tiistai 30. joulukuuta 2014

902. KKO 2014:104. Tyytymättömyyden ilmoittaminen

1. Korkein oikeus antaa nykyisin selvästi vähemmän ennakkopäätöksiä (prejudikaatteja) kuin esimerkiksi 20-30 vuotta sitten, jolloin se antoi vuosittain yli kaksisataa ennakkopäätöstä. Nyt joudumme joka vuosi jännittämään, saako korkein oikeus edes "satkua" rikki. Tipalle tuon rajan ylittyminen meni myös tänä vuonna, mutta sen verran korkeimmassa oikeudessa otettiin loppukiriä, että sadan prejudikaatin raja niukasti rikkoutui. Tänään korkein oikeus antoi kolme ennakkopäätöstä, joista seuraavassa on tarkoitus selostaa viimeisintä tapausta, jonka numero on 104.

2. Korkeimman oikeuden kilpakumppani eli korkein hallinto-oikeus (KHO) painii ennakkopäätösten määrässä omassa luokassaan. Tänä vuonna KHO on antanut 197 ennakkopäätöstä ja lisäksi aika paljon ns. muita ratkaisuja, joita myös selostetaan KHO:n kotisivulla ja Finlexissä. Korkein oikeus sen sijaan mainitsee ko. muista ratkaisuista vain lyhyesti sen, mistä asiassa on kysymys; esimerkiksi "Kysymys hovioikeuden velvollisuudesta toimittaa pääkäsittely". Tällaisten "ilmoitusratkaisujen" informaatioarvo on tietenkin pyöreä nolla.

3. Ratkaisussa KKO 2014:104 on kysymys käräjäoikeuden menettelystä tyytymättömyyden ilmoituksen yhteydessä. Lain mukaan asianosaisen, joka aikoo valittaa käräjäoikeuden ratkaisusta hovioikeuteen, tulee ilmoittaa siihen ensin tyytymättömyyttä viimeistään seitsemäntenä päivänä käräjäoikeuden ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä lukien (OK 25:5). Tyytymättömyyden ilmoitus on puhevallan käyttämisen edellytys muutoksenhaussa. Jos asianosainen valittaa hovioikeuteen ilman edeltävää tyytymättömyyden ilmoitusta, hänen valituksensa jätetään hovioikeudessa tutkimatta. Sama lopputulos on seurauksena, jos ilmoitusta ei tehdä edellä mainitussa määräajassa.

4. Puheena olevassa tapauksessa A oli ilmoittanut tyytymättömyyttä Helsingin käräjäoikeuden 8.12.2011 julistamaan tuomioon, jolla A oli tuomittu huumausainerikoksesta ynnä muusta sakkorangaistukseen. Hänen sähköpostitse lähetettämänsä ilmoitus oli saapunut käräjäoikeuteen 3.1.2012. Kun määräaika mainitulle ilmoitukselle oli päättynyt jo 15.12.2011, käräjäoikeus hylkäsi ilmoituksen. 

5. A kanteli ilmoituksen hylkäämisestä hovioikeuteen ja esitti, että käräjäoikeus oli toimittanut tuomion hänelle väärään osoitteeseen ja ettei hän siten ollut saanut tuomiosta tietoa riittävän ajoissa. Helsingin hovioikeus  hylkäsi A:n kantelun.

6. Korkeimman oikeuden perusteluissa selostetaan tämän sinänsä aika "simppeliltä" vaikuttavan tapauksen yksityiskohtia pikkutarkasti.  Kyse on siitä, oliko A ilmoittanut käräjäoikeudelle ennen tuomion antamista uuden osoitteen, josta hänet tavoittaa ja johon tuomio olisi tullut lähettää. Tämän jälkeen korkein oikeus on arvioinut, olisiko A:n asetetun määräajan jälkeen saapunut tyytymättömyyden ilmoitus tullut hyväksyä, kun hän ei ollut ilmoituksen tekemiselle varatussa ajassa saanut tietoa annetusta tuomiosta ja sen sisällöstä.

KKO 2014:104

7. Korkein oikeus on ottanut kummankin kysymyksen osalta kielteisen kannan. KKO:n ratkaisu on oikea, jos tapausta arvioidaan yksinomaan sen mukaan, mihin laki tuomioistuinta nimenomaan velvoittaa tai suoranaisesti ei velvoita. Lisäedellytyksenä on, että tulkinnassa pidetään silmällä lähinnä vain sitä, miltä asia vaikuttaa käräjäoikeuden toiminnan sujuvuuden (lue: työn minimoinnin) ja käräjäoikeuksissa yleisesti omaksutun käytännön kannalta.

8. A:n kokema puhevallan menetys, joka merkitsi hänen valituksensa "tyssäämistä" heti alkuunsa, olisi voitu kuitenkin estää, jos käräjäoikeudelta olisi löytynyt hieman enemmän tarkkuutta ja palvelualttiutta (service). Kun kyse on asianosaisen pääsystä tuomioistuimeen eli tässä tapauksessa valitusinstanssiin, ei tapausta olisi syytä tarkastella yksinomaan käräjäoikeuden työn sujuvuuden kannalta.

9. Korkeimman oikeuden perustelujen kappaleista 3 ja 4 ilmenee, että A oli lähettänyt käräjäoikeudelle kolme päivää ennen pääkäsittelyä sähköpostiviestin, jossa hän oli ilmoittanut uuden puhelinnumeronsa ja uutena yhteystietonaan postilokero-osoitteen ("PL 49"). Myös A:n sähköpostin osoite oli tullut viestin johdosta käräjäoikeuden tietoon. 

10. Mitä käräjäoikeuden olisi tullut tässä tapauksessa tehdä? Minusta ähköpostiviestin vastaanottaneen virkailijan olisi tullut soittaa A:n ilmoittamaan uuteen numeroon tai lähettää A:lle sähköpostiviesti ja tiedustella, mikä oli A:n uusi tarkka postiosoite ja halusiko A, että tieto tai tuomiolauselma käräjäoikeuden ratkaisusta sekä muutoksenhakuohjeet toimitetaan hänelle mainittuun uuteen osoitteeseen eikä siihen katuosoitteeseen, joka ilmeni A:lle annetun haasteen tiedoksiantotodistuksesta. Jos näin olisi menetelty, olisi nyt korkeimpaan oikeuteen asti edennyt "sotku" ilmeisesti vältetty kokonaan.

11. Käräjäoikeuden virkalija ei kuitenkaan toiminut näin - korkeimman oikeuden mukaan laki ei häntä siihen myöskään velvoittanut (toisaalta ei myöskään kieltänyt) - vaan hän lähetti tuomiolauselman ja valitusohjeet A:n vanhalla postiosoitteella, vaikka A ei enää asunut sanotussa osoitteessa. Vasta päätös, jolla käräjäoikeus hylkäsi A:n tyytymättömyyden ilmoituksen, "hoksattiin" lähettää käräjäoikeudesta A:n edellä kohdassa 9 mainittuihin sähköpostiosoitteeseen ja postilokero-osoitteeseen.

12. Miksi käräjäoikeus ei lähettänyt tuomiolauselmaa ja valitusohjeita A:n uuteen postilokero-osoitteeseen tai hänen ilmoittamaansa sähköpostiosoitteeseen, vaikka kumpikin osoite oli käräjäoikeuden tiedossa? Minusta korkein oikeus on tarpeettomasti väistellyt tai vähätellyt tuomioistuimen tiedottamisen tai palvelutoiminnan merkitystä vetoamalla siihen, että käräjäoikeuden ei lain mukaan olisi tarvinnut lähettää vain sakkoa koskevaa tuomiolauselmaa ja valitusohjeita A:lle lainkaan (kappale 10 ja 11). Perustelujen kappaleissa 12 ja 13 korkein oikeus jatkaa käräjäoikeuden menettelyn puolustelemista osoitetietojen selvittämisen osalta ja vierittää kappaleissa 14 ja 15 yhteystietojen epäselvyyden yksinomaan A:n viaksi. Kuten jo edellä totesin, käräjäoikeus olisi voinut selvittää nämä epäselvyydet yksinkertaisesti ottamalla A:han yhteyttä joko puhelimitse tai sähköpostin välityksellä. Näin ei kuitenkaan tehty tai toimittu, ilmeisesti tarvittavaa halua asian selvittämiseksi ei löytynyt.

13. Käräjäoikeuden puolustukseksi on syytä todeta, että se oli yrittänyt ilmoittaa ratkaisustaan A:lle, vaikka sakkojutussa sillä ole ollut tähän lakiin perustuvaa velvollisuutta. Kyseinen palvelualttius jäi kuitenkin vain yritykseksi, koska A:n yhteystiedot olivat muuttuneet. A oli ilmoittanut käräjäoikeudelle jo kolme päivää ennen pääkäsittelyn pitämistä uudet yhteystietonsa, eli 1) uuden puhelinnumeronsa, 2) uuden sähköpostiosoitteensa ja 3) uuden postiosoitteensa, vm. tosin puutteellisena. Käräjäoikeuden olisi ollut helppo tehtävä selvittää A:n uusi tarkka postiosoite ja tiedustella, lähetetäänkö tuomiolauselma ja valitusohjeet hänelle sähköpostitse vai hänen uuteen postilokero-osoitteeseensa. Tätä käräjäoikeus ei siis tehnyt, vaan lähetti mainitut asiakirjat A:n vanhaan katusosoitteeseen. 

14. Jos asiaa tarkastellaan myös valittajan eikä, kuten korkein oikeus näyttää perusteluissaan tehneen, lähinnä vain käräjäoikeuden ja sen toiminnan sujuvuuden (työn minimoinnin) kannalta, voidaan aiheellisesti sanoa, että käräjäoikeuden ja A:n ennen pääkäsittelyä käymä viestinvaihto on saattanut synnyttää A:lle perustellun odotuksen siitä, että käräjäoikeus toimittaa tiedon tuomiosta ja lähettää sen nimenomaan hänen ilmoittamaansa uuteen osoitteeseen. Asianmukainen menettely ja oikeudenmukainen oikeudenkäynti olisi edellyttänyt, että käräjäoikeus olisi selvittänyt A:n yhteystietojen yksilöinnissä mahdollisesti olleet epäselvyydet. Käräjäoikeus ei olisi saanut asiaa selvittämättä lähettäää tietoa tuomiosta A:n vanhaan katuosoitteeseen.

15. Tyytymättömyyden ilmoittaminen sinänsä on täysin turha vaihe muutoksenhakumenenettelyssä. Se voitaisiin poistaa tarpeettomana. Ilmoitusmenettelystä aiheutuu vain lisätyötä asianosaisille että tuomioistuimelle. Lisäksi sen soveltamisessa on ilmennyt useita erilaisia tulkintaongelmia, jotka rajoittavat tai kaventavat valittajan pääsyä hovioikeuteen. Korkein oikeus on joutunut antamaan toistakymmentä tyytymättömyyden ilmoittamista koskevaa ennakkopäätöstä. Ruotsissa erillinen tyytymättömyyden ilmoittaminen poistettiin laista tarpeettomana jo vuosikymmeniä eikä sitä tunnetan useimmissa muissakaan maissa. Tyytymättömyyden ilmoitusta ei vaadita myöskään meillä  silloin, kun valitetaan hovioikeuden ratkaisusta korkeimpaan oikeuteen. 

16. Valitusaikoja voitaisiin Suomessa tuntuvasti lyhentää. Meillä valitusaika käräjäoikeudesta hovioikeuteen valitettaessa on edelleen 30 päivää, Ruotsissa ko. määräaika on ollut jo yli 50 vuoden ajan ollut kolme viikkoa. Valitusaika hovioikeudesta korkeimpaan oikeuteen on Suomessa peräti 60 päivää eli kaksi kuukautta, se voitaisiin lyhentää 4-5 viikoksi. Oikeudenkäynnin monet määräajat ja muutkin menettelytavat ovat Suomessa edelleen ajalta, jolloin "isä lampun osti". Laissa samoin kuin lainkäyttäjien toiminnassa olisi yllin kyllin parannettavaa ja korjattavaa. Se, ettei tarvittavia korjauksia ja uudistuksia tehdä tai tehdään hitaasti, osoittaa hengen köyhyyttä ja mielikuvituksen puutetta.


maanantai 15. joulukuuta 2014

901. Aarnion juttu alkaa mediakäräjillä

         
                                                  Mediahässäkkä käynnissä                                      

1. Helsingin huumepoliisin ex-päällikkö Jari Aarnio on ollut epäiltyjen rikosten takia tutkintavankeudessa viime vuoden marraskuusta lähtien. Hän on siis todellinen "Vuoden lusija". Tutkinta aloitettiin, kun prostituoituna toiminut nainen ("Saara") otti yhteyttä sisäministeriön poliisiosastoon ja kertoi Aarnio toiminnasta asioita, joiden epäiltiin täyttävän virkarikoksen tunnusmerkistön. Esitutkinnasssa tutkijat ovat löytäneet epäselvyyksiä seurantalaitteita valmistavan Trevoc-yhtiön ja Aarnion välillä. Tutkinta laajeni myöhemmin koskemaan epäiltyjä huumausainerikoksia. 

2. Jari Aarnion ja muiden asiaan kytkeytyvien epäiltyjen jutun oikeuskäsittely alkaa huomenna, jolloin Helsingin käräjäoikeudessa järjestetään ns. lahjontahaaran osalta valmisteluistunto. Muilta osin tapaus on vielä syyteharkinnassa, jonka on määrä valmistua vuoden loppuun mennessä. 

3. Valmisteluistunnossa syytteiden tarkempi sisältö samoin kuin laaja eli noin 6 000 sivua käsittävä lahjontahaaran esitutkinta-aineisto tulevat julkiseksi. Pääkäsittely alkaa ensi tammikuussa. Tiedossa on ennen pääkäsittelyn aloittamista kuukauden verran kestävät "mediakäräjät", jolloin esitutkinta-aineistoa selostetaan ja kommentoidaan laajasti mediassa. Tiedotusvälineet ovat tietenkin riemuissaan ja ltapäivälehtien lisäksi myös muu lehdistö tulee syynäämään aineistoa laajasti ja kertomaan siitä meheviä yksityiskohtia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kertoi tänään verkkojulkaisuussaan, että "materiaalia tullaan perkaamaan tarkasti Helsingin Sanomissa lähipäivinä". 

4. Oikeudenkäynnin julkisuus on toki tärkeä asia, mutta oikeudenkäynti ja "riitely" ei ala varsinaisesti vielä valmistelussa, vaan vasta pääkäsittelyssä. Voidaankin kysyä, tarvitaanko edes laajaa julkisuutta herättävissä rikosjutussa valmisteluistunto ja esitutkinta-aineiston julkistaminen hyvissä ajoin ennen pääkäsittelyn alkamista. Lehdistön voimin tapahtuvaan mediakäräjöintiin saattaa liittyä myös epäkohtia. Esitutkinta-aineiston selostamisella ja kommentoinnilla saatetaan vaikuttaa haitallisesti esimerkiksi pääkäsittelyssä kuultavien todistajien kertomuksiin.

5. Lain eli ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa on toimitettava käräjäoikeudessa suullinen valmistelu, jos pääkäsittelyn keskittämisen turvaaminen sitä erityisestä syystä edellyttää. Valmisteluistunnon toimittamisesta päättää tuomioistuin. On huomattava, ettei valmisteluistunnin pitäminen ole pakollinen vaihe, vaan sen toimittaminen on oikeuden harkinnassa myös silloin, jos siihen on erityisiä syitä. Istunnon tarkoituksena on nimittäin pääkäsittelyn keskityksen turvaaminen. Valmisteluistunnon toimittaminen on siten poikkeus, ei pääsääntö. 

6. Rikosjutussa poliisi toimittaa aina ennen syyteharkintaa esitutkinnan, jossa kootaan tarvittava prosessiaineisto ja jonka yhtenä funktiona on juuri valmistella asiaa käräjäoikeudessa pidettävää oikeudenkäyntiä ja nimenomaan pääkäsittelyä varten. Sitä paitsi käräjäoikeudessa toimitetaan ennen pääkäsittelyä kirjallinen valmistelu. Tätä taustaa vasten valmisteluistunnon pitäminen tuomioistuimessa  on usein turhaa ja siitä aiheutuu vain tarpeettomia lisäkustannuksia. 

7. Aarnion tapauksessa on kerrottu, että valmisteluistunnossa on määrä sopia pääkäsittelyn aikataulusta. Pääkäsittelyn istuntopäivistä ja aikataulusta voidaan sopia kuitenkin aivan hyvin myös kirjallisessa menettelyssä tai vaikkapa puhelinneuvottelussa syyttäjän, tuomarin ja asianosaisten avustajien kesken. Ei siihen suinkaan median ja yleisön läsnäoloa tarvita. Pääkäsittelyssä esitettävä kirjallinen todistusaineisto, joka sisältyy esitutkintamateriaaliin, toimitetaan etukäteen käräjäoikeudelle, mutta myöskään sen läpikäymistä varten valmisteluistuntoa ei ole tarpeen järjestää. Kirjalliset todisteet samoin kuin suullinen todistelu eli henkilötodistelu, joka on tarkoitus esittää pääkäsittelyssä, on ilmoitettu jo asianosaisten käräjäoikeudelle toimittamissa kirjelmissä. Todisteiden ja todistusteemojen kartoittaminen ei siten edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

8. Valmisteluistunnon tarkoituksena ei ole, että asianosaiset ja heidän avustajansa aloittaisivat jo siinä varsinaisen "riitelyn" ja asian ajamisen. Valmistelun tarkoituksena on kartoittaa aineisto, joka pääkäsittelyssä tullaan esittämään sekä sopia ja päättää pääkäsittelyn aikataulusta ja muista pääkäsittelyä koskevista käytännöllisistä toimenpiteistä. Nämä asiat eivät useimmiten edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

9. Valmisteluistunto ei tosiasiallisesti palvele menettelyn keskittämistä eikä siitä ole juuri muutakaan hyötyä asian käsittelylle. Valmisteluistunto palvelee lähinnä vain mediaa, sillä valmisteluistunto on julkinen tilaisuus, jossa siihen asti salassa pidettävä oikeudenkäyntiaineisto, siis esimerkiksi esitutkintapöytäkirja liitteineen, tulee julkiseksi. Jos tuomari, syyttäjä ja asianajajat katsoisivat tarpeelliseksi kokoontua "nokitusten" neuvonpitoon ennen pääkäsittelyä, he voivat tehdä sen keskenään tuomioistuimen kansliassa, jolloin kysymyksessä ei ole julkinen istunto.

10. Valmisteluistunnon julkisuudesta saattaa olla oikeudenkäynnille enemmän haittaa kuin hyötyä. Esitutkinta-aineiston yksityiskohtainen ruotiminen tiedotusvälineissä voi vaikuttaa haitallisesti pääkäsittelyssä kuultavien todistajien ja muiden henkilöiden kertomuksiin, samoin tuomioistuimen jäseniin ja erityisesti käräjäoikeuden lautamiehiin, jos nämä kuuluvat jutussa oikeuden kokoonpanoon. Valitettavasti tuomarit eivät tunnu oikein ymmärtävän, mitä haittaa julkisesta valmisteluistunnosta saattaa olla, sillä vähänkin suuremmissa ja merkittävämmissä jutuissa valmisteluistunto määrätään pidettäväksi ikään kuin sen toimittaminen olisi pakollista.

11. Olen tätä ennen kirjoittanut valmisteluistunnon tarpeettomuudesta ja tiedotusvälineissä käytävien mediakäräjien haitallisuudesta Ulvilan murhajutun "toisella kierroksella" Satakunnan käräjäoikeudessa pidetyn valmisteluistunnon yhteydessä, katso blogia nro  739/7.6.2013 "Ulvilan murhajutussa turha valmisteluistunto". Kun pääkäsittely alkoi Porissa vasta elokuun lopulla 2013, saivat iltapävälehdet ja muutkin tiedotusvälineet runsaasti palstan täytettä ja lööppien aiheita "peratessaan" valmisteluistunnossa julki tullutta uutta esitutkinta-aineistoa. Käräjäoikeutta tai jutun asianosaisten intressejä valmisteluistunto tuossakaan tapauksessa tuskin palveli.

12. Helsingin käräjäoikeus toimitti valmisteluistunnon myös esimerkiksi työpaikkakiusaamista koskevassa rikosjutussa, jossa vastakkain ovat Hilkka Ahde ja Timo Räty.  Ko. juttu oli laajudeltaan jokseenkin tavanomainen eikä mikään viittaa siihen, että valmisteluistunnolla voitiin saada pääkäsittelyä keskittämistä palvelevaa hyötyä.
Valmisteluistunto palveli tässäkin tapauksessa lähinnä vain mediaa ja tämän kyllä huomasi. Iltapäivälehdet olivat monta päivää pullollaan Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn välistä sanasotaa tai mykkäkoulua ja värikkäitä lööppejä ja otsikoita nähtiin lehdissä viikkotolkulla ennen pääkäsittelyn aloittamista. 

13. Vaikuttaa hieman siltä, että valmisteluistuntoja ikään kuin automaattisesti määräävät käräjätuomarit eivät vaivaudu ajattelemaan, miten haitallisia vaikutuksia aineiston ennenaikaisesta eli ennen pääkäsittelyn aloittamista tapahtuvasta julkiseksi tulosta ja sen repostelemisesta lukemattomissa tiedotusvälineissä aiheutuu. Onko tuomareiden tarkoituksena palvella mediaa ja lööppijulkisuutta vai mihin mainittu käytäntö oikein perustuu?

14. Lain sanamuotoa (ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentti) voitaisiin muuttaa siten, että valmisteluistunto voidaan pitää tietyillä edellytyksillä. Nyt lainkohdassa säädetään, että valmisteluistunto on pidettävä, jos tietyt edellytykset ovat olemassa. Mutta kuten jo sanottu, istunnon järjestäminen ei ole pakollista, vaan ko. edellytysten täyttyminen on tuomarin harkinnassa ja istunto on toimitettava vain, jos pääkäsittelyn keskittäminen sitä erityisesti edellyttää. Pitäisikö julkisuuslakia muuttaa niin, että rikosjutun aineisto tulisi julkiseksi vasta pääkäsittelyssä, ei vielä valmisteluistunnossa? Tulisiko lakiin ottaa säännös, jonka mukaan oikeuden puheenjohtaja, syyttäjä ja asianosaisten avustajat voisivat ennen pääkäsittelyä pitää mm. pääkäsittelyn aikataulua koskevan neuvottelun tuomioistuimen kansliassa, johon yleisöllä ei ole pääsyä? Tämä on tosin mahdollista jo nyt ilman nimenomaista lain säännöstäkin.

perjantai 12. joulukuuta 2014

900. Kenestä EIT-tuomari 2016-2025?

1. Valtioneuvosto nimitti eilen 11.12. 2014 Suomen ehdokkaat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tuomariksi ja ad hoc -tuomareiksi vuoden 2016 alussa alkavalle yhdeksän vuotta kestävälle toimikaudelle. Tuomariehdokkaiksi valittiin (aakkosjärjestyksessä) seuraavat kolme lakimiestä:

- oikeustieteen kandidaatti, korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo 
- oikeustieteen tohtori, hovioikeudenneuvos Jukka Lindstedt  
- oikeustieteen lisensiaatti, hallintoneuvos Anne E. Niemi

2. EIT:ssa on Euroopan ihmisoikeussopimuksen sopimuspuolten luvun mukainen määrä tuomareita eli yhteensä 47. Tuomarit valitaan yhdeksän vuoden määräajaksi eikä heitä voida valita uudelleen. Toimikausi päättyy tuomarin täyttäessä 70 vuotta. Tällä hetkellä suomalaisena tuomarina EIT:ssa toimii OTT, valtionsyyttäjä Päivi Hirvelä. Aikaisemmin tuomareina ovat toimineet OTT, hallintoneuvos Raimo Pekkanen ja OTT, hallintoneuvos Matti Pellonpää.

3. Valtioneuvoston hyväksymä ehdokaslista toimitetaan Euroopan neuvoston yhteydessä toimivalle tuomareiden valintaa käsittelevälle kansainväliselle neuvoa-antavalle paneelille, joka antaa luottamuksellisen lausuntonsa ehdokkaiden pätevyydestä. Lopuksi Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous valitsee yhden tuomarin Suomen toimittamalta listalta.

4. Euroopan ihmisoikeusoikeussopimuksessa määrätään myös EIT:n  tilapäisten jäsenten eli ns. ad hoc -tuomareiden nimeämisestä. Sopimuspuolet voivat toimittaa ihmisoikeustuomioistuimelle 3–5 henkilöä käsittävän listan, jolta EIT:n presidentti valitsee henkilön tarvittaessa, vakinaisen tuomarin ollessa esimerkiksi estyneenä, toimimaan kyseisen valtion osalta nimitetyn tuomarin sijaisena.

5. Valtioneuvoston nimitti eilen seuraavat viisi henkilöä toimimaan suomalaisina ad hoc -tuomareina 1.1.2015 alkavalle kahden vuoden kaudelle: OTT Pekka Aalto, OTT Anna-Liisa Autio, OTT Jari Pirjola, OTL Mikko Puumalainen ja OTT Pasi Pölönen.

6. Ehdokasasettelujen valmistelua varten järjestettiin julkinen ilmoittautumismenettely. Kiinnostuksensa Suomesta valittavan tuomarin tehtävään sekä ad hoc -tuomarin tehtäviin ilmoitti yhdeksän henkilöä.

7. Valtioneuvoston asettama asiantuntijaneuvottelukunta on arvioinut molempiin tehtäviin kiinnostuksensa ilmoittaneet henkilöt. Asiantuntijaneuvottelukunnassa on edustajia valtioneuvoston kansliasta, ulkoasiainministeriöstä, oikeusministeriöstä, korkeimmasta oikeudesta, korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja valtakunnansyyttäjänvirastosta. Lisäksi neuvottelukunnassa on yliopistojen oikeustieteellistä tutkimusta ja opetusta tarjoavien yksiköiden sekä Suomen Asianajajaliiton edustaja. Neuvottelukunnan tarkoituksena on edistää Suomen sisäisen päätöksentekojärjestelmän avoimuutta ja yhdenmukaisuutta ja turvata mahdollisimman hyvin ehdokkaiden nimeämisen.

8. Melko yleisesti on arveltu, että Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous tulee valitsemaan seuraavaksi suomalaiseksi EIT-tuomariksi Pauliine Koskelon (58). Tämä merkitsee sitä, että korkeimman oikeuden presidentin virka tulee avoimeksi. Kenestä voisi tulla seuraava eli vuoden 2016 alusta virassa aloittava KKO:n presidentti? 

9. Oma veikkaukseni on, että vahvimmilla presidentin virkaan on seuraava trio: OTT, Turun hovioikeuden presidentti Timo Esko (62), Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä (62) ja oikeusneuvos (aikaisemmin KHO:n hallintoneuvos) Tuula Pynnä (56). Timo Esko ja Mikko Könkkkälä ovat entisiä oikeusneuvoksia, mutta he täyttävät vuonna 2016 jo 64 vuotta. Tämä parantaa Tuula Pynnän mahdollisuuksia tulla nimitetyksi virkaan.

tiistai 9. joulukuuta 2014

899. KKO 2014:90. Tapaturmakorvaus. Suullinen käsittely

1. Korkein oikeus on ylin tuomioistuin myös lakimääräistä tapaturmavakuutusta koskevissa asioissa, joissa toisena oikeusasteena toimii vakuutusoikeus. Korkein oikeus ratkaisee vain kysymyksen työntekijän oikeudesta tapaturmakorvaukseen, ei korvauksen sisältöä tai määrää koskevia riitoja. Oikeus korvaukseen edellyttää, että vakuutetun sairaus tai vamma on syy-yhteydessä työtapaturmaan.

2. Korkein oikeus on antanut vuodesta 1950 alkaen 313 tapaturmavakuutusta koskevaa ennakkopäätöstä. Prejudikaatteja, joissa asiasanoina on ratkaisun otsikossa käytetty nimenomaan sanoja "(työntekijän) tapaturmakorvaus" ja "syy-yhteys" löytyy Finlexistä 23 kappaletta. Niistä ensimmäinen on vuodelta 1963 (KKO 1963 II 100) ja seuraavat kolme 1970-luvulta (KKO 1972 II 13,1979 II 33 ja 1979 II 113). Loput ratkaisuista on annettu vuosina 2008-2014.

3. Tämä ei merkitse sitä, että kyseiset 23 ratkaisua olisivat ainoat korkeimman oikeuden päätökset, joissa on kysymys tapaturmakorvausta koskevasta syy-yhteydestä. Se, ettei syy-yhteyttä ole muissa ratkaisuissa mainittu otsikossa asiasanana, johtuu vain siitä, ettei sitä ole huomattu tai haluttu käyttää. Mainittujen 300 ratkaisun selailu osoittaa, että useimmisssa niistä juuri kysymys syy-yhteydestä on antanut aiheen ratkaisun julkaisemiseen ennakkopäätöksenä.

4. Edellä kohdassa 2 mainittujen ratkaisujen jälkeen kului lähes 30 vuotta eli vuoteen 2008 saakka, jolloin korkein oikeus antoi seuraavan ennakkopäätöksen, jossa syy-yhteys mainitaan asiasanana (KKO 2008:56). Tämän jälkeen näitä syy-yhteys -prejudikaatteja on annettu sitten oikein urakalla, eli vähintään 3-5 ratkaisun vuosivauhdilla. Tänä vuonna korkein oikeus on antanut tähän mennessä kuusi tapaturmavakuutusta koskevaa ennakkopäätöstä (KKO 2014:8, 2014:15, 2014:33, 2014:64, 2014:66  ja 2014:90).

5. Vuosina 2008-2014 korkein on antanut siis 18 tapaturmavakuutusta koskevaa ennakkopäätöstä, joissa on kysymys siitä, onko vakuutetulla esiintynyt vamma tai sairaus syy-yhteydessä työtapaturmaan. Eikä tässä vielä kaikki, sillä ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus on antanut 2010-2014 peräti 29 julkaisematonta ratkaisua, joissa on myös kysymys tapaturmakorvausta koskevasta syy-yhteydestä. Käytännöllisesti katsoen kaikissa ennakkopäätöksissä ja julkaisemattomissa päätöksissä vasta korkein oikeus on päätynyt vakuutetulle myönteiseen ratkaisuun.

6. Korkeimman oikeuden antamilla ennakkopäätöksillä ja muilla ratkaisuilla ei kuitenkaan ole ollut toivottua ohjaavaa vaikutusta vakuutusyhtiöiden toiminnassa tai alempien instanssien eli tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan ja vakuutusoikeuden käytännössä. Tätä on lakimiesten keskuudessa ihmetelty porukalla. 

7. Korkeimman oikeuden ratkaisuihin sisältyvä viesti näyttää selvältä: Jos vakuutusyhtiöt haluavat väittää, että työtapaturman ja vakuutetun työntekijän vamman tai sairauden välillä ei ole syy-yhteyttä, ne eivät voi vedota, kuten ovat tähän asti aina tehneet, yksinomaan yleiseen lääketieteelliseen tietoon tai näkemykseen, vaan niiden on esitettävä nimenomaan kulloinkin kysymyksessä olevaa vakuutettua koskevaa näyttöä jostakin muusta syystä, josta tämän vamma tai sairaus on voinut aiheutua. 

8. Professori Jaana Norio-Timonen on Defensor Legis -lehden viimeisimmässä numerossa (DL 6/2014 s. 853-867) - sain lehden postista tänään - pohtinut, miksi työtapaturmien syy-yhteyskysymykset työllistävät korkeinta oikeutta ja miksi vakuutusyhtiöt ja valitusviranomaiset eivät ole halunneet hyväksyä korkeimman oikeuden perejudikaattien ohjausvaikutusta, vaan pitivät sitkeästi kiinni erilaisesta kannastaan. Syitä tähän on varmaan monia. 

9. Muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus ovat hallintolainkäyttöä edustavia valitusviranomaisia, korkein oikeus puolestaan yleinen tuomioistuin. Tapaturmavakuutusasiat luokitellaan lautakunnassa ja vakuutusoikeudessa hallinto-asioihin, joiden käsittelyssä noudatetaan hallintolainkäyttölakia (HLL). Korkeimmassa oikeudessa ko. asiat sen sijaan "muuttuvat" siviili- eli riita-asioiksi, joiden käsittelyssä sovelletaan oikeudenkäymiskaarta. Toisinaan on väitetty, että hallintoprosessi ei olisi "oikeaa oikeudenkäyntiä", vaan eräänlaista "hallinnon jatketta", jossa tietynlainen viranomaismyönteisyys kaventaa yksilön oikeusturvaa. 

10. Hallintoprosessissa noudatettavan virallisperiaatteen mukaan valitusviranomaiset, tässä tapauksessa siis muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus, ovat velvollisia huolehtimaan siitä, että asia tulee perusteellisesti ja asianmukaisesti selvitetyksi ja hankkimaan tässä tarkoituksessa tarvittaessa valittajan eduksi koituvaa selvitystä (HLL 33 §). Tapaturmavakuutusasioissa kyseinen periaate ei kuitenkaan näytä toteutuvan. Muutoksenhakulautakunnan ja vakuutusoikeuden syy-yhteyttä koskevat ratkaisut vaikuttavat valittajan kannalta ankarilta kannanotoilta, joissa lääketieteelliselle näkemykselle annetaan ylikorostunut painoarvo. Valittaja saa oikeusturvaa vasta valitettuaan vakuutusoikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus haluaa valvoa, että vakuutusyhtiö esittää väitteitään tukevaa selvitystä ja etteivät valitusviranomaiset tyydy ratkaisemaan syy-yhteyttä koskevia erimielisyyksiä yksinomaan lääketieteellisen selvityksen perusteella.

11. Vakuutusoikeuden edustajien mukaan korvauksen hakijoita kohdellaan yhdenvertaisesti ja asiat ratkaisemaan lääketieteellisen selvityksen edellyttämällä tavalla. Korkein oikeus  sitä vastoin korostaa, että syy-yhteyden arviointi ei ole luonteeltaan lääketieteellistä, vaan oikeudellista harkintaa, jossa otetaan lääketieteellisen selvityksen ohella huomioon myös muitakin seikkoja, joiden nojalla syy-yhteyden olemassaolosta tai puuttumisesta voidaan tehdä päätelmiä. Juridinen syy-yhteys ei ole siten sama kuin luonnontieteellinen syy-yhteys. Mainittu linjaristiriita tapaturmajärjestelmän ja ennakkopäätöksiä antavan korkeimman oikeuden välillä näyttää edelleen jatkuvan. Parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä oleva uutta työtapaturma- ja ammattitautilakia koskeva hallituksen esityskään (HE  277/2014 vp) ei näytä selkiinnyttävän syy-yhteyden arviointia koskevaa ristiriitaa.

12. Korkein oikeus on antanut tapaturma-asioissa myös joitakin prosessioikeudellisesti mielenkiintoisia ennakkopäätöksiä. Ratkaisu KKO 2014:66 koskee tapaturmalautakunnan lääkärijäsenen ja vakuutusoikeuden lääkärijäsenen esteellisyyttä; viimeksi mainittu oli ratkaisun mukaan esteellinen. Ratkaisussa KKO 2013:8 todetaan, että vakuutusoikeuden syy-yhteyttä koskevat perustelut olivat puutteelliset, minkä vuoksi asia palautettiin takaisin vakuutusoikeuteen.  Ennakkopäätökset KKO 2003:35, KKO 2014:8 ja KKO 2014:90 koskevat puolestaan vakuutusoikeuden velvollisuutta toimittaa suullinen käsittely. 

12. Ratkaisussa KKO 2014:90, joka on annettu tänään, asianosaisten välillä oli riitaa juuri syy-yhteydestä.  A oli tapaturmailmoituksessa ja lääkärin alkuvaiheessa tekemien merkintöjen mukaan kuvannut tapaturman sattuneen hänelle siten, että A:n vasen jalka oli livennyt hänen nostaessaan raskasta laatikkoa autosta, jolloin hän oli tuntenut oikeassa olkapäässään kipua. A haki vakuutusoikeudessa muutosta tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätökseen, jolla hänen vaatimuksensa oikean olkapään kiertäjäkalvosinjänteen repeämän aiheuttaman työkyvyttömyyden ja hoitokulujen korvaamisesta oli hylätty sen vuoksi, ettei A:n tapaturmailmoituksessa ja ensi kerran lääkärissä käydessään kuvaama tapaturma sisältänyt riittävää ulkoista voimaa aiheuttamaan kiertäjäkalvosinjänteen repeämää. A totesi häneltä jääneen alkuvaiheessa kertomatta, että hän oli tapahtuman yhteydessä paitsi horjahtanut myös ottanut oikealla kädellään vastaan välttääkseen maahan kaatumisen. A vaati vakuutusoikeudessa suullisen käsittelyn toimittamista vahinkotapahtuman selvittämiseksi esittäen, että käsittelyssä kuultaisiin häntä itseään, häntä hoitanutta lääkäriä ja hänen työtoveriaan, jolle A oli ilmoituksensa mukaan kertonut tapaturmasta heti sen tapahtumisen jälkeen. 

13. Vakuutusoikeus hylkäsi A:n pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta. Vakuutusoikeus on katsonut, ettei A:n suullisella kuulemisella olisi ollut saatavissa olennaista lisäarvoa jutun ratkaisun kannalta, koska A on asiamiehensä avustamana kyennyt kirjallisesti tuomaan vaatimuksiaan ja niiden perusteita esille. Tapaturmaa oli kuvattu myös asiassa esitetyssä lääketieteellisessä selvityksessä. Hoitavan lääkärin kuulemista ei voitu pitää tarpeellisena, koska hänen käsityksensä A:lle sattuneen tapaturman ja tällä todettujen vammojen välisestä syy-yhteydestä käy ilmi hänen asiassa antamastaan lääketieteellisestä selvityksestä. Kun otettiin huomioon A:n itsensä antamat selvitykset tapaturmasta sekä asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys, ei myöskään A:n toiseksi todistajaksi ilmoittaman henkilön todistuksella A:n hänelle tapaturmasta sen jälkeen kertomilla seikoilla ollut sellaista merkitystä, että häntä olisi syytä kuulla vakuutusoikeudessa suullisesti. 

14. Korkein oikeus puolestaan totesi, että korvauskysymyksen ratkaisulla on huomattava merkitys A:lle, jonka vaatimus oikean olkapään kiertäjäkalvosimen repeämästä aiheutuneiden työkyvyttömyyden ja hoitokulujen korvaamisesta on hylätty tapaturman ja vamman syy-yhteyttä koskevan selvityksen perusteella. Hylkääminen on pääosin perustunut vakuutusoikeuden arvioon A:n tapaturman syntytavasta antaman kuvauksen uskottavuudesta. Asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys ei sisällä sellaista tietoa, joka yksin antaisi riittävän perusteen arvioida A:n valituksessaan vakuutusoikeudelle esittämän tapahtumainkuvauksen uskottavuutta. Suullisen käsittelyn toimittamista on vaadittu pääosin vamman syntymismekanismia koskevan henkilötodistelun esittämiseksi kuulemalla henkilöitä, joilla etukäteen arvioiden voi olla vammamekanismin arvioimiseksi merkityksellistä tietoa. 

15. Korkein oikeus katsoi, että tällaisessa tapauksessa suullinen käsittely vammamekanismin selvittämiseksi on syy-yhteyskysymyksen ratkaisemisen kannalta tarpeellinen. Perustelujen mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö puolsi suullisen käsittelyn toimittamista asiassa eikä käsittelyä voitu pitää hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeettomana. Korkein oikeus kumosi vakuutusoikeuden päätöksen ja palautti asian vakuutusoikeuteen, jonka tuli palautuksen syy huomioon ottaen ottaa asia viivytyksettä uudelleen käsiteltäväkseen.

16. Korkeimman oikeuden esittämät suullisen käsittelyn toimittamista puoltavat seikat ovat vakuuttavampia kuin vakuutusoikeuden perustelut, joilla se hylkäsi A:n suullista käsittelyä koskevan vaatimuksen. Vaikka ratkaisu koskee suoranaisesti vain vakuutusoikeuden menettelyä, näkyy myös tämän ratkaisun taustalla edellä mainittu syy-yhteyden arviointia koskeva ristiriita tai linjaerimielisyys. Vakuutusoikeus on pitäytynyt perusteluissaan syy-yhteyttä koskevaan lääketieteelliseen selvitykseen, kun taas korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys yksin ei ole riittävä peruste arvioida  A:n vakuutusoikeudelle esittämän tapahtumainkuvauksen uskottavuutta.

17. Ilmeistä on, ettei tälläkään ennakkopäätöksellä ole oikeuskäytäntöä ohjaavaa vaikutusta. Vakuutusoikeus tullee myös jatkossa suhtautumaan suullista käsittelyä koskeviin pyyntöihin yhtä nihkeästi ja torjuvasti kuin tähänkin asti. Tässä ei ole mitään uutta, sillä korkein oikeus joutuu huomauttamaan usein myös hovioikeuksia pääkäsittelyn toimittamatta jättämisestä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

898. Veteraanit Linnassa


                           Veteraanin iltahuuto, eli Hannes ja Sofi tanssin pyörteissä

1. Huh, huh! Jokavuotiset Linnan juhlat ovat jälleen kerran, onneksi, taakse jäänytttä elämää. Pitihän niitä nytkin katsoa telkkarista. Katsojia oli parhaimmillaan 2,4 miljoonaa.

2. Urho Kekkonen peruutti 1970-luvun alkupuolella Linnan itsenäisyysjuhlat vaimonsa Sylvin kuoleman johdosta. No, jokin häpy sillä Urkillakin sentään oli, sillä olihan se pettänyt Sylviä pressanakin ollessaan monen naisen kanssa. 

3. Presidentti Sauli Niinistön äiti kuoli pari kolme päivää ennen tämänvuotisia Linnan juhlia, mutta tämän takia vastaanottoa ei peruutettu.  Äidin kuolema ei estänyt Saulia ja Jenniä myöskään avaamasta Linnan tanssiasiai valssin tapaisella liikehdinnällään. Kyllä mamma-Niinistö tunsi poikansa ja tiesi, miten hikinen tehtävä Saulia vuonna 2012 pressanvaalit voitettuaan odotti. Äidin kommentti oli pojan vaalivoiton jälkeen paljon puhuva: "Voi poika parka".

4. Presidenttipari oli kutsunut tänä vuonna Linnaan todella paljon sotaveteraaneja, samoin useita kuulemma erilaisessa vapaaehtoistoiminnassa kunnostautuneita suomalaisia. Mukana oli myös paljon ihmisiä, jotka presidenttipari oli tv-selostajien mukaan tavannut vuoden aikana monilla maakuntamatkoillaan ja erilaisissa kissanristiäisissä. 

5. Kättelyurakkansa jälkeen presidenttipari siirtyi tarinoimaan aika pitkäksi aikaa viimeisen elossa olevan Mannerheim-ristin ritarinTuomas Gerdtin (92) ja muiden sotaveteraanien kanssa. Tämä oli uutta, sillä aikaisemmin Linnan juhlissa on ollut tapana, että presidenttipari ja Suomen korkein poliittinen yms. johto ohjataan diplomaattien pöytiin. Muutos on selkeä parannus, sillä ainakin Sauli ja Jenni näyttivät viihtyvän paljon paremmin sotaveteraanien kuin vieraita kieliä lipevästi haastelevien diplomaattien seurassa.

6. Mikäli mediaa on uskominen, niin yksi Linnan suosituimmista ja kuvatuimmista vieraista oli 101-vuotias - kohta eli ensi tammikuussa 102-vuotias - sotaveteraani Hannes Hynönen Mikkelistä. Hän oli tavannut prsidenttiparin kesällä Mikkelissä järjestetyillä sotaveteraanipäivillä. Hynönen hehkutti haastattelussa onnellisena, miten Jenni Haukio oli häntä kätellessään painanut poskensa Hynösen poskea vasten. Hynönen vakuutti, ettei hän pese poskeaan enää koskaan. Toivokamme, että Hannes muistaa, kummalle poskelle Jennin kosketus oli häneen osunut. 

7. Sofi Oksanen, se goottityylinen kirjailijatar, kuvattiin  tanssin pyöretissä Hanneksen kanssa. Sofin mukaan Hannes oli pyytänyt häntä tanssiin, mihin Sofi ilomielin oli suostunut; ks. kuvaa yllä. Eräiden tiedotusvälineiden mukaan Sofi olisi kuitenkin itse  ollut tanssiin lähdettäessä aktiivinen osapuoli.

8. HS:n mukaan Sofi kertoi jutelleensa Hanneksen kanssa mm. ydinvoimasta. Hm. pitääköhän tuo nyt sentään paikkansa? Voimme kaikki kuvitella, miten ko. keskustelu sujui eli mitä Hannes sanoi tanssin aikana Sofille ja Sofi puolestaan Hannekselle. Hannes: "On se helvettiä, että myö tilataan seuraava ydinvoimala Putinilta ja että seuraavien kirjamessujen teermana on Venäjä". Sofi: "Olen samaa mieltä, mutta eiköhän me niille venäläisille vielä näytetä." - Hannes: " Myö näytettiin jo Talvisodassa, että turha niiden ryssien on tänne yrittää". 

9. Mauno ja Tellervo Koivisto eivät jaksaneet lähteä Linnan juhliin, koska Manulla (91) on alkanut askel jo hiukka painaa. Päivällä kirkkoon Koivistot vielä tulivat. Martti ja Eeva Ahtisaari olivat sentään vaivautuneet paikalle - Halosen pariskunnasta nyt puhumattakaan. Marankin kävely näyttää menneen entistä huonommaksi, Eeva joutui hieman jopa taluttelemaan ex-pressaa. 

10. Mitä muuta Linnassa tapahtui? Ehkä lukijoilla on tästä jotain lausuttavaa. Matti Vanhanen jäi yllättäen juhliin saapumatta, vaikka oli toki saanut kutsun ja olisi päässyt astelemaan kättelyvuoroon rahvaan jälkeen pääovesta eli Esplanadin puolelta. I-S:lle Matti selitti, että hän ei voinut tulla paikalle "henkilöhtaisesta syystä". Syynä ei kuitenkaan ole voinut olla suomalaisten miesten yleisin henkilökohtainen syy eli juopottelu, sillä Matti on edelleen raittiusmiehiä. Olisiko syynä ollut kenties välirikko uuden naisystävän kanssa vai mikä sitten?

11. En nähnyt televisiosta myöskään Paavo Väyrystä Linnassa. Keskustan nykyinen puheenjohtaja ja todennäköisesti seuraava pääministeri Juha Sipilä tuli paikalle rouvineen. Juhan ilme oli hyvin totinen eikä hän suonut presidenttiparille kättelyssä edes hymyn häivää eikä jäänyt vatkamaan kättä Saulin kanssa. Ehkä siinä kohtasivat seuraavien presidentinvaalien pääehdokkaat.

12. Paikalla oli myös useita "Kissalan poikia" eli poliisin siniseen univormuun sonnustautuneita poliisijohtajia; Päivi Räsäsen aviomies Niilo kuitenkin saapasteli paikalle, kuten aina ennenkin, papin lipereissä. Poliisiylijohtaja Mikko Paaterolla ja KRP:n päällikkö Robin Lardotilla näytti olevan erityisen hauskaa. He tulivat paikalle ilman vaimojaan ja kävelivät ympäriinsä peräkanaa, Mikko edellä ja Robin perässä. Mikko ei väläytellyt tällä kertaa ainoastaan hieman viekkaan oloista hymyään, vaan naureskeli parissa otoksessa, joissa haasteltiin toki muita vieraita, taustalla suu apposen auki.

13. Ylelle antamassaan hastattelussa Sauli Niinistö korosti suomalaisten keihäsmiesten roolia koko kansankunnan vaikeusten ja hyvinvoinnin kannalta. Tämä oli aika yllättävää, mutta ehkä tässä oli juuri selitys sille, että Niinistö oli kutsunut juhliinsa sotaveteraanien lisäksi myös suuren joukon keihäänheiton veteraaneja. Heistä vain Seppo Räty (maailmanmestari vuodelta 1986) ja Tiina Lillak (vuoden 1983 maailmanmestari) loistivat poissaolollaan.  

14. Naispuolisista keihäsveteraaneista Linnassa näkyivät olleen ainakin Euroopan mestaruuden vuonna 1990 voittanut ja samana vuonna yllättäen - Jari Kurri ei tässä kisassa pärjännyt -  Suomen parhaaksi urheilijaksi valittu Päivi Alafrantti sekä Mikaela Ingberg ja Atlantan 1996 olympiakisojen kultamitalisti Heli Rantanen; he kaikki näyttivät olevan edelleen miehettömiä. Vanhoista miesmestareista olivat mukana Pauli Nevala (kultaa Tokion kisoissa 1964), Jorma Kinnunen viiksineen, Tokion MM-voittaja Kimmo Kinnunen, Soulin olympiavoittaja Tapio Korjus, MM-voittaja 1999 Aki Parviainen ja Euroopan mestari vuosimallia 1974 Hannu Siitonen. Nykyisistä mestareista Linnassa olivat tietenkin Tero Pitkämäki ja Antti Ruuskanen sekä pronssia Helsingin EM-kisoissa 2012 saanut Ari Mannio. Linnaan oli kutsuttu myös paraolympiakisoissa tai MM-kisoissa mitaleja voittaneita keihäänheittäjiä ja muitakin urheilijoita, joista yksi oli Marjaana Väre. Pyörätuolissa paikalle saapui Väinö Kuisma, joka edusti Suomea keihäänheitossa Rooman olympiakisoissa 1960. Väinö on Karjalan poikia, syntynyt Vuoksenrannassa.

15. Presidentti Sauli Niinistö taustoitti TV1:lle Linnassa Suomen upeita perinteitä keihäänheiton arvokisoissa näin: "Keihäänheitto on sitkeän suomalaisen kovaa viskomista. Niinhän Seppo Rätykin heitteli aikoinaan rautakankea talvipimeällä pakkasessa ja tulostahan tuli".  Niinistön mukaan Suomessa eletään vaikeita aikoja, jolloin koko suomalaisen yhteiskunnan pitäisi hakea mallia keihäänheittäjien lujasta taisteluhengestä. Keihäänheittäjät eivät ole lannistuneet, vaikka heilläkin on riittänyt vastoinkäymisiä.
"Sisua putkeen, niin eiköhän tästäkin selvitä", Niinistö pohdiskeli.
16. Kaikki siis joukolla heittelemään rautakankea talvipakkasella ulkona pimeässä niin kyllä tulosta syntyy! Tähän mennessä suomalaiset keihäänheittäjät ovat käyneet vähintään pari kertaa vuodessa leireilemässä kuukauden verran Kanarialla, Etelä-Afrikassa ja ties missä. Olisiko valmennuksen syytä nyt muuttaa kurssia ja viedä keihäsvaliomme etelän leirien sijasta talvisin parin viikon leirille Lappiin, jossa viskottaisiin rautakankea parinkymmenen asteen pakkasessa? Samanlaista kuuntokuuria voisimme suositella myös ministereille ja muille johtaville poliitikoille.

perjantai 5. joulukuuta 2014

897. KKO 2014:89. Jatkokäsittelylupa

1. Jatkokäsittelylupajärjestelmä otettiin käyttöön hovioikeuksissa 1.1.2011. Järjestelmää sovelletaan haettaessa hovioikeudelta muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun. Aikaisemmin hovioikeuksissa oli voimassa Norjan mallin mukainen seulontamenettely, mutta suomalaiset hovioikeudet eivät joko osanneet tai halunneet soveltaa sitä oikealla tavalla. Jatkokäsittelyluvan esikuvana on puolestaan Ruotsin laki. Asianosainen saa hakea muutosta periaatteessa kaikkiin käräjäoikeuden ratkaisuihin, mutta tietyissä  eli ns. vähäisemmissä asioissa käräjäoikeuden päätöksestä tehdyn valituksen täysimittainen käsittely edellyttää hovioikeuden myöntämää jatkokäsittelylupaa.
2. Suomessa lupajärjestelmän soveltamisala on laajempi ja luvan myöntämisen perusteet tiukemmat kuin Ruotsisssa. Tästä huolimatta hallitus on äskettäin päättänyt "lisätä löylyä", sillä se on antanut viime viikolla eduskunnalle lakiesityksen, jonka mukaan luvan soveltamisalaa entisestään laajennettaisiin (HE 246/2014 vp). Tämäkin lakiesitys on tarkoitus runnoa läpi eduskunnan vaalikauden loppuruuhkassa sellaisenaan. Kansalaisten oikeusturvasta ei tarvitse välittää, sillä nyt on tredikästä vaatia aina tuomioistuinlaitoksen ylätasoa myöten oikeuskäsittelyn kokonaiskeston lyhentämistä, mikä näiden "huippuasiantuntijoiden" mukaan merkitsisi samalla  "oikeusturvan laadun parantamista". 

3. Asia on todellisuudessa päin vastoin, sillä valitusoikeuden tosiasiallinen rajoittaminen ja valitusten hylkääminen tavallaan heti "kättelyssä" asiaa tarkemmin tutkimatta merkitsee luonnollisesti ihmisten oikeusturvan heikentämistä. Mutta eiväthän nämä "toverit" halua tarkastella oikeusturvaa ihmisten kannalta, vaan he pitävät silmällä ainoastaan tuomioistuintyön ja tässä tapauksessa siis hovioikeuksien toiminnan sisäistä mukavuutta, "sujuvuutta" ja paljon puhuttua kustannussäästöä.
4. Korkeimmalle oikeudelle tehdään vuosittain yllättävän paljon valituslupahakemuksia asioissa, joissa hovioikeus on evännyt valittajan jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Tämä kertoo siitä, että valittajien mielestä hovioikeudet hylkäävät lupahakemuksia perusteettomasti tai liian kevein perustein. Tähän hovioikeuksille tarjoituu oivallinen tilaisuus, sillä hovioikeudet katsovat - korkeimman oikeuden hiljaisella hyväksynnällä - ettei hylkääviä lupapäätöksiä tarvitse perustella. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin antanut äskettäin Norjalle langettavan tuomion sen johdosta, että hovioikeutta vastaava tuomioistuin eli lagmannsrett ei ollut perustelleet seulontapäätöstään. EIT:n tuomio johti Norjassa perusteluvelvollisuutta koskevaan lainmuutokseen, katso blogikirjoitustani numero 886/14.10.2014. 

5. HE:ssa 246/2014 vp ei ole kuitenkaan edes minkäänlaista mainintaa EIT:n sanotusta päätöksestä tai hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevan epäävän ratkaisun perustelemisvelvollisuudesta. Näin siitä huolimatta, että eräät lausunnonantajista ovat oikeusministeriölle maininneet perustelujen puuttumista koskevasta epäkohdasta. Tämä on aika tyypillistä suomalaiselle lainvalmistelulle, jossa halutaan usein mieluusti vaieta todellista epäkohdista ja jossa lakiesityksiä tehtaillaan ja runtataan läpi eduskunnan loppuruuhkassa vähät välittämättä asiantuntijoiden esittämistä kriittisistä näkemyksistä. Hallituksen esitystä (246/2014 vp) edeltänyt oikeusministeriön työryhmän mietintö oli toki laajalla lausuntokierroksella ja joitakin asiantuntijoiden lausunnoista on kerrottu hallituksen esityksessä. Mutta mikä tärkeintä, hallituksen esityksen laatijat eivät ole todellisuudessa korviaan lausunnonantajien ehdotuksille lotkauttaneet, sillä asiantuntijoiden monista korjaus- tai tarkistusehdotuksista yksikään ei ole mennyt läpi! Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä. Tämä(kin) lausuntokierros meni siis täysin hukkaan.

6. Korkein oikeus on antanut kolmen viimeisen vuoden aikana 23 jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätötä. Se on varsin suuri määrää ja kielii osaltaan siitä, että hovioikeudet hylkäävät lupahakemuksia perusteettomasti ja omaa työtään keventääkseen. Valtaosassa mainituista ennakkopäätöksistä on katsottu, että hovioikeus on virheellisesti hylännyt hylännyt jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus on antanut myös julkaisematta jääneitä jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja, joissa on katsottu, että lupa olisi tullut myöntää.
7. Ko. ennakkopäätökset ja korkeimman oikeuden ns. muut ratkaisut edustavat todellisuudessa vain jäävuoren huippua, sillä asianosaiset pyytävät valituslupaa varsin usein hovioikeuden kielteiseen lupapäätökseen. Vuonna 2012 korkeimpaan oikeuteen tehtiin 198 tällaista lupahakemusta, vuonna 2013 jo 227 ja tänä vuonna mainitunlaisia valituslupahakemuksia  on syyskuun alkupuoleen mennessä tehty 213; ks. blogia numero 886/14.10.2014, kohta 22. Kun jatkokäsittelyluvan soveltamisalaaa tullaan etenkin rikosasioissa laajentamaan tuntuvasti, voidaan otaksua, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien sanotunlaisten valituslupahakemusten määrä kipuaa jatkossa 300-400 hakemukseen vuodessa.
8. Tänä vuonna korkein oikeus on antanut tähän mennessä neljä jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätöstä (KKO 2014:4, 31, 63 ja 89). Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2014:31 blogijutussa numero 845/21.5.2014. Viimeisin jatkokäsittelylupaa koskeva ennakkopäätös (2014:89) annettiin tänään.
9. Ko. tapauksessa A:n internet-sivustoillaan julkaisema laaja aineisto oli sisältänyt X:n ja Y:n kunniaa loukkaavia väitteitä, joiden osalta A tuomittiin käräjäoikeudessa rangaistukseen kunnianloukkauksesta. Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin nojalla käräjäoikeus määräsi A:n poistamaan ylläpitämiltään internet-sivustoilta kaikki sellaiset verkkoviestit, joissa mainittiin X:n tai Y:n nimi tai muutoin esitettiin viittauksia heihin tai heitä koskevaan asiaan. Valituksessaan hovioikeudelle A katsoi, että poistettavaksi olisi saanut määrätä ainoastaan lainvastaisiksi todetut verkkoviestit. Vaasan hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella.

10. Hovioikeuden lupamenettelyssä on tapahtunut virhe, sillä kuten korkeimman oikeuden perusteissa todetaan, hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa kahdella perusteella, eli a) ns. muutosperusteella ja b) ennakkoratkaisuperusteella. Tapauksessa ei ole ollut lain edellyttämällä tavalla lainkaan selvää, että käräjäoikeuden antama verkkoviestin hävittämismääräys tai sen laajuus olisi ollut oikea ratkaisu. Vaikuttaa päin vastoin melko selvältä, että käräjäoikeuden ko. ratkaisu on sananvapauden kannalta liian pitkälle menevä ja siten virheellinen. Tapaus osoittaa, etteivät hovioikeudet aina välitä pohtia, olisiko asiassa myönnettävä jatkokäsittelylupa jonkin erillisen kysymyksen osalta. Tavoitteena näyttäisi olevan,paitsi perusteettomien, myös monien hankaliksi katsottujen valitusten "tappaminen" mahdollisimman vähällä vaivalla. Kustannussäästöä saattaa kenties syntyä, mutta varsinaisesta tutkinnasta karsittujen (seulottujen) valitusten joukossa on myös runsaasti  asioita, joille olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa. 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

896. Käräjätuomarille syyte virkarikoksista ja vapaudenriistosta

1. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka päätti 27.11.2014 syytteen nostamisesta käräjätuomaria (A) vastaan kahdesta tuottamuksellisesta virkarikoksesta ja tuottamuksellisesta vapaudenriistosta. 

2. Porvoossa toimiva Itä-Uudenmaan käräjäoikeus oli käräjätuomari A:n toimiessa puheenjohtajana (samalla myös tuomioistuimen ainoana jäsenenä) vuonna 2013 kahdessa tapauksessa käsitellyt tutkintavangin vapaaksi päästämistä koskevaa asiaa, jonka käsittelyssä tutkintavanki itse ei ollut läsnä. Käräjäoikeus oli molemmissa tapauksissa määrännyt tutkintavangin päästettäväksi vapaaksi. Käräjäoikeus ei kuitenkaan ollut heti ilmoittanut vapauttamispäätöksistä tutkintavankia säilyttäneelle vankilalle, vaan vasta myöhemmin ulkopuolisen tahon otettua käräjäoikeuteen yhteyttä. A ei esitutkinnassa kuultuna kiistänyt kerrottujen tapahtumatietojen oikeellisuutta. Hän on kuitenkin kiistänyt syyllistyneensä menettelyllään rikoksiin.

3. Oikeuskansleri totesi päätöksessään, että kyseinen käräjätuomari oli viime kädessä vastuussa mainituista asioista. Koska käräjätuomari oli molemmissa tapauksissa laiminlyönyt ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että tutkintavangin säilyttänyt vankila sai tiedon vapauttamispäätöksestä, oli käräjätuomari rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. 

4. Oikeuskansleri on päätöksessään arvioinut - tapauksen vakavuus huomioon ottaen yllättävän perusteellisesti -  ylittivätkö käräjätuomarin epäillyt teot tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskevassa tunnusmerkistössä (RL 40 luvun 10 §) säädetyn vähäisyyskynnyksen.

5. Olennaista oikeuskanslerin mukaan oli, että henkilökohtainen vapaus on eräs keskeisistä perusoikeuksista ja vapaudenriiston ja siihen liittyvien toimintarajoitusten tulee olla laillisia kaiken aikaa. A oli ko. asiat ratkaisseena tuomarina hoitanut vastuullista tuomarin tehtävää, jossa hän oli käyttänyt merkittävää, välittömästi henkilöihin kohdistuvaa julkista valtaa. Oikeusturvasyistä tuomarilta on tällaisessa tilanteessa vaadittava erityistä huolellisuutta. Kysymys ei ollut pelkästään sellaisista menettelytapakysymyksistä, joilla ei olisi viranhoidon tai yksityisten etujen kannalta mainittavaa merkitystä. Esitutkinnassa käräjätuomari A on vierittänyt vastuun molemmista tapauksista uudelle käräjäsihteerille väittäen, että käräjäsihteerit ovat käytännössä lähettäneet ilmoitukset vapauttamispäätöksistä asianomaisille tahoille.

6. Ensimmäisessä tapauksessa henkilö oli A:n laiminlyönnin seurauksena ollut ilman laillista perustetta tutkintavankina yli kaksi kuukautta. Kyseinen henkilö oli tosin samanaikaisesti vankeusvanki, mutta hänen yhteydenpitomahdollisuuksiaan eli kirjeenvaihto- ja puhelimen käyttöoikeutta sekä tapaamisoikeutta oli rajoitettu vangitsemispäätöksessä mainituin tavoin. Toisessa tapauksessa henkilö oli käräjätuomarin laiminlyönnin seurauksena ollut ilman laillista perustetta tutkintavankina yli kaksi viikkoa, vaikka hänen vapautensa ei tuona aikana olisi lainkaan saanut olla riistettynä. Oikeuskansleri katsoi, että käräjätuomarin epäiltyjä tekoja ei voitu pitää tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskevan tunnusmerkistön tarkoittamalla tavalla vähäisinä.

7. Käräjätuomaria kuultiin esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä myös sen johdosta, että edellä mainitussa tapauksessa, jossa perusteeton vapaudenmenetys oli kestänyt yli kaksi viikkoa, käräjätuomari olisi syyllistynyt tuottamukselliseen vapaudenriistoon. Käräjätuomari kiisti syyllistyneensä tähän rikokseen. Käräjätuomarin näkemyksen mukaan myös tässä kohdin kysymyksessä oli ollut teknisessä käräjäsihteerin työssä tapahtunut virhe. Oikeuskansleri kuitenkin totesi, että käräjätuomari oli huolimattomuudesta aiheuttanut kyseisen vapaudenmenetyksen. Ottaen erityisesti huomioon tämän perusteettoman vapaudenmenetyksen varsin pitkän keston oikeuskanslerin mielestä selvää oli, että käräjätuomarin epäiltyä tekoa ei myöskään voitu pitää tuottamuksellista vapaudenriistoa koskevan säännöksen (RL 25:6.1) tarkoittamalla tavalla vähäisenä.

8. Asiassa oli näin ollen todennäköisiä syitä sen tueksi, että käräjätuomari A oli teoillaan syyllistynyt tuottamukselliseen vapaudenriistoon ja kahteen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Tämän vuoksi oikeuskansleri pyysi valtakunnansyyttäjää ryhtymään toimenpiteisiin syytteen nostamiseksi A:ta vastaan.

9. Tuomari A:ta kuultiin esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä lisäksi istunnossa tapahtuneesta kielenkäytöstään. Toisessa edellä kerrotuista asioista tutkintavanki oli esitutkinnassa asianomistajana kuultuna väittänyt käräjätuomarin kielenkäytön olleen vangitsemisistunnossa epäasiallista häntä kohtaan. Oikeuskanslerin mukaan esitutkinnan perusteella voitiin päätellä, että käräjätuomari oli jotakin asianomistajan ymmärryksen puutteeseen viittaavaa sävyltään arveluttavaa sanamuotoa käyttäen paheksunut istunnossa sitä, että asianomistaja ei kehotuksesta huolimatta ollut hiljaa. Asianomistajan mukaan A oli istunnossa lausunut: 1) "Oletsä jotenkin jälkeenjäänyt" ja 2) "Nyt hiljaa, oletteko päästänne vialla/tyhmä, kun ette ymmärrä kun joku pyytää olemaan hiljaa".

10. Oikeuskansleri katsoi kuitenkin, että asiassa ei ollut näyttöä siitä, että käräjätuomari olisi menetellyt tahallisesti, joten kunnianloukkausta koskeva tunnusmerkistö (RL 24:9)  ei täyttynyt. Oikeuskansleri toi kuitenkin esille, että valtion virkamieslain 14 §:n 2 momentin mukaan virkamiehen tulee käyttäytyä asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla. Lainkohta asettaa virkatehtävissä vaatimuksia myös kielenkäytölle, jonka tulee ilmentää virkamieheltä edellytettyä asiallista käyttäytymistä.

11. Ottaen huomioon käräjätuomarin menettelyn sekä asiaa koskeneet yleiset näkökohdat, oikeuskansleri katsoi käräjätuomarin menetelleen valtion virkamieslain 14 §:n 2 momentin vastaisesti. Ottaen erityisesti huomioon ne todistajien kertoman mukaiset olosuhteet millaisessa tilanteessa ja asiayhteydessä käräjätuomarin menettelyssä oli kyse, oikeuskansleri katsoi joka tapauksessa, että teko olisi tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskevan tunnusmerkistön tarkoittamalla tavalla vähäinen. Käräjätuomarin epäilty teko ei näin ollen täyttänyt kyseisen virkarikoksen tai muunkaan virkarikoksen tunnusmerkistöä. Käräjätuomari oli kuitenkin oikeuskanslerin mainitsemilla perusteilla menetellyt valtion virkamieslain 14 §:n 2 momentin vastaisesti. Oikeuskansleri saattoi tämän käsityksensä käräjätuomarin tietoon.

Oikeuskanslerin anonymisoituun päätökseen pääsee käsiksi tästä.

12. Oikeuskanslerin päätöksen perusteluissa on esitetty yksityiskohtaisia pro et contra -näkökohtia. Kokonaisvaikutelmaksi jää, että A:n menettelyä on pyritty arvoimaan mahdollisimman lievän mittapuun mukaan. Kielenkäytön osalta virkasyytteen nostaminen olisi ollut perusteltua, sillä tuomarin vastaajaan kohdistamaa julkista "mollaamista", nimittelyä ("Olet sä tyhmä") ja suoranaista huutamista tuskin voidaan pitää vähäisenä. Vapaudenriisto, jonka kohteeksi on joutunut A:n tyhmäksi haukkuma vastaaja, on ollut pitkäkestoinen ja ao. henkilön perusoikeuksia vakavalla tavalla rajoittannut asia. Rikoslaki ei kuitenkaan tunne törkeästä huolimattomuudesta tapahtunutta virkavelvollisuuden rikkomista, vaan ainoastaan kaksi vaihtoehtoa, eli a) virkavelvollisuuden (tahallisen) rikkomisen ja b) tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen.

13. Tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta laki säätää rangaistukseksi varoituksen tai sakkoa ja tuottamuksellisesta vapaudenriistosta puolestaan sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta. Oikeuskansleri ei ole päätöksessään lausunut käsitystään A:lle vaadittavan rangaistuksen lajista tai määrästä. Tämä jää sen paikallissyyttäjän tehtäväksi, jolle valtakunnansyyttäjä antaa määräyksen toimia virkasyytejutussa syyttäjänä. 

maanantai 24. marraskuuta 2014

895. Puukartellijuttu palautettiin käräjäoikeuteen

1. Markkinaoikeus lausui päätöksessään 3.12. 2009, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM Kymmene olivat syyllistyneet 1997-2004 valtakunnalliseen raakapuun ostokartelliin eli kilpailun rajoittamiseen. Markkinaoikeus tuomitsi Metsäliiton 21 miljoonan ja Stora Enson 30 miljoonan euron suuruiseen seuraamusmaksuun. Metsäliiton sakkoja alennettiin sillä perusteella, että se oli tehnyt  viranomaisten kanssa yhteistyötä tapauksen selvittämiseksi. UPM Kymmene vapautettiin kokonaan seuraamuksen maksuvelvollisuudesta, koska yhtiö oli paljastanut kartellin.

2. Markkinaoikeuden ko. ratkaisuun perustuen 656 yksityistä metsänomistajaa on nostanut Helsingin käräjäoikeudessa korvauskanteita Metsäliittoa, Stora Ensoa ja UPM:ää vastaan puukaupoissa kärsimiensä tappioiden johdosta. Ensimmäiset kanteet pantiin vireille 20.12.2012 ja (tähän mennessä) viimeisimmät toukokuussa 2012. Yksittäisten korvauskanteiden suuruus vaihtelee 2 000 eurosta 700 000 euroon, yhteensä yksityiset metsänomistajat ovat vaatineet korvausta noin 70 miljoonaa euroa. Myös 43 raakapuuta metsäyhtiöille myyneet kunnat, kaupungit ja seurakunnat ovat nostaneet korvauskanteita kolmea metsäyhtiöitä vastaan. Suurimman korvauskanteen, määrältään 157 miljoonaa euroa, on nostanut käräjäoikeudessa Metsähallitus.

3. Yksityisten metsänomistajien kanteita on vetänyt Suurisavotta -niminen ryhmittymä. Vastaajat Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene väittivät käräjäoikeudessa, että korvauskanteet on nostettu liian myöhään, joten ne tuli jättää vanhentuneina tutkimatta. Asiallisesti vastaajat ovat kiistäneet kanteet, koska ne eivät ole aiheuttaneet hintayhteistyön vuoksi vahinkoa metsänomistajille.

4.  Helsingin käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana oli käräjätuomari Pirjo Peura-Vasama, hyväksyi 28.3.2014 metsäyhtioiden vanhentumisväitteen ja jätti (asiassa äänestys 2-1) 13 yksityisen metsänomistajan kanteet tutkimatta. Käräjäoikeuden mukaan kanneoikeutta koskeva viiden vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua jo toukokuussa 2004, jolloin Kilpailuvirasto kertoi julkisuuteen antamassaan tiedotteesssa epäilevänsä metsäyhtiöitä kielletystä yhteistyöstä eli kartellista. Käräjäoikeus viittasi myös siihen, että UPM oli myöntänyt kartellin olemassaolon. Käräjäoikeuden mukaan kantajilla oli ollut toukokuuhun 2009 mennessä mahdollisuus selvittää, oliko raakapuun ostokartellista aiheutunut heille vahinkoa, mutta ensimmäiset kanteet oli nostettu vasta joulukussa 2012. Käräjäoikeus hylkäsi kanteet vanhentuneina sekä ensisijaisen perusteen eli kilpailunrajoituslain 18a §:n nojalla ajettuna että toissijaisen kanneperusteen osalta eli siltä osin kuin korvauksia on vaadittu sopimukseen perustuvana tai sopimuksen ulkoisena vahingonkorvauksena taikka perusteettoman edun palautuksena.

5. Metsänomistajat valittivat päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus antoi päätöksensä viime perjantaina 21.1.2014. Hovioikeus totesi, että markkinaoikeus oli päätöksellään 3.12.2009 määrännyt kiellettyyn kilpailunrajoitukseen perustuvat seuraamusmaksut Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Markkinaoikeuden päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta päätöksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen metsänomistajilla on hovioikeuden mukaan ollut riittävät tiedot lain edellyttämästä kilpailunrajoituksesta ja sopimusrikkomuksesta. Kilpailunrajoituslain 18a §:n 3 momentissa säädetty viiden vuoden aika kanteen nostamiselle oli siten alkanut 4.1.2010. Koska metsänomistajat ovat panneet kanteensa vireille 20.12.2011 eli ennen mainitun määräajan päättymistä, kanteita ei voida hylätä ensisijaisella perusteella ajettuna vanhentuneina. Hovioikeuden mukaan kanteita ei voitu hylätä vanhentuneina myöskään edellä mainitulla toissijaisella perusteella.

Hovioikeuden yhden valittajan osalta antama päätös

6. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomiot ja vapautti valittajat velvollisuudesta suorittaa käräjäoikeuden heidän maksettavakseen määräämiä metsäyhtiöiden oikeudenkäyntikuluja. Kaikki jutut palautettiin käräjäoikeuteen, jonka tulee hovioikeuden päätösten saatua lainvoiman ottaa asiat edelleen käsiteltäväkseen. Kun kilpailunrajoituslakiin perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen kanneaika vanhenee hovioikeuden päätöksen mukaan 4.1.2015, on myös sellaisilla metsänomistajilla, jotka eivät ole vielä kannetta nostaneet, kuukausi aikaa hakea käräjäoikeudessa korvauksia.

7. Kirjoitin Helsingin käräjäoikeuden viime maaliskuussa antamien tuomioiden jälkeen olevani varma siitä, että hovioikeus tulee päätymään vanhentumiskysymyksen osalta toisenlaiseen lopputulokseen. Katso blogikirjoitusta numero 835/15.4.2014, kohta13.  Olin niin varma asiasta, että olisin lyönyt siitä vaikka vetoa. Käräjäoikeuden tuomioiden perustelut olivat näet melko heppoisen tuntuiset. Hovioikeuden antamista päätöksistä haetaan todennäköisesti valituslupaa, mutta ratkaisujen perustelut ovat niin vakuuttavia, että korkein oikeus tuskin suostuu lupahakemuksiin. Vaikka valituslupa myönnetään, lienee ilmeistä, ettei hovioikeuden päätösten lopputulos tule muuttumaan.

8. Kartellijuttu pääsee piakkoin kunnolla vauhtiin käräjäoikeudessa. Oikeudessa kiistellään muun muassa siitä, ovatko kaikki yksityiset metsänomistajat ammattimaisia elinkeinonharjoittajia, joilla kilpailunrajoituslain mukaan on oikeus saada kartellin johdosta korvauksia. Käräjäoikeudessa taitetaan peistä myös siitä, ovatko metsänomistajat todella kärsineet kartellin johdosta vahinkoa ja miten paljon metsäyhtiöiden tulisi maksaa puuta myyneille korvauksia. Juttu työllistää runsaasti eri alojen asiantuntijoita, konsulttiyhtiöitä ja tietenkin asianajajia. Kantajien asiantuntijoiden asiana on näyttää, että puun hinta oli kartellin vuoksi alhaisempi kuin mitä se muuten olisi ollut, vastaajien asiantuntijat pyrkivät puolestaan osoittamaan, että puun hintaan vaikuttavat monet muutkin tekijät, eli kartellin vaikutuksia ei voida näyttää toteen yksinomaan kauppahintojen perusteella.

perjantai 14. marraskuuta 2014

894. KHO 2014:164. Vastuu pysäköintivirhemaksusta

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) antoi eilen pysäköintivirhemaksua käsittelevän ennakkopäätöksen (KKO 2014:164). Ratkaisu koskee ajoneuvon omistajan näyttövelvollisuutta, kun hän väittää, ettei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa väärin. 

2. Järvenpään pysäköinninvalvoja oli määrännyt A:lle pysäköintivirhemaksun tämän omistaman auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä ainoastaan luvan perusteella. A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen ja ilmoitti, että  ko. autoa käytti myös hänen kolmesta henkilöstä koostuva lähipiirinsä, johon kuuluvat henkilöt eivät asuneet samassa osoitteessa hänen kanssaan, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut silloin, kun se  28.1.2013 oli pysäköity mainitulle alueelle. A esitti valituksessaan selvitystä myös siitä, että hän oli työpaikallaan Helsingissä ajankohtana (23.1.-13  klo 9.07), jona pysäköinninvalvoja oli todennut pysäköintivirheen.

3. Helsingin hallinto-oikeus käsitteli A:n valituksen yhden tuomarin kokoonpanossa. Ratkaisun mukaan A oli esittämällään työpaikkansa kulunvalvontaraportilla selvittänyt, että hän oli ollut 28.1.-13 kello 8.18 ja kello 10.15 työpaikallaan Helsingissä. Hallinto-oikeus katsoi A:n näin saattaneen todennäköiseksi, ettei hän ollut tehnyt tuona päivänä kello 9.07 todettua  pysäköintivirhettä Järvenpäässä. A ei siten ollut auton omistajana vastuussa saamastaan pysäköintivirhemaksusta. 

4. Pysäköinninvalvoja valitti hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaati hallinto-oikeuden päätöksen kumoamista.

5. Korkein hallinto-oikeus hyväksyi valituksen ja kumosi hallinto-oikeuden päätöksen, jolloin pysäköinninvalvojan päätös jäi voimaan. KHO:n päätöksessä selostetaan tarkasti kysymykseen tulevia säännöksiä, pysäköinninvalvonnasta annettua lakia koskevan hallituksen esityksen (HE 223/2010 vp) asianomaista kohtaa sekä perustuslakivaliokunnan lakiesityksen johdosta antamaa lausuntoa (PeVL 57/2010 vp).

KHO 2014:164

6. Pysäköintivirhemaksusta vastaa lain mukaan ensisijaisesti pysäköintivirheen tehnyt ajoneuvon kuljettaja (9.1 §). Pysäköintivirheestä vastaa myös ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija. Tämä on kuitenkin vastuusta vapaa, jos hän saattaa todennäköiseksi, että hän ei ole tehnyt pysäköintivirhettä tai että pysäköinvirhemaksun määräämiselle ei ollut edellytyksiä (9.2 §).

7. Ko. tapauksessa virhemaksua ei ollut määrätty tietyn pysäköintiajan ylittämisestä, vaan pysäköintipaikan luvattomasta käyttämisestä. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, milloin auto oli pysäköity ko. paikalle. Näin ollen se, että A oli pysäköintivirheen tultua todetuksi ollut toisella paikkakunnalla, ei osoittanut, että hän ei ollut ollut pysäköintivirheen tekijänä. Myöskään A:n viittaus  hänen lähipiirillään olleeseen auton käyttöoikeuteen ei riittänyt saattamaan todennäköiseksi, että A ei olisi tehnyt pysäköintivirhettä. KHO:n mukaan A:n esittämät seikat eivät erikseen tai yhdessäkään olleet sellaisia, että niiden perusteella olisi voitu pitää todennäköisenä, että A auton omistajana ei ole tehnyt ko. pysäköintivirhettä.

8. Pysäköintivirhemaksu ei ole sakko tai parkkisakko, vaikka esimerkiksi KHO:n päätöksestä kertoneen Helsingin Sanomien uutisjutun otsikossa eilen niin mainittiin, vaan hallinnollinen seuraamus. Perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti auton omistajalle voidaan kuitenkin asettaa todistustaakka siitä, että hän ei ole tehnyt pysäköintivirhettä. Todennäköisyysnäyttö ko. seikasta riittää. Todistustaakkaa  pysäköintivirheen tekijästä ei voida asettaa pysäköinninvalvojalle, koska  pysäköintivirhemaksun määräämismenettely on massaluonteista ja ko. valvonnalle on tyypillistä, ettei ajoneuvon pysäköinyttä henkilöä tavata "itse teosta" tai hänen henkilöllisyyttään ole muutoinkaan mahdollista kohtuullisin keinoin selvittää.

9. KHO:n ratkaisu, jonka mukaan A ei ollut esittänyt vaadittavaa näyttöä, on epäilyksittä oikea. Auton omistajan asiana olisi selvittää väitettyyn lähipiirinsä kuuluvien henkilöiden kanssa, kuka heistä heistä oli autoa kuljettanut ja  pysäköinyt sen väärin, jos omistaja ei itse ollut sanottua virhettä tehnyt. Tämä on yleensä helppo selvittää. Ko. tapauksessa omistaja ei ollut esittänyt todennäköistä selvitystä asiasta. Ainostaan väite, jonka mukaan myös omistajan lähipiirillä oli oikeus käyttää autoa, ei riitä poistamaan omistajan pysäköintivirhemaksua koskevaa vastuuta.

10. Miten olisi arvioitava tapausta, jossa auto on pysäköity luvatta yksityisen omistamalle maalle ja auton omistaja saa pysäköinninvalvontaa harjoittavalta parkkiyhtiöltä valvontamaksukehotuksen? Kuluttajariitalautakunnan 6.10.2011 antaman suositúksen mukaan parkkiyhtiöllä on todistustaakka, jos ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija kiistää kuljettaneensa autoa ja pysäköineensä sen ko. alueelle. Lautakunnan päätöksessä on nojauduttu, minusta liian yksioikoisesti ja todistustaakan jakoa koskevat reaaliset näkökohdat kokonaan sivuuttaen, yleiseen sopimusoikeudelliseen todistustaakkanormiin, jonka mukaan velkojan on näytettävä toteen saatavansa peruste. Tällä perusteella parkkiyhtiön olisi siis näytettävä, että vastoin omistajan tai haltijan kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun.

11. Olen kritisoinut lautakunnan kyseistä suositusta blogijutussa nro 489/6.10.2011. Katso myös kirjoitustani "Todistustaakkaoppia parkkimaksuasioissa", blogi nro 316/15.9.2010. Viittaan tässä mainituissa kirjoituksissa esittämiini perusteluihin. Kuten pysäköintivirhemaksusta, ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija on vastuussa myös yksityisoikeudellisesta valvontamaksusta. Omistajan tai haltijan on vastuusta vapautuakseen esitettävä selvitys, josta voidaan todennäköisin syin päätellä, että hän ei ole pysäköinyt ajoneuvoa tai että valvontamaksun perimiselle ei ole edellytyksiä. Myös yksityiselle pysäköinninvalvonnalle ja siihen perustuvalle valvontamaksun määräämiselle tai vaatimiselle on ominaista massaluonteisuus ja asian summaarinen selvittely. Pysäköinninvalvonnalle, julkiselle tai yksityiselle, on tyypillistä, ettei ajoneuvon pysäköinyttä henkilöä tavata eikä hänen henkilöllisyyttään ole mahdollista muullakaan tavalla kohtuullisin ponnistuksin selvittää. Ajoneuvon omistajan tai haltijan on sitä vastoin helppo näyttää, kenen käyttöön hän on ajoneuvonsa luovuttanut ja ettei hän siis ole tehnyt pysäköintivirhettä itse.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

893. Jari Aarniolle ja kumppaneille raskaat syytteet Trevocista

1. Rikosylikomisaario ja Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio saa tänään julkistetun tiedon mukaan useita syytteitä seurantalaite Trevoc Oy:öön liittyvistä rikosepäilyistä. VKSV eli tarkemmin sanottuna apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske on päättänyt nostaa Aarniota vastaan syytteet törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä petoksesta, törkeästä lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta. Syyte tulee julkiseksi, kun käräjäoikeus alkaa käsitellä asiaa valmisteluistunnossaan. Syytteiden peruskohdat selviävät tänään julkaistusta tiedotteesta.

VKSV:n tiedote

2.  Tiedotteen mukaan viranomaisasiakkaita erehdytettiin  ostamaan Trevoc Oy:ltä seurantalaitteita ja muuta tekniikkaa salaamalla yhtiön todelliset omistaja- ja rahoitusjärjestelyt. Jari Aarnio on syyttäjän mukaan ollut merkittävässä asemassa Trevoc Oy:ssä, toisaalta hän on osallistunut Helsingin poliisilaitoksen edustajana seurantalaitteiden tilaamiseen yhtiöltä. Trevocin taustalla on toiminut  tänään myös syytteen saanut rikollisjärjestön johtajaksi epäilty henkilö. Aarnio on VKSV:n mukaan salannut asemansa Trevocissa.

3. Jos salatut seikat olivat olleet laitteita hankkineiden viranomaisten tiedossa, laitteita ei todennäköisesti olisi tilattu Trevocilta, koska laitteisiin liittyy korostunut luotettavuusaspekti. Seurantalaitteita Trevocilta ovat Helsingin poliisilaitoksen lisäksi tilanneet Suojelupoliisi, Tulli ja ulkoministeriö, yhteensä 1,2 miljoonan euron arvosta. VKSV:n mukaan laitteiden tilaajat ovat joutuneet sallimaan Trevocin pääsyn tietojärjestelmiinsä laitteiden huoltoajon yhteydessä.

4. Muulta kuin Trevoc-haaran osalta Aarnioon liittyvän asiakokonaisuuden syyyteharkinta on kesken. Niiden osalta syytteen nostamisen määräaika päättyy 31.12.2014.

5. Jari Aarnion lisäksi syytteitä Trevoc-tapauksesta on saanut kahdeksan muuta epäiltyä, joita syytetään eriasteisesta osallisuudesta tai avunannosta edellä mainittuihin rikoksiin. Yksi heistä on suojelupoliisin alipäällystöön kuuluva poliisimies ja yksi edellä jo mainittu United Brotherhood -nimisen rikollisryhmän entinen johtaja - VKSV:n tiedotteen mukaan "johtohahmo" -  jonka epäillään osallistuneen Trevoc-yhtiön rahoitukseen.

6. VKSV:n tiedotteesta ei ilmene, miten ankaraa rangaistusta syyttäjä tulee Jari Aarniolle Trevoc-haaran osalta vaatimaan. Jorma Kalske on kertonut tiedotusvälineille, että Aarniolle vaaditaan nyt nostettujen syytteiden osalta noin 4,5 vuoden vankeusrangaistusta.

7, Oikeuskäsittelyn alkamisajankohdasta ja muusta aikataulusta päättää juttua käsittelevä Helsingin käräjäoikeus; oikeus keskustelee käsittelyn aikataulusta syyttäjien ja puolustuksen kanssa. Jutun pääkäsittely alkanee vasta tammikuussa. Jari Aarnion pääavustajana toimii asianajaja Riitta Leppiniemi Asianajotoimisto Susiluoto Oy:stä, hän on avustanut Aarniota oikeusjutussa myös aiemmin (tynnyrijuttu I). Aarnion toisena avustajana on asianajaja Heikki Uotila. Riitta Leppiniemi avusti 10 vuotta sitten Bodomin murhajutussa syytettynä ollutta Nils Gustafssonia. Syytemääräyksestä päättänyt Jorma Kalske ei tule esiintymään käräjäoikeudessa, vaan syyttäjänä toiminee joku valtionsyyttäjä, jota avustaa paikallissyyttäjä.

8. Eräs asia minua on hieman ko. esitutkinnan ja nyt myös syyteharkinnan osalta ihmetyttänyt, jopa hieman huvittanut. Kaikissa esitutkintaa koskevissa uutisjutuissa aina tv-uutisia myöten on kerrottu säntillisesti, että Jari Aarnio kiistää kaikki rikosepäilyt. Tämä ilmoitetaan myös tänään, ei ainoastaan VKSV:n tiedotteessa, vaan myös jokaisessa tapauksesta kertovassa uutisjutussa. Yle Uutisten eli toimittaja Päivi Happosen lyhyessä jutussa mainitaan, ei vain kerran, vaan peräti kolme kertaa, että Jari Aarnio samoin kuin kaikki muut syytteen saaneet henkilöt kiistävät syyllisyytensä rikoksiin. Vuosi sitten, jolloin Jari Aarnio vangittiin, Yle Uutiset pani vielä paremmaksi ja kertoi, että kysymys Aarnion väitetystä syyllisyydestä ratkaistaan lopullisesti aikanaan annettavalla tuomioistuimen lainvoimaisella tuomiolla. Niin kuin suuri yleisiö ei olisi muuten tätä selvää asiaa tiennyt.

9. Tätä epäilyjen ja syytteiden kiistämistä on "toitotettu" vuoden kestäneen esitutkinnan aikana jokaisessa uutisjutussa, vaikka kyse on tavallaan jo notorisesta seikasta. Se, että Jari Aarnio kiistää syyllisyytensä rikoksiin, ei ole enää mikään uutinen. Todellinen uutinen olisi, jos Aarnio tai joku muu epäillyistä myöntäisi rikosepäilyt edes joltakin osin oikeaksi.

10. Syyttömyysolettama on toki tärkeä asia, sillä oikeusvaltiossa ketään ei ole lupa  - edes mediassa - kohdella syyllisenä ennen tuomioistuimen langettavaa tuomiota. Syyttömyysolettama ei kuitenkaan edellytä, että syyllisyyden kiistäminen mainitaan tarkasti jokaisessa uutisjutussa silloin, kun ao. henkilö on jo alun perin kiistänyt jyrkästi kaikki häneen kohdistuvat rikosepäilyt.

11. Muun muassa ilmaisukiellon takia matalaa profiilia esitutkinnnan kuluessa vetänyt Jari Aarnio ja hänen avustajansa ovat oikeuskäsittelyn lähestyessä alkaneet pikku hiljaa avautua tuntemuksistaan. Iltalehdessä eilen julkaistussa jutussa Aarnio kertoi asianajaja Leppiniemen välityksellä tutkintavankeudestaan ja siitä, miten häntä on pidetty koko ajan muusta maailmasta ja muista vangeista eristettynä. Aarnio väittää, että esitutkinnassa on unohdettu syyttömyysolettama, mikä on haitannut hänen puolustautumistaan. Aarnio sanoo kokevansa, että häntä on pidetty painostusvankeudessa. Ko. tuntemus ei liene tutkintavankien kohdalla aivan epätavallinen, mutta toisaalta on syytä muistaa, että tutkintavankia epäillään nyt merkittävässä asemassa tehdyistä törkeistä rikoksista, joiden selvittäminen on vaatinut aikaa, On syytä luottaa siihen, että Aarnion vapaudenmenetyksessä ei ole kysymys painostuksesta, vaan tutkinnassa on noudatettu syyttömyysolettamaa ja objektiivisuutta. Vangitsemisesta ei päätä poliisi tai syyttäjä, vaan tuomioistuin.

12. Iltalehdessä pohdiskellaan tänään hieman ihmetellen sitä, miksi Aarnion vangitsemista on jatkettu näin kauan myös ns. sotkemisvaaran perusteella. Kyse on tarkasti ottaen jälkienpeittämis- eli kolluusiovaarasta, jolloin on syytä epäillä, että rikoksesta epäilty saattaa vaikeuttaa asian selvittämistä esimerkiksi hävittämällä tai kätkemällä kirjallista todistusaineistoa taikka vaikuttamalla esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä kuultavaan todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniin. Kun vangittuna on törkeistä huume- ja talousrikoksista epäilty huumepoliisin entinen päällikkö, jolla on ilmeisesti edelleen poliisikunnassa monia kannattajia, olisi aika eriskummallista, jos vangitsemisvaatimuksen ja -päätöksen perusteena ei olisi nojauduttu jälkienpeittämisvaaraan. Tutkinnanjohtaja on vedonnut Aarnion vangitsemisen jatkamisen perusteena siihen, että vapaaksi päästyään Aarnio voisi ammattitaitoaan hyväksi käyttäen vaikuttaa todistajiin ja muutenkin siihen näyttöön, joka mahdollisessa oikeudenkäynnissä esitetään.

maanantai 10. marraskuuta 2014

892. KKO 2014:83. Asianosaisen kuuleminen

1. Kontradiktorinen periaate eli asianosaisen kuulemisen periaate (audiatur et altera pars) tarkoittaa, ettei asiaa saa oikeudenkäynnissä ratkaista ennen kuin asianosaisia on kuultu eli heille on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet sekä todisteet ja vastata toistensa toistensa  esityksiin. Kuulemisen avulla on tarkoitus aikaansaada mahdollisimman aito keskustelutilanne yhtäältä asianosaisten ja toisaalta asianosaisten ja tuomioistuimen välille. Kuuleminen luo edellytykset asian monipuoliselle ja perusteelliselle selvittämiselle. Kuulemisella pyritään takaamaan osapuolten välisen tasa-arvon toteutuminen. Anglosaksisessa oikeusjärjestelmässä puhutaan asianosaisen kuulemista tarkoittaen equality of arms -periaatteesta.

2. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukainen oikeudenkäynti rakentuu käsiteparina knowledge of/ commet ilmaistun kuulemisperiaatteen varaan. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus tulla tuomioistuimessa kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusperiaatteita. Muina sanotunlaisina prosessiperiaatteina ko. momentissa mainitaan käsittelyn julkisuus, tuomioistuimen perustelemisvelvollisuus ja asianosaisen muutoksenhakuoikeus.

3. Tuomioistuimella on velvollisuus viran puolesta huolehtia kuulemisperiaatteen toteutumisesta. Oikeus ei saa perustaa tuomiotaan tai päätöstään sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. Lainvoiman saanut tuomio voidaan kanteluteitse poistaa, jos hakijana oleva asianosainen, jota ei ole kuultu, kärsii haittaa tuomiosta (OK 31:1:n 2 kohta).

4. Oikeusriidan osapuolten tasapuolinen kuuleminen on Suomessa vanhastaan tunnettu periaate. Se on lausuttu julki vanhoissa tuomarinohjeissa: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako. Nykyisin kuulemisperiaate on laajentunut koskemaan asianosaisen oikeutta osallistua prosessiin. Asianosaisilla ei ole ainoastaan oikeus esittää mielipiteensä vastapuolen vaatimuksista sekä niiden perusteista, väitteistä ja todisteista, vaan myös oikeus saada lausua käsityksensä tuomioistuimen viran puolesta hankkimista todisteista ja selvityksistä samoin kuin oikeudenkäyntiaineiston oikeudellisesta arvioinnista. Tavoitteena on, että tuomioistuimen ratkaisu ei tule asianosaisille yllätyksenä, johon tämä ei ole voinut varautua. Sellaiset prosessuaaliset normit ja ilmiöt kuten väittämistaakka ja syytesidonnaisuus sekä suullinen käsittely perustuvat keskeisesti kuulemisperiaatteen toteutumiselle.

5. Vaikka asianosaisen kuulemisperiaate on perusoikeus ja osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, sitä rikotaan käytännössä yllättävän usein. Korkein oikeus on joutunut tuon tuostakin puuttumaan näihin tapauksiin ennakkopäätöksillään, joilla pyritään teroittamaan kuulemisen tärkeyttä ja ohjaamaan alempien oikeuksien käytäntöä.  Mikä merkillisintä, useimmat puheena olevista ennakopäätöksistä koskevat, eivät käräjäoikeuksissa, vaan hovioikeuksissa sattuneita kuulemisperiaatteen loukkauksia. 

6.  Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle useita langettavia tuomioita kuulemisperiaatteen rikkomisen johdosta. On myös Suuripään tapaus, jossa korkein oikeus on joutunut poistamaan antamansa langettavan rikostuomon syytetyn henkilökohtaisen kuulemisen laiminlyönnin takia (KKO 2012:52); ko. tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomistuin oli todennut menettelyn loukanneen kuulemisperiaatetta. 

7. Korkeimman oikeuden uuusin asianosaisen kuulemista koskeva ennakkopäätös annettiin tänään (KKO 2014:83). Tapauksessa Turun hovioikeus oli toimittanut pääkäsittelyä vaatineelle yhtiö A:lle, joka oli ko. rikosjutun asianomistaja, tiedoksi vastapuolen eli syytetty B:n hovioikeudessa nimeämän uuden kirjallisen todisteen, muttei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua sanotusta todisteesta. Hovioikeus hylkäsi A:n esittämän pääkäsittelypyynnön, otti pääasiassa vastaan B:n esittämän uuden todisteen ja hylkäsi A:n valituksen. Korkein oikeus, jonne A valitti, katsoi, että hovioikeus ei ollut noudattanut kuulemisperiaatetta, koska kyseisen periaatteen toteuttaminen olisi edellyttänyt, että hovioikeus olisi kehottanut A:ta antamaan määräajassa kirjallisen lausuman B:n hovioikeudessa esittämän uuden kirjallisen todisteen johdosta.

KKO 2014:83

8. Ratkaisusta ilmenee, ettei kuulemisperiaatteen totetumiseksi aina riitä, että tuomioistuin toimittaa tietyn aineiston toiselle asianosaiselle lakonisesti vain tiedoksi. A:lla oli ko. tapauksessa toki mahdollisuus oma-aloitteisesti lausua todisteen merkityksestä ja siitä, antoiko se yhtiölle aihetta vastatodistelun esittämiseen. Hovioikeuden olisi kuitenkin tullut informoida A:ta  siitä, miten se olisi halutessaan voinut reagoida uuden todisteen johdosta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden olisi tullut tiedustella A:lta mahdollisen vastatodistelun olemassaoloa ja OK 25:8:n mukaisesti kehottaa A:ta määräajassa toimittamaan hovioikeudelle kirjallisen lausuman ja ilmoittaa siinä, mistä kysymyksestä A:n oli lausuttava.

9. Kuulemisen onnistuminen edellyttää tuomioistuimelta asianosaisen informointia ja toimintaa ohjaavaa prosessinjohtoa. Ko. tapauksessa hovoikeuden olisi tullut toimittaa valittaja A:lle nimenomainen lausumakehotus uuden todisteen johdosta, jotta A olisi saanut yksiselitteisen tiedon, miten ja missä määräajassa hänen tuli toimia, jos hän halusi lausua uudesta todisteesta. Tätä informaatiota hovioikeus ei ollut antanut.

10. Korkein oikeus viittaa perustelujen kappaleissa 7 ja 9 kolmeen aikaisemmin asianosaisen kuulemisesta annettuun ennakkopäätökseen. Myös ne koskevat nimenomaan hovioikeudessa tapahtunutta kuulemisperiaatteen rikkomista. Ratkaisu KKO 2005:70 koskee Turun hovioikeutta ja ratkaisut KKO  2005:134 ja KKO 2010:61 puolestaan Helsingin hovioikeutta. Nyt annettu ratkaisussa KKO 2014:83 mainittu tapaus muistuttaa suuresti ratkaisussa KKO 2010:61 selostettua hovioikeustapausta. Neljä ratkaisun 2014:83 kokoonpanossa olevaa oikeusneuvosta osallistui myös tapauksen 2010:61 ratkaisemiseen.

12. Korkein oikeus ei kuitenkaan palauttanut ko. kuulemisvirheen takia asiaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi (kohdat 15-17). Korkein oikeus katsoi esittämillään perusteilla, ettei hovioikeuden menettelyssä ilmennyt puute loukannut syytettä ajaneen A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tähän lopputulokseen päädyttiin siksi, ettei A:lla ollut hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessakaan esittänyt sillä olevaa vastatodistelua B:n uuden todisteen johdosta, vaikka yhtiöllä, jota korkeimmassa oikeudessa edusti oikeudenkäyntiasiamies, oli ollut siihen tilaisuus.