987. KKO 2015:91. Hovioikeuden jatkokäsittelylupa

1. Satakunnan  käräjäoikeus (käräjätuomari Riikka Sandholm) katsoi  7.1.2014 antamassaan tuomiossa selvitetyksi, että A oli aiheuttanut kolme ja puoli -vuotiaalle pojalleen B:lle kipua saattamalla tämän tiedottomuutta lähenevään tilaan. A oli antanut B:lle alkoholia. A oli tuonut B:n päiväkotiin kello 9.30. B:n veren alkoholipitoisuudeksi oli sairaalassa kello 13.00 aikaan mitattu 0,15 promillea. Käräjäoikeuden mukaan ei ollut uskottavaa, että B:n veren mainittu alkoholipitoisuus olisi johtunut verinäytteen otossa puhdistusaineena käytetystä spriistä, kuten A oli vastaajana lausunut. Myöskään se, että B:llä oli tapahtumahetkellä todettu 38,9 asteen kuume, ei antanut aihetta arvioida asiaa toisin. Käräjäoikeus on katsonut, ettei A lapsen äitinä ja huoltajana ollut esittänyt sellaista vastatodistelua, joka olisi riittänyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä 40 päiväsakon rangaistukseen.

2. A vaati valituksessaan Vaasan hovioikeudelle, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteilla ja että syyte hylätään. A perusteli vaatimustaan muun muassa sillä, että B:n veren alkoholipitoisuus johtui verikokeen ottamisessa käytetystä alkoholipitoisesta puhdistusaineesta. Puhdistusaineen vaikutusta ei ollut selvitetty esitutkinnassa, koska sairaala ei ollut toimittanut poliisin tästä kysymyksestä pyytämää selvitystä. Syytteessä kuvatut havainnot B:n poikkeavasta käyttäytymisestä olivat johtuneet B:llä todetusta nielutulehduksesta ja siihen liittyneestä kuumeesta.

3. Vaasan hovioikeus oli kuitenkin "lujana" eikä  29.4.2014 myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

4. Korkein oikeus oli sen sijaan armeliaampi, sillä se myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen tutkittavaksi. A toimitti korkeimpaan oikeuteen lääketieteen tohtori, farmakologian dosentti TS:n 13.9.2014 antaman lausunnon, jossa arvioidaan puhdistusaineen mahdollista vaikutusta veren alkoholipitoisuuden mittaamisessa. Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään. Syyttäjä antoi pyydetyn lausuman TS:n lausunnon johdosta. B ei vastannut valitukseen eikä lausumapyyntöön.

5. Korkein oikeus katsoi tänään 10.12. 2015  antamassaan päätöksessä, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteella sekä painavin syin; vm. perusteeseen A ei ollut itse korkeimmassa oikeudessa vedonnut.  Korkein oikeus kumosi Vaasan hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelysä.

KKO 2015:91

6. Minulla ei ole päätöksen johdosta huomauttamista. Korkeimman oikeuden ratkaisu on seikkaperäsesti ja muutenkin oikein hyvin perusteltu. 

7. Olisi luullut, että jo käräjäoikeuden maininta siitä, ettei A ollut  kyennyt esittämään sellaista vastanäyttöä, joka olisi riittänyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä, olisi saanut hovioikeustuomareiden päissä hälytyskellot soimaan. Syytetyllä ei nimittäin ole todistamisvelvollisuutta eikä hänellä ole periaatteessa myöskään selitystaakkaa, sillä syytetyltä vaadittu selitys voi pahimmassa tapauksessa kääntää todistustaakan syyttäjältä syytetylle. 

8. Korkein oikeus nojautui ko. kohdin - tapansa mukaan - ainoastaan kahteen EIT:n ratkaisuun, vaikka mainittua asiaa on käsitelty melko laajasti myös kotimaisessa prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa. Mutta kuten tiedämme, oikeuskirjallisuuteen viittaaminen tuomion perusteluissa on ollut korkeimmassa oikeudessa iät ja ajat "pannassa". Saa nähdä muuttuuko tässä(kään) suhteessa mikään, kun korkein oikeus saa ensi vuoden alussa uuden presidentin. 

9. Ko. rikosasian esitutkinta oli hoidettu puutteellisesti, sillä sairaala ei ollut antanut polisin siltä pyytämää selvitystä siitä, saattoiko B:n verestä mitattu alkoholipitoisuus johtua verikokeen ottamisessa käytetystä puhdistusaineesta. Käräjätuomari ohitti mainitun puutteen lakonisella toteamuksella, jonka mukaan ei ollut uskottavaa, että ihon puhdistamiseen käytetty alkoholi olisi vaikuttanut veren alkoholipitoisuuteen; tämäkin selitys kelpasi hoviokeudelle sellaisenaan. 

10. Olen jo monta kertaa aiemmin blogissani esittänyt - ainakin 17 kertaa (!) - että hovioikeuksien tulisi perustella ratkaisunsa, jolla jatkokäsittelylupa hylätään. Hovioikeudet eivät asiallisesti perustele ko. ratkaisujaan lainkaan. Mutta mikään ei ole muuttunut eikä ilmeisesti tule koskaan muuttumaankaan. "Ei me mitään perustella, kun laki ei sitä edellytä - jos kohta ei kielläkään - ja kun tuo ´korkkikaan´ ei perusteluja meiltä edellytä", tuumivat hovioikeustuomarit itseensä hyvin tyytyväisinä.

11. Korkein oikeus voisi toki halutessaan kehittää oikeutta edellyttämällä jatkokäsittelylupaa koskevissa ratkaisuissaan, että hovioikeudet ryhtyvät perustelemaan hylkääviä luparatkaisujaan. Mutta tätä korkein oikeus ei ole halunnut tehdä, ja miksi tekisikään, sillä eihän korkein oikeus itsekään perustele millään tavalla päätöksiään, joilla sille tehdyt valituslupahakemukset hylätään. Korkeimman oikeuden lakoninen ratkaisu kuuluu nimittäin ytimekkäästi: "Valituslupaa ei myönnetä". Perustelut edistäisivät oikeusturvaa ja ratkaisujen justifikaatiota, mutta viis siitä, korkeimmassa oikeudessa ilmeisesti ajatellaan.

12. Ko. asiassa hovioikeuden olisi tullut korkeimman oikeuden mukaan ottaa pohdittavaksi jatkokäsittelyluvan myöntäminen myös painavan syyn perusteella, vaikkei A ollut itse siihen valituksessaan vedonnut. On selvää, että vanhemman saama langettava tuomio pieneen lapseensa kohdistuneesta pahoinpitelystä johtaa herkästi lastensuojelullisiin toimenpiteisiin. Ko. tapauksessa kävi näin, sillä A:n syyksi luettu pahoinpiteky oli johtanut lapsen (B) huostaanottoon. Korkeimman oikeuden perustelujen mukaan syyksilukemisen seuraukset vanhemman ja lapsen suhteelle ja siitä johtuva ratkaisun huomattava merkitys A:lle ja B:lle ovat olleet asian laatuun nähden hovioikeuden ennakoitavissa, vaikkei A ollut itse  vedonnut B:n huostaanottoon hovioikeudelle tekemässään valituksessa.

935. Koskelo sekoili taas

1.Korkeinta oikeutta (KKO:ta) itsevaltaisesti kymmenen vuotta johtanut presidentti Pauliine Koskelo (59) valittiin viime tiistaina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) uudeksi suomalaiseksi tuomariksi. Hänen toimikautensa kestää yhdeksän vuotta, joten Koskelo ei palaa enää korkeimpaan oikeuteen.

2. Valintansa jälken Koskelo antoi Helsingin Sanomille 22.4. lausunnon, jossa hän selitti "uhrautuneensa" hakemaan EIT:n tuomarin virkaa, koska meidän ylioikeuksissamme, siis KKO:ssa ja KHO:ssa, kukaan muu ei ollut tehtävästä kiinnostunut.

3. Kuten blogijutussa 933/22.4. kirjoitin, Pauliine Koskelo puhui palturia tai ei viitsinyt tarkistaa faktoja. EIT-tuomarin virkaan ilmoittautui nimittäin myös muita tuomareita.Toisesta ylimmästä tuomioistuimesta eli KHO:sta tehtävää haki hallintoneuvos Anne E.Niemi, jonka hallitus asetti ehdollepanossa Koskelon jälkeen toiselle sijalle. Koskelon tokaisu oli siten virhe, suorastaan "väärä todistus", johon maan ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomarin ei luulisi edes voitonhuumassaan syyllistyvän.

4. Tänä aamuna kello 6.40 Pauliine Koskeloa haastateltiin TV1:n aamu-tv -lähetyksessä. Haastattelu ei ollut kummoinen tai "syvääluotaava" - eivät ne yleensäkään ole - mutta minua kiinnitti huomiota Koskelon esittämä arvostelu Suomen oikeudenhoidon tilasta. - Miksi muuten Koskelo käyttää jatkuvasta termiä "oikeudenhoito", kun hän puhuu asiasta, josta käytetään yleisesti nimeä "lainkäyttö"? Termi oikeudenhoito viittaa oikeushallintoon, joka ei kuulu tuomioistuimille, vaan oikeusministeriölle.

5. Korvaani särähti pahasti Koskelo arvostelu, jossa hän otti kantaa lempiaiheeseensa eli tuomioistuinten ja koko oikeuslaitoksen resurssien vähäisyyteen ja leikkaamiseen. Asiassa on toki perää, mutta en oikein ymmärrä, miksi juuri KKO:n presidentin pitää puuttua joka kerran ja yksinomaan mainittuun kyysmykseen. Oikeusturvasta huolehditaan lainkäytössä eri tavoin, eikä resurssien vähyys saisi olla tuomioistuinten ja tuomareiden ainoa puheenaihe. Tuomioistuinten tulisi kehittää oma-aloitteisesti menetelytapojaan, jotta kansalaiset saisivat asiansa tuomioistuimen käsiteltäviksi ja sitä kautta oikeutensa toteuteuksi. Siis "access to court" ja "access to justice", joita nimenomaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja EIT:n ratkaisuissa korostetaan oikeusturvan takeina.

6. Suomessa oikeudenkäyntiä koskeviin menettelykysymyksiin ei kuitenkaan haluta puuttua eikä prosessia kehittää, vaikka tuomioistuimilla olisi siihen eronomaiset mahdollisuudet  myös käytettävissä olevien resurssien puitteissa. Päin vastoin meillä halutaan, presidentti Pauliine Koskelo etunenässä, tiukentaa ihmisten oikeutta päästä tuomioistuimeen ja saada asia tutkittavaksi asianmukaisesti järjestyksessä. Meillä keksittään vaikka minkälaisia valituslupakynnyksiä ja  rajoituksia, joita korkein oikeus on ollut Koskelon johdolla kannattamassa.

7. Oli esimerkiksi selvä virhe laajentaa hovioikeuden jatkokäsittelyluvan soveltamisalaa rikosasioissa niin, että syytetty tarvitsee valitusluvan, jos hänet on tuomittu käräjäoikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi tai sitä alempaan vankeusrangaistukseen. Se oli toki oikeusturvan kannalta virhe, jos asiaa ajatellaan ihmisten oikeusturvan kannalta. Asianosaisten valitusoikeus ja siihen kiinteästi liittyvä oikeus saada asia tutkittuksi hovioikeuden normaalissa menettelyssä ovat oikeusturvan totetumisen tärkeimpiä keinoja. Lupajärjestelmän soveltamisalan laajentamiseen ei olisi ollut mitään syytä, sillä hovioikeuteen tehdään nykyisin vähemmän valituksia kuin aikaisemmin. Ruotsissa syytetty ei tarvitse valittaessaan jatkokäsittelylupaa, jos hänet on tuomittu käräjäoikeudessa vankeuteen.

8. Koskelo kritisoi tänään vomakkaasti sitä, että tuomioistuimia ja etenkin käräjäoikeuksia - niiden määrää Koskelo muuten haluaisi karsia nykyisestä 27:stä noin puolella - rasitetaan  "selvillä ja yksinkertaisilla rikosasioilla". Hän viittasi "muihin maihin", joissa näitä asioita ei viedä tuomioistuimiin.

9. Voi pyhä yksinkertaisuus! Eikö Koskelo todellakaan tiedä tai eikö hän ole (muka) edes kuullut, että Suomen järjestelmä ei suinkaan poikkea ko. asioissa "muiden maiden" systeemeistä. Suomessa ylivoimaisesti suurin osa rikosasioista ratkaistaan muualla kuin käräjäoikeuksissa ja yleensä tuomioistuimissa. Poliisin kirjoittaman rangaistusmääräyksen vahvistaa syyttäjä, eivätkä tuomioistuimet ole käsitelleet näitä asioita enää vuosikymmeniin. Rikesakon puolestaan antaa poliisi. Nämä asiat muodostavat luultavasti jo noin 75 prosenttia kaikista viranomaisten käsittelemistä rikosasioista. Sitä paitsi käräjäoikeuksiin tulevista rikosasioista noin 35-40 prosenttia ratkaistaan kansliassa puhtaasti kirjallisessa menetelyssä, eli niitä ei tuoda käräjäoikeuden istunto- eli pääkäsittelyyn. Uutena elementtinä otettiin äskettäin käyttöön syyteneuvottelu, joka yksinkertaistaa ja nopeuttaa huomattavasti myös vaikeiden ja laajojen rikosasioiden käsittelyä. 

10. Edellä mainittua listaa voitaisiin jatkaa pidempäänkin, mutta jo ko. otos osoittanee, miten väärässä presidentti Pauliine Koskelo on tai miten harhaanjohtavaa tietoa hän syöttää yleisölle. Käräjäoikeudet eivät käsittele nykyisin enää juuri lainkaan sellaisia yksinkertaisia tai selviä rikoasioita, jotka voitaisiin siirtää muiden viranomaisten käsiteltäviksi.

11. Sen sijaan käräjäoikeudet käsiteltävät aivan "hirmuisen" määrän selviä ja yksinkertaisia riita-asioita - joissa ei itse asiassa ole edes minkäänlaista riitaa - jotka voitaisiin, kuten olen itse usein esittänyt - siirtää ulosottoviranomaisille. Ne koskevat pikavippejä ja muita samankaltaisia velkomuksia, joissa on kyse, ei oikeusriidasta, vaan yksinomaan velan perimisestä. Nykyisin näitä asioita on kuitenkin pakko käsitellä kahden luukun periaatteella, ensin käräjäoikeudessa ja sen jälkeen uudelleen ulosottoviranomaisessa. Tämä on tietenkin järjetöntä puuhaa! Ruotsissa selvät ja riidattomat velkomisasiat siirrettin jo reilut 20 vuotta sitten pois käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaiselle.

12. Mutta mitä tekee ja on tehnyt korkein oikeus tässä suhteessa? Pauliine Koskelon johdolla korkein oikeus on pitänyt ja pitää edelleen sitkeästi kiinni kannastaan, jonka mukaan  summaariset eli selvät ja riidattomat riita-asiat, käytännössä perintäasiat, tulee säilyttää edelleen käräjäoikeuksissa. Aivan ihmeellinen ja virheellinen kanta, mutta minkäs teet, kun sen takana on korkein oikeus! Sakkojen ja osin myös esimerkiksi rattijuopumksista tuomittavien vankeusrangaistusten tuomitsemisen Koskelo ja kumppanit ovat kyllä valmiit siirtämään pois käräjäoikeuksista. Sitä vastoin esimerkiksi 30- 50 euron suuruiset pikavippiasiat tulee heidän mielestään säilyttää "oikeusturvan nimissä" hamaan tulevaisuuteen käräjäoikeuksissa.

13. Äskettäin on julkaistu kahden selvitysmiehen eli Timo Heikkisen ja Antti Savelan laatima selvitys edellä mainittujen sumaaristen riita-asioiden - siis perintäasioiden - käsittelyn kehittämisestä. Selvitysmiehet päätyivät pariakymmentä asiantuntijaa kuultuaan laajassa ja erinomaisen hyvin perustelussa selvityksessään yksimielisesti siihen. että mainitut asiat tulisi siirtää käräjäoikeuksista ulosttoviranomaisille (ks. oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 52/2014). Tätä uudistusta olen itse jo lähes 20 vuoden ajan kannattanut.

14. Mutta mitä sanoo korkein oikeus selvitysmiesten ehdotuksen johdosta antamassaan lausunnossa, jonka on allekirjoittanut presidentti Pauliine Koskelo? Asiasta on ilmeisesti muodostunut korkeimmassa oikeudessa jonkinlainen arvovaltakysymys, sillä sen antamassa lausunnossa esitetään monenlaisia perusteita, joiden nojalla korkein oikeus vastustaa selvitysmiesten ehdotusta. Karmeaa, tähänkö eli korkeimman oikeuden vastustavaan kantaan kyseinen tärkeä ja välttämätön uudistus jälleen kerran kaatuu ja kaadetaan! Lausunnossa esitetyt epäilyt koskevat yksinomaan detaljikysymyksiä, joista osa on sitä paitsi sellaisia, joista voidaan olla perustellusti toista mieltä kuin korkein oikeus.

15. Pauliine Koskelo puhui tänä aamuna tv-lähetyksellä jälleen kerran hartaasti "selvien ja yksinkertaisten rikosasioiden" karsimisesta pois käräjäoikeuksilta. Mutta todella selvien ja yksinkertaisten sekä riidattomien riita-asioiden karsimisesta hän ei tässäkään yhteydessä maininnut halaistua sanaa. Summaariset eli selvät ja riidattomat asiat (oikeastaan siis perintäasiat) muodostavat valtaosan käräjäoikeuksien käsittelemistä riita-asioista, sillä niiden osuus on n. 95 prosentin luokkaa kaikista riita-asioista. Niiden siirtämisellä ulosottoviranomaisille voitaisiin siten kenenkään oikeusturvan vaarantamatta parantaa todella tuntuvasti käräjäoikeuksien ja koko tuomioistuinlaitoksen toimintaedellytyksiä.

16. Lukijat voivat tutustua OM:n selvitysmiesten esitykseen ja korkeimman oikeuden siitä antamaan lausuntoon seuraavista linkeistä

Summaaristen riita-asioiden kehittäminen (OM julkaisu 52/2014)

KKO:n lausunto OM:n selvityksestä

907. Tuomioistuinvirasto tulee - vai tuleeko sittenkään

1. Tuomioistuinten riippumattomuus edellyttää, että ne ovat myös hallinnollisesti riippumattomia valtioneuvostosta ja oikeusministeriöstä. Suomea lukuun ottamatta kaikissa muissa pohjoismaissa samoin kuin useimmissa muissakin Euroopan maissa tuomioistuinten keskushallintotehtävät on jo aikoja sitten siirretty ministeriöiltä erilliselle hallintoyksikölle. Muutoksen tavoitteena on ollut myös tuomioistuinten hallinnon ja toiminnan tehostaminen.

2. Ruotsissa tuomioistuinten erillinen keskushallinto otettiin käyttöön vuonna 1975, jolloin Domstolsverket aloitti toimintansa. Islannissa uudistus (Domstolarad) toteutui 1998, Tanskassa 1999 (Domstolsstyrelsen) ja Norjassa vuonna 2002 (Domstolsadministrasjonen).  

3. Suomi on jäänyt tai oikeastaan jättäytynyt (myös) tässä suhteessa jälkeen muiden maiden kehityksestä. Tuomioistuimien erillisestä keskuhallintohallinnosta on toki keskusteltu 1990-luvun loppuolelta lähtien, mutta siihen se on sitten jäänyt. Vasemmistoa ja vihreitä edustaneet oikeusministerit (Johannes Koskinen ja Tuija Brax) ovat suhtautuneet erittäin tojuvasti hankkeeseen. Ylimmistä tuomioistumista korkein hallinto-oikeus (KHO) ja etenkin sen edellinen presidentti Pekka Hallberg ovat ottaneet asiaan selvääkin selvemmän kielteisen kannan. Korkein oikeus on alkanut viime vuosina pikku hiljaa ja varovasti lämmetä ajatukselle, kuten presidentti Pauliine Koskelon käyttämistä puheenvuoroista ilmenee. 

4. Nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson rohkeni käynnistää uudistuksen ja tuomioistuinvirastoa koskevan arvion tekemisen varsin myöhään eli vasta huhtikuun lopulla 2014, jolloin hallituskautta oli jäljellä enää yksi vuosi. Oikeusministeriö antoi 30.4.2014 tekemällään päätöksellä OTL, ex lainsäädäntöjohtaja Pekka Nurmen ja Hyvinkään käräjäoikeuden laamanni, OTT Tatu Leppäsen tehtäväksi laatia arviomuistio tuomioistuinten keskushallinnon uudistamisesta.

5. Oikeusministeriön ko. toimeksianto perustui maaliskuussa 2013 valmistuneessa Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa (oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 16/2013) ehdotukseen. Hankkeen ensimmäisenä vaiheena on selvitysmiesten raportti tuomioistuinten keskushallinnon uudistamisesta perustamalla tuomioistuinvirasto. Viraston mahdollinen perustaminen on kuitenkin tarkoitus valmistella vasta "joskus myöhemmin" erikseen asetettavassa laajapohjaisessa toimikunnassa. Hankkeessa edettään siis hyvin, hyvin varovaisesti ja, kuten sanottu, sangen hitaasti.

6. Selvitysmiehistä Pekka Nurmi edustaa hallintolainkäyttöä, sillä hän on entinen KHO:n esittelijäneuvos, ja Tatu Leppänen puolestaan yleisiä tuomioistuimia. Leppänen on prosessioikeuden dosentti, joka väitteli riita-asian valmistelusta 1997; olin Leppäsen virallisena vastaväittäjänä. Molemat selvittäjät ovat "OM:n miehiä" siinä mielessä, että he ovat kumpikin toimineet kauan ministeriön lainvalmisteluosaston virkamieheinä. Heidän nyt jättämänsä mietintö on siis "vain arvio" uudistuksesta, ei virallinen ehdotus tuomioistuinviraston perustamisesta. Asiakirjasta on kuitenkin selkeästi luettavissa, että selvitysmiehet kannattavat uuden ja oikeusministeriöstä riippumattoman viraston perustamista ja siten tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä pois ministeriön hoteista.

Selvitysmiesten arvio tuomioistuinviraston perustamisesta 

7. Tuomioistuinlaitoksen kehittämistä pohtinut Markku Arposen puheenjohdolla toiminut komitea ehdotti vuonna 2003 tuomioistuimien keskushallinnon uudistamista ja kehittämistä oikeusministeriöstä erillisen keskushallintoyksikön pohjalta (KM 2003:3) Komitean mukaan ministeriöstä erillinen tuomioistuinten keskushallinto korostaisi tuomioistuinten riippumattomuutta ja muutoinkin selkiyttäisi tuomioistuinten asemaa yhteiskunnassa. Tämä olisi myönteistä tuomioistuinten julkikuvan ja tuomioistuimia kohtaan tunnettavan luottamuksen kannalta. Komitean vähemmistö (äänestys 7-6) joka koostui hallintotuomioistuinten ja ja oikeusministeriöön enemmän tai vähemmän sidoksista olevista henkilöistä, vastusti enemmistön puoltamaa ehdotusta. Ks. komiten mietinnöstä laajemmin blogikirjoituksessa numero 704/6.3.2013.

8. Toimin kehittämiskomitean pysyvänä asiantuntijana. Olen myös komitean mietinnön jälkeen kannattanut ko. uudistusta eli tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä itsenäiselle keskushallintoyksikölle, jossa tuomareilla on vahva asema ja rooli. Katso esimerkiksi blogijuttua 434/30.5.2011 "Tuomioistuinten keskushallinto siirrettävä pois oikeusministeriötä". 

9. Nyt eli pitkän, aivan liian pitkän odottelun ja kyttäilyn jälkeen mainittu uudistus on liikahtanut edes pienen askeleen eteenpäin. Kun uudistuksen valmistelu annettiin selvitysmieheille vasta viime keväänä, ei minkäänlaista valmista asiassa ehdi tulla enää tämän hallituskauden aikana, vaan asia ja uudistus siirtyy, kuten oikeusminusteriön tarkoituksena on varmaan ollutkin, jälleen hamaan tulevaisuuteen. Se, otetaanko uudistuksesta maininta huhtikuun vaalien jälkeen toimintansa aloittavan haliituksen ohjelmaan, jää nähtäväksi. Jos otetaan, toimeen tartutaan ja laajapohjainen toimikunta asetetaan vasta joskus vuosina 2017-18, jotta uudistusta saataisiin, jälleen kerran, vetkuteltua ja lykättyä eteenpäin. Jos uusi oikeusministeri tulee demareista, vasureista tai vihreistä, pyritään koko uudistus unohtamaan valtiontaloudellisiin syihin vedoten.

10. Tällaista kirottua vetkuttelua tämä on, eli todella tärkeitä hankkeita ei viedä eteenpäin ideologisista ja puoluepoliittisista syistä johtuen. Sen sijaan ihmisten oikeusturvaa pyritään kaikin keinoin, ei suinkaan parantamaan, vaan päin vastoin huonontamaan ja heikentämään. Yksi esimerkki tästä on hovioikeuksien jatkokäsittelylupajärjestelmän - tämä on yhä edelleen kauhea pitkä ja vastenmielinen sana - soveltamisalan laajentaminen. Tätä koskeva hallituksen lakiesitys jätettiin, aivan tarkoituksellisesti ja taktisista syistä, nykyisen eduskuntakauden karmeaan loppuruuhkaan, jossa esitystä ei ehditä käsitellä eduskunnasa kunnolla eikä lakiesitystä kaataa. Tämän viikon keskiviikkona lakiesitys oli lakivaliokunnan käsittelyssä. Lakiesitys halutaan runnoa läpi vetoamalla oikeusturvan parantamiseen, vaikka on selvää, että lupajärjestelmän laajentaminen kaventaa todellista valitusoikeutta ja heikentää siten kansalaisten oikeusturvaa.

905. Tuomarinohjeita

1. Oikeustapauksia blogissa kommentoidessani olen joutunut usein kiinnittämään huomiota erityisesti kahteen asiaan, joissa esiintyy epäkohtia. Ne ovat tuomarin prosessinjohto ja tuomion perusteleminen. Olen kirjoittanut mainituista asioista juridisissa aikakausilehdissä ja käsitellyt niitä myös muutamissa kirjoissani. 

2. Toimiessani itse 1976-1990 kihlakunnantuomarina oikeudenkäynti perustui niin sanottuun suullis-pöytäkirjalliseen menettelyyn, juttujen toistuviin lykkäyksiin ja käsittelyn pikkutarkkaan pöytäkirjaamiseen. Menettelyssä eivät toteutuneet oikeudenkäynnin suullisuus, välittömyys eikä keskitys. Valmistavaa käsittelyä ei ollut, vaan oikeudenkäynti aloitettin suoraan pääkäsittelystä; lykkäysten johdosta puheenjohtaja saattoi usein vaihtua. Tuomarin aineelliseen prosessinjohtoon ei kiinnitetty riittävää huomiota. Tuomion perustelut olivat yleensä niukkoja, sillä käsittelyn ja todistelun pöytäkirjaamista pidettiin tärkeämpänä kuin ratkaisun perusteluja. Todistelun välittömyys ei toteutunut, sillä lykätyissä jutuissa todistelua esitettiin ja otettiin vastaan useassa eri istunnossa.

3. Maan alioikeustuomareilla ei tuntunut olevan kovin suurta innostusta prosessin oma-aloitteiseen kehittämiseen, ja kauan valmisteilla ollut alioikeusuudistus viipyi viipymistään. Kirjoitin artikkelin "Tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä", joka julkaistiin Defensor Legis -lehden numerossa 1-2/1989 s. 56-77. Siinä samoin kuin eräissä muissakin kirjoituksissa käsittelin keinoja, joiden avulla tuomarit voisivat kehittää menettelyä omatoimisesti ilman lainsäädännön muuttamista. 

4. Ikaalisten tuomiokunnassa otettiin 1980 -luuvn puolivälin jälkeen käyttöön tulossa olevaa menettelyuudistukseen kuuluneita tavoitteita. Kehotin puheenjohtajia menettelyn suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen lisäämiseen, kirjelmien torjumiseen ja lykkäysten välttämiseen. Riita-asioissa otettiin käyttöön valmistelua tarkoittavia keinoja. Lainsäädännössä riita-asian valmistelu toteutui vasta 1.12.1993, jolloin alioikeusuudistus tuli voimaan.

5. Kihlakunnantuimarina laadin muistion asioista, joiden avulla erityisesti riita-asian oikeudenkäyntiä voitiin järkevöittää ja kehittää tulossa olevan uudistuksen suuntaviivojen mukaisesti. Lähetin muistion myös eräille muille alioikeuksille ja esittelin ohjeiden pääkohtia oikeusministeriön alioikeustuomareille järjestämissä prosessinjohtoseminaareissa. Ohjet herättivät  jonkin verran huomiota myös lehdistössä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa 9.10.1988,  Aamuehdessä ja Etelä-Suomen Sanomissa puhuttiin "Ikaalisten mallista".

6. Sattuneesta syystä kaivoin jokin aika sitten muistion esiin ja esittelen sen nyt asiasta kiinnostuneille lukijoille, kas tässä:

Tuomarinohjeita alioikeuden puheenjohtajille

(1) Tuomarin tärkeimmät tehtävät oikeudenkäynnissä ovat

* prosessin johtaminen ja

* päätöksen perusteleminen

Keskity siis erityisesti niihin.

(2) Prosessinjohdossa tärkeintä on huolehtia asian perusteellisesta, mutta samalla sen joutuisasta käsittelystä (= materiaalinen prosessinjohto). Siihen oikeudella OK 14:4:n mukaan on aina jutun laadusta riippumatta nimenomainen velvollisuus.

(3) Asia voi tulla perusteellisesti käsitellyksi ja selvitetyksi vain, jos ratkaisua varten koottu aineisto (= tosiseikat ja todisteet) on mahdollisimman selkeä ja täydellinen. Tuomarin tehtävänä on valvoa, että näin myös käytännössä tapahtuu.

(4) Paras tuomarin käytettävissä oleva keino asian selvittämiseksi on kyselyoikeuden käyttö. Siihen puheenjohtajalla on sekä riita- että rikosasiassa myös velvollisuus (OK 14:1.1 ja 3.3). Tuomarin kysymysten, huomautusten, informointien yms. keinojen avulla asianosaiset voidaan saada tehokkaasti selvittämään asiaa.

(5) Materiaalisen prosessinjohdon tarkoituksena ei ole, että tuomari selvittäisi viran puolesta, mitä vaatimuksia asiassa voitaisiin esittää, tai mihin tosiseikkoihin taikka todisteisiin vaatimukset olisi mahdollista perustaa. Prosessinjohdon tarkoituksena on selvittää, mikä on asianosaisten tarkoitus eli mihin edellä mainittuun aineistoon he itse haluavat ratkaisun perustuvan, sekä saada asianosaiset toimimaan tämän mukaisesti.

(6) Vaadi heti oikeudenkäynnin alussa asianosaisilta tarkka selvitys heidän vaatimuksistaan ja niiden perusteista. Tämä koskee kanteen lisäksi myös vastaajan vastinetta. Selvitä, mihin seikkoihin vastaajan kanteen vastustaminen perustuu, eli kiistääkö vastaaja kanneperusteiden olemassaolon vai vetoaako hän siihen, ettei kanne perustu lakiin (oikeusväite) tai onko vastaajan tarkoituksena vedota johonkin vastatosiseikkaan. Vaadi selvitys erikseen jokaisen kanneperusteen ja sen jälkeen jokaisen vastaajan mahdollisesti esittämän vastatosiseikan osalta.

(7) Asianosainen on yleensä aina jutun paras tietolähde. Älä siis unohda oikeuden istunnossa asianosaisten henkilökohtaista kuulemista ja kuulustelua, vaikka asianosaisilla olisi oikeudenkäynnissä avustaja. On virhe, jos annat asianosaisen istua tuppisuuna avustajansa vieressä koko oikeudenkäynnin ajan.

(8) Lykätessäsi jutun lisäselvitystä varten velvoita pääsäännön mukaan asianosaiset saapumaan jatkokäsittelyyn henkilökohtaisesti, ellei heitä ole jo kuultu. Tähän tuomioistuimella on oikeus. Kokemuksen mukaan asianosaisten henkilökohtainen kuuleminen on tehokas keino selvittää asian faktapuolta.

(9) Muista, että olet oikeuden istunnossa, et millään "lukukinkereillä." Vältä siis lukemasta oikeudelle jätettyjä asiakirjoja äläkä salli muidenkaan niitä lukemalla esittää, ellei siihen ole jonkin asiakirjan tai sen kohdan osalta erityistä syytä. Et ole käräjillä osoittamassa sisälukutaitoasi, vaan se, mistä sinulta odotetaan näyttöä, on prosessin johtaminen ja asian ratkaiseminen oikein. Asiakirjojen lukeminen ei ole prosessinjohtoa eikä muutoinkaan oikeuden puheenjohtajan arvovallalle sopivaa toimintaa.

(10) Riita-asiassa kantajan avustajan tai asiamiehen tehtävänä on esittää haastehakemukseen perustuva kanne. Tämä voi tapahtua vapaamuotoisesti haastehakemusta lukematta. Puheenjohtajan tehtävänä ei ole lukea haastehakemusta eikä kertoa, mitä kantaja vaatii ja millä perusteilla.

(11) Rikosasiassa esitutkintapäytäkirjan ja sen liitteiden lukeminen oikeudessa on tarpeetonta työtä ja osoitus oikeudenkäynnin kehittymättömyydestä. Esimerkiksi asianomistajan ja syytetyn poliisikuulustelussa antamien kertomusten lukeminen on turhaa työtä, koska mainitut asianosaiset ovat henkilökohtaisesti oikeudessa saapuville ja voivat siten esittää lausumansa suoraan oikeudelle. Esitutkinta-asiakirjat voivat kyllä olla istunnossa esillä, jolloin niistä voidaan seurata, kertovatko asianosaiset ja todistajat samalla  tavalla kuin he ovat kertoneet esitutkinnassa. 

(12) Älä lue itse myöskään muita oikeudelle esitettyjä ja annettuja asiakirjoja, vaan kehoita asiakirjan oikeudelle antavaa asianosaista ta tämän avustajaa selostamaan niiden sisältöä vapaamuotoisesti. Älä salli, että asianosaiset tai avustajat taikka asiamiehet vain antavat oikeudelle nipun asiakirjoja, jotta puheenjohtaja ryhtyisi niitä lukemaan ja selvittämään, vaan kehota heitä itse selostamaan asiakirjojen sisältöä.

(13) Jos kuitenkin jonkin asiakirjan esittäminen lukemalla osoittautuu tarpeelliseksi, niin anna tehtävä asiakirjan esittäneelle syyttäjälle tai asianosaisen avustajalle/asiamiehelle taikka notaarille. Keskity itse seuraamaan asianosaisten esityksiä ja heidän reaktioitaan, pohtimaan riitakysymyksen selvittämistä ja valmistautumaan tarvittavien kysymysten esittämiseen asianosaisille tai heidän avustajilleen.

(14) Älä salli asianosaisten, avustajien tai asiamiesten lukea istunnossa oikeudenkäyntikirjelmiä ja jättää niitä oikeuden luettavaksi. Kirjelmät eivät toteuta suullista ja välitöntä menettelyä eivätkä asian tehokasta selvittämistä, vaan johtavat usein jutun lykkäämiseen. Muista, että "paperit eivät punastele", sen sijaan asianosaisten ja heidän edustajiensa suullisista lausumista voidaan tehdä johtopäätöksiä esitysten uskottavuuden suhteen. Oikeudenkäyntikirjelmiin perustuva oikeudenkäynti on vanhanaikaista prosessia, jollaista ei muissa maissa enää harrasteta. 

(15) Riita-asiassa kantajan tulee esittää vaatimuksensa ja niiden perusteet jo haastehakemuksessa. Jos katsot kirjallisen vastineen esittämisen tarpeelliseksi, pyydä, että vastaajaa toimittaa vastineensa sinulle ja kantajan asiamiehelle tuomiokunnan kansliaan jo ennen oikeuden istuntoa, jolloin vastinetta ei esitetä vasta istunnossa. Jos enempi kirjelmien vaihto on laajassa tai vaikeassa jutussa tarpeen, sovi asianosaisten kanssa siitä, että kirjelmät puolin ja toisin toimitetaan em. tavalla ennen istuntoa tuomiokunnan kansliaan. Pääsääntönä tulisi pitää, että asianosaiset ilmoittavat kaikki todistajansa ja kirjalliset todisteensa jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annetussa vastineessa. 

(16) Muista, että asian istunto on asianosaisten välistä keskustelua, jota sinä johdat ja johon osallistunut omilla puheenvuoroillasi. Asianmukaista keskustelua ei synny, jos vain luet oikeudelle jätettyjä asiakirjoja tai sallit asianosaisten taikka heidän avustajiensa ja asiamiestensä lukea kirjelmiä. Asiakirjojen ja kirjelmien lukemiseen perustuvan istunnon eli eräänlaisten "käräjäkinkereiden" seuraaminen tuntuu paitsi asiaan osallisten myös paikalla mahdollisesti olevan yleisön kannalta ikävystyttävältä ja antaa masentavan kuvan koko oikeudenkäynnistä.

(17) Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen todistajankertomusten lukeminen istunnossa on ainoastaan poikkeustapauksissa luvallista. Pääsäntönä on mainittujen kertomusten lukemiskielto, jonka rikkominen voi olla jopa oikeudenkäyntivirhe. Kehota sen vuoksi todistajaa esittämään kertomuksensa suullisesti, vaikka todistaja valittelisi muistamattomuuttaan tai haluaisi jostakin muusta syystä vältellä kertomuksen esittämistä tai vain viitata siihen, mitä hän on esitutkinnassa kertonut.

(18) Istuntopöytäkirjan pitäminen on tuomarin prosessinjohtoon verrattuna sekundääristä toimintaa. Voit antaa pöytäkirjan pitämisen notaarin tai käräjäsihteerin tehtäväksi. Pikkutarkasta pöytäkirjan pitämisestä huolehtiminen ei ole tuomarin arvovallan mukaista, vaan saattaa antaa hieman oudon kuvan tuomarin päätehtävistä istunnossa. Puheenjohtajan tehtävänä on vain valvoa, että pöytäkirjaa pidetään hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti.

(19) Tuomarin muodolliseen prosessinjohtoon kuuluu huolehtia mm. käsittelyn suullisuudesta, välittömyydestä, joutuisuudesta ja julkisuudesta, samoin kuin siitä, että riidan osapuolten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu ja heitä kuullaan toistensa esityksistä ja koko prosessiaineistosta. Puheenjohtajana sinulla on velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä eikä asiaan sekoiteta mitään sellaista, joka ei siihen kuulu, mutta etteivät asianosaiset tai heidän avustajansa taikka asiamiehensä toisaalta sorru ns. ohipuhumiseen.

(20) Puheenjohtajan aineelliseen (materiaaliseen) prosessinjohtoon puolestaan kuuluu huolehtia siitä, että asia tulee asianmukaisesti ja perusteellisesti käsitellyksi. Tuomarin tulee kyselyjen ja huomautusten avulla pyrkiä selvittämään, mitä asianosaiset lausumillaan tarkoittavat, sekä poistamaan asianosaisten vaatimuksia, perusteita tai väitteitä rasittavat puutteet, epäselvyydet tai ristiriitaisuudet. Tuomari on velvollinen selvittämään, mihin mainitsemiinsa tosiseikkoihin osaiset haluavat vedota vaatimustensa välittöminä perusteina eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin puolestaan vain todisteina. - Ks. tuomarin materiaalisesta prosessinjohdosta tarkemmin Virolaisen artikkelia Lakimies-lehdessä 1983 s. 148-173) ja kirjaa Materiaalinen prosessinjohto (1988).

(21) Tuomarin velvollisuuksiin kuuluu tarvittaessa informoida asianosaisia sellaisista tapaukseen mahdollisesti soveltuvista oikeusnormeista, joihin asianosaiset eivät itse ole itse huomanneet vedota tai kiinnittää riittävää huomiota, sekä kehottaa heitä lausumaan yleensä käsityksensä sovellettavista oikeussäännöksistä.  Lain soveltamista koskeva jura novit curia -periaate ei estä tuomaria harjoittamasta informatiivista prosessinjohtoa. Asianosaisen kuulemisen periaate suorastaan edellyttää, että istunnossa keskustellaan myös lain soveltamista ja tulkintaa koskevista kysymyksistä. Tavoitteena on myös oikeuskysymysten eli lainsoveltamisen osalta pidettävä sitä, ettei tuomioistuimen ratkaisu saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

(22) Ennen todistajien kuulemiseen ryhtymistä on tärkeätä selvittää mahdollisimman tarkasti ne teemat, joista kutakin todistaa on tarkoitus kuulla. Tämän selvityksen avulla voidaan muun muassa arvioida, onko todistajan kuuleminen kaikista ilmoitetuista seikoista lainkaan tarpeen. Pyydä riita-asiassa asianosaisia ilmoittamaan kutakin todistetta koskevat teemat jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annettavassa kirjallisessa vastineessa. 

(23) Pidä mielessä OK 17:7:n säännös, jonka mukaan tuomioistuin ei saa sallia sellaisen todisteen esittämistä, joka koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai jo selvitetty tahi josta näyttö on huomattavasti vähemmällä vaivalla tai kustannuksilla saatavissa. Kahdesta tai useammasta käytettävissä olevasta todistuskeinosta asianosaisen tulee valita paras eli se, jonka voidaan arvioida olevan luotettavin. Tarpeettoman todistelun epäämisessä on kysymys tuomarin prosessiaineistoa rajoittavasta prosessinjohdosta.

(24) Muista toisaalta OK 17:8:n säännökset, joiden mukaan tuomarilla on tietyin edellytyksin ja rajoituksin oikeus määrätä omasta aloitteestaan hankittavaksi todisteita. Rikosasiassa tuomari ei kuitenkaan saa ryhtyä selvittämään syytettä tukevien todisteiden hankkimista tai esittämistä. Riita-asiassa tuomarin on puolestaan syytä rajoittua selvittämään, miten asianosaiset itse suhtautuvat mahdollisten uusien todisteiden esittämiseen.

(25) Muista ratkaisua tehdessäsi tuomioistuimen tutkimisvaltaa rajoittavat säännökset, joita ovat väittämistaakka riita-asioissa (ks. siitä Virolainen, Väittämistaakasta vähäsen, LM 1985, s. 973-1006) ja syytesidonnaisuus rikosasiassa (ks. Virolainen, LM 1974 s. 25-43). Tuomioistuimella ei ole lupa ulottaa tutkintaansa riidan kohteen tai syytteessä mainitun teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan ratkaisussa tulee pysyä asianosaisten vaatimusten ja niiden perusteiksi vetoamien oikeustosiseikkojen puitteissa. Toisaalta tuomiossa on annettava lausunto kaikista asianosaisten esittämistä vaatimuksista ja väitteistä.

(26) Perustele ratkaisu niin seikkaperäisesti, selkeästi ja avoimesti, että asinosaiset ja heidän avustajansa sekä asiamiehensä ymmärtävät, millä perusteilla lopputulokseen on päädytty (Ks. tuomion perustelemisesta lähemmin Virolainen, LM 1986 s. 889-917). Perusteluvelvollisuus, joka koskee myös vasta-argumenttien (contra-perustelut) ilmoittamista, palvelee osaltaan asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumista. Perusteluissa tulee ilmoittaa, millä perusteella jonkin riitaisen seikan on katsottu tulleen näytetyksi tai jääneen näyttämättä.

(27) Tuomio on perusteltava myös oikeuskysymysten osalta. Älä siis tyydy ilmoittamaan vain lain soveltamisen lopputulosta, vaan kirjoita näkyviin, mihin seikkoihin juridinen päättelysi perustuu. Vältä "on katsottava" -tyyppistä argumentointia. Kirjoita lainkohtien lisäksi perusteluissa näkyviin myös oikeuskysymyksen ratkaisuun vaikuttaneet muut oikeuslähteet eli lakien esitöissä, oikeuskäytännössä (ennakkopäätöksisssä) sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Ratkaisuun vaikuttaneiden reaalisten näkökohtien eli asia-argumenttien ilmoittaminen on myös hyödyllistä.

(28) Kohtele asianosaisia sekä heidän avustajiaan ja asiamiehiään, todistajia sekä käsittelyyn osallistuvia muita henkilöitä tasapuolisesti, ystävällisesti ja kärsivällisesti. Vältä antamasta vaikutelmaa, jonka mukaan käsiteltävä asia olisi rutiininluontoinen tai yhdentekevä. Johda prosessia tehokkaasti ja joutuisasti, mutta toisaalta asianmukaisesti ja käsittelyä tarpeettomasti kiirehtimättä. 

(29) Ole, kuten tuomarinvalassa edellytetään, "rehellinen ja totinen tuomari" (OK 1:7), huumoriakaan silti kokonaan unohtamatta.

(30) Nämä ohjeet eivät ole ristiriidassa lakikirjan alkulehdille painettujen Olaus Petrin vanhojen tuomarinohjeiden kanssa, joita voidaan edelleen soveltuvin osin noudattaa.

8.8.1988/JV
------

7. Oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lainsäädäntö on uudistettu lähes kokonaan, mutta  käytäntö ei vastaa läheskään aina kunnon lainkäytölle asetettavia laatuvaatimuksia. Riita-asian pääkäsittelyä edeltää valmistelu, joten samanlaista lykkäysruljanssia kuin aikaisemmin ei enää esiinny. Toisaalta valmistelu etenee mm. materiaalisen prosessinjohdon passiivisuudesta ja asianajajien huonosta valmistautumisesta johtuen usein kovin hitaasti. Pääkäsittelyjäkin siirretään usein istunnosta toiseen ja ne saattavat kestää viikkoja tai jopa kuukausia. Oikeudenkäynnin kokonaiskesto ei ole lyhentynyt, vaan päin vaston pidentynyt. Ratkaisuja annetaan pääsäännön mukaan kansliatuomioina, vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion julistaminen välittömästi pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Kansliatuomion antamisessa ei noudateta laissa säädettyä kahden viikon määräaikaa, vaan tuomiot annetaan usein vasta monen viikon tai kuukauden kuluttua pääkäsittelystä. Tuomion perustelut ovat laajentuneet ja osin myös niiden laatu on parantunut, mutta näyttöä selostetaan usein tarpeettoman laajasti; sen sijaan näytön arvioinnin pohdinta on usein puutteellista. Oikeuskysymyksiä eli lain soveltamista ja tulkintaa perusteellaan yleensä liian niukasti eikä oikeudellisessa päättelyssä tukeuduta tarvittavissa määrin lakien esitöihin, ennakkopäätöksiin tai oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Valitusoikeutta hovioikeuteen on rajoitettu jatkokäsittelyluvalla, vaikka hovioikeuksiin tehtävien valitusten määrät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Eduskunnan käsiteltävä on parhaillaan taas uusi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuva ja täysin idioottimaiselta tuntuva laajennus, mikä merkitsee varsinkin rikosasioissa syytetyn oikeusturvan kaventumista entisestään. Hovioikeuksien ratkaisujen julkaiseminen on alkeellisella tasolla jne. jne.  

8. Oikeusministeriö, lainvalmistelijat ja ylioikeuksien päällikkötuomarit puhuvat jatkuvasti tarvittavilla säästöillä, vaikka esimerkiksi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajennus perustuu yksinomaan hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden työn keventämiseen. Lainkäyttöä koskevia asioita tarkastellaan yksinomaan tuomioistuinten työn sujuvuuden, eli käytännössä työn keventämisen ja minimoinnin, ei asianosaisten oikeusturvan kannalta. Tuomioistuinten ja tuomareiden työ kevenee, mutta asianosaisten oikeusturva ja pääsy oikeuteen ja oikeuksiin heikkenee. Tuomareiden osaamistaso vaihtelee suuresti eikä tuomarinuran avaamisessa ole päästy asetettuihin tavoiteisiin, vaikka tästäkin asiasta on puhuttu jo reilut 30 vuotta. Ylimmät oikeusasteet eli korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus täydentävät yhä edelleen itse itseään, ja niiden jäsenten usein "vinkkaamiseen" perustuva rekrytointitapa on yhtä salamyhkäistä ja sisäänlämpiävää kuin aikaisemminkin. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten lukumäärä on ollut jo vuosia selvässä laskusuunnassa.

9. Tuomioistuinprosessia rasittavien epäkohtien ja puutteiden määrä ei näytä vähenemisen merkkejä, vaikka lainsäädäntöä onkin uudistettu, usein tosin huonompaan ja oikeusturvaa kaventavaan suuntaan. Lainkäytön ja tuomitsemisen tasoa ei voida edes ratkaista yksinomaan lainsäädännön muutoksilla, vaan ratkaisevassa asemassa on oikeuskäytäntö, johon taas vaikuttavat ennen muuta omaksutut menettelytavat sekä tuomareiden ammattitaito ja -etiikka.

10. Kriitikoilla olisi edelleen paljon arvostelun aiheita ja työtä prosessimenettelyä koskevien korjausehdotusten tekemisessä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kriitikkoja ei valtakunnasta juuri enää löydy. Oikeusteoriassa on lanseerattu käsite kriittinen oikeuspositivismi, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Selvää on, että lainkäytön laadun parantamiseksi tarvittaisiin kriittistä prosessioikeutta, jonka kannattaja ja harjoittaja olen itse aina ollut. Nykyisin viroissa olevilla prosessioikeuden tutkijoilta ja professoreilta ei kuitenkaan tunnu löytyvän kriittistä otetta, vaan he ovat kaikki enemmän tai vähemmän jees -naisia ja  -miehiä, joille tuntuu riittävän lainsäädännön ja oikeusperiaatteiden pikkutarkka selostaminen ja tiukasti lakien esitöihin perustuvien oppikirjojen laatiminen. Krititikkiä ei esitetä tai jos esitetään, se tehdään niin varovaisesti, ettei juuri kukaan sitä huomaa tai noteeraa. 

897. KKO 2014:89. Jatkokäsittelylupa

1. Jatkokäsittelylupajärjestelmä otettiin käyttöön hovioikeuksissa 1.1.2011. Järjestelmää sovelletaan haettaessa hovioikeudelta muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun. Aikaisemmin hovioikeuksissa oli voimassa Norjan mallin mukainen seulontamenettely, mutta suomalaiset hovioikeudet eivät joko osanneet tai halunneet soveltaa sitä oikealla tavalla. Jatkokäsittelyluvan esikuvana on puolestaan Ruotsin laki. Asianosainen saa hakea muutosta periaatteessa kaikkiin käräjäoikeuden ratkaisuihin, mutta tietyissä  eli ns. vähäisemmissä asioissa käräjäoikeuden päätöksestä tehdyn valituksen täysimittainen käsittely edellyttää hovioikeuden myöntämää jatkokäsittelylupaa.

2. Suomessa lupajärjestelmän soveltamisala on laajempi ja luvan myöntämisen perusteet tiukemmat kuin Ruotsisssa. Tästä huolimatta hallitus on äskettäin päättänyt "lisätä löylyä", sillä se on antanut viime viikolla eduskunnalle lakiesityksen, jonka mukaan luvan soveltamisalaa entisestään laajennettaisiin (HE 246/2014 vp). Tämäkin lakiesitys on tarkoitus runnoa läpi eduskunnan vaalikauden loppuruuhkassa sellaisenaan. Kansalaisten oikeusturvasta ei tarvitse välittää, sillä nyt on tredikästä vaatia aina tuomioistuinlaitoksen ylätasoa myöten oikeuskäsittelyn kokonaiskeston lyhentämistä, mikä näiden "huippuasiantuntijoiden" mukaan merkitsisi samalla  "oikeusturvan laadun parantamista". 

3. Asia on todellisuudessa päin vastoin, sillä valitusoikeuden tosiasiallinen rajoittaminen ja valitusten hylkääminen tavallaan heti "kättelyssä" asiaa tarkemmin tutkimatta merkitsee luonnollisesti ihmisten oikeusturvan heikentämistä. Mutta eiväthän nämä "toverit" halua tarkastella oikeusturvaa ihmisten kannalta, vaan he pitävät silmällä ainoastaan tuomioistuintyön ja tässä tapauksessa siis hovioikeuksien toiminnan sisäistä mukavuutta, "sujuvuutta" ja paljon puhuttua kustannussäästöä.

4. Korkeimmalle oikeudelle tehdään vuosittain yllättävän paljon valituslupahakemuksia asioissa, joissa hovioikeus on evännyt valittajan jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Tämä kertoo siitä, että valittajien mielestä hovioikeudet hylkäävät lupahakemuksia perusteettomasti tai liian kevein perustein. Tähän hovioikeuksille tarjoituu oivallinen tilaisuus, sillä hovioikeudet katsovat - korkeimman oikeuden hiljaisella hyväksynnällä - ettei hylkääviä lupapäätöksiä tarvitse perustella. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin antanut äskettäin Norjalle langettavan tuomion sen johdosta, että hovioikeutta vastaava tuomioistuin eli lagmannsrett ei ollut perustelleet seulontapäätöstään. EIT:n tuomio johti Norjassa perusteluvelvollisuutta koskevaan lainmuutokseen, katso blogikirjoitustani numero 886/14.10.2014. 

5. HE:ssa 246/2014 vp ei ole kuitenkaan edes minkäänlaista mainintaa EIT:n sanotusta päätöksestä tai hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevan epäävän ratkaisun perustelemisvelvollisuudesta. Näin siitä huolimatta, että eräät lausunnonantajista ovat oikeusministeriölle maininneet perustelujen puuttumista koskevasta epäkohdasta. Tämä on aika tyypillistä suomalaiselle lainvalmistelulle, jossa halutaan usein mieluusti vaieta todellista epäkohdista ja jossa lakiesityksiä tehtaillaan ja runtataan läpi eduskunnan loppuruuhkassa vähät välittämättä asiantuntijoiden esittämistä kriittisistä näkemyksistä. Hallituksen esitystä (246/2014 vp) edeltänyt oikeusministeriön työryhmän mietintö oli toki laajalla lausuntokierroksella ja joitakin asiantuntijoiden lausunnoista on kerrottu hallituksen esityksessä. Mutta mikä tärkeintä, hallituksen esityksen laatijat eivät ole todellisuudessa korviaan lausunnonantajien ehdotuksille lotkauttaneet, sillä asiantuntijoiden monista korjaus- tai tarkistusehdotuksista yksikään ei ole mennyt läpi! Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä. Tämä(kin) lausuntokierros meni siis täysin hukkaan.

6. Korkein oikeus on antanut kolmen viimeisen vuoden aikana 23 jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätötä. Se on varsin suuri määrää ja kielii osaltaan siitä, että hovioikeudet hylkäävät lupahakemuksia perusteettomasti ja omaa työtään keventääkseen. Valtaosassa mainituista ennakkopäätöksistä on katsottu, että hovioikeus on virheellisesti hylännyt hylännyt jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus on antanut myös julkaisematta jääneitä jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja, joissa on katsottu, että lupa olisi tullut myöntää.

7. Ko. ennakkopäätökset ja korkeimman oikeuden ns. muut ratkaisut edustavat todellisuudessa vain jäävuoren huippua, sillä asianosaiset pyytävät valituslupaa varsin usein hovioikeuden kielteiseen lupapäätökseen. Vuonna 2012 korkeimpaan oikeuteen tehtiin 198 tällaista lupahakemusta, vuonna 2013 jo 227 ja tänä vuonna mainitunlaisia valituslupahakemuksia  on syyskuun alkupuoleen mennessä tehty 213; ks. blogia numero 886/14.10.2014, kohta 22. Kun jatkokäsittelyluvan soveltamisalaaa tullaan etenkin rikosasioissa laajentamaan tuntuvasti, voidaan otaksua, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien sanotunlaisten valituslupahakemusten määrä kipuaa jatkossa 300-400 hakemukseen vuodessa.

8. Tänä vuonna korkein oikeus on antanut tähän mennessä neljä jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätöstä (KKO 2014:4, 31, 63 ja 89). Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2014:31 blogijutussa numero 845/21.5.2014. Viimeisin jatkokäsittelylupaa koskeva ennakkopäätös (2014:89) annettiin tänään.

KKO 2014:89

9. Ko. tapauksessa A:n internet-sivustoillaan julkaisema laaja aineisto oli sisältänyt X:n ja Y:n kunniaa loukkaavia väitteitä, joiden osalta A tuomittiin käräjäoikeudessa rangaistukseen kunnianloukkauksesta. Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin nojalla käräjäoikeus määräsi A:n poistamaan ylläpitämiltään internet-sivustoilta kaikki sellaiset verkkoviestit, joissa mainittiin X:n tai Y:n nimi tai muutoin esitettiin viittauksia heihin tai heitä koskevaan asiaan. Valituksessaan hovioikeudelle A katsoi, että poistettavaksi olisi saanut määrätä ainoastaan lainvastaisiksi todetut verkkoviestit. Vaasan hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella.

10. Hovioikeuden lupamenettelyssä on tapahtunut virhe, sillä kuten korkeimman oikeuden perusteissa todetaan, hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa kahdella perusteella, eli a) ns. muutosperusteella ja b) ennakkoratkaisuperusteella. Tapauksessa ei ole ollut lain edellyttämällä tavalla lainkaan selvää, että käräjäoikeuden antama verkkoviestin hävittämismääräys tai sen laajuus olisi ollut oikea ratkaisu. Vaikuttaa päin vastoin melko selvältä, että käräjäoikeuden ko. ratkaisu on sananvapauden kannalta liian pitkälle menevä ja siten virheellinen. Tapaus osoittaa, etteivät hovioikeudet aina välitä pohtia, olisiko asiassa myönnettävä jatkokäsittelylupa jonkin erillisen kysymyksen osalta. Tavoitteena näyttäisi olevan,paitsi perusteettomien, myös monien hankaliksi katsottujen valitusten "tappaminen" mahdollisimman vähällä vaivalla. Kustannussäästöä saattaa kenties syntyä, mutta varsinaisesta tutkinnasta karsittujen (seulottujen) valitusten joukossa on myös runsaasti  asioita, joille olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa. 

886. EIT: Valituksen seulontapäätös on perusteltava

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 2.10.2014 Norjalle langettavan tuomion, joka koskee hovioikeutta vastaavan tuomioistuimen eli lagmannsrettin velvollisuutta perustella päätöstään, jolla valitus seulotaan varsinaisesta tutkinnasta (täystutkinnasta). EIT katsoi tapauksessa (Hansen v. Norway, application no. 15319/09) antamassaan ratkaisussa, että valittaja ei ollut saanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen EIS) 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, kun Borgartingin lagmannsrett (toimipaikka Oslo) ei ollut perustellut seulontaa (siling) koskevaa päätöstään asianmukaisella tavalla.

2. EIT:n ratkaisusta on laadittu tuomioistuimen verkkosivuilta löytyvä lehdistötiedote. EIT:n tuomio kokonaisuudessaan löytyy tästä.

3. Hroar Anton Hansenin Ekheim Invest AS -nimistä yhtiötä vastaan käräjäoikeudessa (tingrett) nostama vahvistuskanne koski parempaa oikeutta kiinteistöön, jonka yhtiö oli ostanut Hansenin entiseltä vaimolta. Hansen väitti, että hän oli omistanut puolet kiinteistöstä. Alioikeuskäsittelyn erityispiirteisiin kuului, että tingrett lyhensi alun perin kolmipäiväiseksi suunnitellun pääkäsittelyn viiteen tuntiin. Alioikeus hylkäsi Hansenin kanteen 21.1.2008 antamallaan tuomiolla. 

4. Hansen valitti lagmannsrettiin ja vetosi valituksessaan pääkäsittelyn yllättävään lyhentämiseen, minkä vuoksi hän ei ollut voinut  kuulustuttaa oikeudessa kaikkia todistajiaan tai esittää asiakirjanäyttöä omistusoikeudestaan. Lagmannsrett epäsi 12.6.2008 valitusasian pääsyn täystutkintaiseen käsittelyyn toteamalla päätöksessään lyhyesti, että oli selvää, ettei valituksella ollut mahdollisuutta menestyä. 

5. Ihmisoikeustuomioistuin totesi ensiksi, ettei alioikeuskäsittely ollut loukannut Hansenin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, vaikka pääkäsittelyn aikaa oli lyhennetty. Asiassa oli kuitenkin pidetty pääkäsittely, jossa kumpikin osapuoli oli ollut saapuvilla ja esittänyt selvitystä. 

6. EIT:n mukaan tapauksessa oli kysymys siitä, oliko lagmannsrett laiminlyönyt perustella päätöstään, jolla se oli kieltäytynyt ottamasta Hansenin valitusta asiallisesti tutkittavakseen. EIT:n mukaan lagmannsrett oli vain toistanut siviiliprosessilain asianomaisen säännöksen sanamuotoa, kun se oli todennut olevan selvää, ettei valituksella ollut menestymisen mahdollisuutta. Tämän jälkeen Hansen teki vielä valituksen ylimmälle oikeudelle, mutta Høysterettin ankeutvalg -niminen jaosto ei 19.9.2008 myöntänyt hänelle muutoksenhakulupaa.

7. EIT totesi, että lagmannsrettin toimivalta ei rajoittunut ainoastaan lainsoveltamis- eli oikeuskysymysten tutkintaan, vaan tuomioistuimeen voitiin valittaa myös näytön eli tosiasiakysymysten osalta. Hansenin valituksessa oli kysymys lain soveltamisesta sekä alioikeuden käsittelyä koskevasta päätöksestä, jolla se oli lyhentänyt pääkäsittelyn keston kolmesta päivästä viiteen tuntiin. Hansenin valitus koski siten myös tosiseikkoja, joiden osalta hän ei valituksensa mukaan ollut saanut alioikeudessa tilaisuutta todistajien kuulemiseen ja kirjallisten todisteiden esittämiseen.

8. EIT lausui, ettei se voi tapauksesta ilmenevien olosuhteiden perusteella olla vakuuttunut siitä, että lagmannsrettin päätöksen 12.6.2008 perusteluja voitaisiin pitää riittävinä, kun otettiin huomioon lagmannsrettin laaja toimivaltaa sekä valittaja Hansenin intressit. EIT otti myös huomioon, että lagmannsrettin päätös ei ollut lopullinen, vaan siitä voitiin valittaa Norjan korkeimpaan oikeuteen (Høyesterett), jos mainitun tuomioistuimen valituskokoonpano (ankevalg) antoi siihen luvan. EIT:n mukaan lagmannsrettin niukat perustelut eivät antaneet Hansenille mahdollisuutta hyödyntää sanottua valitusoikeuttaan tehokkaalla tavalla. 

9. Näissä olosuhteissa EIT katsoi, että koska lagmannrett ei siis ollut perustellut seulontapäätöstään asianmukaisella tavalla, Hansenin tapauksessa oli rikottu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan EIS 6 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

10. Ratkaisunsa loppupuolella EIT totesi, että Norjassa on vuonna 2010 muutettu lakia siten, että lagmannsrettin tulee perustella seulontaa koskeva päätöksensä. Lainmuutoksen johdosta myös lagmannsrettin käytäntö on muuttunut. Tämä ei kuitenkaan estänyt EIT:ta ottamasta kantaa aiemmin voimassa olleen lain aikana annetun seulontapäätöksen puutteellisiin perusteluihin.

11. Kuten EIT:n perusteluista ilmenee, Norjan lainsäädännön ja oikeuskäytännön muutokset perustuvat YK:n ihmisoikeuskomitean Abushanif -tapauksessa (rikosjuttu) Norjalle vuonna 2008 antamaan langettavaan ratkaisuun. Ihmisoikeuskomitea katsoi Norjan rikkoneen KP-sopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiä koskevia velvoitteita, kun lagmannsrett ei ollut perustellut päätöstään olla ottamatta A:n tekemää valitusta enempään tutkintaan, vaan oli vain todennut lain sanamuotoa siteeraten olevan selvää, ettei valitus voi menestyä ("klart at anken ikke ville føre frem"). Tämän jälkeen Høyesterett katsoi kolmessa vuonna 2009 vahvennetussa kokoonpanossa antamassaan ratkaisussa, että lagmannsrettenin perustelemattomat seulontapäätökset rikkoivat KP-sopimuksen 14 artiklan 5 kohtaa, jossa taataan jokaiselle rikoksesta tuomitulle oikeus muutoksenhakuun. Ks. näistä ratkaisuista myös Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 166.

12. EIT:n ratkaisu annettiin äänestyksen (6-1) jälkeen. Huomionarvoista on, että eriävän mielipiteen tuomioon jätti nimenomaan norjalainen tuomari Erik Møse, joka on toiminut EIT:ssa vuodesta 2013. Aikaisemmin Møse on ollut lyhyen aikaa Høysterettenin jäsenenä ja sitä ennen lagmannsrettin tuomari ja  - yllätys yllätys - juuri Borgartingin lagmannsrettenissä. Tämä on mielenkiintoista, sillä EIT:n ko. ratkaisu koski nimenomaan kyseisen tuomioistuimen siling-päätöstä.

13. Voisiko EIT:n ratkaisulla olla vaikutusta suomalaisten hovioikeuksien jatkokäsittelylupa- asioissa tekemien päätösten perustelemiseen? Suomen lainsäädäntöön kopioitiin vuonna 2003 nimenomaan Norjan siling -menettelyä vastaava seulontamenettely. Hovioikeudet eivät, kun laki ei niitä siihen nimenomaan velvoittanut, perustelleet asiallisesti päätöksiään, jolla valitus seulottiin varsinaisesta jatkokäsittelyssä, vaan päätöksissä siteerattiin ainoastaan laissa olevia yleisiä sanontoja (fraaseja), joilla valitus saatiin seuloa. Olen kritisoinut mainittua käytäntöä ja yleensä koko seulontamenettelyä monissa kirjoituksissani, esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuuonna 2003.

14. Seulontamenettely jäi, kuten odottaa saattoi, varsin lyhytaikaiseksi, sillä se korvattiin jo vuonna 2010 lakiin (OK 25 a luku) otetuilla jatkokäsittelylupaa koskevilla säännöksillä. Mutta perustelemiskäytäntö ei muuttunut, sillä hovioikeudet eivät perustele myöskään päätöstä, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Tällaisesta päätöksestä on käytävä OK 25 a luvun 17 §:n 1 momenin mukaan ilmi ainoastaan kolme muutenkin itsestään selvää asiaa, eli se 1) että kaikki mainitun luvun 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle on tutkittu; 2) jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty; ja 3) että käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi.

15. Laissa ei siis otettu mainintaa lupahakemuksen hylkäävän päätöksen perustelemisesta. Lain esitöissä mainitaan, että hovioikeus voi perustella lupaa koskevan kielteisen päätöksen laajemmin kuin OK 25 a:17.1:ssa sanotaan (HE 105/2009 vp s. 65); sama kanta ilmenee KKO:n ratkaisusta 2013:14, kohta 12. Mainitussa momentissa luetelluissa kohdissa ei tosin ole kysymys päätöksen varsinaisista perusteluista. Kun laissa ei ole nimenomaista perustelujen ilmoittamiseen velvoittavaa säännöstä, eivät hovioikeudet vaivaudu - tietenkään - ilmoittamaan perusteluja silloin, kun lupaa ei myönnetä. Mikään instanssi tai viranomainen ei ole tähän epäkohtaan puuttunut, ei korkein oikeus, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies.

16. Hovioikeuksien perustelut, jos sellaisista ylipäätään voidaan puhua, käsittävät joka tapauksessa yksinomaan OK 25 a luvun ao. lainkohtia täydellisesti mukailevat fraasi- tai fasadiperustelut. Hovioikeus mainitsee aluksi, miksi valittaja tarvitsee luvan, eli esimerkksi sen, ettei valittajana olevaa rikosasian syytettyä ole tuomittu käräjäoikeudessa neljää kuukautta ankarampaan vankeusrangaistukseen. Tämän jälkeen ilmoitetaan, jälleen tarkasti lain sanamuotoa käyttäen, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet on tutkittu. "Hyväksi" lopuksi päätöksessä yksilöidään OK 25 a:11:ssä mainitut luvan myöntämisperusteet tai oikeastaan se, ettei lupaa ole millään ko. lainkohdassa mainitulla perusteella syytä myöntää. 

17. Hovioikeus kirjoittaa esimerkiksi, että "ei ole ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta". Tämä ei kuitenkaan riittä valittajalle, sillä hän haluaisi tietää, mitkä ovat hoviokeuden konkreettiset perustelut eli miksi hovioikeus on katsonut, että sanottua epäilyn aihetta ei ole ilmennyt ja miksi valituksessa esiteyt perusteet ja todisteet eivät riitä asian saattamiseen täystutkintaan. Näitä syitä hovioikeuden tuomarit eivät kuitenkaan millään halua valittajalle ilmoittaa. Valittaja saa ko.salailusta käsityksen, että hovioikeus ei ole halunnut noteerata lainkaan hänen esittämiään seikkoja, todisteita tai juridisia näkökohtia. Hovioikeus ei välitä perustella ratkaisuaan konkreettisillä syillä, vaikka valituksessa on asianmukaisesti perustelleen katsottu, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole ainoastaan epäilyttävä, vaan selvästi virheellinen ja lainvastainen. Valittaja siis perustelee valitustaan, mutta hovioikeus ei perustele päätöstään. Tämä on kyllä perin outoa "vuoropuhelua".

18. Olen kritisoinut sanotunlaista käytäntöä ja puutteellista lainsäädäntöä monta kertaa. Ks. esimerkiksi blogikirjoituksia 554/8.3.2012, kohdat 11-13, ja 735/29.5.2013, kohdat 3 ja 11.    Hovioikeuksien omaksumaa salailuun perustuvaa käytäntöä tulisi muuttaa niin, että jatkokäsittelyluvan epäävät päätökset perusteltaisiin asianmukaisella tavalla eikä vain tyydyttäisi toistamaan, millä perusteella lupa olisi voitu, jos olisi haluttu, myöntää. Toisin kuin Norjan Høysterett, Suomen korkein oikeus ei ole ollut kehnosta asiantilasta millänsäkään. Jatkokäsitteluvan myöntämistä koskevissa ennakkopäätöksissään, niitä on annettu kahden viimeisen vuoden aikana jo lähes parikymmentä, korkein oikeus kyllä perusteelee seikkaperäisesti, miksi hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa. Sen sijaan KKO ei puutu sanallakaan hovioikeuksien omituiseen käytäntöön jättää luvan epäämispäätökset tyystin perustelematta.  

19. Ne samat näkökohdat, joiden EIT on katsonut tapauksessa Hansen v. Norja vaativan lagmannsrettenin siling-päätöksen perustelemista, pätevät luonnollisesti myös suomalaisen hovioikeuden päätökseen, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Lagmannsrettenin tavoin myös hovioikeuden toimivaltaan kuuluu tutkia, ei vain käräjäoikeuden ratkaisuihin liittyviä oikeuskysymyksiä, vaan myös näyttö- ja tosiasiakysymyksiä, joiden osalta hovioikeuteen saadaan valittaa. Hovioikeuden olemattomissa perusteluissa valittajalle ei kerrota, miksi hänen valituksensa on seulottu ja miksi sitä ei ole haluttu ottaa tutkittavaksi hovioikeuden varsinaisessa käsittelyssä. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että useat hovioikeudelta hylkäävän lupapäätöksen saaneet valittajat haluavat valittaa päätöksestä edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siihen heille ei kuitenkaan tarjoudu kunnollista mahdollisuutta, koska hovioikeus ei ole kertonut, mitkä ovat ne konkreettiset ja tosiasialliset syyt. joilla lupahakemus on hylätty.

20. Korkein oikeus myöntää vuosittain lähes kymmenkunta valituslupaa hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu eli vain osa niistä kaikista valituslupahakemuksista, joita jatkokäsittelyluvan hylkäämistä koskevista hovioikeuden päätöksistä KKO:lle tehdään. Tilastokeskuksen, oikeusministeriön, hovioikeuksien tai korkeimman oikeuden julkisuuteen saatetuissa tilastoissa taikka edes jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissa (esim. OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10 /2014) ei kerrota, kuinka paljon mainittuja valituslupahakemuksia korkeimmalle oikeudelle vuosittain tehdään.

21. Vuonna 2012 jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuului 36 % kaikista hovioikeuksissa ratkaisuista asioista eli noin 3 700 valitusasiaa. Niistä lupa myönnettiin noin 1 800 asiassa (49 %) ja lupa taas evättiin noin 1 600 järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa asiassa (43 %).

22. Sain korkeimman oikeuden viestintäpäälliköltä tietoja jatkokäsittelylupa-asioita koskevien valituslupahakemusten määristä. Tilastoluvut ovat siis korkeimman oikeuden tiedossa ja tarkassa seurannassa, vaikkei niitä ole haluttu julkistaa. Vuonna 2012 KKO:een tuli sanottuja asioita 198, vuonna 2013 yhteensä  227 kpl ja vuonna 2014 10.9. mennessä 213 kpl. Vaikuttaa siltä, että ko. valituslupahakemusten määrä tulee tämän vuoden loppuun mennessä ylittämään 300 kappaleen rajan. Näiden lupahakemusten joukossa on luultavasti runsaasti sellaisia asioita, joissa hakijat eivät tiedä tai heillä kenties ei ole edes aavistusta siitä, millä konkreettisilla perusteilla hovioikeus on hylännyt heidän jatkokäsitelylupahakemuksensa. 

23. Oikeusministeriön työryhmä on viime helmikuussa jättämässään mietinnössä ehdottanut jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan merkittävää lajentamista (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10/2014). Ehdotuksen mukaan järjestelmää sovellettaisiin jatkossa yleisesti kaikissa riita- ja hakemusasioissa. Rikosasioissa vastaaja tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Kun sanottu raja on nykyisin neljässä kuukaudessa, merkitsi ehdotus toteutuessaan lupajärjestelmän todella huomattavaa kiristämistä. On selvää, että valittajien oikeusturva tulee entisestään huononemaan.

24. Ministeriön työryhmä ei ehdota lupapäätösten perustelemista. Mietinnössä ei ole edes pohdittu mainittua kysymystä. Mietinnön johdosta on pyydetty lausuntoja, joita on annettu oikeusminsteriölle yhteensä 34. Parissa kolmessa lausunnossa on mainittu kysymys jatkokäsittelylupapäätöksen perustelemisesta, mutta vain sivulauseessa ja ikään kuin ohimennen. Tällaisilla vienoilla toteamuksilla ei ole käytännössä minkäänlaista merkitystä, vaan ne sivuutetaan jatkovalmistelussa tyystin. Lausunnonantajien olisi tullut painottaa päätösten perustelemisen merkitystä selvin sanoin ja nostaa kunnon debatti siitä, ettei hakemuksen hylkääviä päätöksiä perustella nykyisin asiallisesti mitenkään.

25. Jos OM:n työryhmän mietintö toteutuu, on selvää, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien valituslupahakemusten määrä jatkokäsittelylupa-asioissa kasvaa tuntuvasti. Todennäköistä on, että ko. valituslupahakemusten vuotuinen määrä nousee nykyisestä 300 hakemuksesta noin 500 hakemukseen.

26. Nyt olisi korkea aika vaatia, että hovioikeudet ryhtyisivät perustelemaan päätöksiä, joilla jatkokäsittelylupahakemus hylätään. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus saada tuomioistuimelta perusteltu päätös on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen perusedellytyksiä. EIT:n Hansen -tapauksessa Norjalle antama opetus ja langettava tuomio soveltuu mutatis mutandis myös hovioikeuden jatkokäsittelylupamenettelyyn. Tuntuisi oudolta, jos Suomessa haluttaisiin yhä edelleen ummistaa silmät ihmisoikeussopimukselta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilta sekä perustuslain vaatimuksilta.

27. Jos saaennustaa, niin luulisin, että mikään ei tule, tässäkään asiassa, muuttumaan. Hovioikeudet, korkein oikeus, oikeusministeriö ja sen lainvalmisteluosasto, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies sekä nykyisin "remmissä" olevat harvat prosessioikeutta edustavat oikeusoppineet tulevat myös jatkossa visusti vaikenemaan ko. ongelmasta. Hovioikeudet ja KKO:n presidentti  - viimeksi tänään Helsingin Sanomissa taloustoimittaja Petri Sajarin haastattelemana - kannattavat mieluusti OM:n edellä mainitun työryhmän mietintöä, jossa ehdotetaan jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuvaa laajentamista ja rajoitetaan samalla valittajien oikeutta saada asiat hovioikeudessa kunnolla tutkituiksi. Oikeusturvan kaventamista ja rajoittamista koskeviin ehdotuksiin suhtaudutaan hyväksyvästi ja aplodeja antaen, mutta oikeusturvan parantamiselle tai edes sen säilyttämiselle joten kuten nykyisellä tasolla sen sijaan viitataan kuuluisalla kintaalla.

845. KKO 2014:31. Jatkokäsittelyluvan myöntäminen hovioikeudessa

1. Satakunnan käräjäoikeus oli yhden tuomarin kokoonpanossa lukenut A:n syyksi B:hen ja C:hen kohdistuneet pahoinpitelyt ja tuominnut hänet niistä 40 päiväksi vankeuteen sekä suorittamaan vahingonkorvausta B:lle ja C:lle.

2. Rangaistuksesta käräjäoikeus totesi, että A oli tuomittava syyttäjän vaatimaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Rangaistusta mitattaessa oli sovellettava RL 6 luvun 5 §:n 5 kohdan koventamisperustetta, koska A:n syyksi nyt luetut rikokset ja hänen aikaisempi samankaltainen rikollisuutensa osoittivat A:ssa ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Yhteistä rangaistusta alentavana seikkana oli otettava huomioon saman käräjäoikeuden 2.12.2010 antama lainvoimainen tuomio.

3. A on valituksessaan Vaasan hovioikeudelle vaatinut, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkopäätösperusteella. Rangaistus ei ollut linjassa oikeuskäytännön kanssa, eikä koventamisperusteen soveltaminen vastannut lain tarkoitusta. Rangaistus oli ankarampi kuin mitä se olisi ollut, jos samaan tekoaikaan kohdistuvat teot olisi käsitelty yhdessä. A:lle aiemmin tuomitun yhdyskuntapalvelun varoittava vaikutus oli jäänyt vaikuttamatta. Koventamisperusteesta oli valituksen mukaan tärkeää antaa vastaista laintulkintaa ohjaava ratkaisu.

4. Vaasan hovioikeus pyysi ennen lupakyysmyksen ratkaisemista A:lta lausuman siitä, oliko hän aloittanut Satakunnan käräjäoikeuden 2.12.2010 hänelle tuomitseman yhdyskuntapalvelun suorittamisen, oliko sen suorittaminen onnistunut ja missä vaiheessa suorittaminen oli. Sen varalta, ettei yhdyskuntapalveluun tuomitseminen tullut enää kysymykseen, hovioikeus varasi A:lle tilaisuuden lausua myös käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen voimaan tulleen valvontarangaistuksen mahdollisesta soveltamisesta asiassa.

5. Saatuaan A:n lausuman hovioikeus tutki edellytykset jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ja katsoi, ettei käräjäoikeuden ratkaisun ja valituksen sekä muun oikeudenkäyntiaineiston perusteella ollut ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta. Muutakaan perustetta jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ei asiassa ollut. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

6. A pyysi korkeimmalta oikeudelta valituslupaa. Valituksessaan  A vaati, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen tai että hänelle aikaisemmin tuomittu yhdyskuntapalvelurangaistus katsotaan riittäväksi seuraamukseksi käräjäoikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista tai että vankeusrangaistus lievennetään yhdyskuntapalveluksi tai valvontarangaistukseksi tai tuomittua vankeusrangaistusta ainakin alennetaan.

7. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Päätöksessään KKO katsoi ensiksi, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti pyytäessään A:lta edellä mainitun lausuman (perustelujen kohdat 8-10).  Näin tehdessään hovioikeus oli korkeimman oikeuden mukaan edennyt asian tutkimisessa pidemmälle kuin jatkokäsittelylupaa koskevat OK 25 a luvun säännökset olisivat edellyttäneet. Tästä huolimatta hovioikeus oli A:n lausuman saatuaan päättänyt, ettei jatkokäsittelylupaa myönnetä. 

8. Itse asian eli jatkokäsittelyluvan myöntämisen osalta korkein oikeus katsoi yksimielisesti, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle lupa sekä muutosperusteella (perustelujen kappaleet 11-16) että tarkitusperusteella (kappaleet  17-18; hovoikeus oli lausunut lähinnä vain muutosperusteella.

KKO 2014:31

9. KKO:n päätös on perusteltu ja on myös paikallaan, että ratkaisu on julkaistu ennakkopäätöksenä. Valittaja A ei ollut saanut hovioikeudessa oikeusturvaa, koska hovioikeus ei ottanut hänen valitustaan täystutkintaan. Valitusluvan epääminen hovoikeuksissa on helppoa, sillä lain mukaan hovioikeuden ei tarvitse perustella luvan epäämistä koskevia päätöksiä asianomaista tapausta koskevilla konkreettisilla seikoilla. Perusteluiksi riittää pelkkä viittaaminen ao. lainkohtiin ja toteamus, jonka mukaan tapauksessa ei ole ko. säännöksissä mainittuja luvan myöntämisen edellytyksiä. Tällaiset viittaukset ja lainsäännösten sanamuotojen toistamiset ovat vain fasadiperustelua, eivät todellisia perusteluja. Tuollaisten päätösten oikeellisuutta on mahdotonta kontrolloida.

10.  Korkein oikeus on antanut kolmen tai neljän viimeksi kuluneen vuoden aikana useita jatkokäsitteluvan myöntämistä koskevia ennakkopäätöksiä, joilla hovioikeuksien lainkäyttöä on pyritty ohjamaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei ennakkopäätöksillä ole ollut toivottua vaikutusta, sillä hovioikeuksien ratkaisuja, joilla jatkokäsittelylupaa koskevia hakemuksia on hylätty, vaikka lupa olisi tullut selvästi myöntää, putkahtaa jatkuvasti esiin. Korkeimmassa oikeudessa valitusluvan saaneet jatkokäsittelylupaa koskevat tapaukset edustavat vain jäävuoren huippua, sillä hovioikeudet hylkäävät vuosittain satoja lupahakemuksia.

11. Hovioikeudet eivät julkaise kotisivuillaan tietoja lupakäytännöstään ja siitä, mikä on lupahakemusten hylkäys- ja hyväksymisprosentti kussakin hoviokeudessa. Tämä osoittaa salamyhkäisyyttä ja tiedottamisen puutetta. Kuten olen näissä blogijutuissani aika usein todennut, hovioikeuksien tiedottaminen yleensäkin, samoin kuin ratkaisujen julkaiseminen, on kaikissa hovioikeuksissa vähäistä ja puutteellista.

12. Oikeusministeriön työryhmä on julkaissut viime helmikuussa sitten ehdotuksen, jonka mukaan hovioikeuden jatkokäsittelyluvan soveltamisalaa on tarkoitus laajentaa todella huomattavasti (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10/2014). Näin siitä huolimatta, että luvan soveltamisala ja luvan myöntämisen edellytykset ovat meillä jo nykyisin löyhemmät kuin Ruotsissa, jonka lainsäädännöstä jatkokäsittelylupajärjestelmä on vuonna 2010 Suomen lainsäädäntöön muutoin lähes sellaisenaan kopioitu. Suomessa hovioikeus pystyy epäämään jatkokäsittelyluvan herkemmin ja paljon useimmissa jutuissa kuin Ruotsissa. Tästä huolimatta säännösten soveltamisalaa ollaan meillä edelleen huomattavasti laajentamassa. Korkein oikeus on antanut 15.5. seikkaperäisen ja kriittisen lausuntonsa työryhmän mietinnöstä, mutta ei suorin sanoin ehdotusta kuitenkaan tyrmännyt. 

13. Otan työryhmän ehdotuksen myöhemmin blogissa tarkasteltavaksi. Tässä on jo kuitenkin syytä  todeta, että työryhmän ehdotus tulisi toteutuessaan kaventamaan valittajien oikeusturvaa todella paljon. Ehdotusta ei tulisi sen vuoksi hyväksyä.

735. Jatkokäsittelylupa-asioissa lukuisia virheellisiä päätöksiä

1. Korkein oikeus tuntuu myöntävän jatkokäsittelylupaa koskevia valituslupia ja antavan asiaa koskevia ennakkopäätöksiä niin tiuhaan tahtia, ettei perässä tahdo oikein pysyä! Mistä tämä kertoo? Minusta selvästikin siitä, etteivät asiat ja laintulkinta ole kunnolla hovioikeuden hallinnassa, jolloin tarve ohjata käytäntöä KKO:n ennakkopäätöksillä on ilmeinen. 

2. Jatkokäsittelylupa-asiassa näyttää käyvän samalla tavalla kuin aiemmin voimassa olleessa seulontamenettelyssäkin. Hovioikeudet saattoivat seuloa valituksia jatkokäsittelystä härskisti yksinomaan omia tarkoitusperiään silmällä pitäen eli työmääränsä vähentämiseksi ja jutturuuhkien purkamistarkoituksessa, vaikka seulonnassa ei tästä lain ja sen esitöiden mukaan saanut olla kysymys. Sama pyrkimys näyttää jatkuvan nyt myös jatkokäsittelylupajärjestelmän kohdalla. 

3. Hovioikeuksilla näyttää olevan vähänkin epäselvissä tapauksissa selvä taipumus tulkita väljiä lupaedellytyksiä valittajan vahingoksi, jolloin lupahakemus siis hylätään. Lisäksi on runsaasti tapauksia, joissa päällisin puolin katsottuna näyttää selvältä, että lupa olisi myönnettävä, mutta joissa hovioikeus kuitenkin hylkää hakemuksen. Miten tämä on mahdollista? Siksi, että korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan hovioikeuden ei tarvitse asiallisesti ottaen perustella luvan epäämistä koskevaa päätöstään. Tämä tuntuu aivan nurinkuriselta, mutta näin vain on "katsottu".  Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, hovioikeudet eivät välitä paneutua riittävän huolellisesti asioihin ja lupahakemuksen perusteluihin, vaan lätkivät luvan hylkäämispäätöksiä ikään kuin liukuhihnalta lähinnä mutu-tuntumalta.

4. Kommentoin viimeksi pari viikkoa sitten jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevaa ennakkopäätöstä KKO 2013:30 blogijutussa nro 727/13.5.2013. Tapauksessa oli kysymys rikokseen perustuvan kärsimyskorvauksen määrästä. Helsingin hovioikeus epäsi jatkokäsittelyluvan, mutta KKO katsoi, että lupa on myönnettävä ja palautti asian hovioikeuteen. Kuten blogijutusta ilmenee, kyseessä oli aivan selvä tapaus, jossa lupa olisi tullut myöntää.

5. Aiemmin tänä vuonna korkein oikeus on antanut ennakkopäätöksen KKO 2013:14, jossa katsottiin, että Kouvolan hovioikeus oli menetellyt virheellisesti muuttaessaan käräjäoikeuden tuomion perusteluja jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Hovioikeus oli siis yrittänyt ikään kuin "keplotella"asiassa, jottei sen vaan olisi tarvinnut myöntää jatkokäsittelylupaa. 

6. Tapausjoukkoon kuuluu myös ennakkopäätös KKO 2013:35, jossa oli kyse jatkokäsittelyluvan soveltamisalasta rikosasiassa eli siis siitä, tarvittiinko asiassa ylipäätään jatkokäsittelylupaa. Turun hovioikeus katsoi, että lupa tarvittiin ja  - tietenkin - hylkäsi luvan myöntämisen. Korkein oikeus asettui tässäkin tapauksessa toiselle kannalle. Tapaus on eräs esimerkki hovioikeuksissa yleisesti vallallla olevasta trendistä tai taipumuksesta tulkita lupasäännöksiä eli kyseisessä tapauksessa luvan soveltamisalaa koskevia säännöksiä valittajan vahingoksi, jottei lupaa tarvitsisi myöntää.

7. Ennakkopäätös KKO 2013:39, joka on annettu viime viikolla (21.5.-13), kertoo tapauksesta, jossa Vaasan hovioikeuden olisi ilman muuta tullut myöntää näytön uudelleen arvioimiseksi jatkokäsittelylupa, mutta jossa hovioikeus oli - jälleen ilman minkäänlaisia perusteluja - kylmästi hylännyt valittajan lupahakemuksen. Tapaus on räikeä, muttei suinkaaan mitenkään ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten heikoissa kantimissa valittajan oikeusturva saattaa olla ja käytännössä myös on erityisesti tapauksissa, joissa käräjäoikeuden langettavan rikostuomion näytön arviointia koskevat perustelut ovat puutteelliset, mutta joissa hovioikeus ei siitä huolimatta myönnä valituslupaa. Ko. tapauksessa lupaa ei myönnetty, vaikka valittaja oli esittänyt valituksessaan uusia todisteita, jotka puhuivat hänen syyttömyytensä puolesta. Todella "paha" tapaus, mutta se on kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä tällaisia "hyvin epäilyttäviä" luvan hylkäämispäätöksiä annetaan joka viikko kaikissa hovioikeuksissa.

8. Tänään 29.5.-13 korkein oikeus on antanut toistaiseksi viimeisimmän jatkokäsittelylupaa koskevan ennakkopäätöksen, KKO 2013:42.  Siinä käräjäoikeus oli muuntanut A:lle tuomitun yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan vankeudeksi. Valituksessaan hovioikeudelle A vaati, että yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseksi, ja vetosi siihen, että hänet oli käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen eräässä toisessa rikosasiassa tuomittu valvontarangaistukseen. Helsingin hovioikeus hylkäsi - tietenkin ilman perusteluja - A:n lupahakemuksen ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun pysyväksi. Korkein oikeus myönsi A;lle valitusluvan ja katsoi päätöksestä ilmenevillä perusteilla, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. Asia palautettiin hovoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

9. Korkein oikeus on joutunut myöntämään jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa jo parisenkymmentä valituslupaa ja julkaistuja ennakkopäätöksiäkin on annettu kahden vuoden aikana jo kymmenkunta. Korkeimmassa oikeudessa ratkaistut tapaukset edustavat vain jäävuoren huippua, sillä korkein oikeus ei voi tietenkään myöntää valituslupaa aina, kun edellytykset siihen olisivat olemassa, eikä ottaa kaikkia asiaa koskevia valituksia tutkittavakseen. KKO:n valituslupa on myönnetty vain tietyissä tyyppitilanteissa, joita koskevilla ratkaisuilla pyritään ohjaamaan hovioikeuksien käytäntöä.

10. Onko KKO:n ennakkopäätöksillä sitten ollut toivottua ohjausvaikutusta hovioikeuksien toiminnassa? Pahalta näyttää, sillä hovioikeuksista tulee "jatkuvalla syötöllä" ulos epäilyttäviä päätöksiä eli ratkaisuja, joissa valittajan pyytämä lupa on evätty, vaikka luvan myöntämisen edellytykset näyttäisivät selvästi olevan olemassa.

11. Se, että hovioikeuksien ei tarvitse vallitsevan mielipiteen mukaan perustella asiallisesti millään tavalla luvan epäämispäätöksiään - perusteleminen ei toki ole kiellettyä, mutta päätöksiä ei käytännössä koskaan perustella - antaa hovioikeuksille käytännössä mahdollisuuden hylätä lupahakemuksia mielivaltaisesti. Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, ei asioita ja valituksia välitetä aina tutkia riittävän huolellisesti, vaan lupa-asioita ratkaistaan ja hakemuksia hylätään paljolti mutu-tuntumalla. Jos valituksessa mainittu asia ei jostakin syystä tunnu "kivalta", päädytään usein hakemuksen hylkäämiseen. Kuten olen aiemminkin sanonut, kysymys on paljolti tuomareiden ammattietiikasta ja moraalista, niiden puutteesta.