sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

302. Pitäisikö kerjääminen kieltää?

Satunnaista kerjäämistä Helsingin keskustassa

Ben Zyskowicz pysyvällä asemapaikallaan Espalla

Eduskuntavaalit lähestyvät. Tämän on huomannut myös kokoomuksen pitkäaikainen kansanedustaja Ben "Zysse" Zyskowicz (56). Zysse oli viime vaaleissa Helsingin ääniharava numero yksi, mutta riittääkö Benin karisma kärkipaikalle enää ensi vuoden vaaleissa?

Ei riitä, jos Alex Stubb asettuu ehdolle Helsingissä eikä Uudellamaalla. Benin ääniä kärkkyvät myös Pertti Salolainen ja kerjäämisasiassa eduskunta-aloitteen tehnyt ensimmäisen kauden kansanedustaja ja poliisimies Juha Hakola.

Tämän vuoksi Ben on ryhtynyt kannattamaan epätavallisen voimakkaasti suunnitteilla olevaa kerjäämisen kieltävää lakia. Samalla hän hyökkäilee vimmoissaan Romanian kerjäläisiä vastaan, Sisäministeri Anne Holmlundin (kok) asettaman työryhmän mukaan kerjääminen julkisella paikalla itsensä elättämistarkoituksessa pitäisi kieltää järjestyslailla. Rangaistuksena olisi sakko, kuten juopottelusta tai virtsaamisesta julkisella paikalla.

Helsingin Sanomien juttu, jossa Zysse on saanut sanomisilleen laajalti palstatilaa - lakialoitteen tekijä Juha Hakola tuntuu unohtuneen kokonaan (!) - on otsikoitu tekstillä "Zyskowicz puolustaa voimakkaasti kerjäämisen kieltävää lakia." Tätä osuvampi otsikko olisi kuulunut: "Zyskowicz (kokoomus) hyökkää voimakkaasti kerjäläisiä ja kerjäämistä vastaan."

Helsingin Sanomien 11.7. haastattelemien oikeusoppineiden (Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin) mielestä lakihanke on tosiasiallisesti suunnattu Romaniasta tulevia romanikerjäläisiä kohtaan, joten sen käytännön seurauksena olisi tiettyä etnistä ryhmää syrjivä laki. Tällainen laki olisi perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastainen.

Zyskowicz ei ymmärrä oikeusoppineiden perusteluja, sillä hänen mukaansa Suomessa on jo nyt voimassa useita lakeja, jotka kohdistuvat käytännössä vain tiettyjä kansanryhmiä vastaan.

Tällaisista laeista hän nostaa esimerkiksi moniavioisuuden, naisten ympärileikkauksen ja taskuvarkauksien kiellon. Hänen mielestään oikeusoppineiden esittämän logiikan mukaan myöskään näitä ei voisi kieltää lailla.

"Voidaan esimerkiksi väittää, että naisten ympärileikkaus on perustuslain syrjintäkiellon vastaista, koska lainsäädäntö käytännössä kohdistuu vain henkilöihin, joiden kulttuuriin ja traditioon naisten sukuelinten silpominen kuuluu." Zysse muistuttaa myös moniavioisuuden kriminalisoinnista, vaikka käytännössä myös tämä kriminalisointi on otettu lakiin vain maahan tulleiden vieraiden vähemmistöaineisten takia.

Zysse on mennyt jopa niin pitkälle, että hän on verrannut kerjäämistä taskuvarkauksiin. Kova tuntuu Zyssellä olevan pelko vanhojen setien ja tätien äänten menemisestä Juha Hakolalle tai esimerkiksi Sirpa Asko-Seljavaaran (70) pussiin. Zysse ei lehtijutussa mitenkään perustele, miksi kerjäämistä voidaan verrata taskuvarkauteen. Mutta eihän kansanedustajalta toki perusteluja vaaditakaan. Riittää, kun on kova ääni, voimakas tahto ja hyvin verkostunut lehdistöön yms. tahoihin, niin kyllä ääniä ropisee!

Zyskowicz: "Suomessa tapahtuvista taskuvarkauksista aivan ylivoimainen osuus on ulkomaisten tekemiä ja näin ollen joku voisi väittää, että laki syrjii ulkomaalaisia."

Miksiköhän Zyskowicz muuten puhuu vain tyttöjen sukuelinten silpomisesta, mutta ei mainitse samassa yhteydessä poikien ympärileikkausta?

EU-maista kerjäämistä koskevia kieltoja sisältyy joko kansallisen tai alueelliseen lainsäädäntöön esimerkiksi Tanskassa, Itävallassa, Iso-Britanniassa, Luxemburgissa ja Espanjassa. Irlannissa kerjäämisen kieltämistä koskeva lakiehdotus on parlamentin käsittelyssä. Norjassa käydään julkista keskustelua kerjäämisen kieltämisestä.

Ben Zyskowicz on saanut puheilleen ja vertailuilleen, jotka vaikuttavat minusta lähestulkoon pähkähulluilta, arvovaltaista tukea mm. perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaaksi ryhtyneeltä emeritusprofessori Erkki Havansilta (69). Pari päivää sitten Havansi otsikoi bloginsa lennokkaaseen tapaansa näin: "Zyzkowicz vs. oikeustiedeprofessorit: 1-0! "

Havansi ylistää Zyskowiczia melko kritiikittömästi ja sanoo, että Z. puhuu järkeä, mutta että "nuo oikeustieteen professorit" - Havansi ei edes tohdi lausua näiden onnettomien nimiä - "hikeentyivät." Havansi moittii ex-kollegojaan tähän tapaan:

- Heidän herkkähipiäisyytensä epämääräistenkin maahan tulleiden vähemmistöainesten puolesta menee mielestäni liian pitkälle. Kohta ei paljon mitään voida kieltää, kun melkein aina on kuitenkin jokin erityinen pienen vähemmistön ihmisryhmä, johon kielto käytännössä selvästi muita enemmän ulottuisi - koskapa enimmäkseen vain ”heikäläiset” kerjäävät tai taskuvarastavat tai moniavioituvat jne..

Lopuksi Havansi antaa Zysselle hieman ajattelemisen aihettakin:

- Zysse siis pesee proffakaksikon 1-0, mutta ei sentään kuusi-nolla. Tyttöjen sukuelinten silpomisasiassa Zyssen olisi pitänyt muotoilla asiansa huolellisemmin. Hänen peruspointtinsa on kuitenkin oikeampi kuin herkkähipiäisten proffien. Ajateltakoon vaikka prostituutiota. Sehän on meillä sellaisenaan sallittua (eri asia ovat paritus ja naiskauppa). Jos nyt meille tulisi tilanne, että useimmat prostituoidut maassamme olisivat tiettyä vierasta etnistä alkuperää tai ihonväriä tms., niin proffien logiikan mukaan emme enää halutessammekaan saisi säätä prostituutiota kielletyksi, koska kielto kohdistuisi tosiasiassa pääosin tuohon tiettyyn etniseen tms. vähemmistöön ja olisi heitä syrjivänä perus- ja ihmisoikeuksien vastainen kieltolaki. Täyttä soopaa!

Sillä lailla! Havansin vuodatuksen voi ymmärtää vain sitä taustaa vasten, että hän yrittää tosissaan eduskuntaan Timo Soinin siivellä ja että hän hakee tässä tarkoituksessa blogikirjoituksillaan julkisuutta perussuomalaisille tyypillisillä teemoilla eli juuri maahanmuuttokriittisyydellä, EU-vastaisuudella ja pakkoruotsin poistamisella.

Eilisessä Hesarissa professori Tuomas Ojanen - hän ei tiettävästi ole vaaleissa ehdokkaana -käytti sen sijaan hieman järkeäkin: "On posketonta rinnastaa esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaus tähän asiaan. Ympärileikkaukset ovat vastoin ihmis- ja perusoikeuksia ja ne kohdistuvat nimenomaan nuoriin tyttöihin, loukkaavat henkilökohtaista koskemattomuutta, voivat olla terveydelle vaarallisia ja täyttävät usein törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit."

Erkki Havansin kirjallisessa tuotannossa tai opetustoiminnassa ihmis- ja perusoikeudet eivät liene olleet mitenkään merkittävässä asemassa. Mutta hänen bravuuriaineensa olikin esineoikeus! Myös Ben Z:lle kerjäläiset, etenkin Romanian sellaiset, tuntuvat olevan lähinnä esineiden asemassa.

Jokainen ymmärtää, miksi taskuvarkaudet, juopottelu yleisillä paikoilla - suuren luokan vappujuomingit Espalla ym. julkisilla paikoilla näyttävät kuitenkin olevan Jussi Pajusen johtaman kaupungin erityisessä suojeluksessa - ja virtsaaminen kaduilla ja puistoissa on kielletty. Niillä aiheutetaan vahinkoa ja häiriötä yksityisille tai yleisille intresseille. Kerjäämisellä ei tällaista vahinkoa sen sijaan yleensä aiheuteta. Liikenteen häiritseminen, ohikulkeviin kiinnikäyminen tms. menettelytavat kerjäämisessä ovat asia erikseen, mutta niihin voidaan puuttua jo nykyisen järjestyslain avulla. Yleistä kerjäämisen kieltämistä siihen ei tarvita. Rahan antaminen on vapaaehtoista, kenenkään ei ole pakko antaa kerjäläisille lanttikaan.

Luultavasti Ben Zyskowiczin ja hänen kaltaistensa pontimena on lähinnä halu herättää näin vaalien lähestyessä huomiota. Kerjäämislain ajaminen on kokoomuksen yms. puolueiden epätoivoinen yritys vastata persujen huutoon huonosti hoidetusta maahanmuuttopolitiikasta. Voi toki olla, että kaiken maailman köyhät ja kunnon ihmisiä häiritsevät kerjäläiset todella raivostuttavat Zysseä ja hänen kaltaisiaan sekä heidän äänestäjäkuntaansa. Holmlund, Hakola, Zyskowicz, Sasi ym. monet muut osoittavat lain hyväksymistä ajaessaan kokoomuksen todellisen luonteen.

Puhutaan valkokaulusrikollisuudesta ja -rikollisista. Itse asiassa voisimme puhua todellisten, elannokseen kerjäävien ihmisten ohella myös valkokauluskerjäläisistä. He ovat poliitikkoja, jotka kerjäävät vaalirahoitusta joko itse tai puoluetoimistojensa välityksellä. Mutta poliitikot kerjäävät ennen kaikkea julkisuutta ja huomiota mitä erilaisimmilla konsteilla. Ben Zyskowicz on oiva esimerkki tällaisista huomion keräämisestä. Hänellä on, on ollut jo vuokausia tai -kymmeniä, tätä varten ikioma vakipaikkakin Helsingin sydämessä. Se sijaitsee, kuten me kaikki tiedämme, Pohjois-Esplanadilla Café Strindbergin terassilla (katso kuvaa yllä). Siellä Zysse istuskelee ja nauttii teetään ja rupattelee tuttujen ja tuntemattomien ohikulkijoiden kanssa.

Kyn Ben Z. täytti vuonna 2004 pyöreitä vuosia eli 50 vuotta, Benin tallin tytöt lahjoittivat Zysselle ihan ikioman pehmustetun tuloin, jolla hän Strindbergin terassilla istuskelee. Kun kuukausi pari sitten julkisuudessa esitettiin suunnitelma, jonka mukaan Strindbergin kahvilan vuokrasopimus sanottaisiin irti ja paikka lopetettaisiin, käynnistettiin Helsingissä miltei kansanliike, joka vastusti suunnitelmaa. Useimmat muistivat tällöin kantaa huolta nimenomaan siitä, että kyse on sentään Ben Zyskowiczin kantapaikasta. Ja katso: Strindbergin lakkauttamissuunnitelma kuivui kokoon - ainakin Espan puoleisin terassin osalta!

Mistäpä muusta tässä Zyskowiczin "terassiasiassa" olisi kysymys kuin "kerjäämisestä", tarkemmin sanoen huomion ja julkisuuden kerjäämisestä vaaleja silmällä pitäen! Kun "tavalliset" kerjäläiset joutuvat vaihtamaan paikkaa tuon tuostakin, Zysselle on pyhitetty harrastukselleen ikioma vakipaikka. Kun Zyskowicz on katsonut asiakseen rinnastaa kerjäämisen taskuvarkauksiin, niin voitaisiin sanoa, että hän itse syyllistyy samaan: Zyskowicz varastaa tempullaan kaiken huomion itselleen - ainakin Strindbergillä.

Erkki Havansi oli minusta turhan hätäinen julistaessaan, että Zysse olisi kukistanut pari oikeusproffaa numeroin 1-0. Minusta kyseinen kamppailu ei ole vielä ratkennut suuntaan tai toiseen, tilanne on siis 0-0 tai 1-1. Minä en katsele asioita yhtä mustavalkoisestikin kuin vaaleihin kovalla innolla tähtäävä Erkki Havansi tuntuu tekevän, joten voin näin ulkopuolisena todeta, että kummankin kamppailevan osapuolen kannanotoilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Selvää on, että vaikka kerjäämisen kieltävä laki ei muodollisesti rikkoisikaan ihmis- tai perusoikeuksia, lailla tosiasiallisesi tähdätään yhden etnisen vähemmistöryhmän elämän vaikeuttamiseen ja maahanmuuton estämiseen.

Itse en kannata kerjäämisen kieltävää lakia. Mutta jotta Zysse ja kumppanit eivät menettäisi kokonaan kasvojaan, niin ehdotan kompromissiratkaisuna, että järjestyslailla kielletään kerjääminen silloin, kun se aiheuttaa häiriötä tai vahinkoa. Kyse olisi itse asiassa vain kosmeettisesta muutoksesta, sillä tuollaiseen häiritsevään kerjäämiseen voidaan puuttua jo nykyisen lain puitteissa. Yleinen kerjäämiskielto aiheuttaisi käytännössä monenlaisia tulkintaongelmia.


maanantai 19. heinäkuuta 2010

301. EIT ottaa kantaa KKO:n ratkaisemaan Vesa Keskisen miljoonapilkkijuttuun


1. Suomesta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen tehtävien valitusten määrässä ei tunnu ilmenevän laskua. Päin vastoin valituksia tehdään yhä enenevässä määrin. Saamieni tietojen mukaan ihmisoikeusvalitukset työllistävät nykyisin monia asianajotoimistoja merkittävällä tavalla. Kun aikaisemmin ihmisoikeusvalitusten tekemiseen erikoistuneita sianajotoimistoja löytyi lähinnä vain pari kolme Helsingistä, huomaa EIT:n ratkaisuja lukiessa, että valituksia tehdään nykyisin menestyksellisesti myös monien pienempien kaupunkien ja maaseudun toimistoissa.

2. Ihmisoikeustuomioistuimeen tehtävien valitusten määrää ruokkii tietenkin osaltaan se, että Suomi on saanut EIT:ltä runsaasti langettavia tuomioita, huomattavan enemmän kuin esimerkiksi Ruotsi, Norja ja Tanska. Näistä langettavista tuomioista lähes 80 prosenttia on tullut asioissa, joissa Suomen on todettu rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan määräyksiä.

3. Selostin ja kommentoin blogissani 6.1.2009 korkeimman oikeuden joulukuussa 2008 antamaa ennakkopäätöstä (KKO 2008:119), joka koski Vesa Keskisen tunnettua miljoonapilkkijuttua Töysän Tuurissa. Jutussa on kysymys korkeimman oikeuden tapauksesta, jossa liikemies Vesa Keskisen katsottiin rikkoneen arpajaislakia järjestämällä Miljoona Pilkki-nimisen tapahtuman. Samassa prosessissa Veljekset Keskinen Oy tuomittiin menettämään taloudellisena hyötynä valtiolle 60.000 euroa. Vesa Keskinen tuomittiin hovioikeuden tuomiolla arpajaisrikoksesta 50 päiväsakkoon á 266 euroa eli maksamaan sakkoa yhteensä 13.300 euroa. Kuvaavaa KKO:n ennakkopäätöksen "suurpiirteisyydelle" on, että KKO on "siivonnut" selostamastaan hovioikeuden tuomiosta pois sen, mikä oli Vesa Keskisen maksettavaksi tuomitun sakon kokonaismäärä ja kuinka paljon Keskinen ja hänen yhtiönsä joutuivat maksamaan valtiolle rikoshyötyä.

4. Vesa Keskinen Veljekset Keskinen Oy ovat saattanut tuomion ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Valittajat ovat asianajajansa välityksellä katsoneet Suomen rikkoneen tapauksessa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevia ihmisoikeussopimuksen määräyksiä. Ihmisoikeustuomioistuin on 30.6.2010 päättänyt ottaa valituksen tutkittavakseen ja varannut Suomen valtiolle (UM:lle) tilaisuuden antaa selityksensä ja vastauksensa tiettyihin kysymyksiin. Asiaa on selostettu Suomen Asianajajaliiton tänään julkaisemassa tiedotteessa näin:

5. EIT tulee ottamaan kantaa Vesa Keskisen ja Veljekset Keskinen Oy:n pilkkitapahtumaa koskeneen oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lähettänyt hallitukselle kommentoitavaksi valituksen, jossa väitetään pilkkitapahtuman järjestämistä koskeneen prosessin rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa.

Jutussa on kysymys korkeimman oikeuden ennakkopäätöksestä KKO 2008:119, jossa Vesa Keskisen katsottiin rikkoneen arpajaislakia järjestämällä Miljoona Pilkki-nimisen tapahtuman. Samassa prosessissa Veljekset Keskinen Oy tuomittiin menettämään taloudellisena hyötynä valtiolle 60.000 euroa.

Valituksessa väitetään, että Vaasan hovioikeuden olisi tullut järjestää suullinen käsittely, koska näin sekä Keskinen että yhtiö olisivat voineet paremmin perustella kantaansa mm. menettämisseuraamuksen osalta. Lisäksi, kun käräjäoikeus oli hylännyt syytteet, olisi suullisen käsittelyn järjestäminen senkin vuoksi ollut tarpeellista, että tuomitseminen ilman suullista käsittelyä tuli valittajille yllätyksenä eivätkä he näin ollen voineet esittää kaikkea relevanttia todistusaineistoa.

Mielenkiintoista jutussa on myös se, että korkeimman oikeuden julkaistussa ennakkoratkaisuselosteessa ei ole nostettu oikeuskysymykseksi lainkaan nyt valituksessa esitettyjä seikkoja; niitä ei ole selosteessa edes mainittu. Menettämisseuraamuksen osalta korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa.

Kysymykset, jotka EIT on hallitukselle esittänyt: "Did the first applicant have a fair hearing in the determination of the criminal charges against him, in accordance with Article 6 § 1 of the Convention? Did the applicant company have a fair hearing in the determination of the forfeiture against it, in accordance with Article 6 § 1 of the Convention? In particular, was there a breach of Article 6 § 1 of the Convention on account of the refusal of the Appeal Court to hold an oral hearing in a situation where the District Court's judgment was changed to the applicants' detriment?"

Selostus jutun faktoista ja EIT:n Suomen hallitukselle esittämät kysymykset löytyvät täältä.

6. Kun selostin ja kommentoin blogissani 6.1.2009 KKO:n ratkaisua sanotussa Miljoonapilkkijutussa, minulla ei ollut tietoa siitä, että Vesa Keskinen ja hänen yhtiönsä olivat korkeimmassa oikeudessa valittaneet myös siitä, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut järjestänyt asiassa suullista käsittelyä samoin kuin siitä, että hovioikeuden tuomio, jolla yhtiö oli velvoitettu 60 000 euron suuruiseen menettämisseuraamukseen valtiolle, oli tullut valittajille yllätyksenä. Yhtiö ja Keskinen eivät olleet voineet ottaa kantaa ja lausua käsitystään mahdollisesti tuomittavan menettämisseuraamuksen suuruudesta. Asianosaisen kuulemisperiaatetta, joka on oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin keskeisin kyysmys, oli siis rikottu. Kansankielellä sanottuna hovioikeuden ratkaisu tuli "puun takaa." Tätä KKO ei noteerannut millään tavalla.

7. On todella outoa, että KKO:n ratkaisuselosteessa ei ole mainittu lainkaan niitä prosessioikeudellisia kysymyksiä, joita valittajat olivat valituslupahakemuksessaan ja valituksessaan KKO:lle esittäneet. Vaikka tuomittu menettämisseuraamus oli tullut hovioikeudessa Keskiselle ja yhtiölle yllätyksenä, KKO ei nähnyt aiheelliseksi myöntää tältä osin edes valituslupaa.

8. Mutta itse asiassa tämä ei ole kovinkaan epätavallista. Korkeimmalla oikeudella näyttää nimittäin olevan monissa muissakin ennakkopäätöksissään tapana ikään kuin "piilottaa" ratkaisuselosteestaan tiettyjä asianosaisten valituksissaan ja valituslupahakemuksissaan esittämiä kysymyksiä, joita KKO itse ei ole pitänyt ennakkopäätöksen kannalta oleellisina, mutta joilla asianosaisten kannalta on usein tärkeä merkitystä. KKO:n niin sanonut kertoelmat eli selostukset siitä, mitä asianosaiset ovat KKO:ssa vaatineet ja millä perustella, ovat perinteisesti olleet hyvin niukkoja. Niin myös tässä Keskisen tapauksesta laaditussa ennakkopäätöksen selosteessa. Tässä suhteessa korkein hallinto-oikeus (KHO) on KKO:ta paljon "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä kerrotaan hyvin seikkaperäisesti, mitä kaikkea asianosaiset ovat KHO:ssa vaatineet ja millä perusteilla.

9. Keskisen Miljoonapilkkijuttu ratkaistiin Vaasan hovioikeudessa kolmijäsenisessä jaostossa, jonka puheenjohtajana toimi laamanni Olli Varila. Kuten olen blogissani 187/13.11.2009 kertonut, Olli Varila nimitettiin myöhemmin vuonna 2009 Vaasan hovioikeuden presidentiksi. KKO:ssa Keskisen juttu ratkaistiin kokoonpanossa, johon kuuluivat oikeusneuvokset Kati Hidén, Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio ja Jukka Sippo. Vaikuttaa siltä, että Suomi tulisi aikanaan samaan myös tästä MIljoonapilkkijutusta sapiskaa ihmisoikeustuomioistuimelta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikkomisen takia, jos asian asian käsittely etenee tuomioon saakka. Nähtäväksi jää, myöntäkö UM vastineessaan rikkomuksen tapahtuneen ja esittääkö se valittajille sellaisen sovintotarjouksen, jonka nämä voivat hyväksyä, jolloin asian käsittely EIT:ssä jäisi sillensä.

10. Suomessa on kymmenkunta vuotta viralliselta taholta selitetty ja uskoteltu, että Suomen EIT:ltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikkomisesta saamissa nyt jo kohta yli sadassa langettavissa tuomioissa olisi kyse ainoastaan ennen 1990-luvulla toteutettuja prosessiuudistuksia tai sen jälkeen tapahtuneista ikään kuin alkuvaiheen kömmähdyksistä ja tuolloin koetun talouslaman pitkittämistä oikeudenkäynneistä ja tilanne tulisi nopeasti korjaantumaan. Tätä "virttä" on jaksanut koko nyt kuluvan vaalikauden toistaa eduskunnan edessä myös oikeusministeri Tuija Brax. Mutta kuten asioita tuntevat ihmiset ovat tienneet ja varoittaneet, kysymys ei ole ollut suinkaan yksinomaan tästä, vaan kyse on paljon vakavammista puutteista ja epäkohdista oikeudenkäyntimenettelyssä ja suomalaisten tuomareiden ja muiden lainkäyttöviranomaisten vastahakoisista asenteista sopeutua eurooppalaiseen oikeudenkäyntijärjestykseen.

11. Suomalaisten tuomareiden ja tuomioistuimien prosessioikeudellisessa osaamisessa, josta EIT:n langettavissa tuomioissakin on pitkälti kysymys, ei totisesti näytä olevan muutenkaan hurraamista. Kun EIT:n langettavat tuomiot koskevat lähes järjestään rikosjuttuja, ilmenee osaamattomuutta usein myös siviili- eli riitajutuissa, jotka harvemmin tulevat EIT:n käsiteltäviksi. Aika alkeellisia virheitä näyttää ilmenevän yllättävän usein esimerkiksi KKO:n ennakkopäätöksissä selostetuissa käräjä- ja hovioikeuksien päätöksissä myös sellaisissa keskeisissä kysymyksissä kuten esimerkiksi väittämistaakka, todistustaakka tai tuomarin materiaalinen prosessinjohto.

12. Esimerkkinä edellä lausutusta voidaan viitata vaikkapa viimeisimpään KKO:n ennakkopäätökseen, joka on annettu muutama päivä sitten eli 15.7.2010 (KKO 2010:53). Tuossa ennakkopäätöksessä selostetussa tapauksessa hovioikeus on tehnyt kardinaaliluokan virheen, kun se on sivuuttanut kokonaan vastaajalla jutussa olleen väittämistaakan ja perustanut tuomionsa sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon vastaaja ei ollut jutussa vedonnut (OK 24:3.2). Myös todistustaakan jakoa ja näytön riittävyyttä koskevissa kysymyksissä alemmat oikeudet näyttävät olleen hieman hakoteillä.- KKO:n kyseinen ennakkopäätös löytyy täältä.

13. Ihmetystä herättää, että korkein oikeus oikeus ei ole maininnut ratkaisuselosteensa (KKO 2010:53) otsikossa mitään väittämistaakasta tai todistustaakasta, vaan sinä puhutaan yksinomaan jutun aineellisoikeudellisia kysymyksiä. Myöskään ennakkopäätöksen haku- tai asiasanoina ei mainita väittämis- tai todistustaakkaa taikka todistusharkintaa. Korkein oikeus on siis tässäkin tapauksessa ikään kuin "piilottanut" nämä keskeiset prosessioikeudelliset kysymykset, vaikka juuri niillä olisi ollut tulevan oikeuskäytännön ohjaamisen kannalta paljon suurempi merkitys kuin konsanaan otsikossa mainitulla aineellisoikeudellisela kysymyksellä.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

300. Elinkautista kaikki on vaan!


Manne käräjillä: Hai, sie hyvä tuomari! Anna vaikka 100 vuotta, mutta älä anna elinkautista!

1. Viikko sitten Porvoossa hampurilaisravintolan ajokaistalla tapahtui ampumisvälikohtaus, jossa kolme ihmistä ammuttiin hengiltä puoliautomaattisella käsiaseella, johon ampujalla ei ollut lupaa. Surmatekoihin syylliseksi epäilty 41-vuotias romanimies on tunnustanut esitutkinnassa syyllistyneensä kolmeen tappoon ja hänet on julistettu käräjäoikeuden päätöksellä tutkinnan ajaksi vangituksi.

2. Ampuja oli laskettu viime vuoden joulukuussa Helsingin hovioikeuden päätöksellä ehdonalaiseen vapauteen suorittamasta vuonna 1995 murhasta ja kahdesta taponyrityksestä tuomittua elinkautista vankeusrangaistusta. Mies oli vuonna 1995 tunkeutunut Pernajassa taloon, jossa hänen ex-vaimonsa oleskeli - tuomitulta piilossa - ja ampunut vaimonsa hengiltä sekä yrittänyt ampumalla surmata talossa olleet surmatun veljen ja tämän puolison.

3. Porvoon tapaus on jälleen kerran herättänyt keskustelua henki- ja väkivaltarikoksista tuomittavista rangaistuksista ja siitä, miksi elinkautista rangaistustaan suorittava ("kärsivä") rikoksentekijä oli päästetty vankilasta ehdonalaiseen vapauteen. Eikö elinkautinen vankeus olekaan elinkautinen tai -ikäinen rangaistus?

4. Elinkautinen vankeusrangaistus on lain mukaan periaatteessa koko eliniän käsittävä, mutta tämä pätee ainoastaan "lähtökohtaisesti." Nykyisin 12 vuotta vuotta elinkautista rangaistusta istuneiden vankien rangaistuksen jatkaminen tulee Helsingin hovioikeuden käsiteltäväksi, alle 21-vuotiaana tuomittujen henkilöiden tapaukset otetaan käsittelyyn 10 vuoden vankeuden jälkeen. Hovioikeus tekee päätöksensä mahdollisesta ehdonalaiseen vapauteen laskemista oikeusministeriön alaisen Rikosseuraamusviraston arvion pohjalta.

5. Jos hovioikeuden päätös on kielteinen, asia tulee uudelleen hovioikeuden käsiteltäväksi joka toinen vuosi. Elinkautiseen vankeuteen tuomitun ehdonalaisen vapauden koeaika on kolme vuotta. Myös jäännösrangaistuksen pituus on kolme vuotta ja se voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos ehdonalaiseen laskettu tekee koeajalla uuden rikoksen, josta nostetaan syyte vuoden kuluessa koeajan päättymisestä ja josta hänet olisi tuomioistuimen harkinnan mukaan tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

6. Ennen vuotta 2006 päätöksen elinkautisvangin laskemisesta ehdonalaiseen vapauteen teki tasavallan presidentti armahdusoikeutensa nojalla; presidentillä on edelleen armahdusoikeus. Elinkautisvankeja on tällä hetkellä noin 150. Elinkautisen vankeuden suorittaminen vankilassa kestää keskimäärin 13 vuotta. Aikaisemmin elinkautista rangaistusta saattoi joutua istumaan hyvinkin pitkään. Soson murhamiehen nimellä tunnettu sekatyömies Väinö Kilpeläinen (1929-1973) istui tuomiotaan 20 vuotta kuolemaansa asti, presidentti Kekkonen hylkäsi useaan kertaan hänen armonanomuksensa. Kilpeläinen murhasi Muhoksen Soson rautatieasemalla pysäkinhoitajan nelihenkisen perheen vuonna 1953 asemalle tekemänsä ryöstön yhteydessä. Tapettuaan raa´alla tavalla neljä ihmistä Kilpeläinen räjäytti dynamiitilla aseman kassakaapin vain todetakseen, ettei kaapissa ollut yhtään rahaa.

7. Porvoon tapauksen yhteydessä on paljastunut, että ehdonalaiseen vapauteen päästämisen yhteydessä elinkautistaan istuvalle vangille ei välttämättä tehdä oikeuspsykiatrista arviota hänen mahdollisesta vaarallisuudestaan. Tällainen arvio on kuitenkin mahdollista tehdä, ja hovioikeus voi ennen asian ratkaisemista määrätä sen tehtäväksi. Hovioikeus voi myös määrätä, että vanki sijoitetaan vankilan ulkopuolella tapahtuvaan valvottuun koevapauteen enintään kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista. Porvoon tapoista nyt epäillystä miehestä ei tiettävästi määrätty hankittavaksi sanottua oikeuspsykiatrista arvioita eikä hän ollut myöskään mainitussa koevapaudessa ennen ehdonalaista vapauttamistaan. Miksei, sitä ei ole kerrottu.

8. Ruotsissa Åmselen vuonna 1988 tehdystä kolmoismurhasta elinkautiseen vankeuteen tuomittu Juha Valjakkala, nykyiseltä nimeltään Nikita Joakim Fouganthine, istui tuomiotaan parisenkymmentä vuotta, sillä hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen vasta helmikuun alussa 2009. Valjakkala karkasi tai yritti karata vankilasta monta kertaa, mikä vaikutti siihen, ettei häntä laskettu aiemmin ehdonalaiseen vapauteen. Valjakkalan koevapaus alkoi helmikuussa 2008, mutta toukokuussa samana vuonna hänet etsintäkuulutettiin, kun häntä ei löytynyt asunnostaan. Karkumatkallaan Fouganthine syyllistyi pariin pikkurikokseen. Hovioikeus perui F:n ehdonalaisen vapauden, mutta korkein oikeus päätti joulukuussa 2008, että Fouganthine voidaan laskea ehdonalaiseen vapauteen, koska hänen koevapaudellaan tekemänsä rikokset olivat lieviä.

9. Rikoslaki ja rangaistuskäytäntö eivät luonnollisesti vaikuta erityisen uskottavilta, jos elinkaudeksi tuomitusta vankeudesta voi päästä ehdonalaiseen vapauteen jo 12 vuoden vankeusajan jälkeen. Eri maiden lainsäädäntö vaihtelee aika suuresi sen suhteen, mikä on käytännössä pisin mahdollinen vankeusaika ja kuinka kauan elinkaudeksi vankeuteen tuomitun on istuttava vankilassa rangaistustaan. Kansainvälisessä vertailussa Suomen lainsäädäntö näyttäisi olevan tältä osin "löysimmästä" päästä. Euroopan maissa elinkautisvanki voi päästä ehdonalaiseen vapauteen useimmiten silloin, kun hän on istunut tuomiotaan 15-20 vuotta. Norjassa ei ole ehdonalaista vankeutta, vaan pisin mahdollinen tuomio on 21 vuotta vankeutta, käytännössä tuomittu joutuu istumaan siitä kaksi kolmasosaa. Minusta Norjan malli olisi lähinnä sellainen järjestelmä, joka Suomessakin voitaisiin toteuttaa.

10. Lain mukaan elinkautinen rangaistus voidaan tuomita murhan ohella mm. joukkotuhonnasta (Porvoon käräjäoikeus langetti hiljakkoin ns. Ruanda-oikeudenkäynnissä syytetylle elinkautisen rangaistuksen joukkotuhonnasta), rikoksesta ihmisyyttä vastan, törkeästä maanpetoksesta, törkeästä valtiopetoksesta sekä terroristisesta tarkoituksessa tehdystä murhasta tai taposta.

11. Murhan ja tapon välinen rajanveto on tärkeä nimenomaan tuomittavan rangaistuksen kannalta, sillä taposta tuomittava rangaistusasteikko on vähintään 8 ja enintään 12 vuotta vankeutta. Ensikertalainen joutuu suorittamaan vankeusrangaistuksesta vankilassa normaalisti vain puolet ja rikoksenuusijakin vain kaksikolmasosaa. Taposta tuomittu selviää siten puolta lyhyemmällä rangaistuksella kuin murhasta tuomittu. Kahdesta tai useammasta rikoksesta tuomitaan yhteinen vankeusrangaistus (jos jostakin rikoksesta yleensä seuraa vankeusrangaistus), jonka enimmäispituus on 15 vuotta. Jos Porvoon tapauksessa epäilty tuomitaan kolmesta taposta, on tuomittava maksimirangaistus siis "vain" 15 vuotta, mikä eurooppalaisen mittapuun mukaan on kyseisessä tilanteessa alhainen rangaistus. Uusista rikoksista tuomittavan yhteisen rangaistuksen lisäksi tuomittu joutuu suorittamaan aikaisemman elinkautisen vankeuden jäännösrangaistuksen (kolme vuotta) tai tuomioistuimen harkinnan mukaan osan siitä. Tästä jäännösrangaistuksesta ja ehdonalaisen vapauden koeajalla tehdyistä rikoksista tuomittavista rangaistuksista määrätään yhteinen vankeusrangaistus RL 7 luvun mukaisesti.

12. Murhan ja tapon välinen rajanveto on ongelmallinen, sillä murhan tunnusmerkistö (RL 21:2) on tulkinnanvarainen: Jos tappo tehdään 1) vakaasti harkiten, 2) erityisen raa´alla tai julmalla tavalla, 3) vakavaa yleistä vaara aiheuttaen, tai 4) tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, tekijä on tuomittava murhasta vankeuteen elinkaudeksi.- Murhan on yritys on rangaistava. Sen sijaan murhan (samoin kuin tapon ja muiden vakavien väkivaltarikosten) valmistelua, jota Suomessa on vaadittu jo pitkään rangaistavaksi, ei ole edelleenkään rangaistavaa eikä oikeusministeri Tuija Brax ole vaatimuksista ja eduskuntakyselyistä huolimatta halunnut tehdä tälle asialle toistaiseksi mitään.

13. Tuomioistuimen pitäisi normaalisti harkita tuomiota tehdessään, onko toteen näytetty teko rikos ja minkä rikoksen tunnusmerkistön teko toteuttaa, ja päättää vasta sen jälkeen tuomittavasta rangaistuksesta. Mikään salaisuus ei kuitenkaan ole se, että käytännössä päätöksenteko etenee toisessa järjestyksessä: ensin jotenkin intuitiivisesti valitaan teosta seuraava "kohtuullinen" rangaistus ja vasta tämän jälkeen valitulle rangaistukselle etsitään sopiva rikosnimike ja lainkohta. Tämä käy joskus ilmi jopa korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä, esimerkiksi oikeusneuvos Olavi Heinosen äänestyslausumasta ratkaisussa KKO 1983 II 61.

14. On ilmeistä, että murhasta lain mukaan tuomittava yksi ainoa rangaistus eli elinkautinen vankeus ohjaa rikossäännöksen valintaa siten, että ensin harkitaan, pitäisikö surmaamisrikoksesta seurata elinkautinen rangaistus vai ei. Oikeuskäytännössä on aika monia tapauksia, joissa oikeuden arvioin voidaan epäillä kallistuneen murhan sijasta tapon puolelle sillä perusteella, että elinkautista vankeutta on pidetty liian ankarana rangaistuksena, vaikka teko itse asiassa voisi toteuttaa murhan tunnusmerkistön. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa imatralaisen koulutytön Eveliina Lappalaisen surmanneen nuorukaisen ja Oulun taksisurmaajan samat langettavat tuomiot (KKO 2004:63 ja KKO 2004:57), joissa korkein oikeus piti tekoja tappoina eikä murhina.

15. Aika erikoislaatuinen on tässä suhteessa myös vuonna 1972 tapahtuneesta ns. Kytäjän kolmoissurmasta langetettu tuomio. Kartanonherran Kai Kusta Vähäkallio (1940-1979) surmasi 12.5.1972 kolme kartanon maille luvatta majoittunutta nuorta telttailijaa. Surmattujen poikien omaiset vaativat Vähäkalliolle rangaistusta kolmesta murhasta, mutta syyttäjä katsoi teot tapoiksi. Hyvinkään kihlakunnanoikeus ja Helsingin hovioikeus tuomitsivat V:n kolmesta täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä taposta rangaistukset yhdistäen 15 vuodeksi kuritushuoneeseen; kuritushuonerangaistus poistettiin laista muistaakseni vuoden 1976 lainuudistuksen yhteydessä. KKO alensi tuomiota vielä kolmella vuodella eli 12 vuoteen. Kärsittyään tästä rangaistuksesta ensikertalaisena puolet, V. vapautui vankilasta vuona 1978. Hän teki seuraavana vuonna itsemurhan - ampumalla. Alentunut syyntakeisuus vaikutti niin, että laissa taposta säädettyä rangaistusmaksimia alennettiin neljänneksellä.

16. Sen sijaan vuonna 1971 tehdyistä liftarisurmista - surmatut olivat kaksi 17-vuotiasta tyttöä ja 23-vuotias nainen - tuomittu 41-vuotias Ensio Koivunen sai rikoksistaan ankaran rangaistuksen, vaikkei häntä näytön puuttuessa voitu tuomita taposta tai murhasta. Koivusen rikosrekisteri oli ennestään pitkä, mutta aiemmin hänet oli tuomittu lähinnä omaisuusrikoksista. Hän oli ollut kahdeksan kertaa vankimielisairaalassa ja oli vain vähän ennen liftarisurmia vapautunut vankilasta. Vaikka Koivunen oli siis ollut lukuisia kertoja vankimielisairaalassa, hänen todettiin vuonna 1971 tai 1972 suoritetussa mielentilatutkimuksessa olleen rikokset tehdessään täydessä ymmärryksessä. Hyvinkään käräjäoikeus ja Helsingin hovioikeus tuomitsivat Koivusen kaikkien kolmen uhrin osalta vapaudenriistosta, törkeästä pahoinpitelystä sekä törkeästä kuolematuottamuksesta ja yhden uhrin osalta myös väkisinmakaamisesta sekä eräistä omaisuusrikoksista yhdistettyyn 25 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Tämä oli muistaakseni tuohon aikaan pisin rangaistus, mitä useista rikoksista voitiin lain mukaan yhdellä kertaa tuomita, Koivusen syyksi luetut rikokset olivat toisiinsa nähden niin sanotussa reaalikonkurrenssissa, yhteisen vankeusrangaistuksen tuomitsemista ei tuolloin tunnettu. Kun nykyisin yhteisen vankeusrangaistuksen maksimipituus on 15 vuotta, ollaan rangaistusten pituudessa tultu siis merkittävästi alaspäin.

17. Ensio Koivunen valitti hovioikeuden tuomiosta vielä KKO:een, jossa tuomioon tehtiin ainoastaan pieni lähinnä kosmeettinen muutos, joka taisi pudottaa tuomittua yhdistettyä rangaistusta kuukaudella tai parilla. Satuin itse toimimaan jutun esittelijänä KKO:ssa, mutta en enää (kuolemasikaan) muista, mikä tuo kyseinen muutos oli! Presidentti Mauno Koivisto armahti Koivusen syksyllä 1981 eli siis jo 10 vuoden kuluttua rikoksista. Koivunen kuoli vuonna 2003.

18. Mutta palataanpa Porvooseen! - Hieman yllättäen poliisi ilmoitti tutkivansa Porvoon surmia tappoina eikä murhina. Yleensä poliisi valitsee esitutkinnassa kahdesta vaihtoehdosta törkeimmän tai vakavimman rikosnimikkeen. Epäillyn avustaja on tunnustanut ampumiset nimenomaan tappoina. Ilmeisesti poliisi on katsonut, että kysymyksessä ei ole ollut "vakain tuumin" eli vakaasti harkiten tehdystä taposta eivätkä ampumiset myöskään olleet tehty erityisen julmalla tai raa´alla tavalla, jolloin tekijä siis voitaisiin tuomita murhista elinkautiseen vankeuteen.

19. Poliisin sanottu kanta, joka voi toki tutkinnan edetessä vielä muuttua, ei sido syyttäjää eikä syyttäjän kanta rikosnimikkeen osalta puolestaan tuomioistuinta. Olisiko mahdollista lukea surmateot tekijän syyksi murhina? Minusta tähän voisi olla perusteita. Ensimmäinen surmanlaukaus, jonka tekijä ampui lehtitietojen mukaan lähietäisyydeltä avoautossa istuneeseen uhriin, lienee tosin "vain" tappo. Kun tätä ampumista edelsi lehtitietojen mukaan suukopu tekijän ja uhrien välillä ja luultavasti jonkinlainen käsirysykin, ei vakaasta harkinnasta voida puhua, vaikka tekijä ilmeisesti kävi hakemassa aseen omasta autostaan. Sen sijaan kahta viimeksi mainittua surmaa voitaisiin pitää murhina, sillä järjestyksessä toisen uhrin tekijä ampui teloitustyyliin lähietäisyydellä, kun tämä oli mennyt auttamaan ensiksi ammuttua uhria. Sama pätee kolmanteen uhriin, jota myös ammuttiin lähietäisyydeltä, kun hän oli lähtemässä pakoon auton luota.

20. Olisi siis mahdollista ja minusta myös aika perusteltua päätyä siihen, että nämä aikajärjestyksessä kaksi viimeisintä tappoa on tehty vakaasti harkiten ja myös erityisen raa´alla ja julmalla tavalla. Erityistä raakuutta ja julmuutta osoittaa se, että tekijä ampui ensimmäisen surmateon jälkeen vielä kaksi muuta miestä, eikä kellään uhreista ollut minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua. Tämän mukaan tekijä olisi siis syyllistynyt tappoon ja kahteen murhaan, josta hänet tuomittaisiin elinkaudeksi vankeuteen. Oikeuskäytännöstä löytyy yksi ainakin päällisin puolin vastaavanlainen tapaus eli korkeimman oikeuden ennakkopäätös vuodelta 1973 (KKO 1973 II 50): Henkilön A:n, joka surmattuaan tahallaan henkilön B:n oli saman illan kuluessa eri tilaisuuksissa vielä tahallaan surmannut henkilöt C:n ja D:n, katsottiin surmatessaan C:n ja D:n osoittaneen sellaista erityistä raakuutta ja vaarallisuutta, että kahta viimeksi mainittua surmaamista oli pidettävä erityisen törkeinä, jonka vuosi A tuomittiin niiden osalta rangaistukseen kahdesta murhasta. - Kai Kustaa Vähäkallion tapauksessa KKO sen sijaan vahvisti alempien oikeuksien tuomiot, joissa kolmoissurmaajan katsottiin syyllistyneen kaikkien kolmen uhrin osalta tappoon; V:n tuomiota ei ole julkaistu ennakkopäätöksensä, joten sitä ei voida pitää prejudikaattina.

21. Porvoon tapauksen jälkeen jotkut poliitikot ovat näin kesähelteelläkin tulleet ulos piilopaikoistaan ja vaatineet henkirikoksista tuomittavien rangaistusten koventamista. Rangaistusten ankaruudesta käytävä keskustelu on loppumaton aihe ja suo eikä siinä päästä koskaan yksimielisyyteen. Ylipoliisipäällikkö Mikko Paatero ja Asianajajaliiton vastavalittu uusi puheenjohtaja Mika Ilveskero ovat myös antaneet asian tiimoilta tv-haastatteluja lomavetimissään. No, tällaisia "suvipuheita" ei nyt kannata ottaa kovinkaan vakavasti, ne on tyypillistä uutistäytettä näin helteillä. Paatero tietenkin vaatii rangaistusten koventamista ja elinkautisen rangaistuksen istumista kokonaan kiven sisällä. Mika Ilveskeron lausuma oli yllättävä sikäli, sillä hän esitti, että jos henki- ja väkivaltarikoksista tuomittuja rangaistuksia kovennetaan, niin vastaavasti olisi syytä keskustella siitä, mistä rikoksista tuomittavia rangaistuksia olisi vastaavasti alennettava ja lievennettävä. Ilveskero vetosi perusteena siihen, että vankeusrangaistusten täytäntöönpanosta aiheutuu yhteiskunnalle suuria kustannuksia; Ilveskero on siis tässä suhteessa ikään kuin VVM:n ja OM:n asialla. Mistähän rikoksista tuomittavia rangaistuksia olisi Ilveskeron mielestä syytä alentaa? Kentien Ilveskero tarkoitti talousrikoksia ja niistä tuomittavia rangaistuksia.

22. Kun Mika Ilveskero valittiin reilu kuukausi sitten AA-liiton puheenjohtajaksi, hän puuttui ensimmäisessä julkisessa lausunnossaan ensimmäiseksi todistajan esteellisyyssäännösten uudistamistarpeeseen. Aika yllättävää, sillä olisi luullut, että advokaattien puheenjohtaja ottaisi esiin johonkin asianajajien toimintaan tai valvontaan liittyvän ajankohtaisen teeman, joista ei totisesti ole puutetta. Mutta puhumalla muista kuin liiton tehtäviin tai asianajajien toimintaan kuuluvista asioista saadaan tietenkin huomio siirretyksi pois asianajajakuntaa koskevista kysymyksistä, kuten esimerkiksi siitä, miksi asianajajien veloittamat palkkiot tuppaavat olemaan niin kovin suuria.

23. Vielä yksi asia tuli tässä Porvoon tapauksen yhteydessä mieleen. Kyse on siitä, pystyykö poliisi todellisuudessa suojelemaan ihmisiä, joita on uhattu rikoksilla ja jotka ovat saneet tappouhkauksia. Aika usein saa vaikutelman, että poliisi ei ota tappouhkauksia riittävän vakavasti, mikä on sitten johtanut surmatekoihin, jotka olisi voitu poliisin asiaan puuttumisilla estää. Porvoon surmista nyt epäillyn miehen surmaamaksi vuonna 1995 joutunut ex-vaimo ja tämän veli olivat olivat yrittäneet ennen surmatyötä turhaan saada suojaa poliisilta. Viikkoa ennen Pernajassa tapahtunutta surmatekoa mies oli siepannut ex-vaimonsa eräällä huoltoasemalla, jonne nainen oli mennyt keskustelemaan ex-miehensä kanssa, autoonsa ja pahoinpidellyt naista 45 minuutin ajan julmalla tavalla heidän pienen lapsensa katsellessa itkien vieressä. Kun poliisi ei ottanut suojelupyyntöä vakavasti, naisen veli oli hankkinut aseen puolustaakseen siskoaan. Tekijän tunkeutuessa taloon ja surmattua ex-vaimonsa sekä ammuttua kohti naisen veljeä ja tämän vaimoa, veli oli saanut ammutuksi tunkeutujaa käteen pelastaen ilmeisesti näin sekä itsensä että vaimonsa hengen.

24. Onko todella niin, että poliisin tehottomuuden takia jokaisen kannattaa hankkia ase voidakseen puolustaa henkeään Porvoon kaltaisia täysin arvaamattomia hyökkäyksiä ja ampumisia vastan? Nakkikioskille tai hampurilaisravintoloiden ajokaistoille ei taida enää uskaltaa mennä, jollei ole ottanut asettaa tai jotain muuta kättä pidempää mukaansa. Poliisin suojeluun ei kannata lottaa, sieltä ei apua heru. Viittaan tältä osin myös blogiini 277/31.5.2010, jossa kirjoitin Pudasjärvellä tapahtuneesta surmateosta. Siinäkin mies surmasi niin ikään ex-vaimonsa luvattomalla aseella uhkailtuaan jo aiemmin tappavansa naisen. Myöskään tässä tapauksessa poliisi ei ottanut uhkailijaa tai uhrin lähipiirin suojelupyyntöjä vakavasti eikä takavarikoinut ampujan halussa ollutta asetta. Syyttäjäviranomainen katsoi, ettei poliisi ollut syyllistynyt virkavirheeseen.

25. Pernajan tapauksessa murhatun naisen omaiset ja jotkut kyläläiset tekivät ilmiannon poliisin väitetystä laiminlyönnistä. SEn mukaan mukaan nainen oli vähän ennen surmaa tehnyt ilmoituksen poliisille miehensä häneen kohdistamasta pahoinpitelystä ja tappouhkauksista. Poliisi ei kuitenkaan tuolloin mihinkään toimiin miestä vastaan. Lääninsyyttäjä ei nostanut poliisia vastaan syytettä virkarikoksesta. Syyttäjän mukaan pahoinpitelyn ja uhkauksien vakavuudesta ei ollut "sellaista näyttöä", että poliisi olisi voinut ryhtyä pakkotoimiin miestä vastaan.

26. Omaiset kantelivat syyttämättäjättämispäätöksestä oikeuskanslerinvirastoon. Kantelun ratkaisi tuolloin apulaisoikeuskanslerin virassa ollut Jukka Pasanen. Pasanen katsoi, kuinkas muuten, että poliisi ei ollut tehnyt Pernajan tapauksessa virhettä. Pasasen perustelut ovat tyypilliseen tapaan virkamiestä eli poliisia suojelevat, uhrin ja hänen omaistensa esittämille näkökohdille ja suojelupyynnöille ei pantu minkäänlaista painoa. Apulaisoikeuskansleri korosti, että poliisilla tulee olla "lailliset perusteet" toimenpiteille ja että jokainen poliisi vastaa siitä, että mm. pidätykset tehdään laillisesti. Pasasen mukaan pelkkä uhatun rikosilmoitus tai jonkun muun ilmoitus asia ei riitä. Vaikka naisen perheenjäsenet tiesivät aviomiehen väkivaltaisuuden, hei eivät Pasasen perustelujen mukaan kyenneet perustelemaan sitä, että poliisin olisi pitänyt ryhtyä asiassa pikaisiin toimiin. - Onpa merkillistä! "Eivät kyenneet perustelemaan." Herra apulaisoikeuskansleri näyttää edellyttäneen, että tullakseen avunpyynnössään oikein ymmärretyksi, hengenvaarassa olevan ihmisen tulee kääntyä asianajajan puoleen, jotta pyyntö voitaisiin muotoilla "perustellusti" ja niin, että poliisimieskin sen ymmärtäisi! Jo oli aikoihin eletty jo vuonna 1997!

27. Näin siis voi toimia ja käytännössä myös toimii, kuten Pernajan ja Pudasjärven tapaukset osoittavat, suomalainen poliisi. Poliisilain mukaan kuitenkin poliisin ensi sijaisiin tehtäviin kuuluu muun muassa juuri rikosten ennalta estäminen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Lain mukaan poliisin on annettava jokaiselle tehtäväpiiriinsä kuuluvaa apua. Poliisia ei saada juuri milloinkaan vastuuseen, jos poliisimies on laiminlyönyt virkavelvollisuutensa, sillä laillisuusvalvojat, syyttäjät ja tuomioistuimet ovat ottaneet velvollisuudekseen suojella poliisia ja huolehtia siitä, ettei poliisi joudu vastuuseen tekemisistään tai laiminlyönneistään. Tämä ilmenee myös hyvin Kauhajoen käräjäoikeuden koulusurmiin liittyvässä asejutussa antamasta tuomiosta, jolla murha-aseen surmaajalle jättänyt poliisimies vapautettiin kaikesta vastuusta.


lauantai 10. heinäkuuta 2010

299. Ihmisoikeustuomioistuimelta Suomelle jälleen kaksi langettavaa tuomiota sananvapauden rikkomisesta


1. Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) 2000-luvulla useita langettavia tuomioita sananvapauden rikkomisesta. Toukokuun 2010 loppuun mennessä EIT oli antanut Suomelle jo 12 tuomiota, joissa Suomen katsottiin loukanneen ihmisoikeussopimuksen (EIS) 10 artiklassa turvattua sananvapautta. Muista maista esimerkiksi Ruotsilla oli sanotunlaisia tuomioita vain kaksi, Norjalla viisi ja Hollannilla neljä. Tämä ilmenee OTT Päivi Tiilikan oikeusministeriön toimeksiannosta tekemästä selvityksestä, joka julkistettiin kuluvan heinäkuun alussa (OM:n selvityksiä ja ohjeita 54/2010).

2. Olen selostanut ja EIT:n huhtikuussa (6.4.) tänä vuonna Suomelle antamaa viittä EIS 10 artiklan rikkomisesta antamaa langettavaa tuomiota blogissa 257/27.4.-10.

3. Suomen samat langettavat tuomiot ovat tulleet rikosjutuissa, joissa toimittajia ja päätoimittajia on tuomittu sakkoon tai ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä velvoitettu suorittamaan korvausta henkisestä kärsimyksestä yksityiselämän loukkaamista tai kunnianloukkausta koskevissa jutuissa. Suomen saamien tuomioiden lukuisuus osoittaa, ettei punninta yksityisyyden ja kunniansuojan sekä toisaalta sananvapauden välillä ole onnistunut niin kuin suomalaisia tuomioistuimia velvoittavan EIS 10 artiklan ja EIT:n ratkaisukäytännön mukaan olisi pitänyt.

4. Suomalaisissa tuomioistuimissa, korkein oikeus (KKO) mukaan lukien, on painotettu yksipuolisesti vain yksityiselämän suojaa, vaikka lehtikirjoituksissa yms. julkaisuissa on ollut kysymys yhteiskunnallisesti merkittävän epäkohdan tai teeman käsittelystä. Tällaisissa tapauksissa ja kysymyksissä tiedotusvälineillä on EIT:n ratkaisujen mukaan pitkälle menevä oikeus kertoa myös sellaisista asioista, jotka kuuluvat poliitikkojen ja muiden vallankäyttäjien yksityisyyden piiriin.

5. Tällä viikolla eli tarkemmin sanottuna 6.7. Suomi sai EIT:ltä jälleen kaksi langettavaa sanavapaustuomiota: tuomiot tapauksissa Mariapori v. Finland (application no. 37751/07) ja Niskasaari ym. v. Finland (application no. 37520/07).

6. Mariapori-tapauksessa EIT:een valituksen tehnyttä M:a oli kuultu joulukuussa 1997 veroasiaintuntijan ominaisuudessa veropetoksesta syytetyn todistajana. Syyttäjän syyte perustui mm. kahden verotarkastajan laatimaan verontarkastuskertomukseen, jota kyseinen todistaja väitti virheelliseksi 2,5 milj. markan osalta. Todistajan mukaan ainoa selitys veronalaisen tuloa koskevien arvioiden mainittuun eroon oli verotarkastajien tahallisuus, koska tarkastajien luvuille ei ollut minkäänlaisia perusteita. Oikeudenkäyntiä ja todistajan toteamuksia selostettiin ei sanomalehdissä, mutta verotarkastajien nimiä ei mainittu. Jutun syytetty tuomittiin veropetoksesta lainvoimain vuonna 1999 saaneella tuomiolla. Vuonna 1998 todistaja julkaisi verotusta koskevan kirjan ("Verottaja tappolinjalla"), jossa viitattiin kyseiseen juttuun ja todettiin mm., että toinen mainituista verotarkastajista, jonka aviopuoliso oli syyttäjänä työssä nimeltä mainitussa syyttäjänvirastossa, oli tehnyt kyseisessä veropetosjutussa täysin tietoisesti väärän valan. M sai syytteen ja hänet tuomittiin käräjäoikeudessa 2004 kirjassaan esittämiensä lausumien johdota törkeästä herjauksesta 4 kuukaudeksi ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja velvoitettiin maksamaan asianomistajalle vahingonkorvausta 5 000 euroa. Oikeudenkäynnissä esitettyjen lausumien käräjäoikeus katsoi toteuttavan herjauksen, mutteivät sen sijaan törkeää herjausta. Herjausta koskeva syyte oli vanhentunut, mutta M velvoitettiin kuitenkin maksamaan kummaakin verotarkastajalle korvausta henkisestä kärsimyksestä yhteensä 4 000 euroa. Hovioikeus pysytti tammikuussa 2006 antamallaan tuomiolla käräjäoikeuden tuomion ja KKO epäsi M:n pyytämän valitusluvan maaliskuussa 2007.

7. EIT totesi, että sananvapauteen puutumisen tuli olla oikeassa suhteessa hyväksyttäviin tavoitteisiin ja sitä oli perusteltava relevantein ja riittävin syin. HUomioon oli otettava tapauksen kaikki asianhaarat, kiistanalaiset lausumat ja niiden esittämisen olosuhteet mukaan lukien. Virkamiesten, kuten poliitikkojenkin, oli suvaittava kritiikkiään yksityishenkilöitä enemmän, joskaan heitä ei voitu täysin rinnastaa poliitikkoihin toimintansa arvostelun osalta.

8. M:n veropetosjutussa antamien lausumien osalta EIT totesi mm., että oikeudessa kultavan todistajan sananvapauden rajoittaminen ei ollut välttämätöntä, ei edes lievän rangaistuksen muodossa, muutoin kuin ainoastaan poikkeuksellisissa oloissa. Sananvapauteen puuttuminen oikeudenkäynnin aikana saattoi herättää kysymyksiä myös oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuudesta EIS 6 artiklan kannalta. Osapuolten tasa-arvo saattoi edellyttää argumenttien vapaata vaihtoa asianosaisten välillä. Tuomioistuimenpuheenjohtajan tuli ohjata käsittelyä, mutta kyseisessä tapauksessa oikeuden puheenjohtaja ei ollut puuttunut keskusteluun eikä kehottanut todistaja M:ää peruuttamaan lausumaansa taikka ilmoittanut hänelle vakavan lausuma seurauksista. Verotarkastajilla oli lisäksi ollut oikeuden istunnossa tilaisuus osoittaa todistajan syytökset vääriksi. Yhteenvetona tältä osin EIT totesi, että verotarkastajilta oli kohtuudella voitu odottaa suvaitsevaisuutta M:n valan nojalla syytetyn todistajana antamien lausumien suhteen varsinkin, kun m:llä oli ollut todistajana velvollisuus vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin ja siten esittää näkemyksensä tosiseikoista. EIT:n mielestä kohtuullista tasapianoa eri intressien eli kunniansuojan ja sananvapauden välillä ei puheena olevassa tapauksessa ollut löydetty. Siten EIS 10 artiklaa oli rikottu (myös) oikeudenkäynnin osalta, vaikka syyte herjauksesta oli hylätty, sillä M oli velvoitettu maksamaan 4 000 euron suuruinen korvaus verotarkastajille.

9. M:n kirjoittaman kirjan osalta EIT totesi, että kirjaa voitiin pitää poleemisena dokumenttina tai pamflettina, jolla pyrittiin edistämään julkista keskustelua. EIT:n mukaan herjauksesta tuomittavaa vankeusrangaistusta voitiin pitää sananvapauden kanssa yhteensopivana seuraamuksena vain poikkeuksellisissa oloissa erityisesti silloin, kun sananvapauden käytöllä oli loukattu vakavasti muita perusoikeuksia. M:n tapauksessa vankeusrangaistuksen määrääminen ei ollut mitenkään oikeutettua. Sellainen rangaistus oli ehdollisenakin tuomittuna väistämättä omiaan ehkäisemään julkista keskustelua julkista mielenkiintoa omaavasta tärkeästä asiasta eli tässä tapauksessa veroviranomaisten toiminnasta. EIT totesi, että Europan neuvosto oli vuonna 2007 vaatinut jäsenvaltioitaan luopumaan viipymättä vankeusrangaistuksesta herjausjutuissa. EIT:n mielestä jo seuraamusten ankaruus, ehdollinen vankeusrangaistus ja 5 000 euron suuruinen vahingonkorvaus, osoitti, että sananvapauteen puuttuminen ei ollut ollut po. tapauksessa välttämätöntä. Siten EIS 10 artiklaa oli myös kirjassa esitettyjen lausumien osalta rikottu.

10. M:n asian käsittely oli kestänyt eri oikeusasteissa yli seitsemän vuotta. Tämä oli EIT:n mielestä liian pitkä aika, minkä vuoksi myös EIS 6.1 artiklan säännöstä oikeudenkäynnin kohtuullisesta ajasta oli rikottu. - EIT velvoitti Suomen valtion maksamaan M:lle korvausta taloudellisesta vahingosta 33.390,84euroa, aineettomasta vahingosta 6.000 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 10.000 euroa.

11. Niskasaaren ym. tapauksessa oli kyse free lance-toimittajan ja Seura-lehden päätoimittajan (Flinkkilä) sakkotuomiosta, jonka he olivat saaneet julkisesta herjauksesta. Lehtijuttu koski Seurassa joulukuussa 1996 julkaistua N:n kirjoittamaa artikkelia, jossa käsiteltiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton entisen lapsiasiamiehen hyllyttämistä ja jossa väitettiin mm., ettei lapsiasiamiehelä ollut koulutusta eikä osaamista tutkimustyössä. Käräjäoikeus tuomitsi tammikuussa 2004 N:n ja F:n julkisesta herjauksesta sakkoon ja velvoitti heidät sekä lehtiyhtiön suorittamaan korvaukseksi asianomistajalle 5 000 euroa aineettomasta vahingosta. Hovioikeus pysytti vuonna 2006 käräjäoikeuden tuomion ja KKO epäsi valittajilta valitusluvan helmikuussa 2007.

12. Suomen hallitus myönsi ET:ssä rikkomuksen ja teki vaadituista korvauksista sovintotarjouksen, jonka valittajat N ja F kuitenkin hylkäsivät. EIT:n mukaan valittajat eivät olleet väittäneet lapsiasiamiehen syyllistyneen rikokseen eivätkä lehtijutussa esitetyt tiedot kokemuksen ja osaamisen puutteista olleet vääriä. Lapsiasiamiehen yksityiselämää ei ollut otettu kirjoituksessa esille. Sittemmin lehti oli julkaissut oikaisun, jossa yksiselitteisesti oli sanottu, että kirjoituksessa esitetyt maininnat lapsiasiamiehen hyllyttämisestä olivat vääriä. EIT:n mukaan valittajat eivät olleet ehkä tarkistaneet riittävästi kaikkia tietoja, heitä kuitenkin voitiin moittia vain selostuksen virheellisyydestä.

13. EIT moitti perusteluissaan suomalaisia oikeusasteita siitä, että ne eivät olleet lainkaan punninneet tuomioissaan kilpailevia lapsiasiamiehen ja valittajien intressejä eivätkä siten harkinneet asiaa siltä kannalta, oliko valittajilla ollutoikeus julkaista artikkeli. Kotimaiset tuomioistuimet eivät myöskään olleet ottaneet lainkaan huomioon lehdessä myöhemmin julkaistua oikaisua, vaikka sellaista oikaisua, jos se tapahtui ajoissa, voitiin pitää asianmukaisena hyvityksenä aiheutetusta kärsimyksestä. (Pro et contra -perustelemismetodia ei siis ole käytetty.) Huomioon ei ollut otettu myöskään sitä, olisivatko tuomittuja lievemmät seuraamukset riittäneet tyydyttämään asianomaisia intressejä. EIT piti myös tässä tapauksessa valittajille tuomittuja seuraamuksia eli sakkorangaistuksia ja korvausvelvollisuutta suhteettomina ja sananvapauden kannalta liian ankarina. Näin ollen ja koska sananvapauteen puuttumista ei ollut edellä mainituissa kohdin perusteltu riittävästi, EIS 10 artiklaa oli EIT:n mielestä rikottu. - Myös tässä tapauksessa 6 vuotta ja 3 kuukautta vireillä ollut oikeudenkäynti eri oikeusasteissa oli kestänyt valittajayhtiön osalta kohtuuttoman pitkään. EIT määräsi Suomen valtion maksamaan valittajille N ja F sekä Yhtyneet Kuvalehdet Oy:lle yhteisesti korvausta taloudellisesta vahingosta 28.688, 86 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 8. 5000 euroa.

14. Suomi on saanut EIT:ltä 2000-luvulla EIt:lta nyt siis jo 14 langettavaa tuomiota ja tuomioistuimessa on vielä ainakin neljä tapausta odottamassa ratkaisua väitetystä sananvapauden loukkauksesta. Missä vika? OTT Päivi Tiilikan mukaan vika ei ole Suomen lainsäädännössä, sillä lainsäädäntömme olisi mahdollistanut myös sananvapausmyönteiset tulkinnat EIT:ssa langettaviin tuomioihin johtaneissa suomalaistapauksissa. Tähän käsitykseen voidaan perustellusti yhtyä. Vika on, kuten olen itsekin aiemmin eri yhteyksissä todennut, suomalaisten tuomioistuinten, myös KKO:n, asenteissa sekä lain sanamuotoon ja lakien säätämisvaiheessa esitettyihin esitöihin kiinteästi nojautuvassa legalistisessa tulkintametodissa. Esimerkiksi Ruotsissa on vallalla toisenlainen eli avoimuuden, realististen näkökohtien sekä ihmisoikeuksien huomioon ottamiseen ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön nojautuva tulkintametodi.

15. Ihmisoikeudet eivät ole juurtuneet suomalaiseen oikeuskäytäntöön. Tästä minun mielestäni suurimman vastuun kantaa korkein oikeus, joka on ennakkopäätöksillään ohjannut vanhentuneisiin lain esitöihin perustuvaa laintulkintaa ihmisoikeuksien sijasta. Esimerkiksi ennakkopäätöksessä KKO 2002:55 (ns. Hardwick-tapaus), johon alemmat oikeudet ovat sittemmin perustaneet ratkaisujaan, korkein oikeus on sivuuttanut sananvapausaspektin ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kokonaan.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

298. Ihmisoikeustuomioistuin: Suomi rikkoi ihmisoikeuksia isyyden vahvistamisjutuissa


1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi eilen Suomelle kaksi langettavaa tuomiota, joissa on kysymys isyyslain tulkinnasta isyyden vahvistamista koskevissa jutuissa. Tapaukset ovat Backlund v. Finland (application no. 36498/05) ja Grönmark v. Finland (application no. 17038/04). EIT katsoi, että suomalaiset tuomioistuimet, toisessa tapauksessa myös korkein oikeus (KKO), olivat soveltaneet isyyslain 5 vuoden kanneaikaa niin ehdottomasti ja joustamattomasti, että menettely loukkasi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa säädettyä lapsen oikeutta yksityiselämään.

2. Isyyslaki (700/1975) tuli voimaan 1.10.1976. Tämän jälkeen syntyneillä lapsilla on oikeus nostaa isyyden vahvistamista koskeva kanne ilman määräaikojen asettamia rajoituksia. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli voimaanpanolaissa ei toisin sädetä. Silloin kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, oli isyyden vahvistamista koskeva kanne sanotun voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta, siis viimeistään 1.10.1981. Saman lainkohdan mukaan kannetta ei kuitenkaan voi nostaa, jos mies on kuollut.

3. EIT:n ratkaisussa Backlund v. Suomi, jonka suomenkielinen seloste löytyy täältä, valittaja B. syntyi avioliiton ulkopuolella vuonna 1937. Hänen lähipiirinsä piti NS:ää hänen isänään. NS ei solminut avioliittoa eikä hänellä ollut muita lapsia ja hänet asetettiin holhouksen vuonna 2000. Valittaja nosti isyyden vahvistamiskanteen vuonna 2002, jolloin oikeus määräsi hankittavaksi DNA-lausunnon. Sen mukaan NS oli 99,4 %:n varmuudella B:n isä. Kanne kuitenkin tuli hylätyksi sekä Mustasaaren käräjäoikeudessa että Vaasan hovioikeudessa 2003 ja 2004 sillä perusteella, että kanne olisi isyyslain voimaanpanolain mukaan tullut nostaa jo viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta eli ennen 1.10.1981. Valittajan huomautukset, jonka mukaan NS ei enää tilaansa nähden voinut tunnustaa isyyttään ja että NS oli vuonna 2004 kuollut, eivät vaikuttaneet asiaan. B. pyysi vielä valituslupaa KKO:lta, mutta KKO epäsi valitusluvan. NS:n yli 140 000 euron suuruinen pesä jaettiin hänen sisarustensa ja näiden lapsien kesken.

5. EIT totesi, että vaikka isyyslain kanneaikasäännöksellä oli sinänsä hyväksyttävät tavoitteet, kyse oli siitä, oliko määräaikasäännöstön soveltaminen B:n tapauksessa ollut yhteensopivaa EIS 8 artiklan kanssa. Tuo artikla sisältää hyvin väljän säännöksen jokaiselle kuuluvasta oikeudesta nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. EIT korosti perusteluissaan oikeudenmukaisen tasapainon löytymistä tulkinnassa huomioon otettavien erisuuntaisten intressien kanssa. Ihmisillä on oikeus saada varmuus alkuperästään ja biologisesta isästään. Toisaalta on otettava huomioon väitetyn isän intressit ja myös tämän perheen intressit. Yleisellä oikeusvarmuudella, jota korkein oikeus on korostanut ratkaisussaan KKO 2003:107, oli tärkeää yleistä merkitystä. EIT viittasi aiempaan oikeuskäytäntöönsä, jossa se oli ottanut huomioon erilaisia seikkoja kuten sen, milloin valittaja sai tiedon biologisesta todellisuudesta ja oliko näyttö isyydestä ollut olemassa jo ennen määräajan päättymistä vai vasta sen jälkeen. Lisäksi oli otettava huomioon, oliko valittajalla ollut kanteen nostamisen ohella käytettävissään muita oikeussuojakeinoja isyyden toteamiseksi. Esimerkiksi saattoi olla mahdollista hakea määräajan palauttamista tai saada poikkeusta määräaikavaatimuksesta silloin, kun henkilö sai tiedon biologisesta todellisuudesta vasta määräajan päättymisen jälkeen.

6. EIT totesi, että Suomen lainsäädännössä ei ollut otettu huomioon valittaja B:n kaltaisten lasten asemaa. Tosin vuonna 1937 syntynyt B oli ollut täysi-ikäinen sanotun viiden vuoden määräajan kuluessa ja hän olisi siten voinut nostaa isyyskanteen tuona aikana. EIT ei pitänyt uskottavana B:n väitettä, jonka mukaan tämä ei olisi ollut tiennyt isyyslain voimaantulosta ja sanotusta määräajasta. Määräaika oli kuitenkin joustamaton ja kului ilman poikkeuksia siitä riippumatta, kykenikö lapsi esittämään luotettavaa näyttöä asiassa.

7. EIT totesi edelleen, että vakuuttavaa näyttöä isyydestä oli saatu vasta myöhemmin toimitetuilla DNA-tutkimuksilla. Mitään muuta oikeussuojakeinoa ei ollut olemassa isyyden vahvistamiseksi kuin kanteen nostaminen. Kyseistä määräaikaa ei voitu palauttaa ylimääräisen muutoksenhakukeinon avulla. (Korkeimman oikeuden vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan kanteen nostamiselle säädetyt määräajat eivät ole sellaisia prosessuaalisia määräaikoja, jotka voitaisiin palauttaa OK 31 luvun 17 §:n nojalla.) Korkein oikeus oli soveltanut kyseistä viiden vuoden määräaikasäännöstä tiukasti lukuun ottamatta yhtä poikkeusluontoista tapausta (Kyseessä on ratkaisu KKO 1993:58, joka koski lasta, jolla isyyslain voimaan tullessa oli ollut aviolapsen asema ja jonka kohdalla vasta äidin aviomiehen isyyden kumoamisen jälkeen oli lain mukaan mahdollista panna vireille toisen miehen isyyden vahvistamista koskeva kanne).

8. EIT:n johtopäätös oli se, että kannemahdollisuuden epääminen kantajalta ei ollut oikeassa suhteessa määräaikaa koskeviin sinänsä hyväksyttävin tavoitteisiin. Näin ollen EIT katsoi valtion harkintamarginaalista huolimatta, että EIS 8 artiklan takamaa yksityiselämän suojaa oli loukattu ja artiklaa rikottu. Valittaja B. oli pyytänyt korvausta taloudellisesta (140 000 euron suuruisesta perintöosuuden menetyksestään) ja aineettomasta vahingostaan sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. EIT myönsi korvausta aineettomasta vahingosta 6 000 euroa ja kuluista 5 000 euroa, mutta ei katsoi, että kysymys taloudellisesta vahingon korvaamisesta ollut vielä valmis päätettäväksi. - Valtiolla on nyt kuusi kuukautta aikaa päästä sovinnolliseen ratkaisuun valittajan kanssa.

9. EIT:n ratkaisussa Grönmark v. Finland vuonna 1968 avioliiton ulkopuolella syntynyt syntynyt nainen (G) vaati RJ:n (kuollut marraskuussa 1999) oikeudenomistajaa X vastaan lokakuussa 2000 nostamassaan kanteessa, että RJ vahvistetaan olevan hänen isänsä. RJ oli velvoitettu vuonna 1969 maksamaan elatusapua G:lle, kunnes tämä täytti 17 vuotta. Tämän jälkeen RJ maksoi äidin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan elatusapua vielä yhden vuoden. Isyyskanteessaan nostamisen jälkeen Orimattilan käräjäoikeus hankki DNA-lausunnon, jonka mukaan RJ oli 99.8 %:n varmuudella G:n isä

10. Kaikki kolme kansallista oikeusastetta eli Orimattilan käräjäoikeus (2001), Kouvolan hovioikeus (2002) ja korkein oikeus (2003) hylkäsivät kanteen liian myöhään nostettuna. KKO antoi tapauksesta ennakkopäätöksen (KKO 2003:107), jonka vastaista oikeuskäytäntöä silmällä pitäen muotoillussa otsikossa (oikeusohjeessa) lausutaan, että kanne oli nostettu isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin yksiselitteinen säännös huomioon ottaen liian myöhään. Määräaikasäännöksen soveltaminen ei ollut ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa. KKO:n perustelujen mukaan sanottu määräaika ei KKO:n mukaan ollut ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten kanssa

11. Korkein oikeus tai alemmat oikeudet eivät olleet ottaneet Backlundin tapauksessa nimenomaisesti puntaroitavakseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan merkitystä ja sitä, oliko 5 vuoden määräaika tapauksen olosuhteissa sopusoinnussa sanotun artiklan kanssa. Kansalliset tuomioistuimet eivät vaivautuneet arvioimaan, miten määräaikasäännöstä oli tulkittava EIS 8 artiklan valossa tai oliko sanottu viiden vuoden määräaika tullut jättää kokonaan huomioon ottamatta. Tuomioistuimet eivät edes maininneet sanottua EIS 8 artiklaa perusteluissaan. KKO viittasi ainoastaan yleisellä tasolla siihen, ettei kannemääräaika ollut ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten säännösten kanssa eli muun muassa ihmisoikeussopimuksen kanssa.

12. EIT:n Grönmark-tuomion perustelut ovat yleisesti ottaen samansisältöiset kuin edellä tapauksessa Backlund annetussa tuomiossakin. Myös tässä tapauksessa EIT pani merkille, että Suomen lainsäädännössä ei ollut otettu huomioon valittajan kaltaisten lasten asemaa. Viiden vuoden määräajan alkaessa kulumaan G oli ollut vasta 7 vuoden ja määräajan päättyessä 13 vuoden ikäinen. Lastenvalvojalla puolestaan ei ollut oikeutta nostaa kannetta ilman äidin erillistä suostumusta. Kun biologinen isä oli jo kuollut, oli kanteen nostaminen ollut ainoa mahdollisuus saada isyys vahvistetuksi. Määräaika oli kuitenkin joustamaton ja kului lapsen iästä ja oikeustoimikelpoisuudesta riippumatta ilman mitään poikkeuksia. Vakuuttava näyttö oli saatu vasta myöhemmin toimitetuilla DNA- tutkimuksilla. Mitään muita oikeussuojakeinoja ei ollut olemassa eikä kyseistä määräaikaa voitu lain mukaan palauttaa.

13. EIT:n mielestä myös G:n tapauksessa kannemahdollisuuden epääminen ei ollut oikeassa suhteessa sinänsä hyväksyttävin tavoitteisiin. Ei ollut näytetty, että oikeusvarmuuteen perustuvat yleinen intressi taikka isän tai tämän perheen yksityiset intressit olisivat niin painavia, että valittajalta tuli evätä kannemahdollisuus. isä oli ollut tiedossa jo syntymästä lukien ja maksanut elatusapua valittajalle eivätkä isän sukulaiset vastustaneet isyyden vahvistamista. Näin ollen EIT päätyi siihen, että myös tässä tapauksessa EIS 8 artiklan takaamaa yksityiselämän suojaa oli loukattu ja artiklaa oli rikottu. EIT tuomitsi Suomen valtion maksamaan G:lle korvaukseksi aineettomasta vahingosta 6 000 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 5 0000 euroa, mutta lykkäsi tässäkin tapauksessa lausunnon antamisen taloudellisen vahingon korvaamisesta tuonnemmaksi.

14. Isyyslakia 1970-luvulla valmisteltaessa ja säädettäessä lähdettiin muun muassa siitä, ettei riittävän näytön hankkiminen isyydestä enää viiden vuoden kuluttua lain voimaantulosta olisi ollut käytännössä mahdollista. Säännöksen tarkoituksena oli rajoittaa lopputulokseltaan epävarmoja ja näytön suhteen puutteellisia oikeudenkäyntejä. Isyyslain säätämisen jälkeen isyystutkimuksessa käytettävät tieteelliset menetelmät ovat kuitenkin DNA-tutkimusten myötä kehittyneet niin, että biologisen isyyden osoittaminen on nykyisin helpompaa ja varmempaa kuin lakia säädettäessä. Edes isäksi väitetyn miehen kuolema ei poista mahdollisuutta esittää näyttöä biologisesta isyydestä. Kanneoikeuden erottelua sillä perusteella, onko lapsi syntynyt ennen vai jälkeen isyyslain voimaantuloa, on tietenkin pidettävä yhdenvertaisuuden kannalta erittäin arveluttavana. - Po. kahdessa tapauksessa EIT ei ottanut erikseen kantaa siihen, oliko myös EIS 14 artiklaa syrjinnästä rikottu, koska "pääkysymykset" oli jo tutkittu EIS 8 artiklan kohdalla.

15. Suomi olisi voinut ja sen olisi myös tullut poistaa sanottu viiden vuoden kanneaika laista jo vuosia sitten, koska se on ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa. Ihmisoikeustuomioistuin on antanut asiasta jo aiemmin useita ratkaisuja, joista mainittu ristiriita on ollut selkeästi havaittavissa. Esimerkiksi Ruotsi on poistanut laista vastaavan kannemääräaikasäännöksen, Suomessa oikeusministeriö uinuu edelleen.

16. Mutta olisihan tuomioistuinten ja erityisesti KKO:n toki tullut havaita kyseinen ristiriita isyyslain ja EIS 8 artiklan välillä, sillä ihmisoikeussopimus on säädöshierarkiassa yhtä korkealla kuin perustuslaki eikä ihmisoikeussopimusta ole mahdollista soveltaa oikein, jollei kotimainen tuomioistuin tunne EIT:n laajaa ratkaisukäytäntöä. EIT:n ratkaisut ovat oikeuslähdehierarkiassa vähintään yhtä korkealla sijalla kuin KKO:n ennakkopäätökset.

17. Ongelma onkin juuri siinä, että suomalaiset tuomioistuimet eivät tunne EIT:n ratkaisuja tai välitä perehtyä niihin saati sitten ottaa huomioon lakeja tulkitessaan. Ainoastaan korkein oikeus ja joissakin harvoissa tapauksissa hovioikeudet edes viittaavat EIT:n ratkaisuihin. KKO viittaa EIT:n ratkaisuihin joskus, joskus taas ei ei. Ratkaisu KKO 2003:107, joka on mainittu edellä, on esimerkki siitä, että KKO ei ole perehtynyt EIT:n ratkaisuihin ja siihen, onko isyyslain sanottu 5 vuoden määräaikasäännös sopusoinnussa EIS 8 artiklan ja EIT:n soveltamiskäytännön kanssa.

18. Kuten OTT Päivi Tiilikka viime viikolla oikeusministeriölle jättämässään, ministeriön häneltä tilaamassa selvityksessä totesi, Suomen korkein oikeus viittaa ja vetoaa oikeuskysymysten ratkaisuissa mieluummin lakien esitöihin eli hallituksen esityksiin ja eduskunnan lakivaliokunnan mietintöihin, kuin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin. Näin tapahtuu myös jo aika iäkkäiden lakien tulkinnassa. Tiilikan selitys koski yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämis- ja kunnianloukkausjuttuja, joita koskevissa ratkaisuissa KKO viittaa uskollisesti 1970-alkupuolella valmistuneisiin lain esitöihin, vaikka niissä sananvapausaspektia ei ole otettu juuri lainkaan huomioon. Esimerkiksi ratkaisuissa KKO 2002:55 eli ns. Hardwick-tapauksessa KKO ei ole perusteluissaan pohtinut tapausta lainkaan sananvapauden näkökulmasta käsin. Alemmat tuomioistuimet eli käräjä- ja hovioikeudet ovat sitten myöhemmissä ratkaisuissaan ottanet mallia kyseistä KKO.n ratkaisusta. Tänä keväänä antamassaan tuomiossa EIT puolestaan totesi 5-6 tällaista hovioikeusratkaisua ihmisoikeussopimuksen vastaisiksi juuri sananvapauden loukkaamisen takia.

17. Päivi Tiilikan toteamus ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön sivuuttamisesta ja tuomioistuimissa ilmenevästä kotimaisesta "esityöuskollisuudesta" koskee myös muunlaisia juttuja. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että suomalainen laintulkinta on ollut perinteisesti hyvin legalistista ja lainsanamuodosta kiinnipitävää. Reaalisia asia-argumentteja eikä niitä outoja ja haitallisia vaikutuksia, joihin legalistinen ja lain sanamuotoon takertuva tulkinta voi usein johtaa, ei joko haluta tai osata ottaa ratkaisuja tehtäessä huomioon. Korkeimmalta oikeudelta puolestaan on haluttu evätä - ns. valtiosääntöoppineiden, oikeusteoreetikkojen ja ylimpien laillisuusvalvontaviranomaisten toimesta - oikeutta kehittävä rooli ja myös sen tulkintametodi eroaa selvästi esimerkiksi juuri ihmisoikeustuomioistuimen dynaamisesta, teleologisesta ja käytännönläheisestä tulkintatavasta, jossa pyritään nimenomaan oikeudenmukaisiin ratkaisuihin ja reiluun oikeudenkäyntimenettelyyn.

18. Pallo eli asian jatkokäsittely on edellä selostetuissa tapauksissa KKO:n käsissä. EIT on antanut langettavat tuomiot Suomen valtiolle EIS 8 artiklan rikkomisesta, mutta sen ratkaisuilla ei ole purettu KKO:n ja hovioikeuden tuomioita, joilla Grönmarkin ja Backlundin isyyskanteet on hylätty liian myöhään nostettuina. Noiden tuomioiden purkua pitää hakea KKO:lta. On mielenkiintoista nähdä, suostuuko KKO purkamaan päätökset, jotka ovat selvästi epäoikeudenmukaisia, vai haluaako KKO pönkittää omaa arvovaltaansa ja jättää päätökset EIT:n ratkaisuista huolimatta voimaan.

19. KKO:n ratkaistavaksi tulee joka tapauksessa vastaavanlainen viiden vuoden kanneaikaa koskeva juttu, joka ei ole aikaisemmin käynyt ihmisoikeustuomioistuimessa. Helsingin hovioikeus antoi 7.12.2009 tuomion, jolla se poikkesi ratkaisussa KKO 2003:107 ilmenevästä lain sanamuotoon perustuvasta oikeusohjeesta ja otti tutkittavakseen isyyden vahvistamiskanteen, vaikka kanne oli nostettu vasta sanotun viiden vuoden määräajan jälkeen; kantaja oli saanut tietää isänsä henkilöllisyyden sukulaistensa kautta vasta vuonna 2007. Hovioikeus sivuutti KKO:n vuoden 2003 ennakkopäätöksen ja nojautui ratkaisussaan EIT:n ratkaisukäytäntöön ja erityisesti vuonna 2007 annettuun tuomioon tapauksessa Phinikaridou v. Kypros (20.12.2007). Siinä Kyproksen vastaavan isyyslain säännöksen katsottiin olleen EIS:n vastainen. Korkein oikeus myönsi maaliskuussa 2010 Palomäen tapauksessa valitusluvan.

20. Jos KKO muuttaa Palomäki-tapauksessa aikaisemmin omaksumaansa linjaa (KKO 2003:107), on ilmeistä, että tuomioistuimissa pannaan vireille kenties satoja vastaavanlaisia juttuja. Niiden taloudellinen merkitys voi kohota suureksi, sillä perintöosuuden saaminen edellyttää isyyden vahvistamista. On mielenkiintoista nähdä, mikä on tällöin valtion vastuu tapauksissa, joissa isyyden vahvistuskanteet ovat tulleet lainvoimaisilla päätöksillä hylätyiksi sanotun viiden vuoden kanneajan perusteella.




tiistai 6. heinäkuuta 2010

297. Presidentti ylireagoi Pride-iskun johdosta


Tasavallan presidentti Tarja Halonen antoi eilen haastattelun homojen Pride-kulkuetta vastaan viime lauantaina Helsingissä tehdyn niin sanotun kaasuiskun johdosta. Haastattelu oli tehty ilmeisesti Kultarannassa. Halonen osoitti tapauksen johdosta poikkeuksellista aktiivisuutta, mikä johtunee sitä, että Halonen on Setan entinen puheenjohtaja.

Kyseinen isku on toki tuomittava, sillä myös homoilla pitää toki olla oikeus osoittaa mieltään ja järjestää sanotunlaisia kulkueita ja "paraateja." Samanalaisia Pride-paraateja järjestettiin lauantaina kaikissa muissakin Länsi-Euroopan pääkaupungeissa, Lontoossa kuulemaa porukkaa oli liikkeellä miljoonan ihmisen veran. Venäjällä ja esimerkiksi Lietuassa Pride-kulkueet ovat kiellettyjä. Muslimimaissa homous on kriminalisoitu.

Helsingissä näkee kesäisin toki monenlaisia mielenosoituksia. Itse satuin näkemään viime perjantaina olutta terassilla siemaillessani uiguurien 20-30 henkilön mielenosoituskulkueen, jossa kannettiin isoja värikkäitä lippuja ja huudettiin Kiinan valtiojohtoa vastaan kohdistuvia kannanottoja. "Kiina - murhaaja" -huudot kaikui rytmikkäästi Espalla, oikein hyvä! Uiguurit olivat liikkeellä oikean ja joihinkin, lähinnä viihteellisiin homoparaateihin verrattuna todella polttavan asian puolesta, sillä niin julmasti Kiinan valtionjohto on kohdellut tätäkin vähemmistöryhmäänsä ja rikkonut kaikin tavoin heidän ihmisoikeuksiaan. Taitaa olla melko tarkkaan tasan vuosi siitä, kun Kiina tukahdutti verisesti uiguurien mielenosoituksen Kiinan omalla maaperällä. Virallisen selvityksen mukaan uiguuri-mielenilmauksissa olisi kuollut 200 henkeä, mutta kuten yleensä, todellinen kuolleiden määrä lienee paljon suurempi.

Presidentti Halonen tuntui antavan neuvoja Pride-iskua tutkivalle poliiseille, sillä hän sanoi jotenkin siihen tapaan, että kun kyse on näin vakavasta rikoksesta, on tapaus selvitettävä perin pohjin. Esitutkinnassakin lähdetään syyttömyysolettamasta eli siinä selvitetään ja tutkitaan ensin, onko epäiltyä rikosta tapahtunut ja miten vakavasta rikoksesta oikeastaan on kyse. Halonen otti kantaa myös teon suunnitelmallisuuteen: "Se, että isku oli etukäteen suunniteltu, tekee asiasta vielä vakavamman. Se osoittaa, että ihmiset eivät tee tällaisia asioita hetken mielenailahduksesta."

Eiköhän kuitenkin pitäisi antaa poliisin ensin tutkia, oliko isku todella etukäteen suunniteltu ja millä tavalla. Mikä ihmeen kiire Halosella oli mennä "tuomitsemaan" teko ja sen epäillyt tekijä suunnitelmallisesta rikoksesta, kun tapauksen esitutkinta oli eilen vielä alkuvaiheessa?

Loppujen lopuksi iskusta ei aiheutunut kenellekään mitään vakavampia seurauksia, lähinnä vain silmien kirvelyä muutamalle 20-30 ihmisille. Kulkuetta ei edes keskeytetty iskun takia ja homojen juhlinta jatkuin suunnitelmien mukaisesti muutenkin.

Pahiten Halosen lausunto meni överiksi sikäli, kun hän valitteli, miten Suomen kansainvälisessä vertailussa "hyvä maine näissä asioissa" sai nyt pahan tai kovan kolhun. "Kansainvälinen maine, jota tämä tapaus tuo, on kyllä sellaista bränbäystä, jota ei toivoisi tulevan." Näin sanoi Suomen presidentti.

Halosen lausunto on tyypillinen siinä mielessä, että se kuvastaa suomalaisten huonoa itsetuntoa ja totuttua ajattelutapa "mitähän nyt muutkin ihmiset ja maat meistä mahtavat oikein ajatella." Halonen itse asiassa ruokki lausunnollaan suomalaisten huonoa itsetuntoa ja pelkoa maineen menetyksestä.

Tosiasiassa Pride-iskua ei liene noteerattu maailmalla mitenkään näkyvästi. Vastaavanlaisia iskuja sattui monissa muissakin pääkaupungeissa järjestettyjä Pride-kulkueita vastaan ja ne noteerattiin Suomen lehdistössä muutamalla rivillä. Yhdenkään muun valtion päämies ei kuitenkaan tiettävästi rientänyt antamaan näiden "iskujen" takia kireänsävyisiä ja epäillyt etukäteen tuomitsevia lausuntoja lehdistölle.

Jos presidentti Tarja Halosen piti tapauksesta todella jotain sanoa, niin hän olisi voinut todeta päin vastoin niin, että tällaiset iskut, jotka sinänsä ovat tuomittavia, eivät kuitenkaan pysty hetkauttamaan vähimmässäkään määrin Suomen nauttimaa arvostusta maana, jossa seksuaali- ja muitakin vähemmistöjä kohdellaan tasapuolisesti ja kunnioittavasti.

Pride-paraatin ja koko kyseisen homotapaamisen suojelijana toimi ulkoministeri Alexander Stubb. Miksi hän ei antanut iskun johdosta lausuntoa ja tuominnut tapahtumaa? Ehkä siksi, että Tarja Halonen halusi välttämättä ängetä itse julkisuuteen ja ottaa "brändäysohjat" käsiinsä.

Pakko todeta, että Alex Stubbin suojeluhomma ei oikein lauantain välikohtauksen takia onnistunut. Stubbilla olisi ollut maratoonarina ja kuntoiluihmeenä hyvä tilaisuus lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: suojella kulkuetta juoksemalla kulkueen kärjessä ja/tai sivulla ja varmistaa näin henkilökohtaisesti, ettei välikohtauksia pääsisi syntymään. Stubbia ei kuitenkaan näkynyt paikalla,

Luulenpa, että ensi vuonna Pride-tapahtuman suojelijaksi tullaan hankkimaan hieman tomerampi henkilö. Todennäköistä on, että suojelijaksi pyydetään tasavallan presidentti Tarja Halonen.

Tarja Halosella olisi koko kansan presidenttinä lukuisia muitakin aiheita ja teemoja antaa pontevia lausuntojaan, esimerkkinä vaikkapa nuorten työttömyys ja yleensä syrjäytyminen yhteiskunnassa tai vanhusten hoidon heikko tila. Kun on kyse rikoksista, niin mieleen tulevat lukuisat ja etenkin näin kesäisin Helsingissä ja muuallakin tehdyt huonokuntoisiin ikäihmisiin kohdistuneet ryöstelyt ja pahoinpitelyt. Miksi Halonen ei puutu koskaan tällaisiin rikoksiin ja epäkohtiin?

Viharikokset on muotisana, jota yritetään juurruttaa suomalaiseen kielenkäyttöön ja lainsäädäntöön. Termillä tarkoitetaan rasistisia rikoksia ja yleensä erilaisiin vähemmistöihin, kuten juuri homoihin, kohdistuvia rikoksia, joiden motiivina on viha tietynlaisia ihmisiä tai väestönosaa kohtaan.

Onkohan sana "viha" tässä kuitenkaan oikein osuva? Yleensä nimittäin kaikki väkivaltarikokset ovat viharikoksia siinä mielessä, että niitä tehdään "vihapäissään", vihan vimmoissa, vaikkei kysymys olisikaan välttämättä uskonnollisista, rasistisista tms. sellaisista syistä tehdyistä rikoksista. Vihanpurkaus on johtanut lukemattomia kertoja esimerkiksi nakkikioskijonoissa tehtyihin pahoinpitelyihin ja kuolemantuottamuksiin.

Viime yönä porvoolaisen McDonalds´in autokaistalla ammuttiin kuoliaaksi kaksi ihmistä - laittomalla puoliautomaattisella käsiaseella muuten - ja haavoitettiin kolmatta poliisin mukaan aivan sattumanvaraisen päähänpiston seurauksena ja pienen sanaharkan päätteeksi. Ilmeisesti ampuja oli vain niin sanotusti vittuuntunut toisessa autossa (avoauto) olleiden uhrien etuiluun tai päättänyt jostakin muusta syystä posauttaa näitä pyssyllään. Kyseessä oli siis nyt viharikos, sillä jos ampuja ei olisi suutahtanut, hän ei olisi ampunut uhrejaan. Tyypillistä on, että ampuminen kohdistui tässäkin tapauksessa ampujalle entuudestaan täysin tuntemattomiin ihmisiin.