705. Tuomioistuinsovittelu I

1. Edellisen blogijutun (704) yhteydessä on kommentoitu jonkin verran tuomioistuinsovittelua, johon myös tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea otti mietinnössään (KM 2003:3) kantaa. Asiaa oli pohdittu jo sitä ennen myös oikeusministeriön asettaman työryhmän mietinnössä (OM 2003:2). Pian tämän jälkeen annettiin hallituksen esitys (HE 114/2004), jonka pohjalta ja lakivaliokunnan esityksestä antaman mietinnön (LaN 4/2005 vp) perusteella säädettiin vuonna 2005 laki tuomioistuinsovittelusta; laki tuli voimaan vuoden 2006 alusta (663/2005). Tämä laki on nyttemmin korvattu vuonna 2011 annetulla lailla riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistumissa (394/2011, RiitaSovL). Sovinnon edistämisestä riita-asian valmistelussa säädetään edelleen OK 5 luvun 26 §:ssä.

2. Olen ollut erillisen eli oikeudenkäynnin ulkopuolella tapahtuvan tuomioistuinsovittelun osalta alusta lähtien toppuuttelevalla ja skeptisellä kannalla. Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin OM:n työryhmän mieitnnön julkistamisen jälkeen kirjoitukseni "Uuteen sovittelulakiin ei ole tarvetta" (HS 14.7.2003).  Minusta sovittelussa olisi voitu tulla toimeen oikeudenkäynnissä eli riita-asian valmistelun yhteydessä tapahtuvalla sovinnon edistämisellä; sekin on asian sovittelua. Suurin osa yksityisoikeudellisista riidoista sovitaan sitä paitsi tuomioistuimen ulkopuolella eli yksityisessä sovittelussa. RiitaSovL:n mukaan yksityinen sovinto voidaan hakemuksesta vahvistaa oikeuden päätöksellä täytäntöönpantavaksi. Näin siis myös siinä tapauksessa, että asia ei ole aikaisemmin ollut tuomioistuimessa vireillä riita-asiana tai sovitteluasiana.

3. Annoin vuonna 2004 eduskunnan lakivaliokunnalle minulta pyydetyn kirjallisen lausunnon tuomioistuinsovittelua koskevasta hallituksen esityksestä (HE 114/2004). Pohdin lausunnossa lähinnä lakiesitykseen liittyviä periaatteellisia kysymyksiä. Lausunnosta ilmenee lähemmin kantani tuomioistuinsovitteluun yleensä ja sen suhteesta tuomarin toimesta tapahtuvaan sovitteluun oikeudenkäynnissä samoin kuin yksityiseen sovitteluun. Olen kaivanut lausuntoni esiin ja esittelen sen nyt seuraavassa tavallaan eräänlaisena "historiallisena katsauksena" asiassa (kohdat 4- 67). Tätä kirjoitusta ei ole tarpeen liiemmälti kommentoida, sillä olen aikeissa kirjoittaa tämän jälkeen vielä toisen blogijutun sovittelusta. - Näin kirjoitin vuonna 2004 lakivaliokunnalle:

4. Sovittelulakia koskeva lainsäädäntöhanke on edennyt varsin nopeassa aikataulussa siihen nähden, että kysymyksessä on varsin merkittävä ja seurauksiltaan laajakantoinen uudistus. Uutta sovittelumenettelyä koskeva idea syntyi oikeusministeriössä 2000 luvun alussa ja sitä on ikään kuin markkinoitu etukäteen jo ennen valmisteluhankkeeseen ryhtymistä mm. oikeusministerin toimesta. Oikeusministeriö asetti 3.6.2002 asian valmistelua varten virkamiestyöryhmän - ryhmän puheenjohtajana oli Turun käräjäoikeuden laamanni Teuri Brunila - jonka mietintö valmistui poikkeuksellisen nopean työn jälkeen ja ”sopivasti” juuri ennen vuoden 2003 eduskuntavaaleja; sovittelutyöryhmän mietintö (OM 2003:2) luovutettiin oikeusministerille 7.3.2003. Kiire näkyi työn jäljessä, sillä työryhmän mietintö on sisällöltään sangen pintapuolinen esitys, jossa monet tärkeät kysymykset on jätetty asiallisesti lähes kokonaan perustelematta.

5. Työryhmän mietintö oli normaalilla lausuntokierroksella. Lausunnonantajat on lueteltu sittemmin annetussa hallituksen esityksessä  (s. 25-26), mutta lausuntojen sisältöä on selostettu esityksessä vain suppeasti, jos lainkaan. Yksityiskohdista lausuntopalautetta on käsitelty vain sovittelumenettelyn julkisuuden osalta (s. 26). Julkisuutta paljon tärkeämmät kysymykset, joiden osalta mietintöä kritisoitiin lausunnoissa, on sivuutettu hallituksen esityksessä kokonaan. Tämä koskee muun muassa jäljempänä lähemmin esille nostamaani kysymystä siitä, onko sovittelumenttely mahdollista käynnistää jo ennen kuin asia on tullut riita-asiana tuomioistuimessa vireille. Otaksun, että tällaisen menettelyn eli erimielisyyttä lausunnonantajien keskuudessa herättäneiden asioiden ja kysymysten sivuuttamisen ja ”piilottamisen” tarkoituksena on ollut se, ettei lakiesitys herättäisi eduskunnassa suurempaa pohdintaa, vaan se läpäisisi eduskuntakäsittelyn vaivattomasti.

6. Hallituksen esitys (114/2004 vp),  joka on päivätty 11.6.2004, on hieman kattavampi asiakirja ja osin myös paremmin perusteltu kuin sovittelutyöryhmän mietintö, mutta edelleen monet kysymykset on puutteellisesti selvitetty ja perusteltu. Hallituksen esitys noudattelee lähes joka suhteessa työryhmän mietintöä. Lakiesitys poikkeaa sovittelutyöryhmän mietinnöstä ainoastaan kahdessa yksityiskohdassa, kuten lakiesityksen sivulla 26 todetaan. 
Esimerkiksi Norjan uutta tuomioistuinsovittelua koskevat valmistelutyöt ovat huomattavan paljon laajempia ja monipuolisempia kuin Suomessa. Norjalaisessa komiteanmietinnössä ”Rett på sak” (NOU 2001:32 Bind A), jonka kaksipalstaiset sivut ovat kokoa A 4, on käsitelty ja pohdittu vaihtoehtoista riidanratkaisua, oikeudenkäynnin ulkopuolista sovittelua ja muita teemaan liittyviä kysymyksiä laajasti noin 150 sivun verran (sivut 208-344). 

7. Lakiesityksessä on sivuutettu kokonaan tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean tuore mietintö (KM 2003:3), vaikka se jätettiin oikeusministerille jo ennen lakiesityksen valmistumista eli joulukuussa 2003. Kehittämiskomitea käsitteli mietinnössään varsin laajasti ja monipuolisesti vaihtoehtoista konfliktinratkaisua ja konfliktinratkaisun vaihtoehtoja. Komitea otti laajasti kantaa myös sovittelutyöryhmän mietintöön (OM 2003:2). Lakiesityksessä HE 114/2004 viitataan komitean mietintöön kuitenkin vain yhdessä vähämerkityksellisessä asiassa muutamalla rivillä (s. 19). 

8. Selvää lienee, että kiireessä suoritetut ja sen myötä niukat ja puutteelliset valmistelu- ja esityöt voi antaa eduskunnalle riittäviä mahdollisuuksia hahmottaa sitä, mistä uudistuksessa itse asiassa on kyse, mitkä ovat uudistuksen vaikutukset ja mihin yksityiskohtiin lakia säädettäessä tulisi puuttua. Suomessa on usein moitittu lainvalmistelun heikkoa tasoa. Tuomioistuinsovittelulakia koskevaa esitystä ei mielestäni voida pitää mitenkään korkeatasoisena. 

9. Onko erilliseen tuomioistuinsovitteluun edes tarvetta? - Suomessa on ollut vuodesta 1993 lähtien mahdollisuus riita-asioiden sovinnolliseen ratkaisemiseen oikeudenkäynnissä, tästä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 26 §:ssä Tuomarin johdolla tapahtuva sovintomenettely, josta on nyt saatu kokemuksia runsaan kymmenen vuoden ajalta, on toiminut käytännössä varsin hyvin, sillä noin 30 % kaikista vireille tulleista laajoista riita-asioista päättyy sovintoon. Käräjäoikeustuomarit ollaan yleensä hyvin aktiivisia sovinnon aikaansaamiseksi, ja tuomarit tekevät aika usein myös OK 5 luvun 26 §:n 2 momentissa tarkoitetun konkreettisen sovintoaloitteen tai -ehdotuksen asianosaisille.

10. Kuten jäljempänä tulee tarkemmin esille, myös OK 5 luvun 26 §:ssä tarkoitetussa sovinnon edistämisessä ja tuomarin sovintoehdotuksessa on usein kyse juuri senkaltaisesta sovittelusta, jota hallituksen lakiesityksessä 114/2004 tarkoitetaan tuomioistuinsovittelulla. Toisin kuin hallituksen lakiesityksessä annetaan ymmärtää, OK 5:26:n mukainen ”sovintomenettely” ja lakiesityksessä tarkoitettua ”sovittelumenettely” eivät poikkea mitenkään ratkaisevasti tai jyrkästi toisistaan. Kummankin menettelyn tarkoituksena on yksinkertaisesti se, että asianosaiset voisivat tehdä asiassa sovinnon. Käytännössä tuomareiden aktiivisuudessa sovinnon aikaansaamiseksi samoin kuin sitä koskevissa menettelytavoissa on tietenkin eroja, mutta nämä erot tulevat varmaankin säilymään myös uudessa tuomioistuinsovittelussa.

11. Uudenlaiseen tuomioistuinsovitteluun ei olisi mitään välttämätöntä tai ainakaan ”tulenpalavan” kiireellistä tarvetta myöskään sen vuoksi, että Suomessa toimii tuomioistuinten ulkopuolella varsin lukuisa ja monipuolinen sovittelu-, riidanratkaisu- ja neuvontapalveluverkosto, joka on koko ajan laajenemassa. Hallituksen esityksen sivuilla 8-12 tällaisia järjestöjä ja elimiä on lueteltu kymmenittäin. Niistä osa perustuu lakiin, osa taas on yksityisiä. 

12. Miksi tuomioistuinten pitäisi kilpailla ”riidanratkaisumarkkinoilla” mainittujen elinten tai järjestöjen kanssa, kuten lakiesityksessä on edellytetty? Omasta puolestani en näe tällaiseen kilpailuun mitään järkevää syytä. Onhan tuomioistuinmenettely, vaikka se  tähtäisikin ”vain” sovintoon tai sovitteluun,  asianosaisten kannalta kuitenkin aina humattavasti kalliimpaa ja enemmän aikaa vievää menettelyä kuin asian sovinnolliseen ratkaisuun tähtäävä käsittely tuomioistuimen ulkopuolella. Asioiden sovitteleminen soveltuu luontevammin nimenomaan sitä varten perustetuille erilaisille neuvonta-, sovittelu- ja riidanratkaisuelimille tai -järjestöille kuin tuomioistuimille, joiden tehtävänä on lainkäyttö eli oikeusriitojen lainmukainen riidanratkaisu.

13. Esitetty tuomioistuinsovittelua koskeva laki saattaa jopa viedä pohjaa edellä mainituilta julkisilta ja yksityisiltä sovitteluelimiltä ja niiden toiminnalta. Nyt ehdotettu järjestely on nurinkurinen, sillä valtiovallan ja lainsäätäjän pitäisi päin vastoin tukea ja edistää  tuomioistuinten ulkopuolisten sovittelu- ja riidanratkaisuelinten työtä, jottei tuomioistuimiin tuotaisi tavallaan ”turhia” eli ilman oikeusprosessia sovittavissa olevia asioita. Lainsäätäjän ei pitäisi heikentää tuomioistuinten ulkopuolella tapahtuvaa sovittelutoimintaa, kuten nyt uhkaa tapahtua, tai lähteä kilpailuttamaan tuomioistuimia lainkäytön ulkopuolella olevien sovitteluelinten kanssa. Lähtökohtana pitäisi olla selkeä työnjako, joka perustuu siihen, että oikeusriitoja yritetään ratkoa ensin erilaisissa sovittelumenettelyissä, jolloin tuomioistuimiin riidat tuotaisiin vasta sitten, kun sovittelu ei ole onnistunut. Näin on menetelty kaikissa muissa Euroopan maissa. Lähtökohtana ei siis tulisi pitää sitä lakiesityksessä mainittua ideaa, tuomioistuimeen vietäisiin asioita pelkästään sovittelutarkoituksessa.

14. Tässä yhteydessä on syytä mainita myös siitä ehdotettuun lakiin sisältyvästä epäjohdonmukaisuudesta, että jos ja kun uuden sovittelumenettelyn tarkoituksena ei ole ensisijaisesti lainmukaisen sovinnon löytäminen, vaan sovinto voi perustua myös kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin (lakiesityksen 7 §:n 2 momentti), niin miksi tällaiset asiat pitää tuoda soviteltavaksi juuri tuomioistuimiin, joiden tehtävänä on nimenomaan juuri lainmukaisen ratkaisun löytäminen? Mielestäni lakiesityksessä ajateltu fasilitatiivinen sovittelu voi tapahtua parhaiten nimenomaan tuomioistuimen ulkopuolisissa sovittelu- ja riidanratkaisuelimissä.

15. Tuomioistuinsovittelu toisi käräjäoikeuksille ja hovioikeuksille uudenlaisen tehtävän ja lisäisi siten paikoin muutoinkin kuormitettujen ja täystyöllistettyjen tuomioistuinten työmäärää. Tästä aiheutuu lisäkustannuksia valtiolle ja varsinaisten oikeusjuttujen käsittelyn hidastumista ja sitä kautta myös asianosaisille lisäkustannuksia. Sovittelu ei olisi halpaa, sillä asianosaisia voisi edustaa tai avustaa sovittelussa asianajaja tai muu lakimies, kuten oikeudenkäynnissäkin. Ehdotettu tuomioistuinsovittelu muistuttaa muutenkin ulkonaisesti suuresti riita-asian käsittelyä; käsittely olisi jopa julkista.

16. Hallituksen lakiesityksessä vakuutellaan, että sovittelupalveluita tarjottaisiin niissä rajoissa kuin se on mahdollista oikeudenkäyntiasioiden käsittelyn häiriintymättä ja siinä laajuudessa kuin vireillä olevien oikeudenkäyntiasioiden käsittely antaa myöden (s. 20). Kysymys olisi sovittelumahdollisuudesta eikä osapuolen oikeudesta saada halutessaan sovittelupalveluja tuomioistuimesta. Todellisuudessa tämä lakiesityksen perusteluissa esitetty lausuma on vain hurskas toivomus, jolle ei löydy katetta itse lakitekstissä.  Sovitteluhakemusta tuskin voidaan torjua tuomioistuimen vaikeaan työtilanteeseen vetoamalla; tällaista perustetta ei mainita sovittelun edellytyksiä koskevassa lakiesityksen 3 §:ssä tai edes sen perusteluissa (s. 28-29). Lakiesityksen 4 §:n 1 momentissa tosin mainitaan, että sovitteluun ”voidaan ryhtyä” osapuolen tai osapuolten pyynnöstä, mutta jos 3 §:ssä tarkoitetut edellytykset sovitteluun ovat olemassa, on käytännössä hyvin vaikea torjua  sovittelun aloittamista sillä perustella, että tuomioistuimen työtilanne ei salli yksittäisessä tapauksessa sovittelun aloittamista. Osapuolella, jonka sovitteluhakemus on hylätty käräjäoikeuden vaikeaan työtilanteen perusteella, olisi 16 §:n 2 momentin mukaan oikeus valittaa päätöksestä hovioikeuteen. Mielestäni tämä johtaa siihen, että tuomioistuimen työtilannetta ei voida käyttää sovitteluhakemuksen hylkäämisperusteena, vaikka lakiesityksen perusteluissa niin yritetään uskotella.

17. En halua vastusta tuomioistuinten käsiteltäväksi asianmukaisessa järjestyksessä eli kanteella tai syytteellä saatettujen riita-asioiden tai rikosasioidenkaan sovinnollista käsittelyä. Päinvastoin kannatan sitä. Olen itse harrastanut sovittelua, jossa otettiin huomioon myös kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat, jo 1970-luvun loppupuolella tumarina ollessani. Käräjäoikeudet voisivat sovitella jopa nykyistä aktiivisemmin asiaosaisten välisiä riita-asioita ja perustaa ratkaisunsa tarvittaessa ja asianosaisten suostumuksin lainsäädännön ohella myös kohtuuteen (tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin). Tämä voisi tapahtua aivan hyvin jo nykyisen lainsäädännön (OK 5 luku 26 §) puitteissa eli ilman, että asiasta tarvitsisi säätää erityistä sovittelulakia, saati sitä, että tuomioistuinten pitäisi lähteä ”kilpailemaan” sovittelupalvelujen tarjoamisesssa sovitteluun erikoistuneiden asiantuntijaelinten kanssa.  

18. Tuomioistuinsovittelu ei ole lainkäyttöä - Ehdotetussa tuomioistuinsovittelussa ei ole kysymys tuomioistuimille perustuslain mukaan kuuluvasta lainkäytöstä eli riita- tai rikosasian ratkaisutoiminnasta. Lainkäytöstä on kyse vasta silloin, kun asiassa on nostettu kanne tai syyte tuomioistuimessa, ei vielä silloin, kun kysymyksessä on pelkkä sovittelu. Tämä asia on saanut hallituksen esityksessä liian vähän huomiota osakseen. Tuomioistuimen pitäisi pysytellä niiden tehtävien parissa, jotka sille perustuslain mukaan kuuluvat eli lainkäyttöön kuuluvissa asioissa, kun taas sovittelu kuuluu luontevammin tuomioistuinten ulkopuolella oleville elimille. Tuomioistuinten ei pidä lähteä kilpailemaan julkisten tai yksityisten  neuvonta-, sovittelu- tai riidanratkaisuelinten kanssa, vaan keskittyä omaan tehtävänsä eli lainkäyttöön ja oikeussuojan antamiseen ja hoitaa se mahdollisimman hyvin.

19. Tuomioistuimen ”kilpailukykyä” esimerkiksi välimiesmenettelyn suhteen tulisi parantaa luonnollisella tavalla eli siten, että oikeudenkäyntimenettely olisi tarpeeksi joustavaa ja kohtuuhintaista ja sellaista, että se antaisi riittävät takeet oikeasta ja oikeudenmukaisesta lopputulokseen pääsystä niin, ettei muutoksenhakuun olisi tarvetta muutoin kuin poikkeustapauksissa. Lisäksi kilpailukyky edellyttää, että tuomioistuinten jäseniksi saataisiin korkean ammattitaidon ja -etiikan omaavia lakimiehiä.

20. Sovittelulakiin ei tulisi ottaa lakiesityksen 4 §:n 2 momentissa olevaa säännöstä, jonka mukaan sovittelu olisi vaihtoehto oikeudenkäynnille niin, että asianosainen tai toinen heistä voi tehdä tuomioistuimelle pelkästään sovitteluhakemuksen tai -esityksen. Sovittelun tulisi olla mahdollista vain asiassa, joka on jo tullut tuomioistuimessa vireille lakiesityksen 4 §:n 3 momentissa tarkoitettuna oikeudenkäyntiasiana eli joko riita-, hakemus- tai rikosasiana. Tiettävästi minkään muun valtion lainsäädäntöön ei sisälly vastaavanlaista säännöstä, sellaista ei ole esimerkiksi Norjassa tai muuallakaan edes harkittu. Muissa maissa lainvalmistelijat ja lainsäätäjä ovat lähtevät siitä, että pelkässä sovitteluhakemuksessa ei ole kyse tuomioistuimelle perustuslain mukaan kuuluvasta tehtävästä eli lainkäytöstä

21. Tuomioistuinsovittelua tulisi ensin kokeilla joissakin käräjäoikeuksissa. - Norja on sovittelussa ja sovintomenettelyssä edelläkävijää maa pohjoismaissa ja koko Euroopassakin, mutta sielläkään ei ole ”rynnätty” suin päin uuteen tuomioistuinsovitteluun, vaan siellä on vasta meneillään asiaa koskeva kokeilu, jota on selostettu hallituksen esityksen sivulla 15. Kokeilu on käynnistetty viidessä alioikeudessa ja yhdessä muutoksenhakutuomioistuimessa. Norjassa ei siis ole vielä olemassa edes lakiesitystä tuomioistuinsovittelusta. Myös Tanskassa vasta kokeillaa tuomioistuinsovittelua. Norjan ja Tanskan osalta hallituksen esitys antaa siis hieman harhaanjohtavan kuvan, kun sen sivulla 17-18 todetaan, että riita-asioiden sovittelua on harjoitettu Norjassa vuodesta 1997 lähtien ja nyttemmin myös Tanskassa. Todellisuudessa kysymyksessä on vasta kokeilu muutamassa harvassa tuomioistuimessa, ei yleinen koko maata ja kaikkia tuomioistuimia koskevaan lakiin perustuva sovittelu. Myöskään Ruotsissa ei ole vielä edetty asiassa edes varsinaiseen tuomioistuinsovittelua koskevaan lainvalmisteluun, vaan asia on käsitelty vasta koko oikeudenkäyntimenettelyä koskevassa yleisluontoisessa lainvalmisteluhankkeessa (SOU 2001:103).

22. Suomessa sen sijaan tuntuu olevan kova kiire ”rynnätä” uuteen menettelyyn ilman minkäänlaisia kokeiluja pelkästään niukkojen ja hatarien esitöiden pohjalta.Tästä haluaisin varoitella eduskuntaa. Mielestäni on kyseenlaista, onko koko laki tuomioistuinsovittelusta tässä vaiheessa, kun minkäänlaista kokeilua ei ole tehty eikä asiasta ole siten saatavissa mitään kokemuksia, lainkaan tarpeellinen ja onko ehdotettua lakia syytä säätää. Asiassa olisi edettävä varovasti ja yhteistyössä muiden pohjoismaiden kanssa sekä sieltä saatuihin kokemuksiin nojautuen.

23. Uudenlaisen sovittelun käyttöönotto vaatii tuomareilta koulutusta, jossa keskeisellä sijalla ovat esimerkiksi kommunikaatio- ja vuorovaikutustaidot. Useimmilla tuomareilla ei liene tällaisia taitoja, sillä tuomarin ammatti ja koko lakimieskoulutus perustuu toisenlaiselle ajattelutavalle ja logiikalle kuin sovittelu. Asianmukaisen ja kattavan koulutuksen järjestäminen edellyttää riittäviä määrärahoja. Kuten kokemuksesta tiedetään, koulutukseen ei ole yleensä koskaan saatu riittävästi varoja ja resursseja. Ne varat, joita nytkin olisi sovittelukoulutukseen ilmeisesti saatavissa, voisivat riittää kokeilun aloittamiseen korkeintaan 5-8 käräjäoikeudessa ja kokeiluun osallistuvien tuomareiden kouluttamiseen, mutteivät koko käräjätuomarikunnan kouluttamiseen.

24. Muissa vastaavantyyppisissä uusissa lainsäädäntöhankkeissa on edetty ensin kokeilun tietä ja vasta tämän jälkeen menettelyt tai aineellisoikeudellisten säännösten soveltaminen on ulotettu koko maahan ja kaikkiin tuomioistuimiin. Esimerkkeinä voidaan mainita laki yhdyskuntapalvelun kokeilemisesta ja laki nuorisorangaistuksen kokeilemisesta. Kuten jo edellä totesin, muissa pohjoismaissa tuomioistuinsovittelussa  edetään varovaisesti kokeilun tietä. Myös tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 mietinnössään yksimielisesti, että sovittelutyöryhmän ehdottamaa tuomioistuinsovittelua ensin kokeiltaisiin niin, että kokeiluun kytkettäisiin selkeä arviointi sovittelun vaikutuksista ja tuloksellisuudesta (KM 2003:3 s. 320). Tämäkin ehdotus on sivuutettu lakiesityksessä kokonaan. 

25. En näe ainakaan tässä vaiheessa välttämätöntä tarvetta lakiesityksessä ehdotetulle uudelle sovittelumenettelylle. OK 5 luvun 26 §:ssä säännellyssä tuomarin johdolla tapahtuvassa sovinnon edistämisessä ja tuomarin sovintoehdotukssa on käytännössä usein kysymys lakiesityksessä tarkoitetusta sovittelusta ja tämä sovittelu on toiminut käytännössä varsin hyvin. Jos ehdotettuun erilliseen sovittelumenettelyyn kuitenkin päädytään, olisi uudistusta joka tapauksessa syytä kokeilla muutamassa käräjäoikeudessa, jotta saataisiin tarvittavia kokemuksia siitä, millaiseksi laki olisi syytä säätää. Kuten jo sanottu, tällainen kokeilu on käynnissä parhaillaan mm. Norjassa ja Tanskassa. Suomessa pitäisi odottaa oman kokeilun ohella näiden maiden kokeilusta saatavia kokemuksia. 

26. Lakiesityksessä käsite ”sovittelu” on varattu yksinomaan oikeudenkäynnistä erilliselle ja vaihtoehtoiselle riidanratkaisumenettelylle. OK 5 luvun 26 §:ssä kuitenkin säädetään  ”sovinnon aikaansaamisesta” oikeudenkäynnissä vireillä olevassa riita-asiassa. Tästä tuomioistuimelle kuluvasta tehtävästä käytetään lakiesityksestä sanontaa ”sovinnon mahdollisuuden kartoittaminen” (s. 4).

27. Lakiesityksen perustelujen mukaan ehdotettu tuomioistuimen toimesta tapahtuva sovittelu tapahtuisi ”oikeudenkäynnin ulkopuolella.” Minusta on kuitenkin ongelmallista käyttää tällaista sanontaa, sillä tuomioistuin ja sen tuomarit toimivat virkatehtäviään hoitaessaan aina oikeudenkäynnissä (sanan laajassa merkityksessä), eivät sen ulkopuolella. Tuomioistuinten tehtävät ovat perustuslain mukaan lainkäyttöä (tuomiovallan käyttöä) eikä tuomiovaltaa voida käyttää oikeudenkäynnin ulkopuolella.

28. Tuomioistuinsovittelussa ei ole lakiesityksen perustelujen mukaan kyse lainkaan oikeudenkäynnistä, vaan sovittelu olisi oikeudenkäynnin vaihtoehto. Ehdotetusdsa ovittelussa onkin kieltämättä vaihtoehtoiselle riidanratkaisulle (ADR) tyypillisiä piirteitä. Siinä olisi kuitenkin eräiltä osin kyse varsin pitkälle oikeudenkäyntiä muistuttavasta proseduurista. Tällaisia seikkoja ovat esimerkiksi se, että sovittelussa aikaansaadusta sovinnosta on voimassa, mitä laissa on säädetty sovinnosta ja sen vahvistamisesta oikeudenkäynnissä (8.2 §) ja että oikeudenkäyntiä toimivaltaista tuomioistuinta koskevat koskisivat myös sovittelumenettelyä (10.1 §) Myös tuomioistuimen päätösvaltaisuutta koskisivat samat säännökset kuin riita-asioiden käsittelyssä (10.2 §), osapuolia voisivat edustaa asiamiehet ja avustaa avustajat kuten oikeudenkäynnissäkin (11 §), menettelyn julkisuudesta (12 §)  ja sovittelijan esteellisyydestä  (15.1 §) noudatettaisiin riita-asian oikeudenkäyntiä koskevia säännöksiä, sovittelua koskevan hakemuksen hylkäämisestä saisi valittaa (16.2 §) jne. 

29. Toisaalta OK 5:26:ssä säännellyssä sovintomenettelyssä, jota ei esitetä miltään osin muutettavaksi, ei ole kyse pelkästään sovinnon mahdollisuuksien kartoittamisesta, kuten lakiesityksessä asia ilmaistaan, vaan tuomari voi ja hänen pitääkin sanotun lainkohdan mukaan toimia po. tehtävässä aktiivisesti. Sovinnon mahdollisuuden kartoittamisen sijasta olisikin syytä puhua ”sovinnollisen ratkaisun tai sovinnon edistämisestä”, johon tuomioistuimella OK 5:26.1:n mukaan on velvollisuus.

30. OK 5 luvun 26 §:n 2 momentin mukaan riita-asian valmistelua johtava tuomari voi sovinnon edistämistarkoituksessa tehdä lainkohdassa tarkemmin mainittujen edellytysten vallitessa asianosaisille konkreettisen sovintoehdotuksen. Tämä voi tapahtua joko asianosaisten pyynnöstä tai tuomarin omasta aloitteesta. Siitä, voisiko sovintoehdotus perustua lainsäädännön ohella myös kohtuusyihin tai tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin, on oikeuskirjallisuudessa esitetty erilaisia mielipiteitä; lakiesityksessä tästä asiasta ei nähdäkseni mainita mitään (ks. esim. s. 7), vaikka kysymys on mielestäni hyvin keskeinen. Oma kantani on, että koska asianosaisten  tekemä sovinto voi perustua aina lain ohella myös kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin, ei tuomarilla voi olla estettä perustamasta myöskään konkreettista sovintoehdotustaan tällaisiin näkökohtiin ainakaan siinä tapauksessa, että asianosaiset (tuomarin sitä heiltä tiedustellessa) suostuvat tähän. Lain eli OK 5:26:n sanamuoto ei estä tällaista eli siis osin myös fasilitatiivisia piirteitä sisältävää sovinnon edistämistä riita-asian valmistelussa.

31. Jos OK 5:26.2:ssa mainitun sovintoehdotuksen sisältö ymmärretään mainitulla tavalla tavalla laajasti, kysymys on, ei ainoastaan lakiin perustuvasta sovintoehdotuksesta, vaan sovittelusta, jonka asianosaiset jo hylkäävät tai hyväksyvät oikeudenkäynnin päättäväksi sovinnoksi riita-asiaksi. Näin ollen sovittelu voi tulla kysymykseen, paitsi em. ”oikeudenkäynnin ulkopuolella” tapahtuvassa ”uudessa” sovittelumenettelyssä, myös ”vanhassa” eli oikeudenkäynnissä tapahtuvassa sovinnon aikaansaamiseen tähtäävässä menettelyssä. Mielestäni on harhaanjohtavaa erottaa käsitteet ”sovittelu” ja ”sovintoehdotus” sen mukaan, missä vaiheessa eli oikeudenkäynnin ”ulkopuolella” (mutta kuitenkin tuomioistuimessa) vaiko oikeudenkäynnissä ne tehdään. Oleellisinta on asianomaisen prosessitoimen sisältö: jos se sisältää ”fasilitatiivista” ja tarkoituksenmukaisuuteen (kohtuuteen) tähtäävää ainesta, on kysymyksessä sovittelu siitä riippumatta, minkälaisessa tai millaiseksi nimitetyssä menettelyssä tuo toiminta tapahtuu.

32. Lakiesityksessä käytetty terminologia ei siten ole johdonmukainen ja riidaton. Myös oikeudenkäynnissä tapahtuu lakiesityksessä tarkoitettua sovittelua silloin, kun OK 5:26.2:ssa mainittu tuomarin sovintoehdotus perustuu siihen, mikä asianosaisten välisessä riidassa on kohtuullista. Tuomioistuinsovittelu on siten yläkäsite, joka voidaan jakaa a) toimiin, joiden tarkoituksena on saada asianosaiset sopimaan asia keskenään, ja b) tuomarin tekemään sovinto- ja sovitteluehdotukseen, joka voi tapauksesta riippuen perustua lain (oikeusnormien) ohella myös kohtuusnäkökohtiin.

33. Edellä olevan tarkastelun perusteella voidaan tehdä seuraavat kaksi johtopäätöstä: a) ehdotettu tuomioistuinsovittelu muistuttaa monilta osin oikeudenkäyntimenettelyä, vaikka se tapahtuukin lakiesityksen mukaan ”oikeudenkäynnin ulkopuolella”, ja 2) OK 5:26.ssä säädetty valmistelua johtavan tuomarin toimesta tapahtuva sovinnon edistäminen ja tuomarin sovintoehdotuksen tekeminen muistuttavat puolestaan lakiesityksessä mainittua sovittelumenettelyä, sillä niissä on selvästi yhteisiä piirteitä.

34. Tästä havainnosta voidaan puolestaan tehdä se jatkojohtopäätös, että tuomioistuinsovittelusta ei olisi välttämätöntä säätää lakiesityksessä ehdotettua erillistä lakia, vaan sitä koskevat säännökset voitaisiin sijoittaa oikeudenkäymiskaareen.  Ehdotetun kahden eri säädöksen säätäminen samasta tai ainakin hyvin samanlaisesta asiasta tekisi lainsäädännöstä sekavan ja vaikeasti hallittavan. 

35. Melkoinen osa sovittelulakiin esitetyistä säännöksistä on mielestäni tarpeettomia, sillä ne koskevat itsestään selviä asioita. Esimerkkinä voidaan mainita, että koska sovittelijana voisi lakiesityksen mukaan toimia vain tuomari, on laissa  tarpeetonta puhua laissa ”sovittelijasta”. Myös säännökset osapuolten edustamisesta (11 §) ovat tarpeettomia, sillä tämä on muutenkin selvää, jos kerran edustusta tai avustamista sovittelussa ei ole tarkoitus kieltää. Samoin tuomioistuimen toimivaltaa koskevat säännökset ovat tarpeettomia (10 §). Myös sovittelun edellytyksiä koskevat säännökset ovat itsestään selviä (3 §), samoin sovittelun tavoitetta koskeva säännös lakiesityksen 2 §:ssä.

36. Sovittelun aloittaminen - Lakiesityksen 4 §:n 2 momentin mukaan asia, joka ei ole tuomioistuimessa oikeudenkäyntiasiana käsiteltävänä, voidaan ottaa soviteltavaksi riidan osapuolen tai osapuolten hakemuksesta. Säännös tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen tai sen määräämän sovittelijana toimivan tuomarin tulisi alkaa sovitella asiaa, joka ei ole tullut riita-asiana tai hakemusasiana tuomioistuimessa vielä edes vireille.

37. Tämä on mielestäni lakiesityksen kaikkein tärkein uudistus, sillä sen hyväksyminen aiheuttaisi todella merkittävän pperiaatteellisen muutoksen suomalaiseen oikeusjärjestelmään. Toisaalta säännös merkitsisi harvoja todellisia muutoksia tai ”lisiä” nykyiseen OK 5 luvun 26 §:ään perustuvaan sovinto- ja sovittelujärjestelmään verrattuna. Sovitteluhakemusta koskeva säännös ansaitsee siten perusteellisen tarkastelun eri näkökulmista ja vaikutustensa kannalta. Lakiesityksessä kyseisen säännöksen perustelut ovat erittäin niukat ja suorastaan olemattomat. Lakiesityksessä on näköjään pidetty ikään kuin itsestään selvänä, että sovittelua voidaan hakea jo ennen oikeudenkäynnin vireille tuloa. 

38. Sovitteluhakemuksen käsittely ei ole lainkäyttöä (tuomiovallan käyttöä) - Tuomioistuinten tehtävänä on Suomen uuden perustuslain 3 §:n 3 momentin mukaan tuomiovallan käyttäminen. Sillä tarkoitetaan joko yksityis- tai julkisoikeudellisen oikeusriidan taikka rikosasian ratkaisemista soveltamalla yleistä lakia yksittäiseen tapaukseen. Tuomiovallan käyttämisen synonyymi on lainkäyttö. Siinä on kysymys oikeussuojan antamisesta tuomioistuimessa tapahtuvassa oikeudenkäyntimenettelyssä.

39. Lainkäyttö edellyttää aina kahden vastakkaisen osapuolen välistä oikeusriitaa, joka tulee vireille kanteella tai syytteellä. OIkeudenkäynnissä kantajana esittää vastapuolta eli vastaajaa vastaan tiettyyn perusteeseen perustuvan konkreettisen vaatimuksen. Riita-asiassa kantaja esimerkiksi vaatii vastaajan velvoittamista suorittamaan kantajalle korvaukseksi aiheuttamastaan vahingosta tietyn rahamäärän. Ilman tällaista konkreettista vastaajaan kohdistuvaa vaatimusta ja sen esittämistä kanteessa ei voi syntyä  oikeusriitaa ja tuomioistuimessa tapahtuvaa oikeudenkäyntiä.

40. Lakiesityksen 4 §:n 2 momentissa sovintohakemuksessa ei sen sijaan tarvitsisi esittää konkreettista vastapuoleen kohdistuvaa vaatimusta. Hakemuksessa ainoastaan pyydettäisiin tuomioistuinta määräämään sovittelija, joka alkaisi sovitella riitaa. Kun asiassa ei olisi kantajaa eikä vastaajaa eikä siinä esitettäisi minkäänlaisia vaatimuksia, ei sovitteluhakemuksessa tai sen käsittelyssä kyse voi olla oikeusriidasta eikä lainkäytöstä. 

41. Tuomioistuimet saisivat siten sovitteluhakemuksen käsittelystä tehtävän, joka ei niille perustuslain mukaan kuulu. Kun näin on, olisi lakivaliokunnan mielestäni syytä hankkia lakiesityksen johdosta perustuslakivaliokunnan lausunto. Perustuslakivaliokunnan lausunto on tosin hankittu yleensä vain tapauksissa, joissa on kysymys tuomioistuimille kuuluvien tehtävien siirtämisestä jollekulle muulle viranomaiselle, kuten esimerkiksi vuonna 1993 rangaistusmääräysmenettelyä koskevan lain säätämisen yhteydessä, jolloin rangaistusmääräyksen vahvistamista koskevat asiat siirrettiin alioikeudelta syyttäjille. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeä saada perustuslakivaliokunnan lausunto myös silloin, kun tuomioistuimille aiotaan siirtää asioita, jotka eivät perustuslain mukaan niille kuulu.

42. Tässä käsiteltävä kysymys ei ole suinkaan vain akateemista pohdiskelua, jolla ei olisi käytännön kannalta merkitystä. Ehdotetulla 4 §:n 2 momentin säännöksellä olisi käytännössä erittäin suuri vaikutus, kuten jäljempänä tulen osoittamaan. Periaatteelliselta kannalta asian saattaminen vireille sovitteluhakemuksella merkitsisi suorastaan käänteen tekevää muutosta nykyiseen siviiliprosessijärjestykseemme. Tällaista vaikutusta ei ole tietenkään mitään syytä väheksyä tai kuitata muutos pelkällä olankohauksella. Näin näyttää valitettavasti tapahtuneen lakiesityksessä,  sillä siinä ei asiaa ole pohdittu  lainkaan po. kannalta. Tämä on selvä puute.

43. Kuten edellä totesin, muiden maiden oikeusjärjestyksiin ei minun tietääkseni sisälly lakiesityksen 4 §:n 2 momentissa tarkoitetun kaltaista säännöstä, jolla tuomioistuinmenettely voitaisiin käynnistää pelkällä sovittelua koskevalla hakemuksella tai esityksellä. Kaikkialla muualla edellytetään yleensä, että sovitteluun voidaan ryhtyä vasta sitten, kun asia on ensin tullut vireille vastapuoleen kohdistetulla kanteella. Norjassa ja Tanskassa, jossa siis on vasta meneillään tuomioistuinsovittelua koskeva kokeilu, ei ole sanotunlaista mahdollisuutta eikä sellaista ole pohdittu myöskään  näiden maiden lainvalmisteluasiakirjoissa. Myöskään Ruotsin lainvalmistelutöissä ei ole tuotu sanottua sovittelun aloittamistapaa esille.

44. Kun hallituksen esityksessä selostetaan mainittujen pohjoismaiden lainsäädäntöä ja vireillä olevia tuomioistuinsovittelua koskevia lainsäädäntöhankkeita, esityksessä ei mainita, että missään muussa pohjoismaassa ei ole eikä niissä edes suunnitella mahdollisuutta aloittaa sovittelu pelkällä sovitteluhakemuksella. Tämä on minusta outoa, sillä niin keskeisestä erosta muihin pohjoismaihin verrattuna lakiesityksessä on po. osin kysymys. Pakosta tulee mieleen, että mainittu asiantila on haluttu tarkoituksellisesti salata lakivaliokunnalta ja sen kuulemilta asiantuntijoilta, sillä ei voine olla mahdollista, että lainvalmistelijat ja lakiesityksen laatijat eivät olisi panneet merkille sanottua eroa tai ymmärtäneet sen merkitystä. Joka tapauksessa lakiesityksessä on mainitusta syystä oikeusvertailun osalta paha puute.

45. Lakiesityksessä selostetaan (hyvin) suppeasti myös eräiden muiden maiden lainsäädäntöä ja lainsäädäntöhankkeita (s. 17). Tässä yhteydessä lakiesityksessä todetaan, että EU:n eri jäsenvaltioiden, esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Italian siviiliprosessia koskevissa laeissa säädetään tuomioistuinten alaisuudessa toteutettavien ADR- menettelyjen osalta, että ”tuomioistuimelta on mahdollista pyytää ensisijaisesti sovitteluratkaisua” tai että  sovittelu on pakollinen osa oikeusmenettelyä.

46. Tältä osin on todettava, että kyseinen maininta pitää paikkansa vain sikäli, että joidenkin maiden oikeusjärjestysten mukaan voidaan tosin pyytää tuomioistuimelta sovittelua, mutta tämä ei voi tapahtua, kuten lakiesityksessä ehdotetaan, eri hakemuksella jo ennen kuin riita-asia on tullut vireille, vaan mainittu pyyntö voidaan esittää vasta joko haastehakemuksessa tai sitten, kun asia on tullut kannekirjelmällä vireille. Tässä on selvä ero lakiesitykseen verrattuna, joten em. maiden siviiliprosessijärjestyksistä ei voida saada minkäänlaista tukea sille, että sovittelua voitaisiin hakea jo ennen riita-asian vireille tuloa. Lakiesityksen 4 §:n 2 momentin säännöksen mukainen menettely olisi ainoalaatuista koko Euroopassa, sillä sen mukaan lainkäyttöön ”sotkettaisiin” asia, joka ei siihen kuulu. Jos esitys hyväksytään, se herättäisi varmaankin kansainvälistä huomiota, mutta en ole lainkaan varma, että kysymys olisi positiivisesta huomiosta.

47. Siitä, että sovitteluhakemusta ei ehdotetun 4 §:n 2 momentin mukaan  tarvitsisi yksilöidä, saataisi aiheutua ongelmia myös lis pendens- ja res judicta -sääntöjen soveltamisen yhteydessä. Nämä kaksi sääntöä tai periaatetta nimittäin edellyttävät, että haastehakemus ja kanne ovat mahdollisimman tarkasti yksilöity sekä vaatimusten että niiden perusteiden osalta. Muutoin ei voida arvioida, onko sama asia mahdollisesti jo vireillä jossakin toisessa oikeudenkäynnissä tai onko sama asia kenties jo ratkaistu aiemmin lainvoimaisella tuomiolla 

48. Valtioneuvoston vuonna 2001 asettama tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea (KM 2003:3) pohti mietinnössä varsin laajasti konfliktinratkaisun vaihtoehtoja ja siinä yhteydessä myös tuomioistuinsovittelua (mietinnön sivut 277-329). Tähän nähden on yllättävää, että lakiesityksessä viitataan komitean mietintöön vain yhdellä sivulla (s. 19) ja muutamalla rivillä kohdassa, jossa on kysymys sovittelusta hallinto-oikeuksissa eli vähämerkityksellisessä asiassa. Komitea suhtautui periaatteessa myönteisesti OM:n sovittelutyöryhmän mietinnössä (2003:2) tehtyyn esitykseen, vaikkei ottanut kantaa työryhmän ehdotuksen yksityiskohtiin. Kuten jo totesin, komitea ehdotti, että työryhmän ehdottamaa tuomioistuinsovittelua voitaisiin  aluksi kokeilla.

49. Yhteen työryhmän mietinnössä ehdotettuun yksityiskohtaan komitea kuitenkin otti nimenomaisen kantaa. Tämä yksityiskohta koski juuri kysymystä siitä, voisiko tuomioistuin aloittaa sovintomenettelyn pelkän sovittelua koskevan hakemuksen perusteella. Komitean selvä enemmistö (10-6) piti ehdotetun oikeudenkäynnistä erillisen sovittelumenettelyn keskeisenä ongelmana etenkin periaatteelliselta kannalta sitä, että tuomioistuin voisi aloittaa sovittelumenettelyn pelkän sovittelua koskevan hakemuksen perusteella ilman, että varsinaista kannetta yksilöityine vaatimuksineen ja perusteluineen olisi tuomioistuimessa vireillä. Komitean enemmistö jatkoi kritiikkiään näin:

”Tämä murtaa koko siviiliprosessin perustan kuin oikeudenkäynnin aloittaminen ei edellytä oikeusriitaa eikä riidan kohdetta. Näin riitaprosessi muuttuisi sovitteluprosessiksi ja tuomioistuimen rooli riidanratkaisijasta sovittelijaksi. Tältä osin ehdotettu sovittelumenettely ei ole myöskään sopusoinnussa sen lähtökohdan kanssa, että sovintoneuvottelut tulisi käydä jo ennen asian tuomista tuomioistuimeen”.

50. Mainitulla kannalla oli selvä enemmistö eli seuraavat komitean jäsenet: asianajaja Markku Fredman, tutkija, OTL (sittemmin OTT) Kaijus Ervasti, hallintoneuvos Heikki Kanninen, professori Jukka Kemppinen, hovioikeudenlaamanni Leena Korkalainen, dosentti Pia Letto-vanamo, hallinto-oikeustuomari  Marjatta Mäenpää, käräjätuomari Jukka Peltonen, johtava yleinen oikeusavustaja Marja-Leena Tervahauta sekä komitean pysyvä asiantuntija, professori Jyrki Virolainen.

51. Hallituksen lakiesityksessä on vaiettu täysin komitean sanotusta mielipiteestä. Komitean vähemmistö puolestaan katsoi, että sovittelutyöryhmän esittämälle sovitteluasian vireille tulotavalle ei ole käytännöllisiä eikä periaatteellisia syitä. Vähemmistö ei perustellut kantaansa juuri mitenkään. Myöskään sovittelutyöryhmän mietinnössä (OM 2003:2) ei ole perusteluja sille, miksi sovittelu voitaisiin aloittaa jo ennen riita-asian vireille tuloa.

52. Voin tässä yhteydessä mainita, että kun olen haastatellut tuomioistuinsovittelua koskevan hallituksen esityksen johdosta noin kymmentä käräjätuomaria tai laamannia, ovat kaikki suhtautuneet kielteisesti ehdotettuun 4 §:n 2 momentin mukaiseen sovittelun aloittamistapaan, vaikka osa mainituista tuomareista on pitänyt uutta sovittelulakiesitystä muutoin hyväksyttävänä. Osa mainituista tuomareista on pitänyt 4 §:n 2 momenttia suorastaan ”pöljänä”, jos tällainen ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan esittää.

53. Nykyisin on vallalla tavoite, jonka mukaan tuomioistuinten tulee keskittyä perustehtävänään olevien oikeusriitojen ja rikosasioiden ratkaisemiseen. Kuten tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä todetaan, aineellista lainsäädäntöä uudistettaessa tulisi tavoitteena olla, että käräjäoikeuksien käsiteltäväksi annetaan vain sellaiset asiat, jotka kuuluvat niiden perustehtäviin tuomiovallan käyttäjinä (KM 2003:3 s. 19). Käräjäoikeuksilta on jo karsittu esimerkiksi rangaistusmääräysasiat ja perunkirjojen rekisteröimisasiat.

54. Kehittämiskomitea ehdotti, että myös kiinteistöjä koskevat kirjaamisasiat eli lainhuudatus- ja kiinnitysasiat tulisi siirtää käräjäoikeuksista hallintoviranomaisille, koska niissä ei ole kyse lainkäytöstä vaan kirjaamistehtävistä. Riidatonta saatavaa koskevat asiat tulisi puolestaan komitean mukaan siirtää käräjäoikeuksilta ulosottolaitoksen tehtäväksi. Myös seuraavat asiaryhmät, jotka nykyisin vielä kuuluvat käräjäoikeuksille, tulisi hoitaa muualla: kuolleeksi julistaminen, asiakirjan kuolettaminen, valojen ja niitä vastaavien vakuutusten vastaanottaminen ja julkiseen haasteeseen liittyvät tehtävät

55. Mainittua käräjäoikeuksien ja sen myötä koko tuomioistuinlaitoksen tehtäväkentän ”puhdistamista” muista kuin varsinaisista lainkäyttötehtävistä on tarkoitus jatkaa. Lakiesityksessä 114/2004 tehty ehdotus (4 §:n 2 momentti), jonka mukaan tuomioistuimet saisivat hoitaakseen sovitteluasiat, on selvästi ristiriidassa mainitun yleisen kehityssuuntauksen eli lainkäyttöön kuulumattomien tehtävien karsimistavoitteen kanssa. On yllätys, ettei lakiesityksessä ole sanallakaan pohdittu asiaa tältä kannalta.

56. Kuten olen jo edellä maininnut, Suomessa on lukuisa määrä erilaisia julkisia ja yksityisiä sovittelu-, riidanratkaisu-, ja neuvontapalveluelimiä ja järjestöjä, joiden tehtäviin kuuluu juuri lakiesityksessä tarkoitettu sovittelutoiminta. Niiden toimintaa valtiovallan ja lainsäätäjän tulisi tukea. Konfliktien ja oikeusriitojen osapuolille on toki aina sitä parempi mitä varhaisemmassa vaiheessa asia saadaan ratkaistuksi sovinnollisesti. Myös yleisen yhteiskuntarauhan kannalta varhainen riidanratkaisu on toivottavaa. Näistä lähtökohdista olisi suotavaa, että sovinto syntyisi ilman tuomioistuinkäsittelyä ja siis kokonaan tuomioistuimen ulkopuolella.

57. Hallituksen lakiesitys, jonka mukaan sovitteluhakemus olisi mahdollista tehdä tuomioistuimelle ja yleiset tuomioistuimet alkaisivat kilpailla em. elinten ja järjestöjen kanssa ”riidanratkaisumarkkinoilla”, on ristiriidassa edellä mainitun tavoitteen ja kehityssuunnan kanssa. Lakiesitys vie pohjaa erilaisten sovitteluelinten toiminnalta. Hallituksen olisi odottanut selvittävän ennen lakiesityksen antamista vaihtoehtoa, jonka mukaan  sovittelu tuomioistuinten ulkopuolisissa sovitteluelimissä olisi riita-asioissa pakollista ennen oikeudenkäyntiin ryhtymistä. Tällaista vaihtoehtoa tuomioistuinsovittelulle ei ole kuitenkaan lakiesityksessä edes pohdittu, vaikka sellainen on käytössä muun muassa Norjassa. Tämäkin osoittaa, miten puutteellisiin ja yksipuolisiin näkökohtiin lakiesitys perustuu.

58. Kun oikeusriidan osapuoli kääntyy asianajajan tai muun lainoppineen oikeudenkäyntiavustajan puoleen, vastuu sovinnon mahdollisuuksien selvittämisestä kuuluu avustajalle. Asianajajaa tällaiseen sovinnon kartoittamista tarkoittavaan menettelyyn velvoittavat Suomen Asianajajaliiton hyvää asianajotapaa  koskevat ohjeet. Ohjeiden 34 §:n mukaan ennen oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä asianajajan on ilmoitettava vastapuolelle päämiehensä vaatimuksista ja varattava vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen.

59. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea kiinnitti huomiota siihen, että käytännössä osassa niistäkin riita-asioista, joissa osapuolia avustaa asianajaja, ei osapuolten välillä käytännössä käydä todellisia sovintoneuvotteluja ennen asian vireille tuloa käräjäoikeudessa eikä riidan osapuolille ole selvitetty sovinnollisen ratkaisun etuja ja haittoja (KM 2003:3 s. 315). Ilmeisesti osasyynä tähän on se, ettei sovintoneuvotteluihin käytettyä aikaa ja työtä ole ainakaan kaikissa tapauksissa mahdollista saada korvatuksi oikeusturvavakuutuksesta. Komitea ehdotti, että lainoppineet avustajat velvoitettaisiin hoitamaan sovintoasian esittely päämiehelleen ja käymään sovintoneuvottelut vastapuolen kanssa ennen asian vireillepanoa käräjäoikeudessa.

60. Lakiesitys, jonka mukaan asia voitaisiin 4 §:n 2 momentin nojalla panna vireille sovintohakemuksella, johtaisi käsitykseni mukaan siihen, että asianajajat ja muut lainoppineet avustajat laiminlöisivät entistä useammin sovinnon kartoittamisen ja sovintoneuvottelujen käymisen ennen oikeudenkäynnin vireille tuloa. Avustajat ja asiamiehet todennäköisesti katsoisivat, että heidän on ajan kulumiseen perustuvaa palkkiolaskutustaan ajatellen edullista viedä asia sovintohakemuksen kautta suoraan tuomioistuimeen ilman edeltäviä sovintoneuvotteluja, sillä silloin heillä on ”tukeva” peruste saada ajanhukastaan ja työstään palkkio päämiehensä oikeusturvavakuutuksesta. 
Selitys sille, että Suomen Asianajajaliitto on puoltanut lakiesityksen 4 §:n 2 momentin säännöksen hyväksymistä, lienee edellä esitetyn kaltainen.

61. Lakiesityksen  4 §:n 2 momentin mukaan sovintohakemuksessa ei tarvitsisi yksilöidä riitaa ja sen perusteita, niin kuin on asian laita haastehakemuksessa, vaan riittäisi, että  hakemuksessa selostetaan, mitä riita koskee ja miten osapuolten näkemykset eroavat toisistaan. Varsinkin silloin, kun osapuolilla ei ole lainoppineita avustajia, soviteltavaksi tuotaisiin ilmeisesti hyvinkin ”levällään olevia” ja täysin ”raakojakin” asioita, joita ei ole edes yritetty tarkemmin yksilöidä tai kartoittaa. Jos riidan osapuolten ja heidän avustajien välisiä sovintoneuvotteluja ei välitettäisi käydä tulevaisuudessa edes nykyisessä laajuudessa, olisivat riitakysymykset auki asian tullessa soviteltavaksi. Osapuolet ja heidän avustajansa voisivat luottaa siihen, että ”kyllä tuomari siten selvittää asian” ja "löytää" asiassa sovinnollisen ratkaisun.

62. On selvää, että tämä lisäisi tuomareiden ja käräjäoikeuksien työtä asioissa, jotka eivät edes ole lainkäyttöä ja sillä perusteella kuulu tuomioistuimille. Tuomari joutuisi selvittämään asioita alusta pitäen ja hänelle siirtyisi tehtäviä, jotka kuuluisivat osapuolille  itselleen tai heidän asianajajilleen. Tämä saattaisi johtaa siihen, että varsinaisten riita-asioiden käsittely hidastuisi ja niissä ratkaisun saantia saataisiin odottaa entistä kauemmin. 

63. Jos tuomioistuinsovittelu on halpa ja kuluvastuun suhteen riskitön menettely – kuten lakiesityksessä annetaan ymmärtää - niin todennäköisesti löytyisi henkilöitä, jotka haluavat tuoda tuomarin tutkittavaksi ja soviteltavaksi myös sellaisia asioita, joissa ei ole todellista oikeussuojan tarvetta.

64. Ennen oikeudenkäynnin vireille tuloa aloitettavan sovittelun merkitystä on perusteltu lakiesityksessä sillä, että sovittelu olisi kustannuksiltaan verraten edullinen. Sovittelijana toimisi tuomioistuimen tuomari virkatehtävään ilman eri palkkiota eivätkä osapuolet myöskään joutuisi vastuuseen toisilleen sovittelusta aiheutuneista kustannuksista (14 §). Nämä samat säännöt ovat kuitenkin voimassa myös silloin, kun sovittelu alkaa vasta, kun asia on tullut oikeudenkäyntiasiana tuomioistuimessa vireille. 

65. Sovittelu ei ole kuitenkaan osapuolille ilmainen silloin, kun heitä edustaa tai avustaa sovittelussa asianajaja tai muu lakimies, sillä hän joutuu maksamaan itse avustajansa palkkion, ellei hän saa oikeusapua tai hänellä ei ole oikeusturvavakuutusta. Kun sovittelu voi periaatteessa kestää yhtä kauan kuin asian käsittely oikeudenkäynnissä, ei sovittelu välttämättä vähennä asianosaisen oikeudenkäyntikuluja, vaikka hän saisi itselleen edullisen sovinnon. Niissä tapauksissa, joissa sovittelu ei johda tulokseen, vaan asian käsittely jatkuu  riita-asiana oikeudenkäynnissä, sovittelu itse asiassa voi jopa lisätä oikeudenkäyntikulujen määrää. Jos asianosainen voittaa riita-asian, hän ei kuitenkaan saa vastapuolelta korvausta sovittelusta aiheutuneista kustannuksista (14.2 §). Sovittelu ei siis välttämättä aina alenna asianosaisten maksetattavaksi tulevia oikeudenkäyntikuluja.
                   
66. Yhteenvetona voin todeta, että lakiesityksessä ei ole esitetty juuri minkäänlaisia perusteluja sille, miksi sovittelun pitäisi voida  4 §:n 2 momentin mukaisesti alkaa, vaikka asiaa ei ole saatettu tuomioistuimessa vireille oikeudenkäyntiasiana. Lakiesityksessä on ikään kuin aksiomaattisesti lähdetty siitä, että tämän pitäisi olla mahdollista, koska sovittelua on pidetty oikeudenkäynnin vaihtoehtona (ks. lakiesityksen s. 18, 21 ja s. 30). Tarkempia perusteluja tälle idealle ja tavoitteelle lakiesityksessä ei ole esitetty. Perustelu ”kun näin on, niin näin on”, ei riitä.

67. Sovittelua koskeva pyyntö voidaan esittää haastehakemuksessa tai siihen annetussa vastauksessa. Pyyntö voi olla sensisältöinen, että asianosainen tai asianosaiset haluaisivat tuomioistuimen ensisijassa sovittelevan riitaa. Tällöin asian varsinainen valmistelu ja käsittely jäisivät lepäämään ja odottamaan sovittelussa mahdollisesti saavutettavaa tulosta.Tässä tapauksessa riidan tulisi kuitenkin olla jo haastehakemuksessa ja vastauksessa yksilöity normaalilla tavalla (OK 5 luku). Siitä on toisin sanoen ilmettävä muun muassa asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet sekä ne todisteet, joita asiassa on tarkoitus esittää.
----
68. Näin siis kirjoitin lausunnossani lakivaliokunnalle. Esityksessä on jonkin verran toistoa, mutta kuten tiedämme, kertaus on opintojen äiti. Lausuntoon sisältyi vielä parin sivun verran lakiesityksen pykäläkohtaista tarkastelua, mutta en nyt puutu siihen. Tulkoon kuitenkin mainituksi, että ehdotin OK 5:26:n muuttamista seuraavasti:

Kuten edellä olen todennut, OK 5 luvun 26 §:ssä tarkoitettu sovinnon edistäminen sekä tuomarin mainitun pykälän 2 momentin nojalla tekemä sovintoehdotus voivat perustua juridisten näkökohtien ohella myös kohtuusnäkökohtiin. Käytännössä tuomareiden keskuudessa vallitsee kuitenkin epätietoisuutta asiasta. Tämän epäselvyyden poistamiseksi OK 5 luvun 26 §:n 2 momenttiin tulisi lisätä seuraava virke: ”Sovintoehdotus voi perustua myös siihen, minkä tuomari harkitsee kohtuulliseksi ja tarkoituksenmukaiseksi”. Jos asianosaiset eivät hyväksyisi tuomarin tekemää sovintoehdotusta, tulisi tuomari esteelliseksi eli hän ei voisi enää käsitellä asiaa.

69. Kollega Juha Lappalainen Helsingin yliopistosta mainitsi omassa  lakivaliokunnalle lakiesityksen (HE 114/2004) johdosta antamassaan lausunnossa, että tarve kehittää oikeudenkäynnin ulkopuolella tapahtuvaa riitojen sovittelua on ilmeisen kiistaton. Toisaalta Lappalainen totesi, että kuten lakiesityksestäkin ilmenee, erilaisia sovittelujärjestelmiä ja -instituutoita on jo olemassa suuri joukko. Professori Lappalainen jatkoi:

Lakiestyksen herättämä peruskysymys kuuluukin, onko perusteltua antaa lainkäyttöelimille tällainen ei-lainkäytöllinen tehtävä. Pidän prof. Virolaisen lausunnossaan esittämiä kriittisiä näkemyksiä varteenotettavina. Oma mielipiteeni on myös,  että ehdotettu ulkoprosessuaalinen sovittelutyö on periaatteellisessa ristiriidassa perustuslaissa tuomioistuimille määrätyn tehtävän kanssa ja että ollisi parempi, jos sovittelu organisoitaisiin tapahtuvaksi tuomioistuinten ulkopuolella. Mielestäni asia on periaatteelliselta kannalta siksi merkittävä, että lakivaliokunta voisi harkita perustuslakivaliokunnan lauusnnon hankkimista.

70. Lakivaliiokunta ei kuitenkaan edes pohtinut mahdollisuutta hankkia lakiesityksestä perustuslakivaliokunnan lausunto. Lakivaliokunnan mietintö  (LaVM 4/2005 vp) oli odotetunlainen ja valiokunnalle tyypillinen ja niukasti perusteltu hengentuote. Siinä ei ole käsitelty eikä edes mainittu lakiesitykseen liittyviä ja edellä lausunnossani esille otettuja periaatteellisia kysymyksiä. Kansanedustaja Tuija Braxin puheenjohdolla toiminut lakivaliokunta ilmoitti vain lakonisesti pitävänsä lakiesityksen tavoitteita hyväksyttävinä. Valiokunnan suurin mielenkiinto näyttää mietinnön mukaan kohdistuneen siihen, tulisiko sovittelun olla yleisölle julkinen happening vai ei. Tällä kysymyksellä ei ole kuitenkaan käytännön kannalta merkitystä, sillä suuri yleisö ei edes tiedä, että käräjäoikeus puuhailee tai voisi puuhailla myös lainkäyttöön kuulumattomien sovitteluasioiden parissa.

704. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea 2001-2003

1. Valtioneuvosto asetti kesäkuussa 2001 komitean selvittämään tuomioistuinlaitoksen pitkän tähtäimen kehittämislinjoja. Komitea luovutti lähes 800-sivuisen mietintönsä 16.12. 2003 oikeusministeri Johannes Koskiselle (KM 2003:3). 

2. Kun tänä vuonna tulee kuluneeksi 10 vuotta mietinnön valmistumisesta, on syytä hieman tarkastella, miten ja mitkä komitean monista ehdotuksista ovat  toteutuneet tai toteutumassa. Eräät komitean jäsenet kokoontuivat viime viikolla näissä merkeissä muistelemaan kymmenen vuoden takaisia asioita, itse en valitettavasti päässyt tilaisuuteen mukaan.

3. Komitean tehtävänä oli siis selvittää tuomioistuinlaitoksen pitkän tähtäimen kehittämislinjoja. Komitea on käsitellyt mietinnössään tuomioistuimia muuttuvassa yhteiskunnassa sekä tuomioistuinten toiminnan yleisiä ja oikeudellisia lähtökohtia. Näiden pohjalta komitea on hahmotellut tuomioistuinlaitoksen kehittämisen haasteita, joihin mietinnössä haetaan vastauksia. Komitea on lähestynyt tuomioistuinlaitoksen kehittämistä sekä yhteiskunnan ja oikeuspalveluja käyttävien näkökulmasta että tuomioistuimen sisäisestä näkökulmasta. Ensin mainitussa ovat työskentelyn lähtökohtina olleet oikeusturva, oikeuden saatavuus sekä asiakasnäkökulma. Tuomioistuinpalvelujen tuottamisessa korostetaan toimijoiden osaamista ja ammattitaitoa. Osaamisen kehittäminen kohdistuu sekä tuomioistuinten omaan henkilöstöön että muihin toimijoihin, kuten avustajiin. Toisaalta komitea on nähnyt kiinteän yhteyden tuomioistuinpalvelujen laadun ja tuomioistuinlaitoksen organisatoristen ratkaisujen ja toimintatapojen välillä.

4. Mietintö on koko tuomioistuinlaitoksen pitkän aikavälin (10-15 vuotta) laaja-alainen selvitys, jossa on tarkasteltu kaikkia tuomioistuinlaitoksen osa-alueita. (Tässä yhteydessä voisin jo todeta, että visioinnin tähtäin olisi ollut syytä asettaa himpun verran pidemmälle, esimerkiksi 20-25 vuoden päähän.) Komitea on käsitellyt tuomioistuinten roolia nyky-yhteiskunnan oikeudellisessa ratkaisuntekojärjestelmässä ja sen pohjalta luonut yleisen tason perusteita siitä, mitkä asiaryhmät kuuluvat tuomioistuinten käsiteltäväksi. Mietinnön aihekokonaisuudet ovat 
- tuomioistuimissa käsiteltävät asiat, 
- oikeudenkäyntimenettelyt, 
- avustaminen oikeudenkäynnissä, 
- konfliktinratkaisun vaihtoehdot, 
- osaaminen ja ammattitaito, 
- tuomioistuinorganisaatio, 
- tuomioistuinten johtaminen sekä 
- tuomioistuinten keskushallinto.


5. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin oikeusneuvos, sittemmin hovioikeuden presidentti Markku Arponen (Itä-Suomen HO) ja varapuheenjohtajaksi hallintoneuvos Heikki Kanninen KHO:sta. Komitean jäseniä olivat  tutkija Kaijus Ervasti (Optula), asianajaja Markku Fredman, tutkija Vaula Haavisto (Helsingin yliopisto),  professori Jukka Kemppinen (TKK), hovioikeudenlaamanni Leena Korkalainen (Vaasan HO), dosentti Pia Letto-Vanamo (Helsingin yliopisto), hallinto-oikeustuomari Marjatta Mäenpää (Helsingin hallinto-oikeus), käräjätuomari Jukka Peltonen (Tampereen käräjäoikeus), professori, ent. kihlakunnansyyttäjä Matti Tolvanen (Joensuun yliopisto), oikeusaputoimen johtaja Marja-Leena Tervahauta (Rovaniemen hovioikeuspiiri) sekä lautamies Hannu Virkkala Kajaanista. Komitean pysyvinä (ja äänivaltaisina) asiantuntijoina olivat erityisasiantuntija Sakari Laukkanen (OM), lainsäädäntöneuvos Asko Välimaa (OM) ja professori Jyrki Virolainen (Lapin yliopisto). Komitean päätoimisina sihteereinä toimivat käräjätuomari Antti Savela (Oulun käräjäoikeus) ja vanhempi hallintosihteeri Anne Niemi (KHO).

6. Komiteassa oli siis tuomareita sekä yleisistä tuomioistuimista että halintotuomioistuimista, asianajajakunnan ja syyttäjälaitoksen edustaja sekä tutkijoita eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Lautamies Hannu Virkkala edusti maallikkonäkemystä, mutta erityistuomioistuimista ei komiteassa ollut edustajaa. Raskaimman taakan komitean työssä joutuivat puheenjohtajien ohella kantamaan ahkerat ja taitavat päätoimiset sihteerit.

7. Komitean työssä ilmeni heti alusta lähtien, että yleisten tuomioistunten edustajat keskittyivät  siivili- ja rikosprosessia koskevaan lainkäyttöön ja hallintotuomarit puolestaan hallintolainkäyttöön. Tämä heijastui selkeästi myös komitean päätoimisten sihteerien työssä ja mietinnön kirjoittamistehtävän jakamisessa. Komiteassa näytti vallitsevan tiukka reviiriajattelu: älkää te yrittäkö puuttua meidän asioihimme, niin mekään emme sekaannu teidän asioihinne. Tämä on valitettavaa, sillä todella pitkällä aikavälillä ei liene kenenkään etu - ei ainakaan oikeudessa asioivien ihmisten -  että pienessä maassa toimii kaksi erillistä tuomioistuinorganisaatiota, joissa noudatetaan monilta osin aivan erilaista asioiden käsittelytapaa. Itse otin mietintöön jättämässäni lausumassa - tätä ei saanut nimittää eriäväksi lausunnoksi (!) - toki kantaa myös joihinkin hallintolainkäytön pahimpiin epäkohtiin, joista hallintolainkäytön edustajat halusivat vaieta. 

8. Komitean toimeksiantoon sisältyy yksi sinänsä selvä ja vaarattoman tuntuinen virke: "Komitean työn lähtökohtana ovat uuden perustuslain perusperiaatteet tuomiovallan käytöstä ja perusoikeusnäkökulma". Komitealle kerrottiin heti alussa, että tämä tarkoittaa sitä, että komitean ei sallita pohtia kaksijakoisen tuomioistuinorganisaation yhtenäistämistä eli käytännössä hallintotuomioistuimien integroitumista yleisiin tuomioistuimiin. Perustuslaissa nimittäin lukee, että valtakunnassa on sekä yleisiä tuomioistumia että hallintotuomioistuimia, joilla on lainkäytössä oma toimivaltansa. Kerrottiin, että KHO:n presidentti Pekka Hallberg olisi suostunut "päästämään" omat edustajansa komiteaan vain juuri sillä ehdolla, että kysymystä organisaatioiden yhtenäistämisestä ei oteta komitea työssä lainkaan esille. 

9. Tämä rajaus, jota komitea sitten uskollisesti noudatti - mietinnössä ei ole sanakaan ko. "tabusta" - oli ja on edelleen minusta "syvältä", sillä mainittu asia kuuluisi ilman muuta tuomioistuinlaitoksen kehittämisen tärkeimpiin kohtalonkysymyksiin. Jos komitean tarkoituksena oli todella visioida tuomioistuimien pitkän tähtäimen kehittämislinjoja, ei mainittua kysymystä olisi voitu sivuuttaa. Omassa lausumassani rohkenin tuoda tämän näkökohdan esille. Komitean ei olisi toki tarvinnut ehdottaa tältä osin perustuslain muuttamista - komitea ei itse asiassa tehnyt mietinnössään konkreettisia pykäläehdotuksia muutenkaan - mutta asia olisi tullut toki ottaa mietinnössä periaatteellisella tasolla esille ja korostaa sen merkitystä tuomioistuinlaitoksen kehittämisessä. - No, nyt kun komitean mietinnön jättämisestä on kulunut  kymmenen vuotta, korkeimman oikeuden presidentti on vihdoin ja viimein rohjennut ottaa asian eli siis tuomioistuinorganisaation yhtenäistämisen julkisesti puheeksi. Yhtenäistämällä organisiaatiot saataisiin aikaan merkittäviä hallinnollisia säästöjä.

10. Komitean asialistalla oli toki myös monia molemmille lainkäyttösektoreille yhteisiä asioita ja kysymyksiä. Ministeriö oli asettanut komitean työtä valvomaan kaksi omaa erityisasiantuntijaansa. Ilmeni, että hallintolainkäyttöä komiteassa edustaneet jäsenet ja ministeriön edustajat olivat monessa asiassa ja erityisen selvästi tuomioistuimien keskushallintokysymyksessä samalla puolella, eli halusivat torjua keskushallinnon irroittamisen oikeusministeriön alaisuudesta. Tämä ei ollut sinänsä toki mikään yllätys, sillä tiedossa oli, että KHO:n presidentti Pekka Hallberg vastusti tuohon aikaan jyrkästi tuomioistinten keskushallinnon uudistamista ja sen erottamista oikeusministeriön holhouksesta.Hallberghan tunnettiin hyvin valtioneuvoston ja ministeriön käynnistämien erilaisten uudistusten vetäjänä.

11. Mitä komitea sitten sai aikaaan? Kun on kyse 800-sivuisesta asiakirjasta, löytyy mietinnöstä monenlaista asiaa ja ehdostusta. Oikeusministeriön sivustolla komitean ehdotukset on tiivistetty näin:

Komitea toteaa, että tuomioistuinten perustehtävä on oikeusriitojen ja konfliktien ratkaiseminen. Käräjäoikeuksien ja hallinto-oikeuksien asemaa pitää vahvistaa. Tuomarien ja oikeudenkäyntiavustajien monipuolinen osaaminen ja ammattitaito tulee taata. Tuomarinuraa pitää ryhtyä toden teolla avaamaan myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisille hakijoille ja oikeudenkäyntiavustajien toiminta säätää luvanvaraiseksi. Oikeudenkäyntien nopeuttamiseksi ja oikeudenkäyntikulujen hillitsemiseksi ehdotetaan uudistuksia. Oikeudenkäyntien avoimuutta tulisi lisätä. Lautamiesjärjestelmä säilyisi, mutta lautamiesten osallistumisen laajuuteen, äänioikeuteen ja valintatapaan ehdotetaan muutoksia. Tuomioistuinten keskushallinnon komitean jäsenten niukka enemmistö siirtäisi oikeusministeriöstä uuteen tuomioistuinten keskushallintoyksikköön. Tuomioistuinten johtamiselta komitea odottaa nykyistä ammattimaisempaa otetta.

12. Komitean mietintö (KM 2003:3) löytyy tästä. Lyhyt yhteenveto komitean ajatuksista ja ehdotuksista löytää tästä tiivistelmästä.

13. Komitean ehdotuksista on toteutunut ainakin oikeudenkäyntiavustajan tehtävän saattaminen luvanvaraiseksi. Tämän vuoden alussa tuli nimittäin voimaan laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Lain myötä oikeudenkäyntiasiamiehenä saa toimia vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Luvan myöntämisestä päättää uusi riippumaton lautakunta, nimeltään oikeudenkäyntiavustajalautakunta; uusia nimikehirviöitä siis tälläkin saralla! Laissa säädetään niistä velvollisuuksista, joita luvan saanut lakimies on toiminnassaan velvollinen noudattamaan. Säännökset ovat samankaltaisia asianajajien vastaaviin säännöksiin verrattuna. Luvan saaneita lakimiehiä valvovat sekä oikeudenkäyntiavustajalautakunta että perustettava valvontalautakunta. Varsinaisen valvonnan suorittaa valvontalautakunta. Luvan peruuttamisesta tai laissa mainitusta seuraamusmaksusta päättää okeudenkäyntiavustajalautakunta valvontalautakunnan esityksestä.

14. Tästä nyt hyvin näkee, miten todella pitkään tarpeellisten uudistusten aikaansaaminen oikeuslaitoksen saralla voi kestää, 10 vuotta siihen tässä tapauksessa vierähti aikaa! On toki hyvä asia, että kaikki oikeudenkäyntiavustajat ja -asiamiehet ovat nyt asianmukaisen valvonnan piirissä ja että  avustajien kelpoisuusehtoja on jonkin verran tiukennettu. Mutta todella kankea ja raskas byrokratia sitä varten on luotu! Pienessä maassa pitäisi toki tässsäkin tapauksessa selvitä yhdellä organisaatiolla eli asianajajaliitolla. Komitea pohti  neljää eri vaihtoehtoa, jonka pohjalta asia voitaisiin järjestää. Itse kannatin - ainoana muuten - lupajärjestelmän rakentamista lähes kaikkien muiden eurooppalaisten maiden mallin mukaan asianajajamonopolin varaan. Tämä olisi kuitenkin edellyttänyt Suomen Asiananajaliiton voimakasta kehittämisestä, mutta tähän liitolla ei ilmeisesti ollut tahtoa tai kykyä.

15. Komitean ehdotus, jonka mukaan kiinteistöä koskevat asiat (lainhuudatukset ja kiinnitykset), joita oli todella paljon, siirretttäisiin käräjäoikeuksista maanmittauslaitokselle, toteutui muutama vuosi sitten. Tämä oli täysin välttämätön uudistus, sillä tavoitteena tulee toki olla, että  tuomioistuimien ja siis myös käräjäoikeuksien on keskityttävä perustehtäväänsä eli oikeusriitojen ratkaisemiseen. Kiinteistöasioissa on kysymys ainoastaan oikeuksien kirjaamisesta.

16. Komitea, eli tarkemmin sanottuna sen enemmistö (vähemmistöön kuuluivat Kaijus Ervasti ja OM:n komiteaan asettamat "vahdit" Välimaa ja Laukkanen)  ehdotti myös, niin kuin oli ehdotettu monta kertaa jo 1990-luvulta lähtien, että kiinteistöasioiden tavoin myös riidattomat velkomusasiat, joissa on kyse, ei oikeusriidasta, vaan ainoastaan  selvien ja riidattomien saamisasioiden perinnästä, siirrettäisiin pois käräjäoikeuksista, tässä tapauksessa suoraan ulosottoviranomaisille. Mutta niin vain tätä uudistusta, joka olisi täysin välttämätön, ei ole vieläkään saatu edes suunnitteluasteelle! Peräti käsittämätöntä! Tätä uudistusta ovat, ihme kyllä, vastustaneet myös useat käräjäoikeudet ja myös korkein oikeus lausunnossaan joskus vuoden 2005 paikkeilla (presidentti Koskelo ja oikeusneuvokset Rajalahti ja Poutiainen)

17. Viimeksi eilen saimme Ylen Uutisista kuulla, miten pikavippiasiat, joita riidattomista velkomusasioista on n. 80 prosenttia, suorastaan ruuhkauttavat  käräjäoikeuksia! Esimerkiksiksi Oulun käräjäoikeudessa näiden asioiden määrä on kaksinkertaistunut viidessä vuodessa ja nyt niitä kuulemma siirretään Oulusta Kuusamossa sijaitsevan sivukanslian käsiteltäväksi! Mutta mitään ei vaan tehdä eikä ole edes tarkoitus tehdä näiden perintäasioiden yksinkertamiseksi! 

18. Jotakin pienempi asioita on ehkä myös saatu toteututetuksi, mutta ne eivät juuri nyt juolahda blogistin mieleen. Komitea painotti aivan oikein muun muassa kahta tärkeää asiaa: a) asiakkaiden näkökulman huomioon ottamista ja ns. koetun oikeudenmukaisuuden merkitystä, sekä b) oikeudenkäynnin avoimuuden lisäämistä. Se, onko näissä hienoissa tavoitteissa käytännössä riittävästi onnistuttu, on kuitenkin kokonaan toinen kysymys.

19. Paljon helpomaaa on kuitenkin listata niitä asioita ja kysymyksiä, joissa ei ole menty eteenpäin tai saatu komitean ehdotuksia edes suunnitteluasteelle. Yksi tärkeä toteutumatta jäänyt kysymys on tuomareiden koulutusjärjestelmän kehittäminen. Siitä on julkaistu tähän mennessä useita erilaisten toimikuntien ja työryhmien papereita, mutta mitään ei ole käytännössä tapahtunut ja saatu aikaan. Tähän kiinnitti huomiota äskettäin huomiota myös  Vaasan HO:n ex-presidentti Erkki Rintala, joka muuten piti "Arposen komitean" mietintöä ylipäätään hyvänä ellei suorastaan korkeatasoisena työnä. Rintala harmitteli (aiheellisesti) sitä, ettei OM ole halunnut ottaa komitean ehdotuksia huomioon, vaan on vedonnut mm. siihen, että komitea oli monissa kohdin erimielinen. Niinpä, vähemmistöön eli ns. jarrumiehiksi osoittautuivat useimmiten nimenomaan OM:n edellä mainitut "vahdit" eli Laukkanen ja Välimaa (toki virkansa puolesta) sekä trio Ervasti, Mäenpää ja Letto-Vanamo. Komiteassa puhuttiin paljon - asiaa ja sen vierestä - ja tässä suhteessa vm. trio kunnostautui kyllä erinomaisella tavalla.

20. Tuomareiden rekrytointia ja valintamenttelyä ei ole alettu kehittää komitean ehdottamalla tavalla. Tuomioistuinharjoittelun kehittämisessä on tapahtunut pelkkää näpertelyä. Lautamiesjärjestelmän kehittäminen on laiminlyöty kokonaan ja järjestelmä on esitetty lakkautettavaksi mm.Tuija Braxin suulla. Tuomareiden valvontalautakunnasta, jonka perustamista komitea ehdotti laiskojen tuomareiden kuriin saattamiseksi, on luovuttu. Komitea, siis sen enemmistö,  ehdotti myös esittelijäjärjestelmästä luopumista kaikissa tuomioistuimissa. Tämä oli etenkin Markku Arposen yksi kuningasajatuksista, mutta sille on viitattu OM:ssä ja esimerkiksi hovioikeuksissa täydellisesti kintaalla! Kehitä tässä sitten hovioikeuksien tai hallinto-oikeuksien toimintaa!

21. Komitea pohti ansiokkaalla tavalla  tuomareiden valintamenettelyn kehittämistä ja ehdotti siinä yhteydessä - jälleen äänestäen - ns. kiintiömallin käyttöön ottamista. Olen kirjoittanut tästä asiassa monta kertaa, koska kannatan sitä aina KKO:ta ja KHO:ta myöten; KKO:ssa itse asiassa on tuollainen kiintiösysteemi ollut epävirallisesti jo kauan käytössä.  Järjestelmä on käytössä mm. Hollannissa.  Komitean enemmistön mukaan jo lyhyellä tähtäimellä olisi tarpeellista kiintiöidä osa avoimista tuomarin viroista vain tuomioistuimen ulkopuolella työskenteleville lakimiehelle, jotta esimerkiksi käräjäoikeuksiin saataisiin kauan ja hartaasti kaivattua osaamista muualtakin kuin tuomioistuinten sisältä.

22. Ehdotin komiteassa, että tuomarinvirkoja koskevat hakuilmoitukset olisi julkaistava myös ao. päivälehdissä, hakuilmoituksista olisi tehtävä houkuttelevia ja että ne olisi tässä tarkoituksessa laadittava samalla tavalla kuin firmojen työpaikkailmoituksetkin. Eräällä matkalla komitean kokoukseen Tampereelta Helsinkiin luonnostelin junassa - olisiko ollut  ravintolavaunun pöydässä - hakuilmoituksen mallin, josta muut jäsenet (vähemmistöä tietenkin lukuun ottamatta) innostuivat niin, että luonnoksen pohjalta muotoiltu kahden käräjätuomarin viranhakuilmoitus otettiin oikein mietinnön kansikuvaksi (ks. yllä). - Mutta mitään edistystä ei ole tässäkään suhteessa tapahtunut!

23. Pahimpana puutteena voidaan kuitenkin, ainakin komitean enemmistön mielestä, pitää sitä, että erinomaisen perusteellisesti pohdittu ja kaikin puolin punnittu ja perusteltu ehdotus tuomioistuimien keskushallinnon erityttämisestä eli irrottamisesta oikeusministeriöstä ja sen siirtämisestä erilliselle keskushallintoyksikölle, jonka johdossa olisivat tuomarit, ei ole vieläkään liikahtanut eteenpäin. OM:stä erillinen tuomioistuinten keskushallinto korostaisi tuomioistuimien riippumattomuutta; kaikissa muissa pohjoismaissa mainittu uudistus on toteutettu juuri mainitusta lähtökohdasta käsin jo ajat sitten. Kun keskushallintouudistusta ei ole saatu aikaan, junnaa tuomioistuinlaitoksen kehittäminen paikallaan ja toiminnan epäkohdat sen kun pahenevat. OM:stä erillisen keskushallintoyksikön perustamista kannattivat komiteassa Arponen, Fredman, Kemppinen, Korkalainen, Peltonen, Tolvanen, Virkkala ja Virolainen. Uudistusta vastustivat Ervasti, Haavisto, Kanninen, Letto-Vanamo, Mäenpää, Tervahauta ja Laukkanen; Välimaa  oli poissa äänestyksestä.

24. Miksi komitean ehdotukset ovat olleet osin vastatuulessa?  Viittasin edellä jo siihen tekosyyhyn, jonka mukaan tämä johtuisi siitä, että komitea oli useissa keskeisissä kysymyksissä erimielinen. Jo mietinnön luovutustilaisuudessa 16.12.2003 näkyi selvästi, ettei mietintö ollut oikeusministeri Johannes Koskiselle mieluinen. Myös Koskista oikeusministerinä seuranneet poliitikot ovat suhtautuneet esimerkiksi tuomioistuinten keskushallinnon uudistamiseen torjuvasti lähinnä ideologisilla perusteilla. Vielä Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmassa mainittiin vienosti kysymys keskushalllinnon kehittämisestä. Oikeusministeri Brax hoiteli mainitun kysymyksen hänelle tyypilliseen näppärään tapaansa pois päiväjärjestyksestä asettamalla selvitysmieheksi yliopiston erään  amanuenssin, jonka selvitys, kuten tarkoitus ilmeisesti olikin, hautautui saman tien ministeriön arkistoon. 

25. Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa mainitusta kysymyksestä ei taida olla edes lausumaa. Tämä selityy sillä, että kun hallitusohjelmaa rustattiin vuoden 2011 vaalien jälkeen, oikeuslaitosta koskevan ohjelmapaperin laatimista johti, kukas muu kuin juuri kansanedustaja Johannes Koskinen! Oikeuslaitoksen osalta hallitusohjelma valmistui kivuttomasti päivässä tai parissa, vaikka muilta osin hallitusohjelmaa väsättiin kasaan viikko- tai kuukausitolkulla. Lobbareita, jotka olisivat kiinnittäneet poliitikkojen huomiota tuomioistuinlaitoksen kehittämistarpeisiin, ei ilmeisesti ollut kuultavina. Ei ollut, koska tuomarit eivät voi toimia lobbareina, eikä maassa ole hallituksesta ja oikeusministeriöstä erillistä itsenäistä tuomioistuinlaitoksen keskushallintoyksikköä, jossa olisi tarvittava asiantuntemusta ja motivaatiota uudistusten käynnistämiseksi.

26. Parhaillaan istuu oikeusministeriön asettama "korkean tason neuvottelukunta", jonka tehtävänä on valmistella pitkän aikavälin oikeusturvaohjelmaa sekä lyhyemmän tähtäimen sopeuttamisohjelmaa. Neuvottelukunnan yhtenä tavoitteena on pyrkiä varmistamaan, "etteivät säästötavoitteet vaaranna oikeusturvatavoitteita". Neuvottelukunnan ehdotuksen oli määrä valmistua jo 15.2.2013, mutta mitään ei ole vielä kuulunut. Kuten edellä jo mainitsin, neuvottelukuntaan kuuluva KKO:n presidentti Pauliine Koskelo tuli jokin aika sitten julkisuuteen ja ehdotti tuomioistuimien määrän rajua karsimista ja kaksijakoisen tuomioistuinorganisaation yhtenäistämistä. KHO:n presidentti Pekka Vihervuori, hänkin istuu  neuvottelukunnassa, vastusti Koskelon ehdotusta "jyrkästi". - Ei siis kovin hyvältä näytä, kun oikeuslaitoksen menoja pitäisi säästää tietojen mukaan 25 miljoonalla eurolla, mutta komitean päähenkilöt ovat keinoista noin erimielisiä keskenään. Luultavasti oikeusturvaa pyritään varmistamaan (lue: heikentämään) esimerkiksi siten, että ihmisten valitusoikeutta mm. hovioikeuteen rajoitettaisiin vielä nykyisestä tuntuvasti. Siitähän se oikeusturva tietenkin "kohenisi", kun ei enää saisi edes valittaa! - Palatkaamme asiaan sitten, kun neuvottelukunnan ehdotus julkistetaan.

703. Todella pimeetä!

1. Mustat aukot ovat meille jo aika tuttua kamaa.Tähtitieteilijät ja fyysikot ovat kertoneet meille niistä  Stephen Hawkingista alkaen. Musta aukko syntyy tähden luhistuessa kasaan niin tiiviisti, että siitä muodostuu eränlainen aukko tai reikä avaruuteen. Mustaa aukkoa on kuvattu paholaismaiseksi imuriksi, josta ei edes voi saada tietoa, koska kaikki informaatio katoaa sinne.

2. En malta olla mainitsematta tässä yhteydessä juridiikan tai "lainkäytön mustasta aukosta". Kyseessä on ilmiö, jossa asianosaisen oikeuteen kiikuttama asiakirja ja sitä myöten myös itse asia ja sitä koskeva tieto saattaa kadota pitkiksi ajoiksi tuomioistuinlaitoksen byrokratian syövereihin. Kyseinen ilmiö tai nimike lanseerattiin alioikeusuudistuksen voimaantulon yhteydessä 1993-95. Tuolloin nimittäin monet asiananajat valittivat, että heidän Helsingin käräjäoikeudelle lähettämänsä hakemukset, haastehakemukset, vastineet yms. asiakirjat saattoivat "kadota" niin, ettei niistä tai itse asian käsittelystä kuulunut pitkään aikaan yhtikäs mitään

3. Tähtitieteen aina niin ihmeelliseen maailman palataksemme voidaan kertoa, että uudemman tutkimuksen - vrt. Pekka Himasen "selvitys" - mukaan musta aukkokaan ei ole (kauheudessaan) enää oikein mitään, sillä nyt tutkijoita kiinnostaa ilmiö nimeltä "pimeä energia".  Ilmiötä selittää meille tavikselle kansanomaisesti maamme johtava tähtitieteilijä Esko Valtaoja HS:n viimeisimmässä Kuukausiliitteessä. 

4. Kyse on siitä, että jossakin meitä ympäröi valtava määrä ainetta, jota emme voi kuitenkaan havaita. Sitä on kuulemma 90 prosenttia maailmankaikkeuden aineesta; jotkut tutkijat puhuvat sentään hieman maltillisemmin vain 75 prosentista. Tätä ainetta ei voi nähdä siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei heijasta valoa eikä lähetä sitä.  Albert Einstein alkoi jo noin 100 vuotta sitten epäillä vielä tätäkin kauheampaa ilmiötä: pimeää energiaa. Hassua on vain se, että kukaan ei tarkemmin tiedä, mistä on kyse, tiedetään vain, että pimeä energia on maailmankaikkeutta hallitseva voima. Tämä energia käyttäytyy tosi "pimeästi", sillä se ei vedä massoja puoleensa - kysymyksessä ei siis ole ainakaan timosoinimainen "möhkäle" joka vetää ihmismassoja puoleensa - vaan päinvastoin ajaa ne kauemmaksi, ja kaikki tämä tapahtuu vieläpä alati kiihtyvällä vauhdilla.

5. Esko Valtaojan puheesta voi päätellä, että juuri tämä pimeä energia on selitys ihmisen pimeän pelolle; Valtaojan mukaan jokainen ihminen pelkää pimeää aivan järjettömästi.  Tähtitieteilijä kertoo pelkäävänsä itsekin pimeää hillittömästi, vaikka hän tietää pimeästä lähes kaiken mahdollisen. Valtaoja on kokeillut asiaa syyspimeällä mökillään neljän vuorokauden ajan. Häntä pelottaa selittämättömällä tavalla, kun hän käy pimeällä ulkohuussissa. 

6. Vankilassa kurittomat vangit voitiin aikaisemmin eristää määräajaksi nimenomaan valoisaan yksinäishuoneeseen, pimeä eristysselli olisi siis aivan liian kamalaa jopa vangeille. Mikä oikein selittää ihmisen pimeän pelon? Onko pelättävissä, että pääministeri Jyrki Kataisen hallitus pyytää tästä(kin) kysymyksestä  asianmukaisen ja kaiken kattavan selvityksen filosofi Pekka Himasen johtamalta kansainväliseltä tutkijaryhmältä?

7. Mikä merkitys uskonnolla voisi olla ihmisen pimeän pelolle tai kenties jopa pimeälle energialle? Raamatun luomiskertomuksen mukaan "maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Sitten Jumala sanoi: "Tulkoon valkeus", ja valkeus tuli. - Tämä olisi varsin näppärä ja simppeli selitys meille taviksille alkuräjähdyksestä, mutta tuollaiselle selitykselle tiedemiehet eivät anna arvoa.

8. Saman HS-kuukausiliitteen numerossa on myös presidentti Tarja Halosesta tehty pitkä juttu otsikolla "Takaisin tavikseksi" tai "Taviksen vuosi". Hieman huvittaa tapa, jolla jutussa yritetään antaa niin pontevasti kuva, jonka mukaan Tarja Halonen olisi nyt aivan tavallinen täti tai mummeli Kalliosta, joka tepastele muovikassi kädessään Hakaniemen halliin ja takaisin kämpilleen. Halonen ei nimittäin kanna kädessään mitä tahansa Elannon tai HOK:n muovikassia, vaan hänen kassissaan lukee "NBK 2012" (Nordiska barnavårdskongressen 2012).  Kalliolaistaviksilla ei ole myöskään omaa erillistä toimistoa työhuoneenaan eikä heidän turvallisuuttaan takaa kauppahallimatkoilla valtion palkkalistoilla oleva turvamies.

9. Oli miten oli, mutta tässä yhteydessä kiinnostavaa on se, että haastattelun mukaan Tarja Halonen on liittynyt kirkkoon eli seurakunnan jäseneksi sen jälkeen, kun hän vuosi sitten päätti kautensa tasavallan presidenttinä. Tästä on tehty itse asiassa haastattelun pääuutinen. Miten Halonen sitten perustelee kirkkoon liittymistään? Eipä kovin tarkasti. Hän toteaa näin: "Minusta vain tuntuu, että se mitä meillä on tässä ja nyt, ei ole kaikki mitä on".

10. Tyypillistä poliitikon tekstiä, jota jokainen voi tulkita oikeastaan miten päin vain. Olisiko Tarja Halonen jotenkin "valaistunut", nähnyt pimeyden keskellä valon vai mistä oikein on kysymys? Vai olisiko niin, että Halonen on tunnistanut pimeän aineen ja pimeän energian - "pimeyden ruhtinaan" - voiman? Jos tiedemiehiä on vähänkin uskominen, niin juuri pimeä energia on aina meidän ympärillämme ja keskuudessamme, vaikkemme voi nähdä tai edes ymmärtää sitä. Pelkäisikö presidenttikin siis pimeää - turvamiehistä huolimatta?

702. Kisapastorilla riittää töitä

1. Suomen olympia- ja MM-kisojen kisapappina pitkään toiminut pastori Leena Huovinen alkaa olla Suomen joukkueen työllistetyimpiä toimitsijoita myös parhaillaan meneillään olevissa Val Di Fiemmen hiihdon MM-kisoissa. Sen verran heikosti suomalaiset ovat kisoissa toistaiseksi menestyneet eikä menestystä ole odotettavissa myöskään kisojen loppupäivinä. Kisapapilta ei lohduttamisen aihetta todellakaan puutu.

2. Eilen näimme tv:stä, miten naisten viestinhiidon ankkuri Riikka Sarasoja-Lilja suorastaan romahti oman osuutensa jälkimmäisellä lenkillä. Suomen joukkue oli viimeisessä vaihdossa vielä Ruotsin kannoilla, mutta odotetusti Charlotta Kalla lähti heti alusta omaa vauhtian, joten Sarasoja-Liljan tehtäväksi jäi, kuten tv-selostajemme yhteen ääneen toitottivat, varmistaa Suomelle pronssimitali. Venäjän ankkuri starttasi liikenteeseen 33 sekuntia suomalaisnaisen jäljessä ja hiihdettävä matka oli vain viisi kilometriä.

3. Mutta toisinhan siinä sitten kävi. Riikan voimat hupenivat, maitohapot iskivät ja Julia Tsekaleva rynni helposti suomalaisen ohitse ja saman tempun teki  hieman myöhemmin myös USA:n ankkuri. Maaliin tultuaan Sarasoja-Lilja romahti sammuneena hangen pintaan ja hän sai maata paikallaan tv-kameroiden ikuistamana muutaman minuutin ennen kuin kisapappi Huovinen saapui hiihtäjärukkaa lohduttelemaan. 

4. Jos Sarasoja-Lilja olisi pitänyt pintansa ja tuonut Suomen pronssille olisivat joukkueen muut jäsenet olleet riemuissaan ankkuriaan vastassa. Mutta nyt kaikki loistivat poissaolollaan ja jättivät epäonnistuneen joukkuetoverinsa yksin. No, Riitta-Liisa Roponen saapui sitten sentään Huovisen seurassa Riikkaa lohduttamaan. Tämä sinänsä pieni episodi kertoo paljon Suomen urheilijoiden joukkuehengestä, siis sen puutteesta. 

5. Päävalmentaja Magnar Dalen saa ottaa Suomen huonosta sijoituksesta suuren osan omaan piikkiinsä. Hän ei osannut valita oikeita hiihtäjiä viestijoukkueeseen. Ankkuriksi olisi toki pitänyt valita Krista Lähteenmäki, jolla on näyttöjä ankkuriosuuden hiihdoista jo edellisistä kisoista, ei noviisi Sarasoja-Liljaa. 

6. Viestin aloittajaksi oli kannattanut valita Aino-Kaisa Saarinen, sillä aikaisemmista MM-lähdöistä Italiassa kaikki ovat voineet nähdä, että nyt aloittaneelta Anne Kyllöseltä on näissä kisoissa paras puhti pois. Kyllönen syyllistyi alokasmaiseen virheeseen jo startissa lähtiessään matkaan hirmuvauhdilla, minkä seurauksena hän alkoi vähitellen kypsyä ja jäädä kärjestä. Puolimatkaan tultaessa Kyllönen mokasi sitten  täydellisen hölmösti yrittäessään tiukassa mutkassa ja erittäin ahtaassa kohdassa ohittaa saksalaista hiihtäjätärtä. Kyllönen kaatui ja hänen suksensa takertuivat katsomoaitaan ja hän jäi hetkessä porukasta lähes puoli minuuttia.

7. Naishiihtäjät voivat lohduttautua vain sillä, ettei mieshiihtäjillä mene juuri yhtään sen paremmin. Matti Heikkiseltä odotettiin paljon, mutta näissä kisoissa Matille ei "pöljää päivää" sattunut. Heikkinen hiihtää kisoissa Salomonin suksilla, mutta vesikelille ko. firman kalustosta ei ole löytynyt sopivia ja kilpailukykyisiä kapuloita. Saman suksifirman kapuloita käytti myös Sarasoja-Lilja ja sen huomasi; hän hävisi laskuosuuksilla selvästi Tsekalovalle, jonka sukset luistivat todella hyvin.

8. Tänään on sitten vuorossa miesten viestiinhiihto. Jo etukäteen pelottaa ajatella, miten heikosti suomalaisilla voi tämäkin kisa mennä; näyttää siltä, että joukkueen sijoitus painuu kymmennnen sijan huonommalle puolelle. Joukkueessa hiihtää yhtenä lenkkinä Ville Nousiainen, joka on jo etukäteen lausahtanut, että hänen ei pitäisi olla tässä kunnossa näissä kisoissa lainkaan mukana. Nousiainen on valittu kisajoukkueeseen vain siksi, että edes jonkinlainen viestiporukka saataisiin kasaan!

9. Yhdistetyn miehet, myös aiemmin sentään joten kuten menestynyt Janne Ryynänen, rämpivät kisoissa sijoilla 25-40. Ryynäsen kehitys ei ole vain pysähtynyt, vaan hänen kuntonsa on suorastaan romahtanut.

10. Samat sanat pätevät Anssi Koivurantaan, joka muutama vuosi sitten oli koko maailmassa yhdistetyn selvä ykkönen ja voitti kirkkaasti mm. maailman cupin kokonaiskilpailun. Sitten Anssi jostakin mystisestä syystä sairastui ja vaihtoi mäkihypyn puolelle. Koivurannan mäkitulokset eivät ole olleet ennen tätä kauttakaan olleet mitenkään hyvät, mutta tällä kaudella miehen tulokset ovat, kuten myös kaikkien muidenkin mäkimiestemme, suorastaan romahtaneet. Suomalaiset löytyvät eilisen suurmäen kilpailun tuloslistalta sijoilta 42, 45 ja 47! Yksi edustajamme ei läpäissyt edes karsintaa, jossa varsinaisesta kisasta tiputettiin ainoastaan kymmenkunta hyppääjää. Suomella on koko MM-kisojen heikoin mäkijoukkue Val Di Fiemmessä.

11. Mika Kojonkoski nosti kymmenkunta vuotta sitten Norjan mäkijoukueen aallonpohjalta maailman huipulle, missö norjalaiset mäkimiehet ovat edelleen. Kojonkoski lopetti valmennusuransa Norjassa, mutta ymmärrettiinkö hänet palkata samaan valmennushommaan Suomessa? Eipä tietenkään, mutta saihan Mika kuitenkin hyväpalkkaisen ja siistin sisätyön HUMU:n pomona! Tuossa tehtävässä Mika tuottaa kyllä paljon paperia, mutta noista papereista ei taida olla Suomen huippu-urheilulle minkäänlaista hyötyä. Mäkijoukkueen päävalmentajana toimii Pekka Niemelä, joka ei tunnu ymmärtävän erota hommastaan edes tämän katastrofaalisen kauden jälkeen.

12. Pekka Niemelä ei ole kuitenkaan mikään "Humu-Pekka", jollaiseksi filosofi Pekka Himasta voidaan kutsua. Himanen tuottaa tutkijaryhminen Kalifornian auringossa Suomen hallitukselle ja kaverilleen Jyrki Kataiselle suorastaan fantastisia "sinisiä kirjoja" ja "sinisiä unelmia".  Himasen espanjalainen tutkijakollega, maailmankuulu sosiologi Manuel Castells kehuu Humu-Pekkaa nerokkaaksi ja oman alansa johtavaksi tutkijaksi koko maailmassa. - Niin, kateellisiahan ne nämä Himasen kotimaiset kollegat ja muut tavisprofessorit tietenkin ovat, siitähän tämä Pekkaa kohtaan osoitettu kritiikki toki vain kertoo! 

13. Kuten Castells todistaa, Himasen täytyy olla todella nero ja vaikutusvaltainen ihminen, sillä eihän hän olisi muutoin saanut Suomen pääministeriä ja Suomen Akatemiaa tilaamaan itseltään useita nollaselvityksiä kovalla hinnalla.