1. Suomen Asianajajaliiton tuore eli viikko sitten tehtäväänsä valittu puheenjohtaja Risto Sipilä on esitellyt näkemyksiään medialle. Hän ei puuttunut asianajajakuntaa koskeviin asioihin, vaan käsitteli lähinnä tuomareita ja lainkäyttöä yleensä koskevia kysymyksiä.
2. Tämä näyttää olevan asianajajaliiton puheenjohtajien taktiikkana yleensäkin. Huomio suunnataan pois liiton ja asianajajien omista, kenties hieman kiusallisistakin asioista, ja medialle ja suurelle yleisölle osoitetuissa puheenvuoroissa käsitellään "muita asioita" ja ongelmia. Liiton edellinen puheenjohtaja Mika Ilveskero (puheenjohtajana 2010-13) noudatti omassa avauspuheenvuorossaan kolme vuotta sitten samanlaista taktiikkaa, minkä aikanaan panin blogissani (tietenkin) merkille.
3. Risto Sipilä pohti avauksessaan kahta asiaa: a) riitajutuissa tulisi ottaa käyttöön pakkosovittelu, ja b) tuomareille tulisi järjestää pakollista täydennyskoulutusta. Advokaattien uusi nokkamies tuntuu siis suosivan "pakkoa" hieman siellä ja täällä! Käsittelen tässä jutussa vain Sipilän ehdotusta riita-asioiden pakkosovittelusta.
4. Risto Sipilä kertoi pakkosovittelua koskevasta ideastaan Helsingin Sanomien haastattelussa 8.6.Toimittaja Irina Vähäsarja mainitsee jutussaan ikään kuin ohimennen, että "käräjäoikeudet ratkaisivat viime vuonna yli 420 000 riitaa". Toimittajan mukaan määrä on kasvanut nopeasti, sillä vielä viisi vuotta aiemmin riitoja ratkottiin yli puolet vähemmän.
5. Tässä on kuitenkin selvä virhe. Viimeisimmän eli vuodelta 2012 julkaistun tuomioistuinten työtilaston mukaan käräjäoikeuksiin saapui vuonna 2012 yhteensä 449 031 riita-asiaksi luokiteltua asiaa. Näistä asioista kuitenkin aivan valtaosa eli peräti 438 688 asiaa koski summaarisia riita-asioita eli asioita, joissa asianosaisten välillä ei edes ole minkäänlaista riitaa, mutta jotka on kuitenkin, koska laki niin edellyttää, kierrätettävä - täysin turhaan - käräjäoikeuden kautta ulosottoperusteen saamiseksi. Sanotuissa asioissa on kyse yksinomaan pikavippien yms. selvien saatavien perinnästä, ja ne päättyvät käräjäoikeudessa säännönmukaisesti yksipuoliseen tuomioon ilman, että vastaaja edes vaivautuisi vastaamaan kanteeseen. Nämä perintä- yms. selvät ja riidattomat asiat kuormittavat aivan turhaan käräjäoikeuksia, kuten olen usein huomauttanut. Varsinaisia eli todellisia riita-asioita, joissa siis voisi ylipäätään olla jotakin sovittelun tarvetta, saapui vuonna 2012 käräjäoikeuksiin vain 10 343 kappaletta, mikä taitaa olla vain kolmisen prosenttia kaikista "riita-asioiksi" tilastoissa luokitelluista asioista. Katso tuomioistuinten työtilastoista 2012 OM:n julkaisu 21/2013 (toiminta ja hallinto).
6. HS:n jutussa väitetään, että merkittävä osa riitelevistä suomalaisista välttäisi raskaat ja kalliit käräjät, jos riita-asioihin olisi ensin pakko yrittää löytää sopu. Näin optimistinen käsitys perustuu edellä mainittuun virheelliseen tietoon todellisten riita-asioiden määrästä. Asianajaja Risto Sipilä haluaa kuitenkin lyödä lisää löylyä kiukaalle toteamalla, että esimerkiksi asuntokauppa- tai perintöriitoja ei pitäisi saada viedä käräjille ennen kuin niihin on edes yritetty löytää sopu. Sipilä esittääkin, että suurimpaan osaan tuomioistuinten käsittelemistä riidoista pitäisi säätää pakollinen sovintomenettely. Se tarkoittaisi, ettei riitaa voisi panna vireille oikeudessa ennen kuin sovintoa on yritetty. Esimerkiksi perinnönjaosta riitelevien sukulaisten pitäisi Sipilän mukaan ottaa ensin yhteyttä sovittelijaan ja kertoa, mistä riidassa on kyse.
7. Sovittelijana voisi toimia joko käräjätuomari tai sovitteluun koulutettu asianajaja.Sovittelija perehtyisi asiaan ja tutkisi, onko sovinnolle mahdollisuuksia. Vasta jos molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ei syntyisi, asianosaiset saisivat viedä riidan tuomioistuimeen. Sipilä rajaisi pakkosovittelun sellaisiin riitoihin, joissa toinen tai molemmat osapuolet ovat yksityishenkilöitä.
8. Asianajajaliiton uusi puheenjohtaja toki tietää, että Suomessa on ollut jo lähes 10 vuotta voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaa juuri mainitunlaisissa asioissa riita-asian sovittelun tuomioistuimessa. Sovittelu on nykyään mahdollista lähes kaikissa riita-asioissa, eli myös esimerkiksi Sipilän mainitsemissa asuntokauppakiistoissa, tekijänoikeusasioissa tai työsuhteisiin liittyvissä erimielisyyksissä. Ulkopuolelle jäävät vain indispositiiviset riita- tai hakemusasiat, kuten avioerot, edunvalvonta-asiat ja isyysasiat.Tästä ns. tuomioistuinsovittelusta säädetään nykyisin laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (354/2011, RiitaSovL). Lisäksi tuomarin johdolla tapahtuva sovinnon edistäminen riita-asian valmistelussa on ollut mahdollista jo 20 vuotta, siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 26 §:ssä.
9. Olen äskettäin selostanut ja osin myös vahvasti kritisoinut tuomioistuinsovittelua, katso blogeja numerot 705/10.3.2013 ja 706/11.3.2013. Kyseinen sovittelu ei ole ottanut käytännössä tulta alleen läheskään siinä määrin kuin lakia noin 10 vuotta sitten valmisteltaessa ja säädettäessä ennakoitiin ja toivottiin. Poikkeuksen tästä muodostavat ainoastaan huoltoriidat, joita on sovittelu vasta parin vuoden ajan kokeilumielessä muutamassa käräjäoikeudessa. Varsinaisissa riita-asioissa sovittelun saama nuiva vastaanotto johtuu lähinnä sovittelun byrokraattisesta luonteesta ja siitä, että sovittelu on paljolti oikeudenkäynnin kaltainen menettely, jossa asianosaisia edustaa asianajaja tai muu lakimies. Sovittelu on siten lähes yhtä kallista prosessia kuin oikeudenkäyntikin.
10. Risto Sipilä vetoaa sihen, että vaikka sovittelu ja sovintoon pyrkiminen on jo nykyisin mahdollista, kukaan ei kuitenkaan velvoita osapuolia tunnustelemaan, onko sovinnolle edellytyksiä. Mutta olisiko pakko sitten oikea ratkaisu tähän pulmaan? Tuskinpa vain. Olisi epäjohdonmukaista, että sovittelumenettely, joka ei ole saanut käytännössä kannatusta edes vapaaehtoisuuden pohjalta, säädettäisiin pakolliseksi.
11. Kuten kokenut imatralainen asianajaja Olli Ruokonen mielipidekirjoituksessaan "Ei pakkosovittelua oikeudenkäynteihin" (HS 13.6.-13) toteaa, Sipilän ehdotus tulisi käytännössä vain vaikeuttamaan oikeuden saantia. Tapauksissa, joissa sovittelu ei johtaisi tulokseen - sellaisia tapauksia olisi pakkosovittelussa luultavasti runsaasti - pitkittyisivät käräjäjutut Ruokosen arvion mukaan ainakin puolella vuodella. Kun kansalaiset eivät uskalla lähteä, kuten asianajaja Olli Ruokonen kirjoittaa, edes nykyiseen sovittelumenettelyyn ilman lakimiesavustajaa, kasvaisivat heidän oikeudenkäyntikulunsa siis entisestään.
12. Asiananajaliiton tuore puheenjohtaja näytäisi unohtavan haastatattelussaan tykkänään kaikista tehokkaimman tavan, jolla asianosaiset voisivat välttyä oikeusjutulta ja sen aiheuttamilta kustannuksilta. Tarkoitan riitapuolten asianajajien välityksellä tapahtuvaa vapaamuotoista sovintomenettelyä ja sovittelua. Tähän asianajajia velvoittaa Hyvä asianajajatapa, jossa todetaan, ettei advokaatti pääsäännön mukaan saada viedä riita-asiaa suoraan käräjille, vaan hänen tulee sitä ennen ottaa yhteyttä päämiehensä vastapuoleen ja tämän asianajajaan sovittelun ja mahdollisen sovinnon kartoittamisen ja löytämisen tarkoituksessa. Tämä näyttää olevan myös asianajaja Olli Ruokosen resepti Risto Sipilän esille ottamaan pulmaan.
13. Kuten olen edellä mainituissa aiemmissa blogijutuissa todennut, ongelmana ei olekaan käytettävissä olevien sovittelumenettelyjen puute tai tuomioistuinsovittelun vähäinen hyödyntäminen, vaan se, että asianajajat eivät useinkaan välitä kartoittaa tosissaan sovinnon tekemisen mahdollisuuksia ja ponnistella sovun löytämiseksi. Muodollinen yhteydenotto toki tehdään, mutta sen jälkeen asia viedään useimmiten suoraan käräjille ja toivotaan, että asiaa valmisteleva tuomari olisi aktiivinen sovinnon edistämisessä, kuten OK 5.26:ssä säädetään. Ja katso, usein, yllättävän usein, tämä myös onnistuu, sillä todella riitaisista asioista reilu kolmannes sovitaan tuomarin johdolla tapahtuvassa valmistelussa, jolloin kallista pääkäsittelyä ei tarvitse pitää. Edellä kohdassa 5 mainitun tuomioistuinten työtilaston mukaan vuonna 2012 kaikista käräjäoikeuteen saapuneista riitaisista riita-asioista päättyi oikeuden vahvistamaan sovintoon 32 prosenttia ja tuomioon 34 prosenttia tapauksista.
14. Olen varma siitä, että suurimmassa osassa edellä mainituista sovintoon päättyneistä tapauksista asianajajat ja heidän päämiehensä voisivat päästä sovintoratkaisuun ilman, että asiaa tarvitsisi viedä lainkaan käräjille.Tämä edellyttää, että Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden määräys sovinnon kartoittamisesta ja sovintoon pyrkimisestä otettaisiin asianajajakunnan keskuudessa vakavasti. Olisi toivottavaa, että asianajajaliiton uusi puheenjohtaja ottaisi sanotun kysymyksen jäsenistönsä kanssa vakavasti puheeksi eikä yrittäisi tyrkyttää ongelmaa yhteiskunnan ratkaistavaksi ja kustannettavaksi.
15. Toki on syytä muistaa, että Suomen Asianajajalitto on myös jäsenistönsä edunvalvonnasta ja hyvinvoinnista huolehtiva järjestö. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, ettei liiton johto ole halunnut eikä halua ilmeisesti edelleenkään patistella jäseniään nykyistä suurempaan aktiivisuuteen, jota riita-asioiden sovinnollinen ratkaiseminen ilman kallista oikeudenkäyntiä välttämättä edellyttäisi. Asianajossa käytössä oleva aikaveloitus johtaa siihen, että mitä enemmän ja pidemmälle asioista riidellään, sitä suuremmaksi muodostuu asianajajan palkkio ja kuuluisa "tilipussi".
15. Risto Sipilän ehdotus riita-asioiden pakkosovittelusta näyttäisi olevan kuolleena syntynyt ajatus. Asianajajakunta itsekään ei taida sille juuri lämmetä, mitä osoittaa se, ettei Sipilän ehdotusta ole noteerattu Asianajajaliiton kotisivuilla lainkaan; sen sijaan siellä on huomioitu Sipilän ehdotus tuomareiden pakollisesta täydennyskoulutuksesta, johon palaan erikseen myöhemmin.
16. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on jo ehtinyt tyrmätä Sipilän pakkosovitteluidean. Henrikssonin mukaan on parempi kannustaa ihmisiä tekemään sovintoja, missä asianajajaliitolla ja asianajajilla on iso rooli. Asioiden sovittelu on Henrikssonin mukaan jo nyt asianajajien tehtävä. - Kerrankin voin olla oikeusministerin kanssa samaa mieltä!
22 kommenttia:
Asianajajien yksinomainen motiivi toiminnalleen on ahneus ja itsekkyys. Jos joku pitää heitä pyyteettöminä oikeuden puolustajina, erehtyy. Juuri asianajajat ovat ahneuksissaan aiheuttaneet sen, että tavallinen kansalainen ei uskalla turvautua tuomioistuimen apuun. Asianajajat ovat kaapanneet tuomioistuinlaitoksen omien itsekkäiden (raha) tavoitteiden ajamiseen. Asianajajien esiintyminen tuomioistuimissa pitäisi kieltää.
Asianajajaliiton tuoreilla puheenjohtajilla ei ole ollut koskaan mitään järkevää sanottavaa eli nykyinen puheenjohtaja ei muodosta siinä suhteessa poikkeusta. Liitolla on kuitenkin pakko olla puheenjohtaja.
Niin, eivätkä nämä tomittajarukat osaa puheenjohtajilta mitään omasta aloitteestaan kysyä, joten he saavat tyytyä siihen, mitä puh.johtajien päähän pälkähtää heille kertoa.
On ne vaan nämä AA-liiton puheenjohtajat aknakin omasta mielestään tärkiöitä pomoja. Siellä ne ovat könkkölöiden, koskeloiden, nissisten ja muiden jatkona puuhaamassa oikeudenhoidon säästöjä ja muka vielä oikeusturvan nimissä!
Miten muuten on, luettaisiinko tuollaiseen pakkosovitteluun kulunut aika oikeudenkäynnin kokonaiskestoon arvioitaessa oikeudenkäynnin pitkittymistä ihmisoikeussopimuksen mukaan
Onhan meillä jo asianajaja pakkokin (monopoli) niin miksei sitten vielä tämäkin.
Joutuukin hiihtäjä Isometsän tapauksessa oikeus puuttumaan ja pakottamaan syytettyä palkkaamaan asiaansa ajamaan asianajajan, sen laillisen.
Asianajaja Risto Sipilä haastattelussaan:
Asianajajien maine...on hyvä. Minulla on vankka käsitys, että tyytyväisyys asianajajiin on jatkuvasti lisääntynyt.
Hyvä persoonallisuus asianajajaksi on…ahkera, rehellinen, tunnollinen ja vuorovaikutustaitoinen ja yleensä asianajajat ovat kaikkea mainittua. Ehkä vuorovaikutustaidoissa on näistä eniten kehitettävää.
Pakkosovitteluhan tarkoittaa asiallisesti ensimmäistä oikeusastetta, jossa tuomari ei kuitenkaan ole sidottu lakiin.
Sovittelijan ei toki tarvitse eikä pidäkään olla tuomari. Tuomarin tehtävänä on lainkäyttö, ei sovittelu. Norjassa on vähäisemmissä asioissa käytössä pakollinen sovittelu ennen oikeusmenettelyä, mutta siellä tuomarit eivät toimi sovittelijoina.
Sipilän ehdotus on outo, koska ongelmanahan Suomessa on se, ettei todellisia riita-asioita veidä kuin harvoin käräjille. Kynnys hastaa esim. keittiöurakoitsija käräjille on aivan liian korkea - kulujen ja kuluriskin takia. Sipilä puhuu ikäänkuin ongelmana olisi liiat riita-asiat käräjillä. Siitähän ei ole kyse vaan sinne pitäisi saada lisää riitoja, jotka nyt jäävät pimentoon ja heikompi osapuoli kokee vahingon tykönään.
Nimim. asianajaja
Miksi käräjille pitäisi advokaatin mielestä "lisää riitoja"? Jotta advokaatit tienaisivat enemmän?
Mistä siis johtuu, jos käräjäille ei viedä "tarpeeksi riitoja"? Johtuisiko tämä advokaattien ylisuuresta palkkiolaskutuksesta, korkeista tuntitaksoista ja ylimääräisistä tai turhista toimenpiteistä? Advokaatit ovat tässä siis kusseet omaan pesäänsä ja hinnoitelleet itsensä ulos käräjiltä!
Blogin jämäkkä otsikko ei juurikaan anna sijaa keskustelulle varsinaisesta aiheesta. Myöskin näyttää vallitsevan melkoinen yksimielisyys asianajajakuntaan suhtautumisessa. Siis jäämme odottelemaan blogistin seuraavaa julkaisua.
Outo kommentti! Keskustelua teemasta ei ole kielletty otsikossa tai itse jutussakaan. Keskustelu on toki aina toivottavaa.
Risto Sipilä ja Mika Ilveskero aloittelivat lakimiesuriansa yhtäaikaa Tullinpuomissa Liikemiesten kauppaoppilaitoksella pidetyllä, koko talven kestäneellä valmennuskurssilla vuonna 1985. Viikoittaisiin tapaamisiin Risto kulki junalla Lahdesta ja Mika taasen autoili länsipuolelta Helsinkiä.
Opettajat vaihtelivat näyttävästä blondista tylsähköön virkamieheen. Yhteisenä mottona kaikilla opettajilla oli, että asianajajat tienaavat parhaiten.
Molemmat pääsivät sittemmin siihen ainoaan oikeaan oikikseen. Lieneekö valmennuskurssin opit vaikuttaneet myöhemmälle suuntautumiselle AA-tehtäviin.
AA-kunta saattaa juuri tulonmuodostuksen takia suhtautua nihkeästi sovitteluun. Omalta päämieheltä tuskin kehdataan veloittaa 250-300 euron tuntipalkkaa. Tuomioistuimessa asia on eri, koska siellä ensisijainen maksaja on vastapuoli, toissijaisesti vakuutus ja vasta viimekädessä. Pakolliseen sovitteluun tuskin voidaan ympätä klausuulia, jonka mukaan "sovittelun hävinnyt" maksaa vastapuolen kulut.
Asianajajaliitolla on oma sovittelujärjestelmä koskien yritysten välisiä riitoja. Se lienee jäänyt käytännössä aika vähälle käytölle.
Miksi asianajajat eivät siis voisi sovitella vapaamuotoisesti myös yksityishenkiläinä olevien päämiestensä välisiä riitoja ja/tai yrittää päästä niissä sovintoon? Luultavasti siksi, että "lypsävää lehmää ei pidä tappaa kesken kaiken". Jos ja kun parteilla on oikeusturvavakuutus, niin sitä pitää "hyödyntää" mahdollisimman pitkälle eli viedä käräjille sellaisia riitoja, jotka sitten näennäisesti "tuomarin johdolla" sovitaan, vaikka aivan samanlainen sovinto olisi voitu tehdä helposti jo ilman koko käräjäreissua.
Norjan malli (=pakollinen sovittelulautakunta) huomioon ottaen blogistin vastustus hieman ihmetyttää, vaikka hyväksyn sen ajatuksen, että Suomen ongelma ei ole liian suuri vaan liian pieni riita-asioiden määrä, mikä viittaa siihen, että ihmiset eivät uskalla kuluriskin pelosta tuoda riitojaan oikeuteen (access to court).
Sanotaan siis ruma sana niinkuin se on oli ratkaisuksi taksa- eli kiinteä palkkio. Silloin asiaiehille tulisi intressi miettiä, miten voisin hoitaa jutun mahdollisimman tehokkaasti.
Kuluriskin varteen ottaminen on toki yksinomaan terve piirre ihmisissä! Sellaisia asioita, joiden menestyminen oikeudessa on epävarmaa, ei tietenkään kannata käräjille viedä, sillä hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan voittajan kulut.
Sen sijaan kannattaa pyrkiä vastapuolen kanssa sovintoratkaisuun. Mutta tässäkään tarkoituksessa ei ole välttämätöntä eikä suotavaakaan viedä asiaa ns. tuomioistuinsovitteluun, sillä sekin maksaa, koska käytäntö on sellainen, että sovittelussa tarvitaan myös asianajajaa, joka haluaa samanlaisen palkkion toimistaan kuin varsinaisessa oikeudnekäynnissäkin.
Nykyisin on olemassa lukuisia tuomioistuimen ja asianajotoiminnan ulkopuolella olevia sovitteluelimiä, joita kannattaa yrittää hyödyntää, jos sopuun ei omin voimin päästä.
Norjalainen sovintoeuvosto perustuu vanhaan traditioon, jota halutaan pitää edelleen yllä. Mutta se koskee raha-arvoltaan vain suhteellisen pieniä riitoja. On huomattava, että ko. sovintoon pyrkiminen tapahtuu kokonaan tuomioistuimen ulkopuolella eikä asianajajia tai yleensä lakimiehiä tiettävästi siinä vaiheessa juuri käytetä. Tuomarit eivät siis ole mukana sovintoneuvoston toiminnassa.
Risto Sipilän ehdotus pakkosovittelusta poikkeaa siis oleellisesti norjalaisesta systeemistä.
Nyt on asianajajaliiton puheenjohtajana pukki kaalimaan vartijana! Puheenjohtajan asianajotoimisto on tunnettu yliasianajostaan eli siitä, asianajajan päämiehen puolesta tehdään asianajotoimistossa ylimäärin työtunteja tai niitä ainakin kirjataan laskutettavaksi riittävästi, ja vieläpä niin, että asiaa hoitaa kaksi asianajajaa yhdessä. Tämä johtaa siihen, että asianajajan päämiehelle osoitetaan ylisuuri lasku niin työmäärän kuin jopa 400 euroa + alv olevan tuntihinnankin osalta. Tämä on tietenkin sallittavaa, koska yliasianajossa toimitaan toimeksiannon mukaisesti. Siitä päämies maksaa mitä tilaa!. Mutta kun tuollainen ylenpalttinen lasku vaaditaan tuomioistuimessa vastapuolelta, joka sattuu olemaan kuluttaja, niin vaatimuksesta on kohtuus kaukana! Ja jos vastapuolen avustaja lausuu siitä "ei huomautettavaa" ja jos tuomari ei ole tilanteen tasalla... Varmaankin ehdotetussa pakkosovittelussa asianajajan tuntihinta tehtävän erityisen vaativuuden vuoksi on tätä samaa luokkaan...
En tunne ko. asiaa, mutta vastaavanlaisia väitteitä tai epäilyjä kuulee toki aika usein asianajotoimistojen osalta yleensäkin. Kollegiaalisista syistä johtuen asianajajat eivät yleensä mielelllän paljoksu vastapuolen advokaatin laskuttamien työtuntien määrää tai tuntitaksaa.
Miten asia tuomioistuimessa on eri? Eikö vakuutusyhtiöt enää korvaa vakuutuksenottajan asianajokuluja riitautetussa jutussa, joka päättyy sovintoon ilman oikeudenkäyntiä?
Joskus korvaavat, joskus eivät. Mutta vaikka korvaisivat, niin juju on siinä, että jos juttu viedään käräjille ja sitä siellä siten valmistellaan ja vatvovaan pitkään ja sitten vasta joskus valmisteluistunnossa tai pääkäsittelyssä vihdoin "päästään" sovintoon, niin advokaatin laskusta saadaan tällä tavalla paljon muhkeampi kuin siinä tapauksessa, ttä asia sovitaan ilman oikeuteen viemistä.
En parjaisi koko asianajajakuntaa, kuten ensimmäisessä kommentissa tehdään. Uskon useiden perinteisten asianajajien vilpittömyyteen, korkeaan moraaliin ja korkealuokkaiseen asiakkaiden edun ymmärtävään toimintatapaan.
Asianajajaliitto lienee kuitenkin viime kädessä suurten asianajotoimistojen tiedotustoimisto. Aidot ammatinharjoittaja-asianajajat kuuluvat po. liittoon vähän kuin pakosta tai muodon ja perinteen vuoksi.
Suurimmat Helsingissä päämajaansa pitävät AA-toimistot ovat jo pidemmän aikaa pyrkineet institutionalisoimaan tarjoamiaan sovintopalveluita. Oikiksessa ollessani erään suuren toimiston osakas nimenomaan painotti sovittelua heidän tulevana kasvualueenaan. Tosiasiassa käsky on käynyt ja asianajajaliitto on laitettu, mukamas puolueettomana kannanottajana, vauhdittamaan näitä liiketoiminnan kasvualueita lama-Suomessa.
En kyllä luottaisi hetkeäkään näiden suurten nimien harjoittaman "sovittelun" ja mahdollisten sovintoehdotuksien objektiivisuuteen ainakaan niissä tilanteissa, jossa toisena osapuolena on heidän olemassa oleva tai potentiaalinen suuri yritysasiakas.
Toiseksi, onko suurten toimistojen omien asianajajien tai lakimiestyöntekijöiden osaaminen sittenkään ihan tuomarien tasolla? En ole asiasta lainkaan vakuuttunut. Otan myös jatkossa mieluummin "tuomioni" tavalliselta käräjätuomarilta. Suurissa toimistoissa rekrytointi ei useinkaan perustu niinkään juridiseen osaamiseen vaan hivenen muunlaisiin assetteihin, kuten kansainvälisyyteen, suhteisiin, ulkonäköön, ikään jne. elementteistä muodostuvaan kokonaisuuteen.
Lähetä kommentti