tiistai 30. huhtikuuta 2013

721. Tuomarivaltiolla pelottelua vappuaattona

Myöskään vappusäästä puhuttaessa ei olisi syytä maalata piruja seinälle....

1. Vappu on taas, vaikka Hevosurheilu-lehden päätoimittajaksi äskettäin valittu ja jo entuudestaan hevosmiesten tietotoimiston johtavaksi sanansaattajaksi arveltu Jussi Lähde, joka muuten asuu tässä aika lähellä eli Perä-Hikiällä, on vaatinut suomalaisen Vapun lopettamista. Lähteen mukaan suomalainen vappu on nuljahtanut sijoiltaan. Vappupuheetkin koskevat kuulemma pääsääntöisesti krapulaa ja kaupungit muuttuvat zombie-elokuviksi, kun vanhemmat yrittävät piilottaa pahoinvointinsa Ben Zyskowicz -naamariensa taakse. 

2. Vappu on taas, vaikka entisellä valtionhoitajapuolueella eli demareilla menee heikommin kuin koskaan. Tämä näkyi tänään Aamu TV:n Jälkipörssi-lähetyksessä (yhä vielä) mukana olevan Ulpu Iivarin kasvoilta; Ulpuhan muistetaan, jos vielä muistetaan, Suomen pitkäaikaisimman pääministerin Kalevi Sorsan kaudelta Sdp:n puoluesihteerinä 1987-1991. Kaukana ovat siis demareiden parhaat päivät, todella kaukana!

3. Vappu on taas, vaikka Maalaisliiton työn jatkaja Keskusta onkin noussut gallupeissa, toivottavasti kuitenkin vain tilapäisesti, myös työväestön suosituimmaksi puolueeksi. Perussuomalaiset menettivät siis tämän kärkipaikkansa keskustalle, mutta säilyttivät sentään kirkaasti ykkössijansa miehisten miesten (yli 50 vuotiaat) suosikkipuolueena. Juha Sipilä on nousemassa keskustan puheenjohtajana lähes messiaan asemaan; hänhän on jo maan johtava osinkoveroasiantuntija. Vielä viime syksyn kunnallisvaaliväittelyssä muuan Jussi Lähteen raadissa istunut naisjäsen vertasi Juha Sipilää laumastaan eksyneeseen pikkku mangustiin, joka arkana pälyilee kolostaan ympärilleen  - Jussi Lähteen naureskellessa hyväksyvästi taustalla - mutta tänään Sipilälle tuntuvat olevan ovet auki kaikkiin vallan kammareihin ja erityisesti naiset ovat ikään ja säätyyn katsomatta ottamassa Juhan kuin omaksi pojakseen.

4. Vappu on taas ja tämän huomaa alussa mainitun Ben Zyskowiczin ja hänen eduskuntapuheillaan ärsyttämien valtiosääntöoppineiden välisestä sanailusta. Ben provosoi ja nimitteli eduskunnan täysistunnossa perustuslakivaliokunnan "pysyviä" asiantuntijoita norsuutorneissaan omaa elämämäänsä eläviksi mietiskelijöiksi ja profeetoiksi. Tästäkös nämä perustulakihemmot provosoituivat oikein viimeisen päälle ja perustivat nettiin oman Perustuslakibloginsa, jonka ensimmäisessä kirjoituksessa Martin Scheinin kävi tuimaan vastahyökkäykseen Beniä vastaan. Keskustelu on jatkunut sittemmin Hesarissa, jossa Tuomas Ojanen ja Ben Z. ovat käyneet toistensa kimppuun oikein urakalla.

5. Tänään, siis vapunaattona, valtiosääntöasiantuntijoiden ja kaikkien muidenkin itseään kunnioittavien oikeusoppineiden itseoikeutettuna johtavana ideologina esiintyvä professori Kaarlo Tuori on näköjään päättänyt antaa lopullisen tyrmäysiskun beneille ja kaikille muillekin, jotka ovat yrittäneet nakertaa perustuslakivaliokunnan - lue valiokunnan kuulemien pysyvien asiantuntijoiden arvovaltaa. Helsingin Sanomissa on julkaistu Tuorin mielipidekirjoitus, jonka raflaavana otsikkona on "Viekö Suomen tie kohti tuomarivaltiota"?

6. Tuori pelottelee ja maalailee uhkakuvia, että jollei arvostelu ja eduskunnan arvovallan nakertaminen á la Ben Zyskowcz jumalauta lopu, niin edessä on Suomen siirtyminen tuomarivaltaan! Kaarlo Tuori käyttää Benistä hauskaa nimikettä "edukunnan entinen, tosin lyhytaikainen puhemies". Tuoria näyttää jurppivan myös se, että kansanedustajat ovat aloittaneet kokonaan uudenlaisen käytännön eli ryhtyneet lakiehdotusten lähetekeskusteluissa "ohjeistamaan perustuslakivaliokuntaa". Jumankekka, ovat siis alkaneet ohjeistaa perustuslakivaliokuntaa, siis käytännössä meitä, valiokunnan pysyviä asiantuntijoita - eikö tässä valtakunnassa mikään ole enää pyhää!

7. Tuomarivaltio on kirosana, jolla vasemmistoradikaalit perusoikeusoppineet ja lakimiehet  yleensäkin ovat yrittäneet aiemminkin toisinajattelijoiden turpia tukkia. Sana tuomarivaltio vertautuu ulkopolitiikan alalla sanaan neuvostovastaisuus, joka oli Kekkosen tasavallassa pahin asia ja leima, mikä poliitikkoon ja toisinajattelijaan saatettiin lyödä. Jollet kannattanut Kekkosta ja hänen ulkopolitiikkansa, olit neuvostovastainen ja urasi politikassa tai valtion viroisssa oli mennyttä. Tuorin tasavallassa olet "pahan" eli tuomarivaltion kannattaja, jos uskallat arvostella perustuslakivaliokuntaa tai sen pysyviä asiantuntijoita, joista useimmat taitavat olla enemmän tai vähemmän kallellaan vasemmistoon tms. ryhmien suuntaan.

8. Johtavat vasemmistolaiset lakimiehet ovat Olavi Heinosen ajoista eli 1960- luvun lopulta lähtien pelotelleet kansaa tuomarivaltion vaaroilta eli tilanteelta, jossa "kaikki valta on tuomareillla" - tämä siteeraus oli erään Olavi Heinosen 1970-luvun alussa julkaiseman lehtiartikkelin nimenä kysymysmerkillä varustettuna. Tätä slogania on sen jälkeen toisteltu sopivissa tilanteissa ja nyt tähän aseeseen näyttää siis tarttuneen ikään kuin viimeisenä oljenkortenaan Kaarlo Tuori.

9. Konkreettisesti tuorilaiset pelkäävät sitä, että heidän edustamansa kanta, jonka mukaan kaikki valta perustuslain tulkinnassa kuuluu ja tulee kuulua aina ja iankaikkisesti perustuslakivaliokunnalle, tosiasiallisesti valiokunnan kuulemille asiantuntijoille, olisi jotenkin vaarassa. Tuori varoittelee, että samalla kun kaiken maailman "benit sun muut" nakertavat puheillaan valiokunnan arvovaltaa, on "tuomioistuinlaitoksessa ilmennyt merkkejä kiistää valiokunnan lausuntojen merkitys lainkäytössä". Tuorille ja hänen hengenheimolaisilleen olisi suoranainen kauhistus, jos meidän "omaperäinen perustuslakivalvontamme" menettäisi merkityksensä ja tulkintavalta siirtyisi tuomioistuimiin.

10. Tuori saattaa viittaa esimerkiksi yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevaan korkeimman oikeuden ratkaisuun vuodelta 2010, jossa korkein oikeus katsoi, ettei yksityisessä pysäköinninvalvonnassa tai valvontamaksun määrämisessä, oikeastaan vaatimisessa, ole kysymys perustuslain 124 §:ssä tarkoitetusta merkittävän julkisen vallan käyttämisestä (KKO 2010:23). Perustuslakivaliokunnalla ja sen kuulemien asiantuntijoiden enemmistöllä oli juuri ennen vuoden 2011 maalisvaaleja asiasta toisenlainen käsitys, mutta korkein oikeus ei nähnyt tämän johdosta aiheelliseksi purkaa aiemmin antamaansa tuomiota (KKO 2011:43). Kysymys on edelleen ratkaisematta. Perustuslakivaliokunta joutuu ottamaan siihen kantaa eduskunnan käsiteltävänä parhaillaan olevan uuden yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan lakiesityksen käsittelyn yhteydessä. Perustuslakivaliokunta on lykännyt lausunnon antamista asiassa jo pitkään; katso blogikirjoitusta nro 713/25.3.2013. Ilmeisesti valiokunta empii, oliko sen ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja vaaleja ottama tiukka kanta sittenkään perusteltu ja järkevä. Kaarlo Tuorin kirjoituksen yhtenä tarkoituksena saattaa olla pyrkiä vaikuttamaan valiokunnan asiaa koskevaan päätöksentekoon.

11. Kyllä, Suomen perustuslaki on todella Tuorin mainitsemalla tavalla kansainvälisessä vertailussa sangen "omaperäinen", mitä tulee perustuslakivaliokunnan keskeiseen ja vahvaan asemaan perustuslain tulkinnassa. Likipitäen kaikissa muissa maissa tuomioistuimilla on yleensä paljon merkittävämpi rooli perustuslain valvonnassa ja tulkinnassa kuin Suomessa. Meillä ollaan siis tässä suhteessa itse asiassa kaikkein kauimpana Tuorin niin kovasti varoittelemasta "tuomarivaltiosta". Perustuslain mukaan tuomioistuin saa tosin sivuuttaa eduskunnan hyväksymän tavallisen lain säännöksen, jos säännöksen soveltaminen johtaisi ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. 

12. Sanalla "ilmeinen" on tässä kohtaa ratkaiseva merkitys, sillä muiden maiden perustuslaeissa tuomioistuimille ei ole asetettu vastaavanlaista rajoitusta tai "jarrua" valvoa lakien perustuslainmukaisuutta. Tätä pidikettä on Suomessa perusteltu juuri perustuslakivaliokunnan "johtavalla" asemalla perustuslain valvonnassa. Suomessa on katsottu, että jos laki tai jokin sen säännöksistä ei ole perustuslakivaliokunnan etukäteisvalvonnan mukaan perustuslain vastainen, tuomioistuimella ei olisi oikeutta katsoa säännöksen olevan "ilmeisesti" ristiriidassa perustuslain kanssa. Poliitikot ovat siis halunneet kahlita riippumattomien tuomioistuimen valtaa ja säilyttää perustuslain valvonnan poliittisen elimen eli perustuslakivaliokunnan hallussa.

13. Kun asia on todellisuudessa näin, on perin outoa, että jotkut oikeusteoreetikot ovat katsoneet asiakseen ryhtyä varta vasten pelottelemaan eduskuntaa, tuomioistuimia ja kansalaisia "tuomarivaltion vaaroilla" tai "Suomen tiellä kohti tuomarivaltiota".

14. Mutta ehkäpä Kaarlo Tuorin puheet on syytä kuitata lähinnä vappupuheiksi! Meneehän vasemmistoliitolla sentään gallupeissa kohtalaisesti, sillä sen kannatus on noussut edellisestä kannatusmittauksesta 0,5 prosenttiyksiköllä ja on nyt 9 prosenttia. Olkaamme tästäkin vähästä onnellisia ja sännätkäämme huomenna joukolla vappumarssille!


perjantai 26. huhtikuuta 2013

720. Lievät raiskaustuomiot ihmetyttävät

           Me ollaan sankareita kaikki, ihan jokainen...

1.Raiskauksista annetut tuomiot yllättävät usein, eivät ankaruudeltaan vaan lievyydellään. Asiasta on riittänyt puhetta ja ihmettelyn aihetta ja pitkään. Rikoslain mukaan raiskauksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi ja enintään kuusi vuotta (RL 20:1). Törkeästä raiskauksesta rangaistusasteikko on vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta. Törkeästä raiskauksesta annetut tuomiot ovat käytännössä harvinaisia. Raiskaustuomiot vaihtelevat useimmiten vuoden ja kahden vuoden välillä. Ensikertalaisille vankeutta tuomitaan usein ehdollisena, joka voidaan antaa, jos rangaistus  ei ylitä kahta vuotta.

2. Toissapäivän Ilta-Sanomissa kerrottiin Helsingin hovioikeuden tuomiosta tapauksessa, jossa mies raiskasi entisen avopuolisonsa vongattuaan tältä sitä ennen koko illan ja yön turhaan "jäähyväisseksiä", katso tapauksesta tässä. Tuusulan käräjäoikeus oli tuominnut miehen raiskauksesta ja lähestymiskiellon rikkomisesta 1,5 vuodeksi ehdottomaan vankeuteen. Helsingin hovioikeus, jonne mies valitti tuomiosta, lievensi rangaistuksen ehdolliseksi ja määräsi sen ohella miehelle 50 tuntia yhdyskuntapalvelua.

3. Hovioikeuden perustelut vaikuttavat eriskummallisilta. Hovioikeus otti ensinnäkin huomioon, ettei miestä ollut kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana tuomittu ehdottomaan rangaistukseen; ehdollisen vankeusrangaistuksen mies oli siis ilmeisesti saanut. Tällä perusteella rangaistuslajin valinnassa oli hovioikeuden mukaan pidettävä lähtökohtana ehdollista vankeusrangaistusta, vaikka kysymys oli vakavasta rikoksesta eli seksuaalirikoksesta. Tästä voidaan kuitenkin olla eri mieltä.

4. Yllättävintä perusteluissa on kohta, joka hovioikeuden mielestä oli rangaistuslajin valinnan kannalta ratkaiseva pointti:

Koska pääkäsittelyssä on käynyt ilmi, että miehen elämäntilanne on rikokseen syyllistymisen jälkeen muuttunut siten, että hänellä on perhe ja työpaikka, vankeusrangaistuksen tuomitseminen ehdottomana on epätarkoituksenmukaista.

5. Vai että epätarkoituksenmukaista! Mutta mitä laki sanoo rangaistuslajin valinnasta ja rangaistuksen mittaamisesta, ehkä hovioikeuden olisi tullut ajatella asiaa myös hieman tältä kannalta? Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimineen sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

6. Tekijän teosta ilmenevä syylllisyys on siis ratkaiseva rangaistuksen mittaamisperuste. Rangaistuksen lieventämisperusteista säädetään RL 6 luvun 6 §:ssä ja kohtuullistamisperusteista 7 §:ssä. Näissäkään lainkohdissa ei puhuta mitään  rangaistuksen tarkoituksenmukaisuudesta. 

7. Valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä säädetään puolestaan RL 6 luvun 9 §:ssä. Sen mukaan enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottoman vankeuteen tuomitsemista. Ehdottoman rangaistuksen epätarkoituksenmukaisuudesta ei mainita tässäkään lainkohdassa mitään.

8. Miten raiskaus sitten tapahtui? Tästä kerrotaan edellä mainitussa Ilta-Sanomien jutussa, mutta tarkempi kuvaus löytyy Iltalehdestä 25.4. Jos selostus pitää paikkansa, niin voidaan vain ihmetellä, miksi syyttäjä ei ole vaatinut vastaajalle rangaistusta törkeästä raiskauksesta tai miksi syyttäjä ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta ja vaatinut ehdottoman vankeusrangaistuksen korottamista. Niin läheltä törkeän raiskauksen tunnusmerkistöä vastaajan teko liippaa. Voidaan sanoa, että raiskaus on toteutettu  RL 20 luvun 2 §:n  3 kohdassa tarkoitetulla nöyryyttävälllä tavalla, mikä riittää tekemään teosta törkeän raiskauksen, jos tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

9. Hovioikeuden perustelu, jonka mukaan ehdotonta vankeusrangaistusta olisi pidettävä "epätarkoituksenmukaisena" syytetyn muuttuneen elämäntilanteen vuoksi, eli tarkemmin sanottuna siksi, että tekijällä on uusi perhe ja työpaikka, vaikuttaa kestämättömältä. Laki ei tällaista perustetta tunne. Oikeuskäytännössä on katsottu, että ehdollisen rangaistuksen käyttöön vaikuttavina kohtuusyinä voisivat tulla kysymykseen teosta tekijälle aiheutuneet muut seuraukset (ns. sanktiokumulaatio). Työpaikan menetystä ei voida pitää tällaisena seurauksena, eikä vankeusrangaistuksen suorittaminen johda välttämättä perheen hajoamiseen. Rikokseen normaalisti liittyvät korvaukset eivät myöskän oikeuta mainittuun lievennykseen; Tuusulan tapauksessa syytetty velvoitettiin suorittamaan asianomistajalle korvausta 6  000 euroa. Ehdollista rangaistusta voidaan puoltaa lähinnä vain tekijän korkean iän tai huonon terveydentilan perusteella. 

10. Ainakin iltapäivähdissä olleiden uutisjuttujen perustella Tuusulan raiskaus vaikuttaa melko julmalta ja nöyryyttävltä.Tekijän uhkaukset ovat olleet vakavia, minkä lisäksi hän on repinyt uhria hiuksista ja lyönyt tämän päätä seinään. Tuusulan käräjäoikeus piti raiskausta "erityisen vakavana" ja tuomitsi tekijän ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Mutta miksi käräjäoikeus määräsi teosta vain 1,5 vuoden pituisen rangaistuksen, sillä tuollaiseen erityiseen vakavaan raiskaukseen syyllistynyt rekijä ansaitsisi kyllä teostaan vähintään kahden vuoden vankeusrangaistuksen, vaikka tekoa ei pidettäisikään törkeänä raiskauksena. Tavallisesta raiskauksesta voidaan tuomita vankeutta aina kuuteen vuoteen saakka. Hovioikeuden ratkaisu lieventää rangaistus ehdolliseksi on käsittämätön.

11. Ovatkohan vanhat "hyvät ajat" jälleen palaamassa raiskauskäytäntöön? Kymmenisen vuotta sitten lehdistössä kohistiin usein monista käsittämättömällä tavalla perustelluista lievistä raiskaustuomioista. Muistissa on esimerkiksi Rovaniemen hovioikeuden tuomio, jossa hovioikeuden presidentin puheenjohdolla toiminut jaosto lievensi käräjäoikeuden ehdottoman vankeusrangaistuksen ehdolliseksi muun muassa sillä perustella, että raiskaus oli ollut "lyhytkestoinen"; tästä elämään jäi nimike "Kemin lyhyt raiskaus".  Hovioikeuden presidentti yritti selitellä mediassa onnetonta perustelulausumaa sillä, että tosiasiallisesti raiskauksen kesto ei olisi vaikuttanut lieventävästi rangaistuksen mittaamisen. Oman "Eskon puumerkkinsä" suomalaiseen oikeushistoriaan jätti samoihin aikoihin myös Itä-Suomen silloinen presidentti, joka selitti mediassa hovioikeuden päätöstä käräjäoikeuden tuomitseman raiskaustuomion lieventämistä sillä, että raiskaus oli tapahtunut "tuttujen kesken". Rangaistuksen lieventämistä ehdolliseksi perusteltiin 2000-luvun alkupuolella monissa raiskaustuomioissa tekijän vakinaisella työpaikalla.

12. Jos vankeusrangaistuksia ajatellaan vankiloiden ylläpitoon tarvittavien kustannusten  kannalta, niin varmaankin oikeusministeriö ja hallitus ovat yleensäkin sitä mieltä, että ehdottomat rangaistukset ovat epätarkoituksenmukaisia. Kenties tällaista oppia on jaettu tuomareille oikeusministeriön järjestämissä koulutustilaisuuksissa; vankiluvun vähentämistavoite tulisi siis ottaa rangaistuksen mittaamisessa humioon lieventämisperusteena. Riippumattomien tuomareiden ei pitäisi toki kuunnella tällaisia virkamiesten puheita, jotka eivät perustu ramgaistuksen määräämistä ja mittaamista koskevaan lakiin. Rangaistus on mitattava teosta ilmenevän tekijän syyllisyyden perusteella, tämä on selvä ja ehdoton lähtökohta. 

13. Yleinen näkemys lienee, että ehdollisia vankeusrangaistuksia annetaan liian heppoisin perustein. Ehdollinen rangaistus ei ole riittävä pelote, kun rangaistusten merkitystä ajatellaan rikollisuuden ennaltaehkäisyn kannalta. Tuomitut eivät yleensä pidä ehdollista rangaistusta juuri minään, sakkoa pidetään käytännössä usein ehdollista vankeutta ankarampana rangaistuksena. Ehdolliseen vankeusrangaistukseen voidaan liittää lisärangaistuksena oheissakko, mutta sitä käytetään yleensä vain silloin, kun tekijällä on tarvittavaa maksukykyä sakon maksamiseen: nuorten rikoksentekijöiden kohdalla oheissakoa ei yleensä tuomita.  Jos tekijä tuomitaan yli vuoden pituiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen, hänelle voidaan määrätä rangaistuksen tehosteeksi yhdyskuntapalvelua, jos kyseisen seuraamuksen yleiset edellytykset ovat olemassa. Yhdyskuntapalvelua käytettäneen ehdollisen rangaistuksen tehosteena jokseenkin harvoin, eikä muutaman kymmenen tunnin palvelu voi toki kompensoida päärangaistuksen lievyyttä, jos rikoksesta olisi tullut  teosta ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen tuomita ehdotonta vankeutta. Tuusulan tapauksessa tekijälle määrättiin 1,5 vuoden ehdollisen vankeuden lisäksi 50 tuntia yhdyskuntapalvelua.

14. Toissapäivänä oikeusministeriön työryhmä, jonka puheenjohtajana toimi oikeusneuvos Ilkka Rautio - tässä on siis taas esillä tapaus, jossa ylimmän tuomioistuimen tuomari osallistuu konkreettiseen lain valmisteluun ja vieläpä asianomaisen valmisteluelimen puheenjohtajana (!) -  ehdotti jättämässään mietinnössä (OM:n mietintöjä ja julkaisuja 20/2013), että rikoslakiin lisättäisiin uutena rangaistuslajina niin sanottu yhdistelmävankeus. Se olisi rangaistuslaji, joka koostuisi pidemmästä ehdollisen vankeuden osasta ja lyhyemmästä ehdottoman vankeuden osasta. Jos vuotta pidempi mutta enintään kahden vuoden ehdollinen vankeus oheisseuraamuksineen on selvästi riittämätön rangaistus, vankeus voitaisiin ehdotuksen mukaan tuomita osaksi ehdollisena ja osaksi ehdottomana. Yhdistelmävankeutena voitaisiin poikkeuksellisesti tuomita myös yli kahden mutta enintään kolmen vuoden vankeus, jos se on erityisen perusteltua kohtuusperusteiden nojalla, eivätkä rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä rangaistuksen tuomitsemista kokonaan ehdottomana. Yhdistelmävankeuteen sisältyisi aina ehdotonta vankeutta, jota ei voitaisi tuomita yhdyskuntapalveluna tai valvontarangaistuksena.

15. Työryhmän ehdotus on periaatteessa hyväksyttävä siltä osin, että  ehdolliseen rangaistukseen sisällytetään lyhyt ehdoton vankeusrangaistus. Mutta toisin kuin työryhmä ehdottaa, ehdotttoman rangaistuksen sisällyttäminen ehdolliseen rangaistukseen tulisi olla pääsääntö, mistä voitaisiin poiketa erityisestä syystä, jos ehdottoman vankeuden osa olisi ilmeisesti kohtuuton. Toiseksi ehdollista vankeusrangaistus tulisi jatkossakin rajoittaa vain tapauksiin, joissa tuomitaan enintään kahden vuoden vankeusrangaistus. Vaikuttaa hieman siltä, että työryhmällä on ollut niin sanotusti ketun häntä kainalossa, eli työryhmä haluaa, kenties säästösyistä, karsia ehdottomia vankeusrangaistuksia ja sitä myöten vankilukua. Siihenhän ehdotus ehdollisen rangaistuksen tuomitsemisen mahdollisuudesta myös yli kaksi vuotta pidempien rangaistusten osalta johtaisi. 

16. Tuusulan raiskaustuomio osoittaa jälleen kerran, että rangaistuskäytäntöä vaivaa Suomessa paha epäyhtenäisyys. Mitä asiantilan korjaamiseksi voitaisiin ja tulisi tehdä? Minusta yksi ja kenties kaikkein tärkein asia on, että korkeimman oikeuden tulisi ryhtyä nykyistä paljon aktiivisemmin ohjaamaan päätöksillään alempien tuomioistuinten lainkäyttöä rangaistuksen mittaamiskysymyksissä. Tämä edellyttäisi, että syyttäjät veisivät nykyistä huomattavan paljon useammin hovioikeuksien rikosjutuissa antamia rangaistustuomioita korkeimman oikeuden tutkittavaksi, eli pyytäisivät  valituslupaa rangaistuksen mittaamiskysymysten osalta. Nyt näin tapahtuu aivan liian harvoin.

17. Korkein oikeus antaa vain aniharvoin rangaistuksen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä. Vuonna 2012 korkein oikeus antoi kaikkiaan 109 ennakkopäätöstä. Niistä vain yhdessä (1) tapauksessa oli kysymys rangaistuksen mittaamisesta (KKO 2012:9).

18. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Norjan ylin tuomioistuin Høyesterett julkaisi vuonna 2012 yhteensä 130 ennakkopäätöksen luontoista ratkaisua, jotka käsiteltiin tuomioistuimen normaalissa eli viisijäsenisessä kokoonpanossa. Niistä kaikkiaan kolmessakymmenessä (30) tapauksessa oli kysymys rangaistuksen mittaamisesta (straffutmåling). Lisäksi Høysterettin kolmijäseninen kokoonpano (ankeutvalget) julkaisi 12 rangaistuksen mitaamista koskevaa ratkaisua. Vuonna 2012 Norjan korkein oikeus siis antoi ja julkaisi  yhteensä 42 ratkaisua, jotka koskivat nimenomaisesti rangaistuksen mittaamista. Suomessa sitä vastoin korkein oikeus antoi ja julkaisi samana vuonna tasan tarkkaan yhden (1) rangaistuksen mittaamista koskevan ennakkopäätöksen. 

19. Mitä tästä, arvoisat lukijat, voidaan päätellä sen suhteen, kummassa maassa ylin tuomioistuin haluaa ja käytännössä myös todella ohjaa alempien oikeuksien rangaistuksen mittaamista koskevaa lainkäyttöä ja kummassa maassa rangaistuskäytäntö mahtaa olla yhtenäisempi, Suomessa vai Norjassa? Kenties kysymys on osaksi siitä, että Høysterettin tuomarit eivät haali itselleen erilaisia sivutoimia (esim. työryhmien ja toimikuntien jäsenyydet ja välimiestehtävät) siinä määrin kuin suomalaiset kollegansa KKO:ssa, jolloin heiltä säästyy aikaa ja voimia tuomarinvirkansa hoitamiseen. Vaikea sanoa, mutta onhan mainittu ero rangaistuksen mittaamista koskevien ennakkopäätösten määrässä todella silmiinpistävän suuri. 

20. Suomessa syyttäjiä kehotetaan ylimmän syyttäjäviranomaisen (VKSV) toimesta olemaan valittamatta "turhaan" ja hakemasta valituslupaa KKO:lta. Tämä kuuluu ilmeisesti osana Matti Nissisen ja kumppanien syyttäjätoimen tehokkuuskampanjaan. Syyttäjä on tehokas, kun hän ei tee mitään "ylimääräistä".

tiistai 23. huhtikuuta 2013

719. Eduskunnan toverituomioistuin: Kaikkonen saa jatkaa vankilatuomiosta huolimatta suuren valiokunnan varapuheenjohtajana

Tämä politikointihan sujuu meikäläiseltä kuin tanssi ikään...tänäänkin ryhmyrit tanssivat kiltisti minun ja kepun pillin mukaan...

1. Eduskunnassa on monenkirjavia elimiä, kuten esimerkiksi surullisen kuuluisa urheilukerho, sekä monia muita epävirallisia poppoita. Yksi sellainen on eduskuntaryhmien puheenjohtajisto. Se tuntuu olevan eräänlainen toverituomioistuin, joka kutsutaan koolle, kun joku kansanedustaja on töppäillyt tai tuomittu rangaistukseen. Porukka miettii, tarttisko kaverin tapauksessa tehdä jotakin.

2. Jussi Halla-aho tuomittiin vuosi sitten sakkorangaistukseen aina korkeinta oikeutta myöten kansaryhmän kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta. Hän vähätteli KKO:n tuomiota kutsuen sitä "muutaman ihmisen henkilökohtaiseksi tulkinnaksi". Tällöin muiden kuin perussuomalaisten eduskuntaryhmien mitta täyttyi ja toverituomioistuin päätti, että Halla-aho saa jättää paikkansa hallintovaliokunnan puheenjohtajana. Hän kuitenkin säilytti paikkansa valiokunnan jäsenenä.

3. Toki jo Jussi Halla-ahon valitseminen kyseisen valiokunnan puheenjohtajaksi oli aivan kreisiä, sillä olihan hänet tuomittu jo ennen vuoden 2011 vaaleja alioikeudessa sakkoon kansanryhmän kiihottamisesta. 

4. Tänään tämä toverituomioistuin eli siis eduskuntaryhmien puheenjohtajista koostuva elin päätti, että keskustan kansanedustaja Antti Kaikkonen saa säilyttää paikkansa eduskunnan suuren valiokunnan varapuheenjohtajana huolimatta hänen jokin aika sitten käräjäoikeudesta saamastaan ehdollisesta vankeustuomiosta. Käräjäoikeus tuomitsi Kaikkosen ns. Nuorisosäätiön jutussa vaalirahajutussa luottamusaseman väärinkäyttämisestä viideksi kuukaudeksi vankeuteen.

5. Syyttäjän virkaa Kaikkos-keississä toimitti perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner. Eduskuntaryhmien puheenjohtajien tapaamisessa kaikkien muiden ryhmien puheenjohtajat paitsi Ruohonen-Lerner totesivat Kaikkosen nauttivan edelleen heidän luottamustaan.

6. Toverituomioistuimen puheenjohtaja, pitäisikö sanoa oikein presidenttinä, toimii suurimman ryhmän eli kokoomuksen ryhmän puheenjohtaja Petteri Orpo. Hän joutui selittelemään outoa ja selvästi kannaedustajien yhdenvertaisuutta loukkaavaa päätöstä medialle. Petteri Orpo lateli, että Antti Kaikkosen tapaus on erilainen kuin perussuomalaisten Jussi Halla-ahon. 

– Halla-ahon tapauksessa tuomio, käydyt keskustelut ja hänen omat lausuntonsa liittyivät niin voimakkaasti hänen johtamansa valiokunnan työskentelyyn, että valiokunnan jäsenet kokivat sen ongelmalliseksi, Orpo perusteli.

7. Halla-ahon aiemmin johtamalle hallintovaliokunnalle kuuluvat muun muassa juuri maahanmuuttoasiat, joten hänen poispotkimisensa valiokunnan puheenjohtajan pallilta oli toki perusteltua. Halla-aho sai sakkotuomion korkeimmassa oikeudessa islaminuskoa ja somaleita loukanneesta blogikirjoituksestaan.

8. Toisaalta Kaikkonen, tunnetaan tanssiharrastuksensa johdosta Kanki-Kaikkosena, ei saanut rangaistustaan mistään vähäpätöisestä asiasta, sillä kysymyksessä on luottamusaseman väärinkäyttäminen; kansanedustajan toimenkuvan kannalta siis hyvin moitittavaa käyttäytymistä osoittava rikos. Hänet tuomitiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen, mihin verrattuna Halla-ahon saama sakkotuomio on selvästi  lievempi rangaistus. 

9. Kaiken järjen ja kohtuuden mukaan eduskuntaryhmien puheenjohtajien olisi pitänyt näyttää myös Kaikkoselle ovea eduskunnan ehkä kaikkein vaikutusvaltaisemman valiokunnan eli suuren valiokunnan varapuheenjohtajan pallilta. Mutta kun on kyse poliitikoista, niin minkäänlainen suhmurointi, puoluepoliitinen taktikointi ja epähdonmukaisuus ei näköjään ole mahdotonta. Petteri Orpo perusteli, että Kaikkosen rikos ei liity välittömästi suuren valiokunnan tehtäviin, koska suuri valiokunta ei käsittele säätiöasioita. Tämän vuoksi luottamus Kaikkoseen ei ole kuulemma kaikonnut. Vallan erikoinen, etten sanoisi järjenkäytön suhteen suorastaan "orvontuntuinen" perustelu.

10. Kaikkosen ilmiselvän suosimisen todellisia syitä voidaan vain arvailla. Ehkä toverituomioistuin ei oikein ilennyt erottaa Kaikkosta, koska ovathan monet muutkin kansanedustajat suhmuroineet erilaisten säätiöiden rahanjaon tiimoilta ja olleet epäiltyinä vaalirahasotkuista ja kaikenlaista soffakaupoista - taulukaupoista nyt puhumattakaan. Lieventäväksi asianhaaraksi katsottiin kenties myös se, että Kaikkosen ja hänen vaimonsa, ex-kansanedustaja Satu Taiveahon adoptiohanke meni luultavasti lopullisesti mönkään juuri Nuorisosäätiön tapauksen takia. 

11. Jos Halla-aho ja Kaikkonen olisivat olleet niin sanotusti "tolkun miehiä", he olisivat toki eronneet  oma-aloitteisesti heti, kun langettava tuomio ja rangaistus tulivat eivätkä jääneet kyttäämään ja odottelemaan "ihmettä", eli toverituomioistuimen vapauttavaa päätöstä.

12. Mutta näyttääpä se tolkku puuttuvan joiltakin muiltakin kansanedustajilta. Räikein on edelleen tapaus Johannes Koskinen. Jollei joku enää muista, niin nyt on sopiva paikka muistuttaa, miten Johannes Koskinen oikeusministerinä arvosteli kymmeniä tuomioistuinten yksittäisiä ratkaisuja. Joitain vuosia myöhemmin Koskinen sai näistä toimistaan nuhteet oikeuskansleri Jaakko Jonkalta; Jonkka tosin panttasi päätöstään lähes kolme vuotta kantelun tekemisestä.  Alpo Rusin vapauduttua syyttäjän päätöksellä vakoiluepäilystä, Koskinen otti haastattelulausunnossaan totuttuun tapaansa kantaaa tapaukseen niin, että Helsingin hovioikeus sai siitä perusteen todeta tuomiossaan lausuman kannanotoksi Rusin syyllisyyden puolesta. Hovioikeuden mukaan kysymyksessä oli syyttömyysolettaman rikkominen, mistä aiheutui valtiolle isännänvastuun perustella tuntuva korvausvelvollisuus Rusille. Oikeusministeriö ei välittänyt periä vahingonkorvauksesta entiseltä päälliköltään osaakaan takaisin, minkä jälkeen oikeuskansleri Jonkka siunasi ministeriön toimimattomuuden lyhyellä päätöksellään, josta puuttuvat perustelut lähes tyystin.  

Viittaan blogijuttuihin  181/29.10.2009 ja 609/11.6.2012.

13. Vaikuttiko tämä kenties haitallisesti Johannes Koskisen uraan poliitikkona? Ei suinkaan, sillä vuoden 2007 vaalien jälkeen hänet päin vastoin ylennettiin eli valittiin demareiden aloitteesta eduskunnan varapuhemieheksi! Tässä tehtävässä Koskinen toimi vuoteen 2010 asti. Eikä tässä vielä kaikki. Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen Koskinen valittiin arvovaltaisen - ainakin sellaiseksi mainitun - perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi. Monet pitävät perustuslakivaliokuntaa jopa jonkinlaisena valtiosääntötuomioistuimena, jolla on ylin valta perustuslain tulkinnassa. 200 kansanedustajan joukossa on vain yksi edustaja, joka tuomioistuimen päätöksen mukaan on rikkonut keskeistä perus- ja ihmisoikeutta. Suorastaan tragikoomista on, että juuri tämä kansanedustaja on valittu perus- ja ihmisoikeuksia valvovan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi. Tässäpä olisi nettiin äskettäin ilmaantuneen perustuslakiblogin kirjoittajilla oivallinen kirjoituksen aihe. 

14. Mitä tästä kaikesta opimme? Emme kai mitään muuta kuin että "onni täällä vaihtelee, toverituomioistuin kun määräilee"!


Tänään 23.4. on Jyrinpäivä eli Pyhän Yrjänän (Georgioksen) päivä, jota juhlistettiin muinoin Kannaksella ja Inkerinmaalla laskemalla karja ensimmäisen kerran talven jälkeen ulos laitumelle.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

718. KKO 2013:27. Näytön arviointi Kolkonjärven tappojutussa

1. Rantasalmen Kolkonjärven mökkiranta helteisen heinäkuun 11. päivän 2010 iltana kello 22. Rannan kaislikossa ei vain suhise - vrt.  Kenneth Grahamen lastenkirjaa (1908) ja siitä tehtyä animaatiota "Kaislikossa suhisee", jonka päähenkilöitä ovat vesirotta, myyrä, mäyrä ja rupikonna - vaan sieltä kuuluu polskintaa, poreilua ja pulputusta. Ääni ei tule mistään vesieläimestä, vaan kuuluu rannassa uimaan lähteneelle 70-vuotiaalle naisihmiselle. Hän kamppailee puolen metrin syvyisessä rantavedessä hukkumista vastaan. Vettä hengittänyt nainen häviää taistelun. Hän kuolee seuraavana päivänä sairaalassa tajuihinsa tulematta sydämenpysähdyksen ja hapenpuutteen aiheuttaman aivovaurion seurauksena.

2. Kyseisen mökin omistaa Helsingin järjestyspoliisin palveluksessa oleva 48-vuotias mies, joka on hukkuneen naisen pitkäaikainen miesystävä. Miestä aletaan kuukautta myöhemmin epäillä naisen hukuttamisesta. Mies kiistää epäilyn ja kertoo menneensä rantaan kuultuaan järveltä pulputusääntä. Hän oli havainnut naisen kelluvan selällään vedessä, vetänyt tämän rantaan ja alkanut elvyttää naista. Elvytysyrityksen aikana mies oli soittanut kello 22.10 hälytyskeskukseen ja pyytänyt paikalle ambulanssia kertoen samalla, että nainen oli hölmöillyt ja yrittänyt hukuttaa itsensä. Puhelun aikana mies ei ollut vaikuttanut hengästyneeltä.

3. Syyttäjä nosti miestä (A) vastaan syytteen naisystävänsä (B) hukuttamalla tehdystä taposta. Vaihtoehtoisesti syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, koska  A oli painanut B:n veden alle kerrotuin seurauksin. Etelä-Savon käräjäoikeus hylkäsi 11.3.2011 syytteet näyttämättöminä. Itä-Suomen hovioikeus sen sijaan katsoi tuomiossaan 24.1.2012 äänestyksen jälkeen (2-1), että A oli tappanut naisystävänsä hukuttamalla ja tuomitsi miehen taposta 9 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeuden mukaan asiassa voitiin riittävällä varmuudella sulkea pois muut uhrin äkillistä kuolemaa selittävät tapahtumainkulut, eikä miehen syyllisyydestä tahalliseen henkirikokseen jäänyt siten varteenotettavaa epäilyä.

4. Korkein oikeus myönsi miehelle valitusluvan ja määräsi, että mies tuli laskea vapaaksi tutkintavankeudesta. KKO toimitti kolme istuntopäivää kestäneen suullisen käsittelyn 8.-10.1.2013. Tuolloin tapauksesta oli kulunut aikaa 2,5 vuotta ja hovioikeuden tuomion antamisestakin jo lähes vuosi. Tuomiossa, joka annettiin viime viikolla eli 11.4. , korkein oikeus hylkäsi kaikki syytteet. Ratkaisu päätettiin julkaista ennakkopäätöksenä otsikolla "Kysymys näytön arvioinnista henkirikosta koskevassa asiassa", ks. KKO 2013:27. Korkein oikeus on julkaissut ratkaisusta myös tiedotteen otsikolla "Poliisiin kohdistunut syyte taposta hylättiin", ks. tästä. Ihmetyttää hieman, miksi otsikossa oli tarpeen mainita, että hylätty syyte oli kohdistunut nimenomaan poliisiin. Jos syytetty olisi ollut vaikkapa kirvesmies, niin olisikohan hänen ammattina myös silloin mainittu tiedotteen otsikossa?

5. Korkein oikeus piti erittäin epätodennäköisenä, että hukkuminen matalaan rantaveteen olisi voinut johtua tapaturmasta. Myös itsemurhan mahdollisuus voitiin sulkea pois riittävällä varmuudella. KKO:n mukaan ei kuitenkaan voitu sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että päihtynyt uhri oli ilman miehen syytteessä tarkoitettua myötävaikutusta hengittänyt vettä, mistä oli aiheutunut sydänpysähdys, tai että hän oli saanut sairauskohtauksen ja sen seurauksena joutunut veden varaan. Kuolemaan johtaneet tapahtumat olivat jääneet epäselviksi, eikä syytteelle vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta ollut voitu asiassa esitetyllä näytöllä sulkea pois. Näin ollen syyllisyydestä jäi varteen otettava epäily, jolloin syyte oli hylättävä.

6. Usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ottaisi näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen tai tekisi niin vain poikkeustapauksissa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin yleistettävissä olevia oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus on kuitenkin ottanut tutkittavakseen yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:27 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43 ja 2011:20.

7. Näyttökysymykset eivät siis ole prejudikaattien antamisen suhteen pannassa, vaan ne kelpaavat ennakkopäätöksiksi siinä missä "puhtaat" oikeuskysymyksetkin. Itse asiassa on väärin sanoa, että näytön arvioinnissa olisi kysymys vain faktoista (tosiasiakysymys), muttei normeista (oikeuskysymys). Näyttökysymyksen ratkaisu eli todistusharkinta voidaan jakaa 1) todisteiden näyttöarvon punnintaan (varsinainen todistusharkinta) ja 2) näytön riittävyyttä koskevaan päätöksentekoon. Jälkimmäisessä vaiheessa otetaan kantaa näyttökynnykseen, eli tuomari vertaa todistusharkinnassa saavutetun teeman (todistelun kohteen) todennäköisyysastetta siihen, millaista todistusvoimaa laki riittävältä näytöltä vaatii. Todistusharkinta koskee koskee nimenomaan näyttöarvon (näyttökynnyksen ylittymisen) punnintaa ja näyttökynnyksen korkeus (näyttövaatimus) on normatiivinen kysymys, joka ratkaistaan oikeusnormin perusteella. Esitetyille todisteille annettu todistusvoima tai -arvo ei vaikuta sellaisenaan näyttökynnyksen korkeuteen.

8. Käytännössä todistusharkinta ja näyttökynnystä säätelevä normatiivinen elementti sulautuvat kuitenkin yleensä yhdeksi kokonaisuudeksi. Tuomari ottaa samalla kertaa kantaa sekä näytön todistusvoimaan että todistelun tuloksen riittävyyteen. Todistelun jäsentämiseksi ja analysoimiseksi tuomarin olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, mistä kaikesta näyttökysymyksen ratkaisussa on kysymys, jottei ratkaisu jäisi yksinomaan tuomarin oman intuition varaan. Todistusharkinnan ja näytön riittävyyden erottelun tulisi näkyä myös ratkaisun perusteluista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan, vaan näytön arviointia käsitellään yleensä ikään kuin yhtenä epämääräisenä "könttänä" ja tuomion perusteluissa pohditaan usein yksinomaan yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön näyttöarvoa. 

9. Blogikirjoituksessa numero 714 pari viikkoa sitten sitten kerroin oikeusneuvos Pertti Välimäen viime syksynä pitämästä ansiokkaasta esitelmästä, jossa oikeusneuvos korosti jutun juridiikan (juju) merkitystä siviilijutun asianajossa. Juridiikan pitäisi olla keskiössä myös rikosjutun oikeuskäsittelyssä, eikä tämä vaatimus rajoitu ainoastaan asian tai syytteen ajamiseen, vaan koskee myös tuomioistuimen toimintaa ja tuomion perustelemista. Juridiikan merkityksen tulisi näkyä siis myös näyttöratkaisun perusteluissa eli tapauksissa, joissa syyte on kiistetty näytön puuttumisen tai riittämättömyyden perusteella. Tällöin tuomioistuin joutuu ottamaan kantaa todisteiden arvioinnin lisäksi myös näytön riittävyysongelmaan.

10. Katsotaanpa sitten ratkaisua KKO 2013:27 tältä kannalta. Tuomion perusteluista on hieman vaikea nähdä, mistä näyttöratkaisun normatiivinen kysymys eli kannanotto näytön riittävyyteen ilmenee. Näyttäisi siltä, että ko. tapauksessa kolmen tuomioistuimen näytönarviointi on sulautunut sellaiseksi yhdeksi "köntäksi", mistä edellä huomautin. Perustelujen pääpaino on ollut yksittäisten todisteiden - tässä tapauksessa indisiotodisteiden - selostamisessa ja arvoinnnista (arvottamisessa), kun sitä vastoin kysymys näytön riittävyydestä on jäänyt tarkemmin perustelematta. 

11. Korkeimman oikeuden perusteluissa esitetty kysymyksenasettelu (kappale 7) on hyvin ympäripyöreä. Siinä todetaan ainoastaan, että korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, "onko A syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan  tappoon tai syyttäjän korkeimmassa oikeudessa toistamissa vaihtoehtoisissa taikka toissijaisissa syytteissä tarkoitettuihin rikoksiin". Näytön arviointia eli todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä ei mainita sanallakaan, mikä on minusta yllättävää. Toki tämä ilmenee myöhemmin perusteluista, mutta asian selventämiseksi kysymyksenasettelua olisi voitu jatkaa edellä mainitun virkkeen jälkeen seuraavaan tapaan: "Kysymys on tarkemmin sanottuna näytön arvioinnista eli todistusharkinnasta ja näytön riittävyydestä, erityisesti siitä, onko syytteen tueksi esitetty sellaista (tai niin vakuuttavaa) näyttöä syytetyn syyllisyydestä, ettei siitä jää varteenotettavaa epäilyä." Oikeusneuvos Välimäki totesi edellä mainitussa esityksessään, että "oikeudellisen ratkaisutoiminnan tärkein kysymys kuuluu: mistä asiassa on oikeudellisesti kysymys". Tämä pätee luonnollisesti myös tuomioistuimen ratkaisujen ja niiden perustelujen suhteen. Jos ennakkopäätöksessä on kysymys nimenomaan näytön riittävyydestä, ei riitä, että kysymyksenasettelussa todetaan lakonisesti vain, että "asiassa on kysymys A:n syyllisyydestä rikokseen", siis "guilty or not guilty". Syyllisyydellä voidaan tarkoittaa juridiikassa monia muitakin asioita kuin prosessuaalista näyttökysymystä. 

12. Korkeimman oikeuden perusteluissa on selostettu ja analysoitu esitettyä näyttöä hyvin seikkaperäisesti. Syytteen tueksi esitettyjä todisteita (todistustosiseikkoja) on, kuten pitääkin, arvioitu kutakin erikseen eikä yhtenä kokonaisuutena. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että ns. nännijutun tuomiossa (KKO 2011:1) korkein oikeus teki virheen sivuuttamalla yksittäisten todisteiden arvioinnin ja perustamalla langettavan tuomionsa yksinomaan todistusaineiston kokonaisarviointiin, ks. tästä blogia numero 372/14.1.2011.

13. Ratkaisun KKO 2013:27 perusteluista ei juuri ilmene oikeudellista päättelyä näyttökynnyksen (näyttövaatimuksen) osalta. Perusteluista kyllä näkyy, että näyttökynnyksenä on pidetty ilmaisua (normia) "syyllisyydestä ei saa jäädä varteenotettavaa epäilyä". Syyllisyyden tueksi esitetyn näytön tulee siis olla sellaista, että kaikki varteenotettava (järkevä) epäily syyllisyydestä voidaan sulkea pois (beyond reasonable doubt). Jos syyllisyydestä jää järkevä epäily, syyte on hylättävä, vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti vakuuttunut vastaajan syyllisyydestä. 

14. Mitä ilmaisulla "varteenotettava epäily syyllisyydestä" oikeastaan tarkoitetaan? Tästä korkeimman oikeuden perusteluissa ei ole mainintaa. Kun mainittu normi ei perustu lakiin eikä siitä ole olemassa lainvalmistelutöitä, joihin voitaisiin vedota oikeuslähteenä, olisi tuomioistuimen syytä kertoa, mitä mainitulla oikeuskirjallisuudessa aikanaan lanseeratulla ja sen jälkeen oikeuskäytännössä omaksutulla ilmaisulla tarkoitetaan. Normi on tulkinnanvarainen, mutta tarkoituksena ei voi olla, että sitä voitaisiin tulkita konkreettisissa tapauksissa milloin mitenkin tai siihen vedottaisiin perustelujen loppukaneettina vain jonkinlaisen iskulauseen ominaisuudessa; tämä avaisi tien näyttökysymyksen ratkaisemiselle yksinomaan tuomarin intuition perusteella. Esimerkiksi: "Pidän itseäni järkevänä. minulla on/ei ole varteenotettavaa epäilyä". Normille olisi siten annettava perusteluissa merkityssisältö. Jos korkein oikeus olisi jo aiemmin antamiensa ennakkopäätöstensä perusteluissa kertonut, mitä kyseisellä normilla tarkoitetaan ja miten sitä on syytä tulkita, voitaisiin myöhemmin annetuissa ratkaisussa viitata sanottuun määritelmään.

15. Ilmaisu "ei varteenotettavaa (järkevää) epäilyä" alkoi esiintyä alioikeuksien ja hovioikeuksien perusteluissa 1990-luvun lopulla. Malli tähän saatiin angloamerikkalaisesta beyond reasonable doubt -säännöstä ja Ruotsin korkeimman oikeuden jo 1970-luvulla omaksumasta ilmaisusta "bortom/utom rimligt tvivel". Suomen korkein oikeus alkoi käyttää sanottua ilmaisua rikostuomioiden perusteluissa 2000-luvun alkupuolellla; tällaisia ennakkopäätöksiä ovat ratkaisut KKO 2000:71, 2002:47, 2004:60, 2006:78, 2009:43, ja 2011:20. Hovioikeuskäytännöstä voidaan mainita Vaasan hovioikeuden Auerin murhajutussa ja Turun hovioikeuden Jyrki Järvilehdon veneilyjutussa antamat tuomiot, joissa syyte hylättiin syyllisyydestä jääneen varteenotettavan epäilyn perusteella. Näiden ratkaisujen perusteluissa ei ole otettu yleisellä tasolla kantaa siihen, mitä varteenotettavalla epäilyllä tarkoitetaan. 

16. Perustelukäytännöstä  voidaan mainita esimerkkinä ratkaisu KKO 2009:43, kohta 25: ”Vaikka täyttä varmuutta tapahtumien yksityiskohtaisesta etenemisestä ja väkivallan toteuttamistavasta ei ole voitu saada, ei varteenotettavaa epäilyä kuitenkaan jää Teemu S:n ja Kristian R:n yksituumaisuudesta syytteessä tarkoitettuun tahalliseen henkirikokseen.” Aihe- eli indisiotodistelun riittävyyttä syyksilukevaan ratkaisuun koskee ratkaisu KKO 2006:78, kohta 6: ”- - - Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyllistymisestä hänen syykseen luettuihin varkauksiin jää näissä olosuhteissa varteenotettavaa epäilyä. Tähän Korkein oikeus on päätynyt siitä huolimatta, ettei mikään yksittäinen todiste sellaisenaan osoita A:n suorittaneen puheena olevia anastuksia.”

17. Kolkonjärven jutussa alemmat tuomioistuimet ovat olleet perusteluissaan korkeinta oikeutta avoimempia kirjoittaessaan hieman näkyviin näyttövaatimusta koskevaa oikeudellista päättelyä tai käsitteen "varteenotettava epäily" tulkintaa. Käräjäoikeuden mukaan syyksilukeminen edellyttää varmuutta vastaajan syyllisyydestä. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta ehdotonta varmuutta, vaan sitä, että syyllisyydestä on esitetty niin vakuuttavaa näyttöä, ettei järkevä ihminen sen nojalla epäile vastaajan syyllisyyttä. Käräjäoikeus näyttäisi muistelevan aiemmin eli vielä 1980 ja -90 -luvulla vallalla ollutta käsitystä, jonka mukaan riittäväksi näytöksi kelpaa vain ns. täysi näyttö. Sillä tarkoitetaan eräänlaista korkeamman asteen todennäköisyyttä eli sellaista todennäköisyyden määrää, joka riittää saamaan järkevän ja tunnollisen henkilön (tuomarin) vakuuttuneeksi siitä, että todistettava tosiseikka todella on olemassa. Nykyisin tästä ns. vakuuttumisteoriasta on luovuttu, sillä siinä ei ole kyseessä mikään kriteeri, vaan pelkkä kuvaus. Joissakin tuoreissa oppikirjoissakin mainittu teoria näyttää kuitenkin yhä edelleen kummittelevan.

18. Hovioikeus on todennut, että syytetyn tuomitseminen ei edellytä, että asia on täysin varma, vaan vastaaja voidaan tuomita, vaikka syyllisyydestä jäisi "jonkinlainen epäilys". Mikäli syyllisyydestä jää varteenotettava epäily, syyte on kuitenkin hylättävä. Tämä edellyttää, että syytetyn syytettä vastaan esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku on "realistinen ja saa konkreettista tukea oikeudenkäyntiaineistosta".

19. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päättelytapa on hieman "sinnepäin", mutta jotenkin keskeneräisiltä perustelut kuitenkin vaikuttavat. Perustelut jättävät hieman sekavan kuvan näytön arvioinnista ja etenkin todistusharkinnan normatiivisen osatekijän eli näyttökynnyksen määrittelyn osalta. Tuomarit eivät  kenties ole perehtyneet kovin tarkasti siihen, mitä oikeuskirjallisuudessa on viimeisten 10-15 vuoden aikana kirjoitettu näyttökynnyksestä. Todistusharkinta tuntuu perustuvan jonkinlaisiin hatariin muistikuviin siitä, mitä "ennen vanhaan" eli joskus 1970- ja -80 -luvulla on opetettu ja mitä termi beyond reasoanable doubt pääpiirteissään tarkoittaa. Lainkäytön ohjaamiseksi kaivattaisiin korkeimman oikeuden opastusta ja linjanvetoa, mutta sitä ei ole saatu, kun korkein oikeus itsekin välttää ottamasta perusteluissa kantaa näyttökynnyksen määrittelyyn. Ratkaisujen kysymyksenasetteluissa asiasta ei mainita mitään, kuten tapauksen KKO 2013:27 perusteluistakin ilmenee. 

20. On hieman vaikea nähdä, mikä tällaisessa korkeimman oikeuden ratkaisussa ja sen perusteluissa on sellainen yleistettävissä oleva oikeus- tai ratkaisuohje, jolla on ajateltu olevan alempien tuomioistuinten lainkäyttöä ohjaavaa vaikutusta, jos näytön arvioinnin normatiiviseen puoleen ei oteta ratkaisussa tarkemmin kantaa. Luultavasti näyttöprejudikaateilla halutaan lähinnä ohjata alempia tuomioistuimia omaksumaan hyväksi katsottava todistusharkinnan perustelumalli. Tällöin ennakkopäätösselosteen otsikossa olisi syyytä mainita asiasanana "tuomion perusteleminen", mutta näin ei koskaan tapahdu.

21. Oikeuskirjallisuudessa näytön arvioinnin osatekijöitä eli todistusharkintaa ja näyttövaatimusta on selvitetty sekä riita-asioiden että rikosjuttujen osalta. Omalta osaltani voin viitata siihen, mitä olen kirjassa Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) kirjoittanut näyttökynnyksestä rikosasiassa, hypoteesimetodista sekä käsitteestä "Ilman järkevää/varteenotettavaa epäilyä" (s. 290-305 ja 341-346).  Näitä kysymyksiä olen sivunnut lyhyesti myös blogijutuissa numerot  372/14.1.2011 ja 483/23.9.2011 (kohdat 12-13).

22. Tämän ehkä hieman akateemiselta tuntuvan pohdiskelun jälkeen voimmekin palata takaisin Kolkonjärvelle. Mitä siellä oikeastaan tapahtui, mikä on totuus asiassa? Onko korkein oikeus osunut näytönarvioinnissaan oikeaan? Totuuden asiasta tietää yksin syytetty A, ei kukaan muu. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta, vaan syyttäjän on näytettävä syyte toteen. Kysymys on siitä, mitä tapauksessa esitetyn todistusaineiston perusteella voidaan tai ei voida pitää näytettynä. 

23. Tapauksessa on monia selvittämättömiä kysymyksiä ja ristiriitaisia seikkoja. Esimerkiksi: Mikä syyttäjän käsityksen mukaan olisi voinut olla  A:n motiivi surmaan? Onko syytettä ajettu, niin kuin näyttää, ensisijaisesti sillä perusteella, että A oli toiminut suunnitelmallisesti B:n surmaamiseksi (tarkoitustahallisuus, dolus determinatus)?  Miksi A on vedonnut  hätäkeskuspuhelussaan siihen, että B oli yrittänyt hukuttautua tahallaan, vaikka tapauksessa mikään seikka ei näytä viittaavan B:n itsetuhoisuuteen ta itsemurhan mahdollisuuteen? Onko hukkuminen kiinteäpohjaiselle hiekkarannalla ainoastaan vajaan puolen metrin syvyiseen veteen tapaturmaisesti mahdollista? Onko A todella voinut kertomallaan tavalla havahtua B:n joutumiseen veden varaan rannalta kuulemansa pulputtavan ja poreilevan äänen perusteella?

24. Tapausta voitaisiin lähteä purkamaan siltä pohjalta, mitä vastaavanlaisissa tapauksissa voidaan yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa tapahtuneen. Tapahtumapäivä 11.7. 2010 oli helteinen sunnuntai, jota pariskunta (A ja B) vietti miehen mökillä suomalaiskansalliseen tai, kuten tässä tapauksessa voitaisiin ehkä sanoa, perussuomalaiseen tapaan. Päivällä oli nimittäin käyty yhdessä raveissa, ilmeisesti Mikkelissa (Mikkelissä on yksi maailman nopeimpia raviratoja, ja siellä järjestettiin myös kyseisenä viikonloppuna jokavuotiset kansainväliset St Michel ravit, latojan huomautus). Raveista palattua sauna oli pantu lämpiämään ja ryhdytty seurustelemaan ja nauttimaan alkoholia tai jatkamaan kenties jo Mikkelin reissulla aloitettua viinaksien nauttimista. A:n kertoman mukaan B oli nauttinut neljä desilitraa Koskenkorvaviinaa. Vainajan veren alkoholipitoisuuden on laskettu olleen kuolinhetkellä 1,5 - 1,6 promillea. Kellon lähestyessä iltakymmentä, B oli halunnut mennä uimaan, riisunut rannalla itsensä alastomaksi ja kahlattuaan noin 30-35 metrin päähän rannasta (ranta on pitkään matalaa) alkanut ärsyttää puolirivoilla ja äänekkäillä huudoillaan A:ta. 

25. Mitä tämän jälkeen tapahtui? Tätä voidaan vain arvailla, mutta yleisen elämänkokemuksen perusteella voitaisiin olettaa, että A oli kiusaantunut ja ärsyyntynyt humalassa ja alastomana järvessä kailottavan 70-vuotiaan naisystävänsä huudoista ja metelöinnistä. Hiljaisella järvellä tuollainen huutelu ja mekastus kuuluu tyynellä ilmalla helposti naapurimökeille asti ja kauas koko järvelle; tuomion perustelujen mukaan pariskunnan mökin läheisyydessä on ollut muutakin loma-asutusta. On inhimillisesti katsoen ymmmärrettävää, jos A on mainitussa tilanteessa hermostunut ja päättänyt antaa "eukolle", jota on luonnehdittu päätöksessä "hyväksi uimaaan ja tottuneeksi toimimaan  vedessä" (KKO:n perustelujen kohta 19), kunnon opetuksen. A on siis voinut käskeä B:tä tukkimaan turpansa, mutta kun tämä ei ole auttanut, hän on mennyt veteen 20 metrin päähän rannasta ja painanut  B:n päätä veden alle, jotta huutelu loppuisi. A on itse kertonut, että ennen B:n vaikenemista hän oli kuullut rannasta B:n rääkäisyn ja pari avunhuudahdusta ja tämän jälkeen "poreilua ja pulputusta". Tällaiset äänet sopivat toki, itse asiassa jopa hukuttautumista tai sairaskohtausta paremmin, myös kamppailun tai hukuttamisyrityksen  ääniksi taikka yleensä toimintaan, jossa ihmisen päätä yritetään painaa veden alle. Tekijällä ei ole kuitenkaan ilmeisesti ollut surmaamisen tarkoitusta, joten hän on pelästynyt, kun uhri on käsittelyn seurauksena "hörpännyt" vettä keuhkoihinsa oikein kunnolla. Tekijä on vetänyt uhrin rantaan ja alkanut elvyttää tätä, mutta kun tämä ei ole näyttänyt tuottavan tulosta, hän on soittanut hädissään hätyskeskukseen. Kun A ei ole voinut olla varma, olivatko B:n mekastus ja avunhuudot kuuluneet naapuriin, hän on sepittänyt tarinan B:n itsetuhoisuudesta ja hukuttautumisesta tai B:n hukkumisesta omia aikojaan. Voisiko hyväksi uijaksi ja tottuneeksi vedessä toimijaksi luonnehdittu ihminen, joka ei ole kärsinyt sydämen rytmihäiriöistä tai vajaatoimintoisuudesta, todella hukkua 45 senttimetrin syvyiseen kiinteäpohjaiseen rantaveteen, vaikka hän olisikin kompastunut? Olisiko rantaveteen kompastuessaan ja siinä yhteydessä vettä sisuksiinsa hörpännyt tukevanoloinen B (pituus 162 cm ja paino 80 kg) voinut, kuten A on kertonut,  pullahtaa kellumaan puolen metrin syvyiseen veteen kasvot ylöspäin?

26. Edellä esitetty on tietenkin vain spekuleerausta. Minusta korkein oikeus olisi kuitenkin voinut lähestyä näyttökysymystä, ei surmaamistarkoituksessa tehdyn teon, vaan pikemminkin vaihtoehtoisen syytteen eli pahoinpitelyn ja kuolemantuottamuksen näkökulmasta. Korkein toteaa perustelujensa kohdassa 51, että huolimatta pariskunnan molemmin puolin ilmenneestä mustasukkaisuudesta, jutussa esitetty selvitys ei osoita, että A:lla olisi ollut motiivi B:n surmaamiseen. Tämä pitänee paikkansa. Mutta entäpä motiivi avopuolison pahoinpitelystä "opetus- tai kuritusmielessä" tai siinä tarkoituksessa, että A olisi saanut myöhään illalla humalassa ja alastomana järvessä mekastaneen puolisonsa vaikenemaan ja tulemaan pois vedestä? Tästä vaihtoehdosta korkeimman oikeuden perusteluissa ei lausuta mitään. Jos tekijän olisi näytetty käyneen kiinni naiseen ja painaneen tämän päätä veden alle, olisi jouduttu pohtimaan myös sitä, oliko tekijä voinut pitää uhrin kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Hukkuminen on voinut saada alkunsa yksinkertaisesti siitä, että mies on suutuspäissäään tönäissyt naisen pitkälleen veteen, jolloin tämä on pelästyneenä imaissut vettä keuhkoihinsa.

27. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kohta 51), että tapahtumaolosuhteet kesäiltana loma-asuntojen ympäröimässä matalassa rantavedessä eivät olisi olleet otolliset väitetyn uhkauksen mukaisen suunnitelmallisen teon toteuttamiseen; jutussa oli näytetty, että B oli kertonut ulkopuolisille pelkäävänsä A:ta, koska tämä oli pari vuotta aiemmin uhannut  tappaa B:n niin, ettei sitä saada koskaan selville. KKO:ssa toimitetussa suullisessa käsittelyssä A, jota on koko oikeudenkäynnin aikana puolustanut kokenut rikosasianajaja Heikki Salo, ihmetteli tapposyytettä ääneen tokaisten oikeudessa 

- Kuka hullu menisi tällaiseen paikkaan ketään hukuttamaan (Iltalehti 8.1.2013)

28. Mutta entäpä jos syytetyllä olikin, ei tappamistarkoitusta, vaan ainoastaan aikomus saada naisystävä lopettamaan huutelunsa? Syytetty kertoi oikeudessa, että tapahtumapaikalta on näköyhteys läheiselle naapurimökille; tämä seikka ei ilmene korkeimman oikeuden tuomion perusteluista. Luultavasti naapurimökillä ei ole ollut ihmisiä paikalla tai sitten mekastusäänet eivät ole kantautuneet naapureiden korviin. Kuten mainitsin, vastaavanlaisessa tilanteessa yleensä puolison tarkoituksena ei ole vaimonsa hukuttaminen tai lopullinen vaientaminen, vaan tarve saada tekijä lopettamaan moitteensa tai huutelunsa. Hän ei ole halunnut hukuttaa avopuolisoaan, mutta kokonaan poissuljettuna ei voitaisi pitää mahdollisuutta, että miehen tarkoituksena on ollut saada metelöivä siippansa vaikenemaan. Tässä ruumiinrakenteeltaan rotevaksi luonnehdittu mies on saattanut kuitenkin mennä liian pitkälle.

29. Ulkopuolinen ei voi tietää, miltä asetelma oikeudenkäynnissä on näyttänyt ja millaiselta vastaajan ja muiden todistelutakoituksessa kuultujen henkilöiden kertomusten uskottavuus on vaikuttanut. Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen valossa voisi kuitenkin saada vaikutelman, että vainajan sairauskohtausta tai siihen verrattavaa syytä todennäköisempi selitys vainajan veden varaan joutumiselle ja kuolemalle on vaihtoehto, jossa vainaja on pakotettu hengittämään vettä, vaikka tekijällä ei olisi ollut surmaamistarkoitusta. Yksi vaihtoehto on, että nainen on tönäisty taikka kaadettu veteen kerrotuin seurauksin. Olisiko korkeimman oikeuden tullut pohtia näitä vaihtoehtoja perusteluissaan? Olisiko perusteluissa pitänyt ottaa kantaa siihen, miltä tilanne vaikutti kokonaisnäytön punninnan valossa, vaikka mikään yksittäinen todiste (indisio) ei sinänsä ole ollut riittävä osoittamaan vastaajan syyllisyyttä (vrt. edellä kohdassa 16 mainittua ratkaisua KKO 2006:78)?

30. Rikosjutuissa langettavaan tuomioon ei riitä näyttöenemmyys, eli syytettä ei voida hyväksyä, jos syyllisyys on näytön valossa syyttömyyttä todennäköisempi vaihtoehto. Todennäköinen näyttö syyllisyydestä riittää syytteen nostamiseen, muttei langettavan tuomion antamiseen. Abstraktista näyttökynnystä kuvataan yleensä sanomalla, että syyllisyyttä voidaan todistelun perusteella pitää joko riittävän varmasti selvitettynä tai ilmeisenä. Konkreettinen näyttökynnys tarkoittaa yksittäistapauksessa edellytettävän tai konkretisoituneen näytön tasoa, joka voi jonkin verran vaihdella juttutyypin vakavuuden mukaan. Vaikka syyllisyydestä olisi esitetty selvitysasteeltaan sinänsä riittävä näyttö, on tämän jälkeen vielä tutkittava ja arvioitava syyttäjän esittämälle tapahtumainkululle vaihtoehtoisia selityksiä. Niiden tulee olla järkeviä ja saada tukea todistusaineistosta. Täysin epätodennäköistä vaihtoehtoa ei voida pitää varteenotettavana. Toisaalta järkevä epäily ei välttämättä edellytä, että se olisi syytteessä esitettyä tapahtumainkulkua todennäköisempi selitys seuraukselle. Kyse on varteenotettavasta, ei todennäköisestä epäilystä.

31. Kolkonjärvi on kirkasvetinen ja vedenlaadun suhteen muutenkin erinomaiseksi arvioitu järvi Etelä-Savon sydänmailla. Se tunnetaan kalaisena järvenä, josta saadaan hyvin esimerkiksi isoja ahvenia ja haukia, järvestä on pyydystetty myös Suomen suurimpiin kuuluva järvitaimenkin. Mistähän tämä hieno järvi on mahtanut saada hieman kammottavan tuntuisen nimensä? Toivokaamme, että järvi säästyisi vastaisuudessa hukkumiskuolemilta, perheväkivallalta ja muilta onnettomuuksilta.



perjantai 12. huhtikuuta 2013

717. Nolojen tilanteiden poliisipomo

                            Kevät keikkuen tulevi...

1. Väärä syöttö voi olla usein kohtalokas, kuten urheilusta hyvin tiedämme. Tenniksessä toinen väärä syöttö eli tuplavirhe johtaa pisteen menetykseen, ja myös pesäpallossa vastapuoli hyötyy lukkarin antamasta väärästä syötöstä. Jääkiekkomatsi saattaa ratketa vastapuolen pelaajan lapaan annetun harhasyötön takia jne. 

2. Viime päivinä on puhuttu poliisin eli tarkemmin sanottuna Keskusrikospoliisin (KRP) virheellisestä syötöstä. Poliisilla on useita tietojärjestelmiä ja rekistereitä, joihin syötetään monenlaista tietoa. Yksi näistä on epäiltyjen rekisteri. Siihen tallennetaan rikostiedustelu-, tarkkailu - ja havaintotietoja henkilöistä, joiden on syytä epäillä syyllistyvän tai syyllistyneen rikokseen, josta saattaa seurata vankeutta, taikka myötävaikuttavan tai myötävaikuttaneen rikokseen, josta saattaa seurata enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, tai huumausaineen käyttörikokseen.  

3. Muutama viikko sitten epäiltyjen rekisteriin syötettiin Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovits Putinin nimi. Syötön taustalla oli ajatus siitä, että presidentti Putinin voitiin epäillä myötävaikuttaneen omassa maassaan rikollisryhmän toimintaan. Tämä perustui  maaliskuussa julkaistuun valokuvaan, jossa Putin kiinnittää kunniamitalin moottoripyöräkerho Notshnye Volkin (Yön sudet) johtajan Aleksandr Zaldostanovin rintapieleen.

4. Kuten tiedämme, poliisi voi ja käytännössä myös vuotaa tietoja tutkinnassa kesken olevista asioista tietyille "luottotoimittajille". Tunnetuin tapaus koskee Alpo Rusin vakoiluepäilyä, josta Rusi itsekin taisi saada tiedon lentokentällä, jonne toimittaja Pekka Lehtinen tuli kysymään Rusilta, mitä mieltä hän oli sanotusta rikosepäilystä. Tiedon vuotanutta tahoa tai ihmistä ei saatu selville, mutta jäljet viittasivat toki vahvasti tapausta tutkineeseen Supoon.

5. Kuinka ollakaan, Pekka Lehtinen oli asialla myös nyt, sillä juuri hän paljasti yleisölle Putinin nimen joutumisen epäiltyjen rekisteriin. Poliisijohtaja Robin Lardot joutui kommentoimaan Lehtisen haastattelussa papukaijamaisesti lähes joka kysymykseen sanoilla "en kommentoi". Myöhemmin poliisi on sitten kommentoinut tapausta ja selittänyt, että kysymyksessä ei ole suinkaan ollut mistään aprillipilasta, vaan Putinia koskeva epäily oli syötetty rekisteriin aivan vakavassa tarkoituksessa, toki aiheetta. Poliisi tutki pika pikaa kyseisen epäilyn ja päätyi siihen, ettei se pidä paikkansa - varsin tehokasta tutkintaa siis.

6. Tapausta on ihmetelty ja hämmästelty oikein porukalla. Miten voi olla mahdollista, että naapurimaan päämiestä koskeva rikosepäily kirjataan (muka) täysin vakavassa tarkoituksessa poliisin tietojärjestelmään, vaikka valtionpäämiehille kuuluu rikosoikeudellinen immuniteetti eli koskemattomuus, josta voidaan käyttää myös nimitystä syytesuoja? Vaikka Putin olisi todellisuudessa millainen roisto tai roistojen suojelija tahansa, hänen mahdollista osuuttaan epäillyn rikollisjärjestön toiminnan suosimiseen ei voitaisi Suomessa tutkia. Miten ihmeessä kyseinen tieto voi olla ja säilyä rekisterissä reilut kaksi viikkoa ennen kuin se huomataan? Saadun tiedon mukaan noin tuhannella poliisimiehellä olisi pääsy kyseiseen rekisteriin. Kukaan heistä ei kuitenkaan havainnut virhettä, vaan virheen paljasti tv-toimittaja. Miten tämä on mahdollista? 

7. Suomen poliisi on joutunut tapauksen johdosta äärimmäisen noloon julkisuuden valokeilaan ympäri maailman. Voidaanko sanotunlaisiin salaisiin rekistereihin luottaa enää yhtään, jos sinne voidaan näköjään syöttää millaisia ja kenen tietoja hyvänsä? Poliisihallituksen, jossa suorastaan vilisee erilaisia päälliköitä ja virkamiehiä, pitäisi lain mukaan valvoa epäiltyjen rekisteriä, mutta valvonta on pettänyt pahemman kerran.

8. Poliisihallitusta johtaa poliisiylijohtaja Mikko Paatero, jonka ideasta koko poliisihalllitus aikanaan perustettiin; monet pitävät Poliisihallitusta täysin turhana organisaatiota. Kenen tulisi kantaa vastuu tästä "mokien mokasta"? Katseet kohdistuvat luonnollisesti Poliisihallituksen ylijohtoon ja nimenomaan Mikko Paateroon. Tunnettu tosiasia kuitenkin on, ettei suomalainen johtava virkamies eroa oma-aloitteisesti, ei sitten millään ja vaikka mikä olisi. Pitäisikö sisäministeri Päivi Räsäsen näyttää Paaterolle ovea tai kenties erota itse, jottei poliisi menettäisi kokonaan uskottavuuttaan? 

9. Päivi Räsänen ei ole kuitenkaan nimittänyt Mikko Paateroa korkeaan virkaansa, vaan nimityksen teki Paateron puoluetoveri Anne Holmlund (kok) vuonna 2008. Tämä Holmlund ei itse suostunut kantamaan millään hänelle kuulunutta poliittista vastuutaan eikä eronnut, vaikka hänen ministeriaikanaan sattui kaksi traagista koulusurmaa, joista ainakin jälkimmäinen olisi voitu estää, jos poliisin toiminta olisi ollut asianmukaista. Mutta Jokelan koulusurman jälkeen Holmlund vain levitteli käsiään ja vakuutti, ettei tällaista voi Suomessa enää uudelleen tapahtua. Kauheinta poliisin kannalta oli, että Kauhajoella surma-aseen murhaajan käsiin jätti paikallinen poliisikomisario, jonka toimintaa Paatero ryhtyi heti julkisuudessa puolustelemaan sanoen, että hän tuntee komisarion ja että tämä on "kunnon poliisi".

10. Mikko Paateroa voidaan syystä luonnehtia nolojen tilanteiden mieheksi. Hän on ollut jatkuvasti suuna ja päänä julkisuudessa milloin minkäkin poliisin mokan takia. Poliisimiesten tekemiksi epäiltyjen rikosten johdosta Paatero on rynnännyt yleensä heti julkisuteen ja vakuuttanut sininen takki yllään, että rikosepäilyissä ei ole mitään perää, vaan asianomainen poliisimies on toiminut täysin oikein. Sittemmin monet poliisirikosepäilyt ovat kuitenkin vastoin Paateron vakuutteluja osoittautuneet oikeiksi ja niistä on langetettu tekijöille myös rangaistuksia. Paateron sanotusta toiminnasta on lanseerattu termi "paaterointi". Esimerkiksi Helsingin huumepoliisin ja KRP:n väliset kahnaukset ja monen monet muut poliisin toimintaan kohdistetut arvostelut ja epäilyt Paatero on torjunut sanomalla ykskantaan "ei pidä paikkansa". Viikko sitten Paatero kohahdutti typerällä ehdotuksellaan, jonka mukaan kolarijuttujen tutkinta yksityistettäisiin eli siirrettäisiin poliisilta vakuutusyhtiöille. Vastaavanlaisia kehittämisideoita Paaterolta on kuultu aiemminkin.

11. Näinköhän tässäkin tapauksessa joku tavallinen rivipoliisimies saa syyt yksin niskoilleen ja paaterot saavat edelleen jatkaa viroissaan ja selitellä myös poliisin tulevia mokia parhain päin? Siltä tämä alkaa vahvasti vaikuttaa. Sisäministeri Päivi Räsäsellä ei taida olla kanttia näyttää Paaterolle tietä vaihtoaitioon. Räsänen on tähänkin asti ministerinä ollessaan tanssinut esimerkiksi Liikkuvan poliisin lakkauttamisessa ja kaikissa muissakin poliisin toimintaa koskevissa asioissa kiltisti Mikko Paateron pillin mukaan. Jos vastaavanlainen moka olisi sattunut Venäjän poliisissa, olisi ylin poliisipamppu lentänyt virastaan kuin leppäkeihäs ja hänet olisi passitettu jonnekin Siperiaan kyläpoliisiksi.

12. Valtakunnansyyttäjänvirasto tutkii tai on ainakin tutkivinaan, kuka vuosi Putin-tiedon Pekka Lehtiselle. Ota siitä sitten selvää, sillä kerrotun mukaan noin tuhannella (1 000) poliisimiehjellä on pääshy epäiltyjen tietojärjestelmään. Kannattaisiko katseet kohdistaa tässä(kin) tapauksessa Supon suuntaan ja selvittää, olisiko jollakulla sen palveluksessa olevalla kenties korkeallakin virkamiehellä jotakin hampaankolossa poliisijohtoa vastaan? Siinä voisi olla tarvittava motiivi tiedon vuotamiseen. 

13. Poliisin tietojärjestelmään on siis syötetty pajunköyttä. Vaikea uskoa, että syöttö olisi lähtenyt pelimiehen "lavasta" vakavassa tarkoituksessa, kuten poliisijohto yrittää esittää. Luultavasti syöttö oli niin sanotusti "taktinen väärä", jolla on haluttu kiinnittää huomiota siihen, ettei kyseistä rekisteriä ja yleensä poliisin tietojärjestelmiä valvo kunnolla kukaan tai mikään instanssi. Tiedon syöttäjä voi olla myös tietovuodon takana. Niin tai näin, joka tapauksessa tiedon vuotanut henkilö teki, paitsi karhunpalvelun Paaterolle ja koko poliisin ylijohdolle, hatunnoston arvoisen palveluksen yhteiskunnalle paljastamalla, mikä noissa kaikissa ah niin huippusalaisissa rekistereissä voi mättää.



keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

716. KKO:n jäsenten virkanimitykset puhuttavat edelleen

                    Night Wolves ryhmäkuvassa  

1. Korkeimman oikeuden (KKO) jäsenten rekrytoinnin ja virantäyttömenettelyn kritisointi alkaa kuulua kohta iäisyysasioihin. Asiasta on puhuttu iät ja ajat ja monenlaisia korjausehdotuksia on aikojen kuluessa tehty. Sama koskee käytännössä myös korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) jäsenten virantäyttöä, mutta käytännössä korkein hallinto-oikeus on yleensä päässyt julkisessa arvostelussa vähemmällä. Ei sen vuoksi, että asiat olisivat siellä jotenkin paremmalla tolalla, vaan siksi, että korkein hallinto-oikeus yleensä tuppaa unohtumaan ja keskustelussa nousee esiin ainoastaan korkein oikeus ja sen jäsenten rekrytointi. 

2. Sanat "sisäänlämpiävä" ja "täydentää itse itseään" ovat tässä yhteydessä tuttuja. Kysymys on siitä, että  käytännössä KKO (samoin kuin KHO) täydentää itse itseään. KKO:n ja KHO:n jäsenten virkanimitysasioita ei käsitellä muiden tuomareiden nimitysasioiden tavoin erityisessä tuomarinvalintalautakunnassa. KKO ja KHO hoitavat jäsentensä virantäytön alusta loppuun itse, eli julistavat viran haettaviksi, valmistelevat nimitysasian ja tekevät itse virkaesityksen, joka sitten hyväksytään valtioneuvoston yleisistunnossa ja edelleen tasavallan presidentin esittelyssä sellaisenaan. Viimeksi korkeimman oikeuden virkaesityksestä on tiettävästi poikennut presidentti Urho Kekkonen, joka nimitti vuonna 1970 oikeusneuvoksen virkaan vastoin korkeimman oikeuden yksimielistä virkaesitystä OTT Olavi Heinosen (32). Vanhoilla päivillään radikalisoitunut Kekkonen, joka kohahdutti tuon tuostakin kansaa itsevaltiailla otteillaan, halusi kyseisellä nimityspäätöksellään näpäyttää perin vanhoillisena pitämäänsä korkeinta oikeutta.

3. Olen kritisoinut kohta jo lähes parinkymmenen vuoden ajan korkeimman oikeuden jäsenten virantäyttömenettelyn salamyhkäisyyttä. Perusteellisin esitys aiheesta löytyy kirjasta "Korkein oikeus kriisissä" vuodelta 1997. Blogijutuissani olen seurannut reilun neljän vuoden aikana kahdeksaa korkeimman oikeuden jäsenen virkanimitystä (oikeusneuvokset Jokela, Sippo, Rudanko, Koponen, Kantor, Pynnä, Littunen ja Huovila). Enemmän tai vähemmän kriittisiä näkökohtia olen esittänyt 4-5 nimityspäätöksen osalta. Kritiikin pääpaino ei ole ollut kuitenkaan virkaan nimitettyjen lakimiesten pätevyydessä, vaan itse virantäyttömenettelyssä ja KKO:n siinä olevassa roolissa.

4. Jos jotakuta kiinnostaa, niin mainitsen seuraavassa ne blogijutut, joissa olen kirjoittanut KKO:n jäsenten nimitysmenettelystä:


-  71/1.2.2009: KKO:n jäsenten rekrytointi. Oikeusneuvosten nimitysmenettelyssä korjausta  
vaativia epäkohtia
- 71a/1.2.2009 KKO:n jäsenen valinta v. 2007 joulukuussa
- 72/3.2.2009: Kenestä KKO:n uusi oikeusneuvos?
- 73/4.2.2009: Yllätysnimi KKO:n jäseneksi?
- 82/20.3.2009: KKO:n jäsenten rekrytointitapa oudoksutti jälleen
- 100/30.5.2009: Syyttäjä KKO:n jäseneksi
- 209/14.1.2010: Kenestä seuraava KKO:n jäsen?
- 218/1.2.2010: Liikejuristi KKO:n jäseneksi?
- 219/3.2.2010: KKO:n oikeusneuvoksen nimitysesitys on puutteellinen
- 225/7.3.2010: KKO:n jäsenten rekrytointi puhuttaa jälleen
- 377/25.1.2011: Korkein oikeus: tuntemattomien tuomareiden tyyssija?
- 565/26.3.2012: KKO:n jäsenten virantäytön kummallisuuksia
- 574/1.4.2012: Kenestä KKO:n uusi oikeusneuvos?
- 576/3.4.2012: Palsturi voitti vedonlyönnin; KKO.n oikeusneuvoksen virkaan pikapäätöksellä hallintoneuvos Tuula Pynnä
- 579/ 3.4.2012: KKO:n virkaesityksen jälkimaininkeja
- 610/14.6.2012: KKO:n nimitysruletissa jälleen jymy-yllätys

5. Siinäpä sitä on tarinaa kyseisestä aiheesta jo aika lailla! Näiden kirjoitusten ja edellä mainitun pamfletin pohjalta korkeimman oikeuden jäsenten nimityspäätöksistä ja nimitysmenetelystä voisi saada tehdyksi vaikkapa kriittistä oikeuspositivismia edustavan väitöskirjan. Omalla kohdalla väitöskirja on tosin tullut tehtyä (niin kuin pitääkin) jo kauan sitten nuorena miehenä.

6. Silloin tällöin, siis aika harvakseltaan, jotkut muutkin juristit tapaavat sanoa sanan tai pari KKO:n (ja KHO:n) jäsenten omalaatuisesta virantäyttömenettelystä. Eilen tiistaina sanaisen arkkunsa rohkeni avata Pohjois-Savon käräjätuomarina toimiva laamanni Hannu Laitinen. Hän sanoi että "korkein oikeus valitsee itse jäsenensä. Silloin tulee selkeä suosikkijärjestelmä. Oppositiomiehiä ei aivan varmasti valita sisäänlämpiävässä systeemissä". Vaikka KKO:n täysistunto nimittää omat jäsenensä - todellisuudessa KKO ei nimitä jäseniään, vaan tekee ainoastaan nimitystä koskevan virkaesityksen - yhdellä henkilöllä on laamanni Hannu Laitisen mukaan enemmän vaiktusvaltaa kuin muilla: "Siinä on varmasti korkeimman oikeuden presidentillä suuri sija. Hän ei halua sinne henkilöitä, jotka voisivat olla eri mieltä".

7. Laamanni Laitisen arvostelu vaikuttaa, niin kuin lyhyet haastattelutokaisut yleensäkin, hieman pintapuoliselta ja yliampuvalta, mutta sellaiset lausunnotkin näyttävät kelpaavan hyvin esimerkiksi Yle Uutisille. Vaan korkeimman oikeuden presidentti Paulline Koskelopa veti kuitennii Laitisen lausahduksesta ikään kuin herneen hieman nenäänsä, sillä hän riensi oitis oikaisemaan Laitisen väitteitä Yle Uutisille. Noin se menee, eli vaikka meikäläinen "herjaa" blogissaan vuosikaudet oikeusneuvosten jäsenten nimitysmenettelyä, kukaan korkeimmasta oikeudesta ei ole tietävinään koko kritiikistä. Mutta annapa olla kun joku laamanni Savonmaasta haastelee pari lausetta Yle Uutisten nuorelle toimittajalle, niin jo on kohta KKO:n presidentti kiivaana oikomassa laamannia! Mistä tämä kertoo? Mahdollisesti siitä, että korkeimmassa oikeudessa seurataan vain "virallisia" tiedotusvälineitä tai ammattimediaa, mutta sosiaalinen media (Some), jota mm. blogit edustavat, näyttää jäävän seurannan ulkopuolelle. Mutta eihän Pauliine Koskelon korkein  oikeus noteraa päätöstensä perusteluissa oikeuskirjallisuuden kannanottojakaan miksikään, vaan kiinnittää huomiota ainoastaan "virallislähteisiin" eli lainvalmistelutöihin, aikaisempiin prejudikaattehin ja tietenkin ennnen kaikkea ihmisoikeustuomioistuimen lukuisiin ratkaisuihin, joita perustelut tuntuvat suorastaan pullistelevan. 

8. Laamannin ja presidentin sanasotaan pääsee käsiksi tästä. Tyypilliseen suomalaiskansalliseen tapaan keskustelijat puhuvat hieman toistensa ohitse. On selvää - tuskin Laitinenkaan on tästä eri mieltä - että korkein oikeus tekee virkaesityksen aina täysistunnossaan, jossa jokaisella jäsellä on yksi ääni. Äänestys - jos sellainen tarvitaan -  etenee virkaikäjärjestyksessä niin, että ensin lausuu mielipiteensä virkaiältään nuorin oikeusneuvos ja viimeisenä presidentti. Kokonaan toinen asia, johon Koskelo ei (tietenkään) ota kantaa, on se, että presidentillä on asemansa perusteella tosiasiallista sananvaltaa enemmän kuin monilla muilla jäsenellä ja että hänen kantojaan kuunnellaan äänestystä edeltävässä keskustelussa tarkasti. Lienee myös niin, että virkaesitystä valmistelee erityinen "työvaliokunta" tai vastaava ryhmä, johon kuuluu presidentin ohella muutama KKO:n jäsen. Sitten pitää vielä ottaa huomioon epävirallisesti käytössä oleva "vinkkausmenettely" eli käytäntö, jonka mukaan korkeimman oikeuden jäsenet saattavat kertoa tutuilleen avoinna olevasta virasta ja/tai kehottaaa näitä ilmoittautumaan virkaan. Toimeksianto vinkkaamiseen saattaa tulla virkaesitystä valmistelevalta työvaliokunnalta tai -ryhmältä. Vaikka siis virkaesitys tehdään "täysin kollegiaalisestI", saattaa joillakin jäsenillä ja presidentillä olla asian valmistelussa  tosiasiallisesti muita jäseniä vaikutusvaltaisempi rooli.

9. Hieman yllättäen Koskelo puolustautuu laamanni Laitisen väitteitä vastaan sillä, että  korkeimmassa oikeudessa on "taustoiltaan monipuolisin tuomarikunta kansallisesti tarkasteltuna". Koskelo lisää, että "myöskään kansainvälisesti katsoen ei tule mieleen ammatillisesti monipuolisempaa henkilögalleriaa". 

10. Koskelo on oikeassa ainakin "kansallisesti", mutta eihän Hannu Laitinen ole ymmärtääkseni tästä asiasta korkeinta oikeutta edes arvostelut. Toki korkeimman oikeuden jäsenkunta edustaa monipuolista kokemusta ja osaamista. KKO:n jäseniksi nimitetään hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomareita, asianajajia, lainvalmistelijoita, yliopiston professoreja, syyttäjiä jne. Onneksi jäseniksi ei ole enää muutamaan vuoteen nimitetty oman talon esittelijöitä; nykyisistä jäsenistä pari kolme vanhimmasta päästä on kuitenkin rekrytoitu oman talon sisältä. 

11. Mutta, kuten olen aina ennenkin todennut, tuomarikunnan monipuolinen tausta ei vielä riitä, vaan ratkaisevaa on toki se, keitä ja millaisen todellisen osaamistason omaavia lakimiehiä kustakin "kiintiöstä" valitaan korkeimman oikeuden jäseneksi. Tässä suhteessa valinta voi hyvinkin jäädä kohdistumatta, kuten käytännössä myös tapahtuu, Laitisen tarkoittamiin "toisinajattelijoihin". Virkaesitykset tehdään paljolti jäsenten tuttavuussuhteiden sekä virkaan ilmoittautuneiden pärstäkertoimen ja ns. yhteistyökykyisyyden perusteella. Sisäänlämpiävä virantäyttömenettely mahdollistaa tällaisen hyvä veli -järjestelmään perustuvan rekrytointikäytännön. Virkaesitysten perusteluista tämän voi aistia, sillä niin yksioikoisia ja äitelänmakusia ne yleensä aina ovat. Perusteluissa ei itse asiassa vertailla lainkaan virkaan ilmoittautujien ammatillisia ansioita tai osaamista, vaan 15-20 virkaan ilmoittautuneen joukosta nostetaan esille korkeintaan pari kolme nimeä, joiden suhteen käydään tai ollaan käyvinään jonkinlaista punnintaa. Virkaesityksen perusteleminen on vain teatteria tai pelkkä muodollisuus, kun tiedossa on, että nimittäjä kuitenkin hyväksyy aina mukisematta esityksen - eikä päätöksenteon laillisuutta vahtiva oikeuskanslerikaan ole näyttänyt asiassa korviaan lotkauttaneen.

12. Korkeimman oikeuden jäsenten virantäytössä on itse asiassa hyväksytty sellainen kiintiömalli, jollaista olen puoltanut yleensä tuomareiden rekrytoinnissa, eli käytäntö, jossa tuomioistuimeen pyritään rekrytoimaan erilaisen ammatillisen kokemuksen ja monipuolisen osaamisen omaavia jäseniä. Mutta korkeimman oikeuden kyseisessä järjestelmässä on yksi paha epäkohta. Kiintiömalli edellyttäisi, että jo viranhakua koskevassa ilmoituksessa kerrottaisiin avoimesti, mistä "kiintiöstä" tai ammattiryhmästä uusi jäsen halutaan nimittää tai minkätyyppistä erityisosaamista tuomioistuimeen halutaan nimityksen myötä saada; tästä voidaan käyttää nimitystä "täsmähaku". Näin siksi, että tällöin juuri sanottuun ryhmään kuuluvat lakimiehet voisivat arvioida mahdollisuuttaa tulla valituksi ja ilmoittautua virkaan. Näin ei KKO:ssa (tai KHO:ssa) ole kuitenkaan koskaan toimittu, vaan vasta jälkeenpäin eli virkaesityksessä, jolloin ilmoittautumisaika virkaan on siis jo päättyhnyt, kerrotaan (siis itse asiassa ainoastaan virkanimityksen tekijälle), mistä kiintiöstä tai ryhmittymästä uusi jäsen on kullakin kerralla tarkoitus rekrytoida. Tällöin voi sattua, että ao. "oikeasta kiintiöstä" virkaan on ilmoitautunut kenties vain pari kolme lakimiestä, joiden kesken todellinen valinta sitten tapahtuu; joskus jopa vain yksi vaaditut kriteerit täyttävä hakija on saattanut "eksyä" virkaan ilmoittautujien sankkaan joukkoon; Tuula Pynnän nimitys on tästä hyvä esimerkki. Jos asiasta eli tarvittavasta erityisosaamisesta olisi kerrottu jo viranhakuilmoituksessa, olisi hakijoiksi voitu saada helposti 5-6 vaadittavan erityisosaamisen tai kokemuksen omaavaa pätevää lakimiestä. KKO:n (KHO:n) salamyhkäinen ja sisäänlämpiävä rekrytointitapa mahdollistaa virantäytössä erilaiset sumplimiset  ja Hyvä veli -verkostoille tyypillisen suosikkijärjestelmän toteutumisen.

13. Professori Raimo Siltala Turun yliopistosta on tehnyt lokakuussa 2012 oikeuskanslerile kantelun, joka koskee KKO:n ja KHO:n jäsenten virantäyttömenettelyn lainmukaisuutta. Siltala kirjoittaa alkajaiksi näin:

Pyydän kunnioittaen, että arvoisa valtioneuvoston oikeuskansleri tutkisi, toteutuvatko oikeusvaltion keskeiset oikeusperiaatteet, kuten perustuslain takaama viranomaisten päätöksentekomenettelyn julkisuus, päätösten asianmukainen perusteleminen ja hyvän hallinnon periaate, samoin kuin muut voimassa olevan lainsäädännön virkanimityksissä noudatettavalle menettelylle asettamat vaatimukset korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin ja jäsenten (oikeusneuvosten, hallintoneuvosten) virantäyttömenettelyssä. 

Lisäksi pyydän kunnioittaen, että arvoisa valtioneuvoston oikeuskansleri arvioisi, tulisiko hänen tehdä aloite lainsäädännön muuttamiseksi siten, että korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin ja jäsenten (oikeusneuvosten, hallintoneuvosten) virantäytössä luovuttaisiin nykyisestä ilmoittautumismenettelystä, jossa korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus valmistelee virantäyttöesityksen, ja otettaisiin myös ylimpien tuomioistuinten osalta käyttöön tavanomainen hakumenettely, jossa tuomarinvalintalautakunta antaa virkaa hakeneista henkilöistä lausunnon.

14. Raimo Siltala kiinnittää kantelussaan huomiota moniin tärkeisiin seikkoihin, kuten esimerkiksi siihen, että virantäyttöpäätökset, siis myös korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden virkaesitykset, tulisi perustella mahdollisimman avoimesti. Siltala ihmettelee oikeutetusti sitä, että vaikka KKO ja KHO voisivat lain mukaan pyytää  tuomarinvalintalautakunnalta lausunnon oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen nimitysasiassa, sellaista lausuntoa ei ole vielä kertaakaan pyydetty, vaikka tuomareiden nimittämislaki on ollut voimassa jo reilut 12 vuotta. Siltala jatkaa:

Lain mahdollistama lausuntopyyntö on toisin sanoen jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Järjestely, jossa maan ylimpien tuomarinimitysten valmistelu on uskottu nimityksen kohteena olevalle instituutiolle itselleen, on varsin poikkeuksellinen ja kärkevällekin arvostelulle altis oikeusvaltion konstitutiivisten periaatteiden valossa, koska korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus voivat nyt de facto täydentää itse itseään ilman, että niiden laatima virantäyttöesitys olisi alttiina minkäänlaiselle ulkoiselle arvostelulle, saati avoimelle kansalaiskeskustelulle. Menettely on ongelmallinen myös sen valossa, mitä tuomareiden nimittämisestä annetun lain hallituksen esityksen (HE 109/1999 vp) yleisperusteluissa on todettu: On syytä pyrkiä menettelyyn, joka on ainakin useimmissa tapauksissa samanlainen kaikkien tuomarin virkojen osalta.

15. Kuten Siltala toteaa, viimeksi mainittua tavoitetta ei kuitenkaan pyritty lakiehdotuksessa johdonmukaisesti toteuttamaan, vaan eroavuudet ilmoitusmenettelyn ja hakumenettelyn välillä ehdotettiin säilytettäväksi siten, että ilmoittautumismenettelyä jatkossakin sovellettaisiin korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin ja jäsenten nimityksiin. Näin sitten myös tapahtui, vaikka kyseiseen jakoon ei olisi nykyoloissa enää asiallisia perusteita.

16. KKO:n ja KHO:n jäsenten virantäyttömenttelyssä on monia puutteita ja epäkohtia, kuten Siltala oikeuskanslerille kertoo:

Toisin kuin alempia tuomarinvirkoja täytettäessä, tuomarivalintalautakunta ei anna lausuntoa korkeimman oikeuden tai  korkeimman hallinto-oikeuden presidentin tai jäsenen (oikeus-neuvoksen, hallintoneuvoksen) virkaa hakeneiden ansioista, vaikka korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsenten (mutta ei presidentin) osalta sellainen olisi jo nykyisen lain mukaan mahdollinen. Pätevimmiksi arvioitujen hakijoiden haastatteluja ei systemaattisesti toteuteta eikä hakijoista tehdä psykologista soveltuvuusarviota, toisin kuin alempia tuomarinvirkoja täytettäessä. Hakijoiden ansioiden julkinen vertailu ja siihen perustuva avoin ja kriittinen kansalaiskeskustelu eivät voi toteutua. Virantäytössä painotettavat erityiset ansiot eli jonkin oikeudenalan tai elämänalueen erityisasiantuntemus ilmoitetaan hakijoille ja muille tahoille vasta jälkikäteen, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden tekemän virantäyttöesityksen yhteydessä. Tämä rajaa hakuprosessin ulkopuolelle merkittävän osan hakijoista sen vuoksi, että he eivät ole voineet olla tuosta painotuksesta tietoisia viran hakuaikana.

Viimeksi korkeimman oikeuden oikeusneuvokseksi valittiin henkilö, jolla on oikeusministe-riössä kerrytettyä erityisosaamista rikosasioiden valmistelusta (Jarmo Littunen). Edeltävällä kerralla valituksi tuli henkilö, jolla on erityisosaamista eurooppaoikeudesta ja tuomarin tehtä-vässä toimimisesta korkeimmassa hallinto-oikeudessa (Tuula Pynnä). Sitä edeltävällä kerralla valituksi tuli liikejuridiikkaan asianajotoiminnassa perehtynyt juristi (Ari Kantor). Jos nuo oikeudenalakohtaiset painotukset eli erityiset ansioperusteet olisivat olleet yleisesti tiedossa jo viran hakuaikana, avoinna olleita virkoja olisivat voineet hakea muutkin kyseiseen oikeuden-alaan syvällisesti perehtyneet juristit. Virantäyttöesityksen perustelu, jonka mukaan korkeimpaan oikeuteen etsittiin nyt senkaltaista erityisosaamista, jollaista valituksi tulleella henkilöllä on, on sisällöllisesti tyhjä, kun se esitetään vasta jälkikäteen virantäyttöesityksen yhteydessä eikä viran hakuaikana. Tiettävästi noudatettu epävirallinen menettely, jonka mukaan talon sisältä saatetaan ´vinkata´ avoinna olevaan virkaan halutulle henkilölle, että hänen kannattaisi sitä hakea, on hakijoiden oikeudellisen yhdenvertaisuuden valossa ongelmallinen, jos ja kun valituksi tulee tuo vinkin saanut henkilö.

17. Raimo Siltala kirjoittaa asiaa, samoja seikkoja olen itsekin  korostanut. Viittaan myös Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön (KM 2003:3), jossa on esitetty kaikkien tuomarinvirkojen osalta nykyisen nimitysjärjestelmän terävöittämistä ja edellä mainitun kiintiömallin käyttöönottamista (s. 371-375).  Alempien tuomioistuinten osalta kiintiömalli olisi tarpeen melko suljetun tuomarinuran avaamiseksi myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisille siten, että osa auki tulevista tuomarin viroista kiintiöitäisiin esimerkiksi vain tuomioistuinlaitoksen ulkopuolella työskenteleville lakimiehille. KKO:ssa ja KHO:ssa tuomareita nimitetään myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelta. Niiden osalta avoimuutta tarvittaisiin kuitenkin viranhakuilmoituksissa, jotta tuomarin virkoja osaisivat hakea (tai niihin ilmoittautua) mahdollisimman monet pätevät lakimiehet, joilla on virantäytössä kulloinkin edellytettävää tietyn oikeudenalan erityisosaamista.

18. Siltala viittaa kantelussaan valtiovarainministeriön antamiin yleisiin virantäyttöohjeisiin. Niissä todetaan muun muassa, että pätevyysarvioinnissa ja ansiovertailussa voidaan nojata vain sellaisiin seikkoihin, jotka on mainittu jo hakuilmoituksessa, koska kaikkien hakijoiden on saatava tieto vaadittavista lisävalmiuksista ja -ominaisuuksista jo harkitessaan viranhakua ja hakiessaan virkaa. Sanottu vaatimus ei toteudu korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin tai jäsenten virantäyttömenettelyssä, koska viran-täyttöesityksen tekevä korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus ilmoittaa kulloinkin soveltamansa ertyiset ansioperusteet eli tosiasialliset virantäyttökriteerit vasta jälkikäteen, siis hakuajan/ilmoittautumisajan päätyttyä. Monille oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen virkaan ilmoittautujalle tulee siten yllätyksenä, että tuomioistuimeen haettiinkin nyt sellaista erityisosaamista, jota heillä ei ole ja josta heille ei myöskään etukäteen ilmoitettu mitään.

19. Oikeuskansleri on pyytänyt Raimo Siltalan kantelun johdosta selvityksen korkeimmalta oikeudelta ja korkeimmalta hallinto-oikeudelta. KHO on antanut 17.1.2013 päivätyn selvityksensä, joka on julkaistu tuomioistuimen kotisivuilla kohdassa lausunnot.  Selvityksen mukaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa asiat ovat - tässäkin suhteessa - erinomaisen hyvässä mallissa eikä lainsäädännön muutostarvetta ole. Korkein oikeus puolestaan ei joko ole vielä antanut omaa selvitystään tai sitten sitä ei ole haluttu julkaista verkossa.

20. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää. Lainvastaisuutta oikeuskansleri tuskin toteaa asiassa tapahtuneen. On syytä toivoa, että oikeuskansleri käyttäisi valtaansa ja tekisi aloitteen lainsäädännön muuttamiseksi siten, että myös ylimpien tuomioistuinten jäsenten osalta otetaan käyttöön normaali hakumenettely, jossa tuomarinvalintalautakunnalta pyydetään aina lausunto oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen virantäyttöasiassa. Lakia olisi syytä muuttaa myös niin, että viranhakua koskevassa ilmoituksessa mainitaan, millaista oikeudenalakohtaista erityisosaamista ylimpään tuomioistuimeen kunkin viranhaun yhteydessä halutaan saada.