886. EIT: Valituksen seulontapäätös on perusteltava

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 2.10.2014 Norjalle langettavan tuomion, joka koskee hovioikeutta vastaavan tuomioistuimen eli lagmannsrettin velvollisuutta perustella päätöstään, jolla valitus seulotaan varsinaisesta tutkinnasta (täystutkinnasta). EIT katsoi tapauksessa (Hansen v. Norway, application no. 15319/09) antamassaan ratkaisussa, että valittaja ei ollut saanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen EIS) 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, kun Borgartingin lagmannsrett (toimipaikka Oslo) ei ollut perustellut seulontaa (siling) koskevaa päätöstään asianmukaisella tavalla.

2. EIT:n ratkaisusta on laadittu tuomioistuimen verkkosivuilta löytyvä lehdistötiedote. EIT:n tuomio kokonaisuudessaan löytyy tästä.

3. Hroar Anton Hansenin Ekheim Invest AS -nimistä yhtiötä vastaan käräjäoikeudessa (tingrett) nostama vahvistuskanne koski parempaa oikeutta kiinteistöön, jonka yhtiö oli ostanut Hansenin entiseltä vaimolta. Hansen väitti, että hän oli omistanut puolet kiinteistöstä. Alioikeuskäsittelyn erityispiirteisiin kuului, että tingrett lyhensi alun perin kolmipäiväiseksi suunnitellun pääkäsittelyn viiteen tuntiin. Alioikeus hylkäsi Hansenin kanteen 21.1.2008 antamallaan tuomiolla. 

4. Hansen valitti lagmannsrettiin ja vetosi valituksessaan pääkäsittelyn yllättävään lyhentämiseen, minkä vuoksi hän ei ollut voinut  kuulustuttaa oikeudessa kaikkia todistajiaan tai esittää asiakirjanäyttöä omistusoikeudestaan. Lagmannsrett epäsi 12.6.2008 valitusasian pääsyn täystutkintaiseen käsittelyyn toteamalla päätöksessään lyhyesti, että oli selvää, ettei valituksella ollut mahdollisuutta menestyä. 

5. Ihmisoikeustuomioistuin totesi ensiksi, ettei alioikeuskäsittely ollut loukannut Hansenin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, vaikka pääkäsittelyn aikaa oli lyhennetty. Asiassa oli kuitenkin pidetty pääkäsittely, jossa kumpikin osapuoli oli ollut saapuvilla ja esittänyt selvitystä. 

6. EIT:n mukaan tapauksessa oli kysymys siitä, oliko lagmannsrett laiminlyönyt perustella päätöstään, jolla se oli kieltäytynyt ottamasta Hansenin valitusta asiallisesti tutkittavakseen. EIT:n mukaan lagmannsrett oli vain toistanut siviiliprosessilain asianomaisen säännöksen sanamuotoa, kun se oli todennut olevan selvää, ettei valituksella ollut menestymisen mahdollisuutta. Tämän jälkeen Hansen teki vielä valituksen ylimmälle oikeudelle, mutta Høysterettin ankeutvalg -niminen jaosto ei 19.9.2008 myöntänyt hänelle muutoksenhakulupaa.

7. EIT totesi, että lagmannsrettin toimivalta ei rajoittunut ainoastaan lainsoveltamis- eli oikeuskysymysten tutkintaan, vaan tuomioistuimeen voitiin valittaa myös näytön eli tosiasiakysymysten osalta. Hansenin valituksessa oli kysymys lain soveltamisesta sekä alioikeuden käsittelyä koskevasta päätöksestä, jolla se oli lyhentänyt pääkäsittelyn keston kolmesta päivästä viiteen tuntiin. Hansenin valitus koski siten myös tosiseikkoja, joiden osalta hän ei valituksensa mukaan ollut saanut alioikeudessa tilaisuutta todistajien kuulemiseen ja kirjallisten todisteiden esittämiseen.

8. EIT lausui, ettei se voi tapauksesta ilmenevien olosuhteiden perusteella olla vakuuttunut siitä, että lagmannsrettin päätöksen 12.6.2008 perusteluja voitaisiin pitää riittävinä, kun otettiin huomioon lagmannsrettin laaja toimivaltaa sekä valittaja Hansenin intressit. EIT otti myös huomioon, että lagmannsrettin päätös ei ollut lopullinen, vaan siitä voitiin valittaa Norjan korkeimpaan oikeuteen (Høyesterett), jos mainitun tuomioistuimen valituskokoonpano (ankevalg) antoi siihen luvan. EIT:n mukaan lagmannsrettin niukat perustelut eivät antaneet Hansenille mahdollisuutta hyödyntää sanottua valitusoikeuttaan tehokkaalla tavalla. 

9. Näissä olosuhteissa EIT katsoi, että koska lagmannrett ei siis ollut perustellut seulontapäätöstään asianmukaisella tavalla, Hansenin tapauksessa oli rikottu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan EIS 6 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

10. Ratkaisunsa loppupuolella EIT totesi, että Norjassa on vuonna 2010 muutettu lakia siten, että lagmannsrettin tulee perustella seulontaa koskeva päätöksensä. Lainmuutoksen johdosta myös lagmannsrettin käytäntö on muuttunut. Tämä ei kuitenkaan estänyt EIT:ta ottamasta kantaa aiemmin voimassa olleen lain aikana annetun seulontapäätöksen puutteellisiin perusteluihin.

11. Kuten EIT:n perusteluista ilmenee, Norjan lainsäädännön ja oikeuskäytännön muutokset perustuvat YK:n ihmisoikeuskomitean Abushanif -tapauksessa (rikosjuttu) Norjalle vuonna 2008 antamaan langettavaan ratkaisuun. Ihmisoikeuskomitea katsoi Norjan rikkoneen KP-sopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiä koskevia velvoitteita, kun lagmannsrett ei ollut perustellut päätöstään olla ottamatta A:n tekemää valitusta enempään tutkintaan, vaan oli vain todennut lain sanamuotoa siteeraten olevan selvää, ettei valitus voi menestyä ("klart at anken ikke ville føre frem"). Tämän jälkeen Høyesterett katsoi kolmessa vuonna 2009 vahvennetussa kokoonpanossa antamassaan ratkaisussa, että lagmannsrettenin perustelemattomat seulontapäätökset rikkoivat KP-sopimuksen 14 artiklan 5 kohtaa, jossa taataan jokaiselle rikoksesta tuomitulle oikeus muutoksenhakuun. Ks. näistä ratkaisuista myös Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 166.

12. EIT:n ratkaisu annettiin äänestyksen (6-1) jälkeen. Huomionarvoista on, että eriävän mielipiteen tuomioon jätti nimenomaan norjalainen tuomari Erik Møse, joka on toiminut EIT:ssa vuodesta 2013. Aikaisemmin Møse on ollut lyhyen aikaa Høysterettenin jäsenenä ja sitä ennen lagmannsrettin tuomari ja  - yllätys yllätys - juuri Borgartingin lagmannsrettenissä. Tämä on mielenkiintoista, sillä EIT:n ko. ratkaisu koski nimenomaan kyseisen tuomioistuimen siling-päätöstä.

13. Voisiko EIT:n ratkaisulla olla vaikutusta suomalaisten hovioikeuksien jatkokäsittelylupa- asioissa tekemien päätösten perustelemiseen? Suomen lainsäädäntöön kopioitiin vuonna 2003 nimenomaan Norjan siling -menettelyä vastaava seulontamenettely. Hovioikeudet eivät, kun laki ei niitä siihen nimenomaan velvoittanut, perustelleet asiallisesti päätöksiään, jolla valitus seulottiin varsinaisesta jatkokäsittelyssä, vaan päätöksissä siteerattiin ainoastaan laissa olevia yleisiä sanontoja (fraaseja), joilla valitus saatiin seuloa. Olen kritisoinut mainittua käytäntöä ja yleensä koko seulontamenettelyä monissa kirjoituksissani, esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuuonna 2003.

14. Seulontamenettely jäi, kuten odottaa saattoi, varsin lyhytaikaiseksi, sillä se korvattiin jo vuonna 2010 lakiin (OK 25 a luku) otetuilla jatkokäsittelylupaa koskevilla säännöksillä. Mutta perustelemiskäytäntö ei muuttunut, sillä hovioikeudet eivät perustele myöskään päätöstä, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Tällaisesta päätöksestä on käytävä OK 25 a luvun 17 §:n 1 momenin mukaan ilmi ainoastaan kolme muutenkin itsestään selvää asiaa, eli se 1) että kaikki mainitun luvun 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle on tutkittu; 2) jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty; ja 3) että käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi.

15. Laissa ei siis otettu mainintaa lupahakemuksen hylkäävän päätöksen perustelemisesta. Lain esitöissä mainitaan, että hovioikeus voi perustella lupaa koskevan kielteisen päätöksen laajemmin kuin OK 25 a:17.1:ssa sanotaan (HE 105/2009 vp s. 65); sama kanta ilmenee KKO:n ratkaisusta 2013:14, kohta 12. Mainitussa momentissa luetelluissa kohdissa ei tosin ole kysymys päätöksen varsinaisista perusteluista. Kun laissa ei ole nimenomaista perustelujen ilmoittamiseen velvoittavaa säännöstä, eivät hovioikeudet vaivaudu - tietenkään - ilmoittamaan perusteluja silloin, kun lupaa ei myönnetä. Mikään instanssi tai viranomainen ei ole tähän epäkohtaan puuttunut, ei korkein oikeus, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies.

16. Hovioikeuksien perustelut, jos sellaisista ylipäätään voidaan puhua, käsittävät joka tapauksessa yksinomaan OK 25 a luvun ao. lainkohtia täydellisesti mukailevat fraasi- tai fasadiperustelut. Hovioikeus mainitsee aluksi, miksi valittaja tarvitsee luvan, eli esimerkksi sen, ettei valittajana olevaa rikosasian syytettyä ole tuomittu käräjäoikeudessa neljää kuukautta ankarampaan vankeusrangaistukseen. Tämän jälkeen ilmoitetaan, jälleen tarkasti lain sanamuotoa käyttäen, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet on tutkittu. "Hyväksi" lopuksi päätöksessä yksilöidään OK 25 a:11:ssä mainitut luvan myöntämisperusteet tai oikeastaan se, ettei lupaa ole millään ko. lainkohdassa mainitulla perusteella syytä myöntää. 

17. Hovioikeus kirjoittaa esimerkiksi, että "ei ole ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta". Tämä ei kuitenkaan riittä valittajalle, sillä hän haluaisi tietää, mitkä ovat hoviokeuden konkreettiset perustelut eli miksi hovioikeus on katsonut, että sanottua epäilyn aihetta ei ole ilmennyt ja miksi valituksessa esiteyt perusteet ja todisteet eivät riitä asian saattamiseen täystutkintaan. Näitä syitä hovioikeuden tuomarit eivät kuitenkaan millään halua valittajalle ilmoittaa. Valittaja saa ko.salailusta käsityksen, että hovioikeus ei ole halunnut noteerata lainkaan hänen esittämiään seikkoja, todisteita tai juridisia näkökohtia. Hovioikeus ei välitä perustella ratkaisuaan konkreettisillä syillä, vaikka valituksessa on asianmukaisesti perustelleen katsottu, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole ainoastaan epäilyttävä, vaan selvästi virheellinen ja lainvastainen. Valittaja siis perustelee valitustaan, mutta hovioikeus ei perustele päätöstään. Tämä on kyllä perin outoa "vuoropuhelua".

18. Olen kritisoinut sanotunlaista käytäntöä ja puutteellista lainsäädäntöä monta kertaa. Ks. esimerkiksi blogikirjoituksia 554/8.3.2012, kohdat 11-13, ja 735/29.5.2013, kohdat 3 ja 11.    Hovioikeuksien omaksumaa salailuun perustuvaa käytäntöä tulisi muuttaa niin, että jatkokäsittelyluvan epäävät päätökset perusteltaisiin asianmukaisella tavalla eikä vain tyydyttäisi toistamaan, millä perusteella lupa olisi voitu, jos olisi haluttu, myöntää. Toisin kuin Norjan Høysterett, Suomen korkein oikeus ei ole ollut kehnosta asiantilasta millänsäkään. Jatkokäsitteluvan myöntämistä koskevissa ennakkopäätöksissään, niitä on annettu kahden viimeisen vuoden aikana jo lähes parikymmentä, korkein oikeus kyllä perusteelee seikkaperäisesti, miksi hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa. Sen sijaan KKO ei puutu sanallakaan hovioikeuksien omituiseen käytäntöön jättää luvan epäämispäätökset tyystin perustelematta.  

19. Ne samat näkökohdat, joiden EIT on katsonut tapauksessa Hansen v. Norja vaativan lagmannsrettenin siling-päätöksen perustelemista, pätevät luonnollisesti myös suomalaisen hovioikeuden päätökseen, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Lagmannsrettenin tavoin myös hovioikeuden toimivaltaan kuuluu tutkia, ei vain käräjäoikeuden ratkaisuihin liittyviä oikeuskysymyksiä, vaan myös näyttö- ja tosiasiakysymyksiä, joiden osalta hovioikeuteen saadaan valittaa. Hovioikeuden olemattomissa perusteluissa valittajalle ei kerrota, miksi hänen valituksensa on seulottu ja miksi sitä ei ole haluttu ottaa tutkittavaksi hovioikeuden varsinaisessa käsittelyssä. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että useat hovioikeudelta hylkäävän lupapäätöksen saaneet valittajat haluavat valittaa päätöksestä edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siihen heille ei kuitenkaan tarjoudu kunnollista mahdollisuutta, koska hovioikeus ei ole kertonut, mitkä ovat ne konkreettiset ja tosiasialliset syyt. joilla lupahakemus on hylätty.

20. Korkein oikeus myöntää vuosittain lähes kymmenkunta valituslupaa hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu eli vain osa niistä kaikista valituslupahakemuksista, joita jatkokäsittelyluvan hylkäämistä koskevista hovioikeuden päätöksistä KKO:lle tehdään. Tilastokeskuksen, oikeusministeriön, hovioikeuksien tai korkeimman oikeuden julkisuuteen saatetuissa tilastoissa taikka edes jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissa (esim. OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10 /2014) ei kerrota, kuinka paljon mainittuja valituslupahakemuksia korkeimmalle oikeudelle vuosittain tehdään.

21. Vuonna 2012 jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuului 36 % kaikista hovioikeuksissa ratkaisuista asioista eli noin 3 700 valitusasiaa. Niistä lupa myönnettiin noin 1 800 asiassa (49 %) ja lupa taas evättiin noin 1 600 järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa asiassa (43 %).

22. Sain korkeimman oikeuden viestintäpäälliköltä tietoja jatkokäsittelylupa-asioita koskevien valituslupahakemusten määristä. Tilastoluvut ovat siis korkeimman oikeuden tiedossa ja tarkassa seurannassa, vaikkei niitä ole haluttu julkistaa. Vuonna 2012 KKO:een tuli sanottuja asioita 198, vuonna 2013 yhteensä  227 kpl ja vuonna 2014 10.9. mennessä 213 kpl. Vaikuttaa siltä, että ko. valituslupahakemusten määrä tulee tämän vuoden loppuun mennessä ylittämään 300 kappaleen rajan. Näiden lupahakemusten joukossa on luultavasti runsaasti sellaisia asioita, joissa hakijat eivät tiedä tai heillä kenties ei ole edes aavistusta siitä, millä konkreettisilla perusteilla hovioikeus on hylännyt heidän jatkokäsitelylupahakemuksensa. 

23. Oikeusministeriön työryhmä on viime helmikuussa jättämässään mietinnössä ehdottanut jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan merkittävää lajentamista (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10/2014). Ehdotuksen mukaan järjestelmää sovellettaisiin jatkossa yleisesti kaikissa riita- ja hakemusasioissa. Rikosasioissa vastaaja tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Kun sanottu raja on nykyisin neljässä kuukaudessa, merkitsi ehdotus toteutuessaan lupajärjestelmän todella huomattavaa kiristämistä. On selvää, että valittajien oikeusturva tulee entisestään huononemaan.

24. Ministeriön työryhmä ei ehdota lupapäätösten perustelemista. Mietinnössä ei ole edes pohdittu mainittua kysymystä. Mietinnön johdosta on pyydetty lausuntoja, joita on annettu oikeusminsteriölle yhteensä 34. Parissa kolmessa lausunnossa on mainittu kysymys jatkokäsittelylupapäätöksen perustelemisesta, mutta vain sivulauseessa ja ikään kuin ohimennen. Tällaisilla vienoilla toteamuksilla ei ole käytännössä minkäänlaista merkitystä, vaan ne sivuutetaan jatkovalmistelussa tyystin. Lausunnonantajien olisi tullut painottaa päätösten perustelemisen merkitystä selvin sanoin ja nostaa kunnon debatti siitä, ettei hakemuksen hylkääviä päätöksiä perustella nykyisin asiallisesti mitenkään.

25. Jos OM:n työryhmän mietintö toteutuu, on selvää, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien valituslupahakemusten määrä jatkokäsittelylupa-asioissa kasvaa tuntuvasti. Todennäköistä on, että ko. valituslupahakemusten vuotuinen määrä nousee nykyisestä 300 hakemuksesta noin 500 hakemukseen.

26. Nyt olisi korkea aika vaatia, että hovioikeudet ryhtyisivät perustelemaan päätöksiä, joilla jatkokäsittelylupahakemus hylätään. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus saada tuomioistuimelta perusteltu päätös on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen perusedellytyksiä. EIT:n Hansen -tapauksessa Norjalle antama opetus ja langettava tuomio soveltuu mutatis mutandis myös hovioikeuden jatkokäsittelylupamenettelyyn. Tuntuisi oudolta, jos Suomessa haluttaisiin yhä edelleen ummistaa silmät ihmisoikeussopimukselta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilta sekä perustuslain vaatimuksilta.

27. Jos saaennustaa, niin luulisin, että mikään ei tule, tässäkään asiassa, muuttumaan. Hovioikeudet, korkein oikeus, oikeusministeriö ja sen lainvalmisteluosasto, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies sekä nykyisin "remmissä" olevat harvat prosessioikeutta edustavat oikeusoppineet tulevat myös jatkossa visusti vaikenemaan ko. ongelmasta. Hovioikeudet ja KKO:n presidentti  - viimeksi tänään Helsingin Sanomissa taloustoimittaja Petri Sajarin haastattelemana - kannattavat mieluusti OM:n edellä mainitun työryhmän mietintöä, jossa ehdotetaan jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuvaa laajentamista ja rajoitetaan samalla valittajien oikeutta saada asiat hovioikeudessa kunnolla tutkituiksi. Oikeusturvan kaventamista ja rajoittamista koskeviin ehdotuksiin suhtaudutaan hyväksyvästi ja aplodeja antaen, mutta oikeusturvan parantamiselle tai edes sen säilyttämiselle joten kuten nykyisellä tasolla sen sijaan viitataan kuuluisalla kintaalla.

834. KKO 2014:25. Oikeus valmistella puolustusta

1. Syytetyn oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustusta on osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tämä sanotaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan 3.b kohdassa samoin kuin YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklassa. Myös Suomen perustuslain mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusedellytyksiin kuuluu oikeus tulla asianmukaisesti kuulluksi. Siihen katsotaan kuuluvan myös oikeus avustajaan.  EIS:n mukaan syytetyn vähimmäisoikeuksiin kuuluu  myös oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa avustajan välityksellä (EIS 6 art. 3.c kohta).

2. Tänään annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2014:25 koskee tapausta, jossa Helsingin käräjäoikeus oli tuominnnut syytetty A:n vastoin tämän kiistämistä huumausainerikoksesta ja rattijuopumuksesta seitsemän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A oli saanut haasteen tiedokseen vasta käräjäoikeuden pääkäsittelypäivänä, joka alkoi kello 10.30,  eikä hänellä ollut pääkäsittelyssä avustajaa, jota hän ei ilmoituksensa mukaan tarvinnut.

3. Käräjäoikeus (Gisela Juutilainen ja lautamiehet) tuomitsi A:n syytteen mukaisesti seitsemän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tuomio sai lainvoiman, mutta sen jälkeen A kanteli tuomiosta hovioikeuteen sillä perusteella, ettei hän ollut saanut jutussa riittävästi aikaa valmistella puolustustaan. Hän oli saanut haasteen tiedoksi vasta pääkäsittelypäivänä eikä hänellä ollut ollut esitutkinnassa tai käräjäoikeudessa avustajaa.  

4. Hovioikeus (Ketola, Mäkilaurila, Mattila), esiteltyään perusteluissa ensin näkökohtia pro et contra,  katsoi, ettei A:n kantelu antanut aihetta toimenpiteisiin. Pääperusteena hovoikeus totesi, ettei A ollut kantelukirjoituksessaan tuonut esiin mitään sellaisia seikkoja, jotka osoittaisivat, että käräjäoikeuden tuomion lopputulos olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut enemmän aikaa valmistella puolustustaan. 

5. Minusta hovioikeuden mainittu johtopäätös on luonteeltaan varsin tyly. Perusteluissa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusedellytyksiin, vaan on vain kylmästi (ja tosiasiallisesti) todettu, että "turhaan sinä kaveri tänne meille kantelit, syyllinenhän sinä olet joka tapauksessa, kun et ole pystynyt edes tässä vaiheessa näyttämään saamaasi tuomiotasi asiallisesti vääräksi."

6. Sitkeänä sissinä A kuitenkin jatkoi kanteluaan korkeimpaan oikeuteen, jossa hänelle myönnettiin valituslupa. Korkein oikeus päätyi päinvastaiseen kannanottoon kuin hovioikeus. Johtopäätös, jonka mukaan A:lla ei ole ollut käräjäoikeudessa riittävästi mahdollisuuksia puolustautua eli selvittää ja esittää oikeudelle syyksilukemiseen, rangaistuksen mittaamiseen tai rangaistuslajin valintaan vaikuttavia näkökohtia, on epäilyksettä oikea. Kyseessä oli tuomioistuimen menettelyvirhe, jonka voitiin olettaa olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen OK 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Se, ettei A ollut, kuten hovioikeus oli lausunut, tuonut itse laatimassaan kantelukirjelmässä esille seikkoja, jotka osoittaisivat menettelyvirheen (todella) vaikuttaneen käräjäoikeuden tuomion lopputulokseen, ei siis ollut oleellinen seikka. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen, poisti käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

7. Tästä opimme, että tuomioistuimen ja tuomarin tulee huolehtia viran puolesta, että syytetty on saanut asiassa riittävästi aikaa valmistella puolustustaan. Jos näyttää siltä, ettei näin ole tapahtunut, tulee tuomarin käyttää kyselyoikeuttaan (materiaalista prosessinjohtoaan) ja selvittää asia. Puolustuksen valmisteluun ei toki riitä, että syytetty on saanut haasteen tiedokseen vasta käsittelypäivänä. Toinen opetus koskee sitä, että tuomiovirhekantelun menestyminen ei edellytä kantelijalta näyttöä siitä, että tuomioistuimen menettelyvirhe on todella olennaisesti vaikuttanut lopputulokseen. Tuomion poistamiseen riittää, että menettelyvirheen voidaan otaksua olennaisesti voineen vaikuttaa lopputulokseen.