1006. KKO 2016:11. Puukartellijuttu palautettiin käräjäoikeuteen

                Raaka juttu eli raakapuukartelliasia palaa "raakana" käräjäoikeuteen

1. Metsänomistaja A (Anssi Kalaoja) oli myynyt raakapuuta Metsäliitolle vuosina 1997 – 2004. Markkinaoikeus katsoi 3.12.2009 Kilpailuviraston vireille panemassa kartelliasiassa, että Metsäliitto, Stora-Enso ja UPM-Kymmene olivat yhdessä mainittuina vuosina tietoja vaihtamalla ja raakapuun ostomarkkinat jakamalla menetelleet kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) vastaisesti. Markkinaoikeus määräsi Metsäliitolle 21 miljoonan ja Stora Ensolle 30 miljoonan euron suuruisen seuraamusmaksun. UPM-Kymmene vapautettiin seuraamusmaksusta, koska yhtiö oli paljastanut kartellin.

2. A vaati 20.12.2011 Helsingin käräjäoikeudessa vireille tulleella kanteella mainituita kolmelta yritykseltä mm. kilpailunrajoituslain18 a §:n perusteella vahingonkorvausta katsoen, että hänen Metsäliitolle myymänsä puun hinta oli kielletyn kilpailunrajoituksen vuoksi jäänyt alemmaksi kuin mitä se olisi ollut kilpailluilla markkinoilla. A, samoin kuin kanteen nostaneet 655 muuta yksityistä metsänomistajaa omisssa kanteissaan - kyseinen joukko muodostaa ns. Suuri savotta 1 -porukan -  katsoi siis kärsineensä taloudellista vahinkoa metsäyhtiöiden puun ostohinnoista sopiman kartellin takia. 

3. Vastaajat eli Metsäliitto, Stora-Enso ja UPM-Kymmene vaativat, että kanne tuli jättää vanhentuneena tutkimatta, koska ko. korvausvelan vanhentuminen oli alkanut 25.5.2004, jolloin Kilpailuvirasto oli julkaissut tiedotteen metsäyhtiöiden epäillystä kartellista. Kanne olisi pitänyt nostaa viimeistään 24.5.2009.  

4. Vanhentumisasiassa on kyse 1.10.1998 voimaan tulleen kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin (303/1998) tulkinnasta ja siinä säädetyn korvausvaatimusta koskevan viiden vuoden kanneajan alkamisesta Tarkemmin sanotttuna kyse on siitä, milloin A oli saanut tai hänen olisi pitänyt selonottovelvollisuutensa perusteella hankkia sellaiset tiedot kilpailunrajoituksesta ja siitä hänelle aiheutuneesta vahingosta, että hän olisi voinut nostaa kanteen. 

5. Helsingin käräjäoikeus ratkaisi vanhentumista koskevan kysymyksen 28.3.2014 käräjätuomari Pirjo Peura-Vasaman puheenjohdolla (äänestys  2-1) metsäyhtiöiden eduksi. Käräjäoikeus hyväksyi vastaajien vanhentumisväitteen ja hylkäsi Kalaojan sekä 12 muun yksityisen metsänomistajan kanteet kokonaan vanhentuineina; muiden kantajien osalta käsittelyä ei ollut aloitettu. Käräjäoikeuden mukaan kanneoikeutta koskeva viiden vuoden vanhentumisaika oli, kuten metsäyhtiöt olivat väittäneet, alkanut kulua jo toukokuussa 2004, jolloin Kilpailuvirasto kertoi julkisuuteen antamassaan tiedotteessa epäilevänsä metsäyhtiöitä kielletystä yhteistyöstä eli kartellista. - Kommentoin käräjäoikeuden ratkaisua lyhyesti, mutta perustellusti kriittiseen sävyyn blogikirjoituksessa nro 835/15.4.2014, kohta 13. Olin jopa valmis lyömään pikku vedon siitä, ettei käräjäoikeuden päätös jäisi pysyväksi.

6. Metsänomistajat valittivat käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus antoi päätöksensä 21.11.2014. Hovioikeus totesi perusteluissaan, että markkinaoikeus oli päätöksellään 3.12.2009 määrännyt kiellettyyn kilpailunrajoitukseen eli hintakartelliin perustuvat seuraamusmaksut Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Markkinaoikeuden päätös oli tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta päätöksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen metsänomistajilla oli hovioikeuden mukaan ollut riittävät tiedot lain edellyttämästä kilpailunrajoituksesta ja sopimusrikkomuksesta. Kilpailunrajoituslain 18a §:n  3 momentissa säädetty viiden vuoden aika kanteen nostamiselle oli siten alkanut  4.1.2010. Koska metsänomistajat olivat panneet kanteensa vireille 20.12.2011 eli ennen mainitun kanneajan päättymistä, kanteita ei voitu hylätä ensijaisesti ajetulla perusteella eli kilpailunrajoituslain 18a §:n nojalla ajettuna eikä myöskään toissijaisella perusteella eli siltä osin kuin kannetta oli ajettu vahingonkorvauslain mukaisena vahingonkorvauksena tai perusteettoman edun palautuksena Metsäliitoa, Stora Ensoa ja UPM-Kymmeneä sekä sopimusperusteisena vahingonkorvauksena Metsäliittoa vastaan. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

7. Hovioikeuden A:n kanteen osalta antama päätös

Olen kommentoinut hovioikeuden päätöstä blokirjoituksessa nro  895/24.11.2014, ks. tästä.

8. Metsäyhtiöt eivät kuitenkaan hellittäneet, vaan valittivat hovioikeuden päätöksistä korkeimpaan oikeuteen, joka myönsi valitusluvan.

9. A:n osalta tänään antamassaan päätöksessä (KKO 2016:11) korkein oikeus katsoi, että vanhentumiskysymystä koskevassa arvioinnissa oli otettava huomioon, millaiset tosiasialliset mahdollisuudet kantajalla oli ollut metsäyhtiöiden menettelyn ja vahingon selvittämiseen.  Korkein oikeus katsoi, että Kilpailuviraston 21.12.2006 tekemä seuraamusmaksuesitys ja sitä koskeva tiedote olivat sisältäneet tällaista tietoa menettelyn kielletystä luonteesta, alueellisesta kattavuudesta ja menettelyn osallistuneista yrityksistä ja näiden tietojen perusteella metsänomistaja oli voinut saada kattavat tiedot kartelliepäilystä. Velan vanhentumisesta  annetun lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettua kolmen vuoden kanneaikaa ei voitu soveltaa erityislain eli kilpailunrajoituslain 18a §:n 3 momentin rinnalla. 

10. Korkein oikeus päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan metsänomistaja A:n vaatimukset eivät olleet vanhentuneita siltä osin kuin kanteesssa mainitut puukaupat oli sovittu kilpailunrajoituslain 18a §:n 3 momentin muutoksen voimaantulon eli 1.10.1998 jälkeen. Sitä vastoin siltä osin kuin A:n vaatimukset perustuivat ennen ko. lainmuutoksen voimaantuloa sovittuihin puukauppoihin, vaatimuksiin sovellettiin vanhentumislakiin perustuvaa kolmen vuoden vanhentumisaikaa; koska erityislaki ei ollut tuolloin vielä voimassa. Kuten edellä jo totesin, korkein oikeus katsoi vanhentumisajan alkaneen  21.12.2006, jolloin Kilpailuvirasto teki markkinaoikeudelle seuraamusmaksuesityksen ja uutisoi siitä tiedotteessaan. Kun A:n kanne oli tullut vireille 20.12.2011, hänen vaatimuksensa oli vm. osin vanhentunut. Siltä osin kuin kannevaatimus oli perustunut  muuhun perusteeseen kuin kilpailunrajoituslain em. säännökseen, vaatimus oli niin ikään vanhentunut. - Kanteen mukaan A:n ja Metsäliiton väliset puukaupat oli tehty vuosina 1997-2004.

11. Korkein oikeus palautti asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Asian jatkokäsittelyssä käräjäoikeuden tulee ottaa huomioon korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenevät seikat ja laintulkinta. Kuten edellä totesin, metsäyhtiöt ovat hakeneet valituslupaa myös kahdessatoista muussa puukartelliin liittyvässä vahingonkorvausasiassa. Näiden asioiden osalta valituslupa-asian käsittely jatkuu KKO:ssa, todetaan päätöksessä. Vanhentumiskysymyksen osalta omaksuttu laintulkinta tuskin muuttuu, joten myös mainitut 12 juttua tullaan palauttamaan käräjäoikeuteen.

KKO 2016:11

12. Summa summarum. Kaikki kolme oikeuastetta ovat ratkaisseet vanhentumiskysymyksen eri tavalla ja katsoneet vanhentumisajan alkaneen eri ajankohdista. 

13. Käräjäoikeus piti metsänomistajan vaatimuksia kaikilta osin vanhentuneita, sillä se katsoi, kuten metsäyhtiöt olivat esittäneet, että vanhentumisaika oli alkanut kulua jo toukokuusta 2004, jolloin Kilpailuvirasto tiedotti ensimmäisen kerran kartelliepäilyistä julkisuuteen. Hovioikeus sitä vastoin katsoi, etteivät vaatimukset olleet miltään osin vanhentuneet, sillä sen mukaan vanhentumisaika oli alkanut juosta vasta 4.1.2010, jolloin markkinaoikeuden  päätös, jolla Metsäliitto ja Stora Enso tuomittiin ostokartellista seuraamusmaksuihin, sai lainvoiman.

14. Korkein oikeus puolestaan oli sitä mieltä, että korvausvaatimus ei ollut vanhentunut niiden puukauppojen osalta, jotka oli tehty kilpailunrajoituslain 18a §:n voimaantulon eli 1.10.1998 jälkeen; näiden kauppojen osalta sovellettiin säännöksen 3 momentissa säädettyä viiden vuoden vanhentumisaikaa. Ennen ko. lainmuutosta tehtyjen kauppojen osalta kilpailunrajoituslain sanottua muutosta ei sen sijaan voitu soveltaa, vaan niiden osalta sovellettavaksi tuli vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetty kolmen vuoden määräaika, joka oli ehtinyt kulua umpeen ennen kuin korvauskanne tuli vireille. 

15. Ilmeistä on, että Suuri savotta 1:n eli alussa mainttujen yksityisten metsänomistajien korvauskanteet ovat tulleet vireille ajoissa (20.12.2011) eli heidän kanneoikeutensa ei pääosin ole vanhentunut. Käräjäoikeus joutuu näin ollen käsittelemään 650 metsänomistajan nostamat korvauskanteet. Näiden kannevaatimusten suuruus vaihtelee 2 000 eurosta aina 700 000 euroon asti; yksityiset metsänomistajat ovat vaatineet kolmelta "metsäjätiltä" yhteensä noin 70 miljoonan euron suuruisia korvauksisa. Eikä tässä suinkaan vielä kaikki, sillä käräjäoikeudessa käsittelyä odottavat myös kuntien, kaupunkien, seurakuntien metsäyhtiöitä vastaan vireille panemat korvauskanteet, joita on hieman yli 40. Suurimman korvauskanteen on nostanut Metsähallitus, joka on vaatinut 157 miljoonan euron suuruisia korvauksia. 

16. Suuri savotta 2:n, joka koostuu hieman yli tuhannen yksityisen metsänomistajan nostamista kanteista, osalta käräjäoikeus ei sen sijaan voi käsitellä asiaa, sillä nämä henkilöt innostuivat nostamaan kanteensa vasta 2.1.2015 eli sen jälkeen kun hovioikeus oli marraskuussa 2014 ratkaissut kolmentoista metsänomistajan kanteita koskevan vanhentumiskysymyksen.

17. Kuulin, että käräjäoikeus alkaa käsitellä puukartellijuttua - sen käsittely pitää aloittaa aivan alusta - vasta joskus "syksyllä tai loppuvuodesta". Huh, aika ihmellistä! Jutun käsittely on ollut keskeytyksissä - pääosin siksi että käräjäoikeus täysin löysillä perusteilla piti kanteita liian myöhään nostettuina  -  jo kaksi vuotta, mutta käräjäoikeudella ei tunnu olevan minkäänlaista kiirettä saada "varsinaista" käsittelyä edes alkamaan. Oikeudenkäyntejä ja etenkin laajojen riita-asioiden käsittelyjä moititaan tavan takaa hitaudesta. mutta tämä ei ole mikään ihme, jos kerran maan suurin tuomioistuin suhtautuu näin välinpitämättömästi merkittävän oikeudenkäynnin joutuisuuteen. Vaatimusta oikeudenkäyntien joutuisuudesta ei oteta tuomioistuimissa vakavasti.

975. KKO 2015:78:Käräjäoikeuden päätösvaltaisuus

1. Termillä prosessinedellytykset  tai oikeudenkäyntiedellytykset tarkoitetaan sellaisia seikkoja tai asianhaaroja, joiden tulee olla olemassa, jotta itse pääasia eli kantajan kanne (vastaavasti syyttäjän syyte) voitaisiin ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Prosessinedellytyksiä koskevien säännösten avulla lainsäätäjä on pyrkinyt luomaan takeet kanteen asianmukaiselle käsittelylle oikeudenkäynnissä. 

2. Prosessinedellytykset on tapana jakaa oikeuskirjallisuudessa neljään ryhmään, eli a) tuomioistuimia, b) asianosaisia, c) jutun vireillepanoa ja d) itse asiaa koskeviin prosessinedellytyksiin. Nyt selostettavassa tapauksessa (KKO 2015:78) on kysymys yhdestä tuomioistuimia koskevasta prosessinedellytyksestä  eli tarkemmin sanottua tuomioistuimen kokoonpanon laillisuudesta tai päätösvaltaisuudesta. Tämä edellyttää mm., että oikeusistuimessa on lain mukaan oikea lukumäärä tuomareita.

3. Prosessinedellytykset ovat joko ehdottomia (absoluuttisia) tai tahdonvaltaisia (dispositiivisia). Edelliset ovat niin keskeisiä oikeudenkäynnin laillisuuden takeita, että mahdollinen puute niissä on tuomioistuimen otettava huomioon ex officio eli viran puolesta riippumatta siitä, onko vastaja tehnyt väitteen edellytyksen puuttumisesta. Jonkin ehdottoman prosessinedellytyksen puute johtaa yleensä siihen, ettei kannetta tai syytettä voida lainkaan tutkia. Tahdonvaltaiset prosessinedellytykset puolestaan koskevat vähemmän keskeisiä menettelyllisiä seikkoja, joita tuomioistuin ei noteeraa viran puolesta, vaan joiden tutkiminen edellyttää, että vastaaja (syytetty) tekee ensin väitteen (prosessiväite) tietyn edellytyksen puuttumisesta. Jollei väitettä tehdä, puute korjaantuu itsestään.

4. Käräjäoikeus on nykyisin pääsäännön mukaan päätösvaltainen rikosasiassa, kun tuomioistuimessa on lainoppinut puheenjohtaja ja kaksi lautamiestä; vielä jokin aika sitten lautamiehiä tuli olla kolme (OK 2:1.1). Käräjäoikeus on päätösvaltainen rikosasiassa myös kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa, jos sitä asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi on pidettävä perusteltuna (OK 2:1.2). Esimerkiksi Ulvilan murhajutussa tai parhaillaan käsitetävässä Jari Aarniota ym. vastaan ajettavassa rikosjutussa käräjäoikeus istuu kolmen lainoppineen jäsenen muodostamassa kokoonpanossa.

5. Nyt esillä olevassa tapauksessa on kysymys siitä, oliko käräjäoikeus voinut ratkaista rikosasian yhden jäsenen kokoonpanossa, jolloin käräjäoikeudessa on siis vain lainoppinut puheenjohtaja; tästä säädetään OK 2 luvun 6 §:n 1 momentissa.  Lainkohdan mukaan edellytyksenä on, että mistään syytteestä tarkoitetusta yksittäisestä rikoksesta ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin vankeutta enintään kaksi vuotta, tai se, että syytteessä tarkoitettu yksittäinen rikos on jokin lainkohdassa luetelluista rikoksista, jotka koskevat lähinnä tiettyjä omaisuusrikoksia.

6. Ennakkopäätöksessä KKO 2015:78 selostetussa tapauksessa Keski-Suomen käräjäoikeus oli ainoastaan puheenjohtajan muodostamassa kokoonpanossa, siis ilman lautamieheiä, käsitellyt ja ratkaissut jutun, jossa syytetylle oli vaadittu rangaistusta, paitsi kahdesta pahoinpitelystä, jotka lain mukaan voidaan ratkaista yksijäsenisessä kokoonpanossa, myös  lapsen seksuaalisesta hyväkiykäytöstä (RL 20:6). Vm. rikoksesta enimmäisrangaistukseksi on säädetty vankeutta neljä vuotta, eli ankarampi rangaistus kuin edellä mainitut kaksi vuotta vankeutta. Ko. rikos ei ole myöskään mikään OK 2 luvun 6 §:n 1 momentissa luetelluista rikoksista, joissa käräjäoikeus on päätösvaltainen yhden jäsenen kokoonpanossa.

7. Käräjäoikeus ei siten selvästikään ollut päätösvaltainen tutkimaan ja ratkaisemaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaa asiaa yhden tuomarin kokoonpanossa. Koska tuomioistuimen päätösvaltaisuus on ehdoton prosessinedellytys, käräjäoikeuden ei olisi tullut tutkia asiaa yhden tuomarin kokoonpanossa, vaikkei vastaaja tehnyt väitettä päätösvaltaisuuden puuttumisesta.

8. Vaasan hovioikeuden, jonne syytetty valitti tuomiosta, olisi pitänyt ottaa mainitun ehdottoman prosessinedellytyksen puuttuminen huomioon viran puolesta, vaikka vastaaja ei ollut tehnyt myöskään hovioikeudessa prosessiväitettä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut - ehkä hovioikeus ei vain huomannut puutetta - vaan hovioikeus toimitti pääkäsittelyn, tutki jutun myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön osalta ja korotti rikoksista A:lle tuomittua yhteistä rangaistusta kolmella kuukaudella.

9. Korkein oikeus, jonne syytetty A valitti, oli kuitenkin tarkkana ja havaitsi tapahtuneen prosessivirheen. Vaikkei A  tehnyt edes ylimmässä oikeudessa väitettä käräjäoikeuden päätösvaltaisuuden puuttumisesta, korkein oikeus reagoi viran puolesta (ex officio) asiaan ja informoi, kuten kuulemisperiaatteen asianmukainen noudattaminen edellyttää, A:ta sanotusta seikasta ja varasi hänelle tilaisuuden lausua siitä. Myös syyttäjältä ja asianomistaja B:tä pyydettiin lausumat, jotka myös annettiin.

KKO 2015:78

10. Korkein oikeus totesi käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta koskevan virheen ja katsoi, aivan oikein, ettei virhe ollut korjaantunut sillä, että asia on valitusvaiheessa käsitelty laillisessa kokoonpanossa hovioikeudessa (perustelujen kohdat 11-17). Tämä on varsin selvä asia, joten perusteluissa ei olisi välttämättä tarvinnut viitata jo hieman vanhoihin EIT:n ratkaisuihin (kappale 14). Virheen johdosta asia tuli palauttaa takaisin käräjäoikeuteen.

11. Oikeuskirjallisuuteen korkein oikeus ei yleensä koskaan viittaa perusteluissaan, eikä tätä "ihmettä" tapahtunut nytkään, vaikka myös jutun palauttamisesta on Suomessa kirjoitettu runsaasti; vm. seikka todetaan myös KKO:n perusteluissa (kappale 20). Oikeuskirjallisuuden kannanottoja toki seurataan korkeimmassa oikeudessa tarkasti, mutta niihin "ei vaan ole lupa" viitata ratkaisujen perusteluissa. Jos mainitunlainen asia olisi käsitelty Ruotsin HD:ssa, olisi perusteluissa hyvin todennäköisesti ollut pari kolme viittausta siitä, mitä oikeuskirjallisuudessa on asiasta esitetty. Oikeuskirjallisuuden poisjättäminen ja sivuuttaminen ratkaisujen perusteluista lienee presidentti Pauliine Koskelon nimenomainen tahto tai suositus. Saa nähdä, muuttuuko korkeimmasa oikeudessa tässä(kään) suhteessa mikään, kun talo saa uuden presidentin ensi vuoden alussa.

12. Korkein oikeus on pohtinut myös kysymystä ns. osittaisesta lainvoimasta. Kyse on siitä, tuliko asia palauttaa käräjäoikeuteen kokonaisuudessaan, eli lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella myös pahoinpitelyrikosten osalta, vaikka käräjäoikeuden virhe koski vain hyväksikäyttörikoksen tutkimista yksijäsenisessä kokoonpanossa.  Tätä kysymystä on pohdittu pro et contra näkökohtien valossa, kuten pitikin tehdä, ja päädytty siihen, että tapauksessa oli erityisiä syitä sille, juttu käsitellään palautuksen jälkeen käräjäoikeudessa uudelleen kaikkien kolmen syytekohdan ja korvausvaatimusten osalta (kappale 22). Oikeusneuvos Koponen oli toisella kannalla, mutta hänen perustelunsa, niin analyyttisiä kuin ne ovatkin, vaikuttavat minusta hieman hiusten halkomiselta ja lähestulkoon näpertelyltä. Koko ratkaisu olisi saattanut menettää "parhaan teränsä", jos korkein oikeus olisi päätynyt jutun palauttamiseen ainoastaan kahden syytekohdan osalta.

13. Myös tämän oikeustapauskommenttin loppukaneetiksi sopisivat sanat, joita olen aiemminkin näissä yhteyksissä käyttänyt: Enemmän tarkkuutta peliin, arvoisat tuomarit! Hyvän tuomarin perusominaisuuksiin kuuluu, niin alioikeudessa kuin hovioikeudessakin, ehdottomien prosessinedellytysten tarkastaminen ja reagointi niiden puuttumisen johdosta.

899. KKO 2014:90. Tapaturmakorvaus. Suullinen käsittely

1. Korkein oikeus on ylin tuomioistuin myös lakimääräistä tapaturmavakuutusta koskevissa asioissa, joissa toisena oikeusasteena toimii vakuutusoikeus. Korkein oikeus ratkaisee vain kysymyksen työntekijän oikeudesta tapaturmakorvaukseen, ei korvauksen sisältöä tai määrää koskevia riitoja. Oikeus korvaukseen edellyttää, että vakuutetun sairaus tai vamma on syy-yhteydessä työtapaturmaan.

2. Korkein oikeus on antanut vuodesta 1950 alkaen 313 tapaturmavakuutusta koskevaa ennakkopäätöstä. Prejudikaatteja, joissa asiasanoina on ratkaisun otsikossa käytetty nimenomaan sanoja "(työntekijän) tapaturmakorvaus" ja "syy-yhteys" löytyy Finlexistä 23 kappaletta. Niistä ensimmäinen on vuodelta 1963 (KKO 1963 II 100) ja seuraavat kolme 1970-luvulta (KKO 1972 II 13,1979 II 33 ja 1979 II 113). Loput ratkaisuista on annettu vuosina 2008-2014.

3. Tämä ei merkitse sitä, että kyseiset 23 ratkaisua olisivat ainoat korkeimman oikeuden päätökset, joissa on kysymys tapaturmakorvausta koskevasta syy-yhteydestä. Se, ettei syy-yhteyttä ole muissa ratkaisuissa mainittu otsikossa asiasanana, johtuu vain siitä, ettei sitä ole huomattu tai haluttu käyttää. Mainittujen 300 ratkaisun selailu osoittaa, että useimmisssa niistä juuri kysymys syy-yhteydestä on antanut aiheen ratkaisun julkaisemiseen ennakkopäätöksenä.

4. Edellä kohdassa 2 mainittujen ratkaisujen jälkeen kului lähes 30 vuotta eli vuoteen 2008 saakka, jolloin korkein oikeus antoi seuraavan ennakkopäätöksen, jossa syy-yhteys mainitaan asiasanana (KKO 2008:56). Tämän jälkeen näitä syy-yhteys -prejudikaatteja on annettu sitten oikein urakalla, eli vähintään 3-5 ratkaisun vuosivauhdilla. Tänä vuonna korkein oikeus on antanut tähän mennessä kuusi tapaturmavakuutusta koskevaa ennakkopäätöstä (KKO 2014:8, 2014:15, 2014:33, 2014:64, 2014:66  ja 2014:90).

5. Vuosina 2008-2014 korkein on antanut siis 18 tapaturmavakuutusta koskevaa ennakkopäätöstä, joissa on kysymys siitä, onko vakuutetulla esiintynyt vamma tai sairaus syy-yhteydessä työtapaturmaan. Eikä tässä vielä kaikki, sillä ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus on antanut 2010-2014 peräti 29 julkaisematonta ratkaisua, joissa on myös kysymys tapaturmakorvausta koskevasta syy-yhteydestä. Käytännöllisesti katsoen kaikissa ennakkopäätöksissä ja julkaisemattomissa päätöksissä vasta korkein oikeus on päätynyt vakuutetulle myönteiseen ratkaisuun.

6. Korkeimman oikeuden antamilla ennakkopäätöksillä ja muilla ratkaisuilla ei kuitenkaan ole ollut toivottua ohjaavaa vaikutusta vakuutusyhtiöiden toiminnassa tai alempien instanssien eli tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan ja vakuutusoikeuden käytännössä. Tätä on lakimiesten keskuudessa ihmetelty porukalla. 

7. Korkeimman oikeuden ratkaisuihin sisältyvä viesti näyttää selvältä: Jos vakuutusyhtiöt haluavat väittää, että työtapaturman ja vakuutetun työntekijän vamman tai sairauden välillä ei ole syy-yhteyttä, ne eivät voi vedota, kuten ovat tähän asti aina tehneet, yksinomaan yleiseen lääketieteelliseen tietoon tai näkemykseen, vaan niiden on esitettävä nimenomaan kulloinkin kysymyksessä olevaa vakuutettua koskevaa näyttöä jostakin muusta syystä, josta tämän vamma tai sairaus on voinut aiheutua. 

8. Professori Jaana Norio-Timonen on Defensor Legis -lehden viimeisimmässä numerossa (DL 6/2014 s. 853-867) - sain lehden postista tänään - pohtinut, miksi työtapaturmien syy-yhteyskysymykset työllistävät korkeinta oikeutta ja miksi vakuutusyhtiöt ja valitusviranomaiset eivät ole halunneet hyväksyä korkeimman oikeuden perejudikaattien ohjausvaikutusta, vaan pitivät sitkeästi kiinni erilaisesta kannastaan. Syitä tähän on varmaan monia. 

9. Muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus ovat hallintolainkäyttöä edustavia valitusviranomaisia, korkein oikeus puolestaan yleinen tuomioistuin. Tapaturmavakuutusasiat luokitellaan lautakunnassa ja vakuutusoikeudessa hallinto-asioihin, joiden käsittelyssä noudatetaan hallintolainkäyttölakia (HLL). Korkeimmassa oikeudessa ko. asiat sen sijaan "muuttuvat" siviili- eli riita-asioiksi, joiden käsittelyssä sovelletaan oikeudenkäymiskaarta. Toisinaan on väitetty, että hallintoprosessi ei olisi "oikeaa oikeudenkäyntiä", vaan eräänlaista "hallinnon jatketta", jossa tietynlainen viranomaismyönteisyys kaventaa yksilön oikeusturvaa. 

10. Hallintoprosessissa noudatettavan virallisperiaatteen mukaan valitusviranomaiset, tässä tapauksessa siis muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus, ovat velvollisia huolehtimaan siitä, että asia tulee perusteellisesti ja asianmukaisesti selvitetyksi ja hankkimaan tässä tarkoituksessa tarvittaessa valittajan eduksi koituvaa selvitystä (HLL 33 §). Tapaturmavakuutusasioissa kyseinen periaate ei kuitenkaan näytä toteutuvan. Muutoksenhakulautakunnan ja vakuutusoikeuden syy-yhteyttä koskevat ratkaisut vaikuttavat valittajan kannalta ankarilta kannanotoilta, joissa lääketieteelliselle näkemykselle annetaan ylikorostunut painoarvo. Valittaja saa oikeusturvaa vasta valitettuaan vakuutusoikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus haluaa valvoa, että vakuutusyhtiö esittää väitteitään tukevaa selvitystä ja etteivät valitusviranomaiset tyydy ratkaisemaan syy-yhteyttä koskevia erimielisyyksiä yksinomaan lääketieteellisen selvityksen perusteella.

11. Vakuutusoikeuden edustajien mukaan korvauksen hakijoita kohdellaan yhdenvertaisesti ja asiat ratkaisemaan lääketieteellisen selvityksen edellyttämällä tavalla. Korkein oikeus  sitä vastoin korostaa, että syy-yhteyden arviointi ei ole luonteeltaan lääketieteellistä, vaan oikeudellista harkintaa, jossa otetaan lääketieteellisen selvityksen ohella huomioon myös muitakin seikkoja, joiden nojalla syy-yhteyden olemassaolosta tai puuttumisesta voidaan tehdä päätelmiä. Juridinen syy-yhteys ei ole siten sama kuin luonnontieteellinen syy-yhteys. Mainittu linjaristiriita tapaturmajärjestelmän ja ennakkopäätöksiä antavan korkeimman oikeuden välillä näyttää edelleen jatkuvan. Parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä oleva uutta työtapaturma- ja ammattitautilakia koskeva hallituksen esityskään (HE  277/2014 vp) ei näytä selkiinnyttävän syy-yhteyden arviointia koskevaa ristiriitaa.

12. Korkein oikeus on antanut tapaturma-asioissa myös joitakin prosessioikeudellisesti mielenkiintoisia ennakkopäätöksiä. Ratkaisu KKO 2014:66 koskee tapaturmalautakunnan lääkärijäsenen ja vakuutusoikeuden lääkärijäsenen esteellisyyttä; viimeksi mainittu oli ratkaisun mukaan esteellinen. Ratkaisussa KKO 2013:8 todetaan, että vakuutusoikeuden syy-yhteyttä koskevat perustelut olivat puutteelliset, minkä vuoksi asia palautettiin takaisin vakuutusoikeuteen.  Ennakkopäätökset KKO 2003:35, KKO 2014:8 ja KKO 2014:90 koskevat puolestaan vakuutusoikeuden velvollisuutta toimittaa suullinen käsittely. 

12. Ratkaisussa KKO 2014:90, joka on annettu tänään, asianosaisten välillä oli riitaa juuri syy-yhteydestä.  A oli tapaturmailmoituksessa ja lääkärin alkuvaiheessa tekemien merkintöjen mukaan kuvannut tapaturman sattuneen hänelle siten, että A:n vasen jalka oli livennyt hänen nostaessaan raskasta laatikkoa autosta, jolloin hän oli tuntenut oikeassa olkapäässään kipua. A haki vakuutusoikeudessa muutosta tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätökseen, jolla hänen vaatimuksensa oikean olkapään kiertäjäkalvosinjänteen repeämän aiheuttaman työkyvyttömyyden ja hoitokulujen korvaamisesta oli hylätty sen vuoksi, ettei A:n tapaturmailmoituksessa ja ensi kerran lääkärissä käydessään kuvaama tapaturma sisältänyt riittävää ulkoista voimaa aiheuttamaan kiertäjäkalvosinjänteen repeämää. A totesi häneltä jääneen alkuvaiheessa kertomatta, että hän oli tapahtuman yhteydessä paitsi horjahtanut myös ottanut oikealla kädellään vastaan välttääkseen maahan kaatumisen. A vaati vakuutusoikeudessa suullisen käsittelyn toimittamista vahinkotapahtuman selvittämiseksi esittäen, että käsittelyssä kuultaisiin häntä itseään, häntä hoitanutta lääkäriä ja hänen työtoveriaan, jolle A oli ilmoituksensa mukaan kertonut tapaturmasta heti sen tapahtumisen jälkeen. 

13. Vakuutusoikeus hylkäsi A:n pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta. Vakuutusoikeus on katsonut, ettei A:n suullisella kuulemisella olisi ollut saatavissa olennaista lisäarvoa jutun ratkaisun kannalta, koska A on asiamiehensä avustamana kyennyt kirjallisesti tuomaan vaatimuksiaan ja niiden perusteita esille. Tapaturmaa oli kuvattu myös asiassa esitetyssä lääketieteellisessä selvityksessä. Hoitavan lääkärin kuulemista ei voitu pitää tarpeellisena, koska hänen käsityksensä A:lle sattuneen tapaturman ja tällä todettujen vammojen välisestä syy-yhteydestä käy ilmi hänen asiassa antamastaan lääketieteellisestä selvityksestä. Kun otettiin huomioon A:n itsensä antamat selvitykset tapaturmasta sekä asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys, ei myöskään A:n toiseksi todistajaksi ilmoittaman henkilön todistuksella A:n hänelle tapaturmasta sen jälkeen kertomilla seikoilla ollut sellaista merkitystä, että häntä olisi syytä kuulla vakuutusoikeudessa suullisesti. 

14. Korkein oikeus puolestaan totesi, että korvauskysymyksen ratkaisulla on huomattava merkitys A:lle, jonka vaatimus oikean olkapään kiertäjäkalvosimen repeämästä aiheutuneiden työkyvyttömyyden ja hoitokulujen korvaamisesta on hylätty tapaturman ja vamman syy-yhteyttä koskevan selvityksen perusteella. Hylkääminen on pääosin perustunut vakuutusoikeuden arvioon A:n tapaturman syntytavasta antaman kuvauksen uskottavuudesta. Asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys ei sisällä sellaista tietoa, joka yksin antaisi riittävän perusteen arvioida A:n valituksessaan vakuutusoikeudelle esittämän tapahtumainkuvauksen uskottavuutta. Suullisen käsittelyn toimittamista on vaadittu pääosin vamman syntymismekanismia koskevan henkilötodistelun esittämiseksi kuulemalla henkilöitä, joilla etukäteen arvioiden voi olla vammamekanismin arvioimiseksi merkityksellistä tietoa. 

15. Korkein oikeus katsoi, että tällaisessa tapauksessa suullinen käsittely vammamekanismin selvittämiseksi on syy-yhteyskysymyksen ratkaisemisen kannalta tarpeellinen. Perustelujen mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö puolsi suullisen käsittelyn toimittamista asiassa eikä käsittelyä voitu pitää hallintolainkäyttölain 38 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeettomana. Korkein oikeus kumosi vakuutusoikeuden päätöksen ja palautti asian vakuutusoikeuteen, jonka tuli palautuksen syy huomioon ottaen ottaa asia viivytyksettä uudelleen käsiteltäväkseen.

16. Korkeimman oikeuden esittämät suullisen käsittelyn toimittamista puoltavat seikat ovat vakuuttavampia kuin vakuutusoikeuden perustelut, joilla se hylkäsi A:n suullista käsittelyä koskevan vaatimuksen. Vaikka ratkaisu koskee suoranaisesti vain vakuutusoikeuden menettelyä, näkyy myös tämän ratkaisun taustalla edellä mainittu syy-yhteyden arviointia koskeva ristiriita tai linjaerimielisyys. Vakuutusoikeus on pitäytynyt perusteluissaan syy-yhteyttä koskevaan lääketieteelliseen selvitykseen, kun taas korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetty lääketieteellinen selvitys yksin ei ole riittävä peruste arvioida  A:n vakuutusoikeudelle esittämän tapahtumainkuvauksen uskottavuutta.

17. Ilmeistä on, ettei tälläkään ennakkopäätöksellä ole oikeuskäytäntöä ohjaavaa vaikutusta. Vakuutusoikeus tullee myös jatkossa suhtautumaan suullista käsittelyä koskeviin pyyntöihin yhtä nihkeästi ja torjuvasti kuin tähänkin asti. Tässä ei ole mitään uutta, sillä korkein oikeus joutuu huomauttamaan usein myös hovioikeuksia pääkäsittelyn toimittamatta jättämisestä.

895. Puukartellijuttu palautettiin käräjäoikeuteen

1. Markkinaoikeus lausui päätöksessään 3.12. 2009, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM Kymmene olivat syyllistyneet 1997-2004 valtakunnalliseen raakapuun ostokartelliin eli kilpailun rajoittamiseen. Markkinaoikeus tuomitsi Metsäliiton 21 miljoonan ja Stora Enson 30 miljoonan euron suuruiseen seuraamusmaksuun. Metsäliiton sakkoja alennettiin sillä perusteella, että se oli tehnyt  viranomaisten kanssa yhteistyötä tapauksen selvittämiseksi. UPM Kymmene vapautettiin kokonaan seuraamuksen maksuvelvollisuudesta, koska yhtiö oli paljastanut kartellin.

2. Markkinaoikeuden ko. ratkaisuun perustuen 656 yksityistä metsänomistajaa on nostanut Helsingin käräjäoikeudessa korvauskanteita Metsäliittoa, Stora Ensoa ja UPM:ää vastaan puukaupoissa kärsimiensä tappioiden johdosta. Ensimmäiset kanteet pantiin vireille 20.12.2012 ja (tähän mennessä) viimeisimmät toukokuussa 2012. Yksittäisten korvauskanteiden suuruus vaihtelee 2 000 eurosta 700 000 euroon, yhteensä yksityiset metsänomistajat ovat vaatineet korvausta noin 70 miljoonaa euroa. Myös 43 raakapuuta metsäyhtiöille myyneet kunnat, kaupungit ja seurakunnat ovat nostaneet korvauskanteita kolmea metsäyhtiöitä vastaan. Suurimman korvauskanteen, määrältään 157 miljoonaa euroa, on nostanut käräjäoikeudessa Metsähallitus.

3. Yksityisten metsänomistajien kanteita on vetänyt Suurisavotta -niminen ryhmittymä. Vastaajat Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene väittivät käräjäoikeudessa, että korvauskanteet on nostettu liian myöhään, joten ne tuli jättää vanhentuneina tutkimatta. Asiallisesti vastaajat ovat kiistäneet kanteet, koska ne eivät ole aiheuttaneet hintayhteistyön vuoksi vahinkoa metsänomistajille.

4.  Helsingin käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana oli käräjätuomari Pirjo Peura-Vasama, hyväksyi 28.3.2014 metsäyhtioiden vanhentumisväitteen ja jätti (asiassa äänestys 2-1) 13 yksityisen metsänomistajan kanteet tutkimatta. Käräjäoikeuden mukaan kanneoikeutta koskeva viiden vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua jo toukokuussa 2004, jolloin Kilpailuvirasto kertoi julkisuuteen antamassaan tiedotteesssa epäilevänsä metsäyhtiöitä kielletystä yhteistyöstä eli kartellista. Käräjäoikeus viittasi myös siihen, että UPM oli myöntänyt kartellin olemassaolon. Käräjäoikeuden mukaan kantajilla oli ollut toukokuuhun 2009 mennessä mahdollisuus selvittää, oliko raakapuun ostokartellista aiheutunut heille vahinkoa, mutta ensimmäiset kanteet oli nostettu vasta joulukussa 2012. Käräjäoikeus hylkäsi kanteet vanhentuneina sekä ensisijaisen perusteen eli kilpailunrajoituslain 18a §:n nojalla ajettuna että toissijaisen kanneperusteen osalta eli siltä osin kuin korvauksia on vaadittu sopimukseen perustuvana tai sopimuksen ulkoisena vahingonkorvauksena taikka perusteettoman edun palautuksena.

5. Metsänomistajat valittivat päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus antoi päätöksensä viime perjantaina 21.1.2014. Hovioikeus totesi, että markkinaoikeus oli päätöksellään 3.12.2009 määrännyt kiellettyyn kilpailunrajoitukseen perustuvat seuraamusmaksut Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Markkinaoikeuden päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta päätöksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen metsänomistajilla on hovioikeuden mukaan ollut riittävät tiedot lain edellyttämästä kilpailunrajoituksesta ja sopimusrikkomuksesta. Kilpailunrajoituslain 18a §:n 3 momentissa säädetty viiden vuoden aika kanteen nostamiselle oli siten alkanut 4.1.2010. Koska metsänomistajat ovat panneet kanteensa vireille 20.12.2011 eli ennen mainitun määräajan päättymistä, kanteita ei voida hylätä ensisijaisella perusteella ajettuna vanhentuneina. Hovioikeuden mukaan kanteita ei voitu hylätä vanhentuneina myöskään edellä mainitulla toissijaisella perusteella.

Hovioikeuden yhden valittajan osalta antama päätös

6. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomiot ja vapautti valittajat velvollisuudesta suorittaa käräjäoikeuden heidän maksettavakseen määräämiä metsäyhtiöiden oikeudenkäyntikuluja. Kaikki jutut palautettiin käräjäoikeuteen, jonka tulee hovioikeuden päätösten saatua lainvoiman ottaa asiat edelleen käsiteltäväkseen. Kun kilpailunrajoituslakiin perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen kanneaika vanhenee hovioikeuden päätöksen mukaan 4.1.2015, on myös sellaisilla metsänomistajilla, jotka eivät ole vielä kannetta nostaneet, kuukausi aikaa hakea käräjäoikeudessa korvauksia.

7. Kirjoitin Helsingin käräjäoikeuden viime maaliskuussa antamien tuomioiden jälkeen olevani varma siitä, että hovioikeus tulee päätymään vanhentumiskysymyksen osalta toisenlaiseen lopputulokseen. Katso blogikirjoitusta numero 835/15.4.2014, kohta13.  Olin niin varma asiasta, että olisin lyönyt siitä vaikka vetoa. Käräjäoikeuden tuomioiden perustelut olivat näet melko heppoisen tuntuiset. Hovioikeuden antamista päätöksistä haetaan todennäköisesti valituslupaa, mutta ratkaisujen perustelut ovat niin vakuuttavia, että korkein oikeus tuskin suostuu lupahakemuksiin. Vaikka valituslupa myönnetään, lienee ilmeistä, ettei hovioikeuden päätösten lopputulos tule muuttumaan.

8. Kartellijuttu pääsee piakkoin kunnolla vauhtiin käräjäoikeudessa. Oikeudessa kiistellään muun muassa siitä, ovatko kaikki yksityiset metsänomistajat ammattimaisia elinkeinonharjoittajia, joilla kilpailunrajoituslain mukaan on oikeus saada kartellin johdosta korvauksia. Käräjäoikeudessa taitetaan peistä myös siitä, ovatko metsänomistajat todella kärsineet kartellin johdosta vahinkoa ja miten paljon metsäyhtiöiden tulisi maksaa puuta myyneille korvauksia. Juttu työllistää runsaasti eri alojen asiantuntijoita, konsulttiyhtiöitä ja tietenkin asianajajia. Kantajien asiantuntijoiden asiana on näyttää, että puun hinta oli kartellin vuoksi alhaisempi kuin mitä se muuten olisi ollut, vastaajien asiantuntijat pyrkivät puolestaan osoittamaan, että puun hintaan vaikuttavat monet muutkin tekijät, eli kartellin vaikutuksia ei voida näyttää toteen yksinomaan kauppahintojen perusteella.

892. KKO 2014:83. Asianosaisen kuuleminen

1. Kontradiktorinen periaate eli asianosaisen kuulemisen periaate (audiatur et altera pars) tarkoittaa, ettei asiaa saa oikeudenkäynnissä ratkaista ennen kuin asianosaisia on kuultu eli heille on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet sekä todisteet ja vastata toistensa toistensa  esityksiin. Kuulemisen avulla on tarkoitus aikaansaada mahdollisimman aito keskustelutilanne yhtäältä asianosaisten ja toisaalta asianosaisten ja tuomioistuimen välille. Kuuleminen luo edellytykset asian monipuoliselle ja perusteelliselle selvittämiselle. Kuulemisella pyritään takaamaan osapuolten välisen tasa-arvon toteutuminen. Anglosaksisessa oikeusjärjestelmässä puhutaan asianosaisen kuulemista tarkoittaen equality of arms -periaatteesta.

2. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukainen oikeudenkäynti rakentuu käsiteparina knowledge of/ commet ilmaistun kuulemisperiaatteen varaan. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus tulla tuomioistuimessa kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusperiaatteita. Muina sanotunlaisina prosessiperiaatteina ko. momentissa mainitaan käsittelyn julkisuus, tuomioistuimen perustelemisvelvollisuus ja asianosaisen muutoksenhakuoikeus.

3. Tuomioistuimella on velvollisuus viran puolesta huolehtia kuulemisperiaatteen toteutumisesta. Oikeus ei saa perustaa tuomiotaan tai päätöstään sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. Lainvoiman saanut tuomio voidaan kanteluteitse poistaa, jos hakijana oleva asianosainen, jota ei ole kuultu, kärsii haittaa tuomiosta (OK 31:1:n 2 kohta).

4. Oikeusriidan osapuolten tasapuolinen kuuleminen on Suomessa vanhastaan tunnettu periaate. Se on lausuttu julki vanhoissa tuomarinohjeissa: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako. Nykyisin kuulemisperiaate on laajentunut koskemaan asianosaisen oikeutta osallistua prosessiin. Asianosaisilla ei ole ainoastaan oikeus esittää mielipiteensä vastapuolen vaatimuksista sekä niiden perusteista, väitteistä ja todisteista, vaan myös oikeus saada lausua käsityksensä tuomioistuimen viran puolesta hankkimista todisteista ja selvityksistä samoin kuin oikeudenkäyntiaineiston oikeudellisesta arvioinnista. Tavoitteena on, että tuomioistuimen ratkaisu ei tule asianosaisille yllätyksenä, johon tämä ei ole voinut varautua. Sellaiset prosessuaaliset normit ja ilmiöt kuten väittämistaakka ja syytesidonnaisuus sekä suullinen käsittely perustuvat keskeisesti kuulemisperiaatteen toteutumiselle.

5. Vaikka asianosaisen kuulemisperiaate on perusoikeus ja osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, sitä rikotaan käytännössä yllättävän usein. Korkein oikeus on joutunut tuon tuostakin puuttumaan näihin tapauksiin ennakkopäätöksillään, joilla pyritään teroittamaan kuulemisen tärkeyttä ja ohjaamaan alempien oikeuksien käytäntöä.  Mikä merkillisintä, useimmat puheena olevista ennakopäätöksistä koskevat, eivät käräjäoikeuksissa, vaan hovioikeuksissa sattuneita kuulemisperiaatteen loukkauksia. 

6.  Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle useita langettavia tuomioita kuulemisperiaatteen rikkomisen johdosta. On myös Suuripään tapaus, jossa korkein oikeus on joutunut poistamaan antamansa langettavan rikostuomon syytetyn henkilökohtaisen kuulemisen laiminlyönnin takia (KKO 2012:52); ko. tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomistuin oli todennut menettelyn loukanneen kuulemisperiaatetta. 

7. Korkeimman oikeuden uuusin asianosaisen kuulemista koskeva ennakkopäätös annettiin tänään (KKO 2014:83). Tapauksessa Turun hovioikeus oli toimittanut pääkäsittelyä vaatineelle yhtiö A:lle, joka oli ko. rikosjutun asianomistaja, tiedoksi vastapuolen eli syytetty B:n hovioikeudessa nimeämän uuden kirjallisen todisteen, muttei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua sanotusta todisteesta. Hovioikeus hylkäsi A:n esittämän pääkäsittelypyynnön, otti pääasiassa vastaan B:n esittämän uuden todisteen ja hylkäsi A:n valituksen. Korkein oikeus, jonne A valitti, katsoi, että hovioikeus ei ollut noudattanut kuulemisperiaatetta, koska kyseisen periaatteen toteuttaminen olisi edellyttänyt, että hovioikeus olisi kehottanut A:ta antamaan määräajassa kirjallisen lausuman B:n hovioikeudessa esittämän uuden kirjallisen todisteen johdosta.

KKO 2014:83

8. Ratkaisusta ilmenee, ettei kuulemisperiaatteen totetumiseksi aina riitä, että tuomioistuin toimittaa tietyn aineiston toiselle asianosaiselle lakonisesti vain tiedoksi. A:lla oli ko. tapauksessa toki mahdollisuus oma-aloitteisesti lausua todisteen merkityksestä ja siitä, antoiko se yhtiölle aihetta vastatodistelun esittämiseen. Hovioikeuden olisi kuitenkin tullut informoida A:ta  siitä, miten se olisi halutessaan voinut reagoida uuden todisteen johdosta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden olisi tullut tiedustella A:lta mahdollisen vastatodistelun olemassaoloa ja OK 25:8:n mukaisesti kehottaa A:ta määräajassa toimittamaan hovioikeudelle kirjallisen lausuman ja ilmoittaa siinä, mistä kysymyksestä A:n oli lausuttava.

9. Kuulemisen onnistuminen edellyttää tuomioistuimelta asianosaisen informointia ja toimintaa ohjaavaa prosessinjohtoa. Ko. tapauksessa hovoikeuden olisi tullut toimittaa valittaja A:lle nimenomainen lausumakehotus uuden todisteen johdosta, jotta A olisi saanut yksiselitteisen tiedon, miten ja missä määräajassa hänen tuli toimia, jos hän halusi lausua uudesta todisteesta. Tätä informaatiota hovioikeus ei ollut antanut.

10. Korkein oikeus viittaa perustelujen kappaleissa 7 ja 9 kolmeen aikaisemmin asianosaisen kuulemisesta annettuun ennakkopäätökseen. Myös ne koskevat nimenomaan hovioikeudessa tapahtunutta kuulemisperiaatteen rikkomista. Ratkaisu KKO 2005:70 koskee Turun hovioikeutta ja ratkaisut KKO  2005:134 ja KKO 2010:61 puolestaan Helsingin hovioikeutta. Nyt annettu ratkaisussa KKO 2014:83 mainittu tapaus muistuttaa suuresti ratkaisussa KKO 2010:61 selostettua hovioikeustapausta. Neljä ratkaisun 2014:83 kokoonpanossa olevaa oikeusneuvosta osallistui myös tapauksen 2010:61 ratkaisemiseen.

12. Korkein oikeus ei kuitenkaan palauttanut ko. kuulemisvirheen takia asiaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi (kohdat 15-17). Korkein oikeus katsoi esittämillään perusteilla, ettei hovioikeuden menettelyssä ilmennyt puute loukannut syytettä ajaneen A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tähän lopputulokseen päädyttiin siksi, ettei A:lla ollut hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessakaan esittänyt sillä olevaa vastatodistelua B:n uuden todisteen johdosta, vaikka yhtiöllä, jota korkeimmassa oikeudessa edusti oikeudenkäyntiasiamies, oli ollut siihen tilaisuus. 

855. KKO 2014:46. Suuri kuittikauppajuttu

1. Suureksi kuittikauppajutuksi tai Anton-kuittikauppajutuksi kutsussa tapauksessa syyttäjä vaati käräjäoikeudessa syytetyille rangaistusta muun muassa törkeistä veropetoksista, törkeistä kirjanpitorikoksista, rekisterimerkintärikoksista ja rahanpesusta. Väitettyjen rikosten tekoaika ajottui pääosin vuosille 2003-2005. Kuittitehtaan konttori sijaitsi Herttoniemessä. Jutussa oli lähes sata syytettyä ja juttua on pidetty laajimpana Suomessa käsiteltynä rikosasiana. Sotien jälkeen käsitelty asekätkentäjujttu lienee kuitenkin edelleen maamme laajin rikosjuttu.

2. Helsingin käräjäoikeus antoi tuomion jutussa toukokuussa 2009 ja 44 syytettyä tuomittiin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin, 40 ihmistä sai sakkorangaistuksen. Pisin tuomio oli viisi vuotta vankeutta. Viiden pääsyytetyn osalta toiminnan katsottiin olleen järjestäytynyttä rikollisuutta, koska määräävä tekijä toiminnassa oli ollut taloudellisen edun tavoittelu, kyseessä oli vakavat rikokset eli mm. törkeät veropetokset, ryhmän jäsenillä oli omat tehtävänsä rikosten toteuttamiseksi ja toimijoiden välillä vallitsi käskyvaltasuhteet. Syytettyjen joukossa oli useita moottoripyöräjengiläisiä. Osa syytetyistä tuomittiin korvaamaan verottajalle yli 5,5 miljoonaa euroa muun muassa maksamattomista ennakonpidätyksistä ja lähdeveroista.

3. Tuomittujen katsottiin pyörittäneen rakennusyrityksissä laajaa väärennettyjen kuittien kauppaa ja välittäneen pääkaupunkiseudun rakennustyömaille pimeää työvoimaa. Rikollinen toiminta ehti jatkua vuosia kymmenissä uudis- ja jälleenrakennuskohteissa 2000-luvun alkupuolella.

4. Tuomituista 41 henkilöä valitti käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Koska myös syyttäjä ja Verohallinto valittivat, hovioikeudessa asiaa käsiteltiin kaikkiaan 67 syytetyn osalta. Asian pääkäsittely kesti hovioikeudessa 44 istuntopäivää - oikeutta istuttiin siis kuukausikaupalla - ja oikeus kuuli käsittelyssä 177 eri henkilöä .

5. Hovioikeus ratkaisi jutun 16.12.2011 antamallaan tuomiolla. Tuomio käsitti 700, liitteineen yhteensä 950 sivua. Hovioikeus muutti olennaisesti käräjäoikeuden tuomiota, silllä hovioikeus hylkäsi syytteet kokonaan 46 syytetyn osalta. Hovioikeus ei käräjäoikeuden tuomiosta poiketen katsonut, että jutussa vapautetut syytetyt olisivat tehneet töitään jutun päätekijöiden toimistoyhtiöiden lukuun. Hovioikeus ei myöskään pitänyt viiden pääsyytetyn toimintaa järjestäytyneenä rikollisuutena. Hovioikeuden tuomiota on luonnehdittu floppaukseksi jutun kolmelle syyttäjälle.

6. Jutun neljän päätekijän osalta hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että heidän määräysvallassa olleet toimistoyhtiöt olivat myyneet alihankintalaskuja eli kuitteja toisille rakennusalan yrityksille ja maksaneet omille työntekijöilleen pimeitä palkkoja. Yhtiöt olivat rikkoneet myös kirjanpitovelvollisuuttaan. Koska syytteistä vapautettujen syytettyjen ei katsottu tehneet töitään päätekijöiden toimistoyhtiöiden lukuun, toimistoyhtiöiden verovilppi jäi olennaisesti pienemmäksi kuin mitä käräjäoikeus oli todennut.

7. Hovioikeus tuomitsi päätekijät kuitenkin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin muun muassa törkeistä vero- ja kirjanpitorikoksista. Rangaistuksia alennettiin ja niiden pituus vaihteli kahdesta vuodesta ja seitsemästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Yhden päätekijän tuomiota alensi merkittävästi se, että hän oli osallistunut asiansa selvittämiseen. Ehdollista tai ehdotonta vankeutta jutussa tuomittiin lisäksi 14 muullekin syytetyylle. Hovioikeus tuomitsi jutussa myös muutaman sakkorangaistuksen.

8. Miten hovoikeuden tuomio erosi syyttäjien näkemyksestä ja käräjäoikeuden ratkaisusta? Veropetosten tekotapana tapauksessa oli nimenkäytöksi kutsuttu menettely. Rakennusmies tai -porukka sopi rakennustyöstä. Kun heillä ei ollut omaa firmaa, tarjosivat pääsyytettyiksi sittemmin joutuneiden toimistoyhtiöiden toimihenkilöt rakennusmiehille mahdollisuuden laskuttaa tehty työ heidän yhtiönsä kautta. Toimistoyhtiölle ilmoitettiin tehdyt tunnit tai urakan määrä, minkä jälkeen toimistossa kirjoitettiin ohjeiden mukaiset laskut, jotka lähetettiin työn tilaajille. Rahat maksettiin laskun mukaisesti toimistoyhtiöiden pankkitilille. Sieltä summat nostettiin käteisenä niin, että 10 % jäi toimistomiehille ja 90 % annettiin työn tehneille. Mitään veroja ei maksettu. 

9. Pääsyytettyjen puolustus perustui siihen, että veropetos oli tehty työn tehneiden omassa verotuksessa, ei toimistomiesten firman verotuksessa, kuten syyttäjät väittivät. Puolustuksen mukaan laittomien kuittien tai laskujen kirjoittaminen ei ole liiketoimintaa, josta pitäisi maksaa veroja. Helsingin hovioikeus asettui tuomiossaan samalla kannalle ja katsoi, että veropetokseen syyllistyy rakennusmies, joka käyttää toimistoyhtiön nimeä oman työnsä laskuttamiseen. Hovioikeuden mukaan veropetos ei siis ole tapahtunut toimistomiesten kuittifirmassa, joka ainoastaan tehtaili kuitteja työstä, jonka ulkopuoliset olivat sopineet tekevänsä. Rakennusmiehet eivät olleet toimineet avunantajina toimistofirmojen veropetoksessa, vaan päinvastoin toimistomiehiä olisi voitu syyttää avunannosta rakennusmiesten veropetoksiin. Kun tästä ei ollut syytetty, hovioikeus hylkäsi valtaosan syytteistä. 

10. Korkein oikeus myönsi  marraskuussa 2012 asiassa syyttäjälle ja Verohallinnolle valitusluvan. Eilen antamassaan päätöksessä KKO 2014:46 korkein oikeus otti veropetoksiin toisenlaisen kannan kuin hovioikeus ja palautti jutun noin 50 syytetyn osalta hovioikeuteen uudelleen käsiteltävksi. Korkeimman oikeuden mukaan syyttäjät eivät siten olleet syytteitä nostaessaan flopanneet tai syyttäneet väärin. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se oli ottanut tutkittavaksi kysymyksen siitä, olivatko myös ne vastaajat, jotka eivät olleet hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon, syyllistyneet ennakonpidätystä koskevaan veropetokseen. Hovioikeus oli toisin sanoen menetellyt vastoin tuomion osittaista lainvoimaa koskevaa säännöstä.

11. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2014:46 otsikko, josta tapauksen olennaiset kysymykset ilmenevät, on seuraavanlainen:

Veropetos - Törkeä veropetos
Lainvoima - Osittainen lainvoima
Muutoksenhaku
Oikeudenkäyntimenettely - Jutun palauttaminen

Syytteen mukaan rakennustöitä tehneet henkilöt A - D (useita kymmeniä henkilöitä) ja neljän osakeyhtiön toiminnasta vastanneet henkilöt X - Z (useita henkilöitä) olivat sopineet siitä, että rakennustyöt oli tehty yhtiöiden nimissä ja laskutettu yhtiöiden toimesta. Rakennustöistä yhtiöiden tileille maksetut rahasuoritukset oli nostettu tileiltä käteisenä ja rahavarat oli suoritettu A - D:lle siten, että suorituksista oli vähennetty X - Z:lle prosenttimääräiset palkkiot. Syyttäjä oli katsonut, että myös A - D olivat tosiasiassa vastanneet yhtiöiden toiminnasta siltä osin kuin kysymys oli ollut heidän rakennustoiminnastaan, ja vaatinut kaikkien mainittujen henkilöiden tuomitsemista rangaistukseen yhtiöiden verotuksessa tehdyistä veropetoksista, koska yhtiöiden toiminnassa oli laiminlyöty toimittaa ennakonpidätyksiä ja suorittaa työnantajan sosiaaliturvamaksuja sekä arvonlisäverojen tilittäminen. Syytteessä mainittuja veroja ja maksuja koskevat laiminlyönnit oli katsottu yhdeksi veropetokseksi.

Käräjäoikeus oli lukenut menettelyn X - Z:n syyksi veropetoksena ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämisen osalta, mutta oli katsonut A - D:n syyllistyneen veropetokseen vain siltä osin kuin he olivat laiminlyöneet niiden veromäärien maksamisen, jotka olivat vastanneet heille maksettujen palkkojen ennakonpidätysmääriä. Syyttäjä haki hovioikeudessa muutosta A - D:n osalta siltä osin kuin syyte työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämisestä oli hylätty. Osa vastaajista A - D ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Hovioikeus katsoi ensin syyttäjän avanneen valituksellaan hovioikeuden tutkittavaksi sen kysymyksen, olivatko väitetyt veropetokset tapahtuneet asianomaisten yhtiöiden toiminnassa myös niiden vastaajien osalta, jotka eivät olleet itse valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta. Tätä kysymystä arvioidessaan hovioikeus katsoi, ettei syytteessä kuvattu menettely ollut tapahtunut yhtiöiden toiminnassa siten, että menettelyyn osalliset A - D sekä X - Z olisivat välttäneet ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen suorittamisen syytteessä väitetyllä tavalla, ja hylkäsi syytteen tällä perusteella.


Korkeimman oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla katsottiin, ettei hovioikeuden olisi tullut ottaa syyttäjän valituksen perusteella tutkittavaksi kysymystä siitä, olivatko A - D sekä X - Z syyllistyneet käräjäoikeuden heidän syykseen lukemaan veropetokseen ennakonpidätysten osalta. Korkein oikeus katsoi edelleen, että syytteessä tarkoitettu menettely voi kaikkien menettelyyn osallisten osalta täyttää yhtiöiden toiminnassa tehdyn ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämiseen kohdistuvan veropetoksen. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut asian tosiseikastoa tältä pohjalta, asia palautettiin hovioikeuteen.

12. Helsingin hovoikeus oli ilmeisesti katsonut, että koska ns. reformatio in peius -kielto, jonka mukaan valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa yksin muutosta hakevan asianosaisen vahingoksi, ei koske syyttäjän valtusta (tästä säädetään nykyisin OK 26 luvun 2 §:n 1 momentissa),  tämä olisi sellainen (nykyisin) OK 26 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityinen syy, jonka vuoksi hovioikeus voisi rangaistuksen koventamista vaativan syyttäjän valituksen johdosta tutkia, onko syytetty edes syyllistynyt hänen syykseen luettuun rikokseen. Mainittu OK 26:2.2:n säännös ei oikeuta hovioikeutta tutkimaan sellaisen teon syyllisyyskysymystä, jonka osalta käräjäoikeuden tuomio on jo saanut lainvoiman. Voisin viitata tältä osin vuodelta 1977 olevaan väitöskirjaani Reformatio in pejus-kiellosta.

13. Rikosoikeudellisesti korkein oikeus katsoi - toisin kuin hovioikeus - että syytteessä tarkoitettu menettely voi kaikkien menettelyyn osallisten osalta täyttää toimistoyhtiöiden toiminnassa tehdyn ennakkopidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämiseeen kohdistuvan veropetoksen.

14. Anton-kuittikauppajutussa korkeimmassa oikeudessa käyty ja nyt päättynyt kolmas erä ei siis ollutkaan vielä oikeudenkäynnin viimeinen ja ratkaiseva erä.  Asian käsittely jatkuu kymmenien syytettyjen osalta Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomiosta on vielä mahdollisuus hakea valituslupaa korkeimmalta oikeudelta.

811. Ulvila-jutun tuomion tarkastelua II

1.Ulvila-jutun oikeusprosessiin sisältyy monia erikoisia ja omalaatuisia piirteitä. Yksi erikoisuus on se, että korkeimman oikeuden 19.10.2012 antaman palautuspäätöksen jälkeen käräjäoikeus on ottanut kantaa samoihin todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä koskeviin kysymyksiin kuin Vaasan hovioikeus tuomiossaan 1.7.2011.

2. Erikoislaatuiseksi tilanteen tekee se, että käräjäoikeus ei ole noteerannut hovioikeuden kannanottoja millään tavalla, vaan on käsitellyt asian uudelleen ikään kuin täysin puhtaalta pöydältä, siis ikään kuin hovioikeuden tuomiota ei olisi olemassakaan. Onko tämä tarkoituksenmukainen tai edes oikea käsittelytapa? Olisiko käräjäoikeuden, joka on oikeusastejärjestyksessä hovioikeuden alapuolella, tullut huomioida omassa todistusharkinnassaan hovioikeuden näytön arviointia koskevia kannanottoja? Voisiko hovioikeuden mainituilla kannanotoilla olla jonkinasteinen todistusvaikutus käräjäoikeusprosessissa?

3. Käräjäoikeuden kolmesta jäsenestä ainoastaan tuomari Väinö Ilveskosken perusteluista löytyy lyhyt lausuma hovioikeuden tuomiosta. Ilveskosken mukaan (s. 82) Vaasan hovioikeuden tuomiolla ei ole tässä asiassa todistusvaikutusta, koska KKO on (19.10.2012) kumonnut hovioikeuden asiassa antaman tuomion. Käräjäoikeuden kaksi muuta tuomaria ei  ole lausunut asiasta mitään. He ovat ilmeisesti lakonisesti katsoneet, ettei tuollaisesta ”täysin selvästä asiasta” tarvitse lausua mitään.

4. Käräjäoikeuden ratkaisu näyttäisi perustuvan, kuten toinen jutun syyttäjistä (Kalle Kulmala) on julkisuudessa arvioinut (HS  13.12.-13), jutussa jo aiemmin eli ennen hovioikeuden tuomiota esitetyn todistusaineiston uudelleen arviointiin. Esimerkkinä Kulmala mainitsee rikokseen käytetyn ajan uudelleen arvioinnin, jonka osalta käräjäoikeuden käsitys poikkeaa merkittävästi hovioikeuden kaksi ja puoli vuotta sitten tekemästä arviosta. Tämä lienee suomalaisessa oikeuskäytännössä hyvin harvinaista ellei suorastaan poikkeukselista: alioikeus arvioi samaa todistusaineistoa uudelleen ja aivan eri tavalla ("vapaasti") kuin sen yläpuolella oikeusasterangissa oleva muutoksenhakutuomioistuin on aiemmin tehnyt.

5. Käräjäoikeuden tuomion sivuilta 6-10 löytyy hirmuisen pitkä eli kaikkiaan 132 kohtaa käsittävä lista käräjäoikeuden vastaanottamista kirjallisista todisteista. Sieltä löytyy vaikka minkä nimistä ja luontoista pumaskaa ja asiakirjaa, mm. Haagan Ammattikorkeakoulun täydennysohjelmaa koskeva osanottajalista, joilla ei luulisi olevan tämän murhajutun selvittelyn kannalta merkitystä. 

6. Huomiota herättää se, että kirjallisina todisteina käräjäoikeus on ottanut syyttäjiltä vastaan Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ja Turun hovioikeuden ns. lsh-jutussa eli lasten seksuaalirikosjutussa antamat tuomiot ja jopa hovioikeuden ko. jutussa antaman julkisen selosteen sekä Auerin siihen antaman vastineen sekä vielä Auerin elokuussa 2013 hovioikeuden tuomiosta KKO:lle tekemät valituslupahakemuksen ja valituksen (kohdat 80-83). Kuitenkin käräjäoikeus (laamanni Juntikan lausuma) toteaa sivulla 49, että kohdassa 80-83 mainitut asiakirjat ”liittyvät toiseen, vireillä olevaan oikeudenkäyntiin eikä niillä ole käsillä olevan asian kannalta näyttönä merkitystä”. Jos näin on, niin silloin käräjäoikeuden olisi tullut OK 17:7:n nojalla evätä mainittujen tuomioiden esittäminen todisteena  ja tehdä se asian valmisteluvaiheessa. Se, ettei näin ei ole näiden tai muiden merkityksettömien kirjallisten todisteiden kohdalla näin tehty, kertoo osaltaan käräjäoikeuden prosessinjohdon laadusta.

7. Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antama tuomio olisi toki tullut ottaa huomioon oikeudenkäyntiaineistona ja kirjallisena todisteena. Se olisi ollut syytä sisällyttää mainittuun kirjallisten todisteiden luetteloon ”kunniapaikalle” eli kohtaan 1. Myös KKO:n palauttamispäätös 19.10.2012 olisi tullut sisällyttää oikeudenkäyntiaineistoon. Hovioikeuden tuomio liittyy sangen kiinteästi ko. oikeudenkäyntiin ja siinä käsiteltyyn juttuun. Pidän outona, että syyttäjät tai puolustus ei ole hoksannut tätä, mutta toki käräjäoikeuden olisi tullut jo viran puolesta huomata asia. On käsittämätöntä, että murhajutussa otetaan todisteina vastaan kokonaan toisessa jutussa laadittuja asiakirjoja, vaikkei niillä ole käsiteltävän jutun kannalta minkäänlaista merkitystä, mutta sen sijaan samassa jutussa aikaisemmin annettu hovioikeuden tuomio ohitetaan kokonaan.

8. Tuomion todistusvaikutuksella tarkoitetaan tuomion sisällön merkitystä todisteena toisessa oikeudenkäynnissä. Siitä on erotettava tuomion oikeusvoima (positiivinen oikeusvoimavaikutus), joka ilmenee uudessa oikeudenkäynnissä huomioon otettavana sitovana vaikutuksena (ennakkokannanotto).  Jos tuomiolla on sanottu oikeusvoimavaikutus, tuomio (käytännössä jokin siinä vahvistettu seikka) pannaan sellaisenaan oikeustosiseikkana uudessa  oikeudenkäynnissä annettavan ratkaisun perusteeksi. Tuomion todistusvaikutuksella ei ole samanlaista sitovaa vaikutusta kuin oikeusvoimalla, vaan sen merkityksen tuomioistuin arvioi vapaan todistusharkinnan pohjalta; aikaisempi tuomio on siis uudessa oikeudenkäynnissä todistustosiseikan eli todisteen asemassa. Rajanveto tuomion positiivisen oikeusvoimavaikutuksen ja tuomion todistusvaikutuksen välillä voi olla joskus vaikeaa, mutta periaatteessa ero on selvä. Yksittäisessä tapauksessa tuomion todistusvaikutus saatetaan arvioida niin vahvaksi, että se de facto johtaa uudessa prosessissa samaan lopputulokseen kuin positiivinen oikeusvoimavaikutus.

9. Tuossa oli hieman teoriaa eli itse asiassa perustietoa tuomion todistusvaikutuksesta. Oikeusvoimavaikutus edellyttää aina tuomion lainvoimaisuutta, mutta todistusvaikutus saattaa liittyä myös lainvoimaa vailla olevaan tuomioon. Tuomion todistusvaikutus saattaa ilmetä tapauksissa, joissa aikaisemmalla ja uudella oikeudenkäynnillä ei ole asiallista yhteyttä keskenään. Mitä enemmän asioilla on liittymäkohtia keskenään, sitä vahvempana todistusvaikutus ilmenee.

10. Tässä vaiheessa olen kuulevinani lukijakunnan joukosta vastalauseita – Auerin vastaisten fanaatikkojen keskuudesta suoranaista mylvintää ja vihellyksiä – että eihän Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antamalla tuomiolla voi olla minkäänlaista todistusvaikutusta palauttamisen jälkeisessä menettelyssä, koska KKO on 19.10.2012 antamallaan päätöksellä kumonnut koko tuomion. Tähän seikkaan myös tuomari Ilveskoski on perusteluissaan vedonnut.

11. Asia on toki näin, eli Vaasan hovioikeuden antama tuomio on kumottu. Mutta seuraako tästä ehdottomasti, ettei hovioikeuden tuomiossa mainituilla näytön arviointia koskevilla lausumilla ja johtopäätöksillä voi ole minkäänlaista merkitystä tai todistusvaikutusta jutun jatkokäsittelyssä? Minusta tuollaista johtopäätöstä ei voida tehdä, sillä eihän hovioikeuden tuomio ole tosiasiallisesti mihinkään hävinnyt, se ei ole kadonnut ”bittiavaruuteen” eikä sitä ole kuopattu historian roskatynnyreiden syövereihin, vaan se on edelleen olemassa ja jokainen voi löytää tuomion verkosta muutamassa sekunnissa.

12. Eri asia olisi, jos KKO olisi ottanut asiallisesti kantaa hovioikeuden tuomioon ja mitätöinyt sen sanoilla ”hovioikeuden tuomio kumotaan ja poistetaan”.  Silloin tuomiota rasittaisi jokin karkea oikeudenkäyntivirhe tai sellainen asiallinen virhe, jonka perusteella tuomio voitaisiin kanteluteitse poistaa tai purkaa. KKO ei ole kuitenkaan ottanut hovioikeuden tuomion sisältöön minkäänlaista kantaa. KKO on ainoastaan kumonnut tuomion, muttei ”poistanut” sitä. Kumoaminen on tässä tilanteessa muodollista ja teknistä laatua oleva prosessitoimi ja ratkaisu, jota jutun palauttamisen on katsottu vanhastaan edellyttävän; jutun palauttamisesta ja sen vaikutuksista ei muuten ole vieläkään säännöksiä laissa.

13. Hovioikeuden näytön arvioita koskevia johtopäätöksiä ei ole palautuspäätöksessä osoitettu virheellisiksi, niihin ei ole otettu päätöksessä edes kantaa. Käräjäoikeudella näyttää olevan virheellinen käsitys, jonka mukaan palauttamispäätös mitätöisi hovioikeuden tuomion ja jutun aikaisemman oikeudenkäynnin, jolloin käräjäoikeuden tulisi aloittaa jutun käsittely kokonaan ”puhtaalta pöydältä”. Näin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä palauttamisen jälkeen tapahtuva käsittely on aikaisemman käsittelyn jatkoa; tämä todetaan myös KKO:n päätöksessä 19.10.2012. Käsittely siis jatkuu siitä, mihin jutussa on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen jääty. Jutussa aiemmin esitetty todistusaineisto ei ole menettänyt merkitystään eikä sitä ole tarvinnut välttämättä esittää käräjäoikeudessa uudelleen koko laajuudessaan, vaan aiemmin esitetty aineisto on voitu ottaa huomioon tuomiota tehtäessä sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys ole muuta edellyttänyt. 

14. Kun näin on, niin silloin on johdonmukaista katsoa, ettei myöskään hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ole kadonnut minnekään eli menettänyt merkitystään, sillä eihän KKO ole palauttamisen yhteydessä puuttunut lainkaan hovioikeuden tuomion asiasisältöön. Jutussa hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen esitettyä uutta näyttöä on jouduttu arvioimaan ja punnitsemaan tarpeellisilta osin jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa, jolloin lähtökohdaksi olisi ollut tarkoituksenmukaista ottaa ne havainnot ja johtopäätökset, joita hovioikeuden tuomiossa on tehty. Jos joidenkin todistusteemojen osalta ei ole esitetty uutta selvitystä, ei käräjäoikeudella ole ollut tarvetta eikä, oikeusastejärjestys ja em. tuomion todistusvaikutus huomioon ottaen, minusta edes ”kanttia” arvioida”vanhaa” näyttöä toisin kuin hovioikeus on tehnyt.

15. Vaikkei hovioikeuden tuomiolla katsottaisikaan olevan mainittua todistusvaikutusta, ei tuomiota olisi toki tullut heittää ”roskikseen”, kuten käräjäoikeus näyttää tehneen – käräjäoikeus ei ole kelpuuttanut tuomiota kirjalliseksi todisteeksi eikä edes mainitse perusteluissaan sitä. Jutun palauttamisen jälkeen käräjäoikeudessa aloitettu käsittely ei ole ollut uusi prosessi, vaan aikaisemman prosessin jatkoa siitä, mihin siinä on hovioikeuden tuomion jälkeen jääty. Tämän vuoksi tarkoituksenmukainen ja järkevä käsittelyjärjestys olisi edellyttänyt, että käräjäoikeus olisi ottanut todistusharkintansa lähtökohdaksi hovioikeuden näytöstä tekemät havainnot ja johtopäätökset ja toisaalta syyttäjien ja puolustuksen jatkokäsittelyssä esittämät uudet todisteet. Käräjäoikeuden tehtävänä on ollut harkita, onko uusien todisteiden perusteella syytä päätyä tietyissä kohdissa (todistusteemoittain) erilaisiin johtopäätöksiin kuin mihin hovioikeus oli päätynyt. Koska hovioikeuden tuomiossa vahvistetuilla todistusharkintaa koskevilla johtopäätöksillä on tietty todistusvaikutus, ei käräjäoikeudella ole ollut aihetta arvioida jutussa ennen hovioikeuden ratkaisua esitettyä todistusaineistoa uudelleen niiden teemojen osalta, joista ei ole esitetty uutta näyttöä. 

16. Viittaan vielä KKO:n palauttamispäätöksen yhteydessä 19.10.2012 antamaan tiedotteeseen. Sen mukaan syyttäjien KKO:lle esittämä uusi aineisto ja vastaajan esittämä uusi vastanäyttö tulee ottaa vastaan asian käsittelyssä, joka tapahtuu käräjäoikeudessa. Aiemmin jutussa esitetystä näytöstä ja sen uudelleen käsittelystä ei tiedotteessa mainita mitään. Palauttamispäätöksen perusteluissa KKO toteaa, että asian ratkaiseminen edellyttää sekä alemmissa oikeuksissa esitetyn että hovioikeuden tuomion jälkeen ilmitulleen näytön kokonaisvaltaista arviointia. Tämä tarkempia ohjeita asian jatkokäsittelystä KKO ei ole antanut, mikä vastaa normaalikäytäntöä. Perusteluja voidaan tulkita niin, ettei juttua ole ollut palauttamisen jälkeen tarpeen lähteä käsittelemään kokonaan puhtaalta pöydältä. Loppukaneettinaan KKO toteaa (kohta 49), että palautuksen jälkeen asian käsittelyä on jatkettava käräjäoikeudessa, asian käsittelyä ei siis ole määrätty aloitettavaksi kokonaan alusta. Käsittelyn jatkaminen tarkoittaa sitä, että aiemmin esitetty aineisto voidaan ottaa vastaan sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys muuta edellytä. Tällöin hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ei ole menettänyt merkitystään.

17. Korkein oikeus on puntaroinut palautuspäätöksessään 19.10.2012, olisiko juttu syytä palauttaa  takaisin hovioikeuteen vai käräjäoikeuteen. Lähinnä täysimittaisen valitusoikeuden turvaamiseksi päätöksessä on päädytty jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Monilta uusilta ongelmilta olisi kuitenkin vältytty, jos juttu olisi palautettu hovioikeuteen. Syytetyn oikeusturva ei ole edellyttänyt palauttamista käräjäoikeuteen. KKO:n valinta johtaa siihen, jutussa joudutaan toimittamaan neljä (4) täysimittaista pääkäsittelyä ennen kuin juttu seuraavan kerran tulee KKO:n käsiteltäväksi. Kenen etua moinen ”sirkus” on mahtanut palvellla? 

18. Käräjäoikeuden tuomio löytyy tästä

https://www.dropbox.com/s/vhu7fyq3d9abwfa/Auer-tuomio.pdf

19. Hovioikeuden todistusharkinnan huomioon ottamisen  havainnollistamiseksi esitän seuraavassa, miten käräjäoikeus olisi voinut kirjoittaa näytön harkintaa koskevat perustelunsa pääpiirteittäin (tässä ei ole mahdollista mennä kaikkiin yksityiskohtiin), kas näin:

20. Syyttäjät ovat käräjäoikeudessa väittäneet, että lasten antamista kertomuksista ilmenee vahvoja viittauksia siihen, että Anneli Auer olisi suunnitellut ja toteuttanut Jukka Lahden surmaamisen. Tällaisina seikkoina syyttäjät ovat muun muassa esittäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun siten, että Lahden surmaamisesta aiheutuneita ääniä olisi surmateon yhteydessä tallennettu ja soitettu sittemmin nauhurilta hätäkeskuspuhelun aikana ja että surmatyön yhteydessä olisi käytetty suojana talossa olleita ruskeita pyyhkeitä. Syyttäjien mukaan Anneli Auerin lavastukseen käytettävissä ollutta aikaa ja ruskeankirjavien tekokuitujen merkitystä koskevat hovioikeuden kannanotot joutuvat uuden näytön myötä uuteen valoon. Syyttäjät ovat myös esittäneet, että Auerin ja Jukka Lahden välillä on ollut lukuisia riitoja ja että Auer olisi kohdistanut väkivaltaa Lahteen jo ennen surmatyötä. Uusi näyttö osoittaisi syyttäjien mukaan myös, että perheessä oli ollut lukuisia ongelmia ja myös perheen lapsiin oli kohdistettu väkivaltaa.

21. Syyttäjät eivät ole näyttäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun väitetyllä tavalla (tästä asiasta käräjäoikeus on ollut yksimielinen). Väitteestä, jonka mukaan Auer olisi käyttänyt rinnakkaispuhelinta, ei ole esitetty minkäänlaista näyttöä. Hätäpuhelutallenteelta kuuluvista äänistä on esitetty uutta selvitystä, joka ei sulje pois vaan pikemminkin tukee ulkopuolisen tekijän vaihtoehtoa. Tapahtumapaikalta löydettyjen ruskeiden kuitujen alkuperää ei ole pystytty jutussa esitetyn uudenkaan aineiston perusteella luotettavasti selvittämään. Hovioikeuden tuomion mukaan on erittäin epätodennäköistä, että Anneli Auer olisi hätäpuhelun jälkeisen lyhyen ajan kuluessa voinut lavastaa olosuhteet ulkopuoliseen tekijään viittaaviksi. Tämän johtopäätöksen muuttamiseen ei ole uuden selvityksen perusteella aihetta. Uutta luotettavaa selvitystä siitä, että Auerin ja Lahden välit olisivat olleet erityisen riitaiset tai että Auer olisi aiemmin pahoinpidellyt Lahtea tai perheen lapsia, ei ole esitetty. Minkäänlaista järkevää motiivia Auerin väitetylle surmatyölle ei ole näytetty.

22. Hovioikeuden tuomiossa mainitusta Jukka Lahden sängyssä olleesta halosta löydetyn mieshenkilön DNA:n alkuperä on nyttemmin selvitetty, mutta surmassa käytettyä toista tekovälinettä ei ole edelleenkään löydetty.Tapahtumapaikalta löydettyjen verisen kengänjäljen ja kuraisen kengänjäljen alkuperää ei ole myöskään suoritetuissa lisätutkimuksissa kyetty selvittämään. Koirapartion käynnistä esitetyllä selvityksellä ei voida poissulkea ulkopuolisen tekijän mahdollisuutta, koska poliisikoiraa ei ole käytetty lainkaan asfaltoidulla Tähtisentiellä, jonne tekijä on voinut poistua.

23. Hovioikeus on tuomiossaan päätynyt katsomaan, ettei syytteen tueksi esitetty näyttö riitä osoittamaan, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka Lahden ja että Auerin syyllisyydestä jäi siten varteenotettava epäily. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, ettei jutussa hovioikeuden tuomion jälkeen esitetty uusi todistusaineisto ja sen punnitseminen jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa anna aihetta arvioida hovioikeuden johtopäätöstä toisin. Syyte murhasta tai taposta on sen vuoksi hylättävä.

24. Käräjäoikeuden todistusharkinnan yksityiskohtaiseen ruotimiseen palaan myöhemmin. Anneli Auerkin on saanut eilen käräjäoikeudelta lisäaikaa valituksensa valmistelua ja valituskirjelmän laatimista varten 10.2.2014 asti.

25. Lopuksi voidaan todeta, että kaikki se, mikä rikosjutun tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä voi yleensä mennä pieleen, on Ulvila-jutussa myös taatusti mennyt pieleen, ja vähän enemmänkin. Rikospaikkatutkinta ja esitutkinnan alkupuoli on ollut puutteellista Tästä huolimatta silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero päätti, ettei tutkinnan johtoa ole syytä siirtää Porin poliisilta KRP:lle. Tämä oli yksi paha virhearvio, joka Ulvila-jutun tutkinnassa on tehty. Kokonaisuudessaan asia tutkinta ja oikeuskäsittely eivät anna hyvää kuvaa suomalaisen lainkäytön laadusta.

651. KKO: Ulvilan murhajuttu palautetaan käräjäoikeuteen

 Tuossa voisi olla opiksi otettavaa myös epäillyn puolustuksella...

1. Korkein oikeus (KKO) päätti tänä aamuna annetulla päätöksellä palauttaa Ulvilan murhajutun takaisin alioikeuteen eli Satakunnan käräjäoikeuteen, jossa jutun käsittely on siis aloitettava kokonaan alusta.

2. KKO:n mukaan syyttäjien esittämä uusi aineisto ja Anneli Auerin puolustuksen esittämä uusi vastanäyttö tulee ottaa huomioon jutun käsittelyssä. Jos asia olisi ratkaistu välittömästi KKO:ssa, merkittävää osaa todistelusta olisi arvioitu vain yhdessä oikeusasteessa.
Tämän vuoksi KKO katsoi olevan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseksi perusteltua, että asia palautetaan käsiteltäväksi alempaan oikeusasteeseen. 

3. Vaihtoehtoina olivat palauttaminen hovioikeuteen tai käräjäoikeuteen. Juttu päätettiin palauttaa käräjäoikeuteen, koska tällä tavoin haluttiin säilyttää osapuolten mahdollisuus täysimittaiseen muutoksenhakuun. Muutoksenhakumenettelyn keskeisiä piirteitä on oikeusastejärjestys, josta ei voida poiketa ilman todella painavia syitä. Ulvilan juttua on tosin jo tähän mennessä käsitelty kahdessa alemmassa asteessa, mutta KKO:een nyt toimitettu uusi aineisto on niin laaja, että se edellyttää uusintakäsittelyn toimittamista käräjäoikeudessa. 

4. Korkein oikeus katsoi, että asiassa vasta siellä esitetty uusi aineisto ei laadultaan ja laajuudeltaan ole aikaisempaa näyttöä esimerkiksi vain joiltakin osin täydentävää lisäto- distelua, vaan asian ratkaiseminen edellyttää sekä alemmissa oikeuksissa esitetyn että hovioikeuden tuomion jälkeen ilmitulleen näytön kokonaisvaltaista arviointia. Selvitys saattaa siten merkittävästi vaikuttaa sen arviointiin, mitä asiassa pidetään totena. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaaminen edellyttää KKO:n mukaan lähtökohtaisesti sitä, että asianosainen voi hakea muutosta asiassa annettuun ratkaisuun. Mikäli asia olisi palautettu hovioikeuteen, hovioikeuden ratkaisusta olisi oikeus hakea
muutosta korkeimmalta oikeudelta vain, jos korkein oikeus myöntää valitusluvan. 

5. Vaikka valituslupamenettely sinänsä täyttää ihmisoikeussopimuksen asianomaisen artiklan muutoksenhakuoikeutta koskevan vaatimuksen, asian palauttaminen käräjäoikeuteen turvaa asianosaiselle oikeuden hakea muutosta ilman, että sille asetetaan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 momentissa valitusluvan myöntämiselle säädettyjä edellytyksiä. Anneli Aueria on asiassa syytetty murhasta, mikä on vakavin rikoslaissa rangaistavaksi säädetty henkirikos. Tämänkin seikan vuoksi jutun asianosaisille on syytä turvata oikeus hakea muutosta asiassa esitettävän todistelun pohjalta annettuun tuomioon siten kuin muutoksenhausta käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen on säädetty. Näillä perusteilla KKO päätyi siihen, että asian käsittelyä jatketaan palauttamisen jälkeen juuri käräjäoikeudessa. 

KKO:n päätöksestä antama seloste löytyy tästä.

6. KKO:n palautuspäätös merkitsee sitä, että jutun lopullista ratkaisua saadaan odotella pitkään. Ilmeistä on, että käräjäoikeuden tulevasta tuomiosta valitetaan ainakin hovioikeuteen. Anneli Auerin piina siis jatkuu ja hänet jouduttaneen vangitsemaan uudelleen; tosin hän on jo nyt vangittuna Varsinais-Suomen käräjäoikeuden hänelle seksuaalirikosjutussa langettaman tuomion johdosta; tästä tuomiosta on valitettu Turun hovioikeuteen.

7. KKO:n päätös oli odotettu. Tosin olin itse odottanut, että juttu olisi palautettu "vain" hovioikeuteen, koska juttua on vatvottu eri oikeusasteissa jo kuusi vuotta. Kävi jutussa uusintakäsittelyssä miten tahansa, niin oikeudenkäynti esitutkintoineen on muodostunut  jo tähän mennessä kohtuttoman pitkäksi ja siinä on siten rikottu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaa määräystä.