778. Erkki Aurejärven muistelmat - kovaa peliä ja vielä kovempaa puhetta

                                              

1. Opiskelimme Erkki Aurejärven kanssa juridiikkaa samoihin aikoihin Helsingin yliopistossa. Erkki oli aloittanut vuonna 1961 eli vuotta aikaisemmin kuin minä, mutta minä ehdin valmistua puoli vuotta aikaisemmin kuin Erkki (1965). Olin itse välillä vuoden armeijan leivissä, mutta Erkin poissaolo opintojen parista vierähti pidemmäksi. Yliopiston konsistorin kurinpitolautakunta, jota johti sotavuosina pääministerinä toiminut ja sittemmin sotasyylliseksi tuomittu rehtori Edwin Linkomies, langetti nimittäin Erkille pikkurikoksen johdosta kurinpidollisena seurauksena kahden vuoden porttikiellon yliopistolle. Muistan hämärästi nähneeni Aurejärven näköisen kaverin Porthanian käytävillä, mutten koskaan tutustunut häneen lähemmin. Kävin luennoilla vain harvakseltaan, koska pidin niitä jokseenkin joutavanpäiväisinä ja tavoitteeni oli valmistua mahdollisimman nopeasti.

2. Erkki Aurejärven, ent. Aure, muistelmateos "Kovaa peliä" (Into Kustannus Oy) ilmestyy näinä päivinä; kirjan julkistamistilaisuus pidetään keskiviikkona 2.10. Pressiklubilla Helsingin Asemaravintolan 2. kerroksessa kello 13.30. Kirjasta havaitsin, että Aurejärvi on auskultoinut ja istunut käräjänsä Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä vuonna 1984, jolloin hän oli jo arvostettu siviilioikeuden professori. Tämä oli minulle uusi ja sikäli mielenkiintoinen tieto, että olen itsekin auskultoinut Riihimäellä, mutta tämä tapahtui jo 60-luvun loppupuolella; sain varatuomarin arvon joulukuussa 1968.

3. Tapasin Erkki A:n ensimmäisen kerran juuri kihlakunnanoikeuden istunnossa Riihimäellä joko syksyllä 1967 tai keväällä 1968, jolloin olin ukkotuomari Niilo Lahden istumilla käräjillä memorialistina. Erkki saapui istuntosaliin jossakin tavanomaisessa rikosjutussa syytetyn avustajana. En tiennyt Erkin "rikollisesta menneisyydestä", mutta  Niilo Lahti näytti olevan asiasta sitäkin paremmin perillä; olisiko syyttäjänä toiminut nimismies, OTL Urho Arento informoinut asiasta "Nipalle", en tiedä. Kävi ilmi, että Erkki oli tuomittu joskus 4-5 vuotta aikaisemmin ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Vaikka rangaistuksen koeaika oli jo päättynyt, Erkin menneisyys pulpahti esille, koska lain mukaan oikeudenkäyntiasiamieheltä ja -avustajalta edellytetään "nuhteettomuutta" varsinkin silloin, kun on kysymys maksuttoman oikeudenkäynnin perusteella annettavasta avustajanmääräyksestä. Muistan hämärästi, miten Niilo Lahti puntaroi narisevaan tapaansa Erkin kelpoisuutta pitkään ja hartaasti - pro et contra -  mutta totesi lopulta, jos nyt oikein muistan, hänet kelvolliseksi toimimaan avustajana. Tai sitten asiassa kävi niin, että Erkki sai kyllä toimia avustajana, mutta syytetyn pyyntö Erkin määräämiseksi hänen maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetussa laissa tarkoitetuksi avustajakseen, hylättiin. Joka tapauksessa Erkki selviytyi avustajan tehtävästään kunnialla, mitä myös kihlakunnantuomari Lahti, hänelle epätavalliseen sävyyn, käsittelyn päätyttyä ihmetteli; kas kun Erkki ei ollut vielä edes auskultoinut.

4. Rikoslaki oli 1960-luvun alussa ankara sikäli, että omaisuusrikoksista tuomittiin jopa ensikertalaisille usein vankeutta - pahoinpitelijät sen sijaan selvisivät yleensä aina pienillä sakoilla. Tämän sai Erkki A. sai tuta vuonna 1962, jolloin hänelle luettiin Helsingin rosiksessa 10 kuukauden kuritushuonerangaistus teosta, joka luokiteltiin tuolloin ryöstöntapaiseksi kiristämiseksi, mutta josta nykyisin selviäisi pienellä sakkorangaistuksella; Erkin tapauksessa asianomistaja oli kaiken lisäksi peruuttanut poliisille tekemänsä rikosilmoituksen. Mutta vielä ankarampi oli yliopiston asetus, sillä sen nojalla Erkki menetti rikoksen johdosta opiskeluoikeutensa kahdeksi vuodeksi. Omituista kyllä, tämä kurinpitorangaistus langetettiin Erkille jo ennen kuin rikosasian käsittely oli oikeudessa edes alkanut.   

5. Aurejärven selostus kurinpitoasian käsittelystä yliopiston konsistorin asianomaisessa valiokunnassa ja hänen luonnehdintansa rehtori Edwin Linkomiehen käytöksestä ja luonteenlaadusta ("psykopaatti, joka näytti olevan pysyvässä raivotilassa") on karusta asiasta huolimatta mehevästi kirjoitettu. Aurejärvi otaksuu Linkomiehen raivon johtuneen siitä, että tämä oli pudonnut yhteiskunnan huipulta yliopiston rehtoriksi, "mitättömyyksien joukkoon". Linkomiehen vaahdotessa valiokunnan puheenjohtajana Erkki kertoo ajatelleensa: "Jumalauta, kunpa se (sotasyyllisyys)oikeudenkäynti olisi pidetty Moskovassa! Et olisi perkeleen psykopaatti siinä hillumassa minulle".

6. Muistelmateos osoittaa, että Aurejärvi on taitava ja kriittinen kirjoittaja, jonka kritiikkiä kuvaamaan sana "pureva" on aivan liian mieto ilmaisu. Ehkä adjektiivi "raivoisa" sopisi kuvaamaan, ei vain Edwin Linkomiestä, vaan myös Erkki Aurejärven kritiikkiä ja syvää suuttumusta "kaiken maailman toopeja ja tolloja" kohtaan. Aurejärvi ei jätä muistelmissaan Linkomiestä rauhaan, vaikka Edwin kuoli jo vuonna 1963 eli vain reilu vuosi Aurejärvelle langetetun porttikiellon jälkeen. "Perkeleen äijä! Olisit heittänyt veivisi pari vuotta aikaisemmin, niin minä olisin selvinnyt lievemmällä rangaistuksella", muistelee Erkki ajatelleensa luettuaan Linkomiehen kuolinuutisen. 

7. Edwin Linkomies oli kuollessaan 68-vuotias, ja hän oli ollut professorinvirassaan neljäkymmentä vuotta. Hän määräsi vankilassa 40-luvun loppupuolella kirjoittamansa muistelmat salaisiksi vuoteen 1970 asti, jolloin ne julkaistiin nimellä Vaikea aika. Kirjaa pidetään yleisesti parhaana suomalaisen poliitikon muistelmateoksena. Muistelmissaan Linkomies arvostelee muutamia poliitikkoja nimeltä, mutta virkamiehistä "tyhmäksi" hän moittii vain yhtä valtioneuvoston virkamiestä. Professori Erkki Aurejärvi ei osoita omissa muistelmissaan samanlaista pidättyvyyttä.

8. Aurejärven raivoa tupakkafirmoja ja niiden asiantuntijoita sekä erityisesti tuomarikuntaa kohtaan on kestänyt jo 25 vuotta, eikä sille ole loppua näkyvissä. Aurejärvi  on kertonut ensimmäisestä tupakkaoikeudenkäynnistä - "Euroopan ensimmäinen tupakkayhtiöitä vastaan ajettu tuotevastuuoikeudenkäynti" - kirjassaan "Erään murhan anatomia - suomalainen tupakkatuomio" (2004) ja sen jälkeen vielä eräissä muissakin julkaisuissaan, kuten esimerkiksi  pamfletissa "Tupakkateollisuuden kuoleman kauppiaat" (2011-12) ja artikkelissaan "Tupakkakauppiaat eivät voi puolustaa ryvettynyttä mainettaan" (Kanava 2/2013).

9. Olisi luullut, että Aurejärvi olisi saanut puretuksi pahan mielensä ja kaunansa tupakkafirmoja kohtaan ja kärsimilleen "oikeusmurhille" tarpeeksi julkisuutta jo edellä mainituissa julkaisuissa. Mutta mitä vielä, sillä myös muistelmateoksen ydin keskittyy kamppailuun tupakkateollisuutta vastaan käsittäen kirjan 280 sivusta reilut kolme neljäsosaa (sivut  73-275). Olisin itse lukenut mieluummin kirjoittajan muisteluksia opiskelu- ja professorikaudelta, koska Aurejärvi osaa kirjoittaa hauskasti ja pirullisen pisteliäästi, mutta valitettavasti nuo ajanjaksot käydään kirjassa läpi vain kursorisesti. 

10. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa 60- ja -70 -luvuilla vaikuttaneista professoreista on kirjassa nostettu esille oikeastaan vain siviilioikeuden professori Matti Ylöstalo, jonka omalaatuisesta "häijyydestä" ja kehnosta opetustaidosta Aurejärvi antaa aluksi varsin negatiivisen, mutta toki totuudenmukaisen kuvan (s. 30-31). Mutta sitten kun Ylöstalo oli Erkin valmistuttua yllättäen päättänyt ottaa Erkin siviilioikeuden assitentiksi, kirjoittajan käsitys Ylöstalosta näyttää muuttuvan täysin: Ylöstalo onkin aivan huippuprofessori jne. Itse asiassa Matti Ylöstalo näyttää vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että Aurejärvestä tuli sittemmin hänen seuraajansa siviilioikeuden professorina. Vaikka Erkki itse ei ollut kovin tyytyväinen väitöskirjaansa, Ylöstalo kehui kirjaa ja niin Erkki sai siitä arvosanan magna cum laude approbatur. 

11. Professori Matti Ylöstalon positiivinen asennoituminen Erkkiä kohtaan lienee johtunut, kuten muistelmakirjassakin annetaan ymmärtää, lähinnä siitä, että Erkki oli harjoittanut asianajoa valmistumisestaan lähtien, Ylöstalo puolestaan toimi professorinvirkansa ohella todella kauan Suomen Asianajajaliiton pääsihteerinä. Matti Ylöstalo toimi eräiden muidenkin tieteenharjoittajien "kummisetänä" ja oli tässä ominaisuudessa nostamassa suosikkejaan merkittäviin asemiin. Yhtensä esimerkkinä voidaan mainita Pirkko-Liisa Aro, nykyinen Haarmann, josta leivottiin kauppaoikeuden professori 70- ja -80 -lukujen vaihteessa ja melko pian sen jälkeen eli vuonna 1983 KKO:n oikeusneuvos. Mitään kovin merkittävää Haarman ei minusta saanut aikaan kummassakaan virassa, mutta tästä voidaan toki olla eri mieltä.

12. Erkki Aurejärven julkaisuluettelosta voidaan päätellä, että hän on ollut keskimääräistä jonkin verran tuotteliaampi professori. Hänen juridiset kirjansa näyttävät kuitenkin olevan peräisin pääosin jo 1980-luvulla, uusia painoksia niistä on tosin otettu vielä 2000-luvullakin; mm. Velvoiteoikeuden oppikirjasta, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1988,  ilmestyi 2004 Mika Hemmon toimittamana kolmas painos. Aurejärven viimeisin juridinen teos  "Takaus" ilmestyi vuonna 2001. Uusia aluevaltauksia Aurejärvi ei ole kirjoissaan tehnyt, sillä kaikista hänen kirjoittamistaan aiheista on julkaistu Suomessa jo aiemmin monografioita, oppikirjoista puhumattakaan. Aurejärven kirjat ovat kuitenkin olleet opiskelijoiden ja lakimiesten suosiossa, mikä johtunee paljolti kirjoittajan suoraviivaisesta ja selkeäsanaisesta tyylistä ja käytännönläheisestä metodista. Aurejärvi on toiminut usein välimiehenä, kuten muistelmateoksessa olevista lyhyistä maininnoista ilmenee. Koska välimiesmenettely on salaista, emme valitettavasti/onneksi saa tietää, millaisiin typeryksiin ja pölkkypäihin Aurejärvi on saattanut välimiesprosesseissa törmätä.  - Aluevaltaus, mistä Aurejärvi tullaan aina muistamaan, liittyy hänen masinoimaansa ja vuonna 1988 käynnistämäänsä tupakkaoikeudenkäyntiin. Mutta siitä vasta hieman myöhemmin.

13. Erkki Aurejärvi osoitti suorasanaisuutensa vai pitäisikö sanoa suorastaan häikäilemättömyytensä jo väitöstilaisuudessaan 1976; tästä kerrotaan kirjan sivuilla 61-63.  Väitöstilaisuuden kustoksena toimi ilmeisesti myös Aurejärven työnohjaajana ollut Matti Ylöstalo. Luultavasti juuri Ylöstalo oli junaillut asiat tiedekunnassa niin, että Aurejärven viralliseksi vastaväittäjäksi määrättiin työoikeuden professori Kaarlo Sarkko (1938-1983), vaikka Aurejärven väitöskirja "Työurakka" oli siviilioikeudellinen tutkimus. Aurejärven mukaan Sarkko oli osoittanut kriittisyytensä jo väitöstutkimuksen toisena esitarkastajana. Tämä olisi johtunut siitä, että työoikeuden tutkijat katsoivat Erkin tunkeutuneen sivilistinä työoikeuden reviireille. Erkin mukaan Sarkko oli mennyt arvostelussaaan myös henkilökohtaisuuksiin. 

14. Niinhän siinä sitten kävi, että kokeneena ja taitavana oikeussalijuristina Erkki Aurejärvi nolasi läsnäolijoiden kertoman mukaan herkkähermoisen Kaarlo Sarkon melkoisen perinpohjaisesti. Altavastaajaksi joutuikin Herra vastaväittäjä, ei suinkaan väittelijä! Tätä tilaisuutta ja vastaväittäjäänsä nujertamista Aurejärvi muistelee kirjassaan rehvastellen näin (s. 62). "Hän oli niin avuton, että sain vapaasti potkia häntä päähän ja lyödä nyrkillä vyön alle. Ylivoimastani käytettiin sittemmin tiedekunnassa nimityksiä "teurastus" ja "verilöyly". Hm, jo on narsistinen tyyppi, voisi joku sanoa. Väitöstilaisuudessa läsnä olleiden kertomusten mukaan väittelijä olisi leimannut Herra vastaväittäjän suorin sanoin tyhmäksi. Tästä Aurejärven maine vain kasvoi, ja jopa Matti Ylöstalo, joka oli ollut vielä kirjan esitarkastuksessa hieman epäileväinen väittelyluvan myöntämisen suhteen, oli erään Aurejärven kaverin mukaan muistuttanut kustoksena  "vaaleanpunaista pantteria" (s. 62). "Tulituksen" tauottua Ylöstalo on todennut professori Aulis Aarniolle, että "kyllä se on hyvä kirja".  - Hm, no tulihan Herra vastaväittäjän aiemmin väittelijään kohdistama arvostelu väitöstilaisuudessa sitten "asianmukaisella tavalla" kostetuksi! Tämä todistaa, miten hienostuneeksi sanottu akateeminen maailma on todellisuudessa brutaali paikka, jossa iskut vyön alle ovat täysin sallittuja.

15. Aurejärven mukaan kaikkein typerimpiä pölkkypäitä suomalaisista juristeista ovat alioikeustuomarit; hyvänä kakkosena tulevatkin sitten hovioikeustuomarit. Alioikeustuomareita mollatessaan EA ei todellakaan säästele sanojaan, vaan antaa palaa sydämensä kyllyydestä; hänellä on jäänyt todella paljon hampaankoloon tiettyjä alioikeustuomareita kohtaan! Kotkan Jäntevää ja Suomen maajoukkuetta jalkapallossa 50-luvulla edustanut Nils Rikberg tunnettiin "hevosenpotkustaan". Aurejärvikin on vanha Pallo-Poikien futaaja 50-luvulta, ja hänen muistelmansa osoittavat, että myös hän omaa todella kovan potkun. Valitettavasti vain hänen potkunsa eivät aina osu maaliin, vaan  näyttävät suuntautuvan usein hieman epäurheilijamaisella tavalla vastustajaa päähän tai nilkkaan tai jopa vyön alle. Nämä vastustajat, joista monet ovat jo aikoja sitten kuolleet eivätkä siis voi puolustautua, professori haluaa mainita edelleen omilla nimillään. Näistä "uhreista" saamme lukea etenkin ensimmäisen tupakkaoikeudenkäynnin selostustuksen yhteydessä, mutta myös joidenkin muiden juttujen osalta, yhteensä kirjan lähes joka toiselta sivulta. 

16. Kirjan kustantaja (Into) on ilmeisesti oli ollut kirjailijan näistä potkuista ja iskuista vyön alle niin innoissaan, että osa niistä on pantu menekin lisäämiseksi näkyviin oikein kirjan kansipaperille. Näin siitä huolimatta, että nuo maininnat perustuvat kirjailijan kapakkakaljoittelun yhteydessä kavereiltaan kuulemiin heittoihin. Aurejärven mukaan suomalaisten alioikeustuomareiden vikoihin kuuluvat  "tyhmyys ja röyhkeys, "itserakkaus ja ammattitaidottomuus", "herkkähipiäisyys ja paskantärkeys" sekä "hilseilevä päänahka ja pahanhajuinen hengitys". Mutta pahin vika alioikeustuomareissa Erkki Aurejärven mielestä on kuitenkin se, että "heitä ei lyödä". Kirjoittajan on siis tehnyt mieli motata nimeltä mainittuja alioikeustuomareita ihan "oikeesti" ja kunnolla, mutta kun tästä voi joutua raastupaan tai käräjille, niin kirjailija tyytyy murjomaan kyseisiä tuomareita "vain" kuvainnollisesti.

17. Aurejärvi mainitsee nimeltä monta tyhmää ja typerää alioikeustuomaria, myös sellaisia, jotka eivät olleet tuomareina tupakkaoikeudenkäynneissä ja osin myös sillä perusteella, mitä hän on pelkästään kuullut kaveriltaan. Yhtenä esimerkkinä Helsingin raastuvanoikeuden vanhempi oikeusneuvosmies PK, jota tietyt asianajat olivat kuulemma luonnehtineet täydelliseksi ääliöksi (s. 108-109). Toisena esimerkkinä kirjassa mainitaan nyt jo edesmennyt oikeusneuvosmies RK, jota Aurejärven mukaan pidettiin yleisesti "ammatitaidottomana ja tyhmänä" ja joka oli opiskeluaikana läpäissyt tenttejä vasta usein reputusten jälkeen. RK ei kirjan mukaan osannut tehdä edes lykkäyspäätöstä kaikkein tavallisimmissa rikosjutuissa, ja hovioikeudessa hänen tuomioihinsa suhtauduttiin aina epäluuloisesti. Tämä RK hylkäsi sitten Aurejärven takausta koskevan kanteen, joka kuitenkin hyväksyttiin valituksen jälkeen hovioikeudessa (s. 51-53). Myöhemmin RK sitten "kosti" ja hylkäsi Aurejärven ajaman "selvän asumuserokanteen".

18. Ehkä kaikkein rankin kritiikki ja mollaus kirjassa kohdistuu kuitenkin käräjätuomari Aira Joensuuhun, hänkin jo 15 vuotta sitten manan majoille mennyt (1943-1998) tuomari.  Joensuu sai Aurejärven vihat niskoilleen toimiessaan käräjäoikeuden puheenjohtajana jutussa, jossa Aurejärvi ajoi Pentti Ahon oikeudenomistajien asiamiehenä syytettä tupakkaoikeudenkäynnissä todistajana kuultua anatomian professori Ismo Virtasta vastaan väärästä valasta. EA:n mukaan Virtanen oli vuonna 1991 kertonut todistajana, että tupakanpoltto ei aiheuta syöpää eikä muitakaan tauteja. Aurejärven mukaan Ismo Virtanen oli antanut todistajana tahallaan valheellisen lausuman ainakin 34 eri kohdassa, joista jokainen sisälsi  2-3 perätöntä lausumaa. Aurejärven mukaan  oikeuden puheenjohtajana toiminut Joensuu olisi alkuun ollut sitä mieltä, että Virtanen on tuomittava sekä väärästä valasta että veropetoksesta, mutta oikeudenkäynnin kuluessa hän olisi yhtäkkiä muuttanut kantaansa 180 astetta. Niinpä sitten käräjäoikeus, äänestyksen 2-2 jälkeen, hylkäsi Ismo Virtasta vastan syytteen kokonaan. 

19. Aurejärvi luonnehtii Aira Joensuun ulkoista olemusta pitkään ja hartaasti, toki myös varsin osuvasti (s. 204-204). Sellainenhan Aira kieltämättä oli, "kameli" tai "kummitus", römeä-ääninen, kyssäharteinen lähes 180 senttinen romuluinen ja joskus rivosuinen nainen, joka käytti mielenosoituksellisesti erittäin lyhyttä minihametta ja poltti alituiseen pikkusikaria, 70-luvulla KKO:n esittelijänä työhuoneessaan ja muidenkin esittelijöiden huoneissa, koska työpaikkatupakointia ei ollut vielä kielletty. Pikkusikari paloi, kun minihameinen Aira hypähti musta tukka puoliksi silmillään istumaan esittelijätoverin työpöydän reunalle ja alkoi römeällä ja haudanvakavalla äänellään kertoilla herkkupaloja esiteltävinään olevista jutuista, jotka käsittelivät useimmiten henki- tai seksuaalirikoksia. Minä ristin mielessäni Airan "kuoliaaksinaurattajaksi" (vrt. Veikko Huovisen romaania "Havukka-ahon ajattelija", jossa esiintyy samanniminen roolihahmo), sillä sellaistahan Airan jutustelu ja esiintyminen oli;  siinä sai pidätellä ihan tosissaan, ettei olisi tikahtunut nauruun ja hohotukseen, kun Aira kertoi juttujaan. 

20. Aurejärvenkin on pakko tunnustaa, että Aira Joensuu ei ollut tyhmä juristi, vaikka olikin omalaatuinen persoona. Aurejärvi antaa väärän todistuksen väittäessään, että "oikeuslaitoksessa Aira Joensuuta ei arvostettu". Tämä toteamus ei paikkansa, sillä olin korkeimmassa oikeudessa 70-luvun alussa pari vuotta yhtäaikaa Airan kanssa esittelijänä ja voin tämän kokemuksen perusteella sanoa, että myös oikeusneuvokset arvostivat Airan ammattitaitoa ja asioihin paneutumista. Airan hieman omalaatuista esiintymistäkään ei pantu pahaksi. Kävellessäni kerran KKO:n käytävällä kuulin naurun remahduksia II-jaoston istuntohuoneesta. Uteliaana painoin korvani ovelle ja kuulin, miten oikeusneuvokset tyrskähtelevät ja miten kovaäänistä oli jaoston puheenjohtajan, oikeusneuvos Sakari Sohlbergin hohotus; taustalta kantautui juttua esittelevän Aira Joensuun vakavan tasainen ja römeä puhe: kuoliaaksinaurattaja oli taas iskenyt!

21. Monta vuotta sen jälkeen kun olin itse siirtynyt KKO:sta muihin tehtäviin, eli vuonna 1979 korkein oikeus tuomitsi Aira Joensuun virkarikoksesta pantavaksi oikeussihteerin virasta. Syynä oli, kuten Aurejärvi kertoo, että Aira oli pihistänyt jonkun tai joidenkin esittelijätovereidensa kaapista asiakirjavihkoja, ne saatiin kuitenkin myöhemmin häneltä takaisin. Mikä sai Airan syyllistymään moiseen menettelyyn? En tiedä, mutta luulisi, että osasyynä oli Airaan kohdistunut työpaikkakiusaaminen. Esittelijöiden joukossa oli todennäköisesti yksi tai useampi tyyppi, joilla oli taipumuksia koulu- ja työpaikkakiusaamiseen. Kostoksi Aira päätti aiheuttaa harmia kiusaajilleen. Viraltapanon jälkeen Aira sai vähitellen sijaisuuksia Helsingin käräjäoikeudesta ja pian hänet pätevänä lakimiehenä nimitettiin käräjätuomarin vakinaiseen virkaan. Aira pääsi siis rangaistuksensa jälkeen jaloilleen samaan tapaan kuin 60-luvulla kuritushuonerangaistukseen tuomittu Erkki Aurejärvikin. Tähän nähden minusta on kyllä vallan kornia tapa, jolla Aurejärvi suomii Airaa "sekopääksi" ja "hulluksi". Aurejärven mielestä "oikeuslaitoksen olisi tullut pitää huolta siitä, ettei näin erikoinen ihminen pääse tuomarina ratkomaan kansalaisten asioita". Hm, minusta sitä vastoin on ilahduttavaa, jos tavallisten tahvojen joukossa puuhailee myös joku "erikoinen ihminenkin", niin käräjillä kuin oikeustieteellisessä tiedekunnassakin!

22. Aira Joensuu oli taitava ja ahkera tuomari, joka perehtyi oikeusjuttuihin myös vapaa-aikoinaan Tyrväällä, mistä hän oli kotoisin ja minne hän matkusti usein viikonloppuisin.  Eräällä tällaisella reissulla syyskuussa 1998 Aira menehtyi. Millainen oli tupakkaprofessorimme reaktio ja muistopuhe, kun hän kuuli Joensuun kuolemasta:

- No sepäs sattui. Miksei se perhanan kummitus kuollut pari vuotta aikaisemmin, niin että olisimme saaneet täysijärkisen tuomion Ismo Virtasen jutussa.

23. Aira Joensuun "aikaistettu kuolema", mitä Aurejärvi toivoi, ei olisi kuitenkaan edesauttanut professoria yhtään tämän suuressa missiossa. Helsingin hovioikeus, jonne Aurejärvi ja hänen asiamieskollegansa Heikki Salo valittivat Ismo Virtasta koskevasta käräjäoikeuden tuomiosta, päätti nimittäin uudenvuodenaattona 1998 antamassaan tuomiossa perättömän lausuman osalta, käräjäoikeuden perusteluihin viitaten, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ollut. Airan tuomio osoittautui siis myös hovioikeuden arvioinnissa täysijärkiseksi. Mutta mitä voisimme päätellä jutun hävinneen tupakkaprofessorin haukuista, reaktioista ja mielentilasta?

24. Alioikeustuomareita Aurejärvi tölvii pitkin matkaa nimeltä sellaisilla adjektiiveilla kuten esimerkiksi tyhmä, typerä, ääliö, pölkkypää, enfaldig, typerä ämmä jne. Herjanheiton keskiössä ovat erityisesti Helsingin raastuvanoikeuden ja sittemmin käräjäoikeuden tuomarit, luonnollisesti etenkin ne onnettomat toopet, jotka käsittelivät hänen tupakkakanteitaan eivätkä ymmärtäneet niistä mitään. Samaa kelvotonta tasoa olivat ne onnettomat tunarit, jotka hovioikeudessa hylkäsivät Aurejärven ja hänen asiamieskollegansa Juha Siveniuksen tai Heikki Salon valituksia. Kevytsavukejutun hovioikeudessa ratkaisseen jaoston puheenjohtaja oli entinen jyrkkä kommunisti, taistolainen eli stalinisti (s. 262), jonka ratkaisu oli ”päätön” (s. 265). ”Miten oli mahdollista, että entinen kommunisti oli asettunut kansainvälisen suurpääoman puolelle pientä ihmistä vastaan”, ihmettelee Aurejärvi vieläkin (s. 267). 

25. Mutta osansa muistelijan katkeruudesta saavat monet muutkin lakimiehet ja yhteiskunnalliset vaikuttajat, jotka eivät ymmärtäneet, mistä professorin ajamassa ”Suomen oikeushistorian tärkeimmässä oikeudenkäynnissä” ja siinä nostetussa kanteessa oli kysymys tai jotka yrittävät kritiikillään estää kanteen hyväksymisen taikka epäillä professorin pätevyyttä tai motiiveja.

26. Yksi näistä onnettomista juristeista oli ex-oikeuskansleri Kai Korte, jonka osaamisala voitiin jakaa kahteen  osaan: vaalilainsäädäntö, jonka Korte hallitsi hyvin, ja sitten muu oikeusjärjestys, josta Korte ei tiennyt juuri mitään (s. 107). Ongelman korvasi se, että Korte oli mahtava esiintyjä, joka oli 1930-luvulla lausunut Sinimustien tilaisuuksissa upeasti runon ”Raja railona aukeaa”.

27. Oikeuskanslerina Korte valitsi aisaparikseen eli leikillisesti sanottuna ”apugangsteriksi” kihlakunnantuomari Jukka Pasasen, joka oli Kortteen tuttu oikeusministeriön ajoilta. Pasasta Aurejärvi moitti siitä, että tämä siunasi  kesäkuussa 1997 lääninsyyttäjä Kari Hemmingin tekemän syyttämättäjättämispäätöksen oikeusneuvos Eeva Vuoren ja tämän professorimiehen paljon puhuttuja mökkikauppoja koskevassa asiassa. Tässä kohtaa Aurejärvi osuu oikeaan. Kantelin itse Hemmingin kyseisestä päätöksestä oikeuskanslerinvirastoon, kuten olen pamfletissa ”Korkein oikeus kriisissä” (1997) kertonut. Kanslerinvirastossa asian ratkaisi Jukka Pasanen hätäisesti ja olemattomilla perusteilla. Tämän jälkeen Pasanen yhdessä KKO:n presidentti Olavi Heinosen kanssa puolusti julkisuudessa Eeva Vuoren syyttämättä jättämistä. Myöhemmin syksyllä eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja katsoi, että edellytykset syytteen nostamiselle olivat olleet olemassa. 

28. Kuten Aurejärvikin kertoo, Jukka Pasanen menetti päätöksensä saaman negatiivisen vastaanoton johdosta mahdollisuutensa tulla nimitetyksi vasta perustettuun valtakunnansyyttäjän virkaan (210-211). Pasanen ei kantanut kuitenkaan tämän takia kaunaa, vaan sanoi hieman myöhemmin ohimennen tavatessamme myhäillen, että ainoa virhe pamfletissani oli tässä kohtaa se, että olin kertonut hänen edustaneen jalkapallossa KTP:tä. Jukka kertoi palloilleensa aina Kotkan Jäntevän riveissä. 

29. Eeva Vuoren kohtalosta Aurejärvi antaa kirjassaan lohduttoman kuvan (s. 209-210). Myöhemmin Vuori kuitenkin piristyi ja osallistui vuonna 2001 KKO:ssa ratkaistun tupakkajutun käsittelyyn. Aurejärven mukaan Eeva Vuoren olisi pitänyt ehdottomasti jäävätä itsensä, koska hän oli Aurejärven vihamies, sillä olihan Erkki sanonut vuonna 1997 julkaistussa kolumnissaan, että Eeva oli syyllistynyt veropetokseen. Eeva selitti, ettei hän ollut vuonna 1997 huomannut koko Aurejärven kolumnia tai haastattelua. Minustakin Vuoren olisi tullut jäävät itsensä, sillä hänen mainittu selityksensä ei vaikuta uskottavalta, koska Aurejärven edellä mainittua väitettä oli siteerattu vuonna 1997 lehdissä aika laajasti. Vaikka Eeva ei itse olisi lukenut tai huomannut Aurejärven kolumnia tai väitettä, hänelle on melkoisella varmuudella kerrottu siitä.

30. Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että KKO:n kokoonpano tulee kirjallisessa menettelyssä asianosaisille yllätyksenä eli heidän tietoonsa vasta jälkikäteen. He saavat tietää ja lukea vasta KKO:n antamasta tuomiossa asian ratkaisseiden tuomareiden nimet.  KKO:n tulisi informoida asianosaisia etukäteen siitä, ketkä ovat jutussa tuomareina, jotta asianosaisilla olisi mahdollisuus tehdä mahdollinen väite jonkun jäsenen esteellisyydestä. Tästä olen saarnannut usein aiemminkin, mutta (toistaiseksi) turhaan. Esimerkiksi Kauhajoen koulusurmajutussa valituksen KKO:een tehneet asianosaiset eivät tienneet, että valituslupa ratkaistaan kahden tuomarin kokoonpanossa, jossa toisena jäsenenä oli VKSV:ssa Kauhajoen surmatutkinnan ja syyteharkinnan aikana valtionsyyttäjänä toiminut Pekka Koponen. Jos mainittu kytkös olisi ollut tiedossa, olisivat ainakin surmatuiksi tulleiden uhrien omaiset tehneet Koposta väitteen Koposen jääviydestä. Nyt omaiset ovat joutuneet kantelemaan Koposen jääviydestä KKO:lle, joka on tutkinut asiaa jo puolentoista vuoden ajan; valitus on tehty myös ihmisoikeustuomioistuimelle. Myös ns. parveketupakointia koskevassa asiassa jutun hävinneelle asunto-osakeyhtiölle tuli tuomion jälkeen täydellisenä yllätyksenä, että KKO:n jaoston puheenjohtajana oli ollut oikeusneuvos Mikko Tulokas, joka oli toiminut Rettig Oy:n asiamiehenä tupakkaoikeudenkäynnissä. Jos yhtiö olisi tiennyt Tulokkaan mukanaolosta, se olisi tehnyt väitteen oikeusneuvoksen jääviydestä.

31. KKO:n entiselle presidentille Olavi Heinoselle Erkki Aurejärvi on syystäkin käärmeissään, sillä Heinonen otti julkisilla lausunnoillaan kantaa tupakkaoikeudenkäyntiin, kun prosessi oli vielä kesken ja vielä siinäkin vaiheessa, kun juttu oli jo tullut valituksen johdosta KKO:n käsiteltäväksi. ”Tupakkajutut eivät kuulu tuomioistuistuimiin", kanteet tupakkayhtiöitä vastaan on estettävä”, ”kanteen hyväksyminen edellyttää, että sellainen on jo hyväksytty muissa Pohjoismaissa” (s. 226). Aurejärvi on oikeassa, sillä presidentti Heinosen lausunnot olivat todella varomattomia ja tökeröitä. Hänen edeltäjänsä presidentti Curt Olsson oli sen sijaan ymmärtänyt, ettei ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomarin sovi ottaa kantaa asiaan, joka saattaa aikanaan tulla KKO:n ratkaistavaksi; Olsson oli 80-luvun lopulla pidättäytynyt lausumasta käsitystään tupakkaoikeudenkäynnistä. Hänen seuraajansa sen sijaan laukoi lehdistölle käsityksiään á la oikeusministeri Johannes Koskinen. Olavi Heinosen uskottavuus presidenttinä sen myötä koko KKO:n julkisuuskuva  oli jo Eeva Vuoren tapauksen aiheuttaman kohun takia kokenut kolauksen, eivätkä Heinosen tupakkaoikeudenkäynnin tiimoilta antamat lausunnot yhtään parantaneet tuota kuvaa, päinvastoin. Olenkin hieman ihmetellyt, miksei Aurejärvi vienyt tupakkajuttua ihmisoikeustuomioistuimeen ja väittänyt, ettei kantaja ollut saanut asiassa puolueetonta oikeudenkäyntiä.

32. Osansa Erkki Aurejärven moitteista saavat myös oikeuskanslerit Paavo Nikula ja Jaakko Jonkka. Aurejärvi sanoo tunteneensa yliopistoajoilta hyvin assistenttina olleen Jaakkko Jonkan, joka oli tuolloin yhtynyt Aurejärven arvosteluun siitä, että oikeuskanslerin (Jorma S. Aalto) toiminta laillisuusvalvojana oli ollut kovin varovaista. Mutta sitten kun Jonkasta itsestään parikymmentä vuotta myöhemmin tuli oikeuskansleri, ei muutosta  sanotussa suhteessa tapahtunut, vaan Aurejärvi sai nyt syitä arvostella Jonkkaa lepsuudesta ylimpänä laillisuusvalvojana (237-238). Kun Aurejärvi ja Heikki Salo puuhasivat virkasyytteen nostamista kahta oikeusneuvosta  (Eeva Vuori ja Liisa Mansikkamäki) vastaan - palaan tähän hieman myöhemmin - Jonkka lupasi ensin käynnistää virkarikostutkinnan, jos Aurejärvi tekisi asiassa kirjallisen kantelun. Mutta kun kantelu sitten jätettiin, Jonkka petti lupauksensa tekemällä nopeasti päätöksen, jolla kantelu jätettiin tutkimatta. Sen perusteluissa mainittiin, että Jonkan edeltäjä oikeuskansleri Paavo Nikula, joka oli saanut aivoverenvuodon ja jonka sijaiseksi Jonkka oli tullut, oli virassa ollessaan ”jo tutkinut jutun”. Tämä ei kuitenkaan Aurejärven mukaan pitänyt paikkaansa, vaan Jonkka halusi vain kiemurrella irti koko asiasta vetoamalla Nikulaan. ”Siirryttyään yliopistolta laillisuusvalvojaksi (ensin eduskunnan oikeusasiamiehen toimistoon ja sitten oikeuskanslerinvirastoon) Jonkka oli alentanut itsensä noudattamaan oikeuskanslerinviraston kelvotonta linjaa” (s. 238). – Heh, tällaistahan se on tunnetusti ollut!

33. Muista vaikuttajista Aurejärvi mollaa etenkin tupakkaoikeudenkäynnin alettua perustetun Huomaavaiset tupakoijat -nimisen yhdistyksen jäseniä ja etenkin sen puheenjohtajaksi ryhtynyttä entistä kansanedustajaa ja Skp:n ex-puheenjohtaja Aarne Saarista (s. 94); yhdistys perustettiin ajamaan tupakoitsijoiden oikeuksia. Aurejärven ankarin moite kohdistuu kuitenkin yhdistyksen jäseneksi ryhtynyttä osastoylilääkäri Risto Pelkosta kohtaan, joka oli ”esittänyt tyhmyyksiä” marraskuussa 1988 eli tupakkakanteen nostamisen jälkeen; typerintä tupakkamies Pelkosen esityksessä oli puhe moralisoinnista, jolla Pelkonen tarkoitti tupakoitsijaan kohdistuvaa paheksuntaa. Pelkosen olisi EA:n mukaan tietenkin pitänyt osoittaa paheksuntaa tupakkayhtiöiden johtajia vastaan savukkeiden törkeän moraalittomasta markkinoinnista. Syksyllä 1995 Erkki luki sanomalehdestä Risto Pelkosta koskevan uutisen, joka sai hänet todella kiroamaan: ”Nyt se tyhmyri on nimitetty arkkiatriksi” , siis lääkärikunnan vanhimmaksi (s.100). Tunnetuista lakimiehistä, jotka syyttivät Aurejärveä moraalittomaksi ja juristiksi, joka uhkaa tahrata koko lakimieskunnan maineen, Aurejärvi mainitsee mm. hovioikeuden presidentti Kaarlo. L. Ståhlbergin, joka pauhasi asian johdosta  hovioikeudessa (s.149), sekä professorit Edward Anderssonin ja Esko Hopun, joista jälkimmäinen toimi Mikko Tulokkaan avustajana tupakkaoikeduenkäynnissä;  Anderssonilla puolestaan oli ollut yhteyksiä Rettigiin.

34. Asianajajakuntaa Aurejärvi ei kirjassaan sitä vastoin mollaa, ei edes tupakkafirmojen advokaatteja ensimmäisessä eli ”suuressa” tupakkaoikeudenkäynnissä. Suomen Tupakka Oy:n asiamiehenä jutussa toimi asianajaja Robert Liljeström ja toisena vastaajan olleen Rettig Oy:n asiamiehenä puolestaan asianajaja, OTT Mikko Tulokas. Näiden advokaattien moraalin Erkki tosin asettaa rivien välissä kyseenalaiseksi, sillä hänen mukaansa kyseiset asianajajat joutuivat valehtelemaan jutussa alusta lähtien päämiestensä puolesta.  He tekivät työtään suuresta rahasta ja saivat sanoa oikeudenkäynnissä vain mitä heidän sallittiin sanoa ja kirjoittaa, mitä suuret amerikkalaiset ja brittiläiset tupakkatehtaat  käskivät heidän sanoa. Aurejärven mukaan esimerkiksi Mikko Tulokkaan oikeudenkäyntikirjelmät käännettiin heti englanniksi ja lähetettiin New Yorkiin ja Lontooseen tupakkayhtiöiden asianajotoimistoihin tarkastettaviksi (s. 114). Aurejärvi kutsuu Liljeströmin ja Tulokkaan päämiehiltään saamia muhkeita asianajajapalkkiota – esim. Liljeströmin käytössä oli ollut 20 milj. markan budjetti – ”verirahoiksi.”  Suomessa oli nimittäin kuollut tupakkafirmojen tuottamuksen johdosta 300 000 ihmisiä, koko maailmassa tupakkateollisuuden ihmisuhreja oli reilut 10 miljoonaa. Tupakkafirmojen tahallinen tai tuottamuksellinen menettely onkin surmannut ihmisiä enemmän kuin mihin Adolf Eichmann aikoinaan pystyi Saksassa, väittää Aurejärvi. Mutta kuten sanottu, Liljeström ja Tulokas, olivat Erkin mukaan kuitenkin älykkäitä juristeja, jotka tekivät vain työtä käskettyä. Aurejärven pidättyvyyden ymmärtää, sillä mainitut asianajajat edustivat toimistoja, joiden välityksellä myös siviilioikeuden professoreille saattoi silloin tällöin ”tipahdella” rahakkaita välimiestehtäviä tai/ja asiantuntijalausuntoja koskevia pyyntöjä. 

35. Yleisesti ottaen Aurejärvi antaa tunnustusta vain niille lakimiehille ja muille asiantuntijoille, jotka olivat hänen puolellaan ja yhtyivät hänen näkemyksiinsä tupakkaoikeudenkäynneissä ja muissakin asioissa. Yliopistolta Aurejärvi sai karismaattisena professorina helposti mukaansa oikeustieteen opiskelijat. Nämä myös tavallaan avustivat Erkkiä seuraamalla raastuvanoikeuden istuntoja ja kertomalla sitten hänelle, mitä tuomarit olivat taukojen aikoja kertoneet asiasta ja erityisesti mitä mieltä tuomarit olivat olleet Aurejärvestä, itse jutusta ja Erkin asianajosta. Nuoremmasta opettajakunnasta varsin monet pitivät Aurejärven kannetta täysin perusteltuina, kirjoittivat tupakkakannetta puoltavia artikkeleja sekä Aurejärven heiltä pyytämiä lausuntoja ollen näin suureksi avuksi jutun ajamisessa. Mutta tuomarikunnasta, joka lopulta ratkaisi asian, Aurejärvellä on omasta mielestään syytä nostaa kunnioittavassa mielessä esiin vain kaksi nimeä, sillä vain nämä olivat ymmärtäneet täysin, mistä jutussa oli kysymys. Nämä kaksi olivat KKO:ssa asian esitellyt oikeussihteeri Jyrki Rinnemaa, joka esitti kanteen hyväksymistä, sekä jo edellä mainittu oikeusneuvos Pirkko-Liisa Haarmann, joka KKO:n viidestä jäsenestä ainoana olisi hyväksynyt kanteen. Jyrki Rinnemaa toimi 80-luvun loppupuolella notaarina Ikaalisten tuomiokunnassa, jossa itse olin kihlakunnantuomarina, kaima harrasti myös runojen kirjoittamista. Pirkko-Liisa Haarmaan puolestaan oli ollut 70-luvulla Erkki Aurejärven pitkäaikainen opettaja- ja tutkijakollega yliopistolla.

36. Yhdessä asiassa Erkki Aurejärvi antaa ankarasti mollaamalleen tuomarikunnalle hieman myös tunnustusta: tuomarit eivät ole lahjottavissa. Vaikka etenkin alioikeustuomarit , tuo ”rupusakki” (s. 126), ovat tyhmiä, röyhkeitä ja ammattitaidottomia, ja - yllätys yllätys -  vielä ”ylettömän itserakkaita” (s. 155), he eivät sentään ota vastaan lahjuksia. Tupakkaprosessin eri vaiheissa lääkärit ja muut epäilivät usein, että tuomarit, myös ne neljä onnetonta KKO:n oikeusneuvosta, jotka lopulta hylkäsivät kanteen (s. 229), olisivat ottaneet lahjuksia. Tämä väitteen Aurejärvi on johdonmukaisesti kiistänyt ja siinä hän on varmasti oikeassa (s. 43). Ei ole ainakaan mitään näyttöä siitä, että tuomarit ottaisivat tai olisivat ottaneet vastaan lahjuksia. Aurejärven suhtautuminen lahjontaan on kuitenkin sangen pragmaattinen, sillä hänen mielestään esimerkiksi  ne kaksi raastuvanoikeuden puheenjohtajaa, jotka hänen juttuaan käsittelivät, olivat oikeastaan tyhmiä myös siinä suhteessa, kun eivät ottaneet lahjuksia. ”Jos tekee vääriä tuomioita, niistä voi yhtä hyvin ottaa rahaakin” , laukoo professori (s. 43).

37. Esiintyisikö tuomioistuimissa sitten rakenteellista korruptiota, vaikkei lahjonnasta olekaan näyttöä? Tähän Aurejärvi ei ota kantaa. Rakenteellisesta korruptiosta voisi perustellusti sanoa olevan kysymys tuomareiden, varsinkin KKO:n oikeusneuvosten, lukuisissa ja usein myös rahakkaissa sivutoimissa. Välimiestehtäviä yrityksiltä tai käytännössä näitä edustavilta suurilta asianajotoimisoilta usein vastaanottavat  oikeusneuvokset verkostoituvat yritysjuristien ja suurten lakifirmojen advokaattien kanssa ja joutuvat ikään kuin huomaamattaan – toki järkevän tuomarin pitäisi tämä huomata – eräänlaisen” välimiesveljestön” pauloihin ja kiitollisuudenvelkaan toimeksiantajilleen. On luonnollista, että tuomareita välimiehiksi rekrytoivat yritykset ja asianajotoimistot odottavat sopivassa tilaisuudessa tiettyjä vastapalveluksia tai ”muistamista” tuomareilta, esimerkiksi vaikkapa vain silloin, kun KKO ratkaisee valituslupahakemuksia, joiden päätöksiä ei tarvitse perustella; salaista oikeudenkäyttöä siis sekin. Lisäksi on olemassa monia muitakin hyvä veli -järjestöjen kaltaisia verkostoja, joiden jäseniksi ylimpien oikeusasteiden tuomareita halutaan mukaan. Esimerkiksi vaikkapa sellainen aatteellinen yhteisö kun Urheilun oikeusturvalautakunta, joiden jäseniin kuuluu oikeusneuvoksia, professoreja ja asianajajia. Nämä samat juristit esiintyvät sitten ”yllättäen” usein myös välimiehinä yritysten välisissä välimiesjutuissa. Aurejärvi kehaisee olleensa jäsenenä oikeusturvalautakunnassa peräti15 vuotta ja istuneensa lukuisia välimiesjuttuja. Tätä taustaa vasten ei ole mitään kummallista siinä, ettei Aurejärvi näe KKO:n jäsenten tai muiden tuomareiden salaisissa välimiestehtävissä tai lukuisissa muissa sivutoimissa minkäänlaista ongelmaa tai rakenteellista korruptiota. Rakenteellinen korruptio on Suomessa hyväksytty maan tapa, jossa ei ole – tietenkään – mitään rikollista.

38. Aurejärvi antaa tuomareille tunnustusta myös asiallisesta suhtautumisesta vähäväkisiin. ”Ihmisten kouluttautumattomuus tai köyhyys ei vaikuta ratkaisuihin mitenkään”, todistaa professori, eikä Suomen alioikeudessa sorreta edes puliukkoja (s. 43). Tämä ei kuitenkaan johdu tuomareiden jalomielisyydestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että tuomareiden ei tarvitse tuntea vähäväkisiä kohtaan kaunaa, kateutta tai alemmuutta. Suomen tuomioistuimia ei voida sotien jälkeen sanoa ”luokkatuomioistuimiksi”, toteaa Aurejärvi ja tässä suhteessa hän varmaankin on oikeassa. Tosin väittivät vielä 70-luvun alussa sellaiset vasemmistoradikaalit kuin Antero Jyränki, Antti Kivivuori, Aulis Aarnio, Olavi Heinonen ja Lars D. Eriksson. EA:n mukaan tuomioistuimet tekevät – tyhmyydessään – usein vääriä ratkaisuja, mutta ne eivät ole olleet poliittisia, koska oikeusjututkaan eivät ole laadultaan poliittisia. Aurejärvi ei pidä edes tupakkaoikeudenkäynneissä annettuja ratkaisuja luokkatuomioina, vaikka niissä  pieni ihminen hävisikin ja upporikkaalle teollisuudelle. Nämä tuomiot olivat vääriä, mutta vääryys johtui tuomareiden ammattitaidottomuudesta, tyhmyydestä, nikotiiniriippuvuudesta ja vastuunpakoilusta. Tuomiot eivät Aurejärven mukaan myöskään horjuttaneet hänen mielipidettään siitä, että tupakkateollisuus on vastuussa joukkomurhasta.

39. Tämän esipuheen jälkeen voimme ryhtyä tarkastelemaan hieman tarkemmin tupakkaoikeudenkäyntejä. Mistä kaikki oikeastaan sai alkunsa? Tämä ilmenee kirjan sivulta 68. Kirjoittaja kertoo, miten hän tultuaan Ylöstalon jälkeen professorin virkaan ”heitteli” ensin edeltäjänsä tutkintovaatimuksiin kuuluneet oppikirjat pois ja korvasi ne muitta mutkitta omilla opuksillaan. Professorin virkaa hän kertoo hoitaneensa ”rutiinilla” ja istuneensa viranhoidon ohella – kuinkas muuten – välimiesjuttuja, antaneensa lausuntoja ja toimineensa joissakin jutuissa konsulttina jne. Tämä on tuttua asiaa, sillä eihän professoreilla ole virka-aikaa ja heidän opetusvelvollisuutensa on mitättömän vähäistä  - opetuksen laajuus riiippuu kokonaan professorista itsestään - eikä professorin tarvitse tutkiakaan ja julkaista mitään, jollei tutkimustyö viehätä tai kiinnosta. Jotkut tunnetut oikeustieteen proffatkin ovat hoitaneet virkaansa ”aivan kunnollisesti, ja kunniallisesti” vaikkeivät ole julkaisseet käytännöllisesti katsoen mitään pariinkymmeneen vuoteen! Esimerkiksi joku tunnettu ja eduskunnassa erittäin arvostettu ja monilla kunniamerkeillä palkittu professori on voinut keskittyä toimimaan kaikessa rauhassa yksinomaan perustuslakivaliokunnan ”pysyvänä” asiantuntijana.

40. Erkki Aurejärven kunniaksi on sanottava, ettei hän ole koskaan kuulunut näihin paskantärkeisiin ja herkkähipiäisiin yliopistossa oleskelijoihin ja ”hallintoniiloihin”, hän on päinvastoin, blogistin tavoin muuten,  halveksinut kaikkia  yliopistollisia hallintohommia, vaikka jonkunhan nekin on toki tehtävä. Entisenä katutappelijana ja poleemikkona Aurejärvi halusi kuivahkon viranhoidon vastapainoksi jotain kunnon äksöniä kentällä. Hänessä on tiettyjä narsistisia piirteitä, hän halusi tappeluja ja kunnon rähinää, ei kuitenkaan enää kadulla, vaan oikeussaleissa ja mediassa.

41. Erkki keksi jo 80-luvun alkupuolella, että sopiva kohde purkaa juridista kunnianhimoa ja saada samalla aikaan lööppejä ja otsikkoja oli tupakkateollisuus ja sen vastustaminen. Kas, kun tupakkayhtiöt keräsivät jättimäisiä voittoja ja jättivät vahingot veronmaksajille. Vuonna 1983 kirjoittamassaan artikkelissa Erkki pohti tupakkayhtiöiden tuotevastuuta ja tarpeesta hankkia asiasta korkeimman oikeuden ennakkopäätös. Maaliskuussa hän  vietti viikon Bostonissa tupakkajuttuja ajavien lakimiesten kokouksessa ja seuraavan kuun lopulla hän jätti Helsingin raastuvanoikeuteen Pentti Ahon asiamiehenä Suomen Tupakka Oy:tä ja Rettig Oy:tä vastaan nostettavaa kannetta koskevan haastehakemuksen. Siitä alkoi  peräti 13 vuotta kestänyt ensimmäinen tupakkaoikeudenkäynti.

42. Kysymyksessä oli tuotevastuuta koskeva kanne, ei suinkaan savukkeiden valmistamista saatikka tupakoinnin kieltämistä koskeva vaatimus, niin kuin tupakkatehtaat antoivat ymmärtää ja rahvas ”kaljakapakoissa” kuvitteli.  Vuonna 1925 syntynyt Pentti Aho oli aloittanut tupakoinnin 16-vuotiaana ja tupakoinut yhtämittaisesti vuoteen 1986 saakka, kunnes sairastui kurkunpään syöpään ja tuli pysyvästi työkyvyttömäksi ja sataprosenttisen invalidiksi. Hoitavat lääkärit olivat ilmoittaneet Ahon sairastumisen aiheutuneen varmuudella tupakoinnista. Vastaajayhtiöt olivat tuoneet maahan, valmistaneet ja markkinoineet Ahon polttamia savukukkeita tietoisina niiden aiheuttamista terveysvaaroista ja siitä, että tupakointi aiheuttaa syöpää. Tupakoinnin aiheuttamista sairauksista ei ollut kerrottu savukkeita markkinoitaessa. Markkinointi oli ollut harhaanjohtavaa eikä kuluttajia ollut varoitettu tupakoinnin aiheuttamista vaaroista.  Tuotevastuun perusteella yhtiöt olivat vastuussa savukkeiden valmistuksesta ja markkinoinnista ja Aholle aiheutuneista vahingoista. Aho esitti vastaajia vastaan yhteensä 486 000 markan suuruisen korvausvaatimuksen sairaanhoitokustannuksista, työansion menetyksestä, kivusta ja särystä sekä pysyvästä viasta ja haitasta.

43. Aurejärvi valitsi Ahon toiseksi asiamieheksi asianajaja Juha Siveniuksen. Olisi voinut kuvitella, että yliopiston professori olisi tämän  jälkeen vetäytynyt jutussa jonkinlaisen takapirun roolin ja antanut kokeneen oikeussaliadvokaatin hoitaa käytännön asianajon oikeudessa. Tämä ei kuitenkaan sopinut Aurejärvelle, vaan hän halusi välttämättä itse esiintyä  kantajan ”johtavana asiamiehenä”. Aurejärvi rakasti tai suorastaan janosi julkisuutta ja hän arvasi, millaisen julkisuuden valokeilassa hän joutuisi tai pikemminkin saisi paistatella vuosikausia jutun yhteydessä. Totta kai ”peli oli kovaa” ja Aurejärveä lyötiin vastapuolen ja valtakunnan tunnetuimpien juristien ja ”huomaavaisten” julkkistupakoitsijoiden toimesta kuin konsanaan vierasta sikaa, mutta tähänkin Aurejärvi oli tottunut ja hän rakasti kamppailua niin pallokentällä kuin oikeussaleissakin. Aurejärvi halusi olla ykköskuski, joten asianajaja Siveniukselle jäi oikeusprosessissa kakkoskuskin ja Aurejärven rinnalla ”pelkääjän” paikka. Hänen rooliinsa lienee kuulunut lähinnä kuumaverisen Aurejärven pitäminen aisoissa raastuvanoikeuden istunnoissa, tästä roolista kirjastakin saa viitteitä.

44. Kuka sitten maksoi Pentti Ahon kanteen ajamisesta 13 vuotta kestäneen oikeusprosessin viulut? Juttua puitiin jo raastuvanoikeudessa neljä vuotta ja istuntoja oli 15 ja jokaisessa niissä esitettiin hirmuinen määrä kirjallisia todisteita ja asiantuntijalausuntoja ja kuultiin todistajia. Aho ei pyytänyt maksutonta oikeudenkäyntiä – siinä avustajille olisi maksettu vain murusia siitä, mitä asianajajat normaalisti  isoissa riitajutuissa laskuttivat. Tämä viittaa siihen, että Aho tai Aurejärvi olisi saanut ainakin jonkinlaista taloudellista tukea tahoilta, jotka vastustavat tupakkatuoteiden markkinointia. Kirjan mukaan Aurejärvi ja asianajaja Juha Sivenius tiesivät heti alussa, että he joutuisivat tekemään työnsä ilmaiseksi (s. 90), eli kantajalta tai tämän leskeltä asiamiehet eivät laskuttaneet palkkiota. Kun kannne hylätiin, kantajapuoli lienee kuitenkin alempien oikeuksien osalta joutunut korvamaan jutun voittaneiden vastaajien oikeudenkäyntikulut; tästä ei tosin kirjassa ole mainintaa, korkeimman oikeuden käsittelyn osalta kulut kuitattiin. Suomen Syöpäyhdistys  ja sen ylilääkärinä toiminut Hannu Walliheimo tukivat aluksi Aurejärven hanketta, mutta jonkin ajan kuluttua kanteen nostamisen jälkeen yhdistys sanoutui jyrkästi irti koko hankkeesta ja Wallinheimolle annettin potkut tehtävästään. Jotkut ovat esittäneet,  että WHO eli Maailman terveysjärjestö olisi kustantanut osan prosessia, mutta tämän Aurejärvi kirjassaan kiistää. Aurejärvellä oli kiinteät suhteet amerikkalaisia tupakkafirmoja vastustaviin järjestöihin ja tupakkakanteita USA:ssa ajaviin asianajotoimistoihin. On ymmärrettävää, että nämä tahot seuraisivat mielenkiinnolla ensimmäistä Euroopassa tupakkatehtaita vastaan vireille pantua tuotevastuujuttua. 

45. Kirjassaan Aurejärvi kertoo, miten hän on vuosina 1988-2013 käynyt Bostonissa useita kertoja ja osallistunut myös moniin muihin kansainvälisiin, ympäri maailmaa pidettyihin kokouksiin, joita ovat järjestäneet mm. WHO, Kuluttajajärjestö IOCU, syöpäjärjestö UIC, ei maiden ASH-yhdistykset, erinäiset ministeriöt ynnä muut ja pitänyt niissä alustuksia tupakan sääntelystä Suomessa ja suomalaisten oikeusprosessien etenemisestä. Professoria on seurannut yleensä matkoilla rouva Krista (s. 81). Ajatella, millainen kuuluisuus ja julkkis Erkistä olisi tullut kautta koko tupakoivan maailman, jos hänen piskuisessa Suomessa epäitsekkäästi ajamansa pilottioikeudenkäynti Euroopassa olisi päättynyt hänen ja Pentti Ahon voittoon ja tupakkatehtaiden tappioon! Erkki Aurejärvellä oli tupakkaprosessissa todella paljon pelissä!

46. Tupakkaoikeudenkäynnissä kävi kuitenkin sitten niin kuin kävi, eli Erkki Aurejärven ajama kanne hylättiin jokaisessa kolmessa oikeusasteessa selvin numeroin, alioikeudessa ja hovioikeudessa yksimielisellä tuomiolla ja KKO:ssa äänestyksen jälkeen 4-1 (KKO 2001:58). Aurejärvi haki vielä jutun käsittelyn aikana kuolleen Pentti Ahon lesken asiamiehenä KO:n tuomion purkamista, mutta 10.4.2003 antamallaan päätöksellä KKO:n viisijäseninen jaosto hylkäsi purkuhakemuksen yksimielisesti( pres. Sevón sekä oikeusneuvokset Suhonen, Hidén, Koskelo ja Aarnio).

47. Mikä meni pieleen, miksi kanne Aurejärven suurista ponnisteluista huolimatta hylättiin? Jos Aurejärven omia selityksiä olisi uskominen, niin häviö johtui tyhmistä ja taitamattomista tuomareista, jotka tekivät joko tahallaan tai tyhmyyttään täysin vääriä tuomioita. Vaikka Aurejärvi on jo esimerkiksi kirjassaan ”Erään murhan anatomia – suomalainen tupakkatuomio” (2004) käyttänyt  runsaat 600 sivua osoittaakseen, millaisen väärän tuomion tuomioistuimet antoivat, hän ei vieläkään tunnusta häviötään, vaan mollaa, jos mahdollista, muistelmissaan entistä julmemmin sanakääntein jutun ratkaisseen tuomarikunnan ja vierittää häviön tuomareiden niskoille. 

48. Ensinnäkin käräjäoikeuden tuomarit eivät Aurejärven mukaan ymmärtäneet koko jutusta höykäsen pölähtämää. Tuomarit luulivat, että Aurejärvi ajoi kannetta, joka tähtäsi tupakan valmistamisen ja tupakoinnin kieltämiseen, eli kannetta olisikin ajettua tupakoitsijoita vastaan.  Helsingin hovioikeus sentään korjasi joukon alioikeuden virheellisiä päätelmiä katsoessaan, että tupakkayhtiöt olivat periaatteessa vastuussa savukkeiden aiheuttamista henkilövahingoista. Syy-yhteyttä koskevassa osassa hovioikeus kuitenkin kompastui lääketieteeseen ja hylkäsi kanteen sillä virheellisellä perusteella, että jutussa oli muka jäänyt näyttämättä, että Pentti Ahossa todetut sairaudet olisivat aiheutuneet tupakoinnista. KKO:n enemmistö (oikeusneuvokset  Palaja, Vuori, Kitunen ja Mansikkamäki) puolestaan katsoi mm., etteivät vastaajayhtiöt  ole jättäessään varoittamatta tupakan vaarallisuudesta laiminlyöneet sellaisia varotoimia, jotka olisivat merkityksellisellä tavalla voineet vaikuttaa kuluttajan käyttäytymiseen. Mainonnan väitetyn harhaanjohtavuuden osalta KKO totesi eräät mainokset harhaanjohtaviksi, mutta katsoi, ettei tämän menettelyn ja Ahon vahingon välillä ollut syy-yhteyttä. Aurejärvi kohdistaa kirjassa ”Erään murhan anatomia” ja edelleen muistelmissaan todella kovaa kritiikkiä KKO:n tuomiota kohtaan. Hän väittää, että KKO teki tietoisesti väärän tuomion. KKO:n tuomin on hänen mielestään lainopillisena suorituksena suorastaan ala-arvoinen. Tuomion kirjoittajat ovat temmeltäneet oikeusjärjestyksessä kuin norsu posliinikaupassa ikään, sillä jakoihin ovat jääneet mm. sellaiset pikkuseikat kuin oikeuslähdeoppi ja pacta sunt servanda - sääntö. Tuomiossa ei ole Aurejärven mukaan piitattu markkinoinnin käsitteestä ja sääntelystä eikä myöskään harhaanjohtavan markkinoinnin kriminalisoinnista. Varoitusvelvollisuuden laukeamista koskeva sääntö, joka oli jutussa keskeisessä asemassa, on käännetty  surutta päälaelleen jne.

49. Mutta olisiko Aurejärvessä itsessään ollut jotain vikaa siihen, että hänen masinoimassaan ja itse henkilökohtaisesti ajamassaan oikeusjutussa kävi kantajan kannalta ohraisesti? Jos asianajaja häviää jutun jokaisessa asteessa jotakuinkin "satanolla" eikä purkuhakemuskaan johda tulokseen, niin silloin advokaatin kyllä kannattaisi katsoa peiliin, jos hän vieläkin on sitä mieltä, että vääryys voitti! On suorastaan käsittämätöntä, että vaikka juttua ajettiin alioikeudessa neljä vuotta ja istuntoja pidettiin kaikkiaan 15 kappaletta, kantajan asiamies moittii vielä tuomion jälkeenkin, että käräjäoikeuden tuomareille ei selvinnyt kanteesta edes se, mistä siinä ja jutussa oli itse asiassa kyse! Mitä hemmettiä siellä raastuvanoikeudessa ja sittemmin käräjäoikeudessa oikein tehtiin ja miten juttua ajettiin, jollei edes mainittu perusasia olisi uponnut tuomarikunnan päähän? Asianajajan tärkein tehtävä prosessissa on saada tuomarit vakuuttuneeksi oman kanteensa ja vaatimustensa oikeellisuudesta. Tämä tietenkin edellyttää, että asianajaja huolehtii heti ensimmäisessä istunnossa siitä, että tuomarit ymmärtävät, mitä vaaditaan ja millä perustella ja mistä asiassa on kysymys. Jollei asianajaja tai muu kannetta ajava asiamies tässä onnistu, hän saa kyllä syyttää yksinomaan itseään. En usko, etteivät käräjäoikeuden tuomarit olisi ymmärtäneet, mistä Aurejärven tupakkaoikeudenkäynnissä oli pohjimmiltaan kysymys ja millä perusteilla kannetta ajettiin. Kyllä he varmaankin ymmärsivät oikein hyvin, jos kohta heidän tuomionsa on puutteellisesti ja epäselvästi perusteltu. 

50. Ensimmäistä tupakkaoikeudenkäyntiä käytiin jo alioikeudessa pitkään ja hartaasti, eli aikaa ja tupakkaa ja rahaa kului prosessissa rutkasti. Juttu tuli vireille toukokuussa 1988, jolloin haastehakemus annettiin vastaajille tiedoksi, mutta raastuvanoikeudessa tuomio annettiin vasta lähes neljän vuoden kuluttua eli helmikuussa 1992. Istuntopäiviä kertyi raastuvassa yhteensä 15. Juttu oli toki laaja ja vaikea, mutta sittenkin sitä puitiin epätavallisen kauan. Syynä oli vielä tuolloin käytössä ollut vanha ja täysin epätarkoituksenmukainen prosessijärjestys, sillä riita-asioiden käsittelyä koskeva uusi laki, joka oli tosin hyväksytty eduskunnassa ja vahvistettu jo vuonna 1991, tuli voimaan vasta 1.12.1993. 

51. Monissa alioikeuksissa oli jo mainitun siirtymävaiheen aikana kehitetty menettelymuotoja vastaamaan uuden lain vaatimuksia. Johtamassani Ikaalisten tuomiokunnassa oli jo 1980-luvun loppupuolella eli jo aika kauan ennen tulossa olevaa lainmuutosta siirrytty noudattamaan uuden prosessijärjestyksen perusperiaatteita menettelyn suullisuudesta, välittömyydestä ja keskityksestä. Oikeuspormestari Kauko Huttusen johtamassa Helsingin raastuvanoikeudessa oikeusprosessin kehittäminen oli sen sijaan laiminlyöty, sillä rosiksen vanhat tai vanhoilliset tuomarit vastustivat ankarasti koko tulossa olevaa uudistusta; kas, kun se uhkasi järkyttää sitä ”rauhaa”, mihin he olivat vuosien ja vuosikymmenien saatossa tottuneet. Kun oikeudenkäymiskaaren (OK) muutos sitten vuoden 1993 lopulla tuli voimaan, oltiin Helsingin RO:ssa ilmeisesti edelleen koko lailla valmistautumattomia uudistukseen. Tästä johtui, että oikeuteen saapuneet uudet jutut ja asiat saattoivat kadota pitkiksi ajoiksi ”mustaan aukkoon”, kun kukaan ei oikein tiennyt tai ymmärtänyt, mitä niille olisi pitänyt tehdä tehdä ja miten asioiden valmistelu tulisi hoitaa. Toisin sanoen, oikeudenkäynti ja asioiden käsittely ei ollut kunnolla Helsingin käräjäoikeuden hanskassa.

52. Huvittavaa on, miten vanhemmat helsinkiläiset advokaatit ja muut oikeudenkäyntiasiamiehet, nokkamiehinään asianajaja Matti Norri ja Erkki Aurejärvi yhtenä heistä, tästä huolimatta edelleen kaipailevat raastuvanoikeuden vanhoja hyviä aikoja. Kirjassaan Aurejärvi palaa näihin kaihoisiin muisteluihin ja sanoo, että vanha prosessijärjestelmä, jota Helsingin raastuvanoikeudessa siis noudatettiin kirjaimellisesti, oli ”joustava, kansanomainen, halpa ja nopea”. Nuo laatusanat ovat perin tuttuja ja löytyvät 1950-luvulla kirjoitetuista prosessioikeuden professori Tauno Tirkkosen oppikirjoista. Niistä on unohtunut vain yksi ja samalla tärkein oikeudenkäynnin ominaisuus eli oikeudenkäynnin varmuus.  Halpa, nopea ja joustava prosessi – kansanomaisuudesta puhumattakaan – ei välttämättä toteuta oikeudenkäynnin varmuutta eli anna takeita oikeasta lopputuloksesta.

53. Mutta oliko tupakkaoikeudenkäynti todellakin ”halpa ja nopea”, kuten Aurejärvi antaa ymmärtää, jos juttua käsiteltiin jo alioikeudessa neljä vuotta ja lopullinen tuomio saatiin vasta 13 vuoden kuluttua korkeimmasta oikeudesta? No, halpuuden Aurejärvi lienee tullut tuntemaan omakohtaisesti, jos hän ajoi juttua ilman palkkiota – Aurejärvi hoiti toki koko prosessin ajan professorin virkaansa, istui välimiesoikeuksissa ja antoi lausuntoja – mutta hidashan prosessi oli kuin mikä! Suorastaan tragikoomista on, että ainoa suoritus tai ”voitto”, jonka kantaja Pentti Ahon leski sai koko ruljanssista eli 13 vuotta kestäneestä tupakkaoikeudenkäynnistä käteensä, oli 8 000 euroa, jonka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi 16.10.2007 antamallaan päätöksellä Suomen valtion maksamaan Pentti Ahon leskelle. Mistä tuo korvaus sitten mahtoi tulla? Aivan oikein, se tuomittiin maksettavaksi korvaukseksi oikeudenkäynnin kohtuuttomasta eli ylipitkästä kestosta (s. 245)! Siinä sitä on ”näyttöä” oikeudenkäynnin väitetystä ”joustavuudesta ja nopeudesta.

54. Riita-asiat oli toki helppo eli ”joustavaa” panna Helsingin raastuvanoikeudessa vireille, sillä haastehakemukseksi riitti, kuten ”suuressa tupakkaoikeudenkäynnissäkin”, usein vain kahden sivun mittainen suppea haastehakemus, kuten Aurejärvi nimenomaan mainitsee (s. 89). Haasteen sai kansliasta viikon parin kuluttua eikä haasteen tiedoksiantoonkaan mennyt monta päivää (s. 90). Mutta siihenpä se prosessin nopeus sittenkin päättyikin, sillä tämän jälkeen jutun käsittely alkoi ajelehtia oikeudessa holtittomasti sinne tänne. Minkäänlaista valmistelua ei ollut, vaan kahden liuskan pituisen haastehakemuksen ja siihen annetun yhtä suppean vastauksen jälkeen käsittelyssä siirryttiin suoraan pääkäsittelyihin, joita sitten pidettiin reilun kolmen ja puolen vuoden aikana 15 kappaletta. 

55. Tuollainen pitkiin lykkäyksiin ja oikeudenkäyntikirjelmiin ja pöytäkirjoihin perustunut prosessi on tietenkin hyvän oikeudenkäyntijärjestyksen täydellinen irvikuva, sillä siinä käsittelyn suullisuus, välittömyys ja keskitys eivät voi toteutua nimeksikään. Käsittelyn johtaminen ei pysynyt tuomareiden hallussa ja oikeuden kokoonpano saattoi pitkien lykkäysten välillä vaihtua – näin tapahtui myös tupakkaoikeudenkäynnissä, jossa raastuvanoikeuden puheenjohtajan vaihtui kesken kaiken. Juttu ratkaistiin lopulta kirjallisen aineiston eli pöytäkirjaan kasattujen pitkien oikeudenkäyntikirjelmien, kirjallisten todisteiden ja pöytäkirjaan muistiinpanojen perusteella kirjoitettujen todistajien kertomusten ja asiantuntijoiden suullisten lausumien perusteella. 

56. Oikeuden pöytäkirja oli lykkäysjärjestelmään perustuvassa menettelyssä kaiken a ja o. Se oli todellinen raamattu, paljon tärkeämpi dokumentti kuin konsanaan lakikirja. Pöytäkirjaan otettiin todellakin liitteiksi avustajien pitkät oikeudenkäyntikirjelmät, joita asianajajat kävivät lukemassa tai usein käytännössä vain jättämässä (”pokkaamassa”) oikeudelle. Kirjelmien vaihtoa tapahtui koko kolme vuotta kestäneen istunnon ajan ja todistajia ja asiantuntijoita kultiin monissa eri istunnoissa. Tuollainen meno oli aivan tolkutonta, hidasta ja kallista ja ennen muuta epävarmaa, jossa varsinkin todistelun välittömyys, joka on oikeudenkäynnin tärkeimpiä asioita, kärsi suuresti. Kun juttu lopulta monien vaiheiden jälkeen jäi päätettäväksi, ei oikeuden jäsenillä useinkaan ollut minkäänlaista kokonaiskuvaa asiasta, vaan päätösharkinta täytyi aloittaa aivan alusta eli pöytäkirjojen lukemisella! Ikaalisten tuomiokunnassa ja eräissä muissakin tuomiokunnissa eli esim. Markku Arposen johtamassa Rovaniemen ja Gustaf Möllerin Toijalan tuomiokunnassa tuollaisesta kaoottisesta menettelystä pyrittiin jo 80-luvun loppupuolelle tultaessa pyrkimään eroon ja siinä myös onnistuttiin. Mutta kuten sanottu, Helsingin raastuvanoikeudessa meno jatkui entisenlaisena aina 90- luvun puoliväliin asti. Kas, kun tuomioistuinta voi johtaa niin kovin monella eri tavalla!

57. Runsaasti juttuja itselleen haalivien asianajajien samoin kuin freelancer-asiamiesten eli oikeusjuttuja oto. esimerkiksi professorin tai muun virkansa ohella hoitavien lakimiesten kannalta vanha prosessijärjestys oli kaoottisuudestaan huolimatta toki sangen ”joustava”. Jutun saattoi panna vireille  melko lailla valmistelemattomana – en väitä, että tupakkajutussa olisi tapahtunut näin – ja aloittaa valmistelun vasta vireilletulon jälkeen. Kun lykkäykset olivat pitkiä, saattoi asiamies välillä ottaa hoidettavakseen muita juttuja ja tai hoitaa muita ”oikeusaskareita” ja palata sitten taas vasta vähän ennen seuraavan istunnon alkamisajankohtaa lykätyn jutun selvittämiseen. Jollei advokaatti ollut ehtinyt tehdä lykkäyksen aikana asian eteen vielä sen kummempaa, saattoi hän laatia vain lyhyen kirjelmän, mennä luottavaisin mielin oikeuteen ja pyytää uutta lykkäystä, sillä sen sai aina automaattisesti kuin apteekin hyllyltä konsanaan. Vasta kanteen ns. kehittämiskirjelmässä tai joskus vielä myöhemmin saattoi olla asianajotaktisesti järkevää paljastaa –tipoittain – niitä perusteita ja todisteita, joihin kanne tai vastine oikeastaan perustui. Todistajia kuultiin, kuten jo sanottu, pitkin matkaa eli lukuisissa eri istunnoissa, jolloin esimerkiksi todistajien kuuleminen vastakkain oli mahdotonta. Tällä tavalla juttu ajelehti ajopuun tavoin istunnosta ja lykkäyksestä toiseen kohti joskus tulevaisuudessa häämöttävää loppua, mihin ei ollut mitään kiirettä asianajajilla eikä myöskään oikeuden jäsenillä. Erkki Aurejärvi tai ketkään muutakaan asiamiehet eivät toki olleet tällaisen hyvän prosessijärjestyksen vastaisen irvikuvan luomiseen syypäitä, mutta sitä kyllä ihmettelen, että vielä nytkin, kun jo sentään 20 vuotta on kulunut uuden prosessin virallisesta käyttöön ottamisesta, mattinorrit ja muut ”vanhat parrat” jaksavat edelleen jankuttaa ja suorastaan kaivata ”vanhaa kunnon prosessijärjestystä”!

58. Asianajo tupakkaoikeudenkäynneissä näyttää perustuneen aika paljon Erkki Aurejärven lykkäysten välillä laatimiin ja oikeudessa luettuihin kirjelmiin. Kirjelmät olivat laajoja ja Aurejärvi muistaa vieläkin mainita lähes jokaisen kirjelmän sivumäärän. Esimerkiksi kanteenkehittelykirjelmä oli 71 sivun mittainen (s. 111) ja raastuvanoikeuden tuomiosta  hovioikeuteen tehty valituskirjelmä puolestaan käsitti 76 sivua (s.173). Aurejärvi otti kirjelmistä kaiken hyödyn ja julkisuuden irti, sillä jokainen kirjelmä painatettiin ja painoksia jaettiin professorin tutkijatovereille ja muulle kaveripiirille, opiskelijoille, toimittajille ja muillekin asiasta kiinnostuneille. Vastapuolen advokaatit luonnollisesti reagoivat tähän, sillä olihan Aurejärven sanottu menettely toki ennenkuulumatonta. Kun raastuvanoikeuden puheenjohtaja Evi-Maija Prusila huomautti asiasta, Aurejärvi oli vähällä polttaa päreensä kokonaan (s. 158). Aurejärven taktiikka oli alusta lähtien ollut, että asia saa mahdollisimman suurta julkisuutta.  Aurejärveä avusti kanteen ajamisessa monin eri tavoin häntä kannattava tutkijayhteisö, johon kuului useita tunnettuja siviili- ja rikosoikeuden tutkijoita (Thomas Wilhelmsson, Matti Rudanko, P.O. Träskman, Martti Majanen jne). Nämä antoivat asiantuntijalausuntoja, jotka Aurejärvi sitten esitti oikeudelle, kirjoittivat alan lehtiin kannetta puoltavia oikeustieteellisiä artikkeleja, jotka myös liitettiin oikeuden pöytäkirjaan jne. Tupakkafirmojen asianajajat Liljeström ja Tulokas saivat aiheen moittia Aurejärveä paitsi edellä mainitusta istuntopöytäkirjojen painattamisesta, myös yleensä  kanteen ajamisesta tiedotusvälineissä (s. 173). Mainittu trial by newspaper -ilmiö oli tuohon aikaan nimenomaan kielletty asianajajaliiton Hyvää asianajajatapaa koskevissa säännöissä, mutta nuo säännöthän eivät koskeneet Erkki Aurejärveä, sillä hän ei ollut asianajaja! Toisaalta asianajajaliitto ei välittänyt tuolloin eikä myöhemminkään puuttua  asianajajien toimesta tapahtuvaan trial by newspaper -kiellon rikkomisiin, vaikka aihetta olisi monesti ollut. Esimerkiksi Matti Wuori -vainaja hyödynsi useissa julkisuutta herättäneissä oikeusjutuissa taitavasti ja surutta tiedotusvälineitä, jotka tarjosivat julkkisasianajajalle aulista apua lehdistössä tapahtuvaan asianajoon  jo ennen asianomaisen jutun vireilletuloa.

59. Aurejäven kirjasta ilmenee hyvin, että ”peli” eli asianajo tupakkaoikeudenkäynnissä oli puolin ja toisin ja toisin todella kovaa eivätkä raastuvanoikeuden jäsenet tuntuneet saavan käsittelyyn tarvittavaa tolkkua tai kuria. Prosessia johtivat tosiasiassa asianajajat, ei tuomioistuin tai sen puheenjohtajat; puheenjohtaja vaihtui käsittelyn puolessa välissä, sillä alkuun puheenjohtajana toimineen Eeva Pekkasen tilalle tuli oikeusneuvosmies Evi-Maija Prusila. Molemmat saavat Aurejärveltä vielä nyt eli 25 vuoden jälkeen ankaria moitteita ja kritiikkiä, suoranaista sättimistä, Eeva Pekkas -vainajaa nämä moitteet eivät enää tavoita. Myös kaksi uutta raastuvanoikeuden jäsentä olivat puolueellisia ja tyhmiä ja taitamattomia, myös he suosivat selvästi tupakkateollisuuden edustajia ja asianajajia. Toinen heistä oli läpäissyt kaikki tentit yliopistossa alimmilla mahdollisilla arvosanoilla, minkä seikan Erkki Aurejärvi oli käynyt varta vasten tarkistamassa oikeustieteellisen tiedekunnan arkistosta!

60. Kovan pelin erikoisuuksiin kuuluu, että professori Aurejärvellä oli raastuvanoikeuden kansliassa työskennellyt tietolähde eli myyrä, joka raportoi hänelle säännöllisesti, mitä oli oikeuden jäseniltä kuullut jutusta ja Aurejärven asianajosta. Erkki kertoo, että kyseinen ”myyrä”, jonka nimeksi kirjassa mainitaan Anita Lind, oli ”pitkä ja hoikka, vaalea ja sinisilmäinen” 20-vuotias oikeustieteen ylioppilas, jonka Aurejärvi oli tavannut Aleksanterinkadulla maaliskuussa 1991 (s. 154). Ilmeni, että Anita oli raastuvanoikeuden asianomaisella ”tupakkajaostolla” haastemiehen töitä tekevä oikeustieteen opiskelija, joka halusi auttaa idoliaan Erkki Aurejärveä. Anita oli sitten raportoinut Erkille tarkasti, mitä oikeuden tuomarit olivat  istuntotauoilla puhuneet jutusta ja sitä ajavien asiamiesten asianajosta. Erkki olisi siis ollut erittäin hyvin informoitu siitä, missä mennään ja mihin kaikkeen hän olisi syytä asiaa ajaessaan kiinnittää huomiota. Myös oikeuden istuntoja seuranneet oikeustieteen ylioppilaat olivat jutussa Erkin apuna. ”Ylioppilaat tulivat kertomaan minulle tuomareiden puolueellisuudesta ja törkeistä puheista” (s. 116). - Tästä tulee mieleen muutama kuukausi sitten Helsingin hovioikeudessa ilmi tullut tapaus, jossa jotkut hovioikeuden tuomarit ovat jääneet kiinni rumasta ja jopa rasistisesta kielenkäytöstä, joka on kohdistunut asianosaisiin, todistajiin ja hovioikeudessa esiintyviin asianajajiin. Aurejärven kirja osoittaa, että mainitunlainen kärkevä ja solvaava kielenkäyttö on ollut tuomioistuimissa melko tavanomainen ilmiö - puolin ja toisin tuomarinpöytää.

61. Ensimmäisen eli vuonna 2001 päättyneen tupakkaoikeudenkäynnin jälkeen, joka kävi purkuhakemuksen johdosta vielä vuonna 2003 toisen kerran korkeimmassa oikeudessa, Aurejärvi oli asiamiehenä lisäksi toisessa tupakkatehtaita vastaan nostetussa jutussa eli ns. kevytsavukejutussa. Tätä oikeusjuttua, jossa vastaajina olivat Amer Oy ja BAT Finland Oy, käsitellään käräjäoikeusvaiheen osalta kirjassa myös perusteellisesti ja siinä Aurejärven tulilinjalle on joutunut oikeuden puheenjohtajana toiminut käräjätuomari Elina Haapasalo. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen 10.10.2008 ja velvoitti kantajina olleet kaksi Aurejärven päämiestä maksamaan tupakkayhtiöiden oikeudenkäyntikuluina vaaditut 250 000 euroa. Aurejärvi ei säästele sanojaan Haapasaloa vastaan, hän väittää Haapasalon tehneen tahallaan väärän tuomion. Sittemmin Helsingin hovioikeus, jonne kantajat valittivat, pysytti 31.5.2010 käräjäoikeuden tuomion voimassa. Hovioikeuden puheenjohtaja toiminut hovioikeudenneuvos, EA:n mukaan entinen taistolainen eli stalinisti ja jyrkän linjan kommunisti, saa totta kai myös johdonmukaisesti ”Aurejärveltä  kuraa kukkuramitoin niskaansa. 

62. Tämän jälkeen Aurejärvi haki vielä KKO:lta valituslupaa hovioikeuden kevytsavukejutussa antamaan tuomioon, mutta joutui pohtimaan hakemuksensa peruuttamista, sillä riskinä oli, että hän joutuisi tukiryhmineen korvaaman vastapuolten yhteensä 800 000 euroon kohonneet oikeudenkäyntikulut, jos valituslupaa ei myönnettäisi.  Jos valituslupahakemus vedettäisiin pois ja juttu sovittaisiin, vastaajayhtiöt  luopuisivat kuluvaatimuksistaan ainakin osaksi. Kuten edellä olen kertonut, Aurejärvi oli hyvin informoitu ja verkostunut, hänellä oli myyriä ja viidakkorumpuja alioikeudessa ja hovioikeudessa, jotka pitivät häntä ajan tasalla siitä, mitä kyseisissä tuomioistuimissa kulloinkin tupakkajutusta ajateltiin. Pari tällaista syväkurkkua Erkillä oli myös KKO:n jäsenistössä, kuten hän kirjassaan nimiä mainitsematta kertoo. Näistä toisen kanssa keskusteltuaan Aurejärvi tuli  vakuuttuneeksi siitä, että valitusluvan myöntäminen olisi epätodennäköistä. Siksi hän veti lupahakemuksensa pois ja peruutti kanteensa, jolloin asia ilmeisesti sovittiin myös oikeudenkäyntikulujen osalta.  Korkeimman oikeuden tiedottajan mukaan Aurejärven väite siitä, että hän olisi saanut korkeimmasta oikeudesta jonkinlaisen epävirallisen ennakkotiedon lupa-asiassa, ei pidä paikkaansa, sillä siinä vaiheessa, jolloin lupahakemus peruutettiin, asia ei ollut tullut vielä edes esittelyyn.

63. Omituisia episodeja riittää kirjassa vaikka minkä verran. Yksi niistä koskee tapausta, jossa Aurejärvi ja Pentti Ahon lesken toisena asiamiehenä professori Ismo Virtasta koskevassa väärän valan jutussa toiminut asianajaja Heikki Salo olivat vähällä joutua henkilökohtaiseen kuluvastuuseen tupakkayhtiöiden oikeudenkäyntikuluista. KKO kuitenkin pelasti täpärästi äänin 3-2 heidät sanotusta vastuusta.  Aurejärvi ja Salo suivaantuivat KKO:ssa asiasta eri mieltä olleille Eeva Vuorelle ja Liisa Mansikkamäelle siinä määrin, että harkitsivat  rikospoliisin korkeiden poliisimiesten kanssa esitutkinnan käynnistämistä oikeusneuvosten epäillystä törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä. Suunnitelmat olivat jo pitkällä, kuten erään Helsingin rikospoliisin rikostarkastajan innostuneesta lausahduksesta ilmenee: ”Me menemme kolmella autolla korkeimpaan oikeuteen keskellä päivää ja tuomme Vuoren, Mansikkamäen ja esittelijä Saarensolan Pasilaan kuulusteltavaksi erikseen” (s. 235). Olivatko myös rikospoliisin johtohenkilöt noin helposti professorin manipuloitavissa, vai oliko ko. lausahdus vain jonkinlainen humoristinen heitto? Esitutkinnan käynnistäminen olisi kuitenkin edellyttänyt oikeuskanslerin suostumusta ja sitä Paavo Nikula ja hänen seuraajansa Jaakko Jonkka eivät kumpikaan antaneet. Tästä he puolestaan saavat kirjassa Aurejärven kiivaat haukut osakseen.

64. Erkki Aurejärven muistelmat on eloisasti kirjoitettu kirja menestyneen juristin värikkäästä elämästä. Teos on vain kovin takapainotteinen eli muistelmat keskittyvät lähinnä kirjoittajan 25 viimeiseen vuoteen ja hänen ”ristiretkeensä” tai oikeustaisteluunsa tupakkatehtaita vastaan. Nämä asiat ovat kuitenkin tulleet jo aika tutuiksi median välityksellä ja Aurejärven edellisistä kirjoista ja pamfleteista. Aurejärvi on vanha ”futaaja” ja sen huomaa myös hänen masinoimastaan oikeustaistelusta. Se oli kovaa kamppailua, jossa taisteltiin kiivaasti vastapuolen nujertamiskesi ja prosessivoiton saavuttamiseksi, eikä ”matsissa” noudatettu aina reilun pelin sääntöjä. 

65. Futismatsin jälkeen pelaajat kättelevät toisiaan ja erotuomareita reilun urheiluhengen merkeissä. Hävinnyt joukkue tunnustaa yleensä rehdisti vastustajansa paremmuuden. Kiihkeää peliä puidaan vielä jonkin aikaa kapakoissa ja kotikatsomoissa, kunnes tilanne rauhoittuu ja jäädään odottamaan uutta matsia. Tupakkatehtaita vastaan käydyn oikeustaistelun jälkeen tilanne näyttää olevan kuitenkin erilainen. Muistelmakirjan perusteella hävinneen joukkueen kapteenin EA:n on ollut ilmeisen vaikea sulattaa tappio ja myöntää vastustajien paremmuus. Hän tuskin on kätellyt vastustajiaan - ainakaan näkyvästi – ja ottelun tuomareille hän on edelleen kovin, kovin vihainen ja katkera. Hän ei suostu missään nimessä kättelemään tuomareita, vaan hänen tekisi mieli motata näitä ja kunnolla – jos se vain olisi mahdollista!  Tuomarit olivat puolueellisia, syyllistyivät karkeisiin tuomarivirheisiin ja ratkaisivat koko ottelun vastapuolen eduksi, vaikka vastustaja ei olisi mitenkään voittoa ottelussa ansainnut! Tämä on Erkki Aurejärven sanoma, joka huokuu kirjan lähes jokaiselta sivulta.

66. Viime lauantaina pelattiin Helsingissä jalkapalloilun Suomen Cupin kiihkeä lopputottelu KuPS:n ja RoPS:n välillä, RoPS voitti 2-1. Ottelun jälkeen hävinneen joukkueen katsojien joukossa buuattiin ottelun erotuomareille ja viriteltiin herjalaulua: ”Kohta tuomari kuolee, kohta tuomari kuolee”! Kirjan luettuaan voisi helposti kuvitella Erkki Aurejärven hävinneen joukkueen huutosakin johtajaksi ja tahtipuikon heiluttajaksi, jos  kyseinen matsi olisi käyty futiskentän sijasta oikeussalissa. 

67. Oliko tupakkajuttu jo alun perin mission impossible, mahdoton tehtävä? Yhdysvalloissa on hyväksytty vuodesta 1988 lähtien kymmenittäin tupakkakanteita, kuten kirjassa kerrotaan (s. 276-277). USA:ssa lainsäädäntö on kuitenkin toisenlainen kuin Suomessa ja siellä tupakkayhtiöitä vastaan voidaan nostaa myös ryhmäkanne, mitä mahdollisuutta Suomessa ei ole: itse asiassa Suomen koko ryhmäkannelaki on täysin maho – yritysten lobbareiden ansiosta – ja siksi meillä ei ole nostettu vielä ainoatakaan ryhmäkannetta. Yhdysvalloissa tupakkakanteet ratkaistaan useimmiten valamiesoikeudenkäynnissä ja kanteen nostamisella tupakkatehtaita painostetaan maksamaan vaaditut korvaukset ilman varsinaista oikeudenkäyntiä. Aurejärven mukaan amerikkalaiset valamiehet eli siis maallikot ovat paljon taitavampia lainkäyttäjiä kuin suomalaiset ammattituomarit – siinä taas pieni potku tuomarikunnallemme! 

68. Olisiko joku toinen ja mahdollisesti erilaisella tavalla julkisuudessa esiintynyt ja juttua ajanut asianajaja kenties menestynyt tupakkaoikeudenkäynnissä kantajan asiamiehenä paremmin kuin Erkki Aurejärvi?  Olisiko jutussa voitu päästä toisenlaiseen lopputulokseen, jos oikeutta olisi käyty epävarman ja hitaan lykkäys- ja kirjelmäprosessin sijasta nykyaikaiset laatuvaatimukset täyttävän prosessijärjestyksen edellyttämällä tavalla? Näihin kysymyksiin on vaikea ellei suorastaan mahdotonta vastata.

69. Erkki Aurejärvi ei lähtenyt soitelleen oikeustaisteluun, vaan hän otti koko ajan huomioon tappion mahdollisuuden. Hänestä oli kuitenkin nastaa ja kivaa esiintyä julkisuudessa, ja julkisuuttahan Erkki oikeusjutussa muun ohella tavoitteli. Hänestä tulikin kaikkien opiskelijoiden ja  monien nuorien käytännön lakimiesten ja tutkijoiden sankari - legenda jo eläessään. Aurejärvi kirjoittaa hiukan narsistiseen sävyyn, että vaikka tuomarit olivat puolueellisia ja juttu oli vaikea, oikeudenkäynnissä oli toisaalta ”suurta hohtoakin” (s. 157) ja jatkaa:

- Se suppea eliitti, joka oli perehtynyt jutun pöytäkirjoihin, piti minua sankarina ja suurena sankarina juuri siksi, että kuljin raastuvanoikeudessa vastavirtaan. Kun ihmiset kadulla pummasivat tupakkaa tai tarjosivat sitä, huomasin olevani aika tunnettu henkilö. Oli muhkea nähdä oma nimi sanomalehdessä ja vielä muhkeampaa nähdä oma olemus televiossa. Kaverit jalkapallokentällä puristivat monenlaisia vitsejä oikeudenkäynnistä ja sekin hiveli minua.

70. Kirjan lopussa Erkki Aurejärvi pohtii omia aikaansaannoksiaan lakimiehen uralla. Paljonhan Erkki on toki saavuttanut ja hän ainakin yrittänyt edistää oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnan parasta - omalla tavallaan. Oikeustaisteluakin olisi kuitenkin syytä käydä reilusti pelisääntöjä noudattaen, myöntää kamppailun jälkeen rehdisti tappiot ja yrittää hillitä edes ”illan viileydessä” kuumaveriset tunteensa.  

71. Mutta kenties muistelmakirja ei ole vieläkään Erkin viimeinen sana tupakkajutussa ja oikeustaistelussa. Kirjassa nimittäin väläytetään, että jo legendaksi muuttuneesta tupakkajutusta voitaisiin tehdä draamadokumentti (s. 185).  

72. Oikeustaistelu voi olla kovaa peliä ja monet ottavat sen myös pikkuasioissa aivan tosissaan viimeiseen asti. Minua ovat vuosien varrella ja etenkin 90-luvulla lähestyneet monet omaa sitkeää oikeustaisteluaan viranomaisia vastaan oikeuksiensa puolesta käyvät tyypit. Kerronpa tässä hyväksi lopuksi yhden tositarinan. 

Eläkeläinen Oswald H. L. oli tuomittu 90-luvun alussa käräjäoikeudessa jostakin pienestä liikennerikkomuksesta tms. pikkusakkoon. Muistaakseni hänen väitettiin törmänneen autollaan joko edellään tai sivullaan ajaneen auton peräkärryyn, johon oli tullut vähäinen vaurio. Oswald kiisti pontevasti syytteen, esitti todella vakuuttavan tuntuisin piirroksin ja mittauksin, että hän ei ole edes voinut syyllistyä ko. rikkeeseen. Tämä ei kuitenkaan auttanut, joten Oswald valitti tuomiostaan Vaasan hovioikeuteen. Sieltäkin tuli kuitenkin  hylkypäätös, mutta Oswald jatkoi taisteluaan osoittaakseen syyttömyytensä. Hän kirjelmöi eri viranomaisiin, kanteli oikeuskanslerille ja teki vaikka mitä ja osoitti jälleen uusin piirroksin ja mittauksin, että hän ei ollut syyllistynyt rikkeeseen. Nuo selvitykset näyttivät aivan asianmukaisilta ja jotkut viranomaisetkin asettuivat kiistassa Oswaldin kannalle. Mutta hovioikeus ja KKO eivät silti suostuneet purku- tai kanteluhakemuksiin. Tämä jurppi  Oswaldia kovasti monta vuotta ja otti oikein elämäntehtäväkseen taistella erilaisia ja muitakin ihmisiä kohdanneita vääriä ja virheellisiä päätöksiä vastaan, ottipa epäviralliseksi tittelikseen nimikkeen ”virkarikostutkija”. Oma asia ja siinä kokemansa vääryys oli Oswaldilla silti aina päällimmäisenä huolenaiheena. Muutaman vuoden tauon  jälkeen Oswald lähestyi taas minua ja kertoi sairastuneensa keuhkosyöpään, hänellä oli elinaikaa enää vain vähän jäljellä. Miehen ainoa huolenaihe oli kuitenkin tämä: ”Miten minun oikeusjutulleni nyt käy, kun minä kuolen. Nythän ne väärintekijät voittavat, kun minä en voi enää taistella oikeuksieni puolesta”! Lähetin silloin Oswaldille viestin ja sanoin, että kuulehan nyt, hyvä mies! Eiköhän olisi jo korkea aika panna pillit pussiin ja lyödä oikeustaistelun kirjan kannet kiinni. Saat sielullesi rauhan, jos panet kädet ristiin ja sanot omin sanoin itseksesi niille kaikille tyhmille virkamiehille ja tuomareille sydämesi pohjasta, että minä annan teille, te paukapäät, anteeksi kaikki, mistä te olette minua perättömästi syyttäneet ja minua vainonneet. Muistutin Osvwaldia vielä Isä meidän -rukouksen sanoista: …”niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Tämän jälkeen Oswaldista ei enää kuulunut, mutta parin kuukauden kuluttua huomasin sattumalta sanomalahdestä Oswaldin pienen kuolinilmoituksen. En tiedä, oliko Oswald noudattanut kehotustani ja oliko hän saanut rauhan sielulleen ja lakannut muistelmasta ja murehtimasta kärsimäänsä vääryyttä, mutta toivoin hartaasti sitä.