299. Ihmisoikeustuomioistuimelta Suomelle jälleen kaksi langettavaa tuomiota sananvapauden rikkomisesta

1. Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) 2000-luvulla useita langettavia tuomioita sananvapauden rikkomisesta. Toukokuun 2010 loppuun mennessä EIT oli antanut Suomelle jo 12 tuomiota, joissa Suomen katsottiin loukanneen ihmisoikeussopimuksen (EIS) 10 artiklassa turvattua sananvapautta. Muista maista esimerkiksi Ruotsilla oli sanotunlaisia tuomioita vain kaksi, Norjalla viisi ja Hollannilla neljä. Tämä ilmenee OTT Päivi Tiilikan oikeusministeriön toimeksiannosta tekemästä selvityksestä, joka julkistettiin kuluvan heinäkuun alussa (OM:n selvityksiä ja ohjeita 54/2010).

2. Olen selostanut ja EIT:n huhtikuussa (6.4.) tänä vuonna Suomelle antamaa viittä EIS 10 artiklan rikkomisesta antamaa langettavaa tuomiota blogissa 257/27.4.-10.

3. Suomen samat langettavat tuomiot ovat tulleet rikosjutuissa, joissa toimittajia ja päätoimittajia on tuomittu sakkoon tai ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä velvoitettu suorittamaan korvausta henkisestä kärsimyksestä yksityiselämän loukkaamista tai kunnianloukkausta koskevissa jutuissa. Suomen saamien tuomioiden lukuisuus osoittaa, ettei punninta yksityisyyden ja kunniansuojan sekä toisaalta sananvapauden välillä ole onnistunut niin kuin suomalaisia tuomioistuimia velvoittavan EIS 10 artiklan ja EIT:n ratkaisukäytännön mukaan olisi pitänyt.

4. Suomalaisissa tuomioistuimissa, korkein oikeus (KKO) mukaan lukien, on painotettu yksipuolisesti vain yksityiselämän suojaa, vaikka lehtikirjoituksissa yms. julkaisuissa on ollut kysymys yhteiskunnallisesti merkittävän epäkohdan tai teeman käsittelystä. Tällaisissa tapauksissa ja kysymyksissä tiedotusvälineillä on EIT:n ratkaisujen mukaan pitkälle menevä oikeus kertoa myös sellaisista asioista, jotka kuuluvat poliitikkojen ja muiden vallankäyttäjien yksityisyyden piiriin.

5. Tällä viikolla eli tarkemmin sanottuna 6.7. Suomi sai EIT:ltä jälleen kaksi langettavaa sanavapaustuomiota: tuomiot tapauksissa Mariapori v. Finland (application no. 37751/07) ja Niskasaari ym. v. Finland (application no. 37520/07).

6. Mariapori-tapauksessa EIT:een valituksen tehnyttä M:a oli kuultu joulukuussa 1997 veroasiaintuntijan ominaisuudessa veropetoksesta syytetyn todistajana. Syyttäjän syyte perustui mm. kahden verotarkastajan laatimaan verontarkastuskertomukseen, jota kyseinen todistaja väitti virheelliseksi 2,5 milj. markan osalta. Todistajan mukaan ainoa selitys veronalaisen tuloa koskevien arvioiden mainittuun eroon oli verotarkastajien tahallisuus, koska tarkastajien luvuille ei ollut minkäänlaisia perusteita. Oikeudenkäyntiä ja todistajan toteamuksia selostettiin ei sanomalehdissä, mutta verotarkastajien nimiä ei mainittu. Jutun syytetty tuomittiin veropetoksesta lainvoimain vuonna 1999 saaneella tuomiolla. Vuonna 1998 todistaja julkaisi verotusta koskevan kirjan ("Verottaja tappolinjalla"), jossa viitattiin kyseiseen juttuun ja todettiin mm., että toinen mainituista verotarkastajista, jonka aviopuoliso oli syyttäjänä työssä nimeltä mainitussa syyttäjänvirastossa, oli tehnyt kyseisessä veropetosjutussa täysin tietoisesti väärän valan. M sai syytteen ja hänet tuomittiin käräjäoikeudessa 2004 kirjassaan esittämiensä lausumien johdota törkeästä herjauksesta 4 kuukaudeksi ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja velvoitettiin maksamaan asianomistajalle vahingonkorvausta 5 000 euroa. Oikeudenkäynnissä esitettyjen lausumien käräjäoikeus katsoi toteuttavan herjauksen, mutteivät sen sijaan törkeää herjausta. Herjausta koskeva syyte oli vanhentunut, mutta M velvoitettiin kuitenkin maksamaan kummaakin verotarkastajalle korvausta henkisestä kärsimyksestä yhteensä 4 000 euroa. Hovioikeus pysytti tammikuussa 2006 antamallaan tuomiolla käräjäoikeuden tuomion ja KKO epäsi M:n pyytämän valitusluvan maaliskuussa 2007.

7. EIT totesi, että sananvapauteen puutumisen tuli olla oikeassa suhteessa hyväksyttäviin tavoitteisiin ja sitä oli perusteltava relevantein ja riittävin syin. HUomioon oli otettava tapauksen kaikki asianhaarat, kiistanalaiset lausumat ja niiden esittämisen olosuhteet mukaan lukien. Virkamiesten, kuten poliitikkojenkin, oli suvaittava kritiikkiään yksityishenkilöitä enemmän, joskaan heitä ei voitu täysin rinnastaa poliitikkoihin toimintansa arvostelun osalta.

8. M:n veropetosjutussa antamien lausumien osalta EIT totesi mm., että oikeudessa kultavan todistajan sananvapauden rajoittaminen ei ollut välttämätöntä, ei edes lievän rangaistuksen muodossa, muutoin kuin ainoastaan poikkeuksellisissa oloissa. Sananvapauteen puuttuminen oikeudenkäynnin aikana saattoi herättää kysymyksiä myös oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuudesta EIS 6 artiklan kannalta. Osapuolten tasa-arvo saattoi edellyttää argumenttien vapaata vaihtoa asianosaisten välillä. Tuomioistuimenpuheenjohtajan tuli ohjata käsittelyä, mutta kyseisessä tapauksessa oikeuden puheenjohtaja ei ollut puuttunut keskusteluun eikä kehottanut todistaja M:ää peruuttamaan lausumaansa taikka ilmoittanut hänelle vakavan lausuma seurauksista. Verotarkastajilla oli lisäksi ollut oikeuden istunnossa tilaisuus osoittaa todistajan syytökset vääriksi. Yhteenvetona tältä osin EIT totesi, että verotarkastajilta oli kohtuudella voitu odottaa suvaitsevaisuutta M:n valan nojalla syytetyn todistajana antamien lausumien suhteen varsinkin, kun m:llä oli ollut todistajana velvollisuus vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin ja siten esittää näkemyksensä tosiseikoista. EIT:n mielestä kohtuullista tasapianoa eri intressien eli kunniansuojan ja sananvapauden välillä ei puheena olevassa tapauksessa ollut löydetty. Siten EIS 10 artiklaa oli rikottu (myös) oikeudenkäynnin osalta, vaikka syyte herjauksesta oli hylätty, sillä M oli velvoitettu maksamaan 4 000 euron suuruinen korvaus verotarkastajille.

9. M:n kirjoittaman kirjan osalta EIT totesi, että kirjaa voitiin pitää poleemisena dokumenttina tai pamflettina, jolla pyrittiin edistämään julkista keskustelua. EIT:n mukaan herjauksesta tuomittavaa vankeusrangaistusta voitiin pitää sananvapauden kanssa yhteensopivana seuraamuksena vain poikkeuksellisissa oloissa erityisesti silloin, kun sananvapauden käytöllä oli loukattu vakavasti muita perusoikeuksia. M:n tapauksessa vankeusrangaistuksen määrääminen ei ollut mitenkään oikeutettua. Sellainen rangaistus oli ehdollisenakin tuomittuna väistämättä omiaan ehkäisemään julkista keskustelua julkista mielenkiintoa omaavasta tärkeästä asiasta eli tässä tapauksessa veroviranomaisten toiminnasta. EIT totesi, että Europan neuvosto oli vuonna 2007 vaatinut jäsenvaltioitaan luopumaan viipymättä vankeusrangaistuksesta herjausjutuissa. EIT:n mielestä jo seuraamusten ankaruus, ehdollinen vankeusrangaistus ja 5 000 euron suuruinen vahingonkorvaus, osoitti, että sananvapauteen puuttuminen ei ollut ollut po. tapauksessa välttämätöntä. Siten EIS 10 artiklaa oli myös kirjassa esitettyjen lausumien osalta rikottu.

10. M:n asian käsittely oli kestänyt eri oikeusasteissa yli seitsemän vuotta. Tämä oli EIT:n mielestä liian pitkä aika, minkä vuoksi myös EIS 6.1 artiklan säännöstä oikeudenkäynnin kohtuullisesta ajasta oli rikottu. - EIT velvoitti Suomen valtion maksamaan M:lle korvausta taloudellisesta vahingosta 33.390,84euroa, aineettomasta vahingosta 6.000 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 10.000 euroa.

11. Niskasaaren ym. tapauksessa oli kyse free lance-toimittajan ja Seura-lehden päätoimittajan (Flinkkilä) sakkotuomiosta, jonka he olivat saaneet julkisesta herjauksesta. Lehtijuttu koski Seurassa joulukuussa 1996 julkaistua N:n kirjoittamaa artikkelia, jossa käsiteltiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton entisen lapsiasiamiehen hyllyttämistä ja jossa väitettiin mm., ettei lapsiasiamiehelä ollut koulutusta eikä osaamista tutkimustyössä. Käräjäoikeus tuomitsi tammikuussa 2004 N:n ja F:n julkisesta herjauksesta sakkoon ja velvoitti heidät sekä lehtiyhtiön suorittamaan korvaukseksi asianomistajalle 5 000 euroa aineettomasta vahingosta. Hovioikeus pysytti vuonna 2006 käräjäoikeuden tuomion ja KKO epäsi valittajilta valitusluvan helmikuussa 2007.

12. Suomen hallitus myönsi ET:ssä rikkomuksen ja teki vaadituista korvauksista sovintotarjouksen, jonka valittajat N ja F kuitenkin hylkäsivät. EIT:n mukaan valittajat eivät olleet väittäneet lapsiasiamiehen syyllistyneen rikokseen eivätkä lehtijutussa esitetyt tiedot kokemuksen ja osaamisen puutteista olleet vääriä. Lapsiasiamiehen yksityiselämää ei ollut otettu kirjoituksessa esille. Sittemmin lehti oli julkaissut oikaisun, jossa yksiselitteisesti oli sanottu, että kirjoituksessa esitetyt maininnat lapsiasiamiehen hyllyttämisestä olivat vääriä. EIT:n mukaan valittajat eivät olleet ehkä tarkistaneet riittävästi kaikkia tietoja, heitä kuitenkin voitiin moittia vain selostuksen virheellisyydestä.

13. EIT moitti perusteluissaan suomalaisia oikeusasteita siitä, että ne eivät olleet lainkaan punninneet tuomioissaan kilpailevia lapsiasiamiehen ja valittajien intressejä eivätkä siten harkinneet asiaa siltä kannalta, oliko valittajilla ollutoikeus julkaista artikkeli. Kotimaiset tuomioistuimet eivät myöskään olleet ottaneet lainkaan huomioon lehdessä myöhemmin julkaistua oikaisua, vaikka sellaista oikaisua, jos se tapahtui ajoissa, voitiin pitää asianmukaisena hyvityksenä aiheutetusta kärsimyksestä. (Pro et contra -perustelemismetodia ei siis ole käytetty.) Huomioon ei ollut otettu myöskään sitä, olisivatko tuomittuja lievemmät seuraamukset riittäneet tyydyttämään asianomaisia intressejä. EIT piti myös tässä tapauksessa valittajille tuomittuja seuraamuksia eli sakkorangaistuksia ja korvausvelvollisuutta suhteettomina ja sananvapauden kannalta liian ankarina. Näin ollen ja koska sananvapauteen puuttumista ei ollut edellä mainituissa kohdin perusteltu riittävästi, EIS 10 artiklaa oli EIT:n mielestä rikottu. - Myös tässä tapauksessa 6 vuotta ja 3 kuukautta vireillä ollut oikeudenkäynti eri oikeusasteissa oli kestänyt valittajayhtiön osalta kohtuuttoman pitkään. EIT määräsi Suomen valtion maksamaan valittajille N ja F sekä Yhtyneet Kuvalehdet Oy:lle yhteisesti korvausta taloudellisesta vahingosta 28.688, 86 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 8. 5000 euroa.

14. Suomi on saanut EIT:ltä 2000-luvulla EIt:lta nyt siis jo 14 langettavaa tuomiota ja tuomioistuimessa on vielä ainakin neljä tapausta odottamassa ratkaisua väitetystä sananvapauden loukkauksesta. Missä vika? OTT Päivi Tiilikan mukaan vika ei ole Suomen lainsäädännössä, sillä lainsäädäntömme olisi mahdollistanut myös sananvapausmyönteiset tulkinnat EIT:ssa langettaviin tuomioihin johtaneissa suomalaistapauksissa. Tähän käsitykseen voidaan perustellusti yhtyä. Vika on, kuten olen itsekin aiemmin eri yhteyksissä todennut, suomalaisten tuomioistuinten, myös KKO:n, asenteissa sekä lain sanamuotoon ja lakien säätämisvaiheessa esitettyihin esitöihin kiinteästi nojautuvassa legalistisessa tulkintametodissa. Esimerkiksi Ruotsissa on vallalla toisenlainen eli avoimuuden, realististen näkökohtien sekä ihmisoikeuksien huomioon ottamiseen ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön nojautuva tulkintametodi.

15. Ihmisoikeudet eivät ole juurtuneet suomalaiseen oikeuskäytäntöön. Tästä minun mielestäni suurimman vastuun kantaa korkein oikeus, joka on ennakkopäätöksillään ohjannut vanhentuneisiin lain esitöihin perustuvaa laintulkintaa ihmisoikeuksien sijasta. Esimerkiksi ennakkopäätöksessä KKO 2002:55 (ns. Hardwick-tapaus), johon alemmat oikeudet ovat sittemmin perustaneet ratkaisujaan, korkein oikeus on sivuuttanut sananvapausaspektin ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kokonaan.