906. KKO:n ja KHO:n yhdistäminen

1. Oikeusministeriö asetti 17.12.2013 työryhmän selvittämään korkeimpien oikeuksien organisatorisen yhdistämisen hyödyt ja haitat.  Työryhmän puheenjohtajana toimi hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ja jäseninä Turun hovioikeuden presidentti Timo Esko, oikeusneuvos Tuula Pynnä - hän on toiminut aiemmin KHO:n hallintoneuvoksena - sekä KHO:n kansliapäällikkö Ann-Mari Pitkäranta. Työryhmän toimeksiannon taustalla on
Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa vuosille 2013-2025 tehty ehdotus.

2. Työryhmän tuli siis selvittää korkeimman oikeuden (KKO) ja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) organisatorisesta yhdistämisestä aiheutuvat vaikutukset sekä toiminnalliset hyödyt ja haitat, joita yhdistäminen toisi mukanaa. Selvitystyössä ei ole siis ollut kyse prosessilajien yhdistämisestä tai jonkin prosessilajin eliminoimisesta, vaan ainoastaan ylimpien oikeuksien organisatorisesta yhdistämisestä. Työryhmä ei ole eikä sen ole toimeksiantonsa mukaan edes tarvinnut ottaa mietinnössään kantaa yhdistämisen puolesta tai sitä vastaan. Merkille pantavaa kuitenkin on, ettei työryhmä ole sulkenut yhdistämistä pois. Mietinnön mukaan yhdistämisestä koituisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Korkeimpien oikeuksien yhdistäminen vaatisi perustuslain muuttamista ja uudistuksen mahdollinen toteutuminen ajoittuisi 2020 -luvulle.

3. Työryhmä on selvittänyt korkeimpien oikeuksien asemaa, rakennetta ja toimintaa nykyisessä kaksilinjaisessa tuomioistuinjärjestelmässä. Lisäksi se on arvioinut, toteuttaisiko yhdistetty ylin tuomioistuin korkeimpien oikeuksien perustuslaillisen tehtävän ylimmän tuomiovallan käyttäjänä paremmin ja tehokkaammin kuin kaksi erillistä korkeinta oikeutta ja mitä hyötyjä ja haittoja yhdistämisestä aiheutuisi. Työryhmä korostaa, että yhdistämisen vaikutukset lainkäytön laatuun ovat vahvasti riippuvaisia yhdistämisen toteuttamistavasta. Yhdistämisen tulisi siksi perustua huolelliseen ja kummankin tuomioistuinlinjan erityispiirteet huomioon ottavaan valmisteluun. Ylimpien tuomioistuinten asiantuntemusta olisi tehokkaasti hyödynnettävä valmistelussa.

4. Mietinnössä on hahmotettu kolme pääpiirteistä mallia yhdistämisen hyötyjen ja haittojen konkreettisemman arvioinnin pohjaksi. Mallit kuvaavat ko. vaihtoehtoja sen mukaan, mikä olisi yhdistetyn tuomioistuimen tehtävä ja asiamäärä. Suuria asiallisia eroja näiden vaihtoehtojen välillä ei kuitenkaan näyttäisi olevan.

5. Ensimmäisessä mallissa työryhmä on arvioinut yhdistetyn tuomioistuimen toimintaa nykyisen kaltaisessa tilanteessa, jossa korkein hallinto-oikeus ratkaisisi edelleen merkittävän määrän muita kuin ennakkopäätösasioita (tuomareiden lukumäärä presidentti + 38 jäsentä). Toisessa mallissa arvio perustuu tilanteeseen, jossa korkeimpien oikeuksien tehtäviä on muutettu ja korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätösrooli on selkeästi vahvistunut (presidentti + 30-36 jäsentä). Kolmannessa mallissa korkeimpien oikeuksien toimintojen yhdistäminen olisi viety kaikkein pisimmälle. Siinä ylin tuomioistuin toimisi lähtökohtaisesti yksinomaan ennakkopäätöksiä antavana tuomioistuimena (presidentti + 24-26 jäsentä).

6. Työryhmän mukaan korkeimpien oikeuksien yhdistäminen selkeyttäisi tuomioistuinlaitoksen rakennetta ja muutoksenhakuteitä. Yhdistetyllä ylimmällä tuomioistuimella olisi nykyistä tilannetta paremmat edellytykset ohjata oikeus- ja hallintokäytäntöä yhdenmukaisin perustein. Lisäksi yhdistetyn ylimmän tuomioistuimen edellytykset oikeuslaitoksen kokonaisvaltaiselle kehittämiselle olisivat nykyistä kaksijakoista järjestelmää paremmat. Yhdistäminen mahdollistaisi myös asiantuntemuksen tehokkaamman käytön yli tuomioistuinlinjarajojen sekä vahvistaisi eri prosessilajien tasapainoista kehittymistä. Työryhmä toteaa, että yhdistämisen vaikutukset lainkäytön laatuun ovat kuitenkin vahvasti riippuvaisia yhdistämisen toteuttamistavasta. Edellytyksenä on, että yhdistäminen perustuisi huolelliseen molemmat tuomioistuinlinjat huomioon ottavaan valmisteluun ja että molemmat nykyiset korkeimmat oikeudet osallistuisivat siihen asiantuntemuksellaan. Työryhmän puheenjohtaja Olli Mäenpää sanoo HS:n haastattelussa 10.1., että yhdistämisestä saataisiin aikaan vuosittain "vain" miljoonan euron säästö.

7. Työryhmän mietintö löytyy tästä.

8. On toki rohkaisevaa, että työryhmä on suhtautunut myönteisesti ylimpien tuomioistuinten yhdistämiseen. Uudistus on minustakin hyvä tavoite, mutta sen toteutuminen vaatinee kuitenkin aikaa ja voinee toteutua aikaisintaan 2020-luvun loppupuolella. Työryhmän esittämistä vaihtoehtoisista organisaatiomalleista kannattaisiin lähinnä mallia III, jonka mukaan ylin tuomioistuin toimisi kaikissa asioissa prejudikaattituomioistuimena.

9. Mutta miksi ihmeessä yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten organisaatiouudistuksessa tulisi lähteä huipulta eli ylimpien oikeusasteiden yhdistämisestä? Kaikissa  uudistuksissa olisi yritettävä toimia mahdollisimman rationaalisesti ja edetä, kuten vanha sanonta kuuluu, "tyvestä puuhun" -periaatteella. Myös tuomioistuinlaitosta uudistettaessa olisi järkevää aloittaa alempien tuomioistuinten organisatorisesta yhdistämisestä tai uudelleenjärjestelystä.  Hanke, jossa yhdistettäisiin vain ylimmät tuomioistuimet, jättää tuomioistuinorganisaation torsoksi.

10. Itse olen jo vuosia sitten ehdottanut, että alimmat eli alueelliset hallintotuomioistuimet voitaisiin liittää tai integroida, ei hovioikeuksiin, kuten on joskus esitetty, vaan tiettyihin suurimpiin käräjäoikeuksiin. Käräjäoikeuksien myös hallintolainkäytön alalla antamista päätöksistä valitettaisiiin ensin hovioikeuteen ja hovioikeuden ratkaisuista valituslupajärjestelmän puitteissa uuteen yhtenäiseen (ja uljaaseen) ylimpään tuomioistuimeen.

11. Suomen on turha hakea mallia sellaista suurista maista kuin vaikkapa Saksa, Ranska tai Iso-Britannia. Myöskään Norjan tai Tanskan mallit eivät meille kelpaa, koska ko. maat ovat oikeudellisesti kallellaan meille vieraaseen eli brittiläisen oikeusjärjestelmään suuntaan.

12. Suomelle sopiva malli löytyisi läheltä eli Virosta. Kuten työryhmän mietinnössä ja sen liitteessä on selvitetty, Virossa on alimpana instanssina neljä maaoikeutta (maakohtud), jotka käsittelevät riita- ja rikosjuttuja, sekä kaksi hallintoasioita käsittelevää hallinto-oikeutta (halduskohtud). Niiden päätöksistä valitetaan yhteiseen muutoksenhakuasteeseen (ringkonnakohtud), joita on kaksi. Viron korkein oikeus (riigikohus) toimii jo nyt  ylimpänä oikeuasteena, ei vain riita- ja rikosasioissa, vaan myös hallintoasioissa; lisäksi riigikohus toimii perustuslakituomioistuimena. Virossa ei siten ole KHO:ta vastaavaa erillistä ylintä hallintotuomioistuinta.  Virossa on olemassa valmiina suunnitelma, jonka mukaan edellä mainitut kolme tuomioistuinastetta yhdistetään yhdeksi ja riippumattomaksi kokonaisuudeksi. Tämä merkitsee sitä, että hallinto-oikeudet ja maaoikeudet yhdistetään ja kaksi väliasteen tuomioistuinta (ringkonnakohtud) käsittelevät  siviili-, rikos- ja hallintoasioita eri kokoonpanoissa.

13. Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo käsitteli Helsingin yliopiston tutkijaseminaarissa 23.1.-14 pitämässään puheessa, joka löytyy tästä, tuomioistuinlaitoksen organisaatioperustaa otsikolla "Yksi vai kaksi tuomioistuinlinjaa". Koskelo kannattaa yksilinjaista tuomioistuinorganisaatiota, vaikka hänen puheenvuoronsa on yleisesti ottaen aika kryptinen ja teoreettinen. Koskelon mukaan oikeudenhoidon - hän karttaa jostakin syystä sanoja lainkäyttö ja organisaatio - uudistuksessa "ei ole kyse nykyisten organisaatioiden lakkauttamisesta, eikä liioin jonkin nykyisen instanssin yhdistämisestä johonkin toiseen". Tämä johtuu Koskelon mukaan siitä, etteivät  nykyiset instanssirakenteet ole symmetrisiä, koska meillä on yleisissä tuomioistuimissa kolme oikeuastetta, hallintolainkäytössä vai kaksi ja erityisaloilla on vielä omat järjestelynsä. Koskelon mukaan uudistuksessa olisi kysymys lainkäytön toimintojen uudelleenjärjestelystä, jossa nykyiset organisaatiot kauttaaltaan olisivat uudistamisen piirissä. Lopputuloksena olisi kolme uutta, toistaiseksi nimetöntä oikeusastetta.

14. Kannatan Koskelon mainitsemaa yksilinjaista kolmen oikeusasteen mallia, olen kirjoittanut ko. uudistuksen puolesta jo vuosikausia. Koskelo puhuu yhdistämisen sijasta tuomioistuinten "uudelleenjärjestelystä", mutta hän ei kerro, mitä tuo järjestely itse asiassa pitäisi sisällään ja miksi esimerkiksi hallinto-oikeuksia ja käräjäoikeuksia ei saisi organisatorisesti yhdistää keskenään; nyt OM:lle jätetyssä mietinnössäkin pohditaan juuri KKO:n ja KHO:n yhdistämistä eikä pelkästään hieman mitäänsanomattomasti ylimmän tuomiovallan "uudelleenjärjestämistä". Ehdottamani yhdistämismalli ei tarkoittaisi hallintolainkäytön lakkauttamisesta, vaan se säilysi edelleen ja olisi myös jatkossa nykyisten hallintotuomareiden vankoissa käsissä. Nykyisin vallitseva organisaatioiden tietty epäsymmetrisyys ei olisi yhdistämisen tai uudelleenjärjestelyn esteenä. Hallintoasioissa otettaisiin käyttöön väliasteen muutoksenhaku, jota tehtävää hoitaisi kaksi hovioikeutta eli käytännössä niihin perustettavat erityisosastot. Tämä mahdollistaisi sen, että ylimmän instanssin toiminta perustuisi myös hallintolainkäyttöasioiden osalta valituslupajärjestelmän varaan.

15. Helsingin Sanomat varoittelee tämänpäiväisessä (12.1.) pääkirjoituksessaan, että KKO:n ja KHO:n yhdistäminen voisi "rajata valitusoikeutta". Lehti haluaa varoittaa, että valitusoikeutta rajoitettaisiin, jos yhdistetty ylin oikeuaste keskittyisi myös hallintolainkäyttöä koskevissa valitusasioissa ennakkopäätösten antamiseen, sillä se edellyttäisi valituslupajärjestelmän omaksumista. Valituslupa ei ole kuitenkaan KHO:ssakaan täysin tuntematon asia, sillä se on jo tietyissä asioissa voimassa. Lisäksi KHO on kehittynyt vuosi vuodelta muutoinkin ennakkopäätöstuomioistuimen suuntaan.

16. Omassa mallissani, HS:n esiin nostama uhkakuva poistuisi, sillä sen mukaan käräjäoikeuden myös hallintoasioissa antamista päätöksistä valitettaisiin, ei suoraan KHO:een, vaan väliasteeseen eli hovioikeuteen. Nykyisin riita- ja rikosjutuissa saadaan useimmiten lopullinen ratkaisu jo hovioikeudesta, sillä korkein oikeus myöntää vain noin 7-8 prosentissa tapauksista valitusluvan. Samanlaiseen  tulokseen päästäisiin myös hallintoasioissa, jos nykyiset ylimmät oikeudet yhtenäistettäisiin ja yhdistetyssä oikeudessa otettaisiin myös hallintoasioiden osalta käyttöön valituslupajärjestelmä.

17. On valitettavaa, että oikeusministeriössä on ryhdytty pohtimaan ainoastaan KKO:n ja KHO:n yhdistämistä, mutta unohdettu kysymys alempien tuomioistuinten uudelleenjärjestelystä ja yhdistämisestä. Nyt mietintönsä jättäneen työryhmän työ on jäänyt puolitiehen, kun se ei ole toimeksiannostaan johtuen pohtinut lainkaan a) alueellisten hallinto-oikeuksien yhdistämistä käräjäoikeuksiin, ja b) valitusoikeuden järjestämistä myös hallntoasioiden osalta yhdistetystä alioikeudesta hovioikeuteen.

843. KHO 76 - KKO 27

1. Korkeimman oikeuden (KKO) ennakkopäätöksinä (prejudikaatteina) julkaisemien ratkaisujen määrä näyttää vuosi vuodelta vähenevän. 

2. Vuonna 2000 korkein oikeus julkaisi vielä 129 prejudikaattia, mutta vuonna 2011  julkaistiin enää 111 ratkaisua. Vuonna 2012 ennakkopäätösten määrä laski 109:ään ja vuonna 2013 korkein oikeus  julkaisi enää 102 ennakkopäätöstä. 1980-luvulla korkein oikeus julkaisi sen sijaan yli 200 ennakkopäätöstä vuodessa.

3. Vuodesta 2014 näyttää tulevan KKO:ssa ennätyksellisen huono prejudikaattivuosi. Nyt ollaan toukokuun puolivälissä, mutta tähän mennessä korkein oikeus on julkaissut vasta 27 ennakkopäätöksen statuksen saanutta ratkaisuaan. Jos kesäkuun lopussa päästään vaikkapa 35-40 julkaistuun ennakkopäätökseen, voidaan arvioida, että tänä vuonna KKO antaa noin 80 prejudikaattia.

4. Ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus julkaisee lyhyitä tiedotteita "muista ratkaisuista" Niillä tarkoitetaan asioita, joissa KKO on myöntänyt valitusluvan, mutta joiden ennakkopäätösarvo tai muu valitusluvan myöntämisen peruste on jostakin syystä ikään kuin kadonnut pääasian ratkaisemisen jälkeen jonnekin. Me emme tiedä, millä perusteilla KKO myöntää valituslupia, sillä KKO ei perustele luparatkaisujaan eikä mainitse ko. päätöksissään edes sitä lainkohtaa, jolla lupa on myönnetty. Nämä muut ratkaisut sivuutetaan Finlexissä lyhyellä parin rivin maininnalla siitä, mistä asiassa on ollut kysymys. Jos lukija haluaa perehtyä tarkemmin ko. päätöksiin, hänen on tilattava ratkaisut KKO:n kirjaamosta.

5. Tämän blogijutun otsikkossa ei kerrota KKO:n ja KHO:n välisen korismatsin tulosta. Näiden ylimpien oikeusasteiden välit eivät liene nykyisin parhaalla mahdollisella tolalla. Tämä johtuu siitä, että KKO:n ja KHO:n päällikkötuomarit eli presidentit ovat muutamassa keskeisessä oikeuspoliittisessa kysymyksessä jyrkästi eri mieltä keskenään. Esimerkkinä voidaan mainita suhtautuminen tuomioistuinten keskushallinnon siirtämiseen oikeusministeriöltä uudelle tuomioistuinvirastolle tms. toimeenpanovallasta riippumattomalle elimelle. Toinen kiistakysymys koskee sitä, tulisiko nykyinen kaksinapainen tuomioistuinorganisaatio lakkauttaa ja integroida hallintotuomioistuimet yleisiin tuomioistuimiin.

6. Otsikosta ilmenee, että kun KKO on antanut tänä vuonna tähän mennessä mainitut 27 ennakkopäätöstä, on KHO puolestaan julkaissut tähän mennessä ennakkopäätöksinä jo 76 ratkaisua. Urheilutermiä käyttäen voitaisiin todeta, että KHO:lla on prejudikaattien lukumäärässä murskaava johto. Muita edellä mainittuja muita ratkaisuja KHO on julkaissut tähän mennessä selvästi enemmän kuin KKO.  Näitä muita päätöksiä KHO myös selostaa kotisivullaan paljon laajemmin kuin KKO omia ko. ratkaisujaan.

7. Ennakopäätösten määrää koskevat luvut ovat olleet viime vuosina muutoinkin selvästi KHO:n eduksi.  Vuonna 2012 KHO julkaisi ennakkopäätöksinä 135 ratkaisua, KKO puolestaan 109. Viime vuonna vastaavat luvut olivat KHO:n eduksi vielä selvemmin eli 202-102. Sama tahti jatkuu myös  tänä vuonna, sillä KHO antanee lähes 200 ennakkopäätöstä, kun taas KKO:n julkaisemien ennakkopäätösten määrä jäänee selvästi alle sadan ratkaisun.

8. Mistä tällainen ero ja kehitys prejudikaattien määrien suhteen voisi johtua? KHO:een tulee vuosittain noin 4000 uutta lainkäyttöasiaa eli enemmän kuin KKO:een. KHO:ssa on jonkin verran enemmän esittelijöitä ja tuomareita kuin KKO:ssa, jossa on 19 jäsentä; mainittakoon, että Ruotsin korkein oikeus, jossa on 16 jäsentä, on antanut tänä vuonna tähän mennessä noin 40 ennakkopäätöstä. Asioiden vaikeusasteessa tuskin on KHO:n ja KKO:n välillä kovin suurta eroa. Korkein oikeus on tosin antanut vuonna 2013 ja myös tänä vuonna useita ne bis in idem- kysymystä koskevia valituslupia eivätkä nämä asiat ole yleensä erityisen helppoja ratkaista.

9. Korkein oikeus on ryhtynyt toimittamaan enemmän suullisia käsittelyjä kuin aikaisemmin. Viime viikolla korkein oikeus istui Oulussa tapon yritystä koskevaa juttua, jossa hovioikeus oli tuominnut miehensä tapon yrityksestä  syytetyn vaimon kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Kyse oli siis aika tavanomaisesta perheväkivaltatapauksesta ja siitä, voitiinko syytetyn katsoa toimineen tahallisesti. Tämän vastapainoksi korkein oikeus joutuu epäämään valituslupia todella merkittävissä jutuissa. Esimerkkinä tästä voidaan mainita pari viikkoa sitten annettu päätös, jolla  korkein oikeus, ilman minkäänlaisia perusteluja, hylkäsi syyttäjän hakeman valitusluvan Ilkka Kanervan ja ns. Nova-liikemiesten lahjusjutussa.

10. Korkein oikeus perustelee nykyisin ennakkopäätöksensä hyvin huolellisesti, laajasti ja seikkaperäisesti. KHO ei kuitenkaan jää perustelujen laajuudessa tai laadussa yleensä KKO:ta huonommaksi. KKO:n ennakkopäätösten perustelut sisältävät usein laajoja katsauksia tai viittauksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen, toisinaan myös EU-tuomioistuimen ratkaisuihin. Olen itse aikaisemmin eli 10-15 vuotta sitten esityttänyt, että korkeimman oikeuden tulisi alkaa perustella ennakkopäätöksensä seikkaperäisemmin ja avoimesti pro et contra.  

11. Nyt  minusta vaikuttaa siltä, että "huutoni" on kuultu ja otettu huomioon liiankin tarkasti. Korkein oikeus näyttää menneen perustelujen seikkaperäisyyden ja yksityiskohtaisuuden tavoittelussa joskus jopa liian pitkälle. Jaksavatko esimerkiksi alempien oikeuksien tuomarit enää edes lukea KKO:n ennakkopäätöksiä, jos niiden perustelut ovat kovin laajoja ja monipolvisia? KKO:n ennakkopäätösten perustelujen läpikahlaaminen on usein raskas ja vaativa tehtävä, sillä niin perusteellisesti niissä yritetään esittää näkökohtia puolesta ja vastaan, toisinaan jopa sinänsä melko selviltä tuntuvien kysymysten osalta. Ruotsin högsta domstolenin perustelut ovat sen sijaan lyhemmät, mutta samalla ymmärrettävästi ja napakasti kirjoitettuja. Toisin kuin Suomen KKO, Ruotsin ylin tuomioistuin viittaa perusteluissaan aika usein myös oikeuskirjallisuuteen, mikä on omiaan elävöittämään argumentointia. Ruotsalaisten oikeusneuvosten oikeudellinen ajatus näyttää kulkevan hyvin ja päätösten perustelut kirjoitetaan nautittavalla tyylillä. Sen sijaan suomalaisten tuomareiden raskastyyliset perustelut saattavat herättää epäluuloa oikeudellista päättelyä rasittavista puutteista.

12. Olisiko niin, että ennakkopäätösten raskas perustelutyyli on yksi syy korkeimman oikeuden prejudikaattien määrässä tapahtuneeseen laskuun ja valituslupahakemusten hylkäysprosentin kasvuun? Se, että korkein hallinto-oikeus puolestaan julkaisee huomattavan suuren määrän ratkaisujaan ennakkopäätöksinä, saattaa johtua jonkinlaisesta näyttämishalusta. KHO haluaa osoittaa, että se on tärkeä instanssi, jota ei voida noin vain lakkauttaa ja sulauttaa KKO:een.

833. Kouvolan hovioikeus 1978-2014

1. Huomenna 1.4. toteutuu kauan odotettu hovi- ja hallinto-oikeusverkoston uudistus. Hovioikeuksien määrä vähenee yhdellä kun Kouvolan hovioikeus ja Kuopiossa sijaitseva Itä-Suomen hovioikeus yhdistyvät uudeksi Itä-Suomen hovioikeudeksi, jonka sijaintipaikka on Kuopio. Hallinto-oikeuksien määrä vähenee kahdella, sillä Kouvolan ja Kuopion hallinto-oikeudet yhdistyvät uudeksi Itä-Suomen hallinto-oikeudeksi sijaintipaikkanaan Kuopio. Rovaniemen hallinto-oikeus yhdistyy puolestaan Oulun hallinto-oikeuteen, jonka nimeksi tulee Pohjois-Suomen hallinto-oikeus.

2. Uudistusten virallisena tavoitteena on vahvistaa tuomioistuinverkostoa niin, että oikeusturva voidaan taata muuttuvissa yhteiskunnallisissa oloissa. Nykyinen hovioikeusverkosto on peräisin 1970-luvun lopulta, jolloin hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä oli lähes kaksi kertaa nykyistä suurempi. Nykyinen hallinto-oikeusverkosto taas on muodostunut vasta runsaat kymmenen vuotta sitten. 

3. Kaikki kuitenkin tietävät, että ko. uudistusten todellisena ja ensi sijaisena tarkoituksena on leikata tuomioistuinten ylläpidosta valtiolle aiheutuvia menoja. Uudistusta on myös vastustettu eikä vähiten Kymenlaaksossa ja Kouvolan hovioikeudessa. 

4. Itse olen ollut alusta pitäen - jo ennen Kouvolan (1978) ja Rovaniemen (1979) hovioikeuksien perustamista - sillä kannalla, ettei Suomen olisi suinkaan tarvitta kuutta hovioikeutta, vaan meille olisi riittänyt edelleen neljä hovioikeutta, jotka sijaitsevat Turussa, Vaasassa, Kuopiossa ja Helsingissä. Katso tarkemmin artikkeliani "Oikeudenkäynnin uudistamisesta", Lakimies 1976. Suomessa olisi joka tapauksessa tultu toimeen ainakin viidellä hovioikeudella, eli Rovaniemen hovioikeuden perustaminen olisi siis riittänyt. 

5. Kun valtiontalouden tila oli 1970-luvun loppupuolella, toisin kuin nykyisin, hyvä, hallitus päätti perustaa kertarysäyksellä Suomeen kaksi uutta hovioikeutta. Suomessa on siis lähes 40 vuoden ajan toiminut yhtä monta hovioikeutta kuin Ruotsissa, joka on Suomea isompi maa ja jonka asukasluku on kaksikertainen Suomeen verrattuna.

6. Nyt siis vuonna 1978 perustettu Kouvolan hovioikeus lakkaa toimimasta. Tämä on järkevä toimenpide, koska hovioikeuksiin tehtävien valitusten määrä on todella laskenut merkittävästi. Muutoksenhakuoikeutta on rajoitettu kolmisen vuotta sitten käyttöön otetun jatkokäsittelylupajärjestelmän myötä. Sen käyttöalaa ollaan jo nyt innolla laajentamassa eli valitusten laajamittainen ja varsinainen tutkinen hovioikeuksissa tulee edelleen supistumaan. Tämä ei tietenkään lisäisi oikeusturvaa, vaan päin vastoin kaventaisi sitä.Tätä selvää asiaa ei kuitenkaan oikeusministeriössä ja tuomioistuinlaitoksen huipulla haluta ymmärtää tai myöntää, vaan siellä ajetaan sitkeästi valitusoikeuden ja asioiden tutkimisen rajoittamista. KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on vaatinut myös hovioikeuksien lukumäärän supistamista kolmeen tai enintään neljään.

7. Kouvolaan jää kahden vuoden ajaksi Itä-Suomen hovioikeuden pysyvä istuntopaikka. Asioiden käsittely hovioikeuksissa on toki, toisin kuin lähes kakkien muiden maiden toisen asteen tuomioistuimissa, selvän ja vieläpä lakiin otetun säännöksen mukaan kirjallista asiakirjaprosessia. Suullisia käsittelyjä eli pääkäsittelyjä hovioikeus toimittaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja useimmiten ns. "pitkin hampain". Hallinto-oikeuksilla puolestaan on pysyvät istuntopaikat myös Kouvolassa ja Rovaniemellä suullisten käsittelyjen järjestämiseksi. Hallinto-oikeudet toimittavat pääkäsittelyjä vielä paljon harvemmin kuin hovioikeudet.

8. Pysyvillä istuntopaikoilla ei ole tuomioistuinten kansliaa eikä henkilökuntaa, vaan tuomioistuimet järjestävät niissä tarvittaessa pääkäsittelyjä ja suullisia käsittelyjä. Tästä poiketen Itä-Suomen hovioikeudella on siirtymäkautena - enintään vuoden 2016 loppuun - Kouvolassa noin 30 henkilöä "varalla" siellä järjestettävien pääkäsittelyjen hoitamiseksi.

9. Hovioikeuksien asiamääriä tasataan myös tuomiopiirimuutoksilla. Huhtikuun alusta Kainuun käräjäoikeus siirtyy Itä-Suomen hovioikeuden tuomiopiiristä Rovaniemen hovioikeuden tuomiopiiriin. Hyvinkään käräjäoikeus puolestaan siirtyy Kouvolan (entisestä) hovioikeuspiiristä Helsingin hovioikeuden tuomiopiiriin.

10. Kouvolan hovioikeus on minusta ollut hieman näkymätön ja ikään kuin hissukseen toimiva tuomioistuin. Sen ensimmäinen presidenttinä oli oikeusneuvoksen virasta tehtävään nimitetty Heimo Lampi. Hän oli kunnostautunut jatkosodassa hävittäjälentäjänä saavuttaen 14 ilmavoittoa. Mainittakoon, että ennätys ei-saksalaisena taistelulentäjänä on lentomestari Ilmari Juutilaisella, joka pudotti jatkosodan aikana 94 vihollisen konetta. Hyvänä kakkosena seurasi Hasse Wind, jolle kertyi sodassa 75 varmistettua ilmavoittoa. Ilmari Juutilainen, joka on "Marokon kauhuna" tunnetun ja myös sodissa kunnostautuneen Aarne Juutilaisen nuorempi veli, ja Hans Wind ovat kumpikin kaksinkertaisia Mannerheim-ristin ritareita. Näitä ristejä myönnettiin jatkosodan aikana neljä kappaletta.

11. Heimo Lampi vaikutti KKO:ssa esittelijästä vakavalta ja totiselta tuomarilta. Hän oli kotoisin Kuopiosta, jossa oli toiminut Itä-Suomen hovioikeuden esittelijänä ja neuvoksena. Samasta hovioikeudesta olivat lähtöisin myös oikeusneuvoksina sittemmin olleet Paavo Salervo ja Veikko M. Hämäläinen, joista viimeksi mainittu nimitettiin Heimo Lammen jälkeen Kouvolan hovioikeuden toiseksi presidentiksi. Hämäläisen jälkeen hovioikeuden presidentiksi tuli oikeusvos Jussi Kivinen ja sen jälkeen vuonna 2005 Pertti Nieminen, joka jatkaa nyt uuden Itä-Suomen hovioikeuden presidenttinä. Jussi Kivinen toimi aiemmin  toistakymmentä vuotta maaoikeustuomarina. Erään Ikaalisissa käydyn maaoikeusprosessin yhteydessä olin 90-luvun alkupuolella valittajan avustajana mukana kahlailemassa pitkävartisissa kumisaappaissa pitkin Kyrösjärven rantoja Jussi Kivisen johtamassa katselmustilaisuudessa. Kohta tämän prosessin jälkeen Kivisestä sitten leivottiinkin KKO:n jäsen.

12. Nähtäväksi jää, miten hovi- ja hallinto-oikeusverkosten uudistaminen tulee jatkossa etenemään. Olen itse ehdottanut, myös tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön jättämässäni lausumassa vuonna 2003 (KM 2003:3), hallinto-oikeuksien yhdistämistä yleisiin tuomioistuimiiin. En kuitenkaan niin, että hallinto-oikeudet yhdistettäisiin suoraan hovioikeuksiin - kuten esim. KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on nyt pari vuotta ehdottanut - vaan niiden hallinnollista yhdistämistä muutamaan suureen käräjäoikeuteen. Hallintoprosessi säilyisi omana prosessilajinaan, mutta sitä tulisi kehittää voimakkaasti siviiliprosessin suuntaan. OM:ssä ja KHO:ssa laaditut tähänastiset suunnitelmat hallintoprosessin uudistamiseksi ovat minusta lähinnä näpertelyä. Näissä suunnitelmissa ei hallintoprosessiin edelleenkään esitetä esimerkiksi väittämistaakkaa, suullisten käsittelyjen lisäämistä, tuomarin materiaalisen prosessinjohdon aktivointia tai prosessin muodostamista kaksiasianosaissuhteen pohjalle. Käräjäoikeuden hallintoasiassa antamasta päätöksestä valitettaisiin ensin hovioikeuteen, hovioikeuksista kaksi voisi toimia ko. asioissa ensimmäisenä muutoksenhakuasteena. Hovioikeuden hallintoasiassa antamasta päätöksestä voitaisiin valitettaa valituslupajärjestelmän kautta KHO:een. 

13. Oikeusministeriö on luultavasti ministeri Anna-Maja Henriksson ideasta pannut pystyyn suppean työryhmän, jonka tehtävänä on mietiskellä KKO:n ja KHO:n mahdolliseen yhdistymiseen liittyviä kysymyksiä. Tämä on minusta turhaa työtä, sillä jokainen ajattelemaan kykenevä lakimies ymmärtää, ettei tuomioistuimien integrointia voida aloittaa "huipulta", vaan työ on aloitettava alhaalta eli ensimmäisestä asteesta. Aluksi hallinto-oikeudet on integroitava käräjäoikeuksiin ja järjestettävä samalla väliasteen muutoksenhaku hovioikeuteen. Vasta tämän jälkeen voidaan ryhtyä varovaisesti arvioimaan, olisiko myös ylimmät tuomioistuimet eli KKO ja KHO yhdistettävä keskenään. Vm. uudistus voinee toteutua joskus 20-30 vuoden kuluttua.

818. Puntarissa KKO:n ja KHO:n uudet verkkosivut

1. Yleisö etsii nykyisin tietoa tuomioistuinten toiminnasta ja ratkaisuista lähinnä internetistä. Kyse on julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta olennaisesta tiedotustoiminnasta, jossa tuomioistuinten verkkosivuilla on merkittävä osuus. Kuten olen aiemmin usein maininnut, esimerkiksi hovioikeuksien ja käräjäoikeuksien tiedotustoiminta on vielä aika alkeellisella tasolla. Internetin välityksellä tapahtuvasta tiedottamisesta voidaan puhua oikeastaan vain korkeimman oikeuden (KKO) ja korkeimman hallinto-oikeden (KHO) kohdalla. 

2. KHO:n verkkosivut uudistuivat viime syksynä, KKO:n puolestaan tämän vuoden alussa. KKO:n sivujen uusi verkko-osoite on korkeinoikeus.fi, KHO:n puolestaan www.kho.fi.  

3. KKO:n sivuilla on enemmän kuvia, KHO:n sivuilla enemmän informaatiota. Sisällöllisesti uudistukset ovat pieniä, mutta vaikuttaa siltä, että KKO:n sivuilta saa nyt  vähemmän tietoa tuomioistuimen toiminnasta kuin aiemmin.

4. Näkyvin ero sivujen välillä on se, että KHO päivittää kerran viikossa etusivulla olevaa mittarilukemaa, josta ilmenee, kuinka monta päätöstä se antanut. KKO:n sivuilta ei tällaista tietoa löydy. Viime vuonna KHO antoi yhteensä 4304 päätöstä, joista ennakkopäätöksiä eli vuosikirjassa julkaistavia päätöksiä oli 202. KKO:n julkaisi viime vuonna ainoastaan 102 ennakkopäätöstä, siis tasan 100 vähemmän kuin KHO. Ilmeisesti KKO:ssa oli tavanomaista heikompi "prejudikaattivuosi". Osaselitys kyseiseen eroon lienee se, että näiden kahden tuomioistuimen käsittelemät asiat ovat laajuudeltaan ja laadultaan aika erilaisia. Lisäksi KHO:ssa on jonkin verran enemmän henkilökuntaa eli jäseniä ja esittelijöitä kuin KKO:ssa.

5. Tilastotietoja toiminnastaan KKO ilmoittaa muutenkin niukemmin kuin KHO, vain yhdellä melkoisen epäselvällä sivulla kohdassa ajankohtaista. Aiemmin KKO ilmoitti tilastotietoja toiminnastan paljon seikkaperäisemmin ja selvemmällä tavalla. Uusituila sivuilla KKO ei mainitse enää edes yleisten tuomioistuinten vuosikertomusta. KHO:n sivuilta taas pääsee lukemaan tuomioistuimen omat vuosikertomukset kymmenen vuoden ajalta ja lisäksi alueellisten hallinto-tuomioistuinten vuosikertomukset. KHO:n sivuilla on myös runsaasti tietoa sen toimintaa koskevista tutkimuksista ja muista tutkimuksista. Yleisölle suunnattuja tiedotteita KHO julkaisee vuosittain selvästi enemmän kuin KKO.

6. KHO:n sivuilta pääsee katsomaan ennakkopäätösten ohella myös muita päätöksiä, mutta KKO ilmoittaa uusituilla sivuillaan ainoastaan ennakkopäätökset; muita päätöksiä ja myönnettyjä valituslupia ei sitä vastoin ilmoiteta. Ne selviävät toki Finlexistä, mutta KKO:n etusisivulla, toisin KHO:n sivulla, ei ole linkkiä Finlexiin.  

7. KKO:n sivuilta on vähennetty muutenkin linkkitietoja selvästi, sen sijaan KHO:n sivustolla (kohdassa aineistoa) linkkien lukumäärää on lisätty huomattavasti. Muuten, KKO:n sivuilla ei mainita enää KHO:n linkkiä. 

8. KKO:n uudet sivut saavat plussaa siitä, että kohdassa ajankohtaista ilmoitetaan lähiaikoina KKO:ssa toimitettavat suulliset käsittelyt, vastaavia tietoja ei sen sijaan mainita KHO:n sivuilla. Lisäksi asian käsittelyä ja sen eri vaiheita havainnollistetaan KKO:n sivuilla kaaviokuvilla.

9. KKO ilmoittaa sivullaan yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten valituslupahakemus ja valitus on laadittava, minkä lisäksi etusivulla on linkki oikeusneuvos Pertti Välimen teemaa koskevaan laajempaan kirjoitukseen. Havaitaan, että KKO edellyttää lupahakemukselta varsin pikkutarkkoja perusteluja. Jos käytäntöä tutkittaisiin tarkemmin - kukahan nuori ja pätevä tutkija se tekisi (?) - havaittaisiin, että vaikka lupahakemuksen perustelut olisivat miten korkeatasoisia ja seikkaperäisiä tahansa ja kirjoitettu "enkelien kielellä", valituslupa ei kuitenkaan useinkaan heltiä. Valituslupa myönnetään käytännössä usein melko suppean ja yleisluontoisen valituslupahakemuksen perusteella. Kun lupapäätöksiä ei perustella KKO:ssa mitenkään, ei ole mahdotonta, että luvan myöntämisen vaikuttavat myös lupajaostossa istuvan kahden tai kolmen jäsenen joko asiaan tai asianosaisiin tai näiden asiamiehiin liittyvät sympatiat tai antipatiat.

10. Jäsenten lisäksi KHO ilmoittaa (kohdassa organisaatio) kaikkien esittelijöidensä eli esittelijäneuvosten ja oikeussihteerien nimet, myös määräaikaiset esittelijät. KKO sen sijaan ei ilmoita esittelijöitään, mikä on selvä puute. Mutta erityisesti se, että KHO ilmoittaa yhteystietojen kohdalla jokaisen asiaryhmän (niitä on seitsemän) osalta mainittuja asioita valmistelevien notaarien nimet ja puhelinnumerot, on omiaan parantamaan palvelua ja asianosaisten tiedonsaantia. KKO:n sivuilta sen sijaan ei näitä tärkeitä yhteystietoja löydy.

11. Ylimpien tuomioistuinten verkkosivuilta ilmenee monia muitakin mielenkiintoisia asioita ja eroja, mutta annetaanpa nyt välillä myös blogin lukijoiden kertoa, mitä mieltä he ovat KKO:n ja KHO:n uusituista verkkosivuista.

750. KKO 2013:58. Valtio tuomittiin korvausvastuuseen KHO:n virheellisen EU-oikeuden tulkinnan johdosta

1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina eli 5.7. 2013 tuomionsa kymmenen vuotta kestäneessä autoverokiistassa. Ratkaisusta laaditun ennakkopäätösselosteen (KKO 2013:58) otsikko kuuluu näin: 

Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.

KKO:2013:58

2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä.  Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.

3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut  hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.

4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee  kymmentä vuotta.

5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.

6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem  -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.

7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat  4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. 

8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).

9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon  kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.

10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):

55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.

56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).

57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.

11. Vuonna 2004 Itävaltaa koskevassa Weigel-ratkaisussaan (C-387/01) EU-tuomioistuin  oli jo ottanut asiallisesti lopullisen kannan sanotussa autoverokysymyksessä. Suomen verottaja, tulli ja KHO eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä ratkaisusta ilmeisesti siksi, että EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu koski muodollisesti vain Itävaltaa, ei muita maita. Verottajan, tullin ja viimeistään hallintotuomioistuinten olisi kuitenkin pitänyt hoksata, että Suomen verotustilanne ei poikkea kyseiseltä osin mitenkään olennaisesti Itävallan autoverotuksesta. Oikeuskirjallisuudessa tämä asia toki huomattiin helposti, kuten KKO:n perustelujen kohdassa  56 mainituista kirjallisuuviittauksista hyvin ilmenee. Mutta hallinto-oikeus ja KHO eivät tätä asiaa halunneet noteerata.

12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.

13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä. 

14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.

15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että 
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten  vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.

16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.

17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.

18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.

716. KKO:n jäsenten virkanimitykset puhuttavat edelleen

                    

1. Korkeimman oikeuden (KKO) jäsenten rekrytoinnin ja virantäyttömenettelyn kritisointi alkaa kuulua kohta iäisyysasioihin. Asiasta on puhuttu iät ja ajat ja monenlaisia korjausehdotuksia on aikojen kuluessa tehty. Sama koskee käytännössä myös korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) jäsenten virantäyttöä, mutta käytännössä korkein hallinto-oikeus on yleensä päässyt julkisessa arvostelussa vähemmällä. Ei sen vuoksi, että asiat olisivat siellä jotenkin paremmalla tolalla, vaan siksi, että korkein hallinto-oikeus yleensä tuppaa unohtumaan ja keskustelussa nousee esiin ainoastaan korkein oikeus ja sen jäsenten rekrytointi. 

2. Sanat "sisäänlämpiävä" ja "täydentää itse itseään" ovat tässä yhteydessä tuttuja. Kysymys on siitä, että  käytännössä KKO (samoin kuin KHO) täydentää itse itseään. KKO:n ja KHO:n jäsenten virkanimitysasioita ei käsitellä muiden tuomareiden nimitysasioiden tavoin erityisessä tuomarinvalintalautakunnassa. KKO ja KHO hoitavat jäsentensä virantäytön alusta loppuun itse, eli julistavat viran haettaviksi, valmistelevat nimitysasian ja tekevät itse virkaesityksen, joka sitten hyväksytään valtioneuvoston yleisistunnossa ja edelleen tasavallan presidentin esittelyssä sellaisenaan. Viimeksi korkeimman oikeuden virkaesityksestä on tiettävästi poikennut presidentti Urho Kekkonen, joka nimitti vuonna 1970 oikeusneuvoksen virkaan vastoin korkeimman oikeuden yksimielistä virkaesitystä OTT Olavi Heinosen (32). Vanhoilla päivillään radikalisoitunut Kekkonen, joka kohahdutti tuon tuostakin kansaa itsevaltiailla otteillaan, halusi kyseisellä nimityspäätöksellään näpäyttää perin vanhoillisena pitämäänsä korkeinta oikeutta.

3. Olen kritisoinut kohta jo lähes parinkymmenen vuoden ajan korkeimman oikeuden jäsenten virantäyttömenettelyn salamyhkäisyyttä. Perusteellisin esitys aiheesta löytyy kirjasta "Korkein oikeus kriisissä" vuodelta 1997. Blogijutuissani olen seurannut reilun neljän vuoden aikana kahdeksaa korkeimman oikeuden jäsenen virkanimitystä (oikeusneuvokset Jokela, Sippo, Rudanko, Koponen, Kantor, Pynnä, Littunen ja Huovila). Enemmän tai vähemmän kriittisiä näkökohtia olen esittänyt 4-5 nimityspäätöksen osalta. Kritiikin pääpaino ei ole ollut kuitenkaan virkaan nimitettyjen lakimiesten pätevyydessä, vaan itse virantäyttömenettelyssä ja KKO:n siinä olevassa roolissa.

4. Jos jotakuta kiinnostaa, niin mainitsen seuraavassa ne blogijutut, joissa olen kirjoittanut KKO:n jäsenten nimitysmenettelystä:


-  71/1.2.2009: KKO:n jäsenten rekrytointi. Oikeusneuvosten nimitysmenettelyssä korjausta  
vaativia epäkohtia
- 71a/1.2.2009 KKO:n jäsenen valinta v. 2007 joulukuussa
- 72/3.2.2009: Kenestä KKO:n uusi oikeusneuvos?
- 73/4.2.2009: Yllätysnimi KKO:n jäseneksi?
- 82/20.3.2009: KKO:n jäsenten rekrytointitapa oudoksutti jälleen
- 100/30.5.2009: Syyttäjä KKO:n jäseneksi
- 209/14.1.2010: Kenestä seuraava KKO:n jäsen?
- 218/1.2.2010: Liikejuristi KKO:n jäseneksi?
- 219/3.2.2010: KKO:n oikeusneuvoksen nimitysesitys on puutteellinen
- 225/7.3.2010: KKO:n jäsenten rekrytointi puhuttaa jälleen
- 377/25.1.2011: Korkein oikeus: tuntemattomien tuomareiden tyyssija?
- 565/26.3.2012: KKO:n jäsenten virantäytön kummallisuuksia
- 574/1.4.2012: Kenestä KKO:n uusi oikeusneuvos?
- 576/3.4.2012: Palsturi voitti vedonlyönnin; KKO.n oikeusneuvoksen virkaan pikapäätöksellä hallintoneuvos Tuula Pynnä
- 579/ 3.4.2012: KKO:n virkaesityksen jälkimaininkeja
- 610/14.6.2012: KKO:n nimitysruletissa jälleen jymy-yllätys

5. Siinäpä sitä on tarinaa kyseisestä aiheesta jo aika lailla! Näiden kirjoitusten ja edellä mainitun pamfletin pohjalta korkeimman oikeuden jäsenten nimityspäätöksistä ja nimitysmenetelystä voisi saada tehdyksi vaikkapa kriittistä oikeuspositivismia edustavan väitöskirjan. Omalla kohdalla väitöskirja on tosin tullut tehtyä (niin kuin pitääkin) jo kauan sitten nuorena miehenä.

6. Silloin tällöin, siis aika harvakseltaan, jotkut muutkin juristit tapaavat sanoa sanan tai pari KKO:n (ja KHO:n) jäsenten omalaatuisesta virantäyttömenettelystä. Eilen tiistaina sanaisen arkkunsa rohkeni avata Pohjois-Savon käräjätuomarina toimiva laamanni Hannu Laitinen. Hän sanoi että "korkein oikeus valitsee itse jäsenensä. Silloin tulee selkeä suosikkijärjestelmä. Oppositiomiehiä ei aivan varmasti valita sisäänlämpiävässä systeemissä". Vaikka KKO:n täysistunto nimittää omat jäsenensä - todellisuudessa KKO ei nimitä jäseniään, vaan tekee ainoastaan nimitystä koskevan virkaesityksen - yhdellä henkilöllä on laamanni Hannu Laitisen mukaan enemmän vaiktusvaltaa kuin muilla: "Siinä on varmasti korkeimman oikeuden presidentillä suuri sija. Hän ei halua sinne henkilöitä, jotka voisivat olla eri mieltä".

7. Laamanni Laitisen arvostelu vaikuttaa, niin kuin lyhyet haastattelutokaisut yleensäkin, hieman pintapuoliselta ja yliampuvalta, mutta sellaiset lausunnotkin näyttävät kelpaavan hyvin esimerkiksi Yle Uutisille. Vaan korkeimman oikeuden presidentti Paulline Koskelopa veti kuitennii Laitisen lausahduksesta ikään kuin herneen hieman nenäänsä, sillä hän riensi oitis oikaisemaan Laitisen väitteitä Yle Uutisille. Noin se menee, eli vaikka meikäläinen "herjaa" blogissaan vuosikaudet oikeusneuvosten jäsenten nimitysmenettelyä, kukaan korkeimmasta oikeudesta ei ole tietävinään koko kritiikistä. Mutta annapa olla kun joku laamanni Savonmaasta haastelee pari lausetta Yle Uutisten nuorelle toimittajalle, niin jo on kohta KKO:n presidentti kiivaana oikomassa laamannia! Mistä tämä kertoo? Mahdollisesti siitä, että korkeimmassa oikeudessa seurataan vain "virallisia" tiedotusvälineitä tai ammattimediaa, mutta sosiaalinen media (Some), jota mm. blogit edustavat, näyttää jäävän seurannan ulkopuolelle. Mutta eihän Pauliine Koskelon korkein  oikeus noteraa päätöstensä perusteluissa oikeuskirjallisuuden kannanottojakaan miksikään, vaan kiinnittää huomiota ainoastaan "virallislähteisiin" eli lainvalmistelutöihin, aikaisempiin prejudikaattehin ja tietenkin ennnen kaikkea ihmisoikeustuomioistuimen lukuisiin ratkaisuihin, joita perustelut tuntuvat suorastaan pullistelevan. 

8. Laamannin ja presidentin sanasotaan pääsee käsiksi tästä. Tyypilliseen suomalaiskansalliseen tapaan keskustelijat puhuvat hieman toistensa ohitse. On selvää - tuskin Laitinenkaan on tästä eri mieltä - että korkein oikeus tekee virkaesityksen aina täysistunnossaan, jossa jokaisella jäsellä on yksi ääni. Äänestys - jos sellainen tarvitaan -  etenee virkaikäjärjestyksessä niin, että ensin lausuu mielipiteensä virkaiältään nuorin oikeusneuvos ja viimeisenä presidentti. Kokonaan toinen asia, johon Koskelo ei (tietenkään) ota kantaa, on se, että presidentillä on asemansa perusteella tosiasiallista sananvaltaa enemmän kuin monilla muilla jäsenellä ja että hänen kantojaan kuunnellaan äänestystä edeltävässä keskustelussa tarkasti. Lienee myös niin, että virkaesitystä valmistelee erityinen "työvaliokunta" tai vastaava ryhmä, johon kuuluu presidentin ohella muutama KKO:n jäsen. Sitten pitää vielä ottaa huomioon epävirallisesti käytössä oleva "vinkkausmenettely" eli käytäntö, jonka mukaan korkeimman oikeuden jäsenet saattavat kertoa tutuilleen avoinna olevasta virasta ja/tai kehottaaa näitä ilmoittautumaan virkaan. Toimeksianto vinkkaamiseen saattaa tulla virkaesitystä valmistelevalta työvaliokunnalta tai -ryhmältä. Vaikka siis virkaesitys tehdään "täysin kollegiaalisestI", saattaa joillakin jäsenillä ja presidentillä olla asian valmistelussa  tosiasiallisesti muita jäseniä vaikutusvaltaisempi rooli.

9. Hieman yllättäen Koskelo puolustautuu laamanni Laitisen väitteitä vastaan sillä, että  korkeimmassa oikeudessa on "taustoiltaan monipuolisin tuomarikunta kansallisesti tarkasteltuna". Koskelo lisää, että "myöskään kansainvälisesti katsoen ei tule mieleen ammatillisesti monipuolisempaa henkilögalleriaa". 

10. Koskelo on oikeassa ainakin "kansallisesti", mutta eihän Hannu Laitinen ole ymmärtääkseni tästä asiasta korkeinta oikeutta edes arvostelut. Toki korkeimman oikeuden jäsenkunta edustaa monipuolista kokemusta ja osaamista. KKO:n jäseniksi nimitetään hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomareita, asianajajia, lainvalmistelijoita, yliopiston professoreja, syyttäjiä jne. Onneksi jäseniksi ei ole enää muutamaan vuoteen nimitetty oman talon esittelijöitä; nykyisistä jäsenistä pari kolme vanhimmasta päästä on kuitenkin rekrytoitu oman talon sisältä. 

11. Mutta, kuten olen aina ennenkin todennut, tuomarikunnan monipuolinen tausta ei vielä riitä, vaan ratkaisevaa on toki se, keitä ja millaisen todellisen osaamistason omaavia lakimiehiä kustakin "kiintiöstä" valitaan korkeimman oikeuden jäseneksi. Tässä suhteessa valinta voi hyvinkin jäädä kohdistumatta, kuten käytännössä myös tapahtuu, Laitisen tarkoittamiin "toisinajattelijoihin". Virkaesitykset tehdään paljolti jäsenten tuttavuussuhteiden sekä virkaan ilmoittautuneiden pärstäkertoimen ja ns. yhteistyökykyisyyden perusteella. Sisäänlämpiävä virantäyttömenettely mahdollistaa tällaisen hyvä veli -järjestelmään perustuvan rekrytointikäytännön. Virkaesitysten perusteluista tämän voi aistia, sillä niin yksioikoisia ja äitelänmakusia ne yleensä aina ovat. Perusteluissa ei itse asiassa vertailla lainkaan virkaan ilmoittautujien ammatillisia ansioita tai osaamista, vaan 15-20 virkaan ilmoittautuneen joukosta nostetaan esille korkeintaan pari kolme nimeä, joiden suhteen käydään tai ollaan käyvinään jonkinlaista punnintaa. Virkaesityksen perusteleminen on vain teatteria tai pelkkä muodollisuus, kun tiedossa on, että nimittäjä kuitenkin hyväksyy aina mukisematta esityksen - eikä päätöksenteon laillisuutta vahtiva oikeuskanslerikaan ole näyttänyt asiassa korviaan lotkauttaneen.

12. Korkeimman oikeuden jäsenten virantäytössä on itse asiassa hyväksytty sellainen kiintiömalli, jollaista olen puoltanut yleensä tuomareiden rekrytoinnissa, eli käytäntö, jossa tuomioistuimeen pyritään rekrytoimaan erilaisen ammatillisen kokemuksen ja monipuolisen osaamisen omaavia jäseniä. Mutta korkeimman oikeuden kyseisessä järjestelmässä on yksi paha epäkohta. Kiintiömalli edellyttäisi, että jo viranhakua koskevassa ilmoituksessa kerrottaisiin avoimesti, mistä "kiintiöstä" tai ammattiryhmästä uusi jäsen halutaan nimittää tai minkätyyppistä erityisosaamista tuomioistuimeen halutaan nimityksen myötä saada; tästä voidaan käyttää nimitystä "täsmähaku". Näin siksi, että tällöin juuri sanottuun ryhmään kuuluvat lakimiehet voisivat arvioida mahdollisuuttaa tulla valituksi ja ilmoittautua virkaan. Näin ei KKO:ssa (tai KHO:ssa) ole kuitenkaan koskaan toimittu, vaan vasta jälkeenpäin eli virkaesityksessä, jolloin ilmoittautumisaika virkaan on siis jo päättyhnyt, kerrotaan (siis itse asiassa ainoastaan virkanimityksen tekijälle), mistä kiintiöstä tai ryhmittymästä uusi jäsen on kullakin kerralla tarkoitus rekrytoida. Tällöin voi sattua, että ao. "oikeasta kiintiöstä" virkaan on ilmoitautunut kenties vain pari kolme lakimiestä, joiden kesken todellinen valinta sitten tapahtuu; joskus jopa vain yksi vaaditut kriteerit täyttävä hakija on saattanut "eksyä" virkaan ilmoittautujien sankkaan joukkoon; Tuula Pynnän nimitys on tästä hyvä esimerkki. Jos asiasta eli tarvittavasta erityisosaamisesta olisi kerrottu jo viranhakuilmoituksessa, olisi hakijoiksi voitu saada helposti 5-6 vaadittavan erityisosaamisen tai kokemuksen omaavaa pätevää lakimiestä. KKO:n (KHO:n) salamyhkäinen ja sisäänlämpiävä rekrytointitapa mahdollistaa virantäytössä erilaiset sumplimiset  ja Hyvä veli -verkostoille tyypillisen suosikkijärjestelmän toteutumisen.

13. Professori Raimo Siltala Turun yliopistosta on tehnyt lokakuussa 2012 oikeuskanslerile kantelun, joka koskee KKO:n ja KHO:n jäsenten virantäyttömenettelyn lainmukaisuutta. Siltala kirjoittaa alkajaiksi näin:

Pyydän kunnioittaen, että arvoisa valtioneuvoston oikeuskansleri tutkisi, toteutuvatko oikeusvaltion keskeiset oikeusperiaatteet, kuten perustuslain takaama viranomaisten päätöksentekomenettelyn julkisuus, päätösten asianmukainen perusteleminen ja hyvän hallinnon periaate, samoin kuin muut voimassa olevan lainsäädännön virkanimityksissä noudatettavalle menettelylle asettamat vaatimukset korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin ja jäsenten (oikeusneuvosten, hallintoneuvosten) virantäyttömenettelyssä. 

Lisäksi pyydän kunnioittaen, että arvoisa valtioneuvoston oikeuskansleri arvioisi, tulisiko hänen tehdä aloite lainsäädännön muuttamiseksi siten, että korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin ja jäsenten (oikeusneuvosten, hallintoneuvosten) virantäytössä luovuttaisiin nykyisestä ilmoittautumismenettelystä, jossa korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus valmistelee virantäyttöesityksen, ja otettaisiin myös ylimpien tuomioistuinten osalta käyttöön tavanomainen hakumenettely, jossa tuomarinvalintalautakunta antaa virkaa hakeneista henkilöistä lausunnon.

14. Raimo Siltala kiinnittää kantelussaan huomiota moniin tärkeisiin seikkoihin, kuten esimerkiksi siihen, että virantäyttöpäätökset, siis myös korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden virkaesitykset, tulisi perustella mahdollisimman avoimesti. Siltala ihmettelee oikeutetusti sitä, että vaikka KKO ja KHO voisivat lain mukaan pyytää  tuomarinvalintalautakunnalta lausunnon oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen nimitysasiassa, sellaista lausuntoa ei ole vielä kertaakaan pyydetty, vaikka tuomareiden nimittämislaki on ollut voimassa jo reilut 12 vuotta. Siltala jatkaa:

Lain mahdollistama lausuntopyyntö on toisin sanoen jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Järjestely, jossa maan ylimpien tuomarinimitysten valmistelu on uskottu nimityksen kohteena olevalle instituutiolle itselleen, on varsin poikkeuksellinen ja kärkevällekin arvostelulle altis oikeusvaltion konstitutiivisten periaatteiden valossa, koska korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus voivat nyt de facto täydentää itse itseään ilman, että niiden laatima virantäyttöesitys olisi alttiina minkäänlaiselle ulkoiselle arvostelulle, saati avoimelle kansalaiskeskustelulle. Menettely on ongelmallinen myös sen valossa, mitä tuomareiden nimittämisestä annetun lain hallituksen esityksen (HE 109/1999 vp) yleisperusteluissa on todettu: On syytä pyrkiä menettelyyn, joka on ainakin useimmissa tapauksissa samanlainen kaikkien tuomarin virkojen osalta.

15. Kuten Siltala toteaa, viimeksi mainittua tavoitetta ei kuitenkaan pyritty lakiehdotuksessa johdonmukaisesti toteuttamaan, vaan eroavuudet ilmoitusmenettelyn ja hakumenettelyn välillä ehdotettiin säilytettäväksi siten, että ilmoittautumismenettelyä jatkossakin sovellettaisiin korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin ja jäsenten nimityksiin. Näin sitten myös tapahtui, vaikka kyseiseen jakoon ei olisi nykyoloissa enää asiallisia perusteita.

16. KKO:n ja KHO:n jäsenten virantäyttömenttelyssä on monia puutteita ja epäkohtia, kuten Siltala oikeuskanslerille kertoo:

Toisin kuin alempia tuomarinvirkoja täytettäessä, tuomarivalintalautakunta ei anna lausuntoa korkeimman oikeuden tai  korkeimman hallinto-oikeuden presidentin tai jäsenen (oikeus-neuvoksen, hallintoneuvoksen) virkaa hakeneiden ansioista, vaikka korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsenten (mutta ei presidentin) osalta sellainen olisi jo nykyisen lain mukaan mahdollinen. Pätevimmiksi arvioitujen hakijoiden haastatteluja ei systemaattisesti toteuteta eikä hakijoista tehdä psykologista soveltuvuusarviota, toisin kuin alempia tuomarinvirkoja täytettäessä. Hakijoiden ansioiden julkinen vertailu ja siihen perustuva avoin ja kriittinen kansalaiskeskustelu eivät voi toteutua. Virantäytössä painotettavat erityiset ansiot eli jonkin oikeudenalan tai elämänalueen erityisasiantuntemus ilmoitetaan hakijoille ja muille tahoille vasta jälkikäteen, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden tekemän virantäyttöesityksen yhteydessä. Tämä rajaa hakuprosessin ulkopuolelle merkittävän osan hakijoista sen vuoksi, että he eivät ole voineet olla tuosta painotuksesta tietoisia viran hakuaikana.

Viimeksi korkeimman oikeuden oikeusneuvokseksi valittiin henkilö, jolla on oikeusministe-riössä kerrytettyä erityisosaamista rikosasioiden valmistelusta (Jarmo Littunen). Edeltävällä kerralla valituksi tuli henkilö, jolla on erityisosaamista eurooppaoikeudesta ja tuomarin tehtä-vässä toimimisesta korkeimmassa hallinto-oikeudessa (Tuula Pynnä). Sitä edeltävällä kerralla valituksi tuli liikejuridiikkaan asianajotoiminnassa perehtynyt juristi (Ari Kantor). Jos nuo oikeudenalakohtaiset painotukset eli erityiset ansioperusteet olisivat olleet yleisesti tiedossa jo viran hakuaikana, avoinna olleita virkoja olisivat voineet hakea muutkin kyseiseen oikeuden-alaan syvällisesti perehtyneet juristit. Virantäyttöesityksen perustelu, jonka mukaan korkeimpaan oikeuteen etsittiin nyt senkaltaista erityisosaamista, jollaista valituksi tulleella henkilöllä on, on sisällöllisesti tyhjä, kun se esitetään vasta jälkikäteen virantäyttöesityksen yhteydessä eikä viran hakuaikana. Tiettävästi noudatettu epävirallinen menettely, jonka mukaan talon sisältä saatetaan ´vinkata´ avoinna olevaan virkaan halutulle henkilölle, että hänen kannattaisi sitä hakea, on hakijoiden oikeudellisen yhdenvertaisuuden valossa ongelmallinen, jos ja kun valituksi tulee tuo vinkin saanut henkilö.

17. Raimo Siltala kirjoittaa asiaa, samoja seikkoja olen itsekin  korostanut. Viittaan myös Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön (KM 2003:3), jossa on esitetty kaikkien tuomarinvirkojen osalta nykyisen nimitysjärjestelmän terävöittämistä ja edellä mainitun kiintiömallin käyttöönottamista (s. 371-375).  Alempien tuomioistuinten osalta kiintiömalli olisi tarpeen melko suljetun tuomarinuran avaamiseksi myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisille siten, että osa auki tulevista tuomarin viroista kiintiöitäisiin esimerkiksi vain tuomioistuinlaitoksen ulkopuolella työskenteleville lakimiehille. KKO:ssa ja KHO:ssa tuomareita nimitetään myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelta. Niiden osalta avoimuutta tarvittaisiin kuitenkin viranhakuilmoituksissa, jotta tuomarin virkoja osaisivat hakea (tai niihin ilmoittautua) mahdollisimman monet pätevät lakimiehet, joilla on virantäytössä kulloinkin edellytettävää tietyn oikeudenalan erityisosaamista.

18. Siltala viittaa kantelussaan valtiovarainministeriön antamiin yleisiin virantäyttöohjeisiin. Niissä todetaan muun muassa, että pätevyysarvioinnissa ja ansiovertailussa voidaan nojata vain sellaisiin seikkoihin, jotka on mainittu jo hakuilmoituksessa, koska kaikkien hakijoiden on saatava tieto vaadittavista lisävalmiuksista ja -ominaisuuksista jo harkitessaan viranhakua ja hakiessaan virkaa. Sanottu vaatimus ei toteudu korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin tai jäsenten virantäyttömenettelyssä, koska viran-täyttöesityksen tekevä korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus ilmoittaa kulloinkin soveltamansa ertyiset ansioperusteet eli tosiasialliset virantäyttökriteerit vasta jälkikäteen, siis hakuajan/ilmoittautumisajan päätyttyä. Monille oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen virkaan ilmoittautujalle tulee siten yllätyksenä, että tuomioistuimeen haettiinkin nyt sellaista erityisosaamista, jota heillä ei ole ja josta heille ei myöskään etukäteen ilmoitettu mitään.

19. Oikeuskansleri on pyytänyt Raimo Siltalan kantelun johdosta selvityksen korkeimmalta oikeudelta ja korkeimmalta hallinto-oikeudelta. KHO on antanut 17.1.2013 päivätyn selvityksensä, joka on julkaistu tuomioistuimen kotisivuilla kohdassa lausunnot.  Selvityksen mukaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa asiat ovat - tässäkin suhteessa - erinomaisen hyvässä mallissa eikä lainsäädännön muutostarvetta ole. Korkein oikeus puolestaan ei joko ole vielä antanut omaa selvitystään tai sitten sitä ei ole haluttu julkaista verkossa.

20. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää. Lainvastaisuutta oikeuskansleri tuskin toteaa asiassa tapahtuneen. On syytä toivoa, että oikeuskansleri käyttäisi valtaansa ja tekisi aloitteen lainsäädännön muuttamiseksi siten, että myös ylimpien tuomioistuinten jäsenten osalta otetaan käyttöön normaali hakumenettely, jossa tuomarinvalintalautakunnalta pyydetään aina lausunto oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen virantäyttöasiassa. Lakia olisi syytä muuttaa myös niin, että viranhakua koskevassa ilmoituksessa mainitaan, millaista oikeudenalakohtaista erityisosaamista ylimpään tuomioistuimeen kunkin viranhaun yhteydessä halutaan saada.

701. KHO:n pakkohoitopäätös puhuttaa

Uusista ja haasteellisista tehtävistä voi toki aina haaveilla...

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) poikkesi viime vuoden syyskussa antamassaan päätöksessä (KHO 2012:75) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kannasta potilaan tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevassa asiassa.  

2. EIT katsoi  3.7.2012 antamassaan ratkaisussa X v. Suomi, että koska X:n pakkohoidon jatkamisesta päätettäessä ei ollut varattu tilaisuutta ulkopuolisen lääketieteellisen selvityksen hankkimiseen, asiassa oli rikottu Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) henkilökohtaista vapautta koskevan 5 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

3. EIT:n päätös saattoi suomalaiset viranomaiset tietynlaiseen ahdinkoon, sillä edellyttihän päätös Suomelta selvää käytännön muutosta vastaavanlaisissa tapauksissa. Hätiin huudettiin KHO, joka tavallaan "hallinnon jatkena" on tottunut aiemminkin rientämään viranomaisten ja hallitusvallan apuun, jos "yleinen etu" sitä vaatii. KHO:n presidenttinä aiemmin pitkään toiminut Pekka Hallberg muistetaan presidenttien ja ministereiden kaverina, jonka arvovaltaiseen apuun valtioneuvosto, ministerit ja ministeriöt ovat usein turvautuneet tärkeiden lakihankkeiden läpiviemiseksi. 

4. KHO:ssa tuli sopivasti esille vastaavanlainen tapaus, jossa pakkohoitoon määrätty Y oli valittanut  KHO:een samanlaisesta asiasta kuin X aiemmin EIT:een. KHO päätti nujertaa EIT:n kannan ja tässä tarkoituksessa tuomioistuimen presidentti Pekka Vihervuori määräsi Y:n tapauksen käsiteltäväksi 21 jäsentä koostuvassa täysistunnossa eli plenumissa. Ja niinhän siinä sitten kävi kuin oli tarkoituskin: KHO nuiji 13.9.2012 antamallaan yksimielisellä päätöksellään (KHO 2012:75)  EIT:n päätöksen maanrakoon ja arvosteli EIT:tä siitä, että sen ratkaisussa ei olisi huomioitu kaikkia hienoja oikeusturvatakeita, joita suomalainen järjrestelmä asiassa tarjoaisi.

5. Tartuin KHO:n sanottuun päätökseen blogissani 635/15.9.2012  ja kritisoin päätöksen perusteluja ja lopputulosta. Totesin myös, että tapauksen tekee KHO:n kannalta kiusalliseksi se, että KHO oli käsittelyt sittemmin EIT:een edenneen X:n tapauksen kaksi eri kertaa ja torjunut molemmilla kerroilla X:n väitteen, että asiassa olisi menetelty virheellisesti, kun X:lle ei ollut annettu tilaisuutta ulkopuolisen psykiatrin lausunnon esittämiseen. 

6. KHO:n ratkaisua on käsitelty aika niukasti julkisuudessa, tätä blogia lukuun ottamatta. Suomalaiset oikeustieteilijät ja juristit eivät yleensäkään kovin herkästi omasta aloitteestaan lähde ylimpien tuomioistuinten ratkaisuja tai menettelytapoja arvostelemaan. Täällä Pohjan perillä halutaan elellä sovussa ja konsensushengessä myös juridiikan kysymyksissä. Pienemmät viskaalit tyytyvät yleensä nurisematta siihen, mitä isot päättäjät sanovat ja niihin tiedon murusiin, joita isoisten pöydiltä heille kenties sattuu tipahtamaan. Jos alat arvostella julkisesti korkeiden tuomioistuimien tai muiden vastaavien lainkäyttöelinten kannanottoja, saat kyllä varautua siihen, että uralla eteneminen hankaloituu tai tyssää kokonaan. On niitä HV-kerhoja myös oikeus- ja tuomioistuinlaitoksessa, samoin tiedeyhteisössä.

7. Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntai-osiossa on toimittaja Petri Sajarin kirjoittama oivallinen reportaasi KHO:n mainitusta päätöksestä ja siihen johtaneista tapahtumista. Juttu on saanut lehden printtiversiossa ehkä hieman oudolta kuulostavan otsikon "Pakko perustella", mutta kupletin juoni ilmenee kuitenkin hyvin  itse tekstistä. Jutussa olisi voitu mainita sanotun päätöksen numero, siis KHO 2012:75, jotta ne, jotka haluaisivat tutustua päätökseen tarkemmin, voisivat etsiä ratkaisun netistä syynättäväkseen.

8. Hesarin jutusta ilmenee, miten pakkohoitoon määrätty ihminen (Y) oli psykiatrisesta sairaalasta lähetetyssä horjuvalla käsialalla kirjoitetussa kirjeessä pyytänyt KHO:ta tutkimaan, oliko hänen pakkohoitonsa jatkamisesta päätetty laillisesti. Valittajan mielestä pakkohoidon jatkamiselle ei ollut perusteita, koska hän pystyi huolehtimaan itse hygieniastaan ja lääkityksestään. Sairaalassa hänet oli kertomansa mukaan saatettu vahvalla psykelääkityksellä toimintakyvyttömään kuntoon. 

9. KHO ei kiinnittänyt päätöksensä perusteluissa juurikaan huomiota Y:n tapaukseen tai valittajan vetoamiin seikkoihin, joita ei päätöksen perusteluissa lähemmin edes mainita.  KHO:n jäsenet hoksasivat, että heillä oli edessään tapaus, jonka puitteissa voitiin käydä tuimaan vastahyökäykseen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua vastaan ja näyttää niin sanotusti kaapin paikka EIT:lle, joka oli tavallaan mitätöinyt KHO:n oman kannan X:n tapauksessa antamassaan tuomiossa.

10. Ratkaisun KHO 2012:75 perustelut koostuvat laajista pykälä- ja oikeustapauskatsauksista, joista valituksen tehnyt Y tuskin ymmärsi kovinkaan paljon. Y:tä olisi kiinnostanut vain se, mitä mieltä KHO oli hänen omasta asiastaan, mutta sille KHO puolestaan ei tunnu perusteluissaan osoittavan suurempaa kiinnostusta. Suomen valtio eli käytännössä ulkoministeriö kuvitteli saavansa KHO:n päätöksestä oivallisen aseen, johon vedoten se vaati EIT:n X:n tapauksessa antaman jaostoratkaisun käsittelemistä uudelleen tuomioistuimen vahvennetussa kokoonpanossa (Grand chamber). Tässä hankkeessa kävi kuitenkin köpelösti, sillä EIT hylkäsi pika pikaa valtion sanotun pyynnön.

11. KHO ei näytä saavan asiassa myöskään "omien" kannatusta, kuten Kuopion hallinto-oikeuden tammikuussa 2013 antamasta plenum-päätöksestä ilmenee; olen kertonut sanotusta päätöksestä blogissa n:o 692/22.1.2013.  Kuopiolaiset asettuivat tässä arvovaltakiistaksi muodostuneessa asiassa selkeäti EIT:n kannalle. Sosiaali- ja terveysministeriö puolestaan ilmoitti viime joulukuussa, että mielenterveyslakia aiotaan muuttaa niin, että pakkohoidon jatkamisesta päätettäessä potilaalle on annettava mahdollisuus sairaalan ulkopuoliseen psykiatriseen arvioon.

12.  Kuten HS:n tämänpäiväisestä jutusta ilmenee, allekirjoittanut ei ole toki ainoa juristi, joka on rytännyt KHO:n edustaman kannan, jossa EIT:n ratkaisulle annetaan kyytiä ja jossa hallbergmaiseen tapaan hehkutetaan oman oikeusjärjestelmämme erinomaisuutta. Ilahduin erityisesti professori Tuomas Ojasen seuraavasta toteamuksesta: "KHO:n täysistunto ajautui ulos kartalta, kun se lähti pullikoimaan ihmisoikeustuomioistuinta vastaan".

13. HS:n jutussa haastateltu KHO:n presidentti Pekka Vihervuorta näyttää olevan kiistan suhteen aika vaitelias, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Vihervuori tuntuu edelleen vähättelevän EIT:n X:n tapauksessa Suomelle antamaa langettavaa tuomiota sanoen, että se on vain "yksittäinen ratkaisu", jolla ei ole kovin suurta painoarvoa. Vihervuori vihjailee lisäksi, että EIT:n kanta olisi seurausta siitä, että Euroopan ihmisoikeussopimukseen on liittynyt viime vuosina useita Euroopan unioniin kuulumattomia valtioita, joissa "oikeusvaltion periaatteet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle".

14. KHO näyttäisi olevan hieman huono häviäjä turvautuessaan sanotunaisiin selityksiin. Tapauksessa X vs. Suomi EIT:n jaoston puheenjohtajana toimi koko tuomioistuimen brittiläinen presidentti, joten tuossa kokoonpanossa ei ainakaan ollut  vain "kehittymättämien oikeusvaltioiden" tuomareita; olihan siellä myös suomlainenkin tuomari yksimielistä päätöstä tekemässä.  Mutta ehkä Vihervuori antaa EIT:tä suuremman arvon "todelliselle oikeusvaltioekspertille" eli edeltäjälleen Pekka Hallbergille ja hänen opeilleen. Paha kyllä tämä Hallberg kärähti pari vuotta sitten juuri oikeusvaltion vastaisesta menettelystä, mistä eduskunnan oikeusasiamies joutui häntä vakavasti huomauttamaan.

15. Minusta EIT:n kanta toteuttaa mainitussa asiassa oikeusvaltion periaatetta paljon paremmin kuin KHO:n päätös, jonka  todellisena pontimena näyttäisi olleen "yleisen edun" nimissä huolehtia sitä, ettei terveydenhoitoviranomaisten toimintaa kuormiteta lliiaksi potilaan asemaa ja oikeusturvaa kohentavilla "turhilla muotoseikoilla". Tähän viittasi KHO:n viestintäpäällikön välittömästi päätöksen jälkeen medialle antama lausunto, jossa hän kertoi, mitkä olivat päätöksen ratkaisevat ja todelliset perusteet.

16. Pekka Vihervuori vähättelee myös niitä kerettiläisiä lainoppineita, jotka kehtaavat väittää, että hallinto-oikeuksien päätöksenteossa asetetaan turhan usein yleinen etu yksilön oikeuksien edelle tai että hallintotuomioistuimet toimisivat ikään kuin hallinnon jatkeena. PV:n mukaan hän ei ole kuullut "tiedeyhteisön piiristä muilta vastaavanlaista kritiikkiä ratkaisun johdosta. Vihervuori itse on ponnistunut KHO:n jäsenistöön tietyn tiedeyhteisön piiristä, mutta kuten oikeustietelijät tietävät, tiedeyhteisö on aika suhteellinen käsite. Se ei ole suinkaan mikään yhtenäinen ja homogeeninen porukka, vaan jakaantuu mm. eri oikeudenalojen mukaisiin pienempiin yhteisöihin ja kuppikuntiin. 

17. Mitä tulee esimerkiksi prosessioikeuteen ja lainkäyttöön, niin tunnettu tosiasia on, että prosessioikeuden eli yleisen lainkäytön tutkijat ja tuomarit eivät juuri piittaa hallintolainkäytöstä ja sitä edustavien tutkijoiden tai tuomareiden mielipiteistä, eivätkä hallintolainkäyttöihmiset, joihin Pekka Vihervuori itse lukeutuu, puolestaan yleensä välitä tuon taivaallista prosessioikeuden piirissä esitetyistä mielipiteistä. Prosessioikeuden tutkijat eivät tunne tai ainakaan viittaa juuri milloinkaan hallintolainkäytön tutkijoihin tai KHO:n raykaosuihin, eivätkä hallintolainkäytön tutkijat ja tuomarit puolestaan koskaan prosessioikeuden tutkijoiden kannanoottoihin. Tilanne on aika erikoinen, sillä onhan molemmissa "haaroissa" kuitenkin kyse lainkäytöstä ja prosessista. Näyttää siltä, että hallintoprosessi ja sitä koskeva tutkimus esiintyy tässäkin suhteessa "hallinnon jatkeena": sitä opetetaan yliopistossa hallinto-oikeuden eikä prosessioikeuden yhteydessä. Olisi suotavaa, että hallintolainkäyttö lähentyisi siviiliprosessioikeutta, hallintolainkäytön opetus siirrettäisiin prosessioikeuden yhteyteen ja hallintotuomioistuimet integroitaisiin yleisiin tuomioistuimiin.

18. Lainkäyttäjien ja tuomareiden, varsinkin korkeiden päällikkötuomareiden, ei tulisi rajoittua ottamaan selkoa tai noteeraamaan vain hajanaisen tiedeyhteisön piirissä esitettyjä käsityksiä, vaan huomiota kannattaisi, tuomitsemistoiminnan riippumattomuutta ja itsenäisyyttä toki vaarantamatta, kiinnittää myös muualla yhteiskunnassa esitettyihin mielipiteisiin. 

...mutta taitaa Suomi jäädä taas nuolemaan näppejään...elinkeinovirastokin kun meni aikanaan Silviolle...

700. Tarvitaanko erillisiä hallintotuomioistuimia?

1. Korkeimman oikeuden (KKO) ja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päällikkötuomarit eli presidentit ovat joutuneet julkisuudessa napit vastakkain ja vieläpä sangen merkittävässä asiassa. Kyse on siitä, tarvitaanko Suomessa enää nykyisenkaltaista kaksijakoista tuomioistuinorganisaatiota, eli yleisten tuomioistuimien (käräjäoikeudet, hovioikeudet ja KKO) lisäksi hallintotuomioistuimia (hallinto-oikeudet ja KHO). Näiden lisäksi meillä on kolme erityistuomioistuinta: markkinaoikeus, vakuutusoikeus ja työtuomioistuin.

2. Talouselämä-lehden vajaa viikko sitten ilmestyneessä numerossa (6/2013) julkaistussa jutussa KKO:n presidentti Pauliine Koskelo kertoo haluavansa liittää yleiset tuomioistuimet ja hallintotuomioistuimet yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä tarkoittaa käyttännössä sitä, että hallinto-oikeudet sulautettaisiin organisatorisesti yleisiin tuomioistuimiin. 

3. Kun mainituilla tuomioistuimilla on nykyisin oma hallintonsa, säästettäisiin uudistuksen avulla Koskelon mukaan tuomioistuinlaitoksen hallintomenoissa eli esimerkiksi päällikkötuomareiden palkausmenoissa sekä erityisesti erilaisissa hallinto- ja kiinteistökuluissa. Koskelo ei tyytyisi vielä tähän, vaan hän haluaisi sulauttaa myös edellä mainitut erityistuomioistuimet samaan kokonaisuuteen ja alentaisi samalla tuomioistuimien kokonaismäärän alle puoleen nykyisestä määrästä; nykyisin maassa on kaikkiaan 46 tuomioistuinta. Tämä merkitsisi siiis myös nykyisen käräjä- ja hovioikeusverkoston supistamista.

4. Koskelon perustaa ehdotuksensa valtioneuvoston asettamaan säästötavoitteeseen, jonka mukaan oikeuslaitoksen menoja on säästettävä 22 miljoonalla eurolla. Kun joillakin aloilla, kuten tulkkaus- ja käännöspalveluissa sekä it-puolella, ilmenee kuitenkin välttämätöntä menojen kasvua, tulisi oikeuslaitoksen Koskelon mukaan säästää kaikkiaan 30 miljoonaa euroa.

5. Mainittu säästötavoite on vain yksi, mutta käytännössä ilmeisesti kaikkein merkittävin niistä asioista, joita käsitellään parhaillaan oikeusministeriön asettamassa, ylimmistä "oikeuslaitospäälliköistä" koostuvassa oikeusjärjestelmän tilaa pohtivassa neuvottelukunnassa. Pauliine Koskelo samoin kuin KHO:n presidentti Pekka Vihervuori kuuluvat kansliapäällikkö Tiina Astolan puheenjohdolla toimivan neuvottelukunnan jäsenistöön.

6. Presidentti Koskelo, joka on aikaisemmin puhunut vuosia tuomioistuinlaitoksen "rakenteellisista muutoksista", sanoo nyt, että pelkästään rakenteiden korjaaminen ei enää riitä, vaan asiat on mietittävä kunnolla uudelleen. Koskelo sanoo olevansa "lopen kyllästynyt siihen", että tuomioistuimien rahoitus supistuu eri tahtia kuin uudistuksia saadaan aikaan.

7. Ei ole vaikea arvata, että KHO:n presidentti Pekka Vihervuori on Koskelon kanssa täysin eri kannalla. Siis ainakin ehdotuksesta, jonka mukaan hallintotuomioistuimet integroitaisiin yleisiin tuomioistuimiin. Vihervuoren mukaan Koskelon kaavailema uudistus "kaventaisi osaamista". Vihervuori ei usko, että kyseisellä uudistuksella saavutettaisiin suuria säästöjä. Sen sijaan hän "uskoo", että käsittelyajat pitenesivät ja päätosten laatu heikkenisi. Vihervuori vetoaa myös siihen, että KHO:n alapuolella toimivan kahdeksan alueellisen hallinto-oikeuden ylituomarit ovat "huolissaan". He ovat kuulemma allekirjoittaneet lausunnon, jossa vaaditaan, että "hallintolainkäyttöä kehitetään nojaten itsenäisiin hallintotuomioistumiin."

8. Talouselämän jutussa on haastateltu myös EK:n lakiasioista vastaavaa johtaja Hannu Rautiaista. Hän ei Vihervuoren tavoin tunnu olevan lainkaan innostunut mainitusta uudistuksesta. Rautiaisen mukaan "sellaisia yleistuomareita ei olekaan, jotka osaavat kaikki asiat rikoksista verotukseen".

9. Sekä Vihervuori että Rautiainen puhuvat kuitenkin ikään kuin asian vierestä. Kuten Pauliine Koskelo mainitsee, ehdotettu uudistus ei merkitsisi eri oikeusprosessien yhdistämistä. Tällä Koskelo tahtoo sanoa, että hän ei aja kolmen eri prosessilajin eli siviiliprosessin, rikosprosessin ja hallintoprosessin yhdistämistä. Mainitut prosessilajit säilyisivät jatkossakin entisenlaisina, jolloin nykyiset hallintotuomarit keskittyisivät jatkossakin hallintoasioiden käsittelemiseen. Minusta on hyvin vaikea ymmärtää Vihervuoren väitettä, jonka mukaan hallinnollisen uudistuksen johdosta  "käsittelyajat pitenisivät ja päätösten laatu heikkenisi".

10. Koskelon kaavailemassa uudistuksessa on todella kyse lähinnä vain hallinnnollisesta uudistamisesta, jolla säästettäsiiin tuomioistuimen varoja. Talouselämä-jutun toimittaja puhuu vähättelevään sävyyn vain "muutamasta miljoonasta", mutta iso raha se on sekin tänä niukuuden aikakautena. Sitä, kuinka paljon säätöjä uudistuksella syntyisi, on varmaankin selvitetty edellä mainitussa neuvottelukunnassa.  Säästöt olisivat luulytavasti aika suuria, kun päällekkäistä hallintoa purettaisiin. Hallinto-oikeuksien ylituomareiden vetoomus ei voi olla mikään este uudistukselle, koska jokainen ymmärtää, että heillä on asiassa niin sanotusti "oma lehmä ojassa": päällikönvirkoja tultaisiin karsimaan.

11. Pidemmällä aikavälillä uudistus monipuolistaisi tuomareiden ammattitaitoa ja, toisin kuin Pekka Vihervuori väittää, vahvistaisi tuomareiden osaamista ja siten parantaisi kansalaisten oikeusturvaa. Uudistuksen myötä hallintuomarit voisivat alkaa pikku hiljaa perehtyä myös riita-ja rikosasioiden käsittelyyn, käräjätuomarit puolestaan erilaisten hallintoasioiden ratkaisemiseen. Tuomarikunnan siirtymistä tuomioistuimen sisällä linjalta toiselle, mitä on aina toivottu, alkaisi vähitellen tapahtua.

12. Tuomioistuinlaitoksen mainittua organisaatiouudistusta olisi pitänyt pohtia syvällisesti jo oikeusministeriön vuonna 2001 asettamassa laajapohjaisessa Markku Arposen johtamassa kehittämiskomiteassa, joka koostui sekä hallinto-oikeustuomareista että yleisten tuomioistuimen tuomareista ja jossa olin mukana pysyvän asiantuntijan ominaisuudessa. Esitinkin komitealle tuomioistuinorganisaation yhtenäistämistä koskevan kysymyksen esille ottamista, mutta silloin ilmeni, että KHO:n presidentti Pekka Hallberg oli antanut ukaasin ja evästänyt oikeusministeriötä, että jos tätä "pyhää ja koskemattomuutta nauttivaa" asiaa ryhdytään komiteassa pohtimaan, niin hän vetää "omat" edustajansa pois komiteasta ja tyssää komitean työn kokonaan! Tästä pelästyneenä komitea sivuutti koko kysymyksen ja jätti siis ottamatta kantaa itse asiassa kaikkein tärkeimpään tuomioistuinlaitoksen kehittämistä koskevaan kysymyksen. 

13. Itse en toki vaiennut, vaan esitin komitean mietintöön (KM 2003:3) jättämässäni eriävässä mielipiteessäni - muita eriäviä mielipiteitä ei jätetty - joitakin ideoita ja visioita, jotka tähtäsivät juuri presidentti Koskelon nyt esille nostaman uudistuksen toteutumiseen. Olen myös tämän jälkeen yrittänyt viritellä asiasta keskustelua, mutta jokseenkin huonolla menestyksellä; juuri kukaan ei ole rohjennut ottaa asiaan kantaa! Se herran pelko, sehän se!

14. Voin siis omasta puolestani vilpittömästi kannattaa KKO:n presidentin rohkeaa aloitetta. Siitä on varmaankin keskustelu edellä mainitun neuvottelukunnan kokouksissa, luultavasti kiivastikin. Kysymyksessä on toki uudistus, jota ei kovin helposti saada toteutetuksi. Siihen kuluisi aikaa vuosikausia.

15. Suomessa ei tarvita enää kaksijakoista tuomioistuinorganisaatiota, vaan hallintotuomioistuimet voidaan integroida yleisten tuomioistuinten yhteyteen. Eihän riita- ja rikosasioitakaan varten ole perustettu erillisiä tuomioistuimia, vaan nämä asiat käsitellään samoissa yleisissä tuomioistuimissa. Miksi hallintoasioita varten siis pitäisi olla erilliset tuomioistuimet? Monissa maissa tullaan toimeen hyvin yhdellä organisaatiolla, pohjoismaista Norjassa ja Tanskassa ei ole erillisiä hallintotuomioistuimia. 

16. Yhdistämisen pitäisi tapahtua siten, että kahdeksan alueellista hallinto-oikeutta yhdistettäisiin  tiettyjen suurimpien, noin 5-6 käräjäoikeuden kanssa. Tätä olen ehdottanut esimerkiksi blogikirjoituksessa n:o 494/17.10.2011. Hallinto-oikeuksia ei siis tulisi yhdistää hovioikeuksiin, kuten joskus on esitetty. Kaksi hovioikeutta voisi toimia myös hallintoasioissa väliasteen muutoksenhakutuomioistuimena, jolloin KHO:ssa voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen valituslupajärjestelmä kuin KKO:ssakin. Aikaa myöten KHO sulautettaisiin yhteen KKO:n kanssa. Hallintolainkäyttömenettelyä tarvitaan toki jatkossakin, vaikka esimerkiksi Pekka Vihervuori näyttää haluavan jostakin syystä antaa sellaisen kuvan, että organisaatiouudistus romuttaisi samalla koko hallintolainkäytön. 

17. Huomasin nyt, että edellä mainitun oikeusministeriön  "Suuren ja mahtavan neuvottelukunnan" on määrä julkistaa työnsä tulokset jo tällä viikolla eli 15.2. Jäädään siis odottelemaan, mitä tuleman pitää, eli mitä neuvottelukunta esittää, ja palataan sen jälkeen tarkemmin asiaan. 

18. Jääkö presidentti Koskelo ehdotuksineen yksin, vai onko hän saanut ajatuksilleen myös neuvottelukunnan muiden jäsenten tuen - Vihervuorta tietenkin lukuun ottamatta? Mitä Koskelo tekisi, jos neuvottelukunta ei kannata lainkaan hänen ehdotustaan? Tekisikö Pauliine Koskelo "benedictukset" ja löisi lopen kyllästyneenä rukkaset naulaan ja pensselit santaan?