Oikeusministeri Johannes Koskinen ehdotti 2002 sovittelijoiksi rauhantuomareita
1. Asianosaiset sopivat riitansa useimmiten keskenään ilman tuomioistuinkäsittelyä. He päätyvät sovintoon joko omin avuin tai asianajajiensa, muiden lakimiesten tai erityisen sovittelijan avustuksella. Suomessa on lukuisia lainsäädäntöön perustuvia julkisvallan sekä elinkeinoelämän ja erilaisten kansalaisjärjestöjen piirissä toimivia sopimusperusteisia lautakuntia tai vastaavia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu edistää konfliktien sovinnollista ratkaisemista. Jotkut lakisääteiset lautakunnat antavat lausuntoja ja suosituksia siitä, miten riita olisi ratkaistava. Viimeksi mainituista elimistä voidaan esimerkkeinä mainita kuluttajariitalautakunta, liikennevakuutuslautakunta ja potilasvahinkolautakunta.
2. Rikosasioiden sovittelua koskee vuonna 2005 annettu laki (RikosSovL). Sen mukaan rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille järjestetään maksutta ja vapaaehtoisuuden pohjalta mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä sovitella asia ja sopia uhrille aiheutuneiden henkisten ja aineellisten haittojen hyvittämisestä. Tämän lain mukaan voidaan sovitella myös riitaa, joka koskee rikoksen perusteella vaadittua vahingonkorvausta. Rikosasian käsittely poliisi- tai syyttäjäviranomaisessa taikka tuomioistuimessa ei estä rikossovittelua. Rikossovittelu tapahtuu oikeusprosessin ja tuomioistuimen ulkopuolella ja kuuluu sosiali- ja terveysministeriön hallinnonalalle. Sitä ei käsitellä tässä enemmälti.
3. Jos yksityisoikeudellista riitaa ei sada sovituksi ilman oikeudenkäyntiä, tarjotaan riitapukareille vielä tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä mahdollisuus sovintoon. Täysimittainen oikeuskäynti, jossa joudutaan kuulemaan todistajia ja esittämään muuta näyttöä, on yleensä hidas ja kallis proseduuri ja päättyy usein siihen, ettei tuomio tyydytä täysin kumpaakaan asianosaista tai ainakaan jutun kokonaan hävinnyttä osapuolta.
4. Maailmalla esiintyy erilaista sääntelyä riita-asian sovittelusta tai sovinnon edistämisestä tuomioistuinprosessin yhteydessä. Pohjoismaissa on käytössä periaatteessa neljä eri tuomioistuinliitännäistä sovittelumallia: 1) sovinnon edistäminen vireillä olevan oikeudenkäynnin yhteydessä, 2) erillinen tuomioistuinsovittelu oikeudenkäynnin ulkopuolella, 3) tanskalainen tuomioehdotus (dommertilkendegivelse) ja 4) norjalainen sovintoneuvosto (forliksråd).
5. Malleista kaksi ensiksi mainittua on käytössä myös Suomessa. Tuomioistuimen sovintoon tähtäävästä menettelystä oikeudenkäynnin sisällä (sovinnon edistämisestä) säädetään OK 5 luvun 26 §:ssä. Tämä riita-asian valmisteluun kytketty menettely on ollut käytössä jo parikymmentä vuotta alioikeusuudistuksen voimaantulosta (1993) lähtien. Jo tätä ennen sovinnon edisäminen, joka voidaan nähdä osana tuomarin prosessinjohtoa, oli käytössä joissakin alioikeuksissa.
6. OK 5:26:n mukainen menettely on luonteeltaan evaluatiivista eli arvioivaa. Tuomari pyrkii edistäämän sovintoa, joka vastaisi mahdollisimman hyvin asiassa esitettyä aineistoa ja aineellista oikeutta, mutta joka samalla tyydyttäisi riidan osapuolia. Sovintoon pyritään siis tavallaan lain mukaista lopputulosta ennakoiden. OK 5:26 on täyttänyt tehtävänsä varsin hyvin, sillä ns. laajoissa riita-asioissa päädytään noin kolmanneksessa tapauksista tuomioistuimen vahvistamaan tai asianosaisten keskenään tekemään sovintoon.
7. Sovinto voi ilmetä myös niin, että asianosaiset sopivat asian keskenään ilman oikeudenkäyntiä tai eivät jatka vireille tulleen asian ajamista oikeudessa. Vuodesta 2011 lähtien myös mainittu tuomioistuimen ulkopuolella tehty yksityinen sovinto voidaan vahvistaa käräjäoikeuden päätöksellä täytäntöönpanokelpoiseksi. Vahvistaminen voi tapahtua siten myös asiassa, jota ei ole pantu oikeudessa riita-asiana vireille. Tuomoistuimen ulkopuolisesta sovittelusta (yksityisestä sovittelusta) ei ole laissa menettelysäännöksiä. Laissa säädetään ainoastaan siitä, mitä edellytyksiä yksityisen sovittelun ja sovinnon tulee täyttää, jotta sen lopputuloksena syntynyt sovinto voidaan vahvistaa oikeuden päätöksellä.
8. Käsitteellä tuomioistuinsovittelu tarkoitetaan kuitenkin yleensä sellaista tuomioistuimen lainkäyttöhenkilöstön eli käytännössä tuomarin johdolla tapahtuvaa sovittelua, jolla ei ole yhteyttä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin. Oikeusteoreetikkojen mukaan ainoastaan tässä sovittelumallissa olisi kyse varsinaisesta ADR-ideologian mukaisesta tai -tyyppisestä (Alternative Dispute Resolution) vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta. Tässä mallissa tai tyypissä ei ole itse asiassa kysymys lainkäytöstä, vaan pääosin epävirallisesta fasilitatiivisesta (auttavasta) sovittelusta. Sovittelu tosin tapahtuu tuomarin johdolla, mutta tuomarin tehtävänä on vain luoda, kuten sanonta kuuluu, "hedelmällinen ja vapautunut ilmapiiri" sovinnolle. Tuomari ei kerro omaa käsitystään siitä, mikä olisi lain mukainen ratkaisu asiassa eikä pyri siihen, että asianosaiset tekisivät aineellista oikeutta mahdollisimman tarkasti vastaavan sovinnon; asianosaisten asianana on "löytää" itse ratkaisu riitaansa. Suomessa sovittelua voidaan hakea myös oikeudelle tehtävällä sovitteluhakemuksella, ts. riita-asian ei tarvitse olla tällöin vielä oikeudessa vireillä. Jos haastehakemus on kuitenkin jo jätetty, prosessi voidaan asianosaisten niin halutessa keskeyttää ja asia siirtää tuomarin johdolla tapahtuvaan sovitteluun.
9. Tuomioistuinsovittelu kuuluu asioihin ja uudistuksiin, jotka on toteutettu Suomessa - poliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen tai poliittisten irtopisteiden saamisen toivossa - sangen nopeassa aikataulussa. Oikeusministeri Johannes Koskinen (Sdp) asetti vuonna 2002 työryhmän, joka valmisteli ehdotuksensa alle vuodessa (OM 2003:26). Ennen työryhmää asettamista ministeri Koskinen uhosi julkisuudessa, että hän aikoo tehdä Suomesta maailman parhaan oikeusvaltion, jossa sovittelulla on keskeinen rooli. Koskinen kertoi, että uudenlaisen sovittelun tarkoituksena on luoda Suomeen eräänlainen rauhantuomarijärjestelmä. Työryhmän ehdotus oli virtaviivainen, mutta suppea ja niukasti perusteltu. Sellaisia seikkoja tai näkökohtia, jotka puhuvat ehdotettua sovittelua vastaan, ei ole otettu mietinnössä huomioon.
10. Uudistuksen jatkovalmistelua valmistelua leimasi niin ikään innostus ja kiire, sillä sovittelua koskeva hallituksen esitys eduskunnalle annettiin alkuvuodesta 2004 (HE 114/2004). Eduskunta käsitteli asian ripeästi, sillä lakivaliokunnan mietintö valmistui toukokuussa 2005 (LaVM 4/2005) ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi lakiesityksen vielä ennen juhannusta samana vuonna. Laki riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa (663/2005, SovL) ja sovinnon vahvistamista koskeva OK 20 luvun muutos (664/2005) tulivat voimaan heti vuoden 2006 alussa. Periaatteellisesti merkittävä uudistus runnottiin läpi siis parissa kolmessa vuodessa.
11. Vuoden 2005 laki ei jäänyt pitkäaikaiseksi, mikä johtui siitä, että Euroopan unioni antoi vuonna 2008 ns. sovitteludirektiivin tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla (2008/52/EY). Suomessa direktiivin voimaansaattaminen yhdistettiin vuoden 2005 SovL:n tarkistukseen. Uusi yhdistetty laki sai nimekseen laki riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011, RiitaSovL) Lain kaksi ensimmäistä lukua säätävät erillisestä tuomioistuinsovittelusta, kun taas lain 3 luku sen sijaan toteuttaa direktiivin vaatimuksen tuomioistuimen ulkopuolella tehdyn sovinnon vahvistamisesta täytäntöönpanokelpoiseksi ulosotossa. Lain 4 luku on yhteinen sovittelulle ja sovinnon vahvistamiselle. Myös edellä 2 kohdassa mainitussa rikossovittelussa tehty sovinto voidaan vahvistaa RiitaSovL:n mukaisesti ulosottokelpoiseksi siltä osin kuin se koskee rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta.
12. Uudessa laissa on säilytetty vuoden 2005 lain peruslinjat. Laki mahdollistaa sen, että sovittelua hakeva pyytää nimetyn tuomarin määräämistä sovittelijaksi; ehdotukseen ei ole pakko suostua. Sovittelussa esitetyyn ei saa vedota mahdollisessa myöhemmässä oikeudenkäynnissä, jos sovittelu ei johda tulokseen. Asianosaisen pyynnöstä tuomioistuinsovittelu käydään (mahdollisen) yleisön läsnä olematta.
13. Tuomioistuinsovittelulle asetettiin kymmenen vuotta sitten lakia valmisteltaessa ja säädettäessä varsin suuria tavoitteita ja odotuksia. Mutta kuten jo tuolloin saattoi arvata, mainittu sovittelu on jäänyt käräjäoikeuksissa jokseenkin harvinaiseksi ja monin paikoin lähestulkoon kuolleeksi kirjaimeksi; käräjäoikeuskohtaiset erot ovat suuret. Tilastotietoja, joista asioiden lukumäärät ja niiden laatu sekä niiden jakautuminen eri käräjäoikeuksien kesken selviäisivät, ei ole julkaistu. Se tiedetään, että Oulun käräjäoikeudessa käsitellään noin kolmannes kaikista koko maassa vireille tulleista sovitteluasioista.
14. Lainsädäntö on ollut voimassa seitsemän vuotta. Alkuvuosina sovitteluun tuli vain muutamia kymmeniä tai reilu sata asiaa koko maassa, tällä hetkellä on päästy noin 200- 300:aan vireille tulleeseen asiaan vuodessa. Tämä ei ole paljon, kun maassa on 27 käräjäoikeutta ja ns. laajalla haastehakemuksella vireille tulleita riita-asioita - siis asioita, joissa sovittelu voi tulla kysymykseen - oli vuonna 2011 koko maassa yhteensä 12.400. Tuomioistuinsovittelu on siis ollut käytössä vain noin 2,5 prosentissa riita-asioita. Käräjäoikeutta kohti aloitetaan keskimäärin vain alle kymmenkunta sovittelua vuodessa. Nämä luvut ovat alakanttiin siitä, mitä sovittelulakia valmisteltaessa annettiin ymmärtää olevan tulossa.
15. Tuomioistuinten toimintakertomuksessa vuodelta 2011 todetaan tuomioistuinsovittelusta seuraavaa (s. 42):
Sovittelujen määrä on pysynyt edelleen pienenä, mutta suunta on kuitenkin ollut ylöspäin sekä aloitettujen sovittelujen määrässä että sovintoon päättyneiden menettelyjen määrässä. Kertomusvuonna 2011 aloitettiin 311 sovittelumenettelyä, kun vastaava luku vuotta aikaisemmin oli 219. Kertomusvuonna menettelyssä päädyttiin sovintoon 222 asiassa, kun vastaava luku vuonna 2010 oli 96. Käräjäoikeudet ovat edelleen pyrkineet tietoisesti kasvattamaan sovittelumenettelyn käyttöä aktiivisella informoinnilla yhteistyötahoille, lähinnä asianajajakuntaan ja julkisiin oikeusavustajiin nähden, mutta myös suoraan yksityisille kansalaisille. Eri paikkakunnilla on ollut omia info- ja koulutustilaisuuksia, ja on kehitetty myös asiasta kertovaa esittelymateriaalia. Ainakin osassa käräjäoikeuksia on nähty ongelmana se, että asioita tulee sovitteluun vasta sen jälkeen, kun riita-asia on jo käräjäoikeudessa vireillä. Sovinnolliseen ratkaisuun olisi lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet, jos asia tulisi sovitteluhakemuksena vireille ennen kuin varsinaisena riita-asiana, jolloin oikeudenkäyntikulupuoli on jo usein muodostunut asiassa merkittävämmäksi tekijäksi ja usein sovintoon päätymisen mahdollisuutta haittaavaksi.
16. Lasten huolto- ja tapaamisasioissa toteutettiin vuonna 2011 ensimmäisen kerran neljässä käräjäoikeudessa sovittelukokeiluna ns. Follo-hanketta, josta saadut kokemukset ovat em. toimintakertomuksen mukaan myönteisiä. Lapsioikeudellisisssa hakemusasioissa sovittelussa olleet asiat sisältyvät vuoden 2011 toimintakertomuksessa edellisessä kohdassa ilmeneviin sovittelulukuihin (311 ja 222). Esimerkiksi Oulun käräjäoikeudessa soviteltiin vuonna 2011 enemmän follo-asioita (74 asiaa) kuin varsinaisia riita-asioita (55 asiaa).
17. Olen itse suhtautunut alusta lähtien varovaisen skeptisesti erilliseen tuomioistuinsovitteluun (ks. blogi 705). Näin muun muassa sen vuoksi, että OK 5:26:ään perustuva sovinnon edistäminen vireillä olevissa riita-asioissa on toiminut aivan tyydyttävästi. Lisäksi meillä Suomessa on useita kymmeniä joko lakiin tai sopimukseen perustuvia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu sovinnon edistäminen ja osin myös ratkaisusuositusten antaminen yksityisoikeudellisissa riitaisuuksissa. Tästä huolimatta Suomessa vaadittiin 2000-luvun alussa pontevasti, että tuomioistuinten pitää alkaa "kilpailla riidanratkaisumarkkinoilla" ja siinä tarkoituksessa ryhtyä sovittelemaan asioita. Minusta tässä ajatuksessa ei ole juurikaan järkeä. Miksi ihmeessä tuomioistuinten pitäisi "kilpailla riidoista" ja miksi muutenkin asioiden paljoudesta kärsiviä käräjäoikeuksia tuli rasittaa uuden tyyppisillä asioilla varsinkin, kun niissä ei ole edes kysymys lainkäytöstä ja oikeusriitojen ratkaisemisesta? Tuomioistuimien tehtävänä on lainkäyttö eli oikeusriitojen ratkaiseminen ja siinä eri oikeusasteilla riittää kyllä yllin kyllin puuhaa.
18. Seitsemän vuotta käytössä ollutta sovittelua ei voitane luonnehtia erityiseksi menestystarinaksi, jos tarkastellaan sovitteluun tulleiden asioiden ja tehtyjen sovintojen lukumääriä ja verrataan niitä oikeudenkäynnissä tehtyjen sovintojen määrään. Laajoissa riita-asioissa, joita tuli vuonna 2011 vireille koko maassa 12 400 kappaletta ja joista ratkaistiin 10 200 asiaa, sovitaan, kuten on kerrottu, OK 5:26:ssä edellytetyllä tavalla tai asianosaisten omin toimin kolmannes eli noin 3 000 asiaa. Erillisessä oikeudenkäynnin ulkopuolisessa sovittelussa sovintoon päättyvien asioiden määrä vuodessa jää sen sijaan hieman yli 200:aan sovintoon (vuonna 2011 siis 222 sovittua asiaa), joista osa on sitä paitsi lapsioikeudellisia hakemusasioita (huolto, tapaamisoikeus ja elatusapu).
19. Sovittelumenettelyä on säännelty laissa yllättävän tarkasti. Kun oikeudenkäynnissä tuomarin johdolla tapahtuvasta sovinnon edistämisestä on laissa vain yksi pykälä (OK 5:26) - tosin riita-asian valmistelua koskevista säännöksistä osa liittyy sovinnon aikaan saamiseen - löytyy RiitaSovL:sta lähes 20 menettelyä koskevaa pykälää. Miksi näin pikkutarkka sääntely on katsottu tarpelliseksi, vaikka kysymyksessä ei ole, ei ainakaan pitäisi olla, määrämuotoihin sidottu oikeudenkäynti, vaan päinvastoin oikeudenkäynnin ulkopuolinen sovittelumenettely? Sovittelua luonnehditaan lain valmistelutöissä ja oikeuskirjallisuudessa vapaamuotoiseksi, mutta lainsäädännön pikkutarkkuus ei tue tätä väitettä. Lain eräät säännökset vaikuttavat tarpeettomalta itsestäänselvyyksien näennäissääntelyltä. Miksi laissa on katsottu tarpeelliseksi säätää esimerkiksi siitä, että "sovittelijan tulee kuulla osapuolia ja neuvotella heidän kanssaan" tai että "sovittelija voi neuvotella osapuolen kanssa muiden osapuolten läsnä olematta, jos osapuolet tähän suostuvat"?
20. Vaikuttaa hieman siltä, että tuomioistuinsovittelussa on kyse, ei vapaamuotoisesta ja muusta lainkäytöstä täysin erillisestä menettelystä, vaan varsinaiseen siviililainkäyttöön liittyvästä tai sen puitteissa tapahtuvasta summaarisesta erityisprosessista. Muodollisesti sovittelu muistuttaa aika paljon riita-asian oikeudenkäynnin valmistelua. Erityisen hämmästyttävältä tuntuu, että sovittelun osapuolet eivät esiinny sovittelussa yksin, vaan tavallista on, että kumpaakin osapuolta edustaa asianajaja tai oikeudenkäyntiin luvan saanut avustaja. Riidan osapuolten ei tarvitse olla sovittelussa välttämättä henkilökohtaisesti edes saapuvilla. Sovittelusta syntyy tämän vuoksi asianosaisille avustajien tai asiamiesten käyttämisestä samanlaisia kustannuksia kuin oikeudenkäynnistäkin. Myös sovittelija, käytännössä siis yleensä aina tuomari, voi käyttää osapuolten suostumuksella avustajaa, mikä tuntuu melko oudolta.
21. Tuomioistuinsovittelun luonne huomioon ottaen tuntuisi johdonmukaiselta, että sovittelu olisi käytössä lähinnä vain sellaisissa asioissa, joissa riidan osapuolet esiintyvät sovittelussa yksin, siis ilman avustajaa tai asiamiestä. Jos kummallakin osapuolella on lakimiesavustaja, kuuluisi sovinnon edistäminen ja sovittelu ensisijaisesti tietenkin avustajille. Jos riidan osapuolilla on lakimiesavustaja, ei voida välttyä kokonaan epäilyltä, että oikeudelta pyydetyn sovittelun tarkoituksena on lähinnä halu varmistaa avustajan palkkion korvaaminen asianosaisen oikeusturvavakuutuksesta; sovittelun hakemisen tarkoituksena saattaa toisinaan olla myös avustajan palkkion kasvattaminen. Sovittelua hakevien osapuolten avustajat kykenisivät luuultavasti usein arvioimaan jo etukäteen aika tarkasti, millaiseen sovintoon asiassa tultaisiin "tuomarin edessä" päätymään.
22. Riita-asioita käsittelevät tuomarit valittavat usein, että asianosaisten asiamiehet tai avustajat eivät perehdy asioihin riittävän hyvin, mikä vaikeuttaa asian valmistelua ja johtaa valmistelun ja sen myötä koko oikeudenkäynnin viivästymiseen. Laissa eli OK 5 luvussa säädetään ainoastaan oikeudessa tapahtuvasta valmistelusta ja valmistelua johtavan tuomarin velvollisuuksista, ei sen sijaan asianosaisten (tai avustajien ja asiamiesten) toimesta ennen asian vireilletuloa tapahtuvasta valmistelusta (asianosaisvalmistelu) ja asianosaisen/asiamiehen velvollisuuksista. Asianajajajien tapaohjeissa mainitaan lakonisen ympäripyöreästi, että asianajajien tulee noudattaa toimissaan huolellisuutta. Asiamiesten laiminlyönti asian käsittelyyn valmistautumisessa ilmenee esimerkiksi esitettyjen vaatimusten tueksi vedottujen seikkojen sekavuutena - haastehakemuksesta ei aina selviä, mihin oikeustosiseikkoihin kanteessa on tarkoitus vedota - tai siinä, ettei todisteita ja todistusteemoja esitetä jo haastahakemuksessa tai siihen annetussa vastineessa. Asiamiehet eivät kykene tai halua ilmoittaa aina kunnolla edes sitä, mistä kysymyksistä asianosaisten kesken vallitsee erimielisyyttä ja olisiko asiassa edellytyksiä sovinnolle.
23. Valmistelua johtava tuomari joutuu selvittämään valmistelussa usein asioita, joista huolehtiminen kuuluisi asianosaisten avustajille jo ennen asian vireillepanemista. Kun pyydetään sovittelua, ovat haastehakemus ja sen johdosta annettu vastine luultavasti usein vielä normaalia suppeampia tai sekavampia. Sovittelun hakeminen saattaa johtua siitä, että asianosaisten avustajat tai asiamiehet ole välittäneet perehtyä riittävän huolellisesti asiaan ja selvittää, olisivatko asianosaiset voineet päästä heidän avustaminaan sovintoon keskenään. Asian vieminen oikeuteen "raakana" on tehty laissa helpoksi ja sama pätee hakemukseen, jossa pyydetään, että tuomari hyvää hyvyyttään ryhtyisi sovittelemaan asiaa. Sovittelun aloittaminen kasvattaa kivuttomasti avustajan palkkiota ja varmistaa yleensä sen korvaamisen päämiehen oikeusturvavakuutuksesta. Sovittelutuomari joutuu selvittämään ensin, mistä asiassa on oikeastaan kysymys, minkä jälkeen hän voi vasta ryhtyä tutkailemaan sovinnon mahdollisuutta.
24. MIllainen oikeastaan on sovittelijana toimivan tuomarin rooli? Lain esitöissä ja sovittelua koskevassa oikeuskirjallisuudessa korostetaan korostamasta päästyäkin, että tuomarin rooli olisi dramaattisesti toisenlainen kuin riita-asian oikeudenkäynnissä ja että se eroaisi ratkaisevasti myös OK 5:26:ssä mainitusta tuomarille kuuluvasta sovinnon edistämistehtävästä. Sovinnon edistämisessä olisi kyse (puhtaasti) evaluatiivisesta eli ratkaisua arvioivasta sovittelusta, jossa tuomari oikeudenkäyntiaineiston ja oikeusjärjestyksen perusteella hahmottaa ja ennakoi odotettavissa olevaa ratkaisua ja suosittelee asianosaisille sitä vastaavan sovinnon hyväksymistä. Tuomioistuinsovittelussa sitä vastoin olisi kyse (yksinomaan) fasilitatiivisesta eli auttavasta sovittelusta, jossa hyväksyttävää sovintoa haetaan osapuolten lähtökohdista (intressit ja tarpeet) käsin ja ensisijaisesti niin, että konfliktin oapuolet itse - luottamukselisen ilmapiirin vallitessa - itse löytäisivät sovinnollisen ratkaisun. Tuomarin olisi siis omaksuttava sovittelussa erilainen rooli kuin lainkäytössä, hänen olisi muututtava "oikeusriitojen ratkaisijasta konfliktien ratkaisijaksi" tai "ratkaisijasta ratkaisun edellytysten luojaksi".
25. Näin siis teoriassa, mutta miten sitten käytännössä? Tästä ulkopuolisilla ei ole tietoa eivätkä sovittelijana toimivat tuomarit yleensä kerro, mitä he itse asiassa sovittelussa tekevät ja miten toimivat. En oikein usko, että sovittelijoina toimivien tuomareiden persoonallisuus olisi niin jakautunut, että edellä mainittu teoria pätisi sellaisenaan käytännössä. Kuten olen maininnut (blogi 705), OK 5:26:ssä mainittuun sovittelun edistämiseen sisältyy aina enemmän tai vähemmän myös fasilitatiivista ainesta. Laissa tuomaria ei ole kielletty ottamasta sovintoa edistäessään tai sovintoehdotusta tehdesässään huomioon myös kohtuusnäkökohtia. Toisaalta asia lienee käytännössä niin, että tuomioistuinsovittelussa tuomari ei keskity ainoastaan sovinnon edellysten luomiseen, vaan pyrkii (ainakin alitajuntaisesti) edesauttamaan asianosaisia saavuttamaan sellaisen sovinnon, jota tuomarin kokemuksen mukaan voitaisiin pitää myös yleisesti hyväksyttävänä tai jopa "laillisena". Sovittelijan lienee käytännössä mahdotonta päästä kokonaan eroon tuomarin roolistaan eivätkä sovittelun osapuolet sitä häneltä käytännössä edes odota. Luulisin, että osapuolet toivovat usein, että tuomari johdattelee heitä sovintoon, joka vastaisi pitkälti lainmukaista ratkaisua asiassa. Miksi asianosaiset muuten pyytäisivät nimenomaan tuomaria asian sovittelijaksi? Kyse ei voi olla ainoastaan tuomarin puolueettomuudesta, vaan myös hänen asiantuntemuksestaan.
26. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sovittelijan tehtävänä on todella vain "sovinnollisen ratkaisun edellytysten luominen", "tarvittavan vuorovaikutuksen aikaan saaminen" osapuolten välille tai "luottamuksellisen ja hedelmällisen ilmapiirin synnyttäminen sovinnolle", niin miksi tehtävä pitäisi uskoa juuri tuomioistuimelle ja tuomareille? Kuten sanottu (blogi 705), yhteiskunnassa on olemassa eri asiaryhmissä useita kymmeniä sovitteluelimiä tai -instituutioita, joiden tehtäviin kuuluu nimenomaisesti erilaisten konfliktien sovitteleminen ja/tai ratkaisusuositusten antaminen. Edellä mainittu kysymys voidaan esittää myös siksi, että sovitteluteorioiden mukaan sovintoa ei tulisi hakea tai pyrkiä perustamaan siihen, mitä laki sanoo tai edellyttää, vaan sovittelussa on kysy ainoastaan ratkaisuedellytysten luomisesta, joiden perusteella riidan osapuolet voisivat itse löytää hyväksyttävissä olevan ratkaisun. Sovittelussa ei ole kyse lainkäytöstä, mikä taas on tuomarin tehtävä. Teorian mukaan sovittelijan ei tulisi pyrkiä yleensäkään vaikuttamaan sovittelun sisältöön. Toisaalta tuomari voi tehdä osapuolen pyynnöstä tai suostumuksella sovintoehdotuksen. Epäselväksi siis jää, mitä tuomarin osallistumisella sovitteluun oikeastaan tavoitellaan ja onko tuomari ylipäätään sopivin henkilö sovittelijaksi.
27. Kun sovittelussa ei tavoitella lainmukaista lopputulosta, kykenisivät myös maallikot eli eri alojen ammatti-ihmiset selviytymään sekä riita- että rikosasioiden sovitteluun kuuluvista tehtävistä siinä missä ammattituomaritkin, elleivät jopa paremmin. Jos sovittelun pitää kuitenkin tapahtua tuomioistuimissa - vaikka kysymys onkin oikeudenkäynnin ulkopuolisesta menttelystä - niin voitaisiin ajatella, että sovittelijan tehtävä uskottaisiin käräjäoikeudessa kokeneille lautamiehille, joiden joukossa on nykyisin myös korkean ammatillisen koulutuksen saaneita ihmisiä.
28. Esimerkiksi Norjassa tuomioistuinsovittelua vastaavat tehtävät ovat kuuluneet vähäisemmisssä riita-asioissa jo reilun parin vuosisadan ajan yksinomaan maallikoista muodostetuille sovintoneuvostoille (forliksråd) eikä tätä käytäntöä ole haluttu muuttaa. Sovintoneuvostoon kuuluu kolme kunnanhallituksen valitsemaa maallikkoa, jokaisessa kunnassa tulee olla vähintään yksi sovintoneuvosto. Vastavanalaisia neuvostoja tai rauhantuomareita toimii riita-asioissa myös eräissä muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Italiassa ja Kreikassa.
29. Suomessa lautamiesten toimivaltaa on jatkuvasti kavennettu, nykyisin lautamiehet osallistuvat vain tiettyjen rikosjuttujen käsittelyyn. RiitaSovL:n ja RikosSovL:n mukaisesta sovittelusta lautamiehet voisivat saada uuden, sopivan ja kunniallisen roolin; rikosasioiden sovitteluun osallistuva lautamies olisi kuitenkin ilmeisesti jäävi toimimaan käräjäoikeuden lautamiehenä rikosjutuissa. Tällöin toteutuisi myös Johannes Koskisen kymmenen vuotta sitten oikeusministerinä julkituoma uho rauhantuomarijärjestelmän luomisesta Suomeen. Rauhantuomarit eivät ole yleensä juristeja, vaan maallikkoja.
30. Sovittelu on kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia ja sen avulla riidan osapuolet voivat päästä sovinnolliseen ratkaisuun ilman oikeudenkäyntiä. Suomessa on eri aloilla olemassa useita kymmeniä sovittelujärjestelmiä ja -instituutoita, joista jotkut antavat myös ratkaisusuosituksia. Julkisvallan pitäisi tukea ja kehittää tällaista ulkoprosessuaalista sovittelutoimintaa. Tuomioistuimen tehtävänä on lainkäyttö eli oikeustriitojen ja rikosasioiden rakaiseminen.
31. Tuomioistuiminten ei pitäisi kilpailla "riidanratkaisumarkkinoilla" toimivien sovittelujärjestelmien ja -instituutioiden kanssa. Riittää, että oikeudenkäynnin aikana tuomari pyrkii edistämään asian sovinnollista ja oikeusjärjestyksen mukaista ratkaisua (OK 5:26). Oikeudenkäynnin ulkopuolella tapahtuva ADR-filosofiaan perustuva sovittelu ei sovi tuomarin rooliin eikä resurssivajeesta muutoinkin kärsivien tuomioistuinten toimintaan. Tuomareiden ei tule pyrkiä saati sitten painostaa asianosaisia sovintoon tai kehottaa heitä hakeutumaan sovittelijatuomarin pakeille vain tuomitsemistyötään keventääkseen tai pääkäsittelyltä ja tuomioiden laatimiselta välttyäkseen. Liiallisella sovitteluintoilulla saattaa olla haitallisia vaikutuksia lainkäytön käyttäytymistä ohjaavan ja oikeutta kehittävän funktion samoin kuin tuomioistuimille kuuluvan kontrollifunktion kannalta. Lainsäätäjän ei pidä tuudittautua siihen, että sovittelun lisäämisellä saataisiin tuomioistuinlaitosta ja oikeudenkäyntiä rasittavat epäkohdat ratkaistuksi.
.
