1. Tuomioistuinjärjestelmä on kaksijakoinen, kuten perustuslain 99 §:stä ilmenee. Tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttävät yleiset tuomioistuimet, ylimpänä oikeusasteena korkein oikeus. Hallintoasioissa (hallintolainkäyttöasioissa) toimivalta kuuluu puolestaan hallintotuomioistuimille, ylimpänä asteena korkein hallinto-oikeus. Yleisten tuomioistuinten (käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus) ja hallintotuomioistuinten (alueelliset hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus) välinen toimivalta määräytyy siis asioiden laadun perusteella, riita-asioissa tarkemmin sanottuna sen mukaan, onko riidassa kysymys yksityisoikeudellisesta vai julkisoikeudellisesta asiasta.
2. Yleisillä tuomioistuimilla ei ole valtaa käsitellä hallintolainkäyttöasioita eikä hallintotuomioistuimilla puolestaan riita- ja rikosasioita. Hallintolainkäyttöasioista ylivoimaisesti suurin osa on valitusasioita (hallintovalitusasiat) eli asioita, joissa asianosainen valittaa hallintoviranomaisen päätöksestä hallinto-oikeuteen. Pienenä ryhmänä hallintolainkäyttöasioihin kuuluvat lisäksi hallintoriita-asiat, joilla tarkoitetaan julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen kohdistuvaa riitaa (hallintolainkäyttölaki, HLL 69 §). Vaikka hallintoriidassakin on kyse kahden vastakkaisen osapuolen välisestä riidasta kuten siviiliriidassakin, sen ratkaiseminen ei kuulu käräjäoikeuden toimivaltaan.
3. Yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten välinen toimivaltajako tuntuu periaatteessa selväpiirteiseltä. Käytännössä jaotteluperuste ei kuitenkaan ole aina selvä. Hallintovalitusasioiden osalta toimivaltaongelmaa ei tosin yleensä ilmene, sen sijaan yksityisoikeudellisen riidan (siviilijutun) ja hallintoriidan välinen ero saattaa olla hyvinkin tulkinnanvarainen.
4. Tämä näkyy myös toimivaltakysymyksestä annettujen ennakkopäätösten suuresta lukumäärästä. Kumpikin ylin tuomioistuin on antanut kysymyksestä tuomioistuin- vai hallintoriita-asia useita kymmeniä, yhteensä toista sataa ennakkopäätöstä. Finlex-tietopankissa hakusanoille hallintoriita ja toimivalta saadaan KKO:n antamien ennakkopäätösten osalta 51 osumaa ja KHO:n ennakkopäätösten osalta puolestaan 65 osumaa. Ylimmät oikeudet ovat siis ottaneet yhteensä 116 ennakkopäätöksessä kantaa yksityisen tuomioistuimen ja hallintotuomioistuimen väliseen toimivaltaongelmaan ja hallintoriita-asian ja siviiliriidan rajanvetoon.
5. Ennakkopäätösten runsaudesta huolimatta vakiintunutta ja ennustettavaa käytäntöä ei ole muodostunut, vaan toimivaltaongelmia ja -riitoja ilmenee käytännössä jatkuvasti. Tämä käy ilmi myös alkuviikosta annetusta ratkaisusta KKO 2013:19. En puutu tapaukseen enemmälti, vaan tyydyn toteamaan, että ratkaisun lopputulos vaikuttaa hyväksyttävältä ja sen perustelut täyttävät ylimmän tuomioistuimen perusteluille asetettavat laatuvaatimukset. Kaikki kolme oikeusastetta olivat tapauksessa sillä kannalla, että vaikka kysymyksessä olevan riidan pohjana oli hallintosopimus, riita ei silti ollut hallintoriita-asia, vaan yleisessä tuomioistuimessa ratkaistava riita-asia. Jotkut ovat ihmetelleet korkeimman oikeuden perustelujen laajuutta. Ylimmän oikeuden tulee kuitenkin perustella ennakkopäätökset seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi; perusteluistaan tuomioistuin tunnetaan. Perusteluissa on viitattu lyhyesti myös oikeuskirjallisuuteen, mikä on korkeimman oikeuden ratkaisuissa todella harvinaista.
6. Jos mainittu asia olisi tullut vireille hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa, olisi tapauksessa kenties päädytty päinvastaiseen lopputulokseen eli siihen, että asia olisi tullut ratkaista hallintolainkäytössä. Yleisen tuomioistuimen ja hallintotuomioistuimen välistä toimivaltaa koskeva kysymys on oikeuskäytännössä ollut ja näyttää edelleen olevan epäselvä. Ongelmaa on yritetty selvittää oikeuskirjallisuudessa erilaisia teorioita ja perusteita kehittämällä. Viittaan esimerkiksi Eero Vilkkoseen väitöskirjaan "Hallintolainkäytön alasta" vuodelta 1973 ja Risto Koulun kirjaan "Lainkäyttöä vai hallintolainkäyttöä" vuodelta 2012. Ruotsissa on vuonna 2009 ilmestynyt Patrick Södergrenin 600-sivuinen väitöskirja "Vem dömer i gråzonen? Domstolsprövnig i gränslandet mellan offentlig rätt och privaträtt ".
7. Harmaalla alueella siis ollaan, eli kahden lainkäyttölinjan suhde ja tuomioistuinten toimivalta on edelleen epäselvä. Toimivaltaa koskevat erimielisyydet viedään, kuten KKO:n edellä mainitusta ratkaisustakin ilmenee, usein hamaan loppuun asti. Jos asia on pantu vireille kanteella käräjäoikeudessa, vastaaja tekee tuomioistuimen asiallista toimivaltaa koskevan väitteen, jota puidaan usein KKO:ta myöten; tapauksessa KKO 2013:19 mainittu väite tehtiin muuten vasta KKO:ssa. Jos taas asia on pantu vireille hallinto-oikeudessa ja hakijan vastapuoli väittää, että asia kuuluukin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, voidaan toimivaltariidasta kiistellä vielä KHO:ssa. Toisinaan taas saattaa, varsinkin alemmissa oikeuksissa, ilmetä eräänlaista "hylkimisreaktiota": Tuomioistuimet saattavat mieluummin vältellä hankalia tapauksia kuin ottaa tällaisia rajavyöhykkeen tapauksia ratkaistavakseen.
8. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kysymys tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta on luonteeltaan pakottava eli sellainen, että tuomioistuimen tulee ottaa se huomioon viran puolesta, vaikkei väitettä toimivallan puuttumisesta ole tehty. Tällöin on mahdollista, että vasta KKO:sta tai KHO:sta saadaan yllättäen päätös, jonka mukaan asian olikin pantu vireille väärässä prosessilajissa. Asianosaisen ei auta silloin muu kuin nostaa asiasssa uusi "rumba" toimivaltaisessa tuomioistuimessa, jos vain intoa ja resursseja prosessin jatkamiseen vielä riittää. Asianosaisen oma tai tuomioistuimen toimivaltakysymyksestä tekemä virhearvio on siis asianosaisen kannalta kohtalokas. Jos asian vireilletulolle on säädetty laissa määräaika, asianosainen joutuu käytännössä panemaan asian varmuuden vuoksi vireille sekä riita-asiana käräjäoikeudessa että hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa, jottei menettäisi määräaikaa. Onko tässä minkäänlaista järkeä? Toimivaltakysymyksen käsittelyyn, jossa on kysymys vain "riidan riidasta" eli prosessia koskevasta prosessista, uhrataan aikaa, vaivaa ja kustannuksia. Ylimpien tuomioistuimien aikaa kuluu jokseenkin turhalta tuntuvien toimivaltaa koskevien asioiden käsittelyyn ja ennakkopäätösten pitkien perustelujen kirjoittamiseen.
9. Yhtenä esimerkkinä edellä kerrotusta voidaan mainita Müllerin tapauksena tunnettu ratkaisu KKO 1991:90. Siinä valtio oli entistä Yhdysvaltojen suurlähettilästä (M) vastaan raastuvanoikeudessa ajetussa kanteessa vaatinut M:n velvoittamista palauttamaan virassaan aiheettomasti perimänsä edustuskulukorvaukset; kustannukset olivat syntyneet presidentti Mauno Koiviston Yhdysvaltojen vierailun yhteydessä tapahtuneesta tarjoilusta. Raastuvanoikeus ja hovioikeus, missä vastaaja M ei ollut tehnyt väitettä tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta, tutkivat kanteen ja hylkäsivät sen näyttämättömänä. Korkein oikeus puolestaan jätti kanteen viran puolesta tutkimatta katsoen korvausvaatimuksen perustuneen valtion ja lähettilään väliseen julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen ja siinä tapahtuneeseen julkisten varojen käyttöön ja koskeneen siten hallintoriita-asiaa. Jos valtio olisi perustanut vaatimuksensa vastaajan tuottamukseen ja vaatinut suoritusta vahingonkorvauksena, olisi kanne voitu tutkia yleisessä tuomioistuimessa. Valtio vetosikin korkeimmassa oikeudessa toissijaisesti vastaajan tuottamukseen, mutta korkein oikeus jätti tällä perusteella ajetun vaatimuksen vasta siellä tehtynä OK 30:7:n nojalla tutkimatta. Tapauksessa asian oikea laatu paljastui asianosaisille siis vasta korkeimman oikeuden päätöksestä, joka lienee tullut heille täydellisenä yllätyksenä.
10. Olisiko ongelmaan mahdollista löytää järkevä ratkaisu? Risto Koulu esittelee kirjassaan (2012) sinänsä näppäriä, mutta toisaalta hieman vaikeaselkoisia teorioita tai sääntöjä toimivallan määräytymisen tulkinnasta ja perusteista. Loppujen lopuksi Koulu tuntuu kuitenkin heittävän pyyhkeen kehään. Hän toteaa, samaan tapaan kuin Patrick Södergren Ruotsissa, että toimivaltajaon perusongelma ei ole ylipäätään ratkaistavissa yleispätevillä säännöillä. Risto Koulun mukaan yleisen lainkäytön ja hallintolainkäytön suhdetta määrittelevään kvalifikaatioon julkinen/yksityinen jää sovittamattomalta näyttävä ristiriita. Koulu vilauttaa ohimennen koko dualistisen järjestelmän romuttamista, mutta palaa tämän jälkeen ruotuun eli nykyjärjestelmän taakse todeten, että kaksijakoista ja -napaista järjestelmää ei ole syytä hylätä. Tämän jälken Koulu siirtyy käsittelemään lempiteemojaan eli pohdiskelemaan mahdollisuutta hallintolainkäytön vaihtoehtoistamiseen eli käytännössä sovittelun käyttöön ottamiseen hallinto-oikeuksissa samoin kuin yleensä soft law -tyyppiseen sääntelyyn ("pehmeäsääntely") eli suositustenluonteisten normien antamiseen. Lienee kuitenkin selvää, ettei niistä löydy ratkaisua sanottuun toimivaltaongelmaan eikä juuri muihinkaan lainkäytön ongelmiin.
11. Prosessilajien raja on siis usein sangen tulkinnanvarainen ja tulee sellaisena pysymään myös jatkossa ja ilmeisesti vain entisestään monimutkaistumaan. Julkisen hallinnon ja yksityisen toiminnan välinen rajanveto on monilla aloilla olennaisesti suhteellistunut. Aiemmin perinteisesti julkishallinnossa hoidettuja tehtäviä on siirretty yksityisten yritysten ja yhteisöjen vastuulle joko yksityistämisen tai erilaisten toimeksiantojen muodossa. Toisaalta hallinnollisen sääntelyn ala on laajentunut taloudellisiin suhteisiin siten, että esimerkiksi elinkeinoja, työoloja, ympäristöä ja kilpailua koskevan sääntelyn vaikutukset ulottuvat välittömästi myös yksityisoikeudellisiin suhteisiin. Julkinen ja yksityinen kietoutuvat yhteiskunnassa yhä enemmän yhteen.
12. Tällaisessa tilanteessa oikeusturvaa peräävän kansalaisen on vaikea ellei suorastaan mahdotonta arvioida, kuuluisiko hänen riitansa julkisyhteisön kanssa yleiselle tuomioistuimelle vai hallintotuomioistuimelle. Asia tuskastuttaa ja vaivaa myös tuomareita, viranomaisia, asianajajia, lainvalmistelijoita ja muita toimivaltakysymyksen parissa askartelevia toimijoita. "Suomen tuomioistuinlaitos on niin sekava, ettei siitä ota selvää Erkkikään" (lainsäädäntöneuvos, nykyinen lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa 1998).
13. Oma ratkaisuehdotukseni ongelmaan on yksinkertainen ja selkeä; olen esittänyt sen jo kymmenen vuotta sitten Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön jättämässäni lausumassa (KM 2003:3 s. 525). Dualistisen tuomioistuinorganisaation lakkkauttamista odoteltaessa käsitteestä "hallintoriita-asia" voitaisiin luopua ja HLL 69 §:n säännökset hallintoriita-asian käsittelystä kumota. Yksityisten ihmisten tai yritysten ja toisaalta julkisyhteisön väliset riitaisuudet, siis myös ns. julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen perustuvat riidat, jotka nykyisin kuuluvat hallintotuomioistuimen toimivaltaan, siirtyisivät siten yleisten tuomioistuinten ratkaistaviksi. Hallintotuomioistuimet käsittelisivät jatkossa yksinomaan hallintopäätöksistä tehtyjä valituksia. Myös hallintoriita on toki aina riita-asia, perustuupa riita sitten julkiseen tai yksityiseen oikeussuhteeseen. Hallintoriita käydään siviilijutun tapaan kahden vastakkaisen osapuolen välillä (kaksiasianosaissuhde) ja asian oikeuskäsittelyssä voidaan noudattaa vaivattomasti siviiliprosessijärjestystä. Hallintoriita-asioissa esitetään usein sellaista selvitystä ja henkilötodistelua, jonka vastaanottaminen kävisi oikeusturvan laatua ajatellen kirjallista hallinto-oikeusmenettelyä paremmin päinsä yleisissä tuomioistuimissa. Oikeusturvaa hakeva yksilö tai yritys ei joutuisi enää aprikoimaan, missä hänen pitää panna asia vireille, toimivaltaongelmia ei jouduttaisi enää pähkäilemään eri tuomioistuimisa eikä KKO:n ja KHO:n tarvitsisi uhrata aikaa ja vaivaa tuomioistuimen toimivaltaa koskevien ennakkopäätösten rustaamiseen.
14. Kuten alussa totesin, kyseinen toimivaltaongelma liittyy lähinnä vain hallintoriita-asioiden ja siviiliriita-asioiden väliseen rajanvetoon. Kuinka paljon hallintoriitoja sitten käsitellään hallintotuomioistuimissa? Yritin ottaa asiasta selvää, mutta huomasin yllättäen, ettei mistään tunnu löytyvän kyseisiä tilastotietoja. Kahlasin läpi viimeisimmät KHO:n ja alueellisten hallinto-oikeuksien toiminta- tai vuosikertomukset, mutta niissäkään ei ole mitään mainintaa hallintoriita-asioiden määristä. Tilastot eivät ole näköjään kiinnostaneet edes tutkijoita, esimerkiksi Riston Koulun kirjassa ei ole tietoa hallintoriita-asioiden määrästä.
15. Toimintakertomuksissa hallintotuomioistuimissa käsiteltävät asiat jaotellaan veroihin, sosiaali- ja terveydenhuoltoon, rakentamiseen, ympäristöön, itsehallintoon, yleishallintoon, taloudelliseen toimintaan (sis. myös liikenteen ja viestinnän) sekä ulkomaalaisasioihin. Mistään ei ilmene, kuinka suuri osuus näistä asioista on tullut vireille hallintoriita-asioina. Vielä kummallisempaa on se, että yhdessäkään toimintakertomuksessa ei mainita sanaakaan hallintoriita-asioista! Luultavasti hallinto-oikeuksissa vireille pantujen hallintoriita-asioiden määrä liikkuu koko maassa vuosittain ainoastaan muutamassa kymmenessä tai noin sadassa tapauksessa. Tämä ei ole todellakaan suuri määrä, joten näiden asioiden siirtyminen yleisille tuomioistuimille ei lisäisi kohtuuttomasti käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien työmäärää.
16. Tiedustelin eräältä kokeneelta hallinto-oikeustuomarilta, mitä mieltä hän on ehdotuksestani. Tässä hänen vastauksensa lyhyesti:
On ongelmia. Hallintoriidat liittyvät aina julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen ja julkisen vallan käyttöön. Niiden piirissä oikeussuojan ja hallinnon kontrollin toteuttaminen on eri asia kuin siviilioikeudellisissa oikeussuhteissa riita-asian käsittely tuomioistuimessa. Oikeussuojan ja hallinnon laillisuuden valvonnan kokonaisuus on monimutkainen järjestelmä jossa on nähtävä sekä hallinnon että hallintolainkäytön roolit osana tuota kokonaisjärjestelmää. Tässä järjestelmässä muun muassa valituksen ja hallintoriidan välinen suhde on yksi tekijä, Jos tästä kokonaisuudesta irroittaa hallintoriidan ikään kuin teknisesti erilleen, järjestelmän toiminta oikeussuojamekanismina ja laillisuuskontrollin tuottajana vaarantuu. Jälkikäteinen oikeussuoja - ja laillisuuskontrollipaikka julkisoikeudellisissa oikeussuhteissa on hallintotuomioistuinjärjestelmä ei yleinen tuomioistuinjärjestelmä. Ei siis voi siirtää eikä ole tarvetta siirtää. Siirrolla ei ole näköpiirissä olevaa perustelua syytä ja ymmärrettävää funktiota.
17. Vastaus oli odotetunlainen. Hallinto-oikeuden edustajat vetoavat edelleen julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen, vaikka julkisen ja yksityisen oikeussuhteen rajanveto on tullut käytännössä entistä epäselvemmäksi. Kannanotosta huokuu tuttu ajatus hallintolainkäytöstä hallinnon jatkeena. Riita-asian lainkäytön funktiona ei kuitenkaan ole valvoa hallinnon laillisuutta, sillä kantaja kääntyy, myös hallintoriita-asiassa, tuomioistuimen puoleen saadakseen oikeussuojaa omille intresseilleen. Hallintoriita-asia ei liity välittömästi "julkisen vallan" käyttämiseen, vaan sopimussuhteeseen, jonka toisena osapuolena on julkisyhteisö. Systemaattisesti myös rikosoikeus luetaan julkisoikeuteen, ja valtion rankaisuvallan käyttämisessä jos missä on kysymys nimenomaan julkisen vallan käyttämisestä. Tästä huolimatta rikosasiat kuuluvat yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Johdonmukaisesti ajatellen hallinto-oikeuden edustajien pitäisi vaatia rikosasioiden siirtämistä hallintotuomioistuimille.
18. Hallintotuomarin mielipide edustaa tyypillistä virkakoneiston näkymystä, jossa asioita tarkastellaan ylhäältä alaspäin eli yksinomaan järjestelmän ja olemassa olevan organisaation säilyttämisen näkövinkkelistä. Tässä tarkastelussa unohdetaan usein kokonaan se, miltä asiat näyttävät ja vaikuttavat "oikeusalamaisten" eli niiden ihmisten kannalta, jotka joutuvat turvautuman järjestelmään saadakseen oikeussuojaa. Järjestelmän toimivuutta pitäisi ajatella ennen kaikkea oikeusturvaa hakevan yksityisen ihmisen kannalta. Olen edellä osoittanut, että yksityisen kansalaisen asema on nykysysteemissä hankala ja suorastaan tuskastuttava, jos ja kun jo toimivalta-asiassa joudutaan riitelemään ylintä oikeutta myöten ennen kun tiedetään, missä asia olisi pantava vireille, jotta se voitaisiin saada asiallisesti tutkituksi. Mutta tästä valitettavasta tosiasiasta hallintotuomarit ja muut hallinto-oikeuden edustajat eivät tunnu kantavan huolta - mitäpä se heille kuuluu!
19. Voisivat kuitenkin ottaa sen verran asioista selvää, että osaisivat kertoa, kuinka paljon hallintoriita-asioita tulee kussakin tuomioistuimissaan vireille. Se, ettei hallintoriita-asioita välitetä tilastoida erikseen eikä niistä mainita tuomioistuinten toimintakertomuksissa halaistua sanaa, kertoo siitä, että kyseisiä riita-asioita pidetään käytännössä hallintoasioina ja niitä käsitellään aivan samalla tavalla kuin hallintovalituksiakin. Hallintoriita-asiat on haluttu sulauttaa hallintoasioihin.
torstai 4. huhtikuuta 2013
tiistai 2. huhtikuuta 2013
714. Hieman lisiä oppiin siviilijutun ajamisesta oikeudessa
1. Oikeusneuvos Pertti Välimäki piti korkeimman oikeuden asianajajapäivässä 9.11.2012 esitelmän aiheesta "Miten siviilijuttua pitäisi ajaa KKO:ssa ja sitä ennen". Esitys on siis tarkoitettu asianajajille. Oikeusneuvos Välimäki on itse entinen asianajaja, joten hän on ollut oikea henkilö puhumaan asiasta. Välimäki on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja hän on toiminut aiemmin myös opetustehtävissä, jonkin aikaa myös Lapin yliopistossa, mikä on aina eksotiikan takia erityismaininnan arvoinen asia. Olemme molemmat auskultoineet Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä legendaarisen ukkotuomarin Niilo Lahden opissa, tosin eri vuosikymmenillä.
2. Välimäen esitelmä on julkaistu korkeimman oikeuden kotisivulla kohdassa tietoiskuja. Hän käsittelee siviilijutun ajamista lähinnä korkeimman oikeudessa, mutta kuten esityksessä todetaan, asianajossa voi ilmetä puutteita ja laiminlyöntejä ("kompurointia") myös alemmissa oikeusasteissa ja jopa jo ennen jutun vireillepanemista. Välimäki ei käsittele asianajon koko kirjoa, vaan keskittyy tiettyihin prosessuaalisiin kysymyksiin, joiden kohdalla advokaatin kompastelu on päämiehen kannalta kohtalokasta, sillä seurauksena on yleensä aina jutun häviäminen. Kysymys on ennen muuta siitä, osaako asianajaja vedota oikeisiin seikkoihin (väittämistaakka) ja varautua esittämään näyttöä sellaisista seikoista, joista hänen päämiehellään on todistustaakka.
3. Vaasan hovioikeus on antanut tämän vuoden alussa ohjeet siitä, miten siviili- eli riita-asiaa käsitellään ja sitä olisi syytä ajaa hovioikeudessa ja mitä asian hovioikeuskäsittelyssä yleensä tapahtuu; ohjeet löytyvät tästä. Ohjeet ovat lähinnä teknisiä ja käsittäen jonkinlaisen lainsäädännön pohjalta tehdyn yhteenvedon tai muistilistan, mutta toki niissä annetaan hyviä ohjeita muun muassa valituskirjelmän sisällöstä ja laatimisesta. Toisaalta esimerkiksi väittämistaakkaa, joka on Välimäen esityksen keskiössä, ei mainita hovioikeuden ohjeissa edes nimeltä, vaan viitataan vain lyhyesti asianomaiseen lainkohtaan (OK 24:3.2). Hovioikeuden ohjeet ovat toki sinänsä sangen tarpeellisia asianajon kannalta. Myös joissakin käräjäoikeuksissa on tiettävästi annettu ohjeita jutun ajamisesta ja oikeuskäsittelystä, mutta niitä ei ole julkaistu netissä.
4. Kuten Välimäki toteaa, siviilijutun asianajo saattaa mennä pieleen jo ennen jutun vireilletuloa tapahtuneen asiamiehen laiminlyönnin tai virheen takia.Tämän vuoksi olisi ollut paikallaan, että oikeusneuvos olisi kertonut hieman tarkemmin asianajajan velvollisuudesta perehtyä asiaan ennen kuin hän panee sen oikeudessa vireille tai vastaa vireille tulleeseen kanteeseen. Kyse on asianosaisvalmistelusta, jossa tapahtuneita laiminlyöntejä tai virheitä saattaa olla vaikea enää käräjäoikeuden valmistelussa korjata. Asianajajat luottavat ehkä liiaksi siihen, että tuomari, jonka vastuulla asian valmistelu oikeudessa on, kaivelisi ikään kuin viran puolesta esiin jutun relevantit seikat ja todisteet. Näin ei käytännössä tapahdu eikä se edes kuulu tuomarin tehtäviin.
5. Yleisin virhe huonossa asianajossa on siinä, että jutun faktat hallitsevat asiananajan ajattelua ja sen myötä myös juttuun valmistautumista ja asian ajamista oikeudessa. Tästä johtuu, että "kannekirjelmät ovat usein hahmotonta mössöä ja kaoottista sekamelskaa", kuten Välimäki käytäntöä kuvailee. Jos kantajan advokaatti ei ole hahmottanut faktoja oikeusnormien ja niistä ilmenevien oikeustosseikojen kautta, ei vastineiltakaan voi juuri enempää odottaa, koska vastaajan advokaatti ei tiedä, mistä kanteessa oikeastaan on kysymys.
6. Välimäen esityksen ytimenä on ajatus siitä, että oikeudessa asioita tarkastellaan tai ainakin tulisi tarkastella pitäen lähtökohtana juridiikkaa, ei konkreettisen tapauksen faktoja. Tämä edellyttää avustajalta lain ja muiden oikeuslähteiden tuntemista ja hallintaa, toisaalta kykyä hahmottaa oikeudellisesti merkitykselliset seikat (oikeustosiseikat) ja erottaa ne muista seikoista ja todisteista. Tosiseikkojen erottelulla konkreettisessa tapauksessa oikeustosiseikkoihin ja todistustosiseikkoihin on tärkeä merkitys, koska väittämistaakka koskee oikeustosiseikkoja, mutta vain niitä. Asianajajan kyky asian oikeudelliseen hahmottamiseen punnitaan jo riita-asian haastehakemusta tai vastinetta laadittaessa. Siinä pitäisi mainita kaikki kannevaatimuksen tai vastineen kannalta olennaiset oikeustosiseikat, mutta ei mitään sellaista, joka ei asiaan kuulu.
7. Se, mihin seikkoihin kanteen tai vastineen tueksi on syytä vedota, jotta juttu voitaisiin voittaa, hahmottuu oikeusnormien kautta. Jos asian hahmottamisessa ja juridiikan hallinnassa, mistä Välimäki käyttää lyhennettä "juju" (jutun juridiikka), on puutteita, oikeudenkäynnin painopiste siirtyy helposti todistelupuolelle silloinkin, kun ongelmat ovat todellisuudessa luonteeltaan juridisia. Jos vielä valmistelua johtavan tuomarin prosessinjohto on, kuten se valitettavan usein tahtoo olla, passiivista, voi koko prosessi lähteä ajelehtimaan hallitsemattomasti faktoilla "melskaamisen" merkeissä; tuomarin prosessinjohto näyttää jääneen Välimäen esityksen ulkopuolelle. Seurauksena saattaa olla, ettei jutussa vielä hovioikeudessa tai kenties edes korkeimmassa oikeudessa muutosta haettaessa olla selvillä siitä, mistä asiassa on kysymys. Muutoksenhaussa asianajon puutteita voidaan prekluusionormien johdosta korjata enää vain rajoitetusti.
8. Välimäki puhuu esityksessään paljon ja lämpimästi "juridiikasta". Sanan merkityssisältö on kuitenkin laaja, yleensä sitä käytetään sanan oikeustiede synonyyminä. Välimäki tarkoittaa kuitenkin juridiikalla faktojen, näytön tai näyttökysymyksen vastakohtaa eli oikeuskysymystä tai lainsoveltamista. Oikeudenkäynnissä operoidaan toisaalta faktoilla ja todisteilla (näyttö- tai tosiasiakysymys), toisaalta taas oikeusnormeilla (oikeuskysymys). Sanaa "oikeusnormi" Välimäki ei kuitenkaan jostakin syystä käytä. Hieman tarkempi terminologia olisi ollut paikallaan, vaikka esitelmässä ei olekaan ollut kyse tieteellisestä puheenvuorosta.
9. Kuten Välimäen esityksestä näkyy, väittämistaakalla - siitä säädetään siis OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa - on riita-asian oikeudenkäynnissä tärkeä merkitys. Korkein oikeus on antanut väittämistaakan soveltamisesta parinkymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana toistakymmentä ennakkopäätöstä; kaikissa ei tosin mainita väittämistaakkaa asia- tai hakusanana, vaan käytetään mitäänsanomatonta termiä "oikeudenkäyntimenettely". Väittämistaakkaan alettiin itse asiassa kiinnittää oikeuskäytännössä - ja kirjallisuudessa laajempaa huomiota vasta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut siitä Lakimies-lehdessä 1985 julkaistun artikkelin otsikolla "Väittämistaakasta vähäisen" (s.973-1006). Olen kommentoinut useita väittämistaakan soveltamisesta annettuja korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä Pekka Timosen toimittamassa kirjasarjassa KKO:n ratkaisut kommentein.
10. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puuttua kaikkiin Välimäen esityksessä mainittuihin yksityiskohtiin. Esitys on käytännön esimerkkitapausten ansiosta havainnollinen ja yleisesti ottaen pätevää tekstiä. Kohdassa 2 selostetun oikeustapauksen yhteydessä Välimäki opettaa advokaatteja kädestä pitäen, mistä siiviliasian ajamisessa on keskeisiltä osin kysymys. Toisaalta esityksen väittämistaakkaa koskevat yksityiskohdat herättävät joitakin kriittisiä kommentteja.
11. Kohdassa 3.2 Välimäki viittaa ennakkopäätökseen KKO 2009:89. Pitää tunnustaa, että ko. ratkaisu on mennyt minulta aikanaan ohitse, sillä en ole huomannut kiinnittää siihen huomiota. Tämä johtuu osaksi siitä, että ennakkopäätöksen, jonka tekemiseen oikeusneuvos Välimäki on itsekin osallistunut, otsikossa ei mainita sanaa väittämistaakka vaan siinä mainitaan hakusanana ainoastaan "oikeudenkäyntimenettely". Pekka Timosen toimittamassa kirjassa KKO:n ratkaisut kommentein II/2009 kyseistä tapausta on kommentoinut siviilioikeudesta väitellyt OTT Juha Mäkelä. Hän ei ole puuttunut kommentissaan lainkaan tapauksen prosessioikeudelliseen kysymykseen eli väittämistaakkaan, vaan käsittelee ainoastaan siviilioikeudellista kysymystä siitä, oliko tapauksessa ostajalle irtaimen kaupassa aiheutuneita vahinkoja pidettävä kauppalain tarkoittamina välittöminä vai välillisinä vahinkoina.
12. Prosessioikeuden osalta ratkaisussa KKO 2009:89 on kysymys siitä, oliko kantaja vedonnut korvausvaatimuksen perusteena myyjän huolimattomuuteen, samoin kuin siitä, miten käräjäoikeuden ja hovioikeuden olisi tullut mainitun kysymyksen selvittämiseksi menetellä. Kyse on siis väittämistaakasta ja, etenkin hovoikeuden osalta, tuomioistuimen prosessinjohdosta. Käräjäoikeus katsoi, että kantaja ei ollut väittänyt myyjän toimineen huolimattomasti. Hovioikeus oli sen sijaan toisella kannalla.
13. Korkein oikeus totesi, että kantaja ei ollut tosin käyttänyt sanaa huolimattomuus. Kun kantaja oli kuitenkin väittänyt myyjän menetelleen sopimusvelvoitteita täyttäessään virheellisesti, kantajan oli katsottava tarkoittaneen samaa kuin, että myyjä oli aiheuttanut vahingot huolimattomalla menettelyllään. Korkein oikeus siis tulkitsi vaatimuksen perustetta kantajalle "parhain päin". Hovioikeuden virhe oli siinä, että sen ei olisi tullut perustaa ratkaisuaan myyjän huolimatomuuteen ilman, että tähän olisi kiinnitetty asianosaisten huomiota hovioikeudessa. Käräjäoikeus teki siis virheen väittämistaakan soveltamisen, hovioikeus puolestaan informatiivisen prosessinjohdon osalta.
14. Välimäen mukaan vahingonkorvausjutun kanteessa ei tarvitse mainita välttämättä sanaa "huolimattomasti" tai "tuottamus", vaan tuottamukseen vetoamiseksi riittää, kun kantaja väittää, että vastajan huolimaton menettely on aiheuttanut kanteessa mainitut vahingot. Välimäen mukaan olennaista ei ole "sanamagia" eli oikeiden sanojen valinta, vaan se, mitä sanoilla tarkoitetaan.
15. Periaatteessa asia on toki niin kuin oikeusneuvos sanoo. Väittämistaakkaa koskevan OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa seikalla tarkoitetaan ns. oikeustosiseikkaa eli vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi relevanttia ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa. Väittämistaakka ei sitä vastoin koske välillisesti relevantteja tosiasioita eli todistustosiseikkoja (todisteita) eikä liioin faktojen juridista luonnehdintaa.Tämä ilmenee myös roomalaisen oikeuden normista da mihi factum, dabo tibi jus ("anna minulle fakta, niin minä annan sinulle oikeutesi") samoin kuin periaatteesta falsa demonstratio non nocet ("väärä nimitys ei ole vahingoksi"). Tuomioistuin tuntee lain (jura novit curia) ja soveltaa sitä asianosaisten vetoamiin faktoihin viran puolesta. "Tuottamus" ei ole "puhdas" fakta, vaan ns. kompleksinen oikeustosiseikka, jonka momentit (faktatasolla) ovat väittämistaakan kohteena. Väittämistaakan täyttämiseksi on siis vedottava siihen, mikä historiallisen tapahtumainkulun tasolle sijoittuva menettely tarkkaan ottaen on "tuottamuksellista", ja näistä seikoista on sitten tarpeen mukaan esitettävä näyttöä. Mutta "tuottamukseen" ei puhdasoppisen prosessuaalisen ajattelutavan mukaan tarvitse vedota, koska, kuten jo sanottu, vetoaminen kohdistuu oikeustosiseikkoihin, ei normeihin tai tosiseikaston juridiseen luonnehdintaan, jollainen siis "tuottamus" on.
16. Mutta, hetkinen! Prosessuaalinen puhdasoppisuus ei toki estä asianajajaa vetoamasta tai ainakin viittaamasta "raakojen" faktojen ohella myös lakiin ja oikeusnormeihin, niin kuin useimmiten, varmaankin 95 prosentissa tapauksista käytännössä myös tapahtuu. Minusta on suoraan sanottuna aika kummallista, ettei kantajan asiamies ole ratkaisussa KKO 2009:89 selostetussa tapauksessa joko osannut tai halunnut näin tehdä. Ko. tapauksessa kantajan asianajajan olisi ollut erityisesti vastaajan oikeusturvan kannalta tärkeää nimenomaisesti mainita, että vastaajan menettely oli ollut tuottamuksellista (informaatiotaakka). Jos näin olisi tehty, ei jutussa olisi tarvinnut arvuutella - aina KKO:ssa asti (!) - sitä, oliko kanteessa ollut tarkoitus vaatia välillisten vahinkojen korvaamista tuottamuksen vai erityisen sitoumuksen perusteella, jotka kauppalain 40 §:n 3 momentissa on asetettu välillisten vahinkojen korvaamisen edellytyksiksi.
17. Kannattaisi pitää mielessä, että väittämistaakan perimmäisenä funktiona on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja asianosaisen kuulemisen toteutuminen; tätä Välimäki ei esityksessään mainitse. Väittämistaakka estää sen, että tuomio tulisi asianosaiselle yllätyksenä. Näin tapahtuisi, jos tuomio saataisiin perustaa sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon asianosainen, jonka tulisi seikkaan vedota, ei ole niin tehnyt. Tapauksessa KKO 2009:89 jäi todennäköisesti epäselväksi, ei vain käräjäoikeudelle, vaan myös vastaajalle, oliko kantajan tarkoituksena ollut vedota tuottamuksen konstituoiviin tosiseikkoihin, vai mitä kantaja oikeastaan ajoi takaa hahmottomalla esityksellään, jossa ei ollut mukana juridiikkaa sen vertaa, että siinä olisi mainittu sana "tuottamus".
18. Oikeusneuvos Välimäki näyttäisi esittävän hieman ristiriitaisia lausumia. Toisaalta eli aluksi hän vaatii asianajajilta pontevasti "jujua" eli jutun juridiikkaa ja pitämään mielessä, että oikeudenkäynissä kaiken aa ja oo on juridiikka ja sen hallitseminen, so. laki, oikeusjärjestys ja oikeusnormit, joiden valossa faktoja tulee hahmottaa. Mutta sitten kun tullaan konkreettiseen tapaukseen, oikeusneuvos tuntuukin haluavan sanoa, että äsh, ei se juridiikka ja sen osaaminen niin tärkeää olekaan, sillä faktathan ne ovat, mitkä ratkaisevat, eli faktoihin vetoaminen riittää, unohtakaamme (tässä kohdin) juridiikka!
19. Oikeusneuvos tuntuisi siis jotenkin vähättelevän aiemmin korostamaansa juridista osaamista eli tässä tapauksessa juridisesti oikein muotoiltujen perusteiden esittämistä. Hän antaa jopa ymmärtää, että kyse olisi vain "sanamagiasta", mitä tuomioistuin ei voi tai sen ei edes tulisi asianajajilta vaatia. Tämä on minusta aika yllättävää. Jollei korkeasti koulutettu ja kokenut asianajaja osaa sanoa oikeudessa "rumaa sanaa niin kuin se on" eli kakaista vahingonkorvausjutussa suustaan ulos sanaa "tuottamus" tai "huolimattomuus", vaan hän vain jaarittelee ummet ja lammet faktoja selostaessaan, niin tilanne vaikuttaa minusta kyllä eriskummalliselta. Tällainen osaamattomuus ei ole minusta puolusteltavissa. Kyse ei ole sanamagiasta, jos advokaateilta edellytetään juridiikan edellyttämällä tavalla korrektisti muotoiltujen kanneperusteiden tai väitteiden esittämistä.
20. Esityksensä kohdassa 3.3. Välimäki käsittelee vastaajan väittämistaakkaa. Professori Tauno Tirkkosen vielä 1970-luvulla esittämien oppien mukaan riita-asian vastajalla ei katsottu olevan lainkaan väittämistaakkaa. Vuonna 1985 julkaistussa artikkelissani asetuin toiselle kannalle, ja tämän jälkeen myös oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että vastaajalla on väittämistaakka kanneperusteita kumoavien vastatosiseikkojen osalta.
21. Vastaajan väittämistaakan osalta Välimäki mainitsee tapauksen (esimerkki 3), joka myös herättää hieman ihmettelyä. Kysymyksessä on korkeimman oikeuden antama julkaisematon ratkaisu tai sitten tapaus, jossa korkein oikeus ei ole myöntänyt valituslupaa. Tapauksessa kantajana ollut myyjä velkoi ostajalta sopimuksen mukaista kauppahintaa. Ostaja kiisti kanteen sillä perusteella, ettei sopimusta ollut lainkaan syntynyt. Tätä väitettään hän perusteli viittaamalla sopimuksessa mainittuun sopimuksen päättämismenettelyyn. Hovioikeus katsoi sopimuksen syntyneen, mutta hylkäsi kanteen sillä perusteella, että vastaajalla oli ollut oikeus purkaa sopimus, koska myyjän toimittama tavara oli ollut kelvotonta. Kantaja haki korkeimmalta oikeudelta valituslupaa sillä perusteella, että hovioikeus oli toiminut vastoin väittämistaakkanormia ratkaistessaan asian sellaisen seikan perusteella, johon vastaaja ei ollut vedonnut.
22. Välimäen kertomus, siitä, miten hän oli tutkinut asiaa ja ratkaissut sen, tuntuu minusta suorastaan hieman koomiselta. Hän kirjoittaa näin:
Hiki nousi otsalle vastaajan lausumia lukiessa. Vastaaja oli kirjoittanut ja hänen lausumia oli kirjattu ehkä noin 20 sivua eli noin 600 riviä. Ja onneksi kolmella (3) rivillä hän oli vedonnut myös olennaiseen toimitusvirheeseen ja purkuoikeuteensa – ikään kuin puolivahingossa, luojan kiitos. Ohjelmiston toimimattomuudesta oli onneksi myös prosessattu, koska se liittyi sopimuksen päättämismenettelyyn. Valitusluvan hakijan väittämää virhettä ei lopulta jutussa ollut.
23. Huh! Minulle ei tullut hiki eikä tukkakaan (enempää) harmaantunut. Tukka tuntui kuitenkin nousevan kauhusta pystyyn Välimäen "tunnustusta" lukiessani! Voiko Välimäen kuvailema asioiden tutkimistapa ja asianosaisten lausumien "parhain päin" tulkitseminen todella olla edelleen korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien arkipäivää? Olen ollut siinä uskossa, että tuollaisesta "kammiolainkäytöstä" olisi jo päästy eroon. Mutta mitä vielä: Sieltä sitä vain kaivetaan ja poimitaan pitkistä kirjelmistä yksi irrallinen lauseen pätkä, joka ratkaisee kaiken eli koko jutun, vaikka tulkitsija eli tuomari itsekin toteaa, että lause oli kirjoitettu varmaankin "puolivahingossa". Eikö tuomarin päähän todellakaan hiivi epäily siitä, riittääkö sanotunlainen "puolivahinko" tosiseikkaan vetoamiseksi ja väittämistaakan täyttämiseksi?
24. Olen väittämistaakasta kirjoittaessani aina korostanut, että tosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä millainen laudahdus tai lause tahansa, ei edes maininta seikasta. Vuonna 2007 kirjoitin vetoamisesta prosessitoimena näin:
MIlloin asianosaisen voidaan katsoa vedonneen tiettyyn seikkaan nimenomaan oikeustosiseikkana? Kontradiktorisen periaatteen toteutumiseksi vetoamiselle on asetettava tiukat vaatimukset. Ts. on edellytettävä, että asianosaisen vetoamistarkoitus on niin selvä, ettei tässä suhteessa vastapuolelle jää epäselvyyttä. Vetoaminen on vaatimuksen kaltainen prosessitoimi, jolla asianosainen joko nimenomaan vaatii tai pyytää, että hänen vaatimuksensa tueksi esittämänsä seikka otettaisiin tuomioistuimen ratkaisun perusteeksi, tai josta joka tapauksessa selvästi ilmenee asianosaisen tarkoittavan, että hän vetoaa seikkaan oikeustosiseikkana eikä ainoastaan todistustosisiekkana taikka jonkinlaisena jutun taustaseikkana. Vetoamiseksi ei siten riitä, että asianosainen tai hänen vastapuolensa oikeudenkäynnin aikana ikään kuin vain ohimennen mainitsee seikasta todisteena tai jutun taustatekijänä tai että seikka ilmenee todistelun aikana esimerkiksi todistajan kertomuksesta tai kirjallisesta todisteesta.
25. Vetoamistarkoituksen tulee olla siis niin selvä, että vastapuolikin sen ilman muuta ymmärtää. Ne seikat, joihin kantaja ja vastaaja vetoavat oikeustosiseikkoina, olisi syytä ilmoittaa kirjelmässä käyttäen joko lihavointia tai alleviivausta, jotta tyhmempikin käsittäisi, mihin on ollut tarkoitus vedota ja mihin ei.
26. Välimäen kertomassa tapauksessa vastaajan ikään kuin ohimennen esittämä kolmen rivin mittainen lausuma, jota oikeusneuvoksetkin joutuvat etsiskelemään paksusta asiakirjanipusta "hiki otsalla" ja varmaan myös "suurennuslasin kanssa", ei voi toki mitenkään täyttää vetoamiselle edellä asetettuja kriteerejä. Jos vastaja on kirjoittanut lauseen - kuten Välimäki itsekin epäilee - vielä ikään kuin puolivahingossa, on selvää, ettei vastapuoli eli tässä tapauksessa kantaja ole voinut kohtuudella ymmärtää, että vastaajan tarkoituksena oli vedota lausumasta ilmenevään seikkaan nimenomaan vaatimuksensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Vaikuttaa siltä, että kantaja on tuonut kyseisen seikan esiin vain joko todisteena tai jutun taustatekijänä. Hovioikeus, jonka "tulkinnan" korkein oikeus on hyväksynyt, on siten perustanut tuomionsa väittämistaakan vastaisesti seikkaan, johon vastaaja ei ollut asianmukaisella tavalla vedonnut. Sillä, että jostakin seikkaan kuuluvasta osatekijästä on, kuten Välimäki kertoo, "onneksi" myös prosessattu, ei ole väittämistaakan täyttämisen kannalta merkitystä.
27. Välimäki ei käsittele esitelmässään tuomarin prosessinjohtoa. Lain mukaan tuomari on velvollinen selvittämään riita-asian valmistelussa asianosaisten lausumissa olevat epäselvyydet ja ristiriitaisuudet. Jos asianosaisen kirjallinen tai suullinen lausuma on epäselvä tai puutteellinen, tuomarin on tehtävä hänelle asian selvittämistä varten tarpeelliset kysymykset (OK 5:21.2). Tuomarin on huolehdittava myös siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota (OK 5:21.1). Ts. tuomarin velvollisuutena on epäselvässä tilanteessa selvittää, missä tarkoituksessa asianosainen mainitsee tietystä seikasta, eli onko hänen tarkoituksenaan siis vedota seikkaan oikeustosiseikkana vai esimerkiksi ainoastaan todisteena. Jos Välimäen mainitsemissa tapauksissa tuomari olisi huolehtinut jo valmistelun aikana prosessinjohdosta, on ilmeistä, ettei epäselvyyttä asianosaisen vetoamistarkoituksen suhteen olisi syntynyt.
28. Oikeusneuvos Välimäki opastaa esitelmässään asianajajia myös siitä, miten advokaatin on syytä esittää ("myydä") asia tuomarille, jotta hän voisi saada tuomarin vakuuttuneeksi siitä, että asiassa on lain ja oikeudenmukaista asettua juuri hänen ajamalleen kannalle. Kyse on Välimäen mukaan "taidosta sanoa se" (tss). Tältä osin Välimäki kertoo saaneensa innoitusta Antonin Scalian ja Bryan A. Garnerin kirjasta "Making Your case. The Art of Persuading Judges". Scalia on Yhdysvaltojen Supreme Courtin 77-vuotiaana virassaan edelleen oleva tuomari ja Garner professori ja tunnetun Black's Law Dictionary -teoksen nykyinen päätoimittaja. Garneria on luonnehdittu Yhdysvalloissa juridisen kirjoittamisen johtavaksi asiantuntijaksi ja auktoriteetiksi.
29. Tältä osin minulla ei ole huomauttamista, ja pitääkin vain toivoa, että suomalaiset advokaatit ottaisivat opikseen Välimäen pohdinnoista. Pari täydentävää seikkaa on kuitenkin syytä mainita. Välimäki käsittelee ainoastaan asianajajien kanne- ja vastinekirjelmiä, valituskirjelmiä, valituslupahakemuksia yms. kirjallisia esityksiä, kuten väliotsakkeista "Mieti kenelle kirjoitat", "Kirjoita lyhyesti" ja "Kirjoita täsmällisesti hyvää äidinkieltäsi" ilmenee. Scalia ja Garner sitä vastoin käsittelevät myös sitä, miten asianajajan on syytä esittää asiansa oikeuden suullisessa käsittelyssä.
30. Mainittu ero johtuu siitä, että Suomen korkeimmassa oikeudessa, samoin kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessakin, asiat käsitellään yleensä aina kirjallisesti, siis yksinomaan asiakirjojen perusteella. Korkein oikeus toimittaa suullisen käsittelyn vuosittain vain noin kymmenessä tapauksessa. Suullinen käsittely pidetään niin sanotusti todistelutarkoituksessa, eli istunnoissa kuullaan uudelleen jo alemmissa oikeuksissa kuultuja asianosaisia ja todistajia. Oikeuskysymysten eli Välimäen korostaman "juridiikan" selvittämiseksi korkein oikeus sen sijaan järjestää suullisen käsittelyn vain aniharvoin.
31. Supreme Court U.S., joka on leimallisesti perustuslakituomioistuin, ei sitä vastoin tutki lainkaan näyttökysymyksiä, vaan ainoastaan lain soveltamista koskevia tapauksia. Mutta tästä huolimatta jokaisessa asiassa, jonka oikeus ottaa käsiteltäväkseen, pidetään suullinen kuuleminen, jossa kummankin osapuolen asiananajajalle on varattu puoli tuntia asiansa esittämiseen. Istunnossa tuomarit eivät suinkaan istu tuppisuina kuuntelemassa asianajajien puheita, vaan he osallistuvat keskusteluun ja esittävät asianajajille usein kiperiä kysymyksiä.
32. Tuomari Scalia on tullut tunnetuksi paitsi tuotteliaana kirjojen tekijänä, myös aktiivisesta esiintymisestään Supreme Courtin istunnoissa. Kerrotaan, että Scalia valmistautuu istuntoihin huolellisesti eikä hänen tapoihinsa kuulu esiintyä istunnoissa sfiksimäisesti tai tekeytyä epävarmaksi tai turhan puolueettomaksi, vaan hän saattaa tuoda oman kantansa selkeästi esiin. Supreme Courtin istuntoja seuraavien toimittajien ja tutkijoiden mukaan Scalia saapuu istuntoihin kuin keskiajan ritari turnajaisiin, keskeyttää asianajajien puheenvuoroja ja esittää näille paljon kysymyksiä ja kommentteja, eikä pidä muutenkaan kynttiläänsä vakan alla. (Pahus vieköön, tämähän kuulostaa tutulta, siitä muistuvat omat tuomarivuodet mieleen!). Toisaalta Scalia tuntuu olevan huumorintajuinen tyyppi, sillä oikeuden istuntoja seuranneet ovat panneet merkille, että juuri hänen kommenttinsa ja kysymyksensä herättävät istunnoissa suurimmat naurunremahdukset; vanhalla on siis varaa irrotella! Äänestyslausuntojen määrässä Scalia kolmannella sijalle ja hän tuomareista ahkerin kirjoittamaan tuomioihin enemmistön perusteluja täydentäviä omia lausumiaan.
33. Oikeusneuvos Välimäki kehottaa asianajajia osaamaan juttunsa, sillä asianajaja tuntee jutun paremmin kuin yksikään tuomari. Näin toki on tai ainakin tulisi olla edellyttäen kuitenkin, että asianajaja on huolehtinut aikaisemmin mainitusta (ed. kohta 4) asianosaisvalmistelusta asianmukaisella tavalla. Mutta voidaanko sanoa, että asianajaja osaa juttunsa juridiikan osalta riittävän hyvin, jollei hän tiedä tai ymmärrä, mitä esimerkiksi väittämistaakka asianajolta edellyttää tai mitä oikeustosiseikkaan vetoaminen oikeudenkäynnissä edellyttää taikka edes sitä, mikä ero on oikeus- ja todistustosiseikoilla? Jos ja kun - kuten Välimäenkin esityksestä ilmenee - tässä suhteessa esiintyy jatkuvasti puutteita, tuomareiden, ainakaan korkeimman oikeuden tuomareiden, ei tulisi katsoa sanotunlaista osaamattomuutta läpi sormien, vaan esimerkiksi juuri väittämistaakan soveltamisessa olisi vedettävä tiukkaa linjaa. Toisaalta samanlaista juridiikan hallintaa ja asennoitumista tulisi vaatia tuomarin prosessinjohdolta.
34. Mitä tapahtuisi, jos tuomari Scalia joutuisi toteamaan, että asianajaja ei osaa vahingonkorvausjutussa vedota tuottamukseen tai saa oikeuden istunnossa edes sanotuksi sanaa tuottamus tai jos vastaajan asianajaja vetoaa sopimuksen purkamiseen vaikka hänen olisi vedottava siihen, ettei sopimusta ollut edes syntynyt, taikka jos asianajaja ei tiedä, mitä seikkaan vetoamisella prosessioikeudessa tarkoitetaan? Luulisin, että siinä olisi Scaliankin huumorintaju kovalla koetuksella ja advokaattia saattaisi uhata pikainen porttikielto oikeussaliadvokaatin tehtäviin. Suomen korkeimmassa oikeudessa sitä vastoin kerrotunlaista ammattitaidon puutetta tunnutaan katsottavan läpi sormien ja advokaatin asianajoa tulkitaan suopeasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin huonoa asianajoa osoittanut asianajaja vieläpä voittaa juttunsa. - Oikeuskulttuureissa on todella eroja!
34. Olisi joskus mielenkiintoista kuulla, miten asianajajat puolestaan kommentoisivat (julkisesti) tuomioistuinten ja myös korkeimman oikeuden työtä ja toimintatapoja. Miten KKO:n ja KHO:n menettelytapoja voitaisiin kehittää? Otan tässä esille vain yhden uudistuksen. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 mietinnössään (KM 2003:3 s. 219) ns. prejudikaatin pledeerauksen käyttöön ottamista korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa:
Komitea esittää, että korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa menettelyä kehitetään ottamalla käyttöön lyhyet suulliset käsittelyt oikeuskysymyksestä keskustelua varten (ns. prejudikaatin pledeeraus). Menettely lisäisi asianosaisten ja tuomioistuimen vuorovaikutusta, mikä puolestaan edistäisi menettelyn oikeudenmukaisuutta. Samalla se lisäisi tuomioistuinlaitoksen näkyvyyttä ja avaisi ylimpiä oikeusasteita uudella tavalla myös yleisölle. Menettelyllä saattaisi olle myös koulutuksellista merkitystä koko lakimieskunnalle ja erityisesti tuomioistuinjuristeille. Menettely antaisi myös mahdollisuuden harkita uudelleen oikeudenkäyntiavustajien ja tuomioistuinten esittelijöiden (avustavien lakimiesten) työnjakoa ylimmissä oikeuksissa käsiteltävissä ennakkopäätösasioissa.
35. Edellä olevaan voisi vielä lisätä, että suullisessa käsittelyssä tuomareilla olisi tilaisuus esittää asianajajille kysymyksiä ja omia kommenttejaan. Komitean mietinnön julkistamisesta on kulunut nyt kymmenen vuotta. Onko edellä mainitun ehdotuksen suhteen tapahtunut jotakin? Ei ole, eipä tietenkään, vaikka mainitunlaisten suullisten käsittelyjen toimittaminen ei edellyttäisi välttämättä edes lainmuutosta. Ylimmillä tuomioistuimilla ei näytä olevan halua kehittää omia menettelytapojaan.
2. Välimäen esitelmä on julkaistu korkeimman oikeuden kotisivulla kohdassa tietoiskuja. Hän käsittelee siviilijutun ajamista lähinnä korkeimman oikeudessa, mutta kuten esityksessä todetaan, asianajossa voi ilmetä puutteita ja laiminlyöntejä ("kompurointia") myös alemmissa oikeusasteissa ja jopa jo ennen jutun vireillepanemista. Välimäki ei käsittele asianajon koko kirjoa, vaan keskittyy tiettyihin prosessuaalisiin kysymyksiin, joiden kohdalla advokaatin kompastelu on päämiehen kannalta kohtalokasta, sillä seurauksena on yleensä aina jutun häviäminen. Kysymys on ennen muuta siitä, osaako asianajaja vedota oikeisiin seikkoihin (väittämistaakka) ja varautua esittämään näyttöä sellaisista seikoista, joista hänen päämiehellään on todistustaakka.
3. Vaasan hovioikeus on antanut tämän vuoden alussa ohjeet siitä, miten siviili- eli riita-asiaa käsitellään ja sitä olisi syytä ajaa hovioikeudessa ja mitä asian hovioikeuskäsittelyssä yleensä tapahtuu; ohjeet löytyvät tästä. Ohjeet ovat lähinnä teknisiä ja käsittäen jonkinlaisen lainsäädännön pohjalta tehdyn yhteenvedon tai muistilistan, mutta toki niissä annetaan hyviä ohjeita muun muassa valituskirjelmän sisällöstä ja laatimisesta. Toisaalta esimerkiksi väittämistaakkaa, joka on Välimäen esityksen keskiössä, ei mainita hovioikeuden ohjeissa edes nimeltä, vaan viitataan vain lyhyesti asianomaiseen lainkohtaan (OK 24:3.2). Hovioikeuden ohjeet ovat toki sinänsä sangen tarpeellisia asianajon kannalta. Myös joissakin käräjäoikeuksissa on tiettävästi annettu ohjeita jutun ajamisesta ja oikeuskäsittelystä, mutta niitä ei ole julkaistu netissä.
4. Kuten Välimäki toteaa, siviilijutun asianajo saattaa mennä pieleen jo ennen jutun vireilletuloa tapahtuneen asiamiehen laiminlyönnin tai virheen takia.Tämän vuoksi olisi ollut paikallaan, että oikeusneuvos olisi kertonut hieman tarkemmin asianajajan velvollisuudesta perehtyä asiaan ennen kuin hän panee sen oikeudessa vireille tai vastaa vireille tulleeseen kanteeseen. Kyse on asianosaisvalmistelusta, jossa tapahtuneita laiminlyöntejä tai virheitä saattaa olla vaikea enää käräjäoikeuden valmistelussa korjata. Asianajajat luottavat ehkä liiaksi siihen, että tuomari, jonka vastuulla asian valmistelu oikeudessa on, kaivelisi ikään kuin viran puolesta esiin jutun relevantit seikat ja todisteet. Näin ei käytännössä tapahdu eikä se edes kuulu tuomarin tehtäviin.
5. Yleisin virhe huonossa asianajossa on siinä, että jutun faktat hallitsevat asiananajan ajattelua ja sen myötä myös juttuun valmistautumista ja asian ajamista oikeudessa. Tästä johtuu, että "kannekirjelmät ovat usein hahmotonta mössöä ja kaoottista sekamelskaa", kuten Välimäki käytäntöä kuvailee. Jos kantajan advokaatti ei ole hahmottanut faktoja oikeusnormien ja niistä ilmenevien oikeustosseikojen kautta, ei vastineiltakaan voi juuri enempää odottaa, koska vastaajan advokaatti ei tiedä, mistä kanteessa oikeastaan on kysymys.
6. Välimäen esityksen ytimenä on ajatus siitä, että oikeudessa asioita tarkastellaan tai ainakin tulisi tarkastella pitäen lähtökohtana juridiikkaa, ei konkreettisen tapauksen faktoja. Tämä edellyttää avustajalta lain ja muiden oikeuslähteiden tuntemista ja hallintaa, toisaalta kykyä hahmottaa oikeudellisesti merkitykselliset seikat (oikeustosiseikat) ja erottaa ne muista seikoista ja todisteista. Tosiseikkojen erottelulla konkreettisessa tapauksessa oikeustosiseikkoihin ja todistustosiseikkoihin on tärkeä merkitys, koska väittämistaakka koskee oikeustosiseikkoja, mutta vain niitä. Asianajajan kyky asian oikeudelliseen hahmottamiseen punnitaan jo riita-asian haastehakemusta tai vastinetta laadittaessa. Siinä pitäisi mainita kaikki kannevaatimuksen tai vastineen kannalta olennaiset oikeustosiseikat, mutta ei mitään sellaista, joka ei asiaan kuulu.
7. Se, mihin seikkoihin kanteen tai vastineen tueksi on syytä vedota, jotta juttu voitaisiin voittaa, hahmottuu oikeusnormien kautta. Jos asian hahmottamisessa ja juridiikan hallinnassa, mistä Välimäki käyttää lyhennettä "juju" (jutun juridiikka), on puutteita, oikeudenkäynnin painopiste siirtyy helposti todistelupuolelle silloinkin, kun ongelmat ovat todellisuudessa luonteeltaan juridisia. Jos vielä valmistelua johtavan tuomarin prosessinjohto on, kuten se valitettavan usein tahtoo olla, passiivista, voi koko prosessi lähteä ajelehtimaan hallitsemattomasti faktoilla "melskaamisen" merkeissä; tuomarin prosessinjohto näyttää jääneen Välimäen esityksen ulkopuolelle. Seurauksena saattaa olla, ettei jutussa vielä hovioikeudessa tai kenties edes korkeimmassa oikeudessa muutosta haettaessa olla selvillä siitä, mistä asiassa on kysymys. Muutoksenhaussa asianajon puutteita voidaan prekluusionormien johdosta korjata enää vain rajoitetusti.
8. Välimäki puhuu esityksessään paljon ja lämpimästi "juridiikasta". Sanan merkityssisältö on kuitenkin laaja, yleensä sitä käytetään sanan oikeustiede synonyyminä. Välimäki tarkoittaa kuitenkin juridiikalla faktojen, näytön tai näyttökysymyksen vastakohtaa eli oikeuskysymystä tai lainsoveltamista. Oikeudenkäynnissä operoidaan toisaalta faktoilla ja todisteilla (näyttö- tai tosiasiakysymys), toisaalta taas oikeusnormeilla (oikeuskysymys). Sanaa "oikeusnormi" Välimäki ei kuitenkaan jostakin syystä käytä. Hieman tarkempi terminologia olisi ollut paikallaan, vaikka esitelmässä ei olekaan ollut kyse tieteellisestä puheenvuorosta.
9. Kuten Välimäen esityksestä näkyy, väittämistaakalla - siitä säädetään siis OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa - on riita-asian oikeudenkäynnissä tärkeä merkitys. Korkein oikeus on antanut väittämistaakan soveltamisesta parinkymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana toistakymmentä ennakkopäätöstä; kaikissa ei tosin mainita väittämistaakkaa asia- tai hakusanana, vaan käytetään mitäänsanomatonta termiä "oikeudenkäyntimenettely". Väittämistaakkaan alettiin itse asiassa kiinnittää oikeuskäytännössä - ja kirjallisuudessa laajempaa huomiota vasta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut siitä Lakimies-lehdessä 1985 julkaistun artikkelin otsikolla "Väittämistaakasta vähäisen" (s.973-1006). Olen kommentoinut useita väittämistaakan soveltamisesta annettuja korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä Pekka Timosen toimittamassa kirjasarjassa KKO:n ratkaisut kommentein.
10. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puuttua kaikkiin Välimäen esityksessä mainittuihin yksityiskohtiin. Esitys on käytännön esimerkkitapausten ansiosta havainnollinen ja yleisesti ottaen pätevää tekstiä. Kohdassa 2 selostetun oikeustapauksen yhteydessä Välimäki opettaa advokaatteja kädestä pitäen, mistä siiviliasian ajamisessa on keskeisiltä osin kysymys. Toisaalta esityksen väittämistaakkaa koskevat yksityiskohdat herättävät joitakin kriittisiä kommentteja.
11. Kohdassa 3.2 Välimäki viittaa ennakkopäätökseen KKO 2009:89. Pitää tunnustaa, että ko. ratkaisu on mennyt minulta aikanaan ohitse, sillä en ole huomannut kiinnittää siihen huomiota. Tämä johtuu osaksi siitä, että ennakkopäätöksen, jonka tekemiseen oikeusneuvos Välimäki on itsekin osallistunut, otsikossa ei mainita sanaa väittämistaakka vaan siinä mainitaan hakusanana ainoastaan "oikeudenkäyntimenettely". Pekka Timosen toimittamassa kirjassa KKO:n ratkaisut kommentein II/2009 kyseistä tapausta on kommentoinut siviilioikeudesta väitellyt OTT Juha Mäkelä. Hän ei ole puuttunut kommentissaan lainkaan tapauksen prosessioikeudelliseen kysymykseen eli väittämistaakkaan, vaan käsittelee ainoastaan siviilioikeudellista kysymystä siitä, oliko tapauksessa ostajalle irtaimen kaupassa aiheutuneita vahinkoja pidettävä kauppalain tarkoittamina välittöminä vai välillisinä vahinkoina.
12. Prosessioikeuden osalta ratkaisussa KKO 2009:89 on kysymys siitä, oliko kantaja vedonnut korvausvaatimuksen perusteena myyjän huolimattomuuteen, samoin kuin siitä, miten käräjäoikeuden ja hovioikeuden olisi tullut mainitun kysymyksen selvittämiseksi menetellä. Kyse on siis väittämistaakasta ja, etenkin hovoikeuden osalta, tuomioistuimen prosessinjohdosta. Käräjäoikeus katsoi, että kantaja ei ollut väittänyt myyjän toimineen huolimattomasti. Hovioikeus oli sen sijaan toisella kannalla.
13. Korkein oikeus totesi, että kantaja ei ollut tosin käyttänyt sanaa huolimattomuus. Kun kantaja oli kuitenkin väittänyt myyjän menetelleen sopimusvelvoitteita täyttäessään virheellisesti, kantajan oli katsottava tarkoittaneen samaa kuin, että myyjä oli aiheuttanut vahingot huolimattomalla menettelyllään. Korkein oikeus siis tulkitsi vaatimuksen perustetta kantajalle "parhain päin". Hovioikeuden virhe oli siinä, että sen ei olisi tullut perustaa ratkaisuaan myyjän huolimatomuuteen ilman, että tähän olisi kiinnitetty asianosaisten huomiota hovioikeudessa. Käräjäoikeus teki siis virheen väittämistaakan soveltamisen, hovioikeus puolestaan informatiivisen prosessinjohdon osalta.
14. Välimäen mukaan vahingonkorvausjutun kanteessa ei tarvitse mainita välttämättä sanaa "huolimattomasti" tai "tuottamus", vaan tuottamukseen vetoamiseksi riittää, kun kantaja väittää, että vastajan huolimaton menettely on aiheuttanut kanteessa mainitut vahingot. Välimäen mukaan olennaista ei ole "sanamagia" eli oikeiden sanojen valinta, vaan se, mitä sanoilla tarkoitetaan.
15. Periaatteessa asia on toki niin kuin oikeusneuvos sanoo. Väittämistaakkaa koskevan OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa seikalla tarkoitetaan ns. oikeustosiseikkaa eli vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi relevanttia ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa. Väittämistaakka ei sitä vastoin koske välillisesti relevantteja tosiasioita eli todistustosiseikkoja (todisteita) eikä liioin faktojen juridista luonnehdintaa.Tämä ilmenee myös roomalaisen oikeuden normista da mihi factum, dabo tibi jus ("anna minulle fakta, niin minä annan sinulle oikeutesi") samoin kuin periaatteesta falsa demonstratio non nocet ("väärä nimitys ei ole vahingoksi"). Tuomioistuin tuntee lain (jura novit curia) ja soveltaa sitä asianosaisten vetoamiin faktoihin viran puolesta. "Tuottamus" ei ole "puhdas" fakta, vaan ns. kompleksinen oikeustosiseikka, jonka momentit (faktatasolla) ovat väittämistaakan kohteena. Väittämistaakan täyttämiseksi on siis vedottava siihen, mikä historiallisen tapahtumainkulun tasolle sijoittuva menettely tarkkaan ottaen on "tuottamuksellista", ja näistä seikoista on sitten tarpeen mukaan esitettävä näyttöä. Mutta "tuottamukseen" ei puhdasoppisen prosessuaalisen ajattelutavan mukaan tarvitse vedota, koska, kuten jo sanottu, vetoaminen kohdistuu oikeustosiseikkoihin, ei normeihin tai tosiseikaston juridiseen luonnehdintaan, jollainen siis "tuottamus" on.
16. Mutta, hetkinen! Prosessuaalinen puhdasoppisuus ei toki estä asianajajaa vetoamasta tai ainakin viittaamasta "raakojen" faktojen ohella myös lakiin ja oikeusnormeihin, niin kuin useimmiten, varmaankin 95 prosentissa tapauksista käytännössä myös tapahtuu. Minusta on suoraan sanottuna aika kummallista, ettei kantajan asiamies ole ratkaisussa KKO 2009:89 selostetussa tapauksessa joko osannut tai halunnut näin tehdä. Ko. tapauksessa kantajan asianajajan olisi ollut erityisesti vastaajan oikeusturvan kannalta tärkeää nimenomaisesti mainita, että vastaajan menettely oli ollut tuottamuksellista (informaatiotaakka). Jos näin olisi tehty, ei jutussa olisi tarvinnut arvuutella - aina KKO:ssa asti (!) - sitä, oliko kanteessa ollut tarkoitus vaatia välillisten vahinkojen korvaamista tuottamuksen vai erityisen sitoumuksen perusteella, jotka kauppalain 40 §:n 3 momentissa on asetettu välillisten vahinkojen korvaamisen edellytyksiksi.
17. Kannattaisi pitää mielessä, että väittämistaakan perimmäisenä funktiona on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja asianosaisen kuulemisen toteutuminen; tätä Välimäki ei esityksessään mainitse. Väittämistaakka estää sen, että tuomio tulisi asianosaiselle yllätyksenä. Näin tapahtuisi, jos tuomio saataisiin perustaa sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon asianosainen, jonka tulisi seikkaan vedota, ei ole niin tehnyt. Tapauksessa KKO 2009:89 jäi todennäköisesti epäselväksi, ei vain käräjäoikeudelle, vaan myös vastaajalle, oliko kantajan tarkoituksena ollut vedota tuottamuksen konstituoiviin tosiseikkoihin, vai mitä kantaja oikeastaan ajoi takaa hahmottomalla esityksellään, jossa ei ollut mukana juridiikkaa sen vertaa, että siinä olisi mainittu sana "tuottamus".
18. Oikeusneuvos Välimäki näyttäisi esittävän hieman ristiriitaisia lausumia. Toisaalta eli aluksi hän vaatii asianajajilta pontevasti "jujua" eli jutun juridiikkaa ja pitämään mielessä, että oikeudenkäynissä kaiken aa ja oo on juridiikka ja sen hallitseminen, so. laki, oikeusjärjestys ja oikeusnormit, joiden valossa faktoja tulee hahmottaa. Mutta sitten kun tullaan konkreettiseen tapaukseen, oikeusneuvos tuntuukin haluavan sanoa, että äsh, ei se juridiikka ja sen osaaminen niin tärkeää olekaan, sillä faktathan ne ovat, mitkä ratkaisevat, eli faktoihin vetoaminen riittää, unohtakaamme (tässä kohdin) juridiikka!
19. Oikeusneuvos tuntuisi siis jotenkin vähättelevän aiemmin korostamaansa juridista osaamista eli tässä tapauksessa juridisesti oikein muotoiltujen perusteiden esittämistä. Hän antaa jopa ymmärtää, että kyse olisi vain "sanamagiasta", mitä tuomioistuin ei voi tai sen ei edes tulisi asianajajilta vaatia. Tämä on minusta aika yllättävää. Jollei korkeasti koulutettu ja kokenut asianajaja osaa sanoa oikeudessa "rumaa sanaa niin kuin se on" eli kakaista vahingonkorvausjutussa suustaan ulos sanaa "tuottamus" tai "huolimattomuus", vaan hän vain jaarittelee ummet ja lammet faktoja selostaessaan, niin tilanne vaikuttaa minusta kyllä eriskummalliselta. Tällainen osaamattomuus ei ole minusta puolusteltavissa. Kyse ei ole sanamagiasta, jos advokaateilta edellytetään juridiikan edellyttämällä tavalla korrektisti muotoiltujen kanneperusteiden tai väitteiden esittämistä.
20. Esityksensä kohdassa 3.3. Välimäki käsittelee vastaajan väittämistaakkaa. Professori Tauno Tirkkosen vielä 1970-luvulla esittämien oppien mukaan riita-asian vastajalla ei katsottu olevan lainkaan väittämistaakkaa. Vuonna 1985 julkaistussa artikkelissani asetuin toiselle kannalle, ja tämän jälkeen myös oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että vastaajalla on väittämistaakka kanneperusteita kumoavien vastatosiseikkojen osalta.
21. Vastaajan väittämistaakan osalta Välimäki mainitsee tapauksen (esimerkki 3), joka myös herättää hieman ihmettelyä. Kysymyksessä on korkeimman oikeuden antama julkaisematon ratkaisu tai sitten tapaus, jossa korkein oikeus ei ole myöntänyt valituslupaa. Tapauksessa kantajana ollut myyjä velkoi ostajalta sopimuksen mukaista kauppahintaa. Ostaja kiisti kanteen sillä perusteella, ettei sopimusta ollut lainkaan syntynyt. Tätä väitettään hän perusteli viittaamalla sopimuksessa mainittuun sopimuksen päättämismenettelyyn. Hovioikeus katsoi sopimuksen syntyneen, mutta hylkäsi kanteen sillä perusteella, että vastaajalla oli ollut oikeus purkaa sopimus, koska myyjän toimittama tavara oli ollut kelvotonta. Kantaja haki korkeimmalta oikeudelta valituslupaa sillä perusteella, että hovioikeus oli toiminut vastoin väittämistaakkanormia ratkaistessaan asian sellaisen seikan perusteella, johon vastaaja ei ollut vedonnut.
22. Välimäen kertomus, siitä, miten hän oli tutkinut asiaa ja ratkaissut sen, tuntuu minusta suorastaan hieman koomiselta. Hän kirjoittaa näin:
Hiki nousi otsalle vastaajan lausumia lukiessa. Vastaaja oli kirjoittanut ja hänen lausumia oli kirjattu ehkä noin 20 sivua eli noin 600 riviä. Ja onneksi kolmella (3) rivillä hän oli vedonnut myös olennaiseen toimitusvirheeseen ja purkuoikeuteensa – ikään kuin puolivahingossa, luojan kiitos. Ohjelmiston toimimattomuudesta oli onneksi myös prosessattu, koska se liittyi sopimuksen päättämismenettelyyn. Valitusluvan hakijan väittämää virhettä ei lopulta jutussa ollut.
23. Huh! Minulle ei tullut hiki eikä tukkakaan (enempää) harmaantunut. Tukka tuntui kuitenkin nousevan kauhusta pystyyn Välimäen "tunnustusta" lukiessani! Voiko Välimäen kuvailema asioiden tutkimistapa ja asianosaisten lausumien "parhain päin" tulkitseminen todella olla edelleen korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien arkipäivää? Olen ollut siinä uskossa, että tuollaisesta "kammiolainkäytöstä" olisi jo päästy eroon. Mutta mitä vielä: Sieltä sitä vain kaivetaan ja poimitaan pitkistä kirjelmistä yksi irrallinen lauseen pätkä, joka ratkaisee kaiken eli koko jutun, vaikka tulkitsija eli tuomari itsekin toteaa, että lause oli kirjoitettu varmaankin "puolivahingossa". Eikö tuomarin päähän todellakaan hiivi epäily siitä, riittääkö sanotunlainen "puolivahinko" tosiseikkaan vetoamiseksi ja väittämistaakan täyttämiseksi?
24. Olen väittämistaakasta kirjoittaessani aina korostanut, että tosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä millainen laudahdus tai lause tahansa, ei edes maininta seikasta. Vuonna 2007 kirjoitin vetoamisesta prosessitoimena näin:
MIlloin asianosaisen voidaan katsoa vedonneen tiettyyn seikkaan nimenomaan oikeustosiseikkana? Kontradiktorisen periaatteen toteutumiseksi vetoamiselle on asetettava tiukat vaatimukset. Ts. on edellytettävä, että asianosaisen vetoamistarkoitus on niin selvä, ettei tässä suhteessa vastapuolelle jää epäselvyyttä. Vetoaminen on vaatimuksen kaltainen prosessitoimi, jolla asianosainen joko nimenomaan vaatii tai pyytää, että hänen vaatimuksensa tueksi esittämänsä seikka otettaisiin tuomioistuimen ratkaisun perusteeksi, tai josta joka tapauksessa selvästi ilmenee asianosaisen tarkoittavan, että hän vetoaa seikkaan oikeustosiseikkana eikä ainoastaan todistustosisiekkana taikka jonkinlaisena jutun taustaseikkana. Vetoamiseksi ei siten riitä, että asianosainen tai hänen vastapuolensa oikeudenkäynnin aikana ikään kuin vain ohimennen mainitsee seikasta todisteena tai jutun taustatekijänä tai että seikka ilmenee todistelun aikana esimerkiksi todistajan kertomuksesta tai kirjallisesta todisteesta.
25. Vetoamistarkoituksen tulee olla siis niin selvä, että vastapuolikin sen ilman muuta ymmärtää. Ne seikat, joihin kantaja ja vastaaja vetoavat oikeustosiseikkoina, olisi syytä ilmoittaa kirjelmässä käyttäen joko lihavointia tai alleviivausta, jotta tyhmempikin käsittäisi, mihin on ollut tarkoitus vedota ja mihin ei.
26. Välimäen kertomassa tapauksessa vastaajan ikään kuin ohimennen esittämä kolmen rivin mittainen lausuma, jota oikeusneuvoksetkin joutuvat etsiskelemään paksusta asiakirjanipusta "hiki otsalla" ja varmaan myös "suurennuslasin kanssa", ei voi toki mitenkään täyttää vetoamiselle edellä asetettuja kriteerejä. Jos vastaja on kirjoittanut lauseen - kuten Välimäki itsekin epäilee - vielä ikään kuin puolivahingossa, on selvää, ettei vastapuoli eli tässä tapauksessa kantaja ole voinut kohtuudella ymmärtää, että vastaajan tarkoituksena oli vedota lausumasta ilmenevään seikkaan nimenomaan vaatimuksensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Vaikuttaa siltä, että kantaja on tuonut kyseisen seikan esiin vain joko todisteena tai jutun taustatekijänä. Hovioikeus, jonka "tulkinnan" korkein oikeus on hyväksynyt, on siten perustanut tuomionsa väittämistaakan vastaisesti seikkaan, johon vastaaja ei ollut asianmukaisella tavalla vedonnut. Sillä, että jostakin seikkaan kuuluvasta osatekijästä on, kuten Välimäki kertoo, "onneksi" myös prosessattu, ei ole väittämistaakan täyttämisen kannalta merkitystä.
27. Välimäki ei käsittele esitelmässään tuomarin prosessinjohtoa. Lain mukaan tuomari on velvollinen selvittämään riita-asian valmistelussa asianosaisten lausumissa olevat epäselvyydet ja ristiriitaisuudet. Jos asianosaisen kirjallinen tai suullinen lausuma on epäselvä tai puutteellinen, tuomarin on tehtävä hänelle asian selvittämistä varten tarpeelliset kysymykset (OK 5:21.2). Tuomarin on huolehdittava myös siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota (OK 5:21.1). Ts. tuomarin velvollisuutena on epäselvässä tilanteessa selvittää, missä tarkoituksessa asianosainen mainitsee tietystä seikasta, eli onko hänen tarkoituksenaan siis vedota seikkaan oikeustosiseikkana vai esimerkiksi ainoastaan todisteena. Jos Välimäen mainitsemissa tapauksissa tuomari olisi huolehtinut jo valmistelun aikana prosessinjohdosta, on ilmeistä, ettei epäselvyyttä asianosaisen vetoamistarkoituksen suhteen olisi syntynyt.
28. Oikeusneuvos Välimäki opastaa esitelmässään asianajajia myös siitä, miten advokaatin on syytä esittää ("myydä") asia tuomarille, jotta hän voisi saada tuomarin vakuuttuneeksi siitä, että asiassa on lain ja oikeudenmukaista asettua juuri hänen ajamalleen kannalle. Kyse on Välimäen mukaan "taidosta sanoa se" (tss). Tältä osin Välimäki kertoo saaneensa innoitusta Antonin Scalian ja Bryan A. Garnerin kirjasta "Making Your case. The Art of Persuading Judges". Scalia on Yhdysvaltojen Supreme Courtin 77-vuotiaana virassaan edelleen oleva tuomari ja Garner professori ja tunnetun Black's Law Dictionary -teoksen nykyinen päätoimittaja. Garneria on luonnehdittu Yhdysvalloissa juridisen kirjoittamisen johtavaksi asiantuntijaksi ja auktoriteetiksi.
29. Tältä osin minulla ei ole huomauttamista, ja pitääkin vain toivoa, että suomalaiset advokaatit ottaisivat opikseen Välimäen pohdinnoista. Pari täydentävää seikkaa on kuitenkin syytä mainita. Välimäki käsittelee ainoastaan asianajajien kanne- ja vastinekirjelmiä, valituskirjelmiä, valituslupahakemuksia yms. kirjallisia esityksiä, kuten väliotsakkeista "Mieti kenelle kirjoitat", "Kirjoita lyhyesti" ja "Kirjoita täsmällisesti hyvää äidinkieltäsi" ilmenee. Scalia ja Garner sitä vastoin käsittelevät myös sitä, miten asianajajan on syytä esittää asiansa oikeuden suullisessa käsittelyssä.
30. Mainittu ero johtuu siitä, että Suomen korkeimmassa oikeudessa, samoin kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessakin, asiat käsitellään yleensä aina kirjallisesti, siis yksinomaan asiakirjojen perusteella. Korkein oikeus toimittaa suullisen käsittelyn vuosittain vain noin kymmenessä tapauksessa. Suullinen käsittely pidetään niin sanotusti todistelutarkoituksessa, eli istunnoissa kuullaan uudelleen jo alemmissa oikeuksissa kuultuja asianosaisia ja todistajia. Oikeuskysymysten eli Välimäen korostaman "juridiikan" selvittämiseksi korkein oikeus sen sijaan järjestää suullisen käsittelyn vain aniharvoin.
31. Supreme Court U.S., joka on leimallisesti perustuslakituomioistuin, ei sitä vastoin tutki lainkaan näyttökysymyksiä, vaan ainoastaan lain soveltamista koskevia tapauksia. Mutta tästä huolimatta jokaisessa asiassa, jonka oikeus ottaa käsiteltäväkseen, pidetään suullinen kuuleminen, jossa kummankin osapuolen asiananajajalle on varattu puoli tuntia asiansa esittämiseen. Istunnossa tuomarit eivät suinkaan istu tuppisuina kuuntelemassa asianajajien puheita, vaan he osallistuvat keskusteluun ja esittävät asianajajille usein kiperiä kysymyksiä.
32. Tuomari Scalia on tullut tunnetuksi paitsi tuotteliaana kirjojen tekijänä, myös aktiivisesta esiintymisestään Supreme Courtin istunnoissa. Kerrotaan, että Scalia valmistautuu istuntoihin huolellisesti eikä hänen tapoihinsa kuulu esiintyä istunnoissa sfiksimäisesti tai tekeytyä epävarmaksi tai turhan puolueettomaksi, vaan hän saattaa tuoda oman kantansa selkeästi esiin. Supreme Courtin istuntoja seuraavien toimittajien ja tutkijoiden mukaan Scalia saapuu istuntoihin kuin keskiajan ritari turnajaisiin, keskeyttää asianajajien puheenvuoroja ja esittää näille paljon kysymyksiä ja kommentteja, eikä pidä muutenkaan kynttiläänsä vakan alla. (Pahus vieköön, tämähän kuulostaa tutulta, siitä muistuvat omat tuomarivuodet mieleen!). Toisaalta Scalia tuntuu olevan huumorintajuinen tyyppi, sillä oikeuden istuntoja seuranneet ovat panneet merkille, että juuri hänen kommenttinsa ja kysymyksensä herättävät istunnoissa suurimmat naurunremahdukset; vanhalla on siis varaa irrotella! Äänestyslausuntojen määrässä Scalia kolmannella sijalle ja hän tuomareista ahkerin kirjoittamaan tuomioihin enemmistön perusteluja täydentäviä omia lausumiaan.
33. Oikeusneuvos Välimäki kehottaa asianajajia osaamaan juttunsa, sillä asianajaja tuntee jutun paremmin kuin yksikään tuomari. Näin toki on tai ainakin tulisi olla edellyttäen kuitenkin, että asianajaja on huolehtinut aikaisemmin mainitusta (ed. kohta 4) asianosaisvalmistelusta asianmukaisella tavalla. Mutta voidaanko sanoa, että asianajaja osaa juttunsa juridiikan osalta riittävän hyvin, jollei hän tiedä tai ymmärrä, mitä esimerkiksi väittämistaakka asianajolta edellyttää tai mitä oikeustosiseikkaan vetoaminen oikeudenkäynnissä edellyttää taikka edes sitä, mikä ero on oikeus- ja todistustosiseikoilla? Jos ja kun - kuten Välimäenkin esityksestä ilmenee - tässä suhteessa esiintyy jatkuvasti puutteita, tuomareiden, ainakaan korkeimman oikeuden tuomareiden, ei tulisi katsoa sanotunlaista osaamattomuutta läpi sormien, vaan esimerkiksi juuri väittämistaakan soveltamisessa olisi vedettävä tiukkaa linjaa. Toisaalta samanlaista juridiikan hallintaa ja asennoitumista tulisi vaatia tuomarin prosessinjohdolta.
34. Mitä tapahtuisi, jos tuomari Scalia joutuisi toteamaan, että asianajaja ei osaa vahingonkorvausjutussa vedota tuottamukseen tai saa oikeuden istunnossa edes sanotuksi sanaa tuottamus tai jos vastaajan asianajaja vetoaa sopimuksen purkamiseen vaikka hänen olisi vedottava siihen, ettei sopimusta ollut edes syntynyt, taikka jos asianajaja ei tiedä, mitä seikkaan vetoamisella prosessioikeudessa tarkoitetaan? Luulisin, että siinä olisi Scaliankin huumorintaju kovalla koetuksella ja advokaattia saattaisi uhata pikainen porttikielto oikeussaliadvokaatin tehtäviin. Suomen korkeimmassa oikeudessa sitä vastoin kerrotunlaista ammattitaidon puutetta tunnutaan katsottavan läpi sormien ja advokaatin asianajoa tulkitaan suopeasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin huonoa asianajoa osoittanut asianajaja vieläpä voittaa juttunsa. - Oikeuskulttuureissa on todella eroja!
34. Olisi joskus mielenkiintoista kuulla, miten asianajajat puolestaan kommentoisivat (julkisesti) tuomioistuinten ja myös korkeimman oikeuden työtä ja toimintatapoja. Miten KKO:n ja KHO:n menettelytapoja voitaisiin kehittää? Otan tässä esille vain yhden uudistuksen. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 mietinnössään (KM 2003:3 s. 219) ns. prejudikaatin pledeerauksen käyttöön ottamista korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa:
Komitea esittää, että korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa menettelyä kehitetään ottamalla käyttöön lyhyet suulliset käsittelyt oikeuskysymyksestä keskustelua varten (ns. prejudikaatin pledeeraus). Menettely lisäisi asianosaisten ja tuomioistuimen vuorovaikutusta, mikä puolestaan edistäisi menettelyn oikeudenmukaisuutta. Samalla se lisäisi tuomioistuinlaitoksen näkyvyyttä ja avaisi ylimpiä oikeusasteita uudella tavalla myös yleisölle. Menettelyllä saattaisi olle myös koulutuksellista merkitystä koko lakimieskunnalle ja erityisesti tuomioistuinjuristeille. Menettely antaisi myös mahdollisuuden harkita uudelleen oikeudenkäyntiavustajien ja tuomioistuinten esittelijöiden (avustavien lakimiesten) työnjakoa ylimmissä oikeuksissa käsiteltävissä ennakkopäätösasioissa.
35. Edellä olevaan voisi vielä lisätä, että suullisessa käsittelyssä tuomareilla olisi tilaisuus esittää asianajajille kysymyksiä ja omia kommenttejaan. Komitean mietinnön julkistamisesta on kulunut nyt kymmenen vuotta. Onko edellä mainitun ehdotuksen suhteen tapahtunut jotakin? Ei ole, eipä tietenkään, vaikka mainitunlaisten suullisten käsittelyjen toimittaminen ei edellyttäisi välttämättä edes lainmuutosta. Ylimmillä tuomioistuimilla ei näytä olevan halua kehittää omia menettelytapojaan.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
713. Lakiesitys pysäköinninvalvonnasta kangertelee eduskunnassa
1. Yksityistä pysäköinninvalvontaa on harjoitettu pääkaupunkiseudulla 6-7 vuoden ajan. Se on otettu käyttöön myös joissakin muissa kaupungeissa. Valvonta perustuu yksityisoikeudelliseen sopimukseen, jonka ehdot ja sopimusrikkomuksen seurauksen autoilija etukäteen hyväksyy.
2. Valvontamaksu ei ole sakko tai pysäköintivirhemaksuun rinnastettava julkisoikeudellinen maksu eikä maksun vaatimisessa ole kyse julkisen vallan käyttämisestä. Kysymys on joustavasta reaalisopimuksesta, jollaisia ihmiset tekevät päivittäin ja joiden varassa matkustaminen, kaupankäynti ja palvelut paljolti toimivat. Yksityinen pysäköinninvalvonta ja valvontamaksun määrääminen, oikeastaan vaatiminen, on todettu korkeimman oikeuden ennakkopäätöksellä (KKO 2010:23) lailliseksi; korkein oikeus oli mainitusta kysymyksestä yksimielinen. Ennakkopäätöksessä kiteytettyjä oikeusohjeita noudatetaan alempien tuomioistuinten lainkäytössä, kuten esimerkiksi Helsingin käräjäoikeuden syyskuussa 2012 antamasta tuomiosta ilmenee; ks. siitä blogikirjoitusta numero 630/28.8.2012.
3. Villien parkkifirmojen kitkemiseksi pois ja valvonnan selkiinnyttämiseksi alalle on toivottu lainsäädäntöä. Edellinen hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksen yksityisestä pysäköinninvalvonnasta (HE 223/2010 vp). Lakiesitys kaatui kuitenkin juuri ennen kevään 2011 eduskuntavaaleja perustuslakivaliokunnan loppuruuhkassa antamaan kielteiseen lausuntoon (PeVL 57/2010). Siinä katsottiin, ettei laki ollut säädettävissä sellaisenaan eli lakiesityksen mukaisesti tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta edellytti, että lakiesitykseen tehtäisiin tiettyjä muutoksia, jotta se voitaisiin hyväksyä. Tämä ei kuitenkaan ollut maalisvaalien 2011 alla mahdollista, joten lakiesitys raukesi.
4. Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa (22.6.2011) luvattiin, että yksityisestä pysäköinninvalvonnasta säädetään laki. Lakiesitystä yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ei ole kuitenkaan annettu. Sen sijaan hallitus antoi eduskunnalle viime vuoden syyskuussa lakiesityksen (HE 79/2012 vp), jossa ehdotetaan muutettavaksi pysäköinninvalvonnasta annettua lakia ja säädettäväksi laki pysäköinninvalvontaluvasta ja valvonta-avustajista. Lakiesitys ei sisällä säännöksiä yksityisten parkkifirmojen nykyisin harjoittamasta valvonnasta, vaan esitys koskee ainoastaan julkista eli poliisin ja kunnan pysäköinninvalvontaa avustavaa toimintaa. Tavoitteena on, että kunta ja poliisi voisivat valvoa myös yksityisillä alueilla tapahtuvaa pysäköintiä. Olen kommentoinut lakiesitystä jo sen valmisteluvaiheessa (ks. blogikirjoitus numero 516/2.12.2011) ja todennut, että esitys on monilta osin "susi" - anteeksi vaan, kaikki oikeat sudet! Lakiesityksessä on vähät välitetty siitä, tulisiko julkinen valvonta myös käytännössä toimimaan ja miten yksityisillä alueilla tapahtuvalle pysäköinnille käytännössä tapahtuisi. Kiinteistönomistajat pelkäävät, että pysäköinti jäisi vaille asianmukaista valvontaa ja riistäytyisi käsistä.
5. Mikä on lakiesityksen suhde nykyisin harjoitettavaan yksityiseen pysäköinninvalvontaan? Tätä kysymystä on lakiesityksessä kierrelty ja kaarreltu kuin kissa kuumaa puuroa. Lakiesitykseen ei sisälly ainoatkaan pykälää, jossa yksityinen pysäköinninvalvonta nimenomaisesti kiellettäisiin, ei rangaistuksen uhalla tai muillakaan keinoilla. Lakiesityksen perusteluissa tosin annetaan ikään kuin kautta rantain ja muutaman rivin mittaisella toteamuksella ymmärtää, että esityksen tavoitteena on sulkea pois yksityisten muunlainen toiminta pysäköinninvalvonnassa.
6. Esityksen punaisena lankana ja ideologisena tavoitteena on selvästikin yksityisten parkkifirmojen toiminnan alasajaminen ja lakkauttaminen. Luvan saaneet parkkifirmat ja yksityishenkilöt voisivat jatkossa toimia vain kunnan ja poliisin pikkuapulaisina (valvonta-apulaisina). Pysäköintimaksut menisivät kokonaan valtiolle tai kunnalle. Avustajille "mahdollisesti" maksettavasta korvauksesta avustajan tulisi sopia kunnan tai poliisin kanssa, todetaan lakiesityksessä lyhyesti. Parkkifirmat ovat jo ilmoittaneet, etteivät ne hyväksy esitystä eivätkä aio lähteä kunnan tai poliisin avustajiksi.
7. Viime syyskuussa annetussa lakiesityksessä sanotaan, että lait on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.3. 2013. Esityksessä on toisaalta arvioitu, että lait voisivat tulla voimaan aikaisintaan neljän kuukauden kuluttua niiden hyväksymisestä ja vahvistamisesta. Nyt ollaan kohta jo huhtikuussa, mutta lakiesityksen käsittely eduskunnassa on edelleen kesken ja koko asia levällään kuin kuuluisat Jokisen eväät konsanaan.
8. Mistä tämä johtuu? Katsotaanpa hieman, mitä eduskunnassa on tämän lakipaketin tiimoilta tähän mennessä oikein tapahtunut. Se selviää pääpiirteittäin tästä.
9. Lakiesityksen käsittely tuntuu etevän eduskunnassa kovin verkkaisesti ja lakiesityksessä kaavailtua paljon hitaammassa tahdissa. Asia tupsahti eduskuntaan jo 7.9. viime vuonna ja lähetekeskustelu pidettiin heti seuraavana päivänä. Lakiesitys lähetettiin mietinnön laatimista varten lakivaliokuntaan sekä lausunnon antamisen tarkoituksessa perustuslakivaliokuntaan ja hallintovaliokuntaan.
10. Mainitut kolme valiokuntaa ovat toki kuulleet lakiesityksen johdosta lukuisia asiantuntijoita. Merkille pantavaa on, että valiokunnissa on kuultu samoja valtiosääntöoppineita ja perusoikeusfundamentalisteja, joiden lausuntojen pohjalta ja mukaisesti perustuslakivaliokunta maaliskuussa 2011 torppasi asiallisen ja hyvän lakiesityksen yksityisestä pysäköinninvalvonnasta.
11. Perustuslakivaliokunnan torppaus perustui sanottujen asiantuntijoiden (Olli Mäenpää, Veli-Pekka Viljanen, Kaarlo Tuori, Tuomas Ojanen, Mikael Koillinen) ajatukseen, jonka mukaan yksityisessä pysäköinninvalvonnassa ja valvontamaksussa olisi muka kysymys julkisen vallan käytöstä ja vieläpä merkittävän julkisen vallan käytöstä. Nyt tähän yksityistä pysäköinninvalvontaa kiihkeästi vastustavien oikeusoppineiden joukkoon on saatu mukaan vielä Itä-Suomen professori Matti Tolvanen sekä siviilioikeuden professori Juha Karhu. Tolvanen tunnetaan valtakunnan ehkä kaikkein kiivaimpana yksityisen pysäköinninvalvonnan vastustajana (" en minä toki halua ketään yllyttää, mutta minä en kyllä ainakaan maksaisi valvontamaksua"). Karhu puolestaan on tullut tunnetuksi radikaaleista varallisuusoikeudellisista opeistaan, joille on tunnusomaista perusoikeuskeskeisyys. Juha Karhun opit eivät kuitenkaan vakuuttaneet muita siviilioikeuden oppineita.
12. Hallintovaliokunta antoi lakiesityksestä lausuntonsa 23.11.2012 eli normaaliajassa (HaVL 18/2012 vp). Lausunto on luonteeltaan lähinnä teknisluontoinen. Lakivaliokunta odottaa mietintöään varten perustuslakivaliokunnan lausuntoa, mutta juuri viimeksi mainittuun valiokuntaan lakiesitys näyttää jumiutuneen. Syytä tähän ei ole kovin vaikea arvata. Keskeinen kysymys on se, onko lakiesityksen, oikeusministerin ja koko hallituksen tarkoituksena ollut todella "sosialisoida" nykyinen yksityinen pysäköinninvalvonta, vai saavatko yksityiset pysäköintifirmat jatkaa myös vastaisuudessa toimintaansa. Kuten edellisessä blogijutussa (numero 712) totesin, lakiesityksen laatijoiden ja esitystä kannattavien asiantuntijoiden tavoitteena näyttäisi olevan näppärä (lue: ruma) kaappaus, jolla yksityisten yritysten harjoittama laillinen elinkeino lakkautettaisiin. Valtio ja kunnat haluavat rynnätä markkinoille ja kaapata (sosialisoida) yksityisen pysäköinninvalvonnan haltuunsa ja koota siitä kertyvät maksut itselleen.
13. Muodollisesti hallituksen lakiesitys ei itse asiassa edes koske yksityistä pysäköinninvalvontaa, vaan kuten jo ehdotettujen lakien nimistäkin ilmenee, julkista pysäköinninvalvontaa avustavaa valvontaa, johon yksityisten toivotaan osallistuvan avustajina. Mutta toisin kuin lainvalmistelijat, oikeusministeri ja ehkä koko hallitus, joka tosin ei liene asiaan mitenkään syvällisesti perehtynyt, kenties kuvittelevat, yksityistä pysäköinninvalvontaa ei voida kieltää ja lopettaa yksinomaan lakiesitykseen perusteluihin sisältyvällä parilla lyhyellä toteamuksella. Perusteluilla säätäminen ei ole mahdollista, sillä ainoastaan kirjoitetun lain pykälillä on lainkäytössä sitova vaikutus. Nykyisin laillisena elinkeinona harjoitetun yksityisen pysäköinninvalvonnan lakkauttaminen vaatisi lakiin nimenomaisia säännöksiä ja lain hyväksymistä perustuslain säätämisjärjestyksessä.
14. Lakiesityksen kohtalo on siis perustuslakivaliokunnan käsissä. Asia näyttää polttelevan valiokuntaa, sillä lakiesityksen käsittelyä on siirretty monta kertaa. Lakiesitys tuli valiokuntaan 13.9.2012, minkä jälkeen asiantuntijoita on kuultu useissa kokouksissa. Professori Olli Mäenpäätä, jota myös hallintovaliokunta ja lakivaliokunta ovat kuulleet, on kuultu perustuslakivaliokunnassa kaksi kertaa; Mäenpäätä on siis kuultu eduskunnassa tämän asian tiimoilta jo neljä eri kertaa ja hän on antanut valiokunnille neljä kirjallista lausuntoa. Aikamoista lobbausta pysäköintifirmojen alasajamisen ja päänmenon puolesta, mutta tästä huolimatta Olli ei näytä saaneen porukkaa täysin vakuuttuneeksi kannastaan.
15. Eduskunnan eri valiokunnissa kuultavina olleiden ihmis- ja perusoikeusoppineiden tai -fundamentalistien vastavoimaksi ja yksityisen pysäköinninvalvonnan eräänlaiseksi pelastavaksi enkeliksi näyttäisi nousevan korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo. Perustuslakivaliokunta sai asiantuntijakuulemisensa valmiiksi jo 19.10.2012, mutta sitten valiokuntaan saapui Pauliine Koskelon kirjallinen lausunto, minkä jälkeen asian käsittelyä ja asiantuntijoiden kuulemista päätettiin jatkaa. Tätä jatkokäsittelyä on kestänyt nyt jo viitisen kuukautta.
16. Perustuslakivaliokunta palasi asian pariin uudelleen vasta 12.3.2013, jolloin valiokunnassa luultavasti käytiin kaksinkamppailu (otatus) Pauliine Koskelon ja Olli Mäenpään välillä. Tämän jälkeen valiokunta totesi - jälleen kerran - asiantuntijakuulemisen päättyneeksi, minka jälkeen asiassa siirryttiin "jatkettuun valmistavaan keskusteluun". Mutta heti tämän jälkeen eli jo mainitussa 12.3. pidetyssä kokouksessa valiokunta totesi, että asian käsittely keskeytetään! Tämän jälkeen asiassa ei ole tapahtunut eikä myöskään näytä tapahtuvankaan aivan heti mitään, sillä asiaa ei ole otettu valiokunnassa uudelleen esille eikä sitä tulla tekemään vielä huhtikuun ensimmäisellä viikollakaan.
17. Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo otti viime syksynä, sen jälkeen kun hallituksen lakiesitys 79/2012 vp oli jo annettu eduskunnalle, VTV:n forumissa puhuessaan muun ohella kantaa myös pysäköinninvalvontaa koskevan lainsäädännön valmisteluun; katso tästä blogia numero 644/8.10.2012 (kohdat 12-14). Koskelo ihmetteli aiheellisesti, onko hallituksen, oikeusministeriön ja oikeusministerin tarkoituksena todella ollut, että ehdotetulla lainsäädännöllä kiellettäisiin parkkiyhtiöiden harjoittama sopimukseen perustuva valvonta ja valvontamaksujen vaatiminen sopimusrikkomusten perusteella. Tästä asiasta ei sisälly lakiesitykseen säännöstä. Koskelon mukaan "sellaisen normin kirjoittaminen esitykseen olisi pakottanut miettimään, voiko sen kirjoittaa ja millä perusteella". Kysymys kulminoituu tuttuun kiistaan siitä, onko valvontamaksussa kysymys perustuslain 124 §:ssä tarkoitetusta merkittävän julkisen vallan käyttämisestä.
18. Presidentti Koskelo epäili, että mainittu yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeva ydinkysymys on pyritty tarkoituksellisesti väistämään ja jättämään avoimeksi. Koskelon mukaan merkit viittaavat siihen, että kyseinen ratkaisu on tehty virkamiestasolla, eli sitä ei olisi tehnyt oikeusministeri. Virkamiesmoraali olisi Koskelon mukaan edellyttänyt, että lakiesityksen valmistellut virkakunta olisi kertonut kakistelematta päättäjille, mitä lakiesitys po. suhteessa merkitsee ja mihin se käytännössä johtaa. Näin ei tehty, vaan nämä ydinkysymykset on jätetty lakiesityksessä täysin avoimiksi ja kertomatta ilmeisesti siinä hurskaassa toivossa, että eduskunnan perustuslakivaliokunta hoksaisi asian ja puuttuisi siihen tavalla tai toisella.
19. Koskelon kuulemisen johdosta perustuslakivaliokunta joutuu nyt vakavasti pohtimaan, mitä asiassa pitäisi tehdä. Nähtäväksi jää, mitä asiassa tapahtuu. Kaatuuko myös uusi lakiesitys siksi, että asia vaatisi perustuslainsäätämisjärjestyksen? Toivokaamme, että Ben Zyskowiczinkin korostama "arkijärki" vihdoin voittaisi, sillä eihän yksityisessä pysäköinninvalvonnassa toki ole kysymys minkäänlaisesta julkisen vallan käytöstä, "väärät profeetat" joutuisivat häpeään ja korkeimman oikeuden presidentti saisi valiokunnan jäsenten päät kääntymään. Tämä ei ole helppo tehtävä, kun tietää, millaisia vanhoja jukuripää-juristeja, jotka ovat kyllä aiemminkin olleet asiantuntijoiden vietävissä, ja toisaalta aivan untuvikkoja kansanedustajia valiokunnassa nykyisin istuu.
.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
712. Kuuleeko perustuslakivaliokunta vääriä profeettoja?
Ben Zyskowicz omassa elementissään
Motto: "Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia" (Matt. 7:15-23, Vuorisaarna)
1. Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok) on istunut eduskunnassa yhtäjaksoisesti vuodesta 1979. Ikääntyessään Zyskowicz tuntuu parantavan vauhtiaan kuin sika juoksua. Benistä on tullut viime vuosina totuudenpuhuja, jonka suorapuheisia lausuntoja on kuultu monissa asioissa. Seuraavassa muutama poiminta niistä.
2. Yritysjohtajien kohtuuttoman suuret optiot ovat olleet pitkään Ben Zyskowiczin silmätikkuna ja arvostelun kohteena. Esimerkiksi vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen tilapäiseksi puhemieheksi valittu Zyskowicz haukkui valtiopäivien avajaisissa presidentti Tarja Halosen läsnä ollessa yritysjohtajien käsittämättömän suuret optiot maanrakoon.
3. Lokakuussa 2012 Ben Zyskowicz ihmetteli eduskunnassa sisäministeri Päivi Räsäselle, miten Suomessa voidaan olla niin ”lammasmaisia ja niin avuttomia”, että yhtä ulkomaalaista ammattirikollista ei pystytä palauttamaan tämän kotimaahan, vaikka suomalaiset viranomaiset ovat päättäneet hänet sinne karkottaa. Zyskowicz muistutti, että ko. vietnamilaismies oli tuomittu Suomessa useisiin pitkiin vankeusrangaistuksiin muun muassa huumerikoksesta, tapon yrityksestä, konepistoolin hallussapidosta ja pahoinpitelyistä, mutta mies oli yhä Suomessa ja jatkoi rikosten tekemistä
4. Kuukausi sitten eduskunnan täysistunnossa käsiteltiin oikeusasiamiehen kertomusta vuodelta 2011. Keskustelussa Zyskowicz veti saapuvilla olleen oikeusasiamies Petri Jääskeläisen tilille siitä, että tämä oli hieman aiemmin antamassaan päätöksessä katsonut, että vankien pukeminen niin sanottuihin tarkkailuhaalareihin on lainvastaista. Oikeusasiamies perusteli kantaansa sillä, että haalarit rajoittavat kohtuuttomasti vangitun tahdonvapautta ja itsemäärääämisoikeutta. Ben Zyskowiczin mukaan sitä vastoin Suomessa on menty liian pitkälle siinä, että perus- ja ihmisoikeusrajoituksista on säädettävä hyvin täsmällisesti laissa. "Onko todella niin, että terveen järjen käyttö tässä maassa erilaisissa tilanteissa on todellakin kielletty ja kaikesta pitää säätää laissa", Zyskowicz ihmetteli.
5. Ihmisoikeusasiantuntijat ovat joutuneet usein Zyskowiczin arvostelun kohteeksi. Viimeksi viime viikon tiistaina eli 19.3. Zyskowicz kohahdutti eduskuntaa ja mediaa haukkuessan 21 minuuttia kestäneessä puheenvuorossaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan vuonna 2010 pakkokeinolain käsittelyn yhteydessä kuulemat ihmisoikeusasiantuntijat täysin lyttyyn. Zyskowiczin mukaan mainitut ihmisoikeusasiantuntijat asettava säännönmkaisesti rikoksentekijöiden oikeudet rikosten uhrien oikeuksien edelle.
6. BZ:n arvostelu liittyy eduskunnan viime hallituskaudella hyväksymään uuteen pakkokeinolakiin. Se tulee voimaan vasta ensi vuoden alussa, mutta sitä halutaan jo nyt kiristää. Zyskowicz ryöpytti perustuslakivaliokuntaa, jonka lausunto vuonna 2010 osoittautui hänen mukaansa osin "täysin käyttökelvottomaksi", koska valiokunta kuuli näitä "norsunluutorneissaan olevia akateemisia mietiskelijöitä".
7. Zyskowicz valotti puheenvuorossaan perustuslakivaliokunnan päätöksentekomenettelyä. BZ:n mukaan valiokunnan kanta syntyy siten, että "profeetat lausuvat ja neuvokset kirjoittavat", vaikka he, siis "profeetat" eivät tiedä esimerkiksi käytännön rikoksentorjunnasta mitään. Profeetoilla BZ tarkoittaa ihmisoikeusasiantuntijoina kuultavia professoreja ja muita perus- ja ihmisoikeuksiin perehtyneitä oikeustieteilijöitä. Neuvokset puolestaan ovat eduskunnan virkamiehiä, valiokuntaneuvoksia.
8. Pakkokeinolakia, joka ei siis ole vielä voimassa, ollaan nyt muuttamassa, mutta lakiin tulee eräiden kansanedustajien ja muun muassa Zyskowiczin mielestä jäämään edelleen epäkohtia. Jos poliisi esimerkiksi huumerikosta selvittäessään kuulee samalla todistelutarkoituksessa tiettyjä henkilöitä myös epäillyn varkauden tai pahoinpitelyn johdosta, poliisi ei ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan saisi käyttää näitä tietoja asian selvittämiseen, kertoo Zyskowicz.
9. Zyskowicz on eri mieltä: "Arkijärki sanoo, että totta kai saa. Tällaista on ihmisoikeusajattelu perustuslakivaliokunnan asiantuntijoiden mielestä". BZ:n puoluetoveri Kari Tolvanen, siviilissä rikoskomisrio, säestää Beniä: "Kyse on siitä, että rikoksen tekijöitä suojellaan". Zyskowicz ihmetteli myös, miksi rikoksesta epäillylle pitää entistä painokkaammin vakuuttaa, että hänellä on oikeus saattaa kotietsintä tuomioistuimen tutkittavaksi. Hänen mielestään rikoksen tekijän oikeusturvan korostaminen voi jarruttaa rikosten selvittämistä.
10. Zyskowiczin 19.3. eduskunnassa pitämä ko. puheenvuoro - hän piti niitä sanotussa asiassa useampia - löytyy tästä pöytäkirjasta.
11. Zyskowiczin kritiikki osuus joissakin kohdin oikeaan, joiltakin osin taas ei. Zyssen kritiikkiin on helppo yhtyä yritysjohtajien ylisuurten optioiden ja vakaviin rikoksiin syyllistyneiden rikollisten karkottamisessa ilmenevän viranomaisten saamattomuuden osalta. Vankien tarkkailuhaalarien käytön osalta Zyskowiczin edustama ajattelu sitä vastoin on pahasti metsässä, eikä hänen esitutkinta- ja pakkokeinolain säätämisen yhteydessä rikoksesta epäillyn oikeusturvaan kohdistamaansa yliampuvaan kritiikkiin voida yhtyä.
12. Zyskowicz samaistaa, kuten hänen ripityksestään 19.3. ilmenee, ihmisoikeustuntijat ja valtiosääntöoppineet: "Perustuslakivaliokunnassa käy kuultavana noin, sanotaan, 2-4 valtiosääntöasiantuntijaa, ihmisoikeusasiantuntijaa, ja he asioita tarkastellessaan vain ja ainoastaan rikoksentekijän tai rikoksesta epäillyn oikeusturvan ja ihmisoikeuksien kannalta päätyvät esittämään erilaisia tiukennuksia tähän lainsäädäntöön, jolla vaikeutettiin poliisin ja viranomaisten kykyä saada rikoksia selville, saada rikoksentekijöitä kiinni ja tuomiolle". BZ ei mainitse näiden oppineiden nimiä, mutta esimerkiksi pakkokeinolain säätämisen yhteydessä kuultujen asiantuntijoiden nimet ilmenevät perustuslakivaliokunnan lausunnosta numero 66/2010 vp.
13. "Profeetat lausuvat ja neuvokset kirjoittavat" - ja kansanedustajat hyväksyvät. Ben Zyskowicz tietää omasta kokemuksestaan erinomaisen hyvin, miten esimerkiksi juuri perustuslakivaliokunnan lausunnot syntyvät. Ben on nimittäin toiminut itse parikymmentä vuotta (1972-1993) kyseisen valiokunnan jäsenenä, mistä ajasta kahdeksan vuotta (1985-1993) valiokunnan puheenjohtajana. Neuvoksilla Zysse tarkoittaa valiokuntien sihteereinä toimivia eduskunnan virkamiehiä eli valiokuntaneuvoksia, joiden paikat ovat iät ja ajat täytetty puolueiden kansanedustajien määrän suhteessa; valiokuntaneuvokset ovat poliittisia virkamiehiä, sillä sanottuihin virkoihin ei ole pääsya ilman asianomaisen puolueen jäsenkirjaa. Tämän käytännnön myös Zyskowicz on hyväksynyt.
14. Jos Ben Zyskowicz olisi kiinnostunut muustakin kuin vain rikosten uhrien oikeuksien ajamisesta, rikoksesta epäillyn oikeusturvan väheksymisestä ja rikollisten kiipeliin saattamisesta, hän voisi havaita, että perustuslakivaliokunta on antanut myös eräissä muissa asioissa lausuntoja, joissa ei ole puututtu vain lakiesitysten yksityiskohtiin, vaan joiden tuloksena järkeviä lakiesityksiä on kumottu tai vedetty pois eduskunnan käsittelystä. Nämäkin valiokunnan kannanotot ovat perustuneet Zyskowiczin kritisoimien valtiosääntöoppineiden lausuntoihin, jotka perustuslakivaliokunta on sellaisenaan hyväksynyt.
15. Räikein tiedossani oleva esimerkki koskee perustuslakivaliokunnan lausuntoa numero 57/2010 vp. Valiokunta katsoi, että hallituksen esityksessä numero 223/2010 vp ehdotettu laki yksityisestä pysäköinninvalvonnasta on perustuslain vastainen, koska yksityisten pysäköintfirmojen harjoittamassa valvonnassa ja valvontamaksun määräämisessä olisi kyse perustuslain 124 §:ssä tarkoitetusta merkittävästä julkisen vallan käyttämisestä. Valiokunnan kyseinen lausunto on kopioitu eduskuntavaalien 2011 vaalinaluskiireessä suoraan valiokunnassa kuultujen asiantuntijoiden lausunnoista. Zyskowiczin retorikkaa mutatis mutandis lainaten voidaan todeta, että nämä "norsunluutorneissaan olevat akateemiset mietiskeljät " ovat johtaneet oppeineen ja teorioineen perustuslakivaliokuntaa pahemman kerran harhaan.
16. Tämä oli mahdollista, koska valiokunnan jäsenet eivät ole ehtineet, halunneet tai rohjenneet käyttää Zyskowiczin perään kuuluttamaa arkijärkeä. Se olisi epäilemättä sanonut, että sopimusvapauteen perustuvassa yhteiskunnassa valvontamaksulla ei ole mitään tekemistä julkisen vallan käyttämisen kanssa. Valvontamaksu ei ole sakko, pysäköintivirhemaksu tai julkisoikeudellinen maksu, vaan se perustuu tyypilliseen yksityisoikeudelliseen reaalisopimukseen, jollaisia tehdään liikenteessä, palvelujen käytössä ja kauppaliikkeissä asioitaessa joka päivä lukematon määrä.
17. Toisin kuin perustuslakivaliokunta ja sen kuulemat asiantuntijat, jotka ovat ideologialtaan yleensä kallellaan enemmän tai vähemmän vasemmiston suuntaan, valtakunnan korkein oikein katsoi aiemmin samana vuonna eli 2010 antamassaan ennakkopäätöksessä (KKO 2010:23), että periessään mainitunlaiseen reaalisopimukseen perustuvaa valvontamaksua kiinteistön omistaja tai haltija taikka tämän toimeksiannon perusteella toimiva parkkiyhtiö ei käytä viranomaiselle kuuluvaa toimivaltaa eikä valvontamaksussa siten ole kyse julkisen vallan käytöstä. Tätä järkipuhetta eduskunnan perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan suostunut kuulemaan, vaan se luotti sokeasti "omien" perusoikeusoppineidensa käytännölle täysin vieraisiin teorioihin ja lausuntoihin.
18. Zyskowiczin ihmettelyyn ja retoriikkaan on syytä yhtyä yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan lainsäädännön osalta: "Onko todella niin, että terveen järjen käyttö tässä maassa erilaisissa tilanteissa on todellakin kielletty ja kaikesta pitää säätää laissa"; "Tämä on aivan järjetöntä"; "Miten nämä muutamat perusoikeusprofeetat, jotka eivät tiedä käytännön rikostorjunnasta/yksityisestä pysäköinninvalvonnasta/liikenteestä yhtään mitään, on korotettu ylimmiksi auktoriteeteiksi ja asiantuntijoiksi suomalaisessa rikostorjunnassa/sopimusoikeudessa"?
19. Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa sovittiin keväällä 2011, että hallitus antaa rauenneen lakiesityksen (HE 223/2010 vp) jälkeen eduskunnalle uuden yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan esityksen. Sellaista lakiesitystä ei ole kuitenkaan annettu. Sen sijaan hallitus on antanut eduskunnalle lakiesityksen, joka tähtää sopimusvapauden romuttamiseen mainitulla alalla ja perustuslain suojaa nauttivan laillisen elinkeinon lakkauttamiseen. Valtio ja kunnat aikovat vallata ja omia itselleen yksityisen pysäköinninvalvonnan ja jurri tässä tarkoituksessa eduskunnalle on annettu mainittu lakiesitys, jolla yksityisten harjoittama laillinen liiketoiminta saatetaan lahtipenkille. Kyse on yksityisen elinkeinon sosialisoinnista. Ben Zyskowiczin retoriikkaa mukaillen kyse on itse asiassa vielä pahemmasta: yksityisten yritysten laillisesti harjoittaman elinkeinon ryöstöstä julkiselle vallalle, joka aiotaan toteuttaa juuri vasemmistolaisten valtiosääntöoppineiden ja ihmisoikeusjuristien lausunnoilla. BZ:n sanoin: Onko eduskunta todella niin lammasmainen ja avuton, että se sallii tämän tapahtuvan?
20. Hallituksen kyseinen lakiesitys annettiin eduskunnalle syyskuun alussa 2012. Lakiesityksen mukaan uusi lainsädäntö voisi tulla voimaan noin neljän kuukauden kuluttua lakien hyväksymisestä ja vahvistamisesta. Hallituksen esityksessä kaavailtiin, että lakien voimaantulo voisi tapahtua 1.3.2013. Nyt ollaan kohta jo huhtikuussa, mutta lakiesityksen käsittely eduskunnassa on edelleen pahasti kesken. Mistä tämä johtuu? Onko eduskunta kenties vihdoin ryhdistäytymässä vai mistä on kysymys? Palaan kysymykseen lähiaikoina.
21. Ben Zyskowicz lopetti 19.3. eduskunnassa pitämänsä (ensimmäisen) puheenvuoron vetoamalla perustuslakivaliokuntaan, että se ei kuuntelisi "näitä vääriä profeettoja", vaan kuuntelisi ihmisiä, jotka tietävät, mistä tässä asiassa on kysymys. "Pitäkää kiinni eduskunnan oikeudesta säätää tässä maassa lait", sanoi Zyskowicz. Tähän vetoomuksen voidaan hyvällä syyllä yhtyä myös pysäköinninvalvontaa koskevan lakiesityksen käsittelyn osalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)