maanantai 10. kesäkuuta 2013

740. Rikosasianajajan käsikirja

1. Professori Matti Ylöstalon kirjoittaman Asianajajan käsikirja -nimisen teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1963. Tuolloin oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Suomessa (vasta) annettiin laki asianajajista. Mainitun teoksen kuudes painos ilmestyi vuonna 2001 asianajajaliiton silloisen pääsihteerin Olli Tarkan toimittamana.

2. Ylöstalon teos sisältää keskeiset asianajotoimintaa koskevat säännökset ja ohjeet selityksineen. Teoksessa on käyty läpi asianajajalaki perusteluineen ja muutoksineen, Suomen Asianajajaliiton säännöt, ja Suomessa noudatettavat hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet. Teos sisältää myös ohjeet asianajajille mm. asiakasvarojen hoidosta, palkkioiden määräytymisestä, tehtävien markkinoinnista ja vastuuvakuutuksesta. Asianajoa tuomioistuimessa tai esitutkinnassa teoksessa ei kuitenkaan käsitellä.

3. Pari kolme viikkoa sitten, jolloin on kulunut 50 vuotta Matti Ylöstalon käsikirjan ensimmäisen painoksen ilmestymisestä, julkistettiin asianajaja, OTL Markku Fredmanin kirjoittama laaja eli reilut 900 sivua käsittävä opus "Rikosasianajajan käsikirja" (Talentum). Fredmanin kirjasta ilmenee, miten nopeasti ja perusteellisesti asianajoa rikosprosessissa koskevat säännökset ovat viimeisten 10-15 vuoden aikana muuttuneet. Sama havainto pätee myös asianajajaoikeuteen, sillä esimerkiksi Hyvää asianajajatapaa koskevat liiton ohjeet on uudistettu muutama vuosi sitten.

4. Markku Fredman on toiminut rikosjuttujen hoitamiseen erikoistuneena advokaattina jo 25 vuotta, joten hän jos kukaan tietää, mistä rikosjutun ajamisessa ja rikoksesta epäillyn ja syytetyn puolustamisesta on kysymys ja mitä vaatimuksia asianajo esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä asianajajalle asettaa. 

5. Fredman on ollut mukana useissa asianajajaoikeutta sekä rikosprosessia ja yleensä oikeudenkäyntiä koskevissa kehityshankkeissa ja lainvalmistelutyössä, kuten esimerkiksi uuden esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön valmistelussa ja äskettäin mietintönsä jättäneen todistelutoimikunnan jäsenenä. Fredman edusti asianajajakuntaa myös Markku Arposen puheenjohdolla toimineessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteassa (KM 2003:3), jossa olin itsekin mukana. Taitava ja aikaansaava tyyppi, joka luonnosteli, nyt sen voinee jo paljastaa, käytännössä yksin mietinnön avustamista oikeudenkäynnissä koskevan VII luvun. Tämä selvitys johti sitten oikeudenkäyntiavustajia koskevan sääntelyn jatkovalmisteluun ja lopulta vuoden 2013 alussa voimaan tulleeseen laajaan lainsäädäntöuudistukseen.

6. Markku Fredmanin kirja on rikosadvokaatin todellinen "raamattu", jossa avustajan ja puolustajan mitä moninaisimmat tehtävät käydään läpi koko laajuudessaan. Kirjassa selostetaan muun muassa asianajajan työtä koskeva lainsäädäntö, hyvä asiananajatapa ja sen valvonta sekä julkinen oikeusapu ja luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien toimilupajärjestelmä. Huomioon on otettu myös EU:n uudet rikosprosessia koskevat direktiivit ja niiden vaikutukset. Kirja antaa perusteellisen ja varsin käytännönläheisen kuvan rikosasianajajan roolista sekä ohjeet tyypillisimpiin asianajajan työssä esille tuleviin ongelmatilanteisiin.

7. Asianajajan toimintaa rikosprosessissa ajatellaan usein vain rikoksesta epäillyn ja syytetyn puolustuksen kannalta; tästä nimike puolustusasianajaja. Suomessa edes kaikkein pätevimmät advokaatit eivät ole kuitenkaan voineet erikoistua vain syytetyn puolustamiseen, vaan asianajaja joutuu avustamaan usein myös rikoksen uhria eli asianomistajaa. Fredmanin kirjan nimi ei olekaan "Puolustusasianajajan käsikirja" eikä hän keskity esityksessään yksinomaan epäillyn tai syytetyn avustamiseen/puolustamiseen, vaan kirjassa selostetaan laajasti myös asianomistajan avustamista koskevia säännöksiä ja käytäntöä. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan viitata asianomistajan korvausvaatimusten laatimista ja esittämistä koskevaan seikkaperäiseen jaksoon (s. 551-582).

8. Rikosprosessi asianajajan näkökulmasta kuvataan ja analysoidaan kirjassa tutkintapyynnön tekemisestä aina tuomion täytäntöönpanoon ja armahdusesitykseen asti. Kirja on hyödyllinen myös muille rikosprosessin toimijoille samoin kuin tutkijoille ja oikeustieteen opiskelijoille, sillä aikaisemmin rikoksen esitutkinnasta ja oikeudenkäynnistä on kirjoitettu oppi- tai käsikirjoja lähinnä vain poliisin (rikostutkijan), syyttäjän tai tuomarin näkökulmasta katsottuna; esimerkiksi professori Matti Tolvanen on entinen syyttäjä ja professori Antti Jokela ja allekirjoittanut entisiä tuomareita.

9. Esitutkinnan, pakkokeinojen ja oikeusprosessin lisäksi kirjassa selostetaan myös esimerkiksi lähestymiskielto, oikeusturvavakuutus ja rikosvahinkojärjestelmä sekä rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen ja rikosperusteinen karkottaminen. Käytännössä usein ongelmallisia tilanteita aiheuttavat epäillyn tunnistamismenettely, itsekriminointisuoja, todisteiden hyödyntämiskiellot, asianosaisten tiedonsaantia koskevat kysymykset sekä mitä moninaisimmat oikeudenkäynnin ja oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuutta ja salassapitoa koskevat säännökset on käsitelty kirjassa seikkaperäisesti.

10. Fredmanin teoksen näkökulma on normatiivinen, sillä esitys perustuu, kuten käsikirjan luonteeseen kuuluukin, tiukasti säännösten ja oikeuskäytännön selostamiseen, analysointiin ja tulkintaan. Taktisia näkökohtia tai suoranaisia asianajollisia neuvoja taikka "vinkkejä" on vähemmän, mutta niitäkin toki kirjasta löytyy. Lukijaa opastetaan muun muassa erilaisten korvausvaatimusten, valitusten ja muiden kirjelmien laatimisessa. Kirjan viimeiseen lukuun on koottu eräitä malliasiakirjoja, jotka helpottavat tyypillisimpien kirjelmien laatimista.

11. Esitys perustuu kauttaaltaan runsaaseen oikeustapausaineistoon kotimaasta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta ja Euroopan unionin tuomioistuimesta. KKO:n ratkaisuja, joita kirjassa selostetaan tai joihin ainakin lyhyesti viitataan, on lähes 400, EIT:n ratkaisuja noin parisataa ja hovioikeusratkaisujakin on muutama kymmen. Kirjassa käydään läpi myös rikosjuttujen hoitamiseen liittyvä asianajajien valvontalautakunnan käytäntö. Pienenä puutteena - sellaisten esiin kaivaminen kuuluu tunnetusti kirja-arvostelijan toimenkuvaan - voidaan mainita, että valvontalautakunnan ratkaisuja ei ole koottu oikeustapaushakemistoon, ei myöskään kirjassa selostettuja oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin ratkaisuja. Asiahakemisto vaikuttaa kyllä sinänsä melko kattavalta, mutta kirjaa lukiessa huomaa, että se olisi voinut olla vielä yksityiskohtaisempi.

12. Kirjoittajan kielenkäyttö on sujuvaa, helppolukuista ja mukaansa tempaavaa, kuten rutinoidulta rikosadvokaatilta ja kokeneelta ammattikirjoittajalta saattaa odottaakin. Markku Fredman on mukana yhtenä kirjoittajana viime vuonna ilmestyneessä n. 1 200 sivua käsittävässä teoksessa "Esitutkinta ja pakkokeinot", josta lienee otettu nyt jo kolmas tai neljäs painos, vaikka kyseinen uusi lainsäädäntö tulee voimaa vasta ensi vuoden alussa.

13. Markku Fredmanin Rikosasianajajan käsikirja on merkkiteos ja todellinen kulttuuriteko, ja kirja tulleekin sananmukaisesti kulumaan lukijoidensa käsissä. Kirja käsittelee itse asiassa neljää eri oikeudenalaa: asianajajaoikeutta, rikosprosessioiketta, todistusoikeutta ja ihmis- ja perusoikeuksia. Teos on välttämätön kaikille asianajajille ja "luvan saaneille oikeudenkäyntiavustajille", samoin tuomareille, syyttäjille ja rikostutkijoille. Kirjalle on helppo ennustaa pitkää ikää uusien painosten muodossa. Tärkeintä olisi, että kirjassa selostettujen oppien ja tulkintojen mukaan toimittaisiin myös käytännössä.






12 kommenttia:

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Fredmanin kirjassa on lukuisia jaksoja tai yksityiskohtia, joista voisi herättää keskustelua - kunhan nyt blogin lukijatkin ensin ehtisivät kirjan hankkia ja lukea!

Yksi yleisellä tasolla mielenkiintoinen asia on kysymys kahdesta eri puolustajatyypistä (s. 310); a) aseenkantajatyyppi ja b) neuvonantajatyyppi.

Aseenkantaja-puolustaja noudattaa tehtävässään pitkälti päämiehensä eli rikoksesta epäillyn ohjeita ja tahtoa ja rajoituu yksinomaan päämiehensä intressien edistämiseen prosessuaalisten säännösten puitteissa. Lähtökohta on tällöin se, että rikosprosessi on eräänlaista taistelua, jossa taitavampi ja juridisesti vahvempi osapuoli voittakoon; totuudesta viis tai ei niin suurta väliä!

Neuvonantajatyyppi sen sijaan suhtautuu tehtäväänsä yleisemmältä, yhteiskunnalliselta näkökannalta ja pyrkii vaikuttamaan päämieheensä siten, että asiassa saataisiin selvitettyä ns. aineellinen totuus ja että asian ratkaisu palvelisi myös muiden kuin päämiehen intressejä.

Fredman tuntuu asettuvan selkeästi jälkimmäisen tyypin kannattajaksi, vaikka asia onkin niin kuin hän sanoo, eli näiden kahden perustyypin tai ääripään välillä on lukuisia variaatioita. Fredman viittaa tässä suhteessa kotimaiseen lainsäädäntöön ja asianajajien tapaohjeisiin (erityisesti kohtaan 2.3), joiden hän katsoo suosivan neuvonantajatyypin mukaisia toimintatapoja. Tosin aineellisen totuuden sijasta voitaisiin MF:n mukaan korostaa prosessuaalista totuutta, joka syntyyy equality of arms -periaatteen myötä oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä

Asiasta voitaneen olla toistakin mieltä, eli katsoa, että päämiehen etu, joka advokaatin on asetettava aina etusijalle, edellyttää, "reilussa kamppailuhengessä" toki, advokaatilta kohtalaisen räväköitä otteita, kun vastassa on poliisin ja syyttäjistön raskas koneisto ja selkeä.
etulyöntiasema.

Asianajajan totuusvelvollisuus, vaikka se onkin periaatteessa selkeä, saattaa käytännössä olla aika "kimurantti" kyysmys, jolloin sillä, millaiseksi advokaatti kokee asemansa edellä mainitussa tyypittelyssä, voi olla merkitystä.

Anonyymi kirjoitti...

Jokohan tämä nyt riittäisi näytöksi, jolla Fredman pääsisi KKO:n oikeusneuvoksen virkaan?

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kysymys? Mten Fredmanilta mahtaa käydä välimiesmenettely? Tähän asti KKO:n jäseniksi nimitettyjen asianajajien vahvin meriitti on järjestään ollut välimiehenä toimiminen ja välimiesjuttujen ajaminen.

Anonyymi kirjoitti...

Eihän aasinajajan hommassa ole mitään ihmeellistä. Riittää että on hyvä pokeri ja osaa valehdella sujuvasti.

Miksi moisesta pitää tehdä tällaisia tarpeettomia tiiliskiviä. Jonnin joutavaa näpertelyä ja pertismiä.

Sanahelinästö on niin naurettava laji että minua kyllä hävettää.

Timo Hynynen kirjoitti...

Muutaman kerran Markku Fredmanin kanssa vastapuolella käräjäsalissa istuneena voin vain kehua miestä. Rauhallinen, kiihkoton, aina asiansa osaava todellinen laintuntija.

Anonyymi kirjoitti...

Esitutkinta teos / Käytännön sovellus

Arvoisa bloggaaja

Julkisuudessa liikkuneiden tietojen mukaan Mika Myllylän kuolemansyyn urkinnasta on nostettu syytteet 90 henkilölle eri puolilla maata.

Kuitenkin kymmenien osalta on tehty syyttäjättämispäätökset. Luultavasti varsin hajanaisilla perusteilla.

Ilmeisesti juttu on jaeuttu alueittain, ja syyttäjän intohimoista riippuen osa poliisimiehistä on päästetty pälhästä. Luultavasti vain rivimiesten rikosvastuu toteutuu.

Olisikohan VKS:n pitänyt ottaa juttu hoitoonsa? Onhan maan tavaksi tullut uteliaisuuden tyydytys yhteiskunnallinen ongelma. Rikoksestä epäiltynä kun oli noin 2 % kaikista poliiseista...

Syyttämättäjätettyjen huomattava määrä ihmetyttää...

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Minulla on sellainen käsitys, että asiassa on konsultoitu vahvasti VKSV:a ja että linjanveto syytteen nostamisen suhteen on myös tehty siellä.

Anonyymi kirjoitti...

Minun on valitettavasti oltava hieman eri mieltä otsikkoteoksen hyvyydestä rikosjuristin käsissä.

Teos on, kuten sanottua, normatiivinen, ja siinä ruoditaan puutumiseen asti rikosjuristille käytännön työssä täysin tarpeettomia asioita.

Yli puolet kirjasta on asianajajan eettisiä tai toiminnallisia ohjeita, jotka pohjaavat AA-liiton koodistoon. Rikosprosessissa näitä ei tarvitse juuri koskaan kantaa mukana, jos asianajaja on edes jollain tasolla suoralla selkärangalla varustettu.

RIkosasianajajan käsikirjan toivoin olevan kompakti teos mukana kannettavaksi istunnoissa, josta löytyisi vastaus lähes kaikkeen. Nyt näin ei ole ja teosta voisikin kuvat termillä "sanahelinä".

Itse olen istunnoissa pitänyt mukanani (multimedialaitteen lisäksi) Suomen Laki -sarjan pokkariteosta Rikosoikeus ja oikeudenkäynti ja jatkan tätä käytäntöä edelleen. Fredmanin kirja ei anstaitse tulla mukana kannetuksi.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Tuo SL:n pokkariteos "Rikosoikeus ja oikeudenkäynti" vasta "normatiivinen" kirja onkin!

Käsikirja ei tarkoita sitä, että opus olisi aina "käsillä" myös oikeuden istunnossa, jossa advokaatti sitä ahkerasti selailisi, tai että se ylipäätään "kannettaisiin" käräjille! Anonyymi ymmärtänee "kompaktilla teoksella" kirjaa, joka on kevyt kantaa ja joka on myös sisällöltään ns. "kevyttä kamaa".

Mikähän se sellainen advokaati tai itseään siksi lutsuva on, joka väheksyy liiton eettiä ohjeita ja Hyvää asananajatapaa? Ettei vain tyypillä olisi ollut joskus vaikeuksia tapaohjeiden noudattamisessa?

Anonyymi kirjoitti...

Nyt kun on siirrytty/ollaan siirtymässä lupalakimiesjärjestelmään on todellakin perusteltua käsitellä kattavasti hyvää asianajajatapaa ja hyvää asianajotapaa. Näiden painoarvo tulee vain lisääntymään. Ylipäätään teoksen 1. luvussa on painavaa asiaa asianajolaitoksen yhteiskunnallisesta merkityksestä; asiasta josta ei Suomessa totisesti ole liikoja kirjoitettu tai puhuttu.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Näin on, avustajien ammatilliseettisten normien merkitys korostuu!

Toisaalta on kyllä aika kornia, että meillä on nyt kaksi rilaista avustajajärjestelmää ja -"porukkaa": asianajajat ja nämä ns. lupalakimiehet! Hyvin monimutkainen, sekava ja vaikeasti hallittavissa oleva systeemi, jota ihmiset eivät varmaan hevin ymmärrä.

Olisi pitänyt siirtyä tietenkin asiananajamonopoliin, kuten itse ehdotin tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön v. 2003 jättämässäni lausumassa.

Nyt joudutaan erottamaan toisistaan esim. "hyvä asianajajatapa" ja toisaalta "hyvä asianajotapa", kuten Fredmanin kirjassa perusteellisesti selvitetään. Ensiksi mainittu normisto perustuu itsesääntelyyn, jäkimmäinen sen sijaan lakiin!

Hyvää on toki se, että nyt myös lupalakimiesjärjestelmään kuuluvat avustajat ovat ammatillisen valvonnan piirissä.

Anonyymi kirjoitti...

Tuollaiset advokaatit tai lakimiehet, jotka rehvastelevat sillä, että heidän ainoa "käsikirjansa", jonka he noteeraavat, on Suomen Lain eripainos rikos- ja prosessioikeudesta, ovat suureksi vaaraksi oikeusturvalle. Sellainen juristi kun sattuu kohdalle, niin silloin ihminen saa kyllä sanoa hyvästit oikeusturvalleen.