2. Kyseisen mökin omistaa Helsingin järjestyspoliisin palveluksessa oleva 48-vuotias mies, joka on hukkuneen naisen pitkäaikainen miesystävä. Miestä aletaan kuukautta myöhemmin epäillä naisen hukuttamisesta. Mies kiistää epäilyn ja kertoo menneensä rantaan kuultuaan järveltä pulputusääntä. Hän oli havainnut naisen kelluvan selällään vedessä, vetänyt tämän rantaan ja alkanut elvyttää naista. Elvytysyrityksen aikana mies oli soittanut kello 22.10 hälytyskeskukseen ja pyytänyt paikalle ambulanssia kertoen samalla, että nainen oli hölmöillyt ja yrittänyt hukuttaa itsensä. Puhelun aikana mies ei ollut vaikuttanut hengästyneeltä.
3. Syyttäjä nosti miestä (A) vastaan syytteen naisystävänsä (B) hukuttamalla tehdystä taposta. Vaihtoehtoisesti syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, koska A oli painanut B:n veden alle kerrotuin seurauksin. Etelä-Savon käräjäoikeus hylkäsi 11.3.2011 syytteet näyttämättöminä. Itä-Suomen hovioikeus sen sijaan katsoi tuomiossaan 24.1.2012 äänestyksen jälkeen (2-1), että A oli tappanut naisystävänsä hukuttamalla ja tuomitsi miehen taposta 9 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeuden mukaan asiassa voitiin riittävällä varmuudella sulkea pois muut uhrin äkillistä kuolemaa selittävät tapahtumainkulut, eikä miehen syyllisyydestä tahalliseen henkirikokseen jäänyt siten varteenotettavaa epäilyä.
4. Korkein oikeus myönsi miehelle valitusluvan ja määräsi, että mies tuli laskea vapaaksi tutkintavankeudesta. KKO toimitti kolme istuntopäivää kestäneen suullisen käsittelyn 8.-10.1.2013. Tuolloin tapauksesta oli kulunut aikaa 2,5 vuotta ja hovioikeuden tuomion antamisestakin jo lähes vuosi. Tuomiossa, joka annettiin viime viikolla eli 11.4. , korkein oikeus hylkäsi kaikki syytteet. Ratkaisu päätettiin julkaista ennakkopäätöksenä otsikolla "Kysymys näytön arvioinnista henkirikosta koskevassa asiassa", ks. KKO 2013:27. Korkein oikeus on julkaissut ratkaisusta myös tiedotteen otsikolla "Poliisiin kohdistunut syyte taposta hylättiin", ks. tästä. Ihmetyttää hieman, miksi otsikossa oli tarpeen mainita, että hylätty syyte oli kohdistunut nimenomaan poliisiin. Jos syytetty olisi ollut vaikkapa kirvesmies, niin olisikohan hänen ammattina myös silloin mainittu tiedotteen otsikossa?
5. Korkein oikeus piti erittäin epätodennäköisenä, että hukkuminen matalaan rantaveteen olisi voinut johtua tapaturmasta. Myös itsemurhan mahdollisuus voitiin sulkea pois riittävällä varmuudella. KKO:n mukaan ei kuitenkaan voitu sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että päihtynyt uhri oli ilman miehen syytteessä tarkoitettua myötävaikutusta hengittänyt vettä, mistä oli aiheutunut sydänpysähdys, tai että hän oli saanut sairauskohtauksen ja sen seurauksena joutunut veden varaan. Kuolemaan johtaneet tapahtumat olivat jääneet epäselviksi, eikä syytteelle vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta ollut voitu asiassa esitetyllä näytöllä sulkea pois. Näin ollen syyllisyydestä jäi varteen otettava epäily, jolloin syyte oli hylättävä.
6. Usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ottaisi näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen tai tekisi niin vain poikkeustapauksissa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin yleistettävissä olevia oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus on kuitenkin ottanut tutkittavakseen yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:27 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43 ja 2011:20.
7. Näyttökysymykset eivät siis ole prejudikaattien antamisen suhteen pannassa, vaan ne kelpaavat ennakkopäätöksiksi siinä missä "puhtaat" oikeuskysymyksetkin. Itse asiassa on väärin sanoa, että näytön arvioinnissa olisi kysymys vain faktoista (tosiasiakysymys), muttei normeista (oikeuskysymys). Näyttökysymyksen ratkaisu eli todistusharkinta voidaan jakaa 1) todisteiden näyttöarvon punnintaan (varsinainen todistusharkinta) ja 2) näytön riittävyyttä koskevaan päätöksentekoon. Jälkimmäisessä vaiheessa otetaan kantaa näyttökynnykseen, eli tuomari vertaa todistusharkinnassa saavutetun teeman (todistelun kohteen) todennäköisyysastetta siihen, millaista todistusvoimaa laki riittävältä näytöltä vaatii. Todistusharkinta koskee koskee nimenomaan näyttöarvon (näyttökynnyksen ylittymisen) punnintaa ja näyttökynnyksen korkeus (näyttövaatimus) on normatiivinen kysymys, joka ratkaistaan oikeusnormin perusteella. Esitetyille todisteille annettu todistusvoima tai -arvo ei vaikuta sellaisenaan näyttökynnyksen korkeuteen.
8. Käytännössä todistusharkinta ja näyttökynnystä säätelevä normatiivinen elementti sulautuvat kuitenkin yleensä yhdeksi kokonaisuudeksi. Tuomari ottaa samalla kertaa kantaa sekä näytön todistusvoimaan että todistelun tuloksen riittävyyteen. Todistelun jäsentämiseksi ja analysoimiseksi tuomarin olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, mistä kaikesta näyttökysymyksen ratkaisussa on kysymys, jottei ratkaisu jäisi yksinomaan tuomarin oman intuition varaan. Todistusharkinnan ja näytön riittävyyden erottelun tulisi näkyä myös ratkaisun perusteluista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan, vaan näytön arviointia käsitellään yleensä ikään kuin yhtenä epämääräisenä "könttänä" ja tuomion perusteluissa pohditaan usein yksinomaan yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön näyttöarvoa.
9. Blogikirjoituksessa numero 714 pari viikkoa sitten sitten kerroin oikeusneuvos Pertti Välimäen viime syksynä pitämästä ansiokkaasta esitelmästä, jossa oikeusneuvos korosti jutun juridiikan (juju) merkitystä siviilijutun asianajossa. Juridiikan pitäisi olla keskiössä myös rikosjutun oikeuskäsittelyssä, eikä tämä vaatimus rajoitu ainoastaan asian tai syytteen ajamiseen, vaan koskee myös tuomioistuimen toimintaa ja tuomion perustelemista. Juridiikan merkityksen tulisi näkyä siis myös näyttöratkaisun perusteluissa eli tapauksissa, joissa syyte on kiistetty näytön puuttumisen tai riittämättömyyden perusteella. Tällöin tuomioistuin joutuu ottamaan kantaa todisteiden arvioinnin lisäksi myös näytön riittävyysongelmaan.
10. Katsotaanpa sitten ratkaisua KKO 2013:27 tältä kannalta. Tuomion perusteluista on hieman vaikea nähdä, mistä näyttöratkaisun normatiivinen kysymys eli kannanotto näytön riittävyyteen ilmenee. Näyttäisi siltä, että ko. tapauksessa kolmen tuomioistuimen näytönarviointi on sulautunut sellaiseksi yhdeksi "köntäksi", mistä edellä huomautin. Perustelujen pääpaino on ollut yksittäisten todisteiden - tässä tapauksessa indisiotodisteiden - selostamisessa ja arvoinnnista (arvottamisessa), kun sitä vastoin kysymys näytön riittävyydestä on jäänyt tarkemmin perustelematta.
11. Korkeimman oikeuden perusteluissa esitetty kysymyksenasettelu (kappale 7) on hyvin ympäripyöreä. Siinä todetaan ainoastaan, että korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, "onko A syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan tappoon tai syyttäjän korkeimmassa oikeudessa toistamissa vaihtoehtoisissa taikka toissijaisissa syytteissä tarkoitettuihin rikoksiin". Näytön arviointia eli todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä ei mainita sanallakaan, mikä on minusta yllättävää. Toki tämä ilmenee myöhemmin perusteluista, mutta asian selventämiseksi kysymyksenasettelua olisi voitu jatkaa edellä mainitun virkkeen jälkeen seuraavaan tapaan: "Kysymys on tarkemmin sanottuna näytön arvioinnista eli todistusharkinnasta ja näytön riittävyydestä, erityisesti siitä, onko syytteen tueksi esitetty sellaista (tai niin vakuuttavaa) näyttöä syytetyn syyllisyydestä, ettei siitä jää varteenotettavaa epäilyä." Oikeusneuvos Välimäki totesi edellä mainitussa esityksessään, että "oikeudellisen ratkaisutoiminnan tärkein kysymys kuuluu: mistä asiassa on oikeudellisesti kysymys". Tämä pätee luonnollisesti myös tuomioistuimen ratkaisujen ja niiden perustelujen suhteen. Jos ennakkopäätöksessä on kysymys nimenomaan näytön riittävyydestä, ei riitä, että kysymyksenasettelussa todetaan lakonisesti vain, että "asiassa on kysymys A:n syyllisyydestä rikokseen", siis "guilty or not guilty". Syyllisyydellä voidaan tarkoittaa juridiikassa monia muitakin asioita kuin prosessuaalista näyttökysymystä.
12. Korkeimman oikeuden perusteluissa on selostettu ja analysoitu esitettyä näyttöä hyvin seikkaperäisesti. Syytteen tueksi esitettyjä todisteita (todistustosiseikkoja) on, kuten pitääkin, arvioitu kutakin erikseen eikä yhtenä kokonaisuutena. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että ns. nännijutun tuomiossa (KKO 2011:1) korkein oikeus teki virheen sivuuttamalla yksittäisten todisteiden arvioinnin ja perustamalla langettavan tuomionsa yksinomaan todistusaineiston kokonaisarviointiin, ks. tästä blogia numero 372/14.1.2011.
13. Ratkaisun KKO 2013:27 perusteluista ei juuri ilmene oikeudellista päättelyä näyttökynnyksen (näyttövaatimuksen) osalta. Perusteluista kyllä näkyy, että näyttökynnyksenä on pidetty ilmaisua (normia) "syyllisyydestä ei saa jäädä varteenotettavaa epäilyä". Syyllisyyden tueksi esitetyn näytön tulee siis olla sellaista, että kaikki varteenotettava (järkevä) epäily syyllisyydestä voidaan sulkea pois (beyond reasonable doubt). Jos syyllisyydestä jää järkevä epäily, syyte on hylättävä, vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti vakuuttunut vastaajan syyllisyydestä.
14. Mitä ilmaisulla "varteenotettava epäily syyllisyydestä" oikeastaan tarkoitetaan? Tästä korkeimman oikeuden perusteluissa ei ole mainintaa. Kun mainittu normi ei perustu lakiin eikä siitä ole olemassa lainvalmistelutöitä, joihin voitaisiin vedota oikeuslähteenä, olisi tuomioistuimen syytä kertoa, mitä mainitulla oikeuskirjallisuudessa aikanaan lanseeratulla ja sen jälkeen oikeuskäytännössä omaksutulla ilmaisulla tarkoitetaan. Normi on tulkinnanvarainen, mutta tarkoituksena ei voi olla, että sitä voitaisiin tulkita konkreettisissa tapauksissa milloin mitenkin tai siihen vedottaisiin perustelujen loppukaneettina vain jonkinlaisen iskulauseen ominaisuudessa; tämä avaisi tien näyttökysymyksen ratkaisemiselle yksinomaan tuomarin intuition perusteella. Esimerkiksi: "Pidän itseäni järkevänä. minulla on/ei ole varteenotettavaa epäilyä". Normille olisi siten annettava perusteluissa merkityssisältö. Jos korkein oikeus olisi jo aiemmin antamiensa ennakkopäätöstensä perusteluissa kertonut, mitä kyseisellä normilla tarkoitetaan ja miten sitä on syytä tulkita, voitaisiin myöhemmin annetuissa ratkaisussa viitata sanottuun määritelmään.
15. Ilmaisu "ei varteenotettavaa (järkevää) epäilyä" alkoi esiintyä alioikeuksien ja hovioikeuksien perusteluissa 1990-luvun lopulla. Malli tähän saatiin angloamerikkalaisesta beyond reasonable doubt -säännöstä ja Ruotsin korkeimman oikeuden jo 1970-luvulla omaksumasta ilmaisusta "bortom/utom rimligt tvivel". Suomen korkein oikeus alkoi käyttää sanottua ilmaisua rikostuomioiden perusteluissa 2000-luvun alkupuolellla; tällaisia ennakkopäätöksiä ovat ratkaisut KKO 2000:71, 2002:47, 2004:60, 2006:78, 2009:43, ja 2011:20. Hovioikeuskäytännöstä voidaan mainita Vaasan hovioikeuden Auerin murhajutussa ja Turun hovioikeuden Jyrki Järvilehdon veneilyjutussa antamat tuomiot, joissa syyte hylättiin syyllisyydestä jääneen varteenotettavan epäilyn perusteella. Näiden ratkaisujen perusteluissa ei ole otettu yleisellä tasolla kantaa siihen, mitä varteenotettavalla epäilyllä tarkoitetaan.
16. Perustelukäytännöstä voidaan mainita esimerkkinä ratkaisu KKO 2009:43, kohta 25: ”Vaikka täyttä varmuutta tapahtumien yksityiskohtaisesta etenemisestä ja väkivallan toteuttamistavasta ei ole voitu saada, ei varteenotettavaa epäilyä kuitenkaan jää Teemu S:n ja Kristian R:n yksituumaisuudesta syytteessä tarkoitettuun tahalliseen henkirikokseen.” Aihe- eli indisiotodistelun riittävyyttä syyksilukevaan ratkaisuun koskee ratkaisu KKO 2006:78, kohta 6: ”- - - Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyllistymisestä hänen syykseen luettuihin varkauksiin jää näissä olosuhteissa varteenotettavaa epäilyä. Tähän Korkein oikeus on päätynyt siitä huolimatta, ettei mikään yksittäinen todiste sellaisenaan osoita A:n suorittaneen puheena olevia anastuksia.”
17. Kolkonjärven jutussa alemmat tuomioistuimet ovat olleet perusteluissaan korkeinta oikeutta avoimempia kirjoittaessaan hieman näkyviin näyttövaatimusta koskevaa oikeudellista päättelyä tai käsitteen "varteenotettava epäily" tulkintaa. Käräjäoikeuden mukaan syyksilukeminen edellyttää varmuutta vastaajan syyllisyydestä. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta ehdotonta varmuutta, vaan sitä, että syyllisyydestä on esitetty niin vakuuttavaa näyttöä, ettei järkevä ihminen sen nojalla epäile vastaajan syyllisyyttä. Käräjäoikeus näyttäisi muistelevan aiemmin eli vielä 1980 ja -90 -luvulla vallalla ollutta käsitystä, jonka mukaan riittäväksi näytöksi kelpaa vain ns. täysi näyttö. Sillä tarkoitetaan eräänlaista korkeamman asteen todennäköisyyttä eli sellaista todennäköisyyden määrää, joka riittää saamaan järkevän ja tunnollisen henkilön (tuomarin) vakuuttuneeksi siitä, että todistettava tosiseikka todella on olemassa. Nykyisin tästä ns. vakuuttumisteoriasta on luovuttu, sillä siinä ei ole kyseessä mikään kriteeri, vaan pelkkä kuvaus. Joissakin tuoreissa oppikirjoissakin mainittu teoria näyttää kuitenkin yhä edelleen kummittelevan.
18. Hovioikeus on todennut, että syytetyn tuomitseminen ei edellytä, että asia on täysin varma, vaan vastaaja voidaan tuomita, vaikka syyllisyydestä jäisi "jonkinlainen epäilys". Mikäli syyllisyydestä jää varteenotettava epäily, syyte on kuitenkin hylättävä. Tämä edellyttää, että syytetyn syytettä vastaan esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku on "realistinen ja saa konkreettista tukea oikeudenkäyntiaineistosta".
19. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päättelytapa on hieman "sinnepäin", mutta jotenkin keskeneräisiltä perustelut kuitenkin vaikuttavat. Perustelut jättävät hieman sekavan kuvan näytön arvioinnista ja etenkin todistusharkinnan normatiivisen osatekijän eli näyttökynnyksen määrittelyn osalta. Tuomarit eivät kenties ole perehtyneet kovin tarkasti siihen, mitä oikeuskirjallisuudessa on viimeisten 10-15 vuoden aikana kirjoitettu näyttökynnyksestä. Todistusharkinta tuntuu perustuvan jonkinlaisiin hatariin muistikuviin siitä, mitä "ennen vanhaan" eli joskus 1970- ja -80 -luvulla on opetettu ja mitä termi beyond reasoanable doubt pääpiirteissään tarkoittaa. Lainkäytön ohjaamiseksi kaivattaisiin korkeimman oikeuden opastusta ja linjanvetoa, mutta sitä ei ole saatu, kun korkein oikeus itsekin välttää ottamasta perusteluissa kantaa näyttökynnyksen määrittelyyn. Ratkaisujen kysymyksenasetteluissa asiasta ei mainita mitään, kuten tapauksen KKO 2013:27 perusteluistakin ilmenee.
20. On hieman vaikea nähdä, mikä tällaisessa korkeimman oikeuden ratkaisussa ja sen perusteluissa on sellainen yleistettävissä oleva oikeus- tai ratkaisuohje, jolla on ajateltu olevan alempien tuomioistuinten lainkäyttöä ohjaavaa vaikutusta, jos näytön arvioinnin normatiiviseen puoleen ei oteta ratkaisussa tarkemmin kantaa. Luultavasti näyttöprejudikaateilla halutaan lähinnä ohjata alempia tuomioistuimia omaksumaan hyväksi katsottava todistusharkinnan perustelumalli. Tällöin ennakkopäätösselosteen otsikossa olisi syyytä mainita asiasanana "tuomion perusteleminen", mutta näin ei koskaan tapahdu.
21. Oikeuskirjallisuudessa näytön arvioinnin osatekijöitä eli todistusharkintaa ja näyttövaatimusta on selvitetty sekä riita-asioiden että rikosjuttujen osalta. Omalta osaltani voin viitata siihen, mitä olen kirjassa Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) kirjoittanut näyttökynnyksestä rikosasiassa, hypoteesimetodista sekä käsitteestä "Ilman järkevää/varteenotettavaa epäilyä" (s. 290-305 ja 341-346). Näitä kysymyksiä olen sivunnut lyhyesti myös blogijutuissa numerot 372/14.1.2011 ja 483/23.9.2011 (kohdat 12-13).
22. Tämän ehkä hieman akateemiselta tuntuvan pohdiskelun jälkeen voimmekin palata takaisin Kolkonjärvelle. Mitä siellä oikeastaan tapahtui, mikä on totuus asiassa? Onko korkein oikeus osunut näytönarvioinnissaan oikeaan? Totuuden asiasta tietää yksin syytetty A, ei kukaan muu. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta, vaan syyttäjän on näytettävä syyte toteen. Kysymys on siitä, mitä tapauksessa esitetyn todistusaineiston perusteella voidaan tai ei voida pitää näytettynä.
23. Tapauksessa on monia selvittämättömiä kysymyksiä ja ristiriitaisia seikkoja. Esimerkiksi: Mikä syyttäjän käsityksen mukaan olisi voinut olla A:n motiivi surmaan? Onko syytettä ajettu, niin kuin näyttää, ensisijaisesti sillä perusteella, että A oli toiminut suunnitelmallisesti B:n surmaamiseksi (tarkoitustahallisuus, dolus determinatus)? Miksi A on vedonnut hätäkeskuspuhelussaan siihen, että B oli yrittänyt hukuttautua tahallaan, vaikka tapauksessa mikään seikka ei näytä viittaavan B:n itsetuhoisuuteen ta itsemurhan mahdollisuuteen? Onko hukkuminen kiinteäpohjaiselle hiekkarannalla ainoastaan vajaan puolen metrin syvyiseen veteen tapaturmaisesti mahdollista? Onko A todella voinut kertomallaan tavalla havahtua B:n joutumiseen veden varaan rannalta kuulemansa pulputtavan ja poreilevan äänen perusteella?
24. Tapausta voitaisiin lähteä purkamaan siltä pohjalta, mitä vastaavanlaisissa tapauksissa voidaan yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa tapahtuneen. Tapahtumapäivä 11.7. 2010 oli helteinen sunnuntai, jota pariskunta (A ja B) vietti miehen mökillä suomalaiskansalliseen tai, kuten tässä tapauksessa voitaisiin ehkä sanoa, perussuomalaiseen tapaan. Päivällä oli nimittäin käyty yhdessä raveissa, ilmeisesti Mikkelissa (Mikkelissä on yksi maailman nopeimpia raviratoja, ja siellä järjestettiin myös kyseisenä viikonloppuna jokavuotiset kansainväliset St Michel ravit, latojan huomautus). Raveista palattua sauna oli pantu lämpiämään ja ryhdytty seurustelemaan ja nauttimaan alkoholia tai jatkamaan kenties jo Mikkelin reissulla aloitettua viinaksien nauttimista. A:n kertoman mukaan B oli nauttinut neljä desilitraa Koskenkorvaviinaa. Vainajan veren alkoholipitoisuuden on laskettu olleen kuolinhetkellä 1,5 - 1,6 promillea. Kellon lähestyessä iltakymmentä, B oli halunnut mennä uimaan, riisunut rannalla itsensä alastomaksi ja kahlattuaan noin 30-35 metrin päähän rannasta (ranta on pitkään matalaa) alkanut ärsyttää puolirivoilla ja äänekkäillä huudoillaan A:ta.
25. Mitä tämän jälkeen tapahtui? Tätä voidaan vain arvailla, mutta yleisen elämänkokemuksen perusteella voitaisiin olettaa, että A oli kiusaantunut ja ärsyyntynyt humalassa ja alastomana järvessä kailottavan 70-vuotiaan naisystävänsä huudoista ja metelöinnistä. Hiljaisella järvellä tuollainen huutelu ja mekastus kuuluu tyynellä ilmalla helposti naapurimökeille asti ja kauas koko järvelle; tuomion perustelujen mukaan pariskunnan mökin läheisyydessä on ollut muutakin loma-asutusta. On inhimillisesti katsoen ymmmärrettävää, jos A on mainitussa tilanteessa hermostunut ja päättänyt antaa "eukolle", jota on luonnehdittu päätöksessä "hyväksi uimaaan ja tottuneeksi toimimaan vedessä" (KKO:n perustelujen kohta 19), kunnon opetuksen. A on siis voinut käskeä B:tä tukkimaan turpansa, mutta kun tämä ei ole auttanut, hän on mennyt veteen 20 metrin päähän rannasta ja painanut B:n päätä veden alle, jotta huutelu loppuisi. A on itse kertonut, että ennen B:n vaikenemista hän oli kuullut rannasta B:n rääkäisyn ja pari avunhuudahdusta ja tämän jälkeen "poreilua ja pulputusta". Tällaiset äänet sopivat toki, itse asiassa jopa hukuttautumista tai sairaskohtausta paremmin, myös kamppailun tai hukuttamisyrityksen ääniksi taikka yleensä toimintaan, jossa ihmisen päätä yritetään painaa veden alle. Tekijällä ei ole kuitenkaan ilmeisesti ollut surmaamisen tarkoitusta, joten hän on pelästynyt, kun uhri on käsittelyn seurauksena "hörpännyt" vettä keuhkoihinsa oikein kunnolla. Tekijä on vetänyt uhrin rantaan ja alkanut elvyttää tätä, mutta kun tämä ei ole näyttänyt tuottavan tulosta, hän on soittanut hädissään hätyskeskukseen. Kun A ei ole voinut olla varma, olivatko B:n mekastus ja avunhuudot kuuluneet naapuriin, hän on sepittänyt tarinan B:n itsetuhoisuudesta ja hukuttautumisesta tai B:n hukkumisesta omia aikojaan. Voisiko hyväksi uijaksi ja tottuneeksi vedessä toimijaksi luonnehdittu ihminen, joka ei ole kärsinyt sydämen rytmihäiriöistä tai vajaatoimintoisuudesta, todella hukkua 45 senttimetrin syvyiseen kiinteäpohjaiseen rantaveteen, vaikka hän olisikin kompastunut? Olisiko rantaveteen kompastuessaan ja siinä yhteydessä vettä sisuksiinsa hörpännyt tukevanoloinen B (pituus 162 cm ja paino 80 kg) voinut, kuten A on kertonut, pullahtaa kellumaan puolen metrin syvyiseen veteen kasvot ylöspäin?
26. Edellä esitetty on tietenkin vain spekuleerausta. Minusta korkein oikeus olisi kuitenkin voinut lähestyä näyttökysymystä, ei surmaamistarkoituksessa tehdyn teon, vaan pikemminkin vaihtoehtoisen syytteen eli pahoinpitelyn ja kuolemantuottamuksen näkökulmasta. Korkein toteaa perustelujensa kohdassa 51, että huolimatta pariskunnan molemmin puolin ilmenneestä mustasukkaisuudesta, jutussa esitetty selvitys ei osoita, että A:lla olisi ollut motiivi B:n surmaamiseen. Tämä pitänee paikkansa. Mutta entäpä motiivi avopuolison pahoinpitelystä "opetus- tai kuritusmielessä" tai siinä tarkoituksessa, että A olisi saanut myöhään illalla humalassa ja alastomana järvessä mekastaneen puolisonsa vaikenemaan ja tulemaan pois vedestä? Tästä vaihtoehdosta korkeimman oikeuden perusteluissa ei lausuta mitään. Jos tekijän olisi näytetty käyneen kiinni naiseen ja painaneen tämän päätä veden alle, olisi jouduttu pohtimaan myös sitä, oliko tekijä voinut pitää uhrin kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Hukkuminen on voinut saada alkunsa yksinkertaisesti siitä, että mies on suutuspäissäään tönäissyt naisen pitkälleen veteen, jolloin tämä on pelästyneenä imaissut vettä keuhkoihinsa.
27. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kohta 51), että tapahtumaolosuhteet kesäiltana loma-asuntojen ympäröimässä matalassa rantavedessä eivät olisi olleet otolliset väitetyn uhkauksen mukaisen suunnitelmallisen teon toteuttamiseen; jutussa oli näytetty, että B oli kertonut ulkopuolisille pelkäävänsä A:ta, koska tämä oli pari vuotta aiemmin uhannut tappaa B:n niin, ettei sitä saada koskaan selville. KKO:ssa toimitetussa suullisessa käsittelyssä A, jota on koko oikeudenkäynnin aikana puolustanut kokenut rikosasianajaja Heikki Salo, ihmetteli tapposyytettä ääneen tokaisten oikeudessa
- Kuka hullu menisi tällaiseen paikkaan ketään hukuttamaan (Iltalehti 8.1.2013)
28. Mutta entäpä jos syytetyllä olikin, ei tappamistarkoitusta, vaan ainoastaan aikomus saada naisystävä lopettamaan huutelunsa? Syytetty kertoi oikeudessa, että tapahtumapaikalta on näköyhteys läheiselle naapurimökille; tämä seikka ei ilmene korkeimman oikeuden tuomion perusteluista. Luultavasti naapurimökillä ei ole ollut ihmisiä paikalla tai sitten mekastusäänet eivät ole kantautuneet naapureiden korviin. Kuten mainitsin, vastaavanlaisessa tilanteessa yleensä puolison tarkoituksena ei ole vaimonsa hukuttaminen tai lopullinen vaientaminen, vaan tarve saada tekijä lopettamaan moitteensa tai huutelunsa. Hän ei ole halunnut hukuttaa avopuolisoaan, mutta kokonaan poissuljettuna ei voitaisi pitää mahdollisuutta, että miehen tarkoituksena on ollut saada metelöivä siippansa vaikenemaan. Tässä ruumiinrakenteeltaan rotevaksi luonnehdittu mies on saattanut kuitenkin mennä liian pitkälle.
29. Ulkopuolinen ei voi tietää, miltä asetelma oikeudenkäynnissä on näyttänyt ja millaiselta vastaajan ja muiden todistelutakoituksessa kuultujen henkilöiden kertomusten uskottavuus on vaikuttanut. Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen valossa voisi kuitenkin saada vaikutelman, että vainajan sairauskohtausta tai siihen verrattavaa syytä todennäköisempi selitys vainajan veden varaan joutumiselle ja kuolemalle on vaihtoehto, jossa vainaja on pakotettu hengittämään vettä, vaikka tekijällä ei olisi ollut surmaamistarkoitusta. Yksi vaihtoehto on, että nainen on tönäisty taikka kaadettu veteen kerrotuin seurauksin. Olisiko korkeimman oikeuden tullut pohtia näitä vaihtoehtoja perusteluissaan? Olisiko perusteluissa pitänyt ottaa kantaa siihen, miltä tilanne vaikutti kokonaisnäytön punninnan valossa, vaikka mikään yksittäinen todiste (indisio) ei sinänsä ole ollut riittävä osoittamaan vastaajan syyllisyyttä (vrt. edellä kohdassa 16 mainittua ratkaisua KKO 2006:78)?
30. Rikosjutuissa langettavaan tuomioon ei riitä näyttöenemmyys, eli syytettä ei voida hyväksyä, jos syyllisyys on näytön valossa syyttömyyttä todennäköisempi vaihtoehto. Todennäköinen näyttö syyllisyydestä riittää syytteen nostamiseen, muttei langettavan tuomion antamiseen. Abstraktista näyttökynnystä kuvataan yleensä sanomalla, että syyllisyyttä voidaan todistelun perusteella pitää joko riittävän varmasti selvitettynä tai ilmeisenä. Konkreettinen näyttökynnys tarkoittaa yksittäistapauksessa edellytettävän tai konkretisoituneen näytön tasoa, joka voi jonkin verran vaihdella juttutyypin vakavuuden mukaan. Vaikka syyllisyydestä olisi esitetty selvitysasteeltaan sinänsä riittävä näyttö, on tämän jälkeen vielä tutkittava ja arvioitava syyttäjän esittämälle tapahtumainkululle vaihtoehtoisia selityksiä. Niiden tulee olla järkeviä ja saada tukea todistusaineistosta. Täysin epätodennäköistä vaihtoehtoa ei voida pitää varteenotettavana. Toisaalta järkevä epäily ei välttämättä edellytä, että se olisi syytteessä esitettyä tapahtumainkulkua todennäköisempi selitys seuraukselle. Kyse on varteenotettavasta, ei todennäköisestä epäilystä.
31. Kolkonjärvi on kirkasvetinen ja vedenlaadun suhteen muutenkin erinomaiseksi arvioitu järvi Etelä-Savon sydänmailla. Se tunnetaan kalaisena järvenä, josta saadaan hyvin esimerkiksi isoja ahvenia ja haukia, järvestä on pyydystetty myös Suomen suurimpiin kuuluva järvitaimenkin. Mistähän tämä hieno järvi on mahtanut saada hieman kammottavan tuntuisen nimensä? Toivokaamme, että järvi säästyisi vastaisuudessa hukkumiskuolemilta, perheväkivallalta ja muilta onnettomuuksilta.
65 kommenttia:
Voimassa olevassa laissa säädetään näyttökynnyksestä sekä riita-asioiden että rikosjuttujen osalta lyhyesti vain, että tuomioistuimelle on esitettävä sellainen näyttö, että sen perusteella jotakin seikkaa voidaan pitää totena (OK 17:2).
Viime vuoden lopulla OM:n asettama todistelutoimikunta jätti mietintönsä todistelua koskevan lainsäädännön kokonaisuudistuksesta (OM 69/2012). Mieitinnössä ehdotetaan, kuten olettaa sopii, että syylliseksi tuomitsevan näyttö edellyttää, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.
Mietinnön perusteluissa todetaan lyhyesti, että ehdotettu säännös vastaa nykyistä käytäntöä. Perusteluissa ei mainita sanakaan sitä, mitä mainitulla ilmaisulla "syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilyä" tarkoitetaan. Näin siitä huolimatta, että toimikunnan kokoonpanoon on kuulunut useita todistusoikeuden eksperttejä.
Ilmeisesti säännöksen merkityssisältö on ollut tarkoitus jättää jatkossakin oikeuskäytännön varaan.
Mutta kun oikeuskäytännöstäkään mainittuun kysymykseen ei juuri perusteltua vastausta saa!
Mitä tulee siihen, mitä oikeasti oli tapahtunut, kiinnittäisin huomiota seuraaviin seikkoihin:
1. Kuolleella oli promilleja 1.5-1.6 eli ihan kelpo lukemat.
2. Lisäksi lievä COPD, joka tarkoittaa keuhkojen vajaatoimintaa.
3. Hänellä oli ollut aikaisemmin huimausoireilua ja myöskin rintakipuja.
Hämmentävää on se, että oikeuslääkäri on ensin pitänyt itsemurhaa todennäköisenä ja sen jälkeen yhtä varmasti päätynyt päinvastaiseen tulokseen kuitenkin sulkien tapaturman kokonaan pois. Tiedetään, että hengitysteihin joutuva vesi saattaa aiheuttaa heijasteisen sydämenpysähdyksen. Samoin huimaiskohtaus, joka kestää juuri sen verran aikaa että ehtii vetää keuhkoihin vettä, voi hyvinkin riittää hukkumiseen, etenkin kun uhri on humalassa.
Ihan selvitetyillä faktoilla on länsimaisilla kriteereillä oikea ratkaisu vapauttaa syytteestä kuin tuomita mahdollisesti viaton (ainakin tähän rikokseen) mies.
Jo vain, hyvin paljon mahdollista! Kun koko helteisen päivän viettää raveissa ja alkaa siten iltasella mökille palattua kitata kossua, saunoa ja uida, niin kyllä siinä saattaa nuorempatakin naisihmistä hiukka jo huipata. Silloin ei riskin kavaljeerin tarvihe juuri kovin paljon rouvaa vedessä tuupata, kun tämä jo pärskii hukkumisvaarassa!
Voihan kyseesä olla ns "paaterointi" jolla Mikko Paatero on puuttunut peliin jotain kautta kun jo otsikkokin toteaa "Poliisi..." ELi kyseessä voi olla tarve "whitewash" eli valkaista poliisin tunarointia ja rikollista toimintaaj jota lienee jo urakalla? Menisikö KKO tälläisen mukaan, jos kuvitellaan että Paatero soittanut ministeri Räsäselle joka soittanut ministeri Urpilaiselle (sd) joka soittanut KKO Presidentti Koskelolle (ex oikeusministeri Halosen erityisavustaja ministeriöstä), Olikohan liian kaukaa hauettu?
Hm, ehkä tuo on sentään hieman liian kaukaa haettu eli ei varteenotettava selitys asiassa!
Toisaalta muistamme, miten Mikko Paatero yritti joku vuosi sitten junailla yhdessä KHO:n Pekka Hallbergin kanssa egyptiläisen isoäidin käännytystapauksessa homman niin, ettei KHO:n karkotuspäätöstä olisi tarvinnut panna täytäntöön!
Mistä me voimme itse asiassa tietää, millaisia konsteja poliisipomot voivat milloinkin käyttää! Heille mikään ei tunnu olevan "pyhää". Ei edes Vladimir Putin, jota koskeva rikosepäily voidaan noin vain "syöttää" KRP:n epäiltyjen rekisteriin!
Kammoa ilmaisevia paikannimiä esiintyy usein vanhoilla suomalaisilla raja-alueilla (Pähkinäsaaren raja). Kolkonjärvi on mitä todennäköisemmin ollut juuri tällainen ”pelottava” alue, jolla erämaan kulkija on saattanut kohdata rajan takaisen asukkaan eikä tuo kohtaaminen ole aina ollut kovin ystävällismielinen.
Tuomion perustelujen kohdassa 41-44 KKO on pohtinut miehen hengästymisäänien vertailua. Hovioikeus oli pitänyt syytettä tukevana seikkana mm. sitä, että A ei ollut ollut hätäkeskuspuhelun aikana hengästynyt toisin kuin jälkikäteen tehdystä rekonstruktiosta poimitussa ääninäytteessä, vaikka A oli kertomansa mukaan juuri ennen puhelua vetänyt B:n rantaan ja ryhtynyt elvyttämään tätä.
KKO on puolestaan katsonut, että hengästymisäänivertailusta ei voida tehdä syytettä tukevia johtopäätöksiä A:n kertomuksen uskottavuudesta. Tätä on perusteltu mm. sillä, että rekonstruktion aikaan A:n yleiskunto oli ollut pitkästä tutkintavankeusajan johdosta huonontunut, minkä lisäksi hän oli ollut tuolloin lääkekuurilla.
Jos A oli todella "sairas ja huonokuntoinen", niin miksi rekonstruktiossa ei sitten käytetty hänen sijastaan ulkopuolista ja suunnilleen A:n ikäistä ja samanlaisen ruumiinrakenteen omaavaa henkilöä? Eivätkä tutkijat osaa sen vertaa käyttää mielikuvitustaan?
Jos kyseessä on 80 kg painavan ihmisen vetäminen - kantaminen ei kai tulisi edes kysymykseen - 30 metrin matkan vedestä rannalle, niin yleisen elämänkokemuksen mukaan siinä kyllä jeppe kuin jeppe tuppaa hiukka hengästymään, varsinkin kun vielä yrittää kaikin tavoin elvyttää rannalle raahaamaansa henkilöä.
Jos 48-vuotias A olisi todella vetänyt naisen vedestä rantaan ja yrittänyt sen jälkeen hädissään vielä elvyttää tätä juuri ennen puhelua, niin toki hän olisi kaiken järjen mukaan ollut pahasti hengästynyt.
Kyseessäkö oli 70-vuotias eikä seitkytluvulla syntynyt tyttönen. Toisin oli tämän vuoden ensimmäisessä poliisi jutussa kuusitoista vuotiaan tytön ja poliisin suhteista.
Onhan tämä viimeinen sentään saanut kohtuullisen asiallisen kohtelun, vaikka kyseessä olikin poliisi.
Sattuu sitä niissäkin piireissä mutta tapaus kerran kuukaudessa riittäisi korkeimmalle oikeudelle poliisien tekemisien tutkitaan, johan tässä tavallisten konnien oikeusturva kärsii, kun omasta talosta löytyy tekemistä ettei asiakkaita ehdi palvella.
Poliisimiehet ovat yllättävän usein syytteessä ja tuomiolla hyvin tavallisista "siviilirikoksista". Tämän huomaa, kun googlettaa sanat "poliisi tuomittiin".
Tapauksia, joissa poliisi on surmannut avovaimonsa tai naisystävänsä, on sattunut vuosien varrella useita. Hiljan muistan lukeneeni tapauksesta, missä poliisimies jätti veneilemässä ollessaan vaimonsa polskuttelemaan mereen ja souti pois, tuomio tuli muistaakseni Turun puolessa taposta.
Pari kolme vuotta sitten aikoinaan olympiatason kivääriampujana tunnettu ex-poliisi surmasi pistoolilla vaimonsa. Mies tuomittiin 11 vuodeksi vankeuteen taposta. Espoon käräjäoikeus oli tuominnut hänet aiemmin elinkautiseen murhasta.
Tuomittu ampui avovaimoaan kohti kahdesti pariskunnan asunnossa tammikuussa 2009. Ensimmäinen laukaus osui lattiaan ja toinen naista päähän tappaen hänet.
Syytetyn mukaan hän oli ensimmäisellä laukauksella vain peloitellut naista, jälkimmäinen laukaus oli taas ollut vahingossa lähtenyt ns. kaksoislaukaus. Hovioikeuden mukaan selitys ei ollut uskottava, sillä mies on taitava aseen käsittelijä. Hän oli edustanut Suomea Meksikon olympialaisissa 1968. Hovioikeus ei pitänyt tekoa kuitenkaan harkittuna vaan pikaistuksissa tehtynä.
Poliisit voivat olla taitavia "täydellisen rikoksen" tavoittelijoita.
Jarkko Sipilä kirjoittaa tänään blogissaan (MTV3:n Uutiset), että yhteiskunta ei tiedä, mitä poliisi todella tekee.
Sipilän mukaan Suomen poliisi ei kykene tunnistamaan salassapitokulttuurinsa ongelmaa, josta pinnalle pulpahtanut Putinin tapaus on vain jäävuoren kärki. Poliisi vetoaa siihen, että sen salaista toimintaa valvotaan. Mutta tämä valvonta on myös täysin salaista, mikä tarkoittaa, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä valvonnan todellisesta tasosta, kirjoittaa Sipilä.
Perustelujensa kohdassa 38-39 KKO pn pohtinut sitä, oliko syyttäjän voinut kuulla väittämänsä pulputusäänet paikkaan, jossa oli kertomansa mukaan kyyhöttänyt ja "tarkkaillut tilannetta".
Oikeuslääkärin mukaan tällainen ääni voi sinänsä kuulua, kun vettä menee keuhkoihin, mutta se ei voi olla voimakas eikä pitkäkestoinen. Myös KRP:n tutkimukset viittasivat siihen suuntaan, että syyttäjä on puhunut asiasta muunneltua totuutta eli hänen on täytynyt olla lähempänä rantaa kuin kertomassaan paikassa metsikön takana polun päässä.
Mutta mitä teki KKO? Oikeusneuvokset sivuuttavat syyttäjän ko. seikasta esittämän päänäytön ja viittaavat syytetyn "omiin äänitutkimuksiin". KKO ei ole kertonut perusteluissaan sanaakaan siitä, mitä nuo syytetyn äänitutkimukset sisälsivät ja miksi KKO on pitänyt niitä luotettavimpana kuin viranomaisten arvioita ja selvityksiä. KKO viittaa siihen, että tapahtumailta oli ollut "tyyni ja hiljainen", mutta ei kerro, millaisissa olosuhteissa KRP:n tutkimus olisi tehty.
KKO:n perustelut vaikuttavat eräissä muissakin kohdin hieman tarkoitushakuisilta syytetyn eduksi ja siltä, että syytteen tueksi esitettyjen todisteiden arvoa on pyritty tarkoituksella nonsoleeraamaan, jotta ilmeisesti etukäteen ja mahdollisesti jo silloin, kun KKO määräsi syytetyn päästettäväksi vapaaksi tutkintavankeudesta, tehty "alustava" päätös syytteen hylkäämisestä saataisiin näyttämään perustelulta.
"Ihmetyttää hieman, miksi otsikossa oli tarpeen mainita, että hylätty syyte oli kohdistunut nimenomaan poliisiin. Jos syytetty olisi ollut vaikkapa kirvesmies, niin olisikohan hänen ammattina myös silloin mainittu tiedotteen otsikossa?"
Ehkä otsikon maininta poliisista on tarpeen siksi että kyse on näytön arvioinnista nimenomaan siinä eritystapauksessa että epäilty on ammatiltaan poliisi, ja antaa alemmille oikeusasteille ohjeistusta nimenomaan poliisin tekemien rikosten arvioinnissa, oli tekijä sitten virkatoimessaan tai vapaa-ajalla.
Jos epäilty on kirvesmies, voidaan noudattaa jotain toisenlaisia arviointiperusteita.
Tuo oli tarkoitettu varmaan vitsiksi? Poliisista on puhuttu otsikossa ilmeisesti siksi, että lehdistössä tapaus on tullut tunnetuksi siitä, että syytteessä on poliisimies.
Epäillyn ammatti lienee mainittu juurikin tapauksen saaneen huomion vuoksi. Kysymys on kuitenkin asiaa koskevasta tiedotteesta, ei itse ennakkoratkaisusta.
Tiedotteidenkin tulee tietysti olla kieliasultaan neutraaleja, mutta niiden tarkoitus olisi saattaa paljon julkisuutta saaneen oikeusprosessin ratkaisu laajemman yleisön tietoisuuteen.
Korkin tulee asemansa vuoksi olla erityisen varovainen ulostulojensa suhteen, jottei kuva tasapuolisesta käsittelystä vaarannu. Aina kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka tulkitsevat kaikkea omien ennakkoasenteidensa pohjalta. Kaikkialla voi nähdä salaliittoja, jos niitä haluaa nähdä.
Jos korkein oikeus aiemmissa tiedotteissaan viittaa esimerkiksi "lehtikustantajan leskeen", niin en epäile hetkeäkään, että julkisuudessa epäillyn ammattinimikkeeseen liitetyssä tapauksessa ei käytettäisi vaikkapa ammattinimikettä kirvesmies.
Puoltaisin blogistin kantaa, että korkeimman oikeuden olisi ainakin pitänyt pohtia blogistin mainitsemaa vaihtoehtoista tapahtumainkulkua oli lopputulos sitten mikä tahansa. Syyttäjä meni hovioikeudessa istumastani jutusta korkeimpaan, jotta saisimme ennakkoratkaisun jutussa esiintyneestä kymyksestä. Korkein ei kuitenkaan edes sivunnut ko.kysymystä rakaisussaan!? USA:ssa on herättänyt paljon keskustelua ns.Mike Petersonin tapaus, jossa Petersonia syytettiin vaimosa murhasta, joka olisi tehty työntämällä portaat alas. Hän on nyt saamassa uuden oikeudenkäynnin istuttuaan vankilassa jo kahdeksan vuotta. Syyttäjät ovat hakeneet tästä uutta oikeudenkäyntiä koskevasta ratkaisusta muutosta. Jenkeissä on kummallisia "ns."plead quilty"-käytäntöjä eli Peterson voisi "myöntää" syyllisyytensä, mutta vedota siihen, että uusi oikeudenkäynti olisi kova ja pitkäaikaine kärsimys jo 68-vuotiaalle, joka jo istunut 8 vuotta, jolloin syyttäjät voisivat luopua uudesta oikeudenkäynnistä.Tätä hän ei halua tehdä, koska se leimaisi hänet syylliseksi. Peterson vapautettiin odottamaan uutta oikeudenkäyntiä takuita vastaan ja viettää nyt aikaansa panta jalassa kotonaan lastensa kanssa. Nyt on muuten käynyt ilmi, että Petersonin edellinenkin vaimo oli kuollut kaaduttuaan portaissa ja tämän vaimon ruumis on nostettu ylös tutkimuksia varten! Tässä jutussa on samoja kysymyksiä kuin nyt puheena olevassa suomalaisessa jutussa. Googlatkaa!
KKO:n ratkaisuselosteen mukaan syyttäjä oli vaatinut A:lle vaihtoehtoisesti rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta sillä perusteella, että A oli tehnyt ruumiillista väkivaltaa B:lle "painamalla hänet veden alle" kerrotuin seurauksin.
Syytten teonkuvaus sitoo tuomioistuinta. Oikeus ei ole sitten voinut tutkia sitä mahdollisuutta, olisiko A tehnyt B:lle vedessä väkivaltaa jollakin muulla tavalla. Syyttäjä olisi voinut perustaa pahoinpitelyä koskevan teokuvauksen vaihtoehtoisesti sihen, että A oli, ärsyyntyneenä B:n huutelusta ja mekastamisesta ja saadakseen B:n pois vedestä, tarttunut kiinni B:hen ja tönäissyt tämän pitkälleen veteen, jolloin B oli saanut vettä kehkoihinsa kerrotuin seurauksin.
Olisiko näyttö riittänyt A:n tuomitsemiseen pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta?
Edellä mainitsemani mahdollinen vaihtoehto tapahtumalle eli vastaajan tönäisy tai B:n veteen kaataminen on varteenotettavan tuntuinen selitys. Sen perusteella jää "järkevä epäily" vastaajan syyllistymisestä tappoon tai törkeään pahoinpitelyyn. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan sulje kokonaan pois vastaajan osuutta seurauksen aiheuttamiseen. Mutta kuten sanottu, tuomioistuin ei ole voinut ottaa mainittua vaihtoehtoa viran puolesta huomioon, koska syyttäjä ei ole teonkuvauksessan siihen vedonnut.
Kyllähän tuo ikäerokin viittaa siihen että jollain lailla alisteinen, jopa riippuvainen asema poliisimiehellä on itseään huomattavasti vanhempaan naiseen ollut.
Nainen on ehkä jo pidempään ollut henkisesti niskan päällä ja estoton nakuilu sekä huutelu sammutti lampun poliisimiehen päässä. Mies koki todennäköisesti valtavaa häpeää ja myös pelkoa maineen menetyksestä naapurureidensa edessä.
Tunnetilat voivat olla todella yllättävän voimakkaita ja suomalaisia kun ollaan, niistä ei voida puhua.
Mutta mistäs sitä voi totuutta tietää. Liian matala rantavesi kuitenkin, ei siihen kukaan huku.
Ehkä tässä se järkevä epäily sitten jää.
Jos polliisi oli syypää niin kyllä hän rangaistuksensa saa kun omatunto pitää häntä vankinaan loppuelämänsä. Ei voi kertoa kenellekään. Miten lie papille, uskaltaako sitäkään nykypäivänä kun rippisalaisuuskin on jo murrettu feministien vaatimusten tähden.
Vai oliko se niin että vaitiolovelvollinenkin on todistusvelvollinen tarpeeksi vakavassa rikoksessa.
KKO lausuuu perustelujensa kappaleessa 59, että edellä todetun selvityksen perusteella ei voida sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että päihtynyt B on "ilman syytteessä tarkoitettua A:n myötävaikutusta" hengittänyt vettä tai että hän on saanut sairauskohtauksen.
Ilman syytteessä "tarkoitettua" A:n myötävaikutusta. Olisi ehkä pitänyt sanoa, että ilman syytteessä "kuvattua" (tai väitettyä) A:n myötävaikutusta. Kun puhutaan tarkoituksesta, niin ajattuksena on, että KKO on ryhtynyt tulkitsemaan syytettä vastaajan vahingoksi.
Avoimeksi jää edelleen, olisiko A mahdollisesti myötävaikuttanut jollakin muulla tavalla väkivaltaa käyttäen - kuin "painamalla B:n veden alle" - B:n joutumiseen veden varaan ja siihen, että B oli hengittänyt vettä.
Eikö se, että on varteenotettava mahdollisuus, että vainaja on kuollut hengitettyään omia aikojaan vettä, estä myös kuolemantuottamuksesta tuomitsemisen?
Tällä vapautetulla poliisimiehellä ei taida olla kaikki lepakot tapulissa. Vain kuukausi tragedian jälkeen hän etsi itselleen uutta deittiseuraa ”elämänkokemusta” omaavasta naishenkilöstä. Miksi ei tehty mielentilatutkimusta?
Hm, toisaalta voisi sanoa, että eikö se ole mieluummin "terveen" merkki, jos 48-vuotias kaveri etsii itselleen naisseuraa! Eteenpäin, sanoi mummo (70 v.) lumessa - ei siis vedessä!
"Eikö se, että on varteenotettava mahdollisuus, että vainaja on kuollut hengitettyään omia aikojaan vettä, estä myös kuolemantuottamuksesta tuomitsemisen?"
Hm, onhan se toki yksi vaihtoehto. Mutta kumpaa voitaisiin pitää todennäköisempänä tai sanotaanko varteenotettavampana selityksenä, 1) veden "omia aikojaan" tapahtuvaa nielemistä siinä määrin ja niin että hukkuu, vai 2) sitä, että kaatuu riitelyn seurauksena ja kenties voimakkaamman osapuolen ahdistelemana veteen ja joutuu nielemään vettä?
Miksi muuten niellä "omia aikojaan" järvivettä, jos kerran mökillä odottaa uinnin jälkeen kylmä Kossu? Kas, siinäpä kysymys!
Ratkaisun merkitys tullee olemaan siinä, että se nostaa näyttökynnystä teroittamalla tuomarien mieleen, että rikosjutun vastaaja on oikeutettu saamaan hyväkseen "harmaan alueen" ts epäselvän alueen. Perinteisesti näyttökynnys on Suomessa - varsinkin taparikollisten osalta - ollut turhan matala. Vanhoillisena tunnetun Itä-Suomen hovioikeuden enemmistön ratkaisusta jotenkin huokui "tuomitsemisen hinku" ts pelko, että harkitun henkirikoksen tehnyt poliisi olisi päässyt kuin koira veräjästä (vrt naisen kertomat uhkailut).
"Ilmeisesti säännöksen merkityssisältö on ollut tarkoitus jättää jatkossakin oikeuskäytännön varaan.
Mutta kun oikeuskäytännöstäkään mainittuun kysymykseen ei juuri perusteltua vastausta saa!"
Ongelma tulee aina jäämään oikeuskäytännön varaan, kun Klami-vainaan jälkeen kukaan ei ole - perustellusti - yrittänyt pukea näyttökynnystä prosenttimuotoon.
Näyttökynnyksen sanalliset määrittelyt puolestaan tuovat mieleen pikkupoikien pihajalkapallopelit, jossa maalitolppien sijainti oli sovittu. Siinä sitten kiisteltiin oliko pallo mennyt näkymättömien viivojen rajoittamaan maaliin.
Näyttökynnyksen sanalliset määriteltämät (täysi näyttö, varsin todennäköinen, varteenopettava epäilys tms) lähinnä osoittavat seuraako tuomari oikeuskirjallisuutta. Elävässä elämässä tuomari antaa näille sanoille sisällön ja tulkinnan sekä sitten pukee sen muodinmuokaiseen ilmiasuun.
Tieteellisesti perusteltu tilastollis-matemaattinen näyttöarvo voidaan antaa lähinnä vain sormenjäljille, DNA-näytteille ja muille vastaavanlaisille todisteille. Muissa tapauksissa todisteiden numeeriset todistusarvot määräytyvät käytännössä yleisestä elämänkokemuksesta peräisin olevien kokemussääntöjen mujkaan, eivätkä ne merkitse todellisuudessa muuta kuin tuomarin intuitionvaraisen arvion naamioimista pseudoeksaktiseen kaapuun Numeeristen arvojen määrittely esimerkiksi henkilötodistelulle ei ole mahdollista. Näytön arvionti on aina lopulta intuitionvaraista toimintaa.
Tämä ei toki merkitse sitä, etteikö tuomarin kannattaisi harkita näyttöä mahdollisimman analyyttisesti ja tuoda näytön arviointia koskeva oikeudellinen päättelynsä johtopäätöksineen esiin seikkaperäisesti ja avoimesti tuomion perusteluissa. Siihen tuomarilla on lain mukaan myös velvollisuus.
Mielestäni blogin otsikko on harhaanjohtava, koska Kolkonjärvellä ei KKO:n ratkaisun mukaan tapettu ketään blogissa mainittuna ajankohtana.
Blogissa tai sen otsikossa ei toki väitetäkään, että joku olisi tapettu!
Oikeudenkäynti koski kuitenkin selvästi tappojuttua, eli jutussa oli kysymys siitä, oliko vastaaja syyllistynyt tappoon. KKO:n ratkaisuselosteen (prejudikaatin) otsikossakin mainitaan oikein lihavoituna sana "tappo". KKO:n kysymyksenasettelussa todetaan kysymykseksi se, onko A syyllistynyt tappoon tai vaihehtoisesti törkeään pahoinpitelyyn ym.
Ei kai olisi mieltä otsikoida blogikirjoitusta näin: Näytön arviointi Kolkonjärven kuolemantapauksessa.
Ruma sana on sanottava niin kuin se on, eikös se niin ole?
Toki KKO:n tuomiosta ja blogijutusta ilmenee selvästi, että syytteeet on hylätty näytön riittämättömyyden vuoksi, eli vastaaja on syytön.
melkoista hepreaa nämä sinun jutut! aivan turhaa saivartelua! niinkuin missioissati kho:a vastaan aina väität sen päätöksistä?
mikä missio sinulla on kho:a vastaan?
entä kko:ta?
Ymmärrän anonyymin vaikeudet. Kun jäbä ei osaa kirjoittaa suomea, niin silloin kyllä kaikki on tyypille pelkkää hepreaa.
Tämä nyt ei liity Kolkonjärven tapaukseen muuten kuin näytönarvioinnin osalta.
Ylimmät laillisuusvalvojat ovat todenneet ratkaisuissaan, että rikosoikeudellisen näytön arviointi ei kuulu edes rikostutkintaa johtavalle poliisille (tutkinnanjohtaja), vaan se kuuluu ensivaiheessa syyttäjälle.
Mihin tuo näkemys perustuu?
Missähän yhteydessä tuolla tavalla olisi todettu?
Sattuiko palsturi huomaamaan 19.4. hesarissa PL -valiokunnan asiantuntijoihin kohdistunutta kritiikkiä kritisoivan pääkirjoituksen. Onkohan palsturilla käynyt mielessä kirjoittaa aiheesta mielipidekirjoitusta?
No eipä ole käynyt, mutta ks.blogia 712.
Jättäisinpä itsekin "tappojuttu"-sanan käyttämättä.
Tapauksessa ei ole ollut tappoa ainakaan epäillyn osalta. Ollakseen "tappojuttu" tapauksessa pitäisi yhä etsiä tappajaa ja tapon pitäisi olla todistettu. Olisi siis haussa tappaja, joka ei ollut p.o. poliisimies.
"Tappo / todistelu" KKO:ssa ei tarkoita "Tappo Rantasalmella". Se merkitsee "tappo-rikosnimikkeen todistelu".
Ottaisin nyt lusikan kauniiseen käteen ja nauttisin sillä karvaan kalkin. Tappoa ei ole; ei semanttisesti siis voi olla tappojuttuakaan.
Kyllä olis kirvehellä töitä!
Olen monta vuotta maistellut käännöksiä termille reasonable doubt. Eikö siihen sopisi aika hyvin termi 'perusteltu epäily'?
Ei tuossa 'varteenotettava epäily' -termissäkään mitään vikaa ole, on kumminkin kielellisesti aika vanhahtava. En tunne tuon termin syntyjuuria, eli mistä tai minkä varresta puhutaan.
'Reasonable' sen sijaan kääntyy varsin loogisesti englannista termiksi perusteltu / järkevä / järjellinen / looginen. Sellaisia päätöksiähän oikeusvaltiossa on syytä oikeudelta odottaa.
Anu Suomela
Sana "perusteltu" viittaisi siihen, että syyttömyydestä edellytettäisiin tietynasteista todennäköisyysnäyttöä, mutta sellaista ko. epäilykseltä ei voida vaatia. Todistustaakka on syyttäjällä, eikä näyttökysymys ratkea sen mukaan, kumpi vaihtoehto on näytön valossa todennäköisempi, vastaajan syyllisyys vai syyttömyys.
Tää on just tätä. Aivan yks kittanan sama tuon tappo-sanan kanssa otsikossa. Besserwisserit siellä vääntää, että nyt on tullu käytettyä väärää sanaa, kato Jyrki peiliin, myönnä virhees ja häpeä! Tuommoset hiuksenhalkojat ei näe metsää puilta. Lue juttu ja argumentoi siitä.. älä saivartele. Lyyli onneton meni ja humpsahti hukkumaan puolimetriseeen veteen.. ja äkkiäkös siihen hukkuu humalpäissään. Suu suurena ammollaan ukolle huudeltuaan hörppäsi liikaa vettä! Mutta kun kaikki ei olekaan ihan sitä miltä äkikseltään näyttää.
Tappo-sanan käyttö otsikossa on mielestäni täysin perusteltua, sillä Itä-Suomen hovioikeus tuomitsi poliisimiehen juuri taposta yhdeksäksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen. Tätähän KKO:ssa arvioitiin!
Huomaa hyvin, että todistusharkinta ja näytön jäsentäminen on lukijoille vieras asia, kun kommenteissa puhutaan tai kiistellään vain sanan "tappo" tai "varteenotettava" käytöstä!
"Suu suurena ammollaan ukolle huudeltuaan hörppäsi liikaa vettä".
Hörppäsipä hyviinni, jos ukko vielä hiukka "avitti" hörpäämisessä!
"Perusteltu" voisi hyvinkin olla "varteenotettavaa" parempi ilmaus käytettäväksi tuomitsemiskynnyksen yhteydessä.
Ainakaan minä en tulkitse ilmausta niin, että syytetyltä tuon ilmauksen nojalla edellytettäisiin minkäänlaista näyttöä syyttömyydestään - vaan pikemminkin se ilmaisee sitä, että tuomitsemiskynnys ei ylity, jos syytetyn syyllisyyttä on - toisin sanoen - "perusteltua epäillä".
Tällainen syytteen hylkäämiseen johtava "perusteltu" epäily voisi, kuten nykyäänkin, syntyä esimerkiksi silloin, kun vastaajan (mahdollisesti) edukseen tuomaa hypoteesia ei voida syyttäjän kenties näennäisen vahvastakin päänäytöstä huolimatta sulkea riittävällä varmuudella pois, jolloin vastaajan hypoteesia voidaan pitää vähintään mahdollisena.
"Varteenotettava" on hieman vanhahtava ilmaus, ja erityisesti maallikoita ajatellen sitä voidaan pitää myös hieman kryptisenä. "Perusteltu" puolestaan ilmaisisi saman asian vähän ymmärrettävämmin?
"Perusteltu" epäily olisi siinäkin mielessä hyvä, että tuosta määreestä voitaisiin päätellä sekin, että aivan minkälainen epäily hyvänsä (näyttöön perustumaton spekulaatio ym.) ei johtaisi syytteen hylkäämiseen.
Niin, KKO:lla olisi ollut tässä(kin) tapauksessa varteenotettava tilaisuus pohtia ja perustella auditoriolle, mitä oikeastaan "varteenotettavalla epäilyllä syyllisyydestä" näyttökynnyksen yhteydessä tarkoitetaan. Tätähän KKO:ta on blogikirjoituksessa patisteltu tekemään.
Näin vaarina voin helpottuneena todeta, että onneksi sanan "varteenotettava" sijasta ei sentään ole otettu käyttöön sannonnasta "ottaa vaarin" johdettua adjektiivia; "vaarinotettava epäily".
Varteenoton tavallisin synonyymi lienee "ottaa huomioon"; siis "syyllisyydestä ei jää huomioon otettavaa epäilyä". No, tuo on kyllä vielä huonompi sanonta kuin ottaa varteen.
Olisin edelleen sitä mieltä, että Asser Salon kannattama termi "syyllisyyttä on perusteltua (aihetta) epäillä" edellyttää epäilyn tueksi jonkin verran vahvempaa selvitystä kuin termi "varteenotettava epäily".
No, sanmuodot eivät toki ratkaise, vaan tärkeintä olisi, että tuomoistuin haluaa ja kykenee perusteluissaan kertomaan, mitä mainitunlaisella epäilyllä tarkoitetaan ja millä perusteella tuomiossa on päädytty siihen, että vaihtoehtoista selitystä teolle tai seuraukselle ei voida sulkea pois.
Millainen mahtaisi Asserin Salon mielestä olla hänen mainitsemansa "riittävä varmuus" vaihtoiselle tapahtumainkululle? Eikö voitaisi sanoa, että vaihtoehtoisen tapahtumainkulun mahdollisuus, joka saa jonknlaista tukea todistusaineistosta, riittää varteenotettavaksi epäilyksi?
Periatteessa vaihtoehtoisen tapahtumainkulun mahdollisuus tai varteenotettavuus saattaa riitää syytteen hylkäämiseen, vaikka vastaajan puolustus ei ole vedonnut sanottuun vaihtoehtoon, jos vain vaihtoehtoinen selitys tai siis sen mahdollisuus käy ilmi aineistosta.
Syytteen hylkäämiseen oikeuttava vaihtoehtoinen hypoteesi, joka samalla riittää synnyttämään "varteenotettavan" (tai vaihtoehtoisesti "perustellun" epäilyn syyllisyydestä, voidaan eräiden lähteiden perusteella muotoilla vaikkapa näin:
1) Hypoteesi on oltava muotoiltavissa todistusteemaksi (ts. kysymys on perustetasolle sijoittuvasta asiasta, ei esim. esittämättömillä todisteilla spekuloinnista);
2) Hypoteesin täytyy olla konkretisoitunut jutun oikeudenkäyntiaineistossa (ts. sen on oltava näytön perusteella mahdollinen, mikä ei ole tilanne, jos hypoteesi tai osa siitä on suljettavissa pois päänäytön perusteella);
3) Hypoteesin on oltavassa oikeassa suhteessa jutun laatuun ja laajuuteen (ts. mitä vakavammasta rikossyytteestä on kysymys, sitä kattavampi täytyy todistusaineiston olla ja sitä suuremmalla varmuudella täytyy vaihtoehtoinen hypoteesi olla poissuljettavissa);
4) Hypoteesin on oltava rationaalinen (ts. perustuttava loogiseen päättelyyn ja yleisesti hyväksyttäviin kokemussääntöihin).
Eli "riittävä varmuus" määrittyy tapauskohtaisesti, mutta johtoa tulkintaan voidaan hakea noista kriteereistä. Ja näiden kriteerien varaan voitaneen rakentaa myös näytön arvioinnin normatiivista osaa (tuomitsemiskynnys oikeuskysymyksenä) koskevia perusteluita.
Emme varmaankaan ole eri mieltä itse asiasta eli siitä, millainen epäily syytteen hylkäämiseen riittää, vaan siitä, olisiko tuomitsemiskynnystä ajatellen parempi määre "varteenotettava" vai "perusteltu". Epäilyhän on nimenomaan "perusteltu" silloin, kun edellä mainitut vaatimukset täyttyvät - ja jos halutaan ryhtyä saivartelemaan semanttisesti - ja miksipä ei haluttaisi -, voidaan kai väittää, että "varteenotettava" on itse asiassa syytteen hylkäämisen kannalta "perusteltua" ankarampi kynnys...?
"Perusteltu epäily" olisi liian vahva ilmaisu siksi, että se johtaa ajattelemaan, että vaihtoehtoisen tapahtumainkulun tai selityksen ja samalla vastaajan syyttömyyden tulisi olla syyllisyyttä todennäköisempi vaihtoehto, eikä tästä toki voi olla kyysmys.
Kun puhutaan "perustellusta ratkaisusta", tarkoitetaan yleensä sitä, että ratkaisu on asiallisesti oikea ja tosioloja vastaava.
Silloin kun syyte hylätään siksi, että syyllisyydestä jää varteenotetava epäily, on kysymyksessä muodollinen ratkaisuperuste eli se, että syyttäjä, jolla on todistustaakka, ei ole voinut esittää näyttökynnyksen ylittävää näyttöä. Ei tiedetä, onko ratkaisu oikea siinä mielessä, että se vastaisi välttämättä sitä, mitä asiasssa on todellisuudessa tapahtunut.
En edelleenkään ole sitä mieltä, että vaatimus epäilyksen "perustelluisuudesta" edellyttäisi syytetyn hyväksi vaikuttavalta hypoteesilta näyttöenemmyyttä syyttäjän hypoteesiin verrattuna.
Tuomitsemiskynnyksessä kysymys on sanaparista, jonka jälkimmäinen osa on "epäily". Ts. jotakin asiaa, tässä tapauksessa syyllisyyttä, voidaan epäillä. Ja "perusteltu" siis viittaisi siihen, että aivan minkälaiset epäilyt hyvänsä eivät riitä syytteen hylkäämiseen - jos ja vain jos (!!!) syytteen tueksi on esitetty kyllin vakuuttava päänäyttö.
Todistustaakka on toden totta muodollinen ratkaisuperuste, mutta tämä itsestäänselvä lähtökohta ei millään tavalla liity tähän asiaan, jossa kysymys on lähinnä siitä, miten kielellisesti muotoillaan kysymys siitä, millainen epävarmuus rikosasiassa johtaa syytteen hylkäämiseen.
Edelleen kiinnitän huomiota vaatimukseen syyttäjän päänäytöstä - ja näin ollen siihen, että aina toki edellytetään vahvaa päänäyttöä. Mutta kun päänäyttö on vahvaa, voidaan myös syytetyn eduksi vaikuttavalta hypoteesilta, jotta se johtaisi syytteen hylkäämiseen, edellyttää sitä, että se on "perusteltu".
"Perusteltua" epäilyä ei riitä muodostamaan mikään "vaimoani puukolla lyötyään tuo asuntoomme kuin ihmeen kaupalla lukittujen ovien läpi päässyt tuntematon mies katosi mystisesti ja jälkiä jättämättä sen jälkeen, kun oli pakottanut minut ottamaan käteeni surmavälineen, josta sormenjälkeni sitten löytyivätkin, kun olin hädissäni piilottanut ruumiinkin" -tyyppinen tarina. Ei ainakaan, jos asiaa on selvitetty tuoreeltaan riittävässä laajuudessa ja päänäyttö yksiselitteisesti viittaa vastaajan syyllisyyteen, eikä mikään asia todistusaineiston kokonaisuudessa anna mitään aihetta olettaa, että teon olisi tehnyt Suomen suurin rikollinen, "tuntematon mies".
"Perusteltu" ei määreenä ota millään tavalla kantaa siihen, onko ratkaisu myös "tosioloja vastaava", vaan liittyy epäilyksen "perusteltavuuteen". Ja siihen, millä tavalla epäilyn tulee olla perusteltu, liittyvät ne mainitsemani kriteerit. Voin kyllä jatkaa elämääni siinäkin tapauksessa, että jatkossakin puhutaan "varteenotettavasta" epäilystä. Mihinkäs "varteen" sitä epäilyä muuten otetaan?
Asser Salo on ilman epäilyjä Dieseninsä lukenut!
Varmasti noin voidaan teoriassa asia johdonmukaisesti ajatellen esittää, mutta voisin väittää, että AS:n edellä kohdissa 1-4 kertoma oikeudellinen päättely ei ole aina kristallinkirkkaana jokaisen käräjätuomarin mielessä, kun he ryhtyvät kinkkistä näyttökysymystä ratkomaan. Luultavasti moni käräjätuomari ei muista asiasta muuta kuin iskulauseen omaisen sanonnan "beyond reasonable doubt".
Mutta jos KKO olisi kertonut perusteluissaan, että hypoteesin tulee täyttää kohtien 1-4 vaatimukset, niin oltaisiin jo paremmin jyvällä siitä, missä mennnään ja miten näyttökynnystä koskevaa kysymystä tulisi jäsentää.
AS:n määrittelemä "perusteltu epäily" on perusteltu hänen mainitsemassaan todistusteoreettisessa "katsannossa" tai kontekstissa, mutta eri asia on, mitä sanonnalla "perusteltu epäily" arkipäivän lainkäytössä voidaan ymmärtää ja ymmärretään.
Käräjä-ja hovioikeustuomarit luultavasti odottavat KKO:n selittävän ennakkopäätöksissään, mikä on yleisesti ottaen mainitun käsitteen ja näyttökynnystä tarkoittavan säännöksen merkityssisältö. Tällaista selitystä emme ole toistaiseksi saaneet, vaikka termi "varteenotettava epäily" vilahtelee tuon tuostakin KKO:n samoin kuin alempien oikeuksien perusteluissa.
Suosittelisin kyllä edelleen sanonnan "varteenotettava epäily" käyttämistä. Vaikea toki tietää, miten sadat tuomarit käytännössä nämä käsitteet mieltävät, mutta luultavasti ilmaisu "perusteltu epäily" voisi johtaa monen tuomarin ajattelemaan, että epäilyltä edellytettäisin todennäköistä selvitystä syyttömyydestä.
Ilmaisu "perusteltu epäily" on tässä yhteydessä tosiaan liian väljä ja epämääräinen. Se saattaa johtaa käsitykset subjektiiviseen perusteltavuuteen.
Voidaan huomauttaa, ettei käsitteen "beyond reasonable doubt" angloamerikkalaisissa emämaissa tai pohjoismaissa ole haluttu ottaa käyttöön ilmaisua, jossa puhuttaisiin "perustellusta epäilystä". Ruotsissa käytetään ilmaisua "utom rimligt tvivel" , ei esim. "utom grundat tvivel". Sana grundad merkitsee paitsi perusteltua, myös aiheellista ja varmaa. Adjektiivi rimlig puolestaan merkitsee mm. ajateltavaa, eli "utom rimligt tvivel" tarkoittanee ko. yhteydessä jotakuinkin "syyllisyydestä ei jää ajateltavissa olevaa epäilyä".
Kiitos blogistille ja Asser Salolle mielenkiintoisista pohdinnoista. Viimeisen Anonyymin kommenttia en ihan ymmärtänyt, mutta en ole juristi.
Selväksi ei käy, miten 'perusteltu epäily' eroaa 'varteenotettavasta epäilystä, ja missä kohdin tuo määrittely olisi väljä tai epämääräinen. Tai viittaisi subjektiiviseen perusteluun.
Näin maallikon kannalta katsellen tärkeää on, että oikeuden päätökset on perusteltu pro et contra. Eli selviää mitä oikeus on päätöstä tehdessään ajatellut, ja mille ratkaisunsa perustanut. Siitä sitten saadaan kansalaisina olla mitä mieltä tahaan.
Minusta huolestuttava piirre on se, että päätökset julistetaan salassa pidettäviksi, jolloin emme voi mitenkään kansalaisina valvoa sitä, mistä oli kyse, eli 'in open court' -periaate.
Sama ongelma on myös poliisin toiminnassa, joka enenevässä määrin vaatii oikeuksia saada salata toimensa. Tähän blogisti on kunnioitettavasti kiinnittänyt huomiota. Asiaa täytyy pitää kaiken aikaa esillä, ettei luisuta fasistisiin käytäntöihin.
Anu Suomela
Niin, "perusteltu" epäily voi tosiaan johtaa ajatukset "subjektiiviseen perusteltavuuteen". Tai sitten ei johda. Mutta kerro, hyvä anonyymi, miksi "varteenotettava" olisi sellainen ilmaus, joka olisi yhtään enemmän omiaan johtamaan ajatukset "objektiiviseen perusteltavuuteen".
"Varteenotettava" ei kriteerinä "johda ajatuksia" oikeastaan yhtään mihinkään, paitsi siihen "varteen ottamiseen". Mitä sillä sitten tässä yhteydessä halutaankaan tarkoittaa.
Sekin on muuten varmaa, että ruotsin kielen sanaa "rimlig", hyvä anonyymi, ei käännetä suomeksi "varteenotettavaksi".
En myöskään kannata "ajateltavissa olevaa" minkäänlaiseksi määreeksi, koska tuo ilmaus jos mikä on omiaan "johtamaan ajatukset" hyvin hypoteettisten vaihtoehtojen suuntaan. Edellistä (keksittyä) esimerkkiä vähän tuomioharkinnan suuntaan modifioidakseni:
- No perhana, voihan se tosiaan olla mahdollista... Jos sillä tuntemattomalla miehellä on tosiaan ollut hanskat kädessä ja jos se on pakottanut tuon vaimonsa puukottamisesta järkyttyneen vastaajan ottamaan sen puukon käteen... ja jos se vastaaja on tosiaan ollut niin järkyttynyt, että on lähtenyt hävittämään sitä raatoa, kun ei ole voinut ajatella järkevästi... Kyllä, kyllähän tämä ajateltavissa on, voihan se olla, että ovi onkin pantu siinä yhteydessä lukkoon vasta, ja se murhaaja on päässyt sieltä lukitsematta jääneestä ovesta sisään... Tässähän sinänsä on aihetodistelua, jonka mukaan ovet ovat kyllä olleet visusti lukossa tekohetkellä... Mutta eihän sitä tiedä, jos ne vaikka onkin suljettu vasta sen teon jälkeen... Kyllä, kyllä tämä on aivan ajateltavissa... Sitten on tietty se motiivipuoli, asianosaisten avioero ja vastaajan mustasukkaisuus - tämä on kyllä paha, mutta hei, eihän nämä mistään tässä tapauksessa todista, eikös se Jonkkakin varoitellut tulkitsemasta tosiseikkoja motiivin suuntaisesti?
- Joo, näinhän me laitetaan: "vastaajan väitetty mustasukkaisuus ja avioero eivät edellä selostetuissa olosuhteissa osoita, että vastaaja olisi syyllistynyt syytteessä tarkoitettuun rikokseen". Ja loppukiemurat sitten vaikka näin: "asiassa esitetyn todistusaineiston perusteella jää ajateltavissa oleva epäily siitä, että vastaaja ei ole syyllistynyt tekoon". Koska näinhän me ajatellaan, eiks ni?
No, onhan se joka tapauksessa somaa, että Anu ja Asser ovat löytäneet tässä "polttavassa kysymyksessä" toisensa!
Sanonnan reasonable doubt merkitystä on pohdittu, vaikka sitä ei ole tehty käsitteen varteenotettava epäily osalta Suomen KKO:ssa, sentään monien angloamerikkalaisten maiden ylimpien oikeusasteiden tuomioissa vuosikymmenien aikana moneen kertaan. Näissä maissa syllisyyskysymyksen ratkaisee jury, eivät ammattituomarit. Kanadan korkein oikeus on antanut asiasta tarkkoja ohjeita, joita tuomarin tulee teroittaa juryn jäsenille. Muissa maissa sen sijaan on voitu katsoa, ettei käsitteen merkitystä kannata juryn jäsenille kovin tarkasti edes yrittää selostaa, eivät he sitä kuitenkaan ymmärrä! Vaikuttaa siltä, että vm. totemus pitäisi paikkansa myös Suomessa, jolleivät edes valistuneet maallikot a la Anu Suomela ilmaisua oikein tahdo ymmärtää.
Asseri Salon kehiitelemä "oikeustapaus" yrittää olla lapsellisen vitsikäs, joten se ei ansaitse tässä vakavassa pohdinnassa muuta kuin hieman ihmettelyä osakseen.
Samaa on sanottava Asserin pohdiskeluista siitä, "mihin sitä otetaan kun otetaan varteen".
Ilmaisu ottaa varteen eli "ottaa vaari" tulee ruotsinkielisestä sanonnasta " ta vara", joka tarkoittaa huomata tai pitää huolta.
Rimligt ei tarkoita vaarinottoa tai vartenotettavaa, mutta se tarkoittaa kyllä ajateltavaa tai ajateltavissa olevaa. Tämä ei suinkaan merkitse, että tuomari voisi pohdiskella kaikenlaisia spekulaatioita, vaan toki vaarin ottaminenkin kohdistuu vain jutussa esitettyyn prosessiaineistoon ja sen perusteella mieleen tuleviin vaihtoehtoisiin selityksiin, joihin voidaan kiinnittää huomiota seikkoina, joista jää vartenotettava epäily syyllisyydestä.
Sanan "varteenotettava" merkityssisältö ei toki ole selvä, mutta toisalta se ei johda ajatuksia niin helposti subjektiiviseen näkemyksee tain perusteltavuuteen kuin ilmaisu "perusteltu epäily". Kun ilmaisu "varteenotettava epäily" kaipaa merkityssisältöä, tulisi KKO:n, joka on käyttänyt ilmaisua jatkuvasti, pyrkiä antamaan sille mahdollisimman tarkka käytännöllinen merkityssisältö ja ilmoittamaan yleensäkin, millaista oikeudellista päättelyä näyttökynnyksen perustelut edellyttävät.
Vaikka sana "varteenotettava" saattaa tuntua vanhahtavalta, sen merkitys ei ole niin monimerkityksellinen kuin sanan "perusteltu" tai vaikkapa snan "järkevä" tai "kohtuullinen". Myös tältä kannalta arvioituna se tuntuu sopivammalta kuin sanat "peristeltu" tai "järkevä". Perusteltuhan merkitsee arkikielessä myös "oikeaa" ja "varmaa" ja siksi se ei sovi näyttökynnyksen yhteyteen
Vaikka syytettä tukeva päänäyttö olisi Asser Salon toteamalla tavalla vahvaa, on syyte hylättävä, jos tuomari ei ole kuitenkaan jostakin syystä näyttöä arvoidessaan tullut vakuuttuneeksi vastaajan syyllisyydestä. Tuomaria ei siis voida pakottaa toimimaan vastoin epäilyään, vaikka epäilyn tueksi esitetty (vasta)näyttö olisi heikkoa tai siitä ei olisi mitään näyttöä.
Syyte on siis hylättävä, jos sinänsä vahvasta päänäytöstä huolimatta asiassa jää sellainen (varteenotettava) epäily, ettei tuomari voi olla vakuuttunut vastaajan syyllisyydestä.
Nyt kun ollaan edetty sanojen maistelun asteelle kysyn miksei sanota "järkevä epäilys". Se on paljon elämänmakuisempi kuin paperikielinen "varteenotettava epäilys".
Huom! Ei "epäilys", vaan "epäily"!
En tiedä, mutta luultavasti syy järkevä-sanan "hylkimiseen" on sama kuin "perustellun" epäilynkin kohdalla. Jeppe kuin jeppe (myös tuomarina) pitää itseään järkevänä, eli ko. sana voi johtaa subjektiivisen näkemyksen liialliseen korostumiseen.
Jyrki Virolainen sanoi ...
"Toki KKO:n tuomiosta ja blogijutusta ilmenee selvästi, että syytteeet on hylätty näytön riittämättömyyden vuoksi, eli vastaaja on syytön."
Onko vastaaja julistettu syyttömäksi sillä, että syyte on hylätty näyttämättömänä? Usassa valamiehet päättävät, että vastaaja on joko syyllinen tai syytön, mutta ei kai meillä sentään? Tuomioistuinhan ei voine julistaa vastaajaa syyttömäksi vain sen tähden, että näyttöä ei ole arvioitu riittäväksi syylliseksi tuomitsemiseen. - Se, että syytteen tultua hylätyksi vastaajaa on kohdeltava syyttömänä, on mielestäni kokonaan toinen juttu.
Syyttömyysolettama tarkoittaa sitä, että rikoksesta epäiltyä on pidettävä syyttömänä, ellei häntä ole tuomioistuimen lainvoimaisella tuomiolla todettu rikokseen syylliseksi. Kun näin on, ei ole tarpeen, että tuomioistuimen pitäisi vielä erikseen todeta tai julistaa vastaaja syyttömäksi, kun häntä vastaan ajettu syyte on hylätty.
Tarkalleen syyttömyysolettama tarkoittaa uudessa esitutkintalaissa: "Rikoksesta epäiltyä on kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä".
Syyttömyysolettamasta ei säädetä toki vain esitutkintalaissa, vaan siitä on määräys esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (art. 6.2):
Jokaista rikoksesta syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen.
Syytön ja syyttömäksi todettu ovat kuitenkin loppupeleissä kaksi eri asiaa. Ennenhän todistamaton ilmianto saattoi johtaa syytteeseen perättömästä ilmiannosta (tms.).
Nykyisinhän, jos esimerkiksi syyttömäksi todettu vetoaa väärään ilmiantoon, näyttötaakka on hänellä.
Luottakaamme siihen, että viimmeisellä tuomiolla kaikki kirjat avataan ja väärät tuomiot oikaistaan!
Lähetä kommentti