1. Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa on julkaistu toimittaja Petri Sajarin laaja reportaasi valtiovallan kolmijaosta otsikoilla "Horjuva oikeusvaltio" ja "Hämärän vallan maa." Kirjoituksessa todetaan, että vaikka perustuslaissa lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan, Suomessa poliitikot kuitenkin puuttuvat keskeneräisiin oikeusjuttuihin ja toisaalta tuomarit sekaantuvat sumeilematta politiikkaan. Sajarin mukaan ongelmaan olisi puututtu vasta nyt.
2. Vaikka Hesarin juttu vaikuttaa hieman ylidramatisoidulta - kolmelle sivulle ulottuvan raflaavan piirroksen ja osin myös tekstin osalta - on jutussa toki puututtu tärkeään asiaan. Aiheesta ei ole suomalaisessa lehdistössä tai edes juristipiireissä juurikaan keskusteltu. Suomalaisilla lakimiehillä ei tosin ole tapana harrastaa julkista keskustelua yleensäkään oikeutta ja/tai politiikkaa koskevista kysymyksistä.
3. HS:n toimittaja oli haastatellut juttua varten kolmea valtiosääntöoikeuden asiantuntijaa eli professoreita Kaarlo Tuoria (Suomen Akatemia), Veli-Pekka Viljasta (Turun yliopisto) ja Tuomas Ojasta (Helsingin yliopisto). Jokainen heistä moittii sitä, että vallan kolmijakoa ei Suomessa kunnioiteta. Tämä uhkaa kansalaisten oikeusturvaa ja tuomioistuinten riippumattomuutta, professorit sanovat.
4. Professorit puhuivat asiaa, mutta pari huomautusta on silti paikallaan. Kaarlo Tuori mainitsee, että "Suomessa ei ole juuri koskaan mietitty, mitä vallan kolmijako tarkoittaa tuomioistuimien ja hallitusvallan välisissä suhteissa sekä tuomioistuimien ja lainsäädäntövallan välisissä suhteissa. On vain oltu tyytyväisiä siihen, että vallan kolmijako on kirjoitettu perustuslakiin, mutta sen toteutuminen käytännössä on ontunut."
5. Tuori on oikeassa siinä, että vallan kolmijako on mainituissa suhteissa käytännössä ontunut. Hänen toteamuksensa, jonka mukaan meillä "ei olisi juuri koskaan mietitty" mainittuja asioita, ei sen sijaan tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Tuori puhunee lähinnä valtiosääntöjuristien puolesta, sillä myös oma havaintoni on, etteivät kyseisen alan "oikeusoppineet" ole välittäneet näihin asioihin juurikaan puuttua; Tuori on tosin itse joissakin yhteydessä kirjoittanut asiasta tarkastellessaan ilmiötä "tuomarivaltio."
6. Vallan kolmijakoa koskevat kysymykset liittyvät myös prosessioikeuteen, sillä prosessioikeus käsittelee lainkäyttöä tai tuomiovallan käyttöä eli muun muassa juuri tuomioistuinten ja tuomareiden toimintaa ja asemaa, josta tuomioistuinten riippumattomuus muodostaa tärkeän osan. Mutta myöskään prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa ei ole ollut yleisenä tapana puuttua vallan kolmijaossa tai tuomioistuinten riippumattomuudessa ilmenneisiin epäkohtiin.
7. Itse olen kuitenkin reilun 15 vuoden ajan ottanut mainittuihin kysymyksiin ja epäkohtiin kantaa kirjoissani samoin kuin mielipidekirjoituksissani, vuodesta 2008 lähtien näissä blogijutuissani. Viittaan esimerkiksi kirjaan Lainkäyttö vuodelta 1995 ja pamflettiini Korkein oikeus kriisissä (1997) sekä 2000-luvun puolella rikosprosessioikeutta käsitteleviin oppikirjoihini. Olen tuonut julkaisuissani esiin monia tapauksia, joissa tuomioistuinten riippumattomuutta ei ole kunnioitettu tai siihen on puututtu epäasiallisella tavalla joko toimenpanovallan edustajien (tasavallan presidentti, valtioneuvosto ja ministerit) tai lainsäädäntövallan taholta.
8. Professori Veli-Pekka Viljanen on oikeassa vaatiessaan, että myös Suomessa pitäisi omaksua "eurooppalainen tuomari-ideologia, joka korostaa voimakkaasti tuomareiden riippumattomuutta". Olen Viljasen kanssa samaan mieltä myös siitä, että "tuomareiden sivutoimet eduskunnan asiantuntijoina ja korkeimman oikeuden jäsenten välimiestehtävät ovat hyvin ongelmallisia." Korkeimman oikeuden oikeusneuvosten lukuisat ja todella rahakkaat välimiestehtävät on kysymys, jota olen viimeisten 20 vuoden aikana kirjoituksissani ehkä kaikkein "hanakammin" arvostellut, kun on ollut puhe tuomioistuinten ja erityisesti korkeimman oikeuden jäsenten riippumattomuudesta. Tulisihan tuomioistuinten ja tuomareiden, etenkin ylimmän tuomioistuimen tuomareiden, olla tietenkin riippumattomia myös erilaisista yhteiskunnassa esiintyvistä intressitahoista, tässä tapauksessa taloudellisen vallan käyttäjistä eli pankeista ja muista rahoituslaitoksista sekä suuryrityksistä, jotka usein esiintyvät välimiesmenettelyssä asianosaisina.
9. Professori Tuomas Ojanen puolestaan on oikeassa todetessaan, että "tuomioistuinten riippumattomuus ja ihmisten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ovat tosiasiassa alkaneet juurtua Suomeen vasta Euroopan ihmisoikeussopimuksen myötä." Kuten Ojanen toteaa, aiemmin tuomioistuimia pidettiin vuosikymmeninä "kumileimasimina, jotka vain lukivat lakia niin kuin on kirjoitettu." Viimeisten 15-20 vuoden aikana tuomioistuinten rooli on merkittävästi kasvanut niiden saadessa sitä valtaa, joka niille valtiovallan kolmijaon mukaan tuomiovaltaa käyttävinä eliminä kiistatta kuuluu. Kyse on lakien tulkinnassa ilmenevän harkintavallan lisääntymisestä, koska nykyisin lait on käytännössä pakko säätää avoimemmiksi kuin aikaisemmin, mikä jättää soveltajille eli tuomioistuimille runsaasti harkintavaltaa.
10. Totesin vuonna 1995 kirjassani Lainkäyttö (s. 19-20 ja 91-97), että lainkäytön eli siis tuomiovallan merkitys on yhteiskunnassa kasvamassa ja tuomareiden asema suhteessa lainsäädäntövaltaan ja toimeenpanovaltaan puolestaan vahvistumassa. Tähän kehitykseen eli siis tuomioistuinten roolin voimistumiseen oli ja on edelleen olemassa kolme perussyytä: 1) lainkäytön muun muassa eurooppalaisen integraatiokehityksen myötä tapahtunut kansainvälistyminen, 2) lainkäytön ihmis- ja perusoikeuksien merkityksen kasvun myötä tapahtunut perustuslaillistuminen tai perusoikeudellistuminen ja 3) lainkäytön sosiaalistuminen (mm. access to justice -ilmiö ja ja oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkityksen voimistuminen). Kysymys on siitä, että lainkäytön ja prosessin tulee ilmentää perustuslaissa ja kansainvälisissä sopimuksissa hyväksyttyjä sosiaalisia perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittavia arvopäämääriä. Oikeusprosesseilta edellytetään ennen muuta avoimuutta ja läpinäkyvyyttä ja tuomioistuimilta itsenäisyyttä ja riippumattomuutta muista vallankäyttäjistä.
11. HS:n jutussa on otettu esille viisi tapausta, joissa lehden mukaan on kyse vallankäytön tai -jaon "hämäryydestä" tai jopa rikkomisesta. Näitä ovat a) Paavo Lipposen Vuotoksen tekoallashankkeesta vuonna 2002 esittämät rakennussuunnitelmat vastoin juuri annettua KHO:n kielteistä lupapäätöstä, b) oikeusministeri Johannes Koskisen menettely Alpo Rusin syyteharkinnan yhteydessä 2003, c) kahden johtavan poliitikon puuttuminen vuonna 2004 Outi Kosken lasten kaappaustapaukseen, d) hallituksen puuttuminen vuonna 2005 rajavartijoiden lakkohankkeeseen ja e) KHO:n presidentin Pekka Hallbergin vuonna 2010 osoittama omaperäinen aktivisuus egyptiläisen Eveline Fadayelin käännytysasian täytäntöönpanossa.
12. Kaksi mainituista tapauksista on todella merkittäviä. Toinen on oikeusministeri Koskisen harkitsematon lausunto Alpo Rusia koskevan syyttämättäjättämispäätöksen johdosta ja toinen taas Pekka Hallbergin menettely Eveline Fadaylin käännytysasian yhteydessä. Olen käsitellyt näitä molempia tapauksia blogissani, joten en nyt puutu tässä lähemmin. Hallbergin menettely on karmaiseva esimerkki tuomarin ja vieläpä ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomarin puuttumisesta toimenpanovallalle kuuluvaan asiaan, mistä Hallberg sai ansaitut nuhteet eduskunnan oikeusasiamieheltä. Rusi-tapauksen yhteydessä HS:lta on jäänyt kertomatta. että Koskisen menettely loukkasi nimenomaan syyttömyysolettamaa. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus katsoivat ministeri Koskisen menetelleen syyttömyysolettaman vastaisesti ja valtio velvoitettiin suorittamaan Alpo Rusille vahingonkorvausta osin Koskisen sanotun lausunnon perusteella. Katso Helsingin hovioikeuden Rusi-tuomion johdosta blogia 177/22.10.2009.
13. HS:n toimitukselta näyttää unohtuneen, että Pekka Hallberg sai ilmeisen yllykkeen menettelylleen presidentti Tarja Haloselta, joka heti KHO:n Fadayelille kielteisen käännytyspäätöksen jälkeen totesi medialle, että päätös on hänen oikeustajuntansa vastainen. Tässä siis korkein toimenpanovallan edustaja eli tasavallan presidentti puuttui yksittäiseen tuomioistuimen päätökseen ja arvosteli sitä arvovallallaan.
14. Myös presidentti Mauno Koiviston monet puuttumiset tuomioistumille ja syyttäjille kuuluviin yksittäisiin asioihin on HS:n jutussa jostakin syystä sivuutettu. Tulkoon mainituksi, että HS:n toimittaja otti kyseistä juttua suunnitellessaan yhteyttä minuun ja kysyi, olisiko minulla muistissa tai tiedossa tapauksia, joissa vallan kolmijako-oppi tai tuomioistuinten riippumattomuus olisi ollut uhattuna. Minulle tuli heti mieleen kaksi tapausta, jotka ilmoitin myös toimittajalle, mutta joista HS:n jutussa ei kuitenkaan mainita.
15. Toinen näistä tapauksista koskee "Koiviston konklaavin" nimellä tunnettu tapausta vuonna 1992. Tuolloin tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui Linnaan suurehkon joukon lakimiehiä, joukossa myös tuomareita korkeimmasta oikeudesta (mm. presidentti Olevi Heinonen) ja alioikeuksista (mm. kihlakunnantuomari Markku Arponen) "keskustelemaan" tuolloin vireillä olleista ja julkista huomiota herättäneistä ylikorkojutuista (mm. ratkaisu KKO 1992:50). Konklaavin osanottajalista on tiedossa, mutta se, mitä tuossa tapaamisessa on tarkkaan ottaen puhuttu, on jäänyt hämärän peittoon, sillä konklaavin pöytäkirja on julistettu salaiseksi.
16. On kerrottu, että presidentti Koivisto olisi sanotussa tilaisuudessa moittinut tuomioistuimia ja tuomareita siitä, ettei tuomioistuinten ratkaisuissa olisi otettu huomioon pankkien asemaa. Lisäksi on väitetty, että konklaavin jälkeen pidetyissä pankkioikeudenkäynneissä pankit eivät olisi hävinneet käytännöllisesti katsoen juuri yhtään oikeudenkäyntiä. Molemmat väitteet lienevät hieman liioiteltuja. Mutta jo mainitunlaisen tapaamisen järjestäminen ja sen "asialista" on vallan kolmijaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta sangen arveluttava asia. Minusta Koiviston konklaavi olisi mainitunlaisia "hämäriä tapauksia" muisteltaessa tai listattaessa sijoitettava Top 5:een.
17. Toinen Hesarin toimittajalle mainitsemani tapaus, joka ei kuitenkaan päässyt mukaan HS:n top 5:een, koski oikeusministeri Johannes Koskisen ministerikaudellaan (1999-2005) harrastamaa tapaa puuttua tuomioistuinten yksittäisissä oikeusjutuissa antamiin tuomioihin tai menettelytapoihin. Kun tälle tuomioistuinten riippumattomuutta loukkaavalle käytännölle, jota arvosteltiin lakimiespiireissä yleisesti, ei näyttänyt tulevan loppua, kantelin helmikuussa 2005 asiasta oikeuskanslerille ja toin esiin lähes kymmenkunta lehtijuttua, joissa oikeusministeri oli toiminut mainitulla tavalla. Osa näistä haastattelulausunnoista koski tapauksia, joissa ministeri arvosteli vääränä pitämäänsä tuomioistuimen ratkaisua, joka ei ollut vielä lainvoimaisia, ja kehotti jutun hävinnyttä osapuolta valittamaan tuomiosta, joka ministerin mukaan tulisi ilmeisesti muuttumaan hovioikeudessa.
18. Kantelun tutkiminen kesti oikeuskanslerinvirastossa peräti kolme vuotta, sillä vasta tammikuussa 2008 oikeuskansleri Jaakko Jonkka sai annettua päätöksensä. Siinä - toki hyvin varovaisin ja osin tulkinnanvaraisin sanakääntein - arvosteltiin Koskisen menettelyä varomattomaksi. Oikeuskanslerin päätös oli kirjoitettu hänelle tyypilliseen tapaan "toisaalta ja toisaalta" -tyylin eli niin tulkinnanvaraisesti, että Johannes Koskinen itse ja hänen lähipiirinsä - lehdistä mm. Hämeen Sanomat ja Aamulehti - selittelivät, että ehei, eihän oikeuskanslerin päätös ollutkaan oikeastaan "langettava." Oikeuskansleri ei nähnyt aiheelliseksi antaa Koskiselle tuomioistuinten riippumattomuutta epäkunnioittavan menettelyn johdosta edes huomautusta, vaan saattoi julkisuuteen ainoastaan "käsityksensä," joka sekin oli muotoiltu niin, että päätöstä oli mahdollista lukea eri tavoin.
19. Voinkin tältä osin yhtyä HS:n haastattelemien professorien käsitykseen, jonka mukaan "laillisuusvalvojien suhtautuminen vallankäytön horjumiseen on ollut lepsua" tai että "laillisuusvalvonta on reagoinut ongelmiin verraten pehmeästi." Erityisen pehmeä ja lepsu oli oikeuskansleri Jaakko Jonkan päätös, jonka hän antoi kanteluuni, joka koski Johannes Koskisen Alpo Rusin syyttämättäjättämispäätöksen jälkeen antamaa syyttömyysolettamaa loukkaavaa lausuntoa. Olen kertonut oikeuskansleri Jonkan sanotusta päätöksestä blogissa n:o 391/17.2.2011. Vaikka Helsingin hovioikeus oli lainvoimaisella tuomiolla selvin sanoin todennut Johannes Koskisen oikeusministerinä loukanneen syyttömyysolettamaa ja vaikka hovioikeus oli velvoittanut valtion suorittamaan Rusille vahingonkorvausta osin Koskisen sanotun menettelyn perusteella, oikeuskansleri Jonkka ei nähnyt perustetta todeta ministeri Koskisen syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Jonkan päätöksessä on päin vastoin lähdetty puolustelemaan Koskisen lausuntoa saivarteluun viittaavilla perusteluilla ja katsottu rivien välistä, ettei Koskinen oikeastaan ollutkaan menetellyt syyttömyysolettaman vastaisesti.
20. Vertailun vuoksi todettakoon, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on viikko sitten eli 24.5.2011 antanut Kreikalle langettavan tuomion EIS 6 artiklan 2 kohdassa mainitun syyttömyysolettaman rikkomista hieman vastaavanalaisessa tapauksessa. P:n yliopiston kansainvälisen oikeuden professorina toiminut K, jolla oli myös poliittisia tehtäviä, oli tuomittu vuonna 2007 kreikkalaisessa alioikeudessa mm. osallisuudesta väärennykseen ja valtiota vastaan tehdystä petoksesta 14 vuodeksi (sic!) vankeuteen. K valitti tuomiosta, jolloin tuomion täytäntöönpano määrättiin keskeytettäväksi. Tämän jälkeen kaksi ministeriä, joista toinen oli oikeusministeri, otti parlamentissa pitämässään puheissa kantaa K:n ja tämän kanssatuomittujen tuomioon tiedustellen muun muassa, olivatko sosialistisen puolueen edustajat joutuneet parlamentissa puolustamaan P:n yliopiston huijareita. Toinen ministeristä eli apulaistalousministeri käytti puheessaan ilmaisuja "petos" ja "anastus" ja kuvasi asiaa sanonnalla "ennenkuulumaton skandaali". Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että ministereiden puheet rikkoivat syyttömyysolettamaa. Vaikka oikeusministeri ei ollut käyttänyt omassa puheenvuorossaan yhtä ehdottomia ilmaisuja kuin apulaistalousministeri, ihmisoikeustuomioistuin kuitenkin lausui, että myös hän oli todennut maan oikeuslaitoksen tuominneen ankarasti juttuun sekaantuneet henkilöt. Tuomioistuimen mielestä oikeusministerin kyseinen lausuma oli ollut omiaan antamaan vaikutelman siitä, että ministeri piti alioikeuden tuomiota tyydyttävänä ja kannusti ylioikeutta, jossa juttu oli vireillä, vahvistamaan tuon tuomion. Tältä osin ihmisoikeustuomioistuin myös painotti lausuman antajan asemaa oikeusministerinä. Oikeusministerin olisi asemassaan tullut olla erityisen huolellinen sanavalintojensa suhteen ja välttää antamasta vaikutelmaa siitä, että hän yrittäisi vaikuttaa jutun lopputuloksen, sanotaan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen perusteluissa. Näin ollen ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että myös oikeusministeri näytti ennakoineen ylioikeuden tuomiota. Kreikan valtio tuomittiin maksamaan K:Lle korvausta aineettomasta vahingosta 12 000 euroa.
21. Kun tätä tapausta verrataan Johannes Koskisen tapauksiin ja oikeuskanslerin niitä koskeviin ratkaisuihin, niin voidaan vain ihmetellen todeta, miten lepsua ja "pehmeää" oikeuskanslerin laillisuusvalvonta todella Suomessa on. Eihän oikeuskansleri antanut kummassakaan tapauksessa eli syyttömyysolettamaa hovioikeuden tuomion perustelujen mukaan rikkoneelle ja tuomioistuinten riippumattomuusperiaatteen vastaisesti kiistattomasti menetelleelle oikeusministerille edes huomautusta, virkasyytteen nostamisesta puhumattakaan! Oikeuskansleri lausui kummassakin kantelutapauksessa vain "käsityksensä", joka on kummassakin kantelupäätöksessä kaiken lisäksi laadittu niin "kierosti", että päätöksiä on voitu tulkita käytännössä myös siten, ettei ministerin menettelyissä olisi oikeuskanslerin mielestä ollut mitään moitittavaa!
22. Professori Kaarlo Tuori on todennut HS:n haastattelussa, että "toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien valvonnassa laillisuusvalvojat (siis myös oikeuskansleri) ovat olleet aktiivisia ja tuomioistuimia edellä." Vaikuttaa pahasti siltä, ettei professori Tuori tunne kovin hyvin oikeuskäytäntöä, ei ainakaan korkeimman oikeuden tuomioita ja ennakkopäätöksiä, joissa on hyvin usein "valvottu" ihmisoikeuksia eli kiinnitetty huomiota ihmisoikeustuomioistuinten ratkaisukäytäntöön. Myöskään Tuorin käsitys, jonka mukaan laillisuusvalvojat olisivat kiitettävän aktiivisia ihmisoikeuksien valvonnassa, ei ainakaan ministeri Koskista koskevan kahden tapauksen valossa pidä oikeuskanslerin osalta alkuunkaan paikkaansa. Ellen aivan väärin muista, niin ainakaan jälkimmäisessä eli Rusi-tapauksessa oikeuskansleri ei käsitellyt päätöksensä perusteluissa lainkaan syyttömyysolettamaa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa. Muta ilmankos tuo päätös sitten menikin täysin mönkään!
23. Palataanpa sitten taas itse asiaan. Muista tapauksista, jotka ovat lähellä hämärien tapausten Top viitosta ja kuuluvat joka tapauksessa TopTen:iin, on syytä mainita presidentti Mauno Koiviston voimakas julkinen kritiikki, jota hän presidenttikautensa alkuvuosina ja erityisesti vuonna 1983 kohdisti talousrikostutkijoihin ja syyttäjiin. Koivisto moitti rikostutkijoita "liian innokkaasta tutkinnasta" ja syyttäjiä puolestaan syytteiden nostamisesta talousrikosjutuissa "varmuuden vuoksi." Koivisto on itse jälkeenpäin kertonut, että syyttäjien ja tutkijoiden sanotun liiallisen aktiivisuuden vuoksi hän harkitsi vakavasti jopa syyttäjien silloisen esimiehen eli oikeuskansleri Kai Kortteen erottamista virastaan. Muistissa on myös presidentti Koiviston osoittama ärhäkkyys, jolla hän puolusti 1988 julkisuudessa eduskunnan silloista puhemiehestä Matti Ahdetta, joka oli saanut sakot ylinopeudesta.
24. Myös Urho Kekkonen "kunnostautui" presidenttinä ollessaan monasti kritisoidessaan tuomioistuimia ja tuomareita. Muistan vieläkin elävästi Kekkosen radio- ja tv-puheen Uutena vuotena 1966, jossa hän arvosteli kärkevästi tuomioistuimia siitä, että rattijuopoille tuomittiin liian lieviä rangaistuksia. Syynä Kekkosen kannanottoon oli se, kuten Kekkonen ääni väristen puheessaan mainitsi, että hänen "hyvä ystävänsä" kirjailija Lauri Viita oli saanut 22.12.1965 surmansa jäätyään Mäntsälässä rattijuopon kuljettaman auton ruhjomaksi. Tuomioistuimet tottelivatkin Kekkosta, sillä jopa ensikertalaisille rattijuopoille ryhdyttiin puheen jälkeen tuomitsemaan yleisesti ehdottomia vankeusrangaistuksia. Vankiloiden alettua tämän takia uhkaavasti täyttyä, rangaistuskäytännössä palattiin kuitenkin vuoden parin kuluttua vähin äänin entiselle eli hieman lievemmälle linjalle.
25. Kokonaan oman lukunsa epäasiallisessa puuttumisessa tuomioistuinten toimintaan muodostaa Urho Kekkosen 70-vuotispäivänsä johdosta antama ja Lakimies-lehdessä 1970 julkaistu haastattelu, jossa presidentti otti ennennäkemättömän ärhäkkäästi kantaa tuomioistuinten vanhoillista tulkinta-asennetta kohtaan ja esitti monia tuomioistuinten riippumattomuutta kaventavia toimenpide- ja lainsäädäntäehdotuksia. Kekkosta avusti sanotussa haastattelussa kaksi radikaaleista lakimiehistä muodostettua ryhmää, joista toinen laati Kekkoselle esitetyt kysymykset ja toinen puolestaan luonnosteli Kekkosen kysymyksiin antamat vastaukset. Todella merkillinen episodi suomalaisessa oikeuslaitoskeskustelussa! Kekkosen nimissä esitetyt radikaalit ehdotukset kuitenkin unohtuivat aika nopeasti, sillä niitä olisi ollut mahdotonta toteuttaa länsimaisessa demokratiassa, jollaisena suomalainen yhteiskunta halusi vaellustaan edelleen jatkaa.
26. Hesarin jutussa on jostakin syystä ohitettu kokonaan nämä "presidentilliset" tuomioistuin- ja oikeuslaitosta koskevat kritiikit eli Urho Kekkosen, Mauno Koiviston ja Tarja Halosen puuttumiset yksittäisiin ratkaisuihin. Presidentti Martti Ahtisaari muistetaan tässä yhteydessä siitä, miten hän yhtyi oikeuslaitoksen "hulluna vuotena" eli 1997 suureen kuoroon, joka vaati oikeusneuvos Eeva Vuoren eroa virastaan tuolloin kuukausikaupalla julkisuuden tapetilla olleen oikeusneuvoksen ja hänen professorimiehensä hämärien huvilakauppojen johdosta. Korkein oikeus oli tuolloin todella kriisissä, mutta tasavallan presidentin ei olisi kuitenkaan ollut syytä puuttua konkreettisesti asiaan. Ahtisaaren kanssa samalla asialla oli myös oikeusministeri Kari Häkämies, joka puuhasi jopa erityislakia, jolla Eeva Vuori olisi voitu siirtää virastaan eläkkeelle.
27. Hesarin artikkelin johdosta voitaneen yhteenvetona todeta, että vallanjaon kolmijaon loukkausten suhteen moitittavaa löytyy lähinnä toimeenpanovallan edustajista eli tasavallan presidenteistä ja ministereistä. Sen sijaan tuomioistuimet eivät ole "töpänneet" puheena olevassa suhteessa, eli sellaisia tapauksia, joissa tuomioistuimet olisivat menneet niin sanotusti "tonttinsa ulkopuolelle" ja ottaneet tai yrittäneet haalia itselleen lainsäätäjälle kuuluvaa valtaa, ei liene kovin montaa osoitettavissa. Pitää muistaa, että lainsäädännön ollessa väljää tai jopa aukollista, tuomioistuimille jää tulkinnassa usein runsaasti harkintavaltaa, jolla ne tavallaan jatkavat lainsäätäjän työtä ja kehittävät ratkaisuillaan oikeutta. Minusta suomalaiset tuomioistuimet ovat itse asiassa olleet liian varovaisia ja legalistisia, mitä tulee niillä tosiasiallisesti olevaan oikeutta kehittävään rooliin ja lainkäytön funktioon. Tuomarivaltiosta, jossa "kaikki valta kuuluu tuomareille ja tuomioistuimille" (kyseessä on tietenkin liioiteltu sanonta), ei todellakaan voida meillä Suomessa puhua.
28. Yksittäiset tuomarit ovat sen sijaan voineet viranhoitonsa tai ainakin varsinaisen tuomitsemistehtävänsä ulkopuolella syyllistyä mainitussa suhteessa ylilyönteihin eli vallankäytön kolmijaon rikkomiseen lähinnä varomattomilla lausunnoillaan Kuten jo totesin, Pekka Hallbergin menettely egyptiläisen isoäidin käännytysasiassa on tässä suhteessa näkyvin ja kiistaton moka, joka tulee säilymään pitkään ja kenties aina oikeusyhteisön muistissa varottavana esimerkkinä. Lisäksi korkeimman oikeuden jäsenten lukuisat ja rahakkaat välimiestehtävät ovat omiaan saattamaan ylimmän oikeusasteen ja sen myötä koko tuomioistuinlaitoksen riippumattomuuden ja uskottavuuden epäilyttävään valoon.
Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon pari kolme kuukautta sitten antamaa lausuntoa, jossa hän kohdisti eduskunnan perustuslakivaliokuntaa kohtaan tiettyä arvostelua yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevassa asiassa, en itse pitäisi kovinkaan moitittavana asiana.
29. Kuten HS:n haastattelemat professoritkin ovat esittäneet, Suomessa pitäisi tehdä puheena olevassa suhteessa ainakin yksi tärkeä "rakenteellinen" uudistus. Tarkoitan tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä pois toimeenpanovallan edustajalta eli oikeusministeriöltä. Tätä nykyä tuomioistuimet ovat Suomessa hallinnollisesti oikeusministeriön "alaisia", kuten virallinen sanonta kuuluu. Tällainen muutos on kaikissa muissa Pohjoismaissa tehty vuosia tai jo vuosikymmeniä sitten. Suomessa sitä vastoin ei ole haluttu vieläkään "nähdä" tai tunnustaa, että monet syyt puoltavat mainittua uudistusta eikä vähäisin niistä ole tuomioistuinten riippumattomuuskuvan ja oikeusvaltion vahvistaminen. Tuomioistuimille tulisi antaa oikeus järjestää hallintonsa itsenäisesti ja irrallaan muusta hallinnosta. Myös monet käytännölliset syyt puoltavat tuomioistuinten irrottamista oikeusministeriön hallinnon alaisuudesta. Käytäntö on osoittanut, ettei oikeusministeriö kykene huolehtimaan tuomioistuinten hallinnosta ja varsinkaan niiden kehittämisestä asianmukaisella tavalla.
30. Tuomioistuinten keskushallinnon irrottamista oikeusministeriöstä ehdotettiin jo vuonna 2003 julkaistussa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003:3). Mietinnössä uudistusehdotusta on perusteltu laajasti ja osoitettu samalla ne vaihtoehtoiset mallit, joiden mukaan tuomioistuinten itsenäinen hallinto voidaan järjestää. Tämän jälkeen istuneet hallitukset ja oikeusministerit eivät ole kuitenkaan tehneet asian eteen juuri mitään, vaan uudistusehdotukset ovat niin sanotusti kaikuneet täysin kuuroille korville. Näin on asian laita, vaikka muun muassa korkeimmassa oikeudessa on näytetty uudistukselle vihreä valoa. -
30a. Edellisen kappaleen johdosta tarkistus sikäli, että OM:ssä on valmistunut kesäkuussa 2009 yliopiston amanuenssi Anni Tuomelan (yksin laatima) selvitys OM 2009:3 "Tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon kehittämistä koskeva selvitys." Siinä on tarkasteltu vuoden 2003 komitean mietinnön pohjalta erilaisia vaihtoehtoja kehittää tuomioistuinten keskushallintoa. Tuomelan selvitystyö ei kuitenkaan ole johtanut varsinaisen uudistustyön aloittamiseen eikä selvitys ole tiettävästi ollut lausuntokierroksella tuomioistuimissa.
31. Suomessa on yksi tärkeä henkilö, joka jarruttaa mainittua järkevää ja oikeusvaltiota vahvistavaa uudistusta. Tätä henkilöä ministerit ja hallitukset kuuntelevat. Tämä mies on KHO:n presidentti Pekka Hallberg, joka on sanonut, että hänen virassa ollessaan tuomioistuinten keskushallintoa ei irroteta oikeusministeriöstä. Tähän kantaan oikeusministerit ja hallitukset ovat voineet aina tukeutua, kun ne eivät ole panneet sanotun uudistuksen eteen niin sanotusti tikkua ristiin.
32. Kuten olen jo aiemmin kertonut, Hallberg on taitava tuomari ja monen toimen lakimies, sallittaneen tässä yhteydessä luonnehdinta "hallituksen mies", jonka kiinteitä yhteyksiä toimeenpanovaltaan ja sen edustajiin aina tasavallan presidenttejä myöten on ehkä ihailtu mutta myös ihmetelty ja kritisoitu. Hesarin jutussakin mainitaan yksi esimerkki Hallbergin monitoimisuudesta, eli tapaus, jossa Hallberg, siis ylimmän hallintotuomioistuimen päällikkötuomari, johti Suomen hallituksen valtuuskuntaa, joka raportoi ihmisoikeuksien toteutumisesta YK:n ihmisoikeuskomitealle. Kyseinen tehtävä lienee Hallbergin hallinnollisista yms. tehtävistä tai sivutoimista vähäpätöisemmästä päästä, mutta sanottu rooliristiriita pantiin komiteassa joka tapauksessa merkille.
33. Sitä vastoin meillä Suomessa kukaan ei tunnu kiinnittävän Pekka Hallbergin erilaisiin rooleihin tai arveluttaviin tekemisiin tai korkeimman oikeuden jäsenten lukuisiin välimiestehtäviin tai muihinkaan sivutoimiin juuri minkäänlaista huomiota. Selkeä todiste tästä saatiin viime itsenäisyyspäivänä, jolloin tasavallan presidentti myönsi tuolloin jaettavana olleista kunniamerkeistä kaikkein korkeimman "sattumoisin," kenellepä muulle kuin juuri Pekka Hallbergille. Tämä ei kuitenkaan tarkemmin ajatellen ole mikään yllätys, sillä olivathan sekä kunniamerkin myöntäjä että sen saaja - vanhoja tovereita jo pidemmältä ajalta - olleet yhtä mieltä siitä, että egyptiläisen isoäidin käännytyspäätös oli "oikeustajun vastainen". Pekka Hallbergin ansioksi luettiin varmaan myös se, että hän oli ollut itse mukana ratkaisemassa kyseisen isoäidin tapausta ja jättänyt päätökseen eriävän mielipiteen ja yrittänyt sitten vielä viivyttää päätöksen täytäntöönpanoa.
34. Näyttää siltä, että oikeusvaltiossa voi toimia ja oikeusvaltiota niin sanotusti "rakentaa" monella eri tavalla tavalla (ks. tästä blogia 95/14.5.2009 "Oikeusvaltiota remontoimassa", joka on julkaistu myös äskettäin ilmestyneessä Blogikirja -nimissä kirjassa). Sama havainto tuntuu pätevän myös ilmiöön "oikeusvaltion murentaminen," josta HS:n jutussa kerrotaan. Pekka Hallberg on paitsi oikeustieteen, myös valtiotieteen tohtori. Valtiotieteellisessä hän on väitellyt tohtoriksi väitöskirjallaan, jonka teemana sattuu olemaan juuri "Oikeusvaltio." En ole lukenut sanottua kirjaa, joka on tiettävästi käännetty myös kiinan kielelle; juuri Kiinaanhan Hallberg on yhdessä presidentti Ahtisaaren kanssa yrittänyt levittää oikeusvaltion ilosanomaa, minkäänlaisia tuloksia ei ole vain ilmennyt. Hallbergin oikeusvaltiollisena mottona saattaisikin hyvin olla: "Älkää tehkö niin kuin minä, vaan niin kuin minä sanon."
