältöä viimeiseen asti, sillä kuten sanottu, se edellytti nimenomaan, että sille varataan vielä tilaisuus antaa lausunto OM:n esitysehdotuksesta.

25. KKO on täysistunnossaan ottanut kaksi eri kertaa myönteisen kannan HO-seulontaan ja puuttunut siinä yhteydessä yksityiskohtaisesti säännöksen sanamuotoon. KKO:n jäseniä on kuultu lakiesityksen eduskuntakäsittelyssä kahdessa eri valiokunnassa ja vihon viimeiseksi KKO:n presidentti on osallistunut salaperäiseen neuvotteluun koskien lakiesityksen peruuttamista ja laintulkintaa.

26. Ihmettelen kovasti, jollei tästä kaikesta ole KKO:n jäsenille syntynyt tietty ennakkokäsitys seulontapykälän tulkinnasta. Mitä vielä siihen voitaisiin vaatia!

27. KKO:n jäsenet voivat toki muuttaa käsitystään seulontapykälien tulkinnasta, sillä eiväthän he ole muodollisesti sitoutuneet mihinkään tiettyyn tulkintaan. Arvovalta- ja muista inhimillisistä syistä johtuen se saattaa kuitenkin olla käytännössä hyvin vaikeaa. Tuskinpa kuitenkaan KKO:n jäsenet ovat persoonallisuudeltaan niin kaksijakoisia, että omaksuisivat lainkäyttäjinä täysin erilaisen kannan mitä he ovat vähän aikaisemmin yksimielisesti täysistunnossaan tai asiantuntijoina lakivaliokunnassa kannattaneet. Asianajaja, jonka laatiman valituksen hovioikeus on seulonut jatkokäsittelyssä lakivaliokunnan mietinnössä mainittuun tulkintaan nojautuen, on todella kovan paikan edessä yrittäessään osoittaa valiokunnan kannan virheelliseksi.

28. En halua epäillä KKO:n pyrkimystä ratkaista hovioikeuksien seulontapäätöksistä aikanaan tehtäviä valituksia puolueettomasti, vaikka pidänkin lakivaliokunnan mietintöön kirjattua lain tulkintaa virheellisenä. Eri asia on, millainen kuva KKO:n ja hovioikeuksien puolueettomuudesta ja riippumattomuudesta saattaa ulkopuolisille syntyä. Vaikkei suoranaista esteellisyyttä tai puolueellisuutta voitaisi osoittaa, edellyttää tuomioistuinlaitoksen riippumattomuus, puolueettomuus ja uskottavuus joka tapauksessa, että tuomioistuimien ja tuomareiden toiminta on mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää.

29. Jokainen päätelköön itse, onko tuomioistuinlaitoksen avoimuus, läpinäkyvyys ja uskottavuus kyseisen seulontaskandaalin johdosta lisääntynyt.

Tulisiko tuomareilta evätä mahdollisuus osallistua lainsäädäntöön?

30. Monissa muissa valtioissa ylin tuomioistuin joko pysyttelee kokonaan lainvalmistelun ulkopuolella tai antaa lausuntojaan ainoastaan periaatteellisesta kysymyksistä. Näissä maissa ymmärretään, että liian aktiivinen ja yksityiskohtainen osallistuminen lainsäädäntöhankkeisiin voi vaarantaa tuomioistuimen puolueettomuuskuvan. Tätä esimerkkiä kannattaisi myös Suomessa noudattaa.

31. KKO:n ja KHO:n tuomareiden ei minusta tulisi osallistua lainkaan komiteoiden tai toimikuntien jäseninä sellaisiin lainsäädäntöhankkeisiin, joissa joudutaan ottamaan yksityiskohtaisesti kantaa säännösten sisältöön ja tulkintaan, eikä heitä pitäisi kuulla myöskään asiantuntijoina lakiesitysten käsittelyssä eduskunnassa. Tällä tavoin ylimmät tuomarit välttyisivät ottamasta etukäteen eli ennen lain soveltamista kantaa yksittäisin lainsäännöksiin ja säilyttäisivät siten epäilyksettä puolueettomuutensa ja riippumattomuutensa. Lainsäädännön osalta riittäisi hyvin, että ylimmät oikeudet tekevät lainsäädäntöaloitteita, kuten perustuslaissa (99.2 §) ja Korkein oikeus -laissa (5.2 §) säädetään.

32. Tuomareiden osallistuminen erilaisiin lainvalmistelu- ja säädäntöhankkeisiin vie myös paljon aikaa, joka on pois tuomareiden varsinaisesta virkatyöstä. Joillakin KKO:n jäsenillä on lisäksi muita merkittäviä sivutoimia, kuten välimiestehtäviä. Toisaalta KKO valittaa jatkuvasti suurta juttumääräänsä, josta johtuen se ei kertoman mukaan voi esimerkiksi perustella valituslupapäätöksiään lainkaan. Aikaa virkatyöhön jäisi huomattavasti enemmän, jos tuomarit keskittyisivät siihen ja karsisivat sivutoimiaan, joista lainvalmistelu ja siihen liittyvät asiantuntijatehtävät muodostavat nykyään suurimman osan.

33. Tärkeintä on kuitenkin vaalia erityisesti ylimpien tuomioistuimien riippumattomuutta, itsenäisyyttä ja puolueettomuutta niin hyvin lainsäätäjästä ja toimeenpanovallan haltijoista kuin talouselämän vaikuttajistakin. KKO:n ja KHO:n tuomareilla ei saa olla sidonnaisuuksia niihin yhteiskunnallisiin erityisintresseihin, jotka määräävät lainsäätäjän poliittisia tavoitteenasetteluja. Osallistuessaan aktiivisesti ja laajasti lainvalmisteluun ja -säädäntöön KKO:n ja KHO:n jäsenet saattavat joutua tunkeutumaan sille päätöksenteon alueelle, joka demokraattisessa oikeusvaltiossa kuuluu lainsäätäjälle.

34. Ylimpien oikeuksien jäsenten osallistutuminen lainvalmisteluun ja -säädäntöön on omiaan murentamaan luottamusta valtiovallan kolmijakoon, jossa lainsäätäjällä, hallitusvallalla ja riippumattomilla tuomioistuimilla on oma tehtävänsä Oikeusneuvosten välimiestehtävät puolestaan saattavat johtaa tietyntyyppisen ajattelutavan myötä ideologiseen riippuvuussuhteen syntymiseen talouselämän etupiireistä. Kaiken kaikkiaan kyse on paljon puhutusta poliitikkojen, liike-elämän johtajien ja ylimpien tuomareiden muodostamasta hyvä veli –verkostosta.

35. Tuomareiden asiantuntemusta toki tarvitaan lainvalmistelussa ja lakien eduskuntakäsittelyssä. Suomessa on kuitenkin joukko sangen päteviä hovioikeus- ja alioikeustuomareita samoin kuin hallinto-oikeustuomareita, jotka voisivat hyvin huolehtia sanotuista tehtävistä. Tähän mennessä he ovat vain jääneet ikään kuin KKO:n ja KHO:n jäsenten varjoon näiden ”rohmutessa” valtaosan kyseisistä tehtävistä.

36. Miksi ylimpien oikeuksien tuomarit tulisi asettaa asiantuntijoina eri asemaan kuin alempien tuomioistuimien tuomarit? Siksi, että valtakunnassa tarvitaan lainsoveltamisessa ja -tulkinnassa viimekädessä korkean ammattitaidon ja ammattietiikan omaava tuomarikunta, joka kaikista sivuvaikutteista ja ennakkokäsityksistä vapaana kykenee hoitamaan sille kuuluvan tehtävän lain viimekätisenä soveltajana ja tulkitsijana. Todella riippumaton ylin oikeusaste on oikeusvaltion rattaiden perälauta, jonka itsenäisyyttä ja puolueettomuutta ei voida asettaa kyseenalaiseksi vaan johon voidaan kaikissa olosuhteissa luottaa.

37. Ylimpien oikeuksien jäsenet voisivat olla mukana sellaisissa komiteoissa tai toimikunnissa, jotka pohtivat periaatteellisella tasolla eri oikeudenalojen kehittämistarpeita. Esimerkkinä voidaan mainita valtioneuvoston vuonna 2001 asettama tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea, jonka tehtävänä on visioida tuomioistuimien asemassa ja tehtävissä tapahtuvia muutoksia noin 20-30 vuoden aikaperspektiivillä ja tehdä sitä koskevia ehdotuksia. Komitean, joka tulee jättämään mietintönsä marraskuussa tänä vuonna ja jossa allekirjoittanut on mukana pysyvänä asiantuntijana, puheenjohtajaksi määrättiin oikeusneuvos, nyttemmin Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Markku Arponen.

Jyrki Virolainen

------

38. Näin siis kirjoitin Oikeuslehdessä 2/2003. Jotkut lukijat voivat kenties kysyä , että oliko kirjoituksessa esiin nostetulla seulontasäännöksen sanamuodolla ja sen kanssa ristiriidassa olevalla lakivaliokunnan mietinnön perusteluissa esitetyllä lausumalla itse asiassa kovinkaan suurta käytännöllistä merkitystä.

39. Tähän voin vastata, että mainitulla erolla oli käytännössä erittäin suuri merkitys. Seulontapykälässä (OK 26 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohta) säädettiin nimenomaan, että valitusta ei saa seuloa hovioikeuden varsinaisesta tutkinnasta silloin, kun asiassa on saman luvun 15 §:n nojalla toimitettava (suullinen) pääkäsittely eli silloin kun asiassa annettava ratkaisu riippuu käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta. Lakivaliokunnan mietinnön perusteluissa sitä vastoin annettiin ymmärtää, että seulonta olisi ollut myös tässä tapauksessa mahdollista.

40. Lakivaliokunnan mietinnön perustelujen tarkoituksena oli karsia seulontasäännöksen avulla rankalla kädellä hovioikeuden pääkäsittelyyn OK 26.15:n nojalla muutoin menevien juttujen lukumäärää. Kaikkien kuuden hovioikeuden presidentit ajoivat sanottua uudistusta samoin kuin lakivaliokunnan mietintöön kirjattujen perustelujen mukaista tulkintaa kiivaasti kuin konsanaan sitä kuuluisaa käärmettä pyssyyn. Oikeusministeri Johannes Koskinen ja lakivaliokunnan puheenjohtaja Lax antoivat tukensa hovioikeuksien presidenttien tukinnalle ja pyrkimyksille.

41. Kun hovioikeuden seulontapäätöksestä oli mahdollista valittaa valituslupaa pyytämällä KKO:lle, haluttiin tälle lakivaliokunnan perustelujen mukaiselle tulkinnalle saada etukäteen myös mahdollisimman arvovaltaisen tuomarin eli KKO:n presidentti Leif Sevónin kannatus. Tässä tapauksessa Sevón kutsutiiin lakivaliokunnan mietinnön valmistumisen jälkeen eduskunnassa pidettyyn salaiseen neuvonpitoon, jota isännöivät Johannes Koskinen ja Henrik Lax. Hovioikeuksien puuhamiehenä neuvonpidossa hääräili Helsingin hovioikeuden presidentti Olli Huopaniemi.

42. Minusta tämä oli erittäin omalaatuista ja arveluttavaa, sanoisin jopa härkiä toimintaa, kun asiaa ajatellaan nimenomaan tuomioistuinten riippumattomuuden ja puolueettomuuden sekä vallanjaon kolmijaon kannalta. Ministeri Koskisen ja lakivaliokunnan puheenjohtajan toiminta oli härskiä, mutta erityisen arveluttavaa oli KKO:n presidentin suostuminen ja osallistuminen sanottuun "peliin", jolla haluttiin sitoa KKO:n jäsenten kädet tulevassa laintulkinnassa. Jos minua pyydettäisiin kolmella sanalla arvioimaan kyseistä asetelmaa, niin vastaisin: rumaa, rumaa, rumaa.

43. Jos tällainen tuomioistuinlaitoksen puolueettomuutta vakavasti vaarantava kähmintä olisi tullut ilmi jossakin todellisessa oikeus- ja sivistysvaltiossa, olisi yhteiskunnassa syntynyt hitonmoinen haloo ja ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomari olisi lentänyt virastaan kuin leppäkeihäs. Häntä ei olisi edes tarvinnut "heittää" virastaan ulos, vaan hän olisi nolona ja häpeissään ymmärtänyt lähteä siitä ihan omasta aloitteestaan.

44. Mutta täällä Suomessa, tässä sarvikuonomaisen paksun omatunnon ja moraalin omaavien huippupoliitikkojen ja korkeiden virkamiesten ja ylimpien tuomareiden maassa, ei poliitikkojen (siis oikeusministerin ja lakivaliokunnan puheenjohtajan) ja ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomarin salaisesta junailusta eli härkistä yrityksestä sopia KKO:n tulevasta laintulkinnasta syntynyt lehdistössä edes mitään keskustelua sen jälkeen, kun olin edellä kappaleessa 11 mainitussa HS:n mielipidekirjoituksessa paljastanut Johannes Koskisen, Henrik Laxin ja Leif Sevónin salaisen tapaamisen ja sen sisällön.

45. Seulontasäännökset tulivat voimaan syksyllä 2003. Olin ehtinyt jo tätä ennen muun muassa Defensor Legis -lehdessä julkaistussa kirjoituksessani "Hovioikeuden seulontasäännösten tulkintaa" (DL 6/2003 ss. 965-975) paljastaa poliitikkojen ja KKO:n presidentin laintulkintaa koskevan "katalan juonen" ja varoittaa hovioikeuksia siitä, että seulonnan edellytyksiä koskevaa säännöstä (OK 26:2) tulkinnassa tuli soveltaa nimenomaan säännöksen sanamuotoa (mainitun pykälän 1 momentin 1 kohtaa) eikä siis sanamuodosta poikkeavaa lakivaliokunnan mietinnön perusteluissa ilmaistua kantaa.

46. Mutta eiväthän hovioikeudet ja niiden presidentit ja jäsenet minua kuunnelleet! Kun hovioikeuksien jäsenet tiesivät, mitä toverit Koskinen, Lax ja Sevón olivat keskenään sumplien "sopineet" seulontapykälän (OK 26:2) tulkinnasta, ne ryhtyivät innolla seulomaan myös sellaisia juttuja ja valituksia, joissa olisi OK 26.15:n mukaan ollut toimitettava pääkäsittely ja joita ei siis ei olisi saanut OK 26.2.1:n 1 kohdan sanamuodon missään tapauksessa saanut seuloa hovioikeuden varsinaisesta tutkinnasta. Seulontakohtelun saivat monet todella vakavat ja törkeät rikosasiat, joiden joukossa oli muun muassa tappoa, törkeitä ryöstöjä, raiskausta, törkeää velallisen rikoksista yms. juttuja, joissa siis olisi tullut OK 26.15:n nojalla toimittaa pääkäsittely, vaikka sitä ei olisi valituksessa edes vaadittu.

47. Arvasin toki, että hovioikeudet tulisivat menettelemän kerrotulla tavalla eli käyttämään seulontasäännöksiä pääkäsittelyjen määrän rajoittamistarkoituksessa, vaikka tämä ei siis ollut lainkaan seulontamenettelyn tarkoitus. Selvää oli myös, että hovioikeuden seulontapäätöksistä tultaisiin tekemään lukuisia valituksia korkeimmalle oikeudelle. odotin jännityksellä, miten korkein oikeus tulisi suhtautumaan tapauksiin, joissa hovioikeudet olivat seuloneet myös sellaisia tapauksia, joissa olisi pitänyt OK 26:15:n nojalla toimittaa pääkäsittely. Oliko KKO:n presidentti Leif Sevón saanut oikeusneuvokset puhutuksi sen tulkinnan taakse, josta hän Johannes Koskisen ja Henrik Laxin kanssa sopinut salaisessa neuvonpidossa tai josta ainakin oli kyseisessä neuvonpidossa puhuttu Sevónin "nyökytellessä" asialle hyväksyvään sävyyn asialle, kuten Koskinen ja Lax olivat eduskunnan "edessä" eli täysistunnossa kilvan todistaneet.

48. On syytä kertoa lukijoille, että olin etukäteen hieman "varmistellut" asiaa eli olin helmikuussa 2004 kannellut mainitusta salaisesta eduskunnassa tapahtuneesta salaisesta neuvonpidosta ja sen sisällöstä oikeuskanslerille ja pyytänyt siinä muun ohessa selvittämään, oliko presidentti Leif Sevón tullut neuvonpidon johdosta esteelliseksi osallistumaan KKO:ssa seulonta-asioissa tehtyjen valitusten käsittelyyn. Kanteluni johti siihen, ettei Sevón katsoi parhaaksi jäädä odottamaan oikeuskanslerin kanteluuni antama päätöstä eikä hän siis osallistunut vuoden tai puolentoista vuoden aikana seulonta-asioiden käsittelyyn KKO:ssa.

49. Helpotuin kovasti, kun korkein oikeus julkaisi syksyllä 2004 kaksi ensimmäistä seulonta-asiaa koskevaa ennakkopäätöstään (KKO 2004:116 ja 117). Korkein oikeus ratkaisi, vieläpä yksimielisesti, kummassakin tapauksessa asian juuri siten, kuin olin itse eri yhteyksissä, muun mussa edellä kappaleessa 45 mainitussa vuoden 2003 Defensor Legis -lehden artikkelissa, esittänyt: Valitusta ei saa seuloa, jos siinä on riitautettu käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun uskottavuus niin, että asiassa oli OK 26:15:n nojalla toimitettava pääkäsittely. Mainituissa kahdessa tapauksessa hovioikeudet olivat menetellet toisin eli seuloneet valitukset. Tämän vuoksi korkein oikeus kumosi hovioikeuksien päätökset ja palautti kummankin asian asianomaiseen hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

50. Näiden kahden pilottitapauksen jälkeen korkein oikeus antoi vuosina 2004-2005 vielä pitkälti toistakymmentä muuta seulontasäännösten tulkintaa koskevaa ennakkopäätöstä, joissa hovioikeudet olivat lain sanamuodon vastaisesti seuloneet valituksen; julkaisemattomia KKO:n sanotunlaisia ratkaisuja on lisää vielä toinen mokoma. Voisi sanoa, että Johannes Koskisen, Henrik Laxin ja Leif Sevónin ajama ja keskinäisessä neuvonpidossa kulissien takana "katalasti" juonima kanta ja yritys saada tuomioistuimet ja jopa korkein oikeus toimiminaan lain sanamuodon vastaisesti koki korkeimmassa oikeudessa täystyrmäyksen.

51. Edellä kappaleessa 48 mainitsin oikeuskanslerille Leif Sevónin toiminnasta oikeuskanslerille tekemäni kantelun. Kerron siitä lisää myöhemmin.

233. Uusi valtakunnansyyttäjä aloitti limbolla

Matti Nissinen: J'Accuse

1. Tuore valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, joka jouduttiin nimittämään oikeusministeriössä sattuneen nolon kömmähdyksen takia virkaansa kaksi kertaa, aloittaa virassaan huhtikuun alussa. Hän on kuitenkin ehtinyt jo antaa ensimmäisen haastattelulausuntonsa. - Pieleen meni ainakin minusta.

2. Radio Suomen tämänpäiväisessä Ajantasaohjelmassa Matti Nissinen sanoi - YLE Uutisten verkkosivun mukaan - että hän haluaa rajoittaa tuomioiden muutoksenhakumahdollisuutta. Nissisen mukaan oikeuslaitoksen kuormittumista ja oikeudenkäyntien venymistä voitaisiin estää muun muassa rajaamalla oikeutta viedä asioita hovioikeuteen.

3. Otetaanpa ensin tuo YLE Uutisten verkkosivulla ja teksti -TV:ssä tänään oikein "ykkösjuttuna" mainitun lausunnon muotoilu. "Nissinen haluaa rajoittaa tuomioiden muutoksenhakumahdollisuutta." Kukahan hemmetin idiootti on tämän lausuman muotoillut, tuskinpa sentään Nissinen itse? Eiväthän nyt "tuomiot hae muutosta,"tietenkään! Olisi pitänyt sanoa, että "tuomioihin haetaan muutosta" tai "tuomioista valitetaan." Toimittajat näyttävät kirjoittavan melkein mitä mieleen juolahtaa ja niin typeriä kuin eivät olisi käyneet edes kansa- tai peruskoulun yläluokkaa kunnialla loppuun!

4. Valituksia tekevät ihmiset, eivät suinkaan tuomiot! Tämä on toki syytä muistaa ja pitää mielessä. Nissisen ajaa siis takaa sitä, että jutun, joko riita-asian tai rikosasian, asianosaisten mahdollisuutta tai itse asiassa oikeutta valittaa käräjäoikeuden tuomioista hovioikeuteen pitäisi rajoittaa.

5. En yhdy lainkaan Nissisen käsitykseen. Vaikka hän on ylin syyttäjäviranmainen ja kaikkien syyttäjien esimies, hänen ei tulisi ajatella lausuntoja antaessaan yksinomaan paljon puhuttua ja vatkattua "syyttäjien työtaakkaa - mitä se sitten mahtaakaan sisältää - vaan kyllä hänen oikeuspoliittisena vaikuttajana pitäisi pystyä tarkastelemaan oikeusturvaa paljon laajemmalti. Valitusoikeus, jos mikä, on nimittäin tärkeä osa oikeusturvaa. Perustuslain mukaan oikeus hakea muutosta kuuluu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin peruselementteihin ja se on turvattu lailla.

6. Muutoksenhakuoikeuteen saadaan toki tehdä lailla vähäisiä poikkeuksia, mutta näinhän on jo tehty ja vieläpä monta eri kertaa. Ja lisää ollaan aivan juuri tekemässä ja nimenomaan haettaessa muutosta käräjäoikeuden tuomioista hovioikeuteen. On ällistyttävää, että uusi valtakunnansyyttäjä päästää suustaan lausunnon, joista voisi päätellä, ettei hän edes tiedä näistä rajoituksista ja tulossa olevista uusista rajoituksista.

7. Onko tämä edes nyt varmasti se sama Matti Nissinen, joka on nimitetty kahdesti korkean virkaansa? Ei kai vaan nerokas toimittaja (" tuomioiden muutoksenhakuoikeutta pitäisi rajoittaa") ole mennyt haastattelemaan vahingossa jotakin toista "Matti Nissistä"? Muistettakoon vain, että OM hankki valtakunnansyyttäjän virkanimitysprosessissa paperit aivan väärästä Markku Ahosesta, eli ei suinkaan Espoon kuuluisasta "Laulaa koiransa kanssa -Markku Ahosesta", vaan tämän samannimisestä lappeenrantalaisesta kollegasta!

8. Lähdetään nyt kuitenkin siitä, että haastattelulausunnon on antanut oikea Matti Nissinen. Mitäpäs tämä Matti oikein sanoikaan? Tähän tapaan Matti haasteli toimittajalle:

- Haluaisin tätä muutoksenhakumahdollisuutta sillä tavoin rajata, että se ei enää hovioikeuteen olisi niin avointa ja vapaata kuin se tällä hetkellä on. Olen sillä kannalla, että me tarvitsisimme jotain rajoituksia siihen.

9. Matti Nissinen ei näytä tietävän tai muistavan, että Suomessa valitusoikeutta käräjäoikeudesta hovioikeuteen on jo nyt voimassa olevan ja vuodesta 2004 lähtien voimassa olleen lain eli OK 26 luvun 2 §:n mukaan rajoitettu niin sanotulla seulontasäännöksillä. Muodollisesti tämä säännöstö ei tosin koske valituksenteko-oikeutta, mutta koskee sitäkin enemmän valittajan oikeutta saada asia hovioikeuden täystutkintaan eli varsinaiseen tutkintaa. Jos valittaja ei saa valitustaan hovioikeudessa tutkituksi, niin totta helkkarissa silloin voi ja pitääkin sanoa, että valitusoikeutta on rajoitettu! Siitähän seulonnassa asiallisesti ottaen on tietenkin kysymys. Seulonta koskee jokaista käräjäoikeudesta hovioikeuteen tehtävään valitusta olipa kyse sitten murhasta tai vaikkapa siitä paljon puhutusta ja iänikuisesta nakkivarkaudesta. Seulonnassa hovioikeus tutkii ainoastaan päällisin puolin ja hyvin summaarisesti, onko valitus kenties niin selvästi aiheeton, ettei sitä kannata ottaa tarkempaan syyniin. Jos näin on, niin hovioikeus niin sanotusti kättelyssä tyssää valituksen ja hylkää sen muitta mutkitta.

10. Tilastojen mukaan hovioikeudet seulovat tuossa "kättelyssä" noin 20-25 prosenttia kaikista valituksista. On siis peräti harhaanjohtavaa Matti Nissisen tavoin väittää, että muutoksenhakuoikeus tai -mahdollisuus käräjäoikeudesta hovioikeuteen olisi nykyisin "avointa ja vapaata." Tuollainen lausuma ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

11. Seulontamenettelystä ollaan erinäisistä parhaillaan luopumassa, sillä eduskunnassa on käsiteltävänä ja ja kohta tulossa vahvistettuna lakina ulos uudistus, jolla seulonta korvataan niin sanotulla jatkokäsittelyluvalla. Olen kertonut tästä uudistuksesta ja selostanut sen pääkohtia kriittisesti blogissani jo aiemmin; nämä tekstit löytyvät blogistani tunnisteilla jatkokäsittelylupa ja muutoksenhaku.

12. Uudistuksen tarkoituksena on lyhyesti sanottuna siirtyä eräissä vähäisinä ja selvinä pidettävissä - käytännössä nämäkin asiat voivat olla kaikkea muuta kuin selviä - valituslupasysteemiin, jolloin valittaminen ei ole Nissisen käyttämien termien mukaisesti todellakaan "avointa ja vapaata", vaan valituksen tutkiminen edellyttää ensin, että hovioikeus myöntää siihen luvan. Lupaa nimitetään lakiesityksessä ja tulevassa laissa jatkokäsittelyluvaksi; hirvittävän kankea ja pitkä yhdyssana, mutta se on lainvalmistelijoiden ja lainsäätäjän häpeä se! Lyhyempi ja parempi termi olisi ollut esimerkiksi "tutkintalupa".

13. Eikö uusi valtakunnansyyttäjä ole todellakaan tietoinen tästä tulossa olevasta uudistuksesta, jolla rajoitetaan valitusoikeutta käräjäoikeudesta hovioikeuteen? Katso hallituksen esitys (HE) 105/2009 vp. Lakivaliokunnan mietintö esityksestä valmistunee heti pääsiäispyhien jälkeen.

14. Nissinen edeltäjä Matti Kuusimäki harrasti virassa olleessaan vuosikaudet samantyyppistä muutoksenhakuoikeuteen kohdistuvaa narinaa, joka näyttää nyt periytyneen viran mukana Nissiselle. Myös Kuusimäki vaahtosi aina ja jokaisessa mahdollisessa paikassa, että Suomessa muutoksenhakuoikeus on liian väljää ja että hovioikeudet tutkivat tarpeettomasti kaikenmaailman turhia valituksia. Kuusimäen tarkoitus oli yksinkertaisesti vain keventää syyttäjien "työtaakkaa."

15. Kun Kuusimäki ei onnistunut saamaan virkakautensa aikana juurikaan lisää syyttäjän virkoja, hän katsoi asiakseen tehdä parhaansa, että syyttäjien työtä vähennettäisiin kaikin mahdollisin tavoin. Yhtenä esimerkkinä tästä vaikkapa käräjäoikeuden kirjallinen menettely, jossa ratkaistaan reilu kolmannes kaikista käräjäoikeuteen menevistä rikosjutuista. Ihmisten oikeusturvasta Kuusimäki ei sen sijaan puhunut tässä kohdin mitään. Minusta on kuitenkin selvää, että ihmisten oikeusturva heikkenee huomattavasti, jos heidän valitusoikeuttaan ensimmäisen oikeusasteen ratkaisuista toiseen oikeusasteeseen rajoitettaisiin.

16. On syytä muistaa, että valitusoikeutta hovioikeudesta KKO:een on jo vanhastaan rajoitettu niin, että vain noin 6-7 prosenttia hovioikeuksista KKO:een tehdyistä valituksista otetaan valitusluvan myöntämisen jälkeen tutkittavaksi. Onkohan Nissisen tarkoituksena, että valitusoikeutta käräjäoikeudesta hovioikeuteen tulisi rajoittaa samalla tavalla?

17. Matti Nissinen edellä mainittu lausunto oli minusta selkeä limbo ja rimanalistus. Nissisen virkakausi ei alkanut kovin kunniakkaissa merkeissä. Kyllä Nissisen pitäisi keksiä jotain muuta puhuttavaa. Hänen pitäisi puhua syyttäjien työstä, syyteharkinnasta sekä niihin liittyvistä epäkohdista sekä yrittää saada lisää niitä syyttäjän virkoja. Siinä olisi hänelle työmaata ensialkuun aivan riittävästi.

189. Hovioikeusprosessin uudistaminen, osa II: yleisiä näkökohtia jatkokäsittelyluvasta

Turun hovioikeus toimii Akatemiatalossa

1. Aluksi pari täydennystä edelliseen blogiin. - Ruotsalaisten hovioikeuksia koskevia tuoreita tilastotietoja löytyy Domstolsverketin vuosikertomuksesta (årsredovisning) 2008, www.domstol.se. Ruotsin kuuteen hovioikeuteen saapui vuonna 2008 yhteensä 23 632 asiaa ja hovioikeudet ratkaisivat samana vuonna 24 128 asiaa. Suomen kuuteen hovioikeuteen vuonna 2008 saapuneiden asioiden kokonaismäärä oli 11 400 ja hovioikeudet ratkaisivat samana vuonna yhteensä 11 547 asiaa. Ruotsin hovioikeudet siis todella käsittelevät ja ratkaisevat kaksi kertaa enemmän asioita kuin suomalaiset hovioikeudet.

2. Suomessa hovioikeustuomareita (siis presidentit, laamannit ja hovioikeudenneuvokset) oli vuonna 2008 yhteensä 180, esittelijöitä (asessorit ja viskaalit) 164 ja kansliahenkilökuntaa (sihteerit, kanslistit, haastemiehet jne.) 174 henkilöä eli henkilöstön kokonaismäärä oli 518. - Ruotsin kuudessa hovioikeudessa oli vuonna 2008 yhtä monta vakinaisen tuomarin virkaa kuin Suomessakin eli 180. Ei-vakinaisia tuomareita eli asessoreja ja viskaaleja, jotka myös Ruotsissa toimivat esittelijöinä ja voivat eräin edellytyksin osallistua suomalaiskollegojensa tavoin myös asioiden ratkaisemiseen, oli vuonna 2008 myös 164 eli taas tismalleen yhtä paljon kuin Suomessa. Kanslia- yms. henkilökuntaa oli Ruotsin hovioikeuksissa 244 eli jokin verran enemmän kuin Suomessa. Ruotsin kuuden hovioikeuden henkilöstön kokonaismäärä oli 588 henkeä.

3. Ruotsalaiset hovioikeudet käsittelevät riita- asioista kolmanneksen ja rikosasioista kaksikolmannesta suullisessa pääkäsittelyssä; tarkempia lukuja en ole löytänyt. Ruotsissa toimitetaan pääkäsittelyjä etenkin riita-asioissa selvästi enemmän kuin Suomessa. Meillä hovioikeudet ratkaisivat riita- ja rikosasioita vuonna 2008 pääkäsittelyssä 31 prosentissa kaikista tapauksista. - Nämä luvut kertovat minusta aika selvää kieltä kahden naapurimaan hovioikeuksissa vallitsevasta tehokkuuserosta. Jos tilastotiedot ovat vertailukelpoisia, mitä ei liene syytä epäillä, pitäisi Suomessa tulla toimeen kuuden hovioikeuden sijasta kolmella hovioikeudella ja 180 vakinaisen hovioikeustuomarin asemesta sadalla tuomarilla, jos hovioikeudet toimisivat yhtä tehokkaasti kuin Ruotsissa.

4.Jatkokäsittelylupajärjestelmää - taas kovin pitkä ja kankea juridinen termi - pidetään hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp) hovioikeusuudistuksen keskeisimpänä asiana. Tämä ilmenee myös oikeusneuvos Kari Kitusen puheenjohdolla istuneen komitean mietinnöstä (KM 2008:3), jolle on annettu nimeksi "jatkokäsittelylupa hovioikeudessa". Hovioikeuden uudistamista koskeva hanke pitää kuitenkin sisällään monia muitakin asioita, ennen muuta hovioikeuden pääkäsittelyä koskevien säännösten uudistamisen, jonka tarkoituksena on rajoittaa asioiden viemistä pääkäsittelyyn. Myös jatkokäsittelyluvalla tähdätään osaksi sanotun tavoitteen toteutumiseen.

5. Oikeusministeriö pyysi komitean mietinnöstä lausunnot yhteensä lähes 40 tuomioistuimelta, viranomaiselta, järjestöltä ja tutkijalta. Lausuntotiivistelmä on julkaistu oikeusministeriön julkaisusarjassa OMLS 2009:2. Opuksessa on mainittu myös joitakin tämän kirjoittajan ajatuksia ja ehdotuksia.

6. Jatkokäsittelylupa tarkoittaa sitä, että vähäisemmiksi katsotuissa asioissa valituksen tehnyt asianosainen ei saa asiaansa hovioikeuden tutkittavaksi, jollei hovioikeus myönnä siihen lupaa; jostakin syystä KM:stä 2008:3 tai HE:stä ei löydy tarkkaa jatkokäsittelyluvan määritelmää. Muutoksenhakuoikeus käräjäoikeuden tuomioista ja päätöksistä säilyy periaatteessa rajoittamattomana, mutta vähäisiksi tai vähäarvoisiksi (tämän sanan käyttöä esitöissä vältetään) luokitelluissa asioissa asian käsittely voi tyssätä hovioikeuden kielteiseen lupapäätökseen. Vaikka lakiesityksessä yritetään muuta vakuuttaa, järjestelmä merkitsee valittajan muutoksenhakuoikeuden tosiasiallista kaventumista ja rajoittamista: jos valituslupaa ei myönnetä, hovioikeus ei tutki asianosaisen asiaa enemmälti.

7. Hallituksen esityksessä on uhrattu parikymmentä sivua vakuuttelulle, jonka mukaan jatkokäsittelylupajärjestelmä ei ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tai Suomen perustuslain 21 §:n oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien säännösten vastainen. Perustuslakivaliokunta kuulee tästä kysymyksestä joukon korkeasti oppineita valtiosääntö- ja muitakin asiantuntijoita. Tämä on tavallaan turhaa, sillä käytännössä ei liene epäilystäkään siitä, että uudistus olisi ihmisoikeuksien tai perustuslain vastainen; niiden mukaan muutoksenhakuoikeuteen voidaan säätää lailla "vähäisiä poikkeuksia." Mutta kokonaan eri asia on, että muutoksenhakuoikeuden rajoituksen myötä valittajan oikeusturva saattaa tosiasiallisesti heikentyä.

8. Jatkokäsittelylupa eroaa KKO:ssa käytössä olevasta valituslupajärjestelmästä, vaikka kummankin idea on pohjimmiltaan sama: valitusoikeuden rajoittaminen ja tuomioistuimen työn keventäminen, jotta oikeus voisi keskittyä paremmin päätehtäväänsä. KKO:n kohdalla asia onkin ymmärrettävä, sillä KKO toimii ennakkopäätösinstanssina, sitä vastoin hovioikeuden osalta järjestelmää on paljon hankalampi perustella. Ideana kuitenkin on, että hovioikeuksien voimavaroja yritetään lupajärjestelyn avulla kohdentaa asian laadun ja merkityksen kannalta juridisesti merkityksellisten ja vaikeiden asioiden tutkintaan. Hovioikeuksien käsittelyjä pyritään kohdentamaan asioihin, joissa on todellista oikeussuojan tarvetta, samalla pyritään lyhentämään hovioikeuksien käsittelyaikoja.

9. Hovioikeuksiin ehdotettiin jo vuonna 1998 voimaan tulleen hovioikeusuudistuksen yhteydessä erityistä muutoksenhakulupajärjestelmää. Ehdotus perustui komitean mietintöön 1999:20 ja HE:een 33/1997 vp. Eduskunta ei kuitenkaan hyväksynyt esitystä. Eduskuntakäsittelyssä (lakivaliokunnan mietintö 19/1997 vp ja perustuslakivaliokunnan mietintö 9/1997 vp) katsottiin, ettei ehdotettu muutoksenhakulupajärjestelmä sopinut vaikeuksitta suomalaiseen oikeusperinteeseen. Järjestelmä miellettiin muutoksenhakuoikeuden rajoitukseksi, mitä se - puhutaan mitä puhutaan - onkin.

10. Muistan, miten eduskunnan lakivaliokunta uskoi tässä asiassa erityisesti Vaasan hovioikeuden silloista presidenttiä Erkki Rintalaa, joka isännän äänellä ja ottein jyrähteli valiokunnassa asiantuntijoita kuultaessa lakiesitystä vastaan. Itse annoin sivustatukea Rintalalle. Tämän jälkeen muutoksenhakulupaa ajaneet muiden hovioikeuksien presidentit ja oikeusministeriön kiukustuneet virkamiehet panivat vireille seulontajärjestelmää koskevan hankkeen, joka tuli sitten voimaan vuonna 2003. Olen jälkeenpäin ajatellut, että jos tämä (siis seulontajärjestelmä) olisi ollut tiedossa, niin vuonna 1997 olisi kyllä ollut parempi hyväksyä esitetty muutoksenhakulupajärjestelmä.

11. Erilaisten valitus- tai muutoksenhakulupajärjestelmien sekä seulontajärjestelmien heikkous on muun muassa siinä, että niissä asioita ratkaisevat tuomarit päättävät myös siitä, mitkä jutut läpäisevät lupa- tai seulontakynnyksen ja otetaan asiallisesti tutkittaviksi. Kun tuomari karsii tällä tavalla juttuja, hän samalla pyrkii sääntelemään ja rajoittamaan omaa työmääräänsä. Kun ihminen on, kuten tiedämme, heikko ja raadollinen ("liha on heikko"), ja kun tuomarikin on loppujen lopuksi vain ihmispoloinen, vaikuttavat inhimilliset ja mukavuustekijät ja tuomarin halu säännellä työmääräänsä siihen, kuinka suuri osa valituksista otetaan varsinaiseen ja lisätyötä edellytettävään tutkintaan. Tämä tuli selkeästi näkyviin seulontamenettelyn alkuaikoina (2005-2006), jolloin hovioikeustuomarit omaa työtään keventääkseen yrittivät kiertää seulontasäännöksiä ja seuloa jatkokäsittelystä myös sellaisia asioita, joissa lain eli OK 26:15:n selvän sanamuodon mukaan on toimitettava suullinen pääkäsittely. Viittaan blogiin 114/19.6.-09.

12. Mitä enemmän juttuja seulotaan tai jätetään ilman valituslupaa, sitä helpommaksi tuomareiden työ muodostuu. Tuomarien ei itse asiassa pitäisi osallistua juttujen seulontaan ja valitusluvista päättämiseen. Toisaalta olisi epätaloudellista ja -tarkoituksenmukaista, että oikeuslaitokseen pitäisi perustaa erityinen elin, joka käsittelisi ja ratkaisisi pelkästään valitus- tai muutoksenhakulupa-asioita.

13. Voimassa oleva hovioikeuden seulontajärjestelmä on ehdotettua jatkokäsittelylupaa oikeudenmukaisempi, sillä sen mukaan kaikki valitusasiat jutun laatuun katsomatta ovat ainakin muodollisesti järjestelmän piirissä ja samalla viivalla, kun hovioikeus päättää, onko syytä ottaa valitus, kuten laissa asia ilmaistaan, "enempään tutkintaan." Jos seulontavaiheessa on aivan ilmeistä, että käräjäoikeuden ratkaisu tai siellä noudatettu menettely ei ole virheellinen, päättyy asian käsittely - asian laatuun siis periaatteessa katsomatta - tämän seikan toteamiseen ja siihen, että valitus seulotaan jatkokäsittelystä.

13a. Seulontajärjestelmän ongelma oli aluksi siinä, että hovioikeustuomarit eivät osanneet käyttää sitä eli soveltaa lakia oikein, vaan yrittivät kiertää seulonnan avulla pääkäsittelyn pitämiseen velvoittavia säännöksiä. Sitten kun tuomarit KKO:n lukuisten ennakkopäätösten jälkeen saatiin vihdoin oivaltamaan, mistä oikein on kysymys, ja ovat nyt soveltaneet lakia oikein, rientää lainsäätäjä "kehiin" ja aikoo lakkauttaa seulonnan kokonaan ja korvata sen kokonaan uudella järjestelyllä, joka on muutoksenhakijoiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta arveluttava. Aika käsittämätöntä! Tämä on yksi osoitus siitä, miten tempoilevaa ja arvaamatonta oikeuspolitiikka ja erityisesti tuomioistuimia ja oikeuslaitoksia koskeva uudistamistyö Suomessa oikeastaan on.

14. Ehdotettu jatkokäsittelylupa sitä vastoin asettaa, vaikkei se olekaan tarkoitus, muutoksenhakijat tosiasiallisesti eriarvoiseen asemaan, koska järjestelmää sovelletaan ainoastaan rahamäärältään tai rangaistusseuraamukseltaan vähäarvoisissa tai oikeastaan sellaisiksi katsottavissa asioissa. Käytännössä kuitenkin muutkin kuin taloudelliset ja rikoksen vakavuuteen perustuvat näkökohdat voivat olla asianosaisille tärkeitä. Jatkokäsittelylupa on muutoksenhakijoiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta ongelmallinen järjestelmä. Ongelmana on myös se, että jatkokäsittelystä karsiutuvien juttujen joukkoon jää aina väistämättä myös sellaisia tapauksia, joissa asianosaisen oikeusturva olisi edellyttänyt jatkokäsittelyä ja käräjäoikeuden tuomion muuttamista.

15. Ilmeistä on, että jatkokäsittelylupajärjestelmä tulee vastaväitteistä huolimatta hyväksytyksi, joten tältä kannalta asiassa ei kannata enemmälti revitellä. Järjestelmän soveltamisalassa ja käsittelyluvan edellytyksiä koskevissa säännöksissä on kuitenkin monia korjauksia ja tarkistuksia vaativia kohtia. Mutta kun tästä johdannosta jo tuli näin pitkä ja kun on jo myöhä, on parempi, että käsittelen lakiesityksen yksityiskohtia myöhemmin erikseen. Totean tässä vain, että jatkokäsittelylupajärjestelmä ei ole mikään viisasten kivi, jolla hovioikeuden ongelmat ratkaistaisiin tyyliin simsalabim. Järjestelmä tuo tullessaan joukon uusia ongelmia, joista aiheutuu päänvaivaa hovioikeuksille ja KKO:lle.

16. Lopuksi pari sanaa terminologiasta. Lakiesityksessä omaksuttu käsite "jatkokäsittelylupa" on minusta turhan pitkä ja kankea. Vielä "hirvittävämpi" on lakiesityksen perusteluissa jo heti ensimmäisellä sivulla mainittu ja toistettu termi "jatkokäsittelylupajärjestelmä." Se asettuu kamaluudessaan samaan kategoriaan käsitteiden "valtakunnansyyttäjänvirasto," "apulaisvaltakunnansyyttäjä" ja "syyttämättäjättämispäätös" kanssa; onneksi apulaisvaltakunnansyyttäjällä ei ole omaa virastoa, sillä silloin tosi pitkä yhdyssana muodostuisi.

17. Kun sana "valituslupa" on jo käytössä KKO:ssa, sitä ei ole ilmeisesti tämän vuosi haluttu ottaa käyttöön hovioikeuden lupajärjestelmässä. Mutta sen sijasta lakiin olisi voitu, ja voidaan vieläkin, hyväksyä sana "muutoksenhakulupa," jota käytettiin vuonna 1997 eduskunnalle annetussa hallituksen esityksessä (HE 33/1997 vp); se olisi pituudestaan huolimatta jatkokäsittelylupa-sanaa paljon luontevampi käsite. Termissä jatkokäsittelylupa on kyse yksinomaan tietynlaisten mielikuvien luomisesta, asiallisesti kyseinen järjestely ei juuri poikkea vuoden 1997 lakiesitykseen sisältyneestä muutoksenhakulupajärjestelmästä. Järjestelmässä on kuitenkin olennaista se, otetaanko asianosaisen valitus hovioikeudessa asiallisesti tutkittavaksi ns. täystutkinnassa vai todetaanko vain, että luvan myöntämisen ja täystutkinnan edellytyksiä ei ole olemassa. Tällöin olisi rehellistä puhua jäljempänä mainitusta tutkintaluvasta.

18. Esimerkkiä voitaisiin ottaa tässä suhteessa Ruotsin laista, jossa on käytössä lyhyt ja luontevan tuntuinen termi "tutkintalupa" (tutkimislupa), prövingstillstånd; sillä tarkoitetaan samaa asiaa, mistä jatkokäsittelyluvassakin on kysymys. Suomalaiset lainvalmistelijat ovat mahdollisesti ajatelleet, että sana "tutkintalupa" ei kuvaa riittävän tarkasti sitä, mistä asiassa on kysymys. Juridisen kielen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä seurata orjallisesti arkikieltä eikä käyttää sanoja samassa merkityksessä kuin niitä käytetään yleiskielessä. On monia sanoja, joita käytetään juridiikassa hieman eri merkityksessä kuin yleiskielessä. Esimerkiksi sanoja "myöntäminen" ja "tunnustaminen" käytetään yleiskielessä toistensa synonyymeinä, mutta juridiikassa nämä kaksi sanaa merkitsevät eri asioita.

19. Suosittelen siis lakiin termiä tutkintalupa/prövningstillstånd, jos lakiesitys tältä osin asiallisesti hyväksytään. - Ruotsiksi termi jatkokäsittelylupa on "tillstånd till fortsatt handlägging." Jättekiva!

188. Hovioikeusprosessin uudistaminen, osa I: tilastotietoja hovioikeuksista

Eestin ylin tuomioistuin Riigikohus Tartossa

Yhteenveto tämän blogin sisällöstä:

Viiden miljoonan asukkaan Suomessa on kuusi hovioikeutta eli yhtä monta kuin 10 miljoonan asukkaan Ruotsissa. Molemmissa maissa on 180 vakinaista hovioikeustuomaria. Ruotsalaisten hovioikeuksien tehokkuutta osoittaa, että ne käsittelevät vuosittain kaksi kertaa enemmän asioita kuin suomalaiset hovioikeudet. Ruotsissa hovioikeudet toimittavat lisäksi paljon enemmän pääkäsittelyjä kuin hovioikeudet Suomessa. Ruotsalaiset hovioikeudet tai tuomarit eivät koskaan marise tai valita pääkäsittelyjen määrää, kun taas suomalaiset tuomarit ja hovioikeudet marisevat aina ja jatkuvasti asiasta ja väittävät, että pääkäsittelyjä toimitetaan usein aivan turhaan. Ruotsin vuoden 2008 hovioikeusuudistuksessa ei rajoitettu pääkäsittelyjä, mutta toisaalta todistelun vastaanotto hovioikeudessa voidaan korvata joko kokonaan tai osaksi uudelle videotekniikalla. Suomessa sanottua uudistusta ei aiota toteuttaa, vaan meillä aiotaan rajoittaa asianosaisten valitusoikeutta vielä enemmän kuin Ruotsissa on tehty ja rajoittaa samalla asianosaisten oikeutta saada asiansa tutkituksi julkisessa ja suullisessa käsittelyssä.
-----

1. Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä hallituksen lakiesitys muutoksenhakua käräjäoikeudesta koskevaksi lainsäädännöksi (HE 105/2009 vp). Lakivaliokunta on pyytänyt lakiesityksestä perustuslakivaliokunnan lausunnon ja tämän jälkeen lakivaliokunta käsittelee asiaa ja kuulee asiantuntijoita viikolla 48 ja antaa mietintönsä eduskunnan täysistuntoa varten.

2. Hallituksen lakiesityksen lähetekeskustelu oli eduskunnassa 8.9.2009 (ptk 72/2009 vp). Asian tiimoilta käytiin aika vilkasta keskustelua, jossa oikeusministeri Brax joutui hieman puolustuskannalle. Keskustelussa ilmeni, että edustaja Jacob Söderman ym. ovat tehneet lakialoitteen LA 63/2009 vp, joka on lakiesitystä koskeva rinnakkaisaloite. Aloitteen mukaan käräjäoikeudessa todistelutarkoituksessa kuultujen henkilöiden lausunnoista tehtäisiin kuva- ja äänitallenne, jota hovioikeus käyttäisi pääkäsittelyssään todistelun uskottavuusarvioinnin perusteena. Mallia otettaisiin tässä suhteessa siis Ruotsista, jossa vastaavanlainen moderniin oikeudenkäyntiin (EMR, En modernare rättegång) perustuvan järjestely on ollut käytössä marraskuusta 2008. HE 105/2009 ei sen sijaan sisällä säännöksiä sanotunlaisesta todistelun vastaanottamisesta videon välityksellä.

3. Tähän videointitodisteluun ja yleensä valitusasian käsittelyyn hovioikeudessa on tarkoitus palata yksityiskohtaisesti tämän kirjoitussarjan kolmannessa osassa. Tässä ensimmäisessä osassa tarkastelen hovioikeuksien toimintaa tilastotietojen ym. aineiston valossa. Ennen kuin uudistamisesta voidaan puhua, on hyvä tietää, millaisessa ympäristössä hovioikeudet toimivat.

4. Hovioikeus (HO) on yleisten tuomioistuimien hierarkiassa järjestyksessä toinen oikeusaste. Se toimii valitusasteena haettaessa muutosta alioikeuden eli käräjäoikeuden (KO tai KäO) riita-asioissa ja rikosasioissa annettuihin tuomioihin ja päätöksiin. Ensimmäisenä oikeusasteena hovioikeus käsittelee ainoastaan valtio- ja maanpetosasioita sekä tuomareiden virkasyyteasioita, joiden lukumäärä on hyvin vähäinen. Hovioikeuden ratkaisusta saa hakea muutosta korkeimmalta oikeudelta (KKO), jos KKO myöntää valitusluvan.

5. Hovioikeusprosessia on muutettu viime vuosikymmeninä hämmästyttävän usein, merkittävämpiä muutoksia lakiin (oikeudenkäymiskaari, OK 25 ja 26 luvut) on tehty noin viiden vuoden väliajoin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tehty kaksi laajaa uudistusta (1998 ja 2003). Tätä ennen hovioikeusmenettelyä muutettiin vuonna 1992. Aiemmin hovioikeudet käsittelivät ja ratkaisivat lähes kaikki asiat kirjallisessa menettelyssä (esittelymenettelyssä) asiakirja-aineiston eli alioikeuden ratkaisun ja pöytäkirjan sekä hovioikeudelle tehdyn kirjallisen valituksen ja siihen annetun vastauksen perusteella. Asianosaiset ja heidän avustajansa eivät saa olla läsnä esittelymenettelyssä, yleisöstä puhumattakaan.

6. Vuonna 1998 voimaan tulleen uudistuksen tarkoituksena oli muuttaa kirjallinen hovioikeusmenettely sellaiseksi, että se sopi yhteen jo aiemmin 1990-luvulla uudistetun suullisen, välittömän ja keskitetyn alioikeusmenettelyn kanssa ja että se täytti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asettamat vaatimukset. Uudistuksen seurauksena hovioikeudet ovat toimittaneet suullisia pääkäsittelyjä noin 20-30 prosentissa asioista. Vuonna 2004 hovioikeuksissa otettiin käyttöön erityinen seulontamenettely, jossa hovioikeus ensin valituksen ja vastauksen sekä käräjäoikeuden ratkaisun perustella päättää, otetaanko valitus enempään tutkintaan. Seulontamenettelyyn joutuvat kaikki valitusasiat. - Olen ruotinut seulontaa laajasti blogissa 114/19.6.2009, löytyy tunnisteen "seulontamenettely" kohdalta.

7. Ennen kuin ryhdyn tutkailemaan lähemmin eduskunnassa olevaa hallituksen lakiesitystä, on paikallaan tarkastella hieman tilastotietoja hovioikeuden henkilöstöstä, asiamääristä sekä käsittelytavoista ja -ajoista. Kyse on siitä, mitä hovioikeudet oikein tekevät ja millaisilla resursseilla. Jos näissä kohdin ei ole ongelmia, ei suurempia muutostarpeita pitäisi esiintyä, sillä onhan edellisestä hovioikeusuudistuksesta kulunut vasta 5-6 vuotta.

9. Suomella ja Ruotsilla on myös oikeus- ja tuomioistuinlaitoksen osalta pitkät yhteiset perinteet. Autonomian ja itsenäisyyden aikana Suomessa on otettu oikeudenkäyntimenettelyn ja tuomioistuinorganisaation kehittämisen osalta usein mallia Ruotsista. Tämä koskee myös hovioikeuksia ja hovioikeusprosessin kehittämistä. Vuoden 2003 seulontamenettely muodostaa kuitenkin tässä suhteessa poikkeuksen, sillä Ruotsin hovioikeuksissa ei ole seulontamenettelyä. Seulonnan osalta Suomi otti mallia Norjasta, ja osaksi juuri tämän vuosi uudistuksessa kävikin "hassusti", kuten olen blogissa 19.6.-09 kertonut. Suomessa ei ymmärretty, että norjalainen tuomioistuinlaitos ja muutoksenhakusysteemi poikkeaa olennaiselta osin meikäläisestä järjestelmästä. Se, mikä sopii Norjaan, ei välttämättä istu suomalaiseen järjestelmään, ja seulontamenettelyssä tämä juuri nähtiin. (Yritin kyllä varoitella tästä jo seulontamenettelyä valmisteltaessa, mutta innostus oikeusministeriössä ja hovioikeuksissa oli niin kova, että varoitukset kaikuivat kuuroille korville.)

10. Kuten sanottu, Ruotsissa tuli vuosi sitten eli 1.11.2008 voimaan laajahko hovioikeusuudistus (SFS 2005:683, katso lainsäädännön esitöistä Regerings proposition 2004/05:131: En modernare rättegång - reformering av processen i allmän domstol). Suomen hovioikeuksiin esitetään hallituksen lakiesityksessä 105/2009 melko tavalla samanlaista muutoksenhakulupajärjestelmää, jollainen Ruotsissa on ollut rikosjutuissa käytössä jo parikymmentä vuotta. Tämän vuoksi seuraavassa on syytä esitellä joitakin tilastotietoja myös Ruotsin hovioikeuksista.

11. Suomessa on kuusi hovioikeutta, jotka ovat ikärjestyksessä (suluissa perustamisvuosi):

- Turun HO (1623),

- Vaasan HO (1776),

- Itä-Suomen (Kuopio 1945, sen edeltäjä oli 1839 perustettu Viipurin HO),

- Helsingin HO (1952),

- Kouvolan HO (1978) ja

- Rovaniemen HO (1979).

12. Kun otetaan huomioon kunkin hovioikeuden vuonna 2008 ratkaisemien asioiden kokonaismäärä, hovioikeudet asettuvat seuraavaan suuruusjärjestykseen:

- Helsingin HO 3 516 asiaa

- Turun HO 2 854

- Vaasan HO 1 564

- Itä-Suomen HO 1 233

- Kouvolan HO 1 279

- Rovaniemen HO 1 101

Pinta-alaltaan Rovaniemen HO:n tuomiopiiri on selvästi suurin.

13. Ruotsissa on myös kuusi hovioikeutta: Svea hovrätt (Tukholma, 1614), Göta hovrätt (Jönköping, 1634), Hovrätten över Skåne och Blekinge (Malmö, ), Hovrätt för Västra Sverige (Göteborg), Hovrätteen för Nedre Norrland (Sundsvall) ja Hovrätten för Övre Norrland (Uumaja).

14. Ruotsi on Suomea suurempi valtio sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan. Ruotsin pinta-ala on noin 450 000 neliökilometriä, Suomen "vain" 338 500. Ruotsin väkiluku on noin 9,3 miljoonaa, Suomen 5,4 miljoonaa henkeä. Miksi siis Suomessa tarvitaan yhtä monta hovioikeutta kuin puolta suuremmassa naapurimassamme? Tätä olen usein julkisestikin ihmetellyt, mutta en ole tähän mennessä milloinkaan saanut esimerkiksi oikeusministeriöltä tai hovioikeuksilta minkäänlaista vastausta kysymykseen. Olisiko niin, ettei meillä todellisuudessa tarvittaisikaan näin montaa hovioikeutta, mutta mitäs väliä siitä, pääasia, että saadaan uusia virkoja ja uusia hovioikeuden presidenttejä! No, nyt tiettävästi joku toimikunta istuu ja pohtii tuomioistuinorganisaatiota ja sitä, voidaanko jokin tai jotkut hovioikeuksista lakkauttaa. Käräjäoikeusverkkoahan supistetaan 1.1.2010 lukien todella rajusti, sillä käräjäoikeuksien lukumäärä putoaa 51:stä 27:ään. Tuntui siltä, että Suomeen riittäisi hyvin neljä hovioikeutta.

15. Johtuisiko hovioikeuksien suuri lukumäärä siitä, että suomalaiset ovat luonteeltaan ruotsalaisia riidanhaluisempia, jolloin tuomioistuimiin ja siis myös hovioikeuksin tulisi enemmän juttuja kuin Ruotsissa? Vastaus on kielteinen. Vuonna 2008 Suomen kuusi hovioikeutta käsittelivät nimittäin yhteensä 11 539 asiaa. Sen sijaan Ruotsin kuusi hovioikeutta käsittelivät samana vuonna kaksi kertaa enemmän asioita eli runsaat 22 000 asiaa. Asioiden lukumäärä on hyvin suhteessa maiden asukaslukuun.

16. Onko Ruotsin hovioikeuksissa siten myös tuplaten tuomareita ja muuta henkilökuntaa suomalaisiin hovioikeuksiin verrattuna? KKO:n kotisivuilla julkaistun yleisten tuomioistuimien vuosikertomuksen mukaan Suomen hovioikeuksissa oli vuonna 2008 henkilökuntaa yhteensä 518 henkeä. Tästä määrästä tuomareita (presidentit, hovioikeudenlaamannit ja hovioikeudenneuvokset) oli 180, esittelijöitä (viskaalit ja asessorit) 164 ja kansliahenkilökuntaa 174. - Lautamiehet eivät Suomessa osallistu hovioikeuden tuomitsemistoimintaan.

17. Ruotsin hovioikeuksien henkilökunnan määristä en löytänyt tähän hätään tarkkoja tietoja. Domstolsverketin tammikuussa 2009 päivitetyltä sivustolta ilmeni, että Ruotsin kuuden hovioikeuden henkilökunnan (tuomarit, asessorit, viskaalit, kanslistit ym.) kokonaismäärä on noin 700 henkeä. Kansliahenkilökuntaa Ruotsissa on enemmän kuin Suomessa. Mutta kaikkein mielenkiintoisin tieto tässä yhteydessä on se, että Ruotsin hovioikeuden palveluksessa olevien tuomareiden (siis presidentit, laamannit ja hovioikeudenneuvokset) lukumäärä on tismalleen sama kuin Suomessa eli 180. (Ruotsin hovioikeuksissa on lisäksi 600 lautamiestä, mutta heitä ei ole laskettu edellä mainittuun kokonaismäärään. Rikosjutussa Ruotsin HO:n kokonpano on 3+2 eli kolme ammattituomaria ja kaksi lautamiestä, jos asiassa myös käräjäoikeuden kokoonpanoon on kuulunut lautamiehiä).

18. Mistähän mahtaa johtua, että Ruotsin hovioikeudet kykenevät 180 tuomarin voimin käsittelemään vuosittain kaksi kertaa enemmän asioita kuin Suomen 180 hovioikeustuomaria? Ruotsissa hovioikeudet käsittelevät siis runsaat 22 000 asiaa, Suomessa vain 11 500 asiaa.

19. Löytyisikö selitys kenties hovioikeuden pääkäsittelyjen määristä. Suomessahan hovioikeudet ovat aina valittaneet ja valittavat edelleen, että hovioikeuksien työ on raskasta ja ratkaisut viipyvät siksi, että hovioikeus joutuu pitämään paljon pääkäsittelyjä ja jopa aivan turhissakin tapauksissa. Eduskunnan lakivaliokunnan eteen marssivat varmaan tälläkin uudistuskierroksella kuultaviksi kaikkien kuuden hovioikeuden presidentit, jotka oikein kuorossa valittavat asiaa ja vaativat (valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäen "säestyksellä" varmaankin), että nyt näille pääkäsittelyille on vihdoin saatava stoppi! Hovioikeuksien ja niiden presidenttien mukaan pääkäsittelyyn menevä juttu vielä paljon enemmän aikaa kuin kirjallisessa esittelymenettelyssä ratkaistava juttu. Pääkäsittelyjen määrissä olisi siis syy hovioikeusprosessin tehottomuuteen.

20. Suomen hovioikeudet toimittavat nykyään pääkäsittelyn noin 30 prosentissa asioista, vuonna 2008 tuo luku oli 31 %. En onnistunut löytämään tietoja siitä, mikä on Ruotsin hovioikeuksien toimittamien pääkäsittelyjen osuus kaikista hovioikeuden käsittelemistä riita-ja rikosasioista. Tämä tieto olisi tietenkin pitänyt mainita HE:stä 105/2009 vp tai edes sitä edeltäneestä lainvalmistelutyöstä eli oikeusneuvos Kari Kitusen johtaman komitean mietinnöstä KM 2008:3, mutta niistä tieto ei vain jostakin syystä käy ilmi. Kenties kyseinen tieto ja vähän muutakin vertailutietoa on jätetty tarkoituksellisesti ottamatta komitean mietintöön samoin kuin hallitukseen esitykseen. (Ottakoot lausunnonantajat, asiantuntijat ja kansanedustajat itse selville nämä vertailuluvut, jos asia heitä kiinnostaa, miksi me lähtisimme niitä paljastamaan, tiedot voisivat vain sotkea selvät pasmat!).

21. Ruotsin ja Suomen lait eroavat lähtökohtaisesti ja olennaisesti sikäli toisistaan, että Ruotsissa hovioikeuskäsittely on pääsääntöisesti suullista, Suomessa sen sijaan kirjallista. Ruotsissa kirjallinen menettely tulee kysymykseen vain laissa mainituin edellytyksin, Suomessa sen sijaan suullisen käsittelyn edellytykset ovat tarkoin laissa säännellyt; ettei vain noita (kirottuja) suullisia pidettäisi tarpeettomasti! Aiemmista lakien esitöistä muistan, että Ruotsin hovioikeudet toimittavat suullisen pääkäsittelyn varovaisen arvion mukaan noin 60-70 prosentissa asioista. En usko, että suullisten käsittelyjen lukumäärä olisi nyttemmin mitenkään radikaalisti alentunut. Ruotsin hovioikeudet siis toimittavat tuplasti enemmän suullisia käsittelyjä, mutta tämä ei tunnu ruotsalaisten hovioikeustuomareiden tehokkuutta lainkaan heikentävän. Päin vastoin, ruotsalaiset hovioikeustuomarit käsittelevät kaksi kertaa enemmän asioita kuin suomalaiset kollegansa.

22. Hovioikeuksien käsittelyajoista sen verran, että Suomessa hovioikeuksien käsittelyajat on jonkin verran lyhentyneet aiemmista vuosista. Kun vuonna 2005 asioiden keskimääräinen käsittelyaika hovioikeuksissa oli 7,9 kk vuonna 2005, 7,7 kk vuonna 2006 ja 7,6 kk vuonna 2007, oli keksimääräinen käsittelyaika vuonna 2008 laskenut tasan 7 kuukauteen. Minusta keskimääräiset käsittelyajat ovat sangen siedettäviä, eri asia sitten on, että joukkoon mahtuu myös todella kauan vireillä olevia juttuja. Esittelystä eli kirjallisessa käsittelyssä ratkaistuissa asioita keskimääräinen käsittelyaika oli 6,1 kk ja pääkäsittelyssä ratkaistuissa asioissa 10,5 kk. - Ruotsin hovioikeuden käsittelyajoista minulla ei ole tietoa. Tämä tieto on varmaankin ollut oikeusneuvos Kitusen johtaman komitean (KM 2008:3) sekä oikeusministeriön tiedossa, mutta sen enempää komitean mietinnössä kuin hallituksen lakiesityksessäkään näitäkään tietoja ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa eli ne päätetty salata myös kansanedustajilta.

23. Mutta tärkeintä tässä kohdin on huomata se tuntuva ero, joka Suomen ja Ruotsin hovioikeuksien tehokkuuden suhteen näyttäisi ilmenevän. Vaikka hovioikeustuomarien lukumäärä on kummassakin maassa samansuuruinen, pystyvät Ruotsin hovioikeudet ja hovioikeustuomarit käsittelemään ja ratkaisemaan vuosittain kaksinkertaisen määrän asioita suomalaisiin kollegoihinsa verrattuna ja toimittamaan "siinä sivussa" vielä tuplasti enemmän pääkäsittelyjä! Mistä tämä voisi johtua? Tätä suomalaiset hovioikeudenpresidentit ja muut hovioikeustuomarit, KKO, oikeusministeriö tai eduskunnan lakivaliokunta eivät ole tiettävästi julkisesti koskaan pohtineet. Sietäisipä joskus pohtia!

24. Voimme toki arvailla syitä. Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen, että ovatko suomalaiset tuomarit naapurimaansa kollegoitaan laiskempia ja haluttomampia paiskimaan töitä? Onko hovioikeuksien tulostavoitteet mitoitettu liian pieniksi tai valvotaanko niiden toteutumista riittävän tarkasti? Kun kuulostelee tuomareiden ja esittelijöiden juttuja, niin kyllä hovioikeuksissa kuulemaan mukaan paiskitaan töitäkin oikein "niska limassa." Jotkut hovioikeudet ovat jopa saavuttaneet tuloksia ja pystyneet nostamaan vuosittain ratkaistujen asioiden määriä aika tuntuvasti. Mutta pelkästään resurssien puutteesta asia ei voi mitenkään olla kiinni, jos tilannetta verrataan Ruotsiin.

25. Ahkeralta vaikuttava työnteko voi tosiasiassa olla tehotonta, jos se on huonosti suunniteltua ja johdettua. En tiedä, mutta minusta näyttäisi siltä, että juuri tästä on paljolti kysymys myös hovioikeuksien toiminnassa. Hovioikeudet pitävät usein sitkeästi kiinni vanhoista työtavoistaan, malleistaan ja käytännöistään. Hovioikeudet ovat saaneet päättää omista työtavoistaan varsin itsenäisesti. Ne eivät ole halunneet, että niiden työmetodeista ja -tavoista säädetään tarkemmin laissa, vaan tarvittavia säännöksiä on otettu ainoastaan hovioikeuksien työjärjestyksiin.

26. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita valitusasioiden valmistelu, mikä tietävästi edelleen tapahtuu käytännössä usein esittelijävetoisesti ja esittelijän vastuulla. Jäsenet eivät halua puuttua valmisteluun, koska se on perinteisesti kuulunut esittelijöiden tehtäviin ja jäsenet ovat voineet odottaa, että asiat tuodaan heidän eteensä "valmiiseen pöytään" eli esittelijän yksin valmistelemina esittelyyn, jossa päätökset tehdään. Ehdotin jo vuoden 1998 laajan hovioikeusuudistuksen yhteydessä, että lakiin otettaisiin säännökset niin sanotusta valmistelusta vastaavasta jäsenestä ja hänen tehtävistään, mutta ehdotus torjuttiin.

27. Vasta vuonna 2003 lakiin (OK 26:1b.1) otettiin lyhyt säännös, jonka mukaan "asian valmistelusta hovioikeudessa vastaa yksi jäsen (valmistelusta vastaava jäsen). Tämän vvj:n tehtävistä ei kuitenkaan laissa tarkemmin säädetä. Jokaiselle asialle määrätään tietävästi vvj, mutta tämä on usein vain pelkkä muodollisuus, sillä käytännössä asian valmistelee ja siitä myös tosiasiallisesti vastaa yksin esittelijä. Näin olen kuullut kerrottavan. Hovioikeuden presidentin tulisi tietenkin valvoa, että hovioikeuden tuomarit todella ottavat vastuun valmistelusta niin kuin laki edellyttää.

28. Toinen asia, minkä haluan tässä kohta mainita, on hovioikeuksien pääkäsittelyjen suunnittelu ja valmistelu, jossa myös ilmenee epäkohtia. Hovioikeudet ovat käsittäneet asian niin, että jos hovioikeudessa kerran pidetään se (kirottu) pääkäsittely, niin siinä on siten otettava vastaan lähes kaikki se näyttö ja myös henkilötodistelu, joka on otettu vastaan jo käräjäoikeudessa. Jos käräjäoikeus on käsitellyt asiaa vaikkapa viitenä päivänä, niin totta kai hovioikeuden tulee - helkkari soikoon - varata pääkäsittelyä varten vähintään yhtä monta käsittelypäivää, mieluummin enemmän! Ei ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää ja "sisäistää", että tämä ei suinkaan ole hovioikeuden pääkäsittelyn tarkoitus, sillä hovioikeus voi pitää käräjäoikeuden pääkäsittelyä huomattavasti suppeamman käsittelyn, jossa ei ole tarpeellista kuulla läheskään kaikkia niitä todistajia, joita on kuultu käräjäoikeudessa.

29. Hovioikeus voi lain mukaan rajoittaa pääkäsittelyssä esitettävää aineistoa ja todistelua, jotta pääkäsittelyssä voitaisiin keskittyä olennaisiin kysymyksiin. Mutta tämä vaatisi tietenkin tarkkaa paneutumista asiaan ja pääkäsittelyn huolellista valmistelua, mihin ei näköjään haluta olla valmiita. Ei siis ole mikään ihme, että hovioikeuden pääkäsittelyt ovat tarpeettoman laajoja ja aikaa vieviä, kun siinä kuullaan usein yhtä laajasti kaikki ne todistajat ja muut henkilöt, joita on kuultu jo käräjäoikeudessa. Hovioikeuden presidenttien tulisi valvoa tätäkin asiaa, se olisi sitä lainkäyttöjohtamista, joka on presidentin tärkein tehtävä.

30. On varmasti monia muitakin asioita, minkä vuoksi hovioikeusprosessin tehokkuudessa on paljon toivomisen varaa. Ehkäpä sellaisia syitä tulee esiin lukijoiden kommenteissa. Lainsäätäjän toivoisi joskus paneutuvan edellä mainitsemiini syihin ja vertailevan hovioikeuksien tilannetta Ruotsin hovioikeuksien tehokkuuteen ja työtapoihin.

31. Näin ei ole kuitenkaan tehty alussa mainitussa HE:ssä 105/009 vp eikä sitä edeltäneessä oikeusneuvos Kari Kitusen puheenjohdolla toimineen komitean mietinnössä KM 2008:3. Hovioikeudet, KKO, oikeusministeriö ja hallitus yrittävät jälleen kerran uudistaa hovioikeusmenettelyä vanhoilla konsteilla - kepulikonsteilla, tekisi mieli sanoa - joista keskeisimpiä ovat a) valitusoikeuden tosiasiallinen kaventaminen ja b) pääkäsittelyjen määrän vähentäminen. Hovioikeuden työtä halutaan keventää ja tässä tarkoituksessa rajoittaa asianosaisten oikeutta saada valituksensa asiallisesti tutkittavaksi. Tässä touhussa ei näytetä paljon välitettävän ihmisten oikeusturvasta.

32. Pitäisi kuitenkin muistaa, että oikeus hakea muutosta ja saada asia myös hovioikeudessa kunnollisesti tutkituksi on keskeinen oikeusturvan tae ja osa perustuslaissa turvattua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

33. Seuraavasa osassa käsittelin HE:ssä 105/2009 vp tehtyä ehdotusta jatkokäsittelyluvasta hovioikeudessa.