1005. KKO 2016:10. Pankin koronnostoja ei hyväksytty

1. Handelsbanken on hävinnyt korkeimmassa oikeudessa kuntalainojen yksipuolista koronnostoa koskeneen riidan. Korkein oikeus katsoi,  ettei pankilla ollut oikeutta korottaa sairaanhoitopiirin kuntayhtymän ja eräiden kuntien lainamarginaaleja.

2. Korkein oikeus vahvisti eilen antamallaan tuomiolla (KKO 2016:10), että Svenska Handelsbankenilla ei ole ollut oikeutta korottaa Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin kuntayhtymän, Lappeenrannan seudun opiskelija-asuntosäätiön ja eräiden muiden kunnallisten toimijoiden lainojen marginaalia yksipuolisella ilmoituksella vuosina 2009–2010. Luotonsaajat olivat nostaneet pankkia vastaan yhteisen kanteen vuonna 2011.

3. Korkein oikeus kumosi Helsingin hovioikeuden vuonna 2013 antaman tuomion, jolla kuntayhtymän ja sen myötäpuolten pankkia vastaan ajama kanne oli hylätty, ja vahvisti, että pankki on velvollinen palauttamaan perusteetta saamansa summat korkoineen. Hovioikeus oli ratkaissut asian jostossa, jonka puheenjohtajana toimi presidentti Mikko Könkkölä. Myös Helsingin käräjäoikeus oli vuonna 2012 hylännyt kanteen.

KKO 2016:10

4. Kuntayhtymä, säätiö ja sen myötäpuolet olivat nostaneet vuosina 1998–2007 Handelsbankenilta lainoja, joiden yhteismäärä oli noin 120 miljoonaa euroa. Lainojen korko koostui vaihtuvasta viitekorosta ja sopimuksen mukaisesta marginaalista. Luotonsaajien kaikkiin luottojen velkakirjoihin oli  liitetty pankin yleiset yritys- ja yhteisöluottojen sopimusehdot. Ehtojen 5. kohta koski pankin oikeutta korottaa velasta perittävää marginaalia: "Pankilla on oikeus korottaa velasta perittävää marginaalia, jos se on perusteltua pankin lisääntyneiden varainhankinnan kustannusten tai muiden lisääntyneiden kustannusten takia, joita pankki ei kohtuudella voinut ennakoida velkakirjaa allekirjoitettaessa, kuitenkin enintään viisi (5) prosenttiyksikköä laina-aikana".

5. Vuonna 2009, jolloin ko. lainojen yhteismäärä oli runsaat 46 miljoonaa euroa, pankki ilmoitti korottavansa korkomarginaalia 0,45–0,60 prosenttiyksiköllä. Pankki vetosi korotuksen perusteena yleisiin sopimusehtoihinsa ja katsoi, että sen varainhankinnan kustannukset olivat kansainvälisen finanssikriisin seurauksena nousseet sopimusehdon tarkoittamalla tavalla. Kuntayhtymä ja sen myötäpuolet katsoivat, ettei pankilla ollut oikeutta mainittuihin korotuksiin.

6. Korkein oikeus totesi, että pankilla oli asiassa todistustaakka eli sen oli osoitettava, että korotukselle oli ollut sopimusehdoissa tarkoitetut edellytykset. Pankin oli siten näytettävä, että sen edellä mainitussa sopimusehdossa tarkoitetut varainhankinnan kustannukset olivat lisääntyneet lainojen nostoajankohdasta 1999-2007 lukien marginaalin korotusajankohtaan vuodenvaihteeseen 2009 ja 2010 mennessä ja että kustannusten nousu oli ollut merkittävää ja luonteeltaan pysyvää.

7. Korkein oikeus on ruotinut mainittua kysymystä perusteluissaan hyvin seikkaperäisesti, suorastaan "juurta jaksaen". Perusteluissa todetaan, että sopimusehdoissa varainhankinnan kustannuksilla on tarkoitettu kaikkia pankin antolainaustoiminnan varainhankinnan kustannuksiin vaikuttavia eriä, ei siis vain vaihtuvakorkoisen antolainauksen kustannuksia ja niihin vaikuttavia seikkoja, kuten hovioikeuden tuomiossa oli katsottu. Marginaalin korotuksen tuli olla perusteltua näiden kustannusten nousun johdosta. Korkein oikeus totesi pankin esittäneen näyttöä etupäässä vaihtuvakorkoisen antolainaustoiminnan viitekorkoon suhteutetuista kustannuksista. Pankin selvitys antoi vain osittaisen kuvan pankin kokonaiskustannusten kehityksestä, mutta se ei ollut esittänyt "riittävää selvitystä" todistelun kohteena olevasta teemasta. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että pankin varainhankinnan kustannukset olisivat lisääntyneet ehdon tarkoittamalla tavalla ja että pankilla olisi ollut oikeus yksipuolisesti korottaa lainojen marginaalia.

8. Jutussa on ollut useita kantajia, jotka nostivat pankkia vastaan yhteisen vahvistuskanteen. Tämä on ymmärrettävää, sillä kantajien kesken on vallinnut "prosessinyhteys", jossa kaikkien vaatimukset ovat nojautuneet samaan perusteeseen ja kohdistuneet samaa pankkia vastaan. Ryhmäkanteesta, jossa kannetta ajetaan ryhmän jäsenten puolesta, tapauksessa ei ole kyse. Vuodelta 2007 peräisin oleva ryhmäkannelaki on mm. sikäli omituinen, että se tuntee ja sallii vain kuluttaja-asiamiehen kuluttajien puolesta ajaman ryhmäkanteen. Ryhmäkannelaki onkin jäänyt täysin kuolleeksi kirjaimeksi, sillä Suomessa ei ole nostettu vielä yhtään ryhmäkannetta; oikea "tyhmäkannelaki" siis.

9. Tapauksessa oli kyse sopimuksen tulkinnasta, todistustaakan jaosta ja näytön riittävyyden arvioinnista. Ratkaisu romuttaa osaltaan jopa eräiden professorien usein esittämän väitteen, jonka mukaan korkein oikeus ei muka tutkisi lainkaan näyttökysymyksiä; kyllä niitä tutkitaan varsin usein. Korkein oikeus on toimittanut asiassa suullisen käsittelyn, jossa on kuultu useita todistajia. Korkein oikeus ei ole perusteluissaan nojautunut kirjoitettuun lakiin tai lakien esitöihin, mikä on poikkeuksellista. Sopimuksen tulkinnassa on vedottu oikeuslähteenä (normina) "sopimusoikeudellisiin tulkintaperiaatteisiin" (esim. kappale 34) kertomatta, mistä nämä nämä periaatteet on saatu tai ilmenevät. Kun mainittuja periaatteita on kehitelty etenkin oikeuskirjallisuudessa, olisi perustelujen informaatioarvo tietenkin nousut, jos niissä olisi viitattu sopimusoikeudelliseen kirjallisuuteen. Näin tehdään vastaavanlaisessa tapauksessa aika usein Ruotsin ja Norjan ylimpien oikeusasteiden perusteluissa. Suomen korkeimmassa oikeudessa oikeuskirjallisuuden merkitystä oikeuslähteenä sen sijaan vähätellään ja siihen viittaamiseen suhtaudutaan yleensä torjuvasti. 

10. Perusteluissa viitataan asiassa todistajana kuullun rahoituksen professorin ym. tutkimukseen "Pohjoismaisten pankkien varainhankinnan kustannukset: Svenska Handelsbanken esimerkkitapauksena". Ko. tutkimus ei ole kuitenkaan oikeuslähde, sillä siinä ei ole käsitelty juridiikkaa tai sopimuksen tulkintaa, vaan lähinnä todiste, jolla selvitettiin pankkien ja erityisesti vastaajapankin varainhankinnan kustannuskehitykseen vaikuttaneita seikkoja.  

11. Kuten jo edellä mainitsin, KKO:n perustelut ovat varsin seikkaperäiset. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä tällä tavalla laaditut perustelut täyttävät  laissa (OK 24:4) ilmaistun vaatimuksen tuomarin oikeudellisen päättelyn ilmoittamisesta. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko vähempikin perustelemisinto riittänyt. KKO:n perustelut tuntuvat junnaavan useissa kohdin paikoillaan, samaan asiaan ja sen "jankkaamiseen"  palataan yhä uudelleen ja uudelleen jne. Pro et contra -metodin mukaisiksi perusteluja tuskin voidaan sanoa, sillä perusteluissa on keskitytty lähinnä vain lopputulosta tukevien perustelujen esittämiseen ja painottamiseen, contra -perustelut ovat jääneet paljon vähemmälle huomiolle. Olen melko varma, että Ruotsin korkein oikeus olisi selvinnyt asiasta paljon lyhyemmillä perusteluilla ilman että perustelujen ymmärrettävyys tai painoarvo olisi mitenkään kärsinyt; perustelujen luettavuus ja ymmärrettävyys olisi päin vastoin lisääntynyt.

12. Tältä osin voidaan viitata esim. Ruotsin korkeimman oikeuden (HD) viime vuonna sopimuksen tulkinnasta antamaan ennakkopäätökseen, jossa on 18 kappaletta perusteluja; Suomen KKO ratkaisussa perustelukukohtia on 59.

HD:n tuomio 6.11.2015 T 980-14

13. Mitä KKO:n ratkaisusta seuraa tai voisi seurata?  Korkeimmassa oikeudessa on parhaillaan vireillä samanlainen kanne, jota on ajettu Nordeaa vastaan. Myös siinä kantajina olevat kunnat ovat riitauttaneet pankin yksipuolisesti tekemät lainamarginaalien korotukset. Ko. jutussa valituslupaa on pydetty jo vuonna 2014, mutta kantajien asiamiehen mukaan KKO:sta ei ole kuulunut vielä mitään. Nyt ratkaistun jutun käsittely kesti KKO:ssa lähes kolme vuotta, joten vanha sanonta, jonka mukaan "oikeuden myllyt jauhavat hitaasti", näyttää pitävän edelleen paikkansa. 

14. Korkeimman oikeuden antama tuomio koskee julkisyhteisöjen ja yritysten lainoitusta, joten siitä ei voida tehdä suoranaisia johtopäätöksiä tapauksissa, joissa on kysymys asuntolainojen tai kulutusluottojen korkomarginaalien korotuksista. Pankit tutkinevat ratkaisua kuitenkin tarkasti, sillä varmaa on, että myös yksityishenkilöt tulisivat vetoamaan KKO:n päätökseen, jos heidän korkomarginaalejaan aiotaan nostaa.

932. Syyttäjät hakevat valituslupaa Auerin jutussa

1. Vaasan hovioikeus hylkäsi 19.2.2015 Anneli Aueria vastaan Ulvila-jutussa ajetun murhasyytteen. Hovioikeuden tuomio on hyvin perusteltu. Kommentoin ratkaisua lyhyesti samana päivänä julkaisemassani blogijutussa nro 916 "Auer on syytön", sen voi lukea tästä.

2. Illalla 19.2. lähetetyssä TV1:n A-talk -ohjelmassa valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen suhtautui sangen epäillen mahdollisuuteen, että syyttäjä pyytäisi jutussa vielä valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. Nissinen kertoi, että hän keskustelee asiasta heti seuraavana päivänä syytettä ajaneiden syyttäjien kanssa ja sanoi, että hän päättää heti tämän jälkeen, haetaanko valituslupaa vai ei. Valtakunnansyyttäjä edustaa syyttäjiä korkeimmassa oikeudessa ja päättää, valittaako syyttäjä hovioikeuden tuomiosta KKO:een.

3. Valitusaika hovioikeudesta KKO:een on sangen pitkä, peräti 60 päivää eli kaksi kuukautta. Kun käräjäoikeuden tuomiosta valitetaan hovioikeuteen, joutuu valituksen tekemistä pohtiva asianosainen päättämään valituksen tekemisestä jo seitsemän päivän kuluessa tuomion julistamisesta tai antamisesta, sillä hänen on ilmoitettava mainitun määräajan kuluessa  tyytymättömyyttä käräjäoikeuden ratkaisuun. Jollei tyytymättömyyttä ilmoiteta, tuomio saa lainvoiman ja asianosainen menettää valitusoikeutensa.

4. Korkeimpaan oikeuteen valittaessaan asianosaisen ei sitä vastoin tarvitse ilmoittaa ensin tyytymättömyyttä, joten hänellä on ruhtinaalliset 60 päivää aikaa pohtia valituksen tekemistä. Ruotsissa valitusaika hovioikeudesta korkeimpaan oikeuteen on (ollut jo ainakin vuodesta 1948 lähtien) puolta lyhyempi kuin Suomessa, sillä se on vain neljä viikkoa (28 päivää siis); samanpituinen kuin valitusaika käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Suomessa lainsäätäjä ei ole sitä vastoin hoksannut, että tekninen kehitys ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet sulkakynien ajoista suuresti ja että valituksen voi nykyisin tehdä myös sähköisesti. Meillä on vain "katsottu", että koska ko.valitusaika on ollut mainitut 60 päivää iät ja ajat eli jo autonomian aikana, jolloin hovioikeuden päätöksistä valitettiin senaatin oikeusosastolle, niin määräaika saa olla sama eli 60 päivää hamaan tulevaisuuteen asti.

5. Kun laki on sellainen kuin on, syyttäjä voi esimerkiksi törkeimmissä rikosjutuissa, joissa hovioikeus on hylännyt syytteen, halutessaan roikottaa syytettyä ns. löysässä hirressä ja jättää valitusluvan hakemisen ja valituksen tekemisen aivan viime tippaan ja päättää asiasta vasta kun hovioikeuden tuomion antamisesta on kulunut vaikkapa 59 päivää. Näin on tapahtunut Auerin jutussa.

6. Matti Nissisen lupailemaa ilmoitusta, jota tulkittiin yleisesti siten, että syyttäjät eivät hae valituslupaa, vaan tyytyvät hovioikeuden vapauttavaan tuomioon, ei kuulunut, vaikka helmikuu vaihtui maaliskuuksi ja maaliskuu puolestaan huhtikuuksi. Vanhaa sanontaa hieman mukaillen voitaisiin sanoa, että kello kävi ja kuukaudet vaihtuivat toisiksi, mutta Nissistä ja hänen ilmoitustaan ei vain näkynyt tai kuulunut.

7. Matti Nissinen antoi siis odotuttaa ilmoitustaan ja pitää "porukan" jännityksessä. Ensin katsottiin eduskuntavaalit, joissa koettiin perussuomalsisten jatkojytky, ja saatiin kuunnella, miten Timo Soini huudatti kannattajiaan "jytkyttää, jytkyttää" - karjaisuillaan.

8. Eilen maanantaina saatiin sitten jatkojytky, sillä vasta silloin tiedotetitin, että Auerin jutun syyttäjinä toimineet  Kalle Kulmala ja Paula Pohjola olivat ilmeisesti samana päivänä toimittaneet hovioikeudelle valituslupahakemuksensa ja valituksensa; ne lähetetään hovioikeuden toimesta korkeimmalle oikeudelle. Syyttäjät olivat siis ajoittaneet lupahakemuksen tekemisen viimeiseen mahdolliseen päivään, sillä määräaika valituslupahakemuksen tekemiselle päättyi juuri eilen.

9. Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKSV) tiedotti asiasta eilen lyhyesti kotisivullaan. Tiedotteessa sanotaan näin: 

"Valituslupaa haetaan, koska syyttäjät haluavat ennakkopäätöksen tuomitsemiskynnyksen korkeudesta. Kyseisessä Ulvilan henkirikosasiassa kynnys on syyttäjien käsityksen mukaan nostettu poikkeuksellisen korkealle poikkeuksellisella tavalla. Valitusluvan hakemiseen on myös painava syy sen vuoksi, mikä merkitys sillä on koko rikosoikeudenhoidon uskottavuudelle ja oikeuskäytännön yhtenäisyydelle".

10. Syyttäjät käyttävät sanaa "poikkeuksellinen" kahdesti eli väittäesään, että 1) hovioikeus on nostanut näyttökynnyksen "poikkeuksellisen korkealle" ja 2) tehnyt tämän vieläpä "poikkeuksellisella tavalla". Tarkemmat perustelut näille väitteille löytyvät varmaankin valituslupahakemuksesta. Itse olen lukenut hovioikeuden tuomion perustelut kursorisesti - ne ovat "poikkeuksellisen" laajat ja seikkaperäiset - ja todennut, että hovioikeus on perustellut todistusharkintaansa "poikkeuksellisen hyvin" ja mallikelpoisella tavalla. 

11. Muitakin "poikkeuksellisia" seikkoja tapauksessa löytyy vaikka millä mitalla. Jutun esitutkinta hoidettiin aikoinaan eräiltä osin "poikkeuksellisen huonosti", rikospaikkatutkinta suorastaan ala-arvoisella tavalla. Hovioikeus luettelee tuomion perusteluissa useita esitutkinnan ja rikospaikkatutkinnan puutteita ja epäselvyyksiä. Kyseisiä virheitä ja puutteita ei voida sälyttää näytön arvioinnissa syytetyn vahingoksi, ne heikentävät syytteen tueksi esitetyn näytön luotettavuutta.

12. Hovioikeus ei minusta menetellyt näyttökynnyksen määrittelyssä virheellisesti tai edes "poikkeuksellisesti", vaan päin vastoin oikein ja taitavasti. Kysymys on siitä, onko syytetyn syyllisyydestä jäänyt näyttöaineiston valossa järkevää tai varteenotettavaa epäilyä. Tätä kysymystä hovioikeus on pohtinut seikkaperäisesti ja päätynyt siihen, että ulkopuoliseen tekijään viittaavaa vaihtoehtoa, johon useat seikat todistusaineistossa viitaavat, ei ole voitu riittävällä varmuudella sulkea pois. 

13. Luultavaa on, että korkein oikeus ei myönnä syyttäjille valituslupaa. Valitusluvan myöntämiselle ei tosin olisi estettä, sillä kysymys näyttö- tai tuomitsemiskynnyksen korkeudesta on osin oikeuskysymys, josta valituslupa voidaan myöntää ennakkopäätösperusteella. Jos valituslupa myönnetään ja valitus siis tutkitaan, voidaan odottaa, että korkein oikeus vahvistaa hovioikeuden tuomion lopputuloksen. Korkein oikeus ei todennäköisesti toimittaisi asiassa suullista käsittelyä - käräjäoikeus ja hovioikeus ovat pitäneet pääkäsittelyn yhteensä jo neljä kertaa - vaan tarkastelisi tapausta yksinomaan kirjallisen aineiston perusteella.

14. Usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden lausunnoissa (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä lainkaan tutkittavakseen tai tekee näin vain erittäin harvoin. Väite ei kuitenkaan pidä sellaisenaan paikkaansa. Korkeimman oikeuden ennakkopäätökset koskevat kyllä suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin aika usein tutkittavakseen tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Tällaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20, 2013:27 ja KKO 2013:77 selostetut asiat. 

15. Blogijutussa nro 718/15.4.2013 kommentoin KKO:n ratkaisua 2013:27, joka koski ns. Kolkonjärven murhajuttua, jossa oli kysymys nimenomaan näytön arvioinnista ja tuomitsemis- tai näyttökynnyksestä.  Ratkaisua KKO 2013:77 taas olen käsitellyt blogikirjoituksessa nro 791/24.10.2013. Kyseinen tapaus koski lapsen pahoinpitelyä ja siinä oli jo KKO:n ratkaisuotsikon mukaan kysymys nimenomaan näytön arvioinnista. 

16. Todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, 1) todisteiden näyttörvon määrittäminen ja 2) näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäinen vaihe koskee juridista eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, jossa tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä sen ylittyminen edellyttää.

874. Oikeusjutun kunniakas päätös

1. Ulvilan murhajutun käsittely alkoi Vaasan hovioikeudessa tänään. Istuntoja pidetään myöhemmin myös Porissa.  Anneli Auer vastaa murhasyytteisiin oikeudessa jo neljättä kertaa, hovioikeudessa juttu on nyt toista kertaa. Auerin puoliso Jukka Lahti surmattiin kotonaan 1.12.2006.

2. Asian esitutkintaa ja oikeudenkäyntiä on ruodittu tiedotusvälineissä ja oikeusoppineiden lausumissa jo satoja kertoja. Professorikunnasta "päävastuun" myös tämän jutun kommentoinnissa on kantanut tuttuun tyyliinsä Itä-Suomen yliopiston rikos-ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen. Hän on toiminut pitkään myös virallisena syyttäjänä. Tolvasen lausunnot ovat liikkuneet yleisellä tasolla eikä niistä ole ilmennyt mitään uutta ja ihmeellistä. Hänen lehtilausumansa ovat jääneet ihmettelyn ja päivittelyn tasolle. Mutta ihmekös tuo, sillä Tolvasta ovat jututtaneet lähinnä iltapäivälehdissä uraansa aloittelevat nuoret toimittajat. 

3. Tolvanen on viimeksi kertonut tuntemuksistaan eilen MTV:lle antamassaan haastattelussaan. MTV:n nettijuttu on varustettu valokuvilla, joista yksi esittää surmattua Jukka Lahtea, yksi Anneli Aueria ja yksi professori Matti Tolvasta.Tolvanen sanoo lausunnossaan, että "kunniakas päätös Ulvila-jutulle olisi, jos se päättyisi tähän syksyyn". Kunniakkaalla päätöksellä Tolvanen sanoo tarkoittavansa sitä, että hovioikeuden tuomio jäisi lopulliseksi ja etteivät syyttäjät tai puolustus edes valittaisi korkeimpaan oikeuteen, oli tuomio Vaasan hovoikeudessa mikä tahansa.

4. Näkyy selvästi, että monien muiden lakimiesten ohella myös professori Tolvasen mitta alkaa olla täysi eli hän on kyllästynyt koko Ulvila-juttuun. On toki poikkeuksellista, että yhtä ja samaa murhajuttua pitää käsitellä eri oikeusasteissa useita kertoja ja "kierroksia", Ulvila-jutussa ollaan nyt jo neljättä kertaa oikeussalissa ja otetaan vastaan yhä uudelleen samaa näyttöä. Tolvanen varoittelee myös riskeistä, joita todistajien kuulemiseen moneen kertaan samoista asioista liittyy. Tolvanen kertoo tuntevansa ihmismielen, joka on sellainen, että mitä useammin ihmistä kuullaan, sitä hanakammin ihmisen mieli korjaa jo alun perin vajaita mielikuvia.

5. Tolvanen varoittelee - näin hän on tehnyt Ulvila-jutun tiimoilta usein ennenkin - että juttua ei ole enää minkäänlaista tarvetta käsitellä korkeimmassa oikeudessa, "koska jutussa on kyse puhtaasti näyttökysymyksistä". Tolvanen on väittänyt aiemminkin, että korkein oikeus (KKO) ei käytännössä "juuri koskaan" edes anna valituslupaa jutuissa, joissa on kysymys vain näytöstä ja sen arvioinnista.

6. Viimeksi mainittu väite ei kuitenkaan pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Asia on päinvastoin niin, että korkein myöntää yllättävän usein valituslupia varsinkin rikosjutuissa ja erityisesti henkirikosasioissa, joissa on kysymys "vain" näytön arvioinnista. Katsoin juuri äsken Finlexistä korkeimman oikeuden ennakkopäätösten osalta, kuinka monessa tapauksessa KKO on antanut valitusluvan ja julkaissut prejudikaatin jutuissa, joissa on vielä ylimmässä oikeusasteessa ollut kysymys näytön arvioinnista. Hakusanalla näytön arviointi löytyi peräti sata KKO:n (100) ennakkopäätöstä, joista useimmat ovat rikosjuttuja ja monet niistä nimenomaan henkirikostapauksia. 

7. Matti Tolvasen väite, jonka mukaan korkein oikeus ei juuri koskaan myönnä valituslupaa näytön arviointia koskevissa tapauksissa, ei siis pidä paikkaansa. Toivottavaa toki olisi, että Vaasan hovioikeuden Ulvila-jutussa antama tuomio olisi niin hyvä ja laadukas, että tapauksen tutkiminen KKO:ssa ei olisi enää tarpeen.

8. Korkein oikeus on käytännössä ennakkopäätöstuomioistuin, joka keskittyy  oikeuskysymyksiin ja sellaisten asioiden tutkintaan, joissa on kysymys lain soveltamisesta. Toisaalta näyttö- ja oikeuskysymyksiä ei voida aina erottaa toisistaan, mikä on osaltaan johtanut siihen, että korkeimmassa oikeudessa voidaan ottaa tutkittavaksi ja myöntää valituslupia tapauksissa, joissa on tosiasiallisesti kyse "vain" tai "lähinnä" näytöstä ja sen arvioinnista. 

9. Tulisi muistaa, että tuomioistuimessa tapahtuva näyttökysymyksen ratkaiseminen jakautuu kahteen eri vaiheeseen, eli 1) todisteiden näyttöarvon punnintaan (varsinainen todistusharkinta) ja 2) näytön riittävyyttä koskevaan päätöksentekoon. Näyttöratkaisu sisältää sekä todisteiden näyttöarvoa että näytön riittävyyttä koskevat tuomareiden kannanotot. Ensiksi mainitussa vaiheessa on kysymys tosiseikoista, jälkimmäisessä taas oikeuskysymyksestä eli lain soveltamisesta. Riittävyysarvioinnissa tuomioistuin vertaa todistusharkinnassa saavutetun teeman eli asianosaisen faktaväitteen todennäköisyysastetta siihen, millaista todistusvoimaa laki todisteilta vaatii, jotta näyttökynnys ylittyisi. Näyttökynnys voi vaihdella ja on rikosjutuissa korkeampi kuin riita-asioissa. Näytön riittävyyden arvioinnissa on kyse normatiivisesta ilmiöstä, jota ei tulisi sekoittaa "yhdeksi möykyksi" yksittäisten todisteiden arvioinnin kanssa. Korkein oikeus on myöntänyt valituslupia juuri näytön riittävyyttä koskevissa tapauksissa. Sellaisesta on kysymys myös Ulvila-jutussa.

10. Millainen olisi sitten Ulvila-jutun tai yleensä oikeusjutun "kunniakas" päätös? Professori Matti Tolvanen ei näytä asettavan - ainakaan Ulvila-jutussa - oikeusprosessille muuta vaatimusta kuin että hovioikeuden tuomio olisi lopullinen eli asianosaiset eivät enää valittaisi" hovoikeuden tuomiosta, olipa se sitten millainen tahansa.

11. Mutta eihän asia toki noin yksinkertainen ole.  Oikeudenkäynti ei ole kunniakas pelkästään sillä perusteella, että tuomio jää lopulliseksi, siis täysin menettelyn tai tuomion laadusta riippumatta. Valitusoikeus on osa oikeusturvaa eikä asianosaisia voida "arvovaltaisilta tahoilta", esimerkiksi professorikunnassa, kehottaa saati kieltää valittamasta ylempään oikeusasteeseen sillä perusteella, että asiaa on jo käsitelty liian kauan.  Oikeusprosessin pitkittyminen johtuu Ulvila-jutussa asian käsittelyyn osallistuneiden viranomaisten virheistä, ammattitaidon riittämättömyydestä ja tutkinnan kohtuuttomasta viivyttelystä. 

12. Vaikka Matti Tolvanen näyttää unohtavan, niin oikeudenkäynnille ja tuomioistuimen ratkaisulle (tuomiolle) pitää toki asettaa tiettyjä laatuvaatimuksia, jotta prosessia ja ratkaisua voitaisiin sanoa hyväksi ja kunniakkaaksi. Prosessi ei ole kunniakas vain siksi, että sitä ei enää jatketa. Jotta asianosaiset ja myös rikosjutun syytetty voisivat tyytyä tuomioon, on edellytettävä, että prosessi on kaikin puolin tasapuolinen, reilu ja oikeudenmukainen ja että myös puolustukselle varataan asianmukainen tilaisuus tulla kuulluksi, esittää todisteita ja ajaa asiaa. 

13. Esimerkiksi Ulvila-jutun syyttäjien lehdissä kerrottu vihjailu, jossa puolustuksen todistajaksi nimeämää ja väitetyn ulkopuolisen tekijän tunnustamisesta kertovaa henkilöä uhkaillaan jo ennen hovioikeuskäsittelyn alkamista mahdollisella perätöntä ilmiantoa koskevalla rikosilmoituksella ei ole minusta reilua ja kunniakasta.

14. Lisäksi tapa, jolla hovioikeus tulee aikanaan perustelemaan antamansa tuomion, on oikeusprosessin asianmukaisuuden ja reiluuden kannalta ratkaisevassa asemassa. Ulvila-prosessille saadaan kunniakas lopputulos, jos hovioikeuskäsittely on tasapuolinen ja asianmukainen ja jos hovoikeus onnistuu perustelemaan tuomionsa ymmärrettävästi, seikkaperäisesti ja todistusoikeuden oppeja hallitsevalla tavalla. Hovioikeuden kokoonpanoon näyttää tälläkin kerralla kuuluvan päteviä tuomareita, joten voimme jäädä luottavaisin mielin seuraamaan asian käsittelyä ja odottamaan jutussa annettavaa tuomiota.

812. Tuomareiden perusosaamisessa vakavia puutteita

1. Satakunnan käräjäoikeuden Ulvila-jutun tuomion perustelut osoittivat, että tuomioistuinten todistusharkinnassa (näytön arvioinnissa) ja tuomion perustelemisessa on pahoja puutteita ja virheitä. Todistusharkintaa ei osata tai väliteä jäsentää ja analysoida huolellisesti, oleellisia seikkoja ja todisteita ei osata erotella epäolennaisista, tuomioistuin ei tiedä, mitä sanonta "varteenotettava (järkevä) epäily" itse asiassa tarkoittaa ja tuomion perusteluista, joissa esitettyä näyttöä kyllä selostetaan (täysin turhaan) kymmeniä sivuja ummet ja lammet, ilmenee, että yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön arviointi on puutteellista ja yksipuolista ja kaiken huipuksi tuomion perustelut saattavat olla "yhtä mössöä", josta argumentoinnin punaista lankaa on hyvin vaikea löytää.

2. Viime viikon lopulla annetuista kahdesta KKO:n ratkaisusta, joissa on kysymys näytön arvioinnista seksuaalirikosjutuissa (KKO 2013:96 ja 97), ilmenee, että vaikeita näyttökysymyksiä ei perustella alemmissa tuomioistuimissa riittävän huolellisesti ja jäsennellysti. Todistusharkinnassa saatetaan melskata yksinomaan faktojen ja todisteiden kimpussa, mutta näytön arvioinnissa ei kiinnitetä riittävää huomiota kokemussäänntöihin eikä hoksata, että näytön riitävyyden arvioinnissa on kysymys ao. oikeusnormien tulkinnasta. Näytön arvioinnin loppukaneetiksi lätkäistään ikään kuin vanhasta muistista tai muodon vuoksi fraasi "ei jää varteenotettavaa epäilyä", mutta ei ymmärretä eikä välitetä selvittää, mistä mainitussa lauseessa oikeastaan on kysymys eli mitä mainittu epäily on ja miten se suhtautuu muuhun näytön arviointiin. Hypoteesimetodia, josta varteenotettavan epäilyn arviointi on osa, ei tunneta lainkaan.

3. Kaiken huippuna on tänään annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2013:98, josta ilmenee, että myös tuomarin prosessinjohdossa on pahoja puutteita, myös hovioikeudessa! Tuomarit ovat kyllä omasta mielestään kysyvinään asianosaislta epäselvää asiaa, mutta tekevät sen niin vaisusti ja ympäripyöreästi, ettei asianosainen itse edes hoksaa, mitä tuomarit ajavat takaa ja missä takoituksessa! Toisin sanoen tuomarin prosessinjohto, josssa informointi ja kysymykset ovat ratkaisevassa roolissa, on aivan liian "nynnyä" ja varovaista. 

4. Vaikka laissa on annettu säännöksiä prosessinjohdon tarkoituksesta ja sisällöstä, niitä ei läheskän aina noudateta, vaan tuomarit heittäytyvät passiivisiksi ja vain "urahtelevat" jotain asianosaisille  käsittämätöntä korokkeeltaan ja tuomarinpöytänsä takaa. Kuten korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan katsonut, tuomioistuimella on velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus (muun muassa KKO 2012:18 kohta 7, KKO 2010:40 kohta 18, KKO 2010:9 kohta 5). Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ja edellä mainituista Korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenevin tavoin tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia siitä, ettei tuomioistuimelle ja oikeudenkäynnin asianosaisille jää epäselväksi, mitä asianosaiset yhtäältä vaatimuksillaan ja toisaalta niihin antamillaan vastauksilla tarkoittavat. 

5. On huomattava, että tuomioistuimen velvollisuutena on, kuten KKO on tänään antamassaan päätöksessä todennut, kyselymahdollisuuttaan käyttäen selventää asianosaisten vaatimuksiin liittyvät epäselvyydet myös silloin, kun vaatimus kohdistuu rikosasian vastaajaan eli syytettyyn. Tuomioistuimen on tällöin turvattava vastaajan puolustautumismahdollisuudet varaamalla tälle riittävästi aikaa vastata täsmennettyihin vaatimuksiin.Syytetty ei siis ole tässä suhteessa missään erityisasemassa tai "suojelun" tarpeessa. Eri asia on, jos tuomari tähtäisi prosessinjohdollaan siihen, että syytteen tueksi esitettäisiin uutta näyttöä, sellainen prosessinjohto on kiellettyä. 

6. Ratkaisussa KKO 2013:98 selostetussa tapauksessa juttu on jouduttu palauttamaan lähes koko laajuudessaan takaisin hovoikeuteen, kun hovioikeuden tuomarit olivat laiminlyöneet asian selvittämiseksi tarvittavan prosessinjohdon ja kyselyvelvollisuutensa.

7. Kaikki nämä tapaukset ja ratkaisut sekä monen monet aiemmin sattuneet tapaukset, joista osaa on tässä blogissa käsitelty, osoittavat selvääkin selvemmin, millaisia vakavia puutteita meillä jatkuvasti ilmenee kaikkein olennaisimmissa tuomarin tehtäviä koskevissa kysymyksissä. Olen itse aina korostanut, myös tuomarina toimiessani, että tuomarin tärkeimmät tehtävät prosesissa ovat a) prosessinjohto, nimenomaan aineellinen prosessinjohto, ja b) tuomion perusteleminen. Niihin tuomarin pitäisi erityisesti keskittyä. Jos näissä kohdissa on vakavia puutteita, kuten edellä mainituista tapauksista ilmenee, niin silloin on kyllä piru merrassa! Uhattuna ei ole vain yhden Anneli Auerin vaan myös hyvin monen muun ihmisen oikeusturva.

8. Miten saada hyvä tuomarintyö kunniaan ja takaisin oikeille raiteille? Kas, siinäpä kysymys, jota kannattaa miettiä ja sulatella myös joulunpyhien aikaan. Korkein oikeus kyllä osaa asiat, mutta miksi kymmenet ennakkopäätökset esimerkiksi näytön arvioinnista, prosessinjohdosta ja tuomion perustelemisesta eivät "uppoa" ja tehoa käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomareihin vaan valuvat kuin vesi hanhen selästä? Jos ennakkopäätösten oikeusohjeita ja opastusta ei käytännössä noudateta, menevät prejudkaatit kyllä suurimmaksi osaksi hukkaan. 

791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa. Selvitystaakka

1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.

2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli  todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä  ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.

3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.

4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta. 

KKO 2013:77

5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän  menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.

6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta. 

7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?

8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet.  Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.

9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.

10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?

11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.

12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa  Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä  selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.

13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.

14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti  tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.

15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.

788. Ex-hiihtäjille lievä rangaistus väärästä valasta

1. Helsingin käräjäoikeus antoi eilen tuomionsa kolmea entistä huippuhiihtäjää eli Jari Isometsää, Janne Immosta ja Harri Kirvesniemeä koskevassa perätöntä lausumaa (väärää valaa) koskevassa rikosjutussa. Käräjäoikeus tuomitsi kaikki kolme syytettyä kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, koetusaika päättyy 15.5.2015. 

2. Käräjäoikeuden tuomio liittyy todistajanlausuntoihin, jotka hiihtäjät antoivat dopingoikeudenkäynnissä vuonna 2011. He vakuuttivat tuolloin tietämättömyyttään kiellettyjen aineiden käytöstä. Käräjäoikeuden tuomion mukaan Kirvesniemi, Isometsä ja Immonen ovat kuitenkin kaikki käyttäneet kiellettyjä aineita ja he olivat salanneet tämän tahallaan, kun heitä kuultiin oikeudessa todistajina. Vuoden 2011 oikeudenkäynnissä neljäs "karpaasi" eli Mika Myllylä myönsi todistajana kuultuna oman kiellettyjen aineiden käyttönsä. 

3. Väärän valan jutussa Kirvesniemi ja Isometsä kiistivät syytteet loppuun asti. Sen sijaan Janne Immonen myönsi 13.6.2013 oikeuden istunnossa syytteen osin oikeaksi tunnustamalla käyttäneensä uransa aikana epoa ja  kasvuhormonia. Vielä esitutkinnassa ja käräjäoikeuskäsittelyn alussa Immonen oli kiistänyt syytteen.

4. Käräjäoikeuden kansliatuomio - jälleen siis kansliatuomio eli kirjallinen tuomio merkittävässä oikeusjutussa (!) - on pitkä, sillä se käsittää kaikkiaan 51 sivua plus lisäksi tuomiolauselmat. Käräjäoikeus on käyttänyt paljon aikaa ja sivuja etenkin näyttökysymyksen selvittämiseen, kaikkiaan 35 sivua. Ensin käräjäoikeus selostaa kirjallista näyttöä ja henkilötodistelua peräti 27 sivun verran (sivut 8-35). Tämän jälkeen käräjäoikeus arvioi näyttöä erikseen sivuilla 35-43. Näytön riittävyys vaikuttaa kuitenkin lopulta melko selvältä asialta. Miksi siis näytön selostamiseen on käytetty perusteluissa mainitut 27 sivua? Palaan tähän kysymykseen kirjoitukseni loppupuolella.

5. En puutu näyttökysymyksen arviointiin tässä tarkemmin. Tuomion jälkeen Isometsä ja Kirvesnimi ovat ilmoittaneet pitävänsä käräjäoikeuden tuomiota vääränä. He siis kiistävät edelleen syyllisyytensä ja aikovat ilmeisesti valittaa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

6. Katsotaanpa sitten tuomittuja rangaistuksia. Rikoslain 15 luvun 1 §:ssä säädetään perättömästä lausumasta tuomioistuimessa rangaistukseksi vankeutta enintään kolme (3) vuotta. Lain esitöissä (HE 6/1997 vp. s 26) esitettiin, että perättömästä lausumasta otuomioistuimessa voitaisiin tuomita vankeuden lisäksi vaihtoehtoisesti myös sakkoa. Eduskunnan lakivaliokunta totesi kuitenkin mietinnössään (LaVM 3/1998 vp s. 11), että perätön lausuma tuomioistuimessa on niin vakava rikos, ettei rangaistusasteikkoon ole syytä sisällyttää sakkorangaistusta.

7. Miten rangaistus on mitattava laissa säädetyn asteikon puitteissa? Tämä asia on jätetty tuomioistuimen harkintaan. Rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädetään ainoastaan, että rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

8. Tuomioistuimet eivät käytännössä juurikaan perustele rangaistuksen mittaamista kovinkaan tarkasti. Tässä jutussa käräjäoikeuden ansioksi voidaan lukea se, että tuomarit ovat nähneet vaivaa rangaistusseuraamuksen perustelemiseksi pro et contra. Oikeus totesi syytettyjen teossa sekä raskauttavia että lieventäviä seikkoja. Yhtäältä käräjäoikeus piti miesten toimintaa "erityisen häikäilemättömänä ja moitittavana", koska valehtelua oli tullut ilmi jo aiemmissa dopingoikeudenkäynneissä. Toisaalta oikeus otti kuitenkin huomioon lieventävänä seikkana sen, että totuuden puhuminen olisi aiheuttanut syytetyille "huomattavan suurta negatiivista ja häpeällistä julkisuutta".

9. Käräjäoikeuden perustelut kuuluvat ko. osin sanatarkasti nän:

Kirvesniemi, Immonen ja Isometsä ovat siten syyllistyneet vakavaan rikokseen, josta voidaan tuomita ainoastaan vankeutta. Kun arvioidaan heidän syyllisyyttään ja teon vahingollisuutta, on otettava huomioon, että he ovat antaneet perättömän lausuman oikeudenkäynnissä, jossa on käsitelty myös maastohiihdossa kiellettyjen aineiden käyttöön liittyneiden valmentajien ja urheilijan menettelyä, jossa nämä syytteiden mukaan ovat asianosaisina aiemmassa oikeudenkäynnissä erehdyttäneet Helsingin käräjäoikeutta, Helsingin hovioikeutta ja Korkeinta oikeutta ja näin aiheuttaneet asianomistajille taloudellisen vahingon tai sitä vastaavan välittömän taloudellisen vahingon vaaran. Kaksi tämän asian vastaajista on tuomittu syytteiden mukaan törkeistä petoksista. Käräjäoikeus katsoo, että Kirvesniemen, Immosen ja Isometsän menettely on aiemmat tapahtumat ja asian viitekehys huomioon ottaen ollut erityisen häikäilemätöntä ja moitittavaa, mikä puoltaisi sitä, ettei vankeusrangaistusta mitattaisi ainakaan rangaistusasteikon alapäästä vaan tällä perusteella kysymykseen tulisi yli yhden vuoden mittainen vankeusrangaistus.

Toisaalta lain esitöiden (HE 6/1997 vp. s 27) mukaan tavanomaista lievempää rangaistusta voivat puoltaa perättömän lausuman tekijän vaikuttimet. Vaikkei kysymys olisikaan rikoslain 13 §:n 2) kohdan rajoitussäännöksessä, jonka mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä ei sovelleta, jos totuudessa pysyminen on ollut mahdotonta ilman vaaraa joutua vastuuseen omasta rikoksesta tai siihen rinnastettavasta lainvastaisesta teosta, mainituista tilanteista, tekijään on saattanut vaikuttaa niitä lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Tällainen vaikutin on kyseessä muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Tällaiset seikat voivat olla monenlaisia. Esimerkkeinä voidaan mainita pitkään lainkuuliaista elämää viettäneen henkilön menneisyydessä saama rangaistus rikoksesta, mielisairaalassa saatu hoito taikka terveydentilaan tai seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvät korostetusti henkilökohtaiset asiat.

Käräjäoikeus katsoo, että Kirvesniemelle, Immoselle ja Isometsälle rangaistusta mitattaessa tulee ottaa huomioon se, että he ovat antaneet perättömän lausumansa tilanteessa, jossa heillä on ollut edellä mainittu rajoitussäännöksessä mainittuja tilanteita lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Heidät on kutsuttu todistamaan asiassa, jossa he ovat tienneet, että puhumalla totuudenmukaisesti asioista, he aiheuttavat entisinä huippuhiihtäjinä itselleen häpeällisen ja mandollisesti huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulon, joka olisi saanut huomattavan suurta negatiivista ja häpeällistä julkisuutta. Käräjäoikeus on ottanut tämän seikan huomioon rangaistusta mitatessaan rangaistusta lieventävänä seikkana.

Näillä perustein käräjäoikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus Kirvesniemelle, Immoselle ja Isometsälle, joita ei ole aiemmin rikoksista rangaistu, on kuuden kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.

10. Käräjäoikeuden perustelut syytettyjen toiminnan häikäilemättömyyden ja moitittavuuden osalta tuntuvat oikeilta. Sen sijaan olen epäileväinen sen suhteen, kelpaavatko käräjäoikeuden mainitsemat lieventävät seikat todella rangaistuksen lieventämisen perusteiksi. Minusta näyttää hieman siltä, että ne samat seikat, jotka ovat oikeuden mielestä osoittaneet teossa erityistä häikäilemättömyttä ja moitittavutta, ovat toisaalta päteneet rangaistuksen lieventämisperusteina. 

11. Voidaan kysyä, onko käräjäoikeus ymmärtänyt täysin oikein sen, mitä hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 27) lausutaan tekijän vaikuttimista ja seikoista, jotka oikeuttavat tavanomaista lievemmän rangaistuksen tuomitsemiseen. Ymmärrettävällä vaikuttimella tarkoitetaan lakiesityksessä seikkaa, joka on olemassa muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Mitä tässä yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan "häpeällisellä seikalla"? Lakiesityksessä ei ole nähdäkseni tarkoitettu, oikeudenkäynnissä todistusteeman asemassa olevaa seikkaa, vaan sillä on tarkoitettu sellaista muuta seikkaa tai asiaa, joka ei liity varsinaisesti oikeudenkäynnin kohteena olevaan asiaan eli esimerkiksi rikolliseen tekoon, vaan tulee ilmi vasta todistajan kertomuksesta. Isometsä, Kirvesniemi ja Immonen, joita oli Lahden MM-kisoista 2001 lähtien epäilty julkisuudesta epon käytöstä, olivat kuitenkin vuoden 2011 oikeudenkäynnissä salanneet todistusteemana olevan seikan eli jutun keskiössä olleen oman ja muiden maajoukkuehiihtäjien dopingin käytön. Toki tämä on selitys ja motiivi sille, miksi miehet valehtelivat, kun heitä kuultiin todistajina. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole sellainen hyväksyttävä ja em. lakiesityksen perusteluissa tarkoitettu vaikutin, joka oikeuttaisi perättömästä lausumasta tuomittavan rangaisuksen lieventämiseen. 

11a. Käräjäoikeus on ajatellut, että kertomalla totuuden vuoden 2011 oikeudenkäynnissä kolmikko olisi saanut osakseen merkittävää negatiivista julkisuutta. Näinköhän kuitenkaan on? Minusta voitaisiin ajatella, että jos miehet olisivat kertoneet viimeistään 2011 totuuden, kuten Mika Myllylä -vainaja teki, he olisivat päin vastoin saaneet osakseen kenties jopa myötätuntoa ja kiitokset rehellisyydestään! Nyt Isometsää ei taida juuri kukaan pitää "reiluna Lapin miehenä"!

12. Kun käräjäoikeuden jäseniä ei vakiintuneen käytännön mukaan saatu tuomion antamisen jälkeen haastateltaviksi - juuri tässä tarkoituksessa oikeus todellisuudessa luultavasti juuri antaa kansliatuomion, siis jotta tuomareiden ei tarvitsisi julistaa tuomiota yleisön läsnä ollessa eikä nähdä syytettyjä ja olla "tv-kameroiden ristitulessa" ja toimittajien haasteltavina - haastateltiin kaikilla kotimaisilla tv-kanavilla eilen jutussa syyttäjänä toiminutta viehättävää kihlakunnansyyttäjä Mari Valttia. Hän tuntui suorastaan säteilevän tyytyväisyyttään tuomion johdosta ja korosti korostamasta päästyään, miten oikeus on pitänyt perättömän lausuman antamista oikeudessa, kansankielellä siis "väärää valaa", moitittavana ja vakavana rikoksena. 

13. On selvää, että lain mukaan väärä vala on vakava rikos, mutta minusta olisi tärkeää, että tämä näkyisi nykykäytäntöä selvemmin myös tuomioistuinten tuomioista. Jos perättömästä lausumasta voidaan tuomita vankeutta aina kolmeen vuoteen asti, niin silloin kuuden kuukauden rangaistuksesta voitaisiin päin vastoin päätellä, että ko. konkreettinen teko ei ollut mitenkään "häikäilemätön ja moitittava", vaan päin vastoin jokseenkin tavanomainen tai jopa vähäinen. Uskooko syyttäjä todella, että suuri yleisö pitää käräjäoikeuden nyt tuomitsemaa 6 kuukauden ehdollista rangaistusta riittävän ankarana rangaistuksena ko. "vakavasta rikoksesta"? Miten syyttäjä ajattelee ns. "vanhojen asiakkaiden" tai tulevien potentiaalisten konnien ja heidän apuriensa suhtautuvan käräjäoikeuden rangaistuksen mittaamista koskevaan viestiin? Minusta vähän tuntuu, että nämä tyypit nauravat partaansa ja ajattelevat, että eihän tuollainen muutaman kuukauden ehdollinen vankeus ole oikein mikään rangaistus! Tästä seuraa, että perättömiä lausumia tultaneen antamaan vastaisuudessa etenkin rikosjutuissa entistä useammin. Jos niistä jää kiinni, ei rangaistuksista ole haittaa, koska teoista mitataan aina vain sitä "ehtoollista", ei kunnon kakkua.

14. Olisi voinut odottaa, että syyttäjä olisi vaatinut "hiihtokarpaasien" jutussa syytetyille vähintään yhden vuoden pituista vankeusrangaistusta ja sitäkin ehdottomana eikä ehdollisena tai ilmoittanut sitten jättävänsä rangaistuksen ehdollisuuden tai ehdottomuuden oikeuden harkintaan. Tästä olisi voitu päätellä, että syyttäjä todella pitää kyseistä rikosta vakavana ja moitittavana. Mutta mitä teki syyttäjä? Jutun aiemmista lehtijutuista ilmenee, että syyttäjä Mari Valtti ei pitänyt jutussa "valttikortteja käsissään", vaan tyytyi esittämään rangaistukseksi alun aika vaatimatonta 7 kuukauden ehdollista vankeusrangaisusta. Tästä käräjäoikeus siis vielä tiputti, kuten tapana yleensä on, vielä yhden kuukauden ja mittasi rangaistuksen pituudeksi siis kuusi kuukautta vankeutta. Syyttäjän esittämä rangaistus ei sido tuomioistuinta. Jos syyttäjä on esittänyt tai vaatinut ehdotonta vankeutta, oikeus voi siis tuomita rangaistuksen ehdollisena. Oikeus voi tuomita syytetyn myös syyttäjän esittämää rangaistusta ankarampaan rangaistukseen - siis esimerkiksi esitetyn ehdollisen rangaistuksen sijasta ehdotonta vankeutta. Käytännössä tämä on kuitenkin hyvin harvinaista, niin kuin myös tämän jutun tuomiosta näkyy. 

15. Katsotaanpa sitten vielä hieman käräjäoikeusmenettelyn prosessuaalisia piirteitä. Ensimmäiseksi voidaan ottaa kantaa käräjäoikeuden kokoonpanoon eli siihen, että käräjäoikeus on käsitellyt ja ratkaissut jutun kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpanossa. Lain mukaan pääsäntönä on kuitenkin tällaisissa rikosjutuissa ns. lautamieskokoonpano, johon kuuluu lainoppinut puheenjohtaja ja kolme lautamiestä (OK 2:1.2). Kolmen ammatituomarin kokoonpano (juristikollegio) ilman lautamiesedustusta on lain mukaan poikkeus, joka tulee kysymykseen, jos sitä asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi on pidettävä perusteltuna. Ennen vuotta 2009 lautamieskokoonpano oli normaaleissa rikosasioissa ainoa vaihtoehto, mutta oikeusministeri Tuija Braxin aloitteesta ja valtiontalouden säästösyistä vaihtoehdoksi lakiin hyväksyttiin myös juristikollegio. Vaikka se on lain mukaan poikkeus pääsäännöstä eli lautamieskokoonpanosta, on käytäntö vain "mennyt" lähes kaikissa käräjäoikeuksissa ja kaikissa tapauksissa juristikollegion käyttämiseen. Lautamiesten merkitys lainkäytössä on nykyisn hyvin marginaalista laatua. Lainsäätäjän tarkoitusta eli pääsääntöä  ei käytännössä enää noudateta.

16. Entä sitten tuomion julkistamistapa? Tältä osin on voimassa pääsääntö, jonka mukaan käräjäoikeuden on annettava tuomio julkisesti eli julistettava ratkaisu pääkäsittelyn jälkeen tilaisuudessa, jossa asianosaiset ja yleisö saavat olla saapuvilla. Tästä säädetään rikosasioiden osalta ROL 11 luvun 7 §:n 1 momentissa. Tuomion antaminen kirjallisesti tuomioistuimen kansliassa ns. kansliatuomiona tulee mainitun pykälän 2 momentin mukaan kysymykseen ainoastaan poikkeustapauksissa ja edellyttää, että käsiteltävä asia on ollut laaja tai vaikea ja että tuomioistuimen jäsenten neuvottelu tai tuomion laatiminen sitä vaatii. 

17. Vaikka ko. väärän valan jutussa jutussa on kuultu useita todistajia ja esitetty runsaasti muutakin selvitystä, juttua tuskin voidaan pitää vm. lainkohdassa tarkoitettuna vaikeana tai laajana asiana. Tuomiosta on kyllä tullut laaja, kun siitä on haluttu sellainen "tehdä", mutta tämä johtuu sitä, että tuomioon on kirjattu esitetyn näytön selostusta aivan tarpeettomasti. Laki ei estä kansliassa annettavan tuomion julistamista julkisesti sen jälkeen, kun on tuomio on saatu "kasattua" valmiiksi. Olen yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassani kirjassa "Tuomion perusteleminen" (2010) suositellut käytäntöä, jonka mukaan kansliassa valmiiksi laaditun ja hyvin perustellun tuomion pääkohdat julistetaan julkisesti yleisön ja asianosaisten läsnä ollessa, minkä jälkeen asianosaisilla tai heidän avustajillaan on vielä tilaisuus esittää tuomareille tuomion perusteluja koskevia kysymyksiä. Tämä olisi todellista ja aitoa oikeudenkäynnin julkisuutta. 

18. Muiden maiden oikeudenkäytössä pidetään tärkeänä menettelyä, jossa syytetyillä ja tuomituilla on tilaisuus "nähdä tuomarinsa", eli tuomareiden on kyettävä julistamaan tuomionsa pääkohdat tavallaan "silmästä silmään" asianosaisten läsnä ollessa. Suomessa on sen sijaan tullut tavaksi ja pääsäännöksi kansliatuomion antaminen, vaikka se on lain mukaan poikkeus pääsäännöstä eli tuomion julkisesta antamisesta. Suomessa tuomarit  nähtävästi haluavat luikkia piiloon ja olla poissa julkisuudesta ja asianosaisten ja syytettyjen katseilta silloin, kun ratkaisu annetaan. Tämä on johtanut siihen, että oikeuden kansliahenkilökunta jakaa tuomareiden hengentuotteita kansliasta ja lähettelee niitä sähköpostitse toimittajille. Tällainen menettely ja käytäntö ei toteuta oikeudenkäytön aitoa julkisuutta. Toimittajakunta, myös Oikeustoimittajat ry., näyttää kuitenkin hyväksyneen kyseisen salamyhkäisen toimintatavan mukisematta, sillä säästäähän se toki myös toimittajien vaivannäköä, kun heidän ei tarvitse marssia oikeuteen kuulemaan tuomion julistamista. Tähän liittyy vielä se omituisuus, että mediassa ei juuri koskaan mainita sanallakaan tuomion antaneen oikeuden kokoonpanoa eli sitä, ketkä tuomarit ovat tuomion takana. Tuomareiden nimien mainitseminen mediassa näyttää olevan samanlainen tabu kuin rangaistukseen tuomittujen henkilöiden nimien ilmoittaminen/salaaminen tavallisissa rikosasioissa. 

19. Tulkoon nyt edes näin sosiaalisessa mediassa kerrotuksi, että ko. käräjäoikeuden tuomio on annettu kokoonpanossa, johon ovat kuuluneet käräjätuomarit Eero Nikkarinen (puheenjohtajana), Petri Voima ja Veera Snellman.

20. Kolmatena kohtana, jonka osalta käräjäoikeus ei ole myöskään noudattanut laissa säädettyä pääsääntöä, on pakko mainita pääkäsittelyn päättymisen jälkeen kulunut pitkä aika siihen, kun tuomio eilen annettiin. Pääkäsittely päättyi 20. kesäkuuta, mutta tuomio annettiin vasta noin neljä kuukautta myöhemmin. Mitä laki tästä asiasta sanoo? ROL 11 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan pääsääntönä on, että käräjäoikeuden on annettava kansliatuomio 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Poikkeuksena tästä  säädetään, että jos asia on niin hankala tai laaja, ettei mainittu 14 päivän määräaika riitä, kansliatuomio voidaan antaa myöhemminkin, mutta kuitenkin "niin pian kuin mahdollista".

21. Vaikka lähdettäisiin siitä, että ko. juttu on ollut sen verran laaja, ettei tuomiota ole voitu kohtuudella saada valmiiksi laissa säädetyssä 14 päivän määräajassa, on tuomion laatimiseen käytetty neljän kuukauden aika toisaalta aivan liian pitkä; tuomio olisi pitänyt kyllä saada valmiiksi kuukauden kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Pääkäsittelyn päättyminen on ajoittunut - tai luultavasti tarkoituksellisesti ja sopivasti ajoitettu - juuri lomakauden alkuun (20.6.), mutta tuomareiden vuosilomat tai niiden päällekkäisyys ei voi olla sellainen pätevä syy, joka oikeuttaisi oikeusistuimen pidentämään määräaikaa  merkittävällä tavalla. Jutun käsittelyaikaulu tulisi laatia alun perin sellaiseksi, etteivät lomat tms. syyt aiheuttaisi juttujen käsittelyn kohtuutonta pidentymistä. Ko. asiassa esitutkinta valmistui ja asia lähetettiin syyttäjälle 20.12.2012, syytteet nostettiin 8.5.2013. Laissa mainittu pääsääntö eli 14 päivää on otettu lakiin turvaamaan oikeudenkäynnin välittömyyttä, millä erityisesti jutuissa, joissa otetaan vastaan laajaa henkilötodistelua, on tärkeä merkitys. Henkilötodisteiden arviointi on ollut prosessin keskiössä myös nyt esillä olevassa jutussa. Todistelun välittömyyden turvaaminen olisi siten edellyttänyt kansliatuomion antamista mahdollisimman joutuisasti.

22. Käräjäoikeuden kerrottu menettely ei ole kuitenkaan mitenkään harvinaista, vaan se näyttää muodostuneen esimerkiksi juuuri Helsingin käräjäoikeudessa pikemminkin säännöksi. Ts. kansliatuomioiden antamista lykätään tilannetta asianosaisten kannalta juurikaan ajattelematta kuukausikaupalla. Kaikkein räikeimmistä määräajan ylityksistä on kanneltu useita kertoja sekä oikeusasiamiehelle että oikeuskanslerille, mutta nämä ylimmät laillisuusvalvojat tuntuvat ymmärtävän, eivät kantelijoiden näkemyksiä, vaan käräjäoikeuksien ja käräjätuomareiden selityksiä jutturuuhkista yms. epäolennaisista seikosta niin hyvin, ettei minkäänlaista korjausta ko. epäkohtaan ole saatu. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri voivat tosin lausua vienon käsityksensä, jonka mukaan tuomio olisi pitänyt saada aikaiseksi ja annetuksi hieman joutuisammin. Kuten kaikki tietävät, tällaisilla pelkillä käsityksillä ei ole saatu tätä kuten ei monia muitakaan tuomioistuimissa havaittuja epäkohtia kuriin ja pois kitketyiksi.

23. Summa summarum. Käräjäoikeus on siis  kolmessa eri kohdassa poikennut laissa mainitusta pääsäännöstä ja noudattanut sen sijaan poikkeussääntöä. Nämä kohdat ovat 1) käräjäoikeuden kokoonpano, 2) tuomion julkistamistapa ja 3) kansliatuomiolle laissa asetetun määräajan noudattaminen. Se, miksi näin on tehty, ei ilmene tuomiosta tai sen perusteluista. Selitys, jonka mukaan käytäntö vain on "yleensä" luisunut tai mennyt tällaiseksi, ei oikein kelpaa. Jos käytäntö on todella "mennyt tuollaiseksi", niin silloin käräjäoikeuksien laamannien ja hovioikeuden presidenttien pitäisi kyllä puuttua kiireen vilkkaan asiaan ja pyrkiä samaan epäkohtiin korjausta.

24. Tämän lisäksi käräjäoikeuden tuomioon sisältyy vielä yksi omituisuus, joka saattaa myös mukailla "vallitsevaa käytäntöä" (lähinnä Helsingin käräjäoikeudessa), mutta jossa ei kuitenkaan ole noudatettu lain kirjainta eikä lainsäätäjän tarkoitusta. Kuten jo edellä kappaleessa 4 ohimennen mainitsin, käräjäoikeus on panostanut tuomion laadinnassa paljon aikaa ja vaivaa näyttökymysten selostamiselle ja perustelemiselle. Näytön arviointi tuomion sivuilla 35-43 näyttää aivan asianmukaiselta pohdinnalta pro et contra, jossa on siis huomioitu ja arvioitu myös puolustuksen syytettä vastaan esittämää näyttöä. Mutta miksi näytön ja erityisesti todistajien ja syytettyjen kertomusten selostamiselle on uhrattu peräti 27 sivua (sivut 8-35)? Tätä on vaikea käsittää. 

25. Laki eli OK 21 luku lähtee siitä, että jutussa kuultujen todistajien ja asianosaisten todistelutarkoituksessa esittämiä kertomuksia ei merkitä pöytäkirjaan, kuten aikaisemmin eli ennen alioikeusuudistusta tapahtui. Todistajien, asiantuntijan sekä todistelutarkoituksessa kuullun tai muun henkilön kuulustelu on sen sijaan taltioitava äänittämällä kertomus (OK 21:6). Tällä uudistuksella on pyritty, paitsi järkevöittämään yleensä oikeudenkäyntiä, turvaamaan todistelun välittömyyttä, millä puolestaan on tärkeä merkitys todistelun arvioinnissa. Tarkoituksena on, että henkilötodistelun arviointi tapahtuu välittömästi oikeuden istunnossa suullisesti esitettyjen kertomusten perusteella, ei siis pöytäkirjaan kirjattujen ja tuomarin myöhemmin pöytäkirjasta lukemien kertomusten tai rikosasiassa esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen kertomusten perusteella. Jos tuomiota tehtäessä on tarpeen palauttaa mieleen, mitä esimerkiksi todistaja on jostakin seikasta tai yksityiskohdasta kertonut, niin äänitetty kertomus voidaan kuunnella tarpeelliselta osin.

26. Kun todistajien tai asianosaisten kertomuksia ei enää kirjoiteta pöytäkirjaan, niin osa tuomareista on miettinyt asian tykönänsä ilmeisesti niin, että selostetaanpa todistajien ja syytettyjen kertomukset sitten tuomiossa mahdollisimman tarkasti!  Toisin sanoen tuomio on korvannut aiemmin käytössä olleen pöytäkirjan, eli se, mikä ennen kirjattiin pöytäkirjaan, merkitään nykyisin tuomioon. Tämä on tietenkin epätarkoituksenmukaista menettelyä ja turhaa työtä, eikä laki tai sen esityötkään tällaista menettelyä edellytä. Laki edellyttää näytön arviointia eli sitä, että tuomion perusteluissa kerrotaan (pro et contra -tyyliin), "millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä" (ROK 11:4.1). Näytön selostaminen ei ole tuomion perustelemista eikä näytön arviointi edellytä näytön pöytäkirjamaista eli pikkutarkkaa selostamista tuomion perusteluissa. Perusteluissa on tarpeen vain poikkeustapauksissa selostaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi sitä, mitä joku todistaja on jostakin yksityiskohdasta sanatarkasti kertonut. Selvää on, että tuomion laatiminen ja valmiiksi saattaminen kestää kauan - tässä tapauksessa siis neljä kuukautta -  jos tuomion kirjoitetaan jokaisen oikeudessa kuullun asianosaisen ja todistajan kertomukset mahdollisimman tarkasti.

27. Summa summarum: Tuomioistuinten lainkäytöstä löytyy paljon kehitettävää, jos oikeuden toimintapoja ja päätöksiä raaputtaa hieman pintaa syvemmältä!

675. Hovioikeuden Järvilehto-tuomion perustelut osin ristiriitaiset, KKO myöntänee syyttäjälle valitusluvan

Ateneumissa on näyttely "symbolistinen maisema"... 


1.Turun hovioikeus hylkäsi tänään Jyrki Järvilehtoa vastaan ajetun syytteen juopottelukaverinsa törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä rattijuopumuksesta. Käräjäoikeus oli sen sijaan tuominnut Järvilehdon yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

2. Pitänee palata asiaan tarkemmin, kun olen tutustunut hovioikeuden tuomion perusteluihin. Niiden katkelmien mukaan, joita olen iltapäivälehtien verkkosivuilta lukenut, hovioikeuden perustelut eivät kaikilta osin vakuuta. Erityisesti hovioikeuden julkilausuma moite esitutkinnan puutteellisuuksista ja niiden vaikutuksista näytön arvioinnissa ihmetyttää. 

3. Ei ole suinkaan mitenkään epätavallista, että rikosjutussa esitetään puolin ja toisin lisänäyttöä vielä hovioikeudessa. Laki ei sitä kiellä. Pääpointti on tässä tapauksessa, ettei se, että puolustus tuo hovioikeudessa esiin uutta syytettä vastaan puhuvaa näyttöä, voi tietenkään, toisin kuin hovioikeuden enemmistö näyttää katsoneen, sinänsä heikentää syyttäjän esittämän näytön painoarvoa! Tässä suhteessa hovioikeus näyttäisi menevän perusteluissaan oudolla tavalla metsään.

4. Iltapäivälehtien pysyvä pika-asiantuntija professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta pitää todennäköisenä, että Jyrki Järvilehdon vapauttava tuomio jää pysyväksi. Jutun syyttäjä nimittäin harkitsee valitusluvan hakemista korkeimmasta oikeudesta. Tolvanen epäilee, ettei lupa heltiäisi. Tolvasen mukaan jutussa on puhtaasti kyse siitä, miten näyttöä pitää arvioida. Hän sanoo, että KKO:sta saa aniharvoin valituslupaa tällä perusteella.

5. Todellisuudessa valitusluvan myöntäminen mainitunlaisessa todistusharkintaa koskevassa asiassa ei ole kuitenkaan niin harvinaista, että voitaisiin sanoa, että valituslupaa heltiäsi vain "aniharvoin". Kun olen seurannut  lähes 40 vuoden aikana KKO:n ratkaisukäytäntöä ja valituslupien myöntämistä, olen voinut panna merkille, että KKO myöntää keskimäärin ainakin pari kolme kertaa vuodessa valitusluvan sanotulla perusteella.

6. Minusta Järvilehdon tapauksessa valitusluvan myöntämisen edellytykset ovat olemassa. Näyttökysymys on todella merkittävä, joten alempien tuomioistuinten oikeuskäytännön ohjaamiseksi olisi perusteltua saada tässä tapauksessa valituslupa ja KKO:n rakaisu olipa tuomion lopputulos sitten langettava tai vapauttava.

7. Myös se, että alempien oikeusasteiden tuomiot ovat menneet asiassa ristiin, eli jutussa on päädytty erilaiseen lopputulokseen, ja että myös hovioikeudessa yksi tuomari oli Järvilehdon tuomitsemisen kannalta, puoltaa tietenkin valitusluvan myöntämistä.

8. Jatkoa. - Olen nyt lueskellut hovioikeuden enemmistön ja vähemmistön perusteluja. Enemmistön perusteluista saa käsityksen, jonka mukaan syyte olisi kaatunut vajavaisesti suoritettuun esitutkintaan ja puutteelliseen selvitykseen. Enemmistö toteaa, että tutkinnassa on jäänyt "esimerkiksi" tarkemmin selvittämättä, mitä syytettä vastaan tai sen puolesta puhuvaa tietoa veneen rakenteista, niiden mitoista, korkeusasemista ja lujuuksista olisi ollut saatavissa. Sana "esimerkiksi" vierittää epäluuloa muussakin suhteessa esitutkinnan asianmukaisuuden päälle, joten hovioikeuden olisi pitänyt toki tarkemmin mainita, mitä muita puutteita esitutkinnassa mahdollisesti on ollut. Nyt voi saada käsityksen, jonka mukaan koko esitutkinnassa olisi ollut  puutteellinen.

9. Enemmistön mukaan "veneen ja sen rakenteiden sekä henkilöiden liikeratojen merkitys asiassa on tuotu laajemmin esiin vasta hovoikeudessa". Tähän voidaan sanoa, ettei näytön arvioinnin kannalta ole merkitystä, missä oikeudenkäynnin vaiheessa "näyttö laajemmalti" on esitetty, esitutkinnassa, käräjäoikeudessa vai vasta hovoikeudessa, pääasia on, että se esitetään jossakin oikeudenkäynnin vaiheessa. Hovioikeuden em. sanonta vaikuttaa hieman oudolta ja sen merkitys jää hämäräksi. 

10. Ilmeistä on, että hovioikeuden enemmistön mukaan jutussa esitetty näyttö mainituista seikoista ei ole ollut niin kattavaa, että se olisi ylittänyt edes ns. selvittämiskynnyksen. Jos näin olisi asian laita, niin silloin hovioikeuden olisi tullut hylätä syyte perusteilla "näyttö ei ylipäätään riitä" langettavan tuomion antamiseen. Hovioikeus on kuitenkin hylännyt lopputulemassaan syytteen perusteella"syyllisyydestä jää järkevä epäily". Tämä osoittaa hovioikeuden todistusharkintaa koskevassa oikeudellisessa päättelyssä selkeän ristiriidan, mikä panee epäilemään enemmistön koko todistusharkinnan luotettavuutta ja asianmukaisuutta.

11. Hovoikeudessa oli jutussa äänestys 2-1. Enemmistöön kuuluivat hovoikeudenneuvokset Leena Virtanen-Salonen ja Elise Mäki, vähemmistöön, joka olisi siis pysyttänyt käräjäoikeuden langettavan tuomion, puolestaan hovioikeuden jaoston puheenjohtaja hovoikeudenneuvos Lauri Vihervaara. On merkille pantavaa, että esitutkinnan puutteellisuutta arvostellaan ainoastaan hovoikeuden enemmistön lausumassa, tuomari Vihervaara sen sijaan ei moiti esitutkintaa miltään osin. Vihervaara tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että Järvilehdon ja surmansa saaneen Simo Herralan vammat ja niistä annetut asiantijoiden lausunnot osoittavat, että Herralan on täytynyt olla onnettomuuden sattuessa matkustajan paikalla.

12. Enemmistön kantaan näyttäisi vaikuttaneen melko ratkaisevasti yksi pieni yksityiskohta eli Simo Herralan vatsan alueelta löytynyt niin sanottu kaareva vamma, johon on kiinnitetty puolustuksen taholta merkitystä lähinnä vasta hovioikeudessa ja joka enemmistön mukaan ei yhtenä "palana" istu kokonaisvammakuvioon. Tässä yhteydessä viitataan vammoja tutkineen lääkäritodistaja Philippe Lunettan lausuntoon siitä, että ns. kokonaisvammaprofillista ei voida tehdä varmoja johtopäätöksiä sen suhteen, oliko Herrala ollut onnettomuushetkellä kuljettajan vai matkustajan puolella. Tuomari Lauri Vihervaara toteaa tämän johdosta, että todistaja Lunettan sanottu  lausuma koskee vain siinä mainittujen vammojen kokonaisvammaprofiilia eikä heikennä todistajan Herralan päävamman, vatsan printtivamman ja vasemman yläraajan vammojen perusteella tekemää selkeää johtopäätöstä siitä, että Herrala todennäköisemmän vaihtoehdon mukaan on ollut törmäyshetkellä matkustajan puolella. - Vaikuttaisi hieman siltä, että hovioikeuden enemmistö on sivuuttanut Herralan muut vammat ja kiinnittänyt huomionsa vain Herralan vatsavammoihin ja erityisesti edellä mainittuun "kaarevaan" vammaan.

13. Enemmistö ja vähemmistö ovat yhtä mieltä siitä, kuten jutussa kuullut asiaintuntijatodistajat ovat kertoneet, että veneessä olijat olivat jo veneen sillan maatukiin törmäämisen alkuvaiheessa sinkoutuneet veneen rakenteisiiin, joko etukanteen ja siihen liittyvään pulpettiin, ohjauspyörään taikka veneen muihin rakenteisiin ja että Järvilehto ja Herrala olivat tässä vaiheessa saaneet ainakin pääosin heissä todetut vammat. Tuomari Vihervaaran lausuman mukaan asiassa on selvitetty moottoriveneen mitat, syväys ja muut ominaisuudet ja suoritetuissa mittauksissa on todettu etumatkustajien etäisyys ohjauspyörästä ja pulpetista. Katselmuksissa ja todisteeksi annetuista valokuvista oli havaittavissa normaalikokoisen henkilön sijoittuminen etupenkille ja tämän etäisyydet veneen rakentesiiin. Tällä perusteella veneen etupenkillä istuvien liikkeet törmäyksen alkuvaiheessa ovat Vihervaaran mukaan olleet arvioitavissa.

14. Tämä ei ole kuitenkaan riittänyt hovioikeuden enemmistölle, vaan he ovat peränneet tutkinnalta tarkempia tietoja. Enemmistön mukaan veneen rakenteet ja henkilöiden liikeradat törmäyksessä ovat jääneet avoimiksi. Teknisessä tutkinnassa ei ole tehty laskelmia tai rekonstruktiota veneen, sen rakenteiden tai henkilöien liikeradoista törmäyksessä. Näiden tietojen puuttuminen on hovioikeuden enemmistön mukaan johtanut siihen, ettei laskennallista simulaatiota ole pystytty tekemään. Enemmistö toteaa myös, että veneonnettomuuksista ei yleensäkään ole olemassa vastaavanlaisia onnettomuustutkintatuloksia kuin tieliikenneonnettomuuksista. Veneen sisäosan rakenteita ei ole mitattu eikä esimerkiksi rakenteiden korkeutta verrattu Järvilehdon ja Herralan vammojen sijaintiin. Ko. henkilöiden pituus ja ruumiinrakenne ovat olleet enemmistön mukaan hyvin erilaiset, mutta asiantuntijat eivät ole lausuntoja antaessaan ottaneet tämän seikan merkitystä huomioon tehdessään johtopäätöksiä vammojen synnystä.

15. Hieman jopa huvittavalta tuntuu, että vaikka enemmistö viittaa veneessä olleiden henkilöiden erilaiseen pituuteen ja ruuminrakenteeseen, perusteluissa ei kerrota, mitä tämä käytännössä merkitsee, eli kumpi herroista oli toista selvästi pidempi ja rotevampi! Vakavampi asia tässä kohdin on kuitenkin se, onko enemmistö pyrkinyt lähestymään ko. kysymyksiä liian pikkutarkasti ja onko se pannut tästä johtuen arvioinnissaan kenties liiaksi painoa sellaisille yksityiskohdille, joilla itse asiassa ei voi olla arvioinnissa kovinkaan suurta tai ainakaan ratkaisevaa merkitystä? Onhan tutkinnassa ja oikeudenkäynnin eri vaiheissa kuitenkin selvitetty, kuten enemmistökin myöntää, että veneessä olleet henkilöt ovat törmäyksen alkuvaiheissa todennäköisesti jatkaneet liikettään eteenpäin törmäten edessään olleisiin veneen sisäosan rakenteisiin, ennen kuin rakenteet ovat siirtyneet pois paikoiltaan. Myös hovioikeus on katsastanut veneen ja sen rakenteet ja näistä asioista on esitetty oikeudelle valokuvia, veneen rakenteet ja mitat ovat olleet helposti selvitettävissä ja niitä koskevat tiedot on esitetty oikeudelle jne. Olisiko enemmistön mainitsema laskennallinen simulaatio ollut ylipäätään mahdollista tehdä ja olisiko sen avulla voitu kuitenkaan saada juurikaan sen tarkempia tietoja arvioinnin pohjaksi kuin mitä nyt on saatu? Vaikuttaa hieman siltä, että enemmistö on löytänyt mainitsemistaan esitutkinnan puutteista vain jonkinlaisen tekosyyn syytteen hylkäämiselle.

16. Onko hovioikeus vaatinut epärealistisesti rakenteelliselta näytöltä palapelin täydellistä onnistumista ja antanut parille puuttuvalla palalle liian suuren painoarvon? Vaikea sanoa tuntematta tapauksen yksityiskohtia. Minusta vähemmistön jääneen jäsenen lausunto tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta. Kuten jo edellä totesin, hovioikeuden enemmistön päättely vaikuttaa ristiriitaiselta: toisaalta se tuntuu painottavan sitä, että tapauksessa ei olisi ylittynyt edes tällaisessa tapauksessa tutkinnalle asetettava selvittämiskynnys, toisaalta taas hovioikeus  on kuitenkin päätynyt hylkäämään syytteen perusteella "syyllisyydestä jää järkevä epäily". Mutta kuten sanottu, tämä peruste edellyttäisi selvittämiskynnyksen ylittymistä. 

17. Kuten jo alussa sanoin, olisi paikallaan, että näin epäselvässä mutta toisaalta oikeudellisesti hyvin mielenkiintoisessa todistusharkintaa koskevassa asiassa, jossa alemmat oikeuasteet ovat päättyneet erilaiseen lopputulokseen ja jossa myös hovioikeus on joutunut äänestämään, saataisiin KKO:n ennakkopäätös. Minusta syyttäjällä on hyvät mahdollisuudet saada KKO:lta valituslupa.