maanantai 23. helmikuuta 2009

78. Matti Vanhanen vs. Susan Ruusunen - Helsingin hovioikeuden tuomion analysointia

Mistä tunnet sä ystävän
onko vierelläs´vielä hän ...

1. Helsingin hovioikeus antoi 10.2. langettavan rikostuomion Susan Kurosen, nyk. Ruusunen, kirjoittaman Pääministerin morsian -kirjan johdosta. Kommentoin tuomiota blogissani tuoreeltaan samana päivänä. Nyt kun pöly on ehtinyt jo hieman laskeutua tuomion antamisen jälkeen, lienee paikallaan analysoida hieman tarkemmin tuomiota. Olen saanut nyt tuon kohukirjan käyttööni. Tarkasteluni kohdistuu vain hovioikeuden tuomioon, ei jutun asianosaisiin. Tuomioistuimien ratkaisujen arviointi ja kritisointi on demokraattisessa yhteiskunnassa sallittua aivan samalla tavalla kuin lainsäätäjän ja eduskunnan toiminnan kritisointikin.

2. Sain blogini johdosta seuraavana päivänä 11.2. viestin pääministeri Matti Vanhaselta. Viesti oli, kuten arvata sopii, kriittinen. Voitaneen puhua jopa jonkinlaisesta myllykirjeestä, vaikka mistään tulikivenkatkuisesta kirjeestä á la Urho Kekonen ei sentään ollut kyse. Pääministerin viestistä tarkemmin tämän kirjoituksen lopussa.

3. Tuomiolla ratkaistu asia ei ole mitenkään selvä ja yksinkertainen, mitä osoittaa jo sekin, että hovioikeus on päätynyt erilaiseen lopputulokseen kuin Helsingin käräjäoikeus. Tapauksella on ennakkopäätösarvoa, vaikka Suomessa onkin viime vuosina annettu monia sananvapauden ja yksityiselämän suojan välistä suhdetta linjaavia korkeimman oikeuden ratkaisuja. Niissä kaikissa on kuitenkin ollut kyse tiedotusvälineitä vastaan ajetuista jutuista. Suomalaissa tuomioistuimissa eikä tiettävästi myöskään Euroopan ihmistuomioistuimessa (EIT), ei sitä vastoin ole ollut ratkaistavana juttuja, joissa olisi ollut kyse kaunokirjallisessa teoksessa tapahtuneeksi väitetystä yksityiselämän loukkauksesta. Tiedotusvälineitä koskevissa jutuissa syytetyt ovat ulkopuolisia journalisteja, kun taas Vanhanen vs. Ruusunen -jutussa on kyse parisuhteen toisen osapuolen väitetystä yksityiselämän loukkauksesta. Asian tekee vielä hankalammaksi se, että asianomistajana jutussa on maan johtava poliitikko eli pääministeri, jonka yksityiselämää kirjassa väitetään loukatun.

Perusteluistaan tuomio punnitaan

4. Tuomion perusteluilla on tärkeä merkitys, koska tuomion oikeellisuutta voidaan pohtia ainoastaan perustelujen valossa. Jotkut tutkijat ovat pitäneet Helsingin hovioikeuden tuomion hyvänä puolena perustelujen selkeyttä, mutta asiasta voidaan olla toistakin mieltä, kuten jäljempänä ilmenee. Selkeys ei ole ainoa perustelujen onnistumisen mittari, sillä selkeät perustelut voivat olla ylimalkaisia ja niissä voidaan sivuuttaa tiettyjä kysymyksiä ja vaihtoehtoisia argumentteja. Ennen kuin käyn lähemmin tarkastelemaan Helsingin hovioikeuden tuomion perusteluja, lienee paikallaan esittää joitakin yleisiä näkökohtia optimaalisista tuomion perusteluista.

5. Aikaisemmin tuomioistuinten toiminnan ja sen vallankäytön oikeutus eli legitimiteetti pohjautui lähes yksinomaan niiden muodolliseen asemaan valtiovallan käyttäjänä ja siihen perustuvaan auktoriteettiin. Yleisen koulutustason parantuessa ja ihmisten arvomaailman muuttuessa kunnioitus erilaisia institutionaalisia auktoriteetteja, kuten esimerkiksi kirkkoa ja koululaitosta kohtaan, on vähentynyt ja niihin suhtaudutaan aikaisempaa kriittisemmin. Tämä auktoriteettien murentuminen on kohdannut myös oikeus- ja tuomioistuinlaitosta. Tuomioistuimet eivät voi enää perustaa arvovaltaansa yksinomaan muodolliseen asemaansa valtiovallan käyttäjänä. Arvovalta riippuu siitä, miten tuomioistuimet kykenevät tosiasiassa vastaamaan ihmisten oikeusturvaodotuksiin. Tuomioistuinten on ansaittava legitimiteettinsä ja uskottavuutensa, itse asiassa se on ansaittava uudelleen jokaisessa vähänkin merkittävässä jutussa.

6. Tuomioistuimien ratkaisuihin ei enää nykyisin sitouduta samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin, jolloin ratkaisun hyväksymiseen ja sitoutumiseen riitti, että ratkaisu oli tuomioistuimen antama. Nykyisin tuomioistuimien legitimiteetti ja luottamuspohja joudutaan rakentamaan uudelta pohjalta, jolloin etusijalle nousevat yksittäisten oikeusjuttujen asianosaisten sekä yleisön median välityksellä saamat kokemukset oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuudesta ja se tapa, jolla ratkaisut perustellaan. Tuomion perustelut ovat kiperissä oikeusjutuissa itse asiassa ainoa keino, jonka avulla tuomiota voidaan arvioida. Kuten professori Aulis Aarnio on todennut, perustelut ovat kuin kahva, johon tarttumalla on mahdollista punnita ratkaisujen kestävyyttä ja hyväksyvyyttä.

7. Kun ihmisten tiedontaso ja -tarve on kasvanut, ei heille enää riitä pelkkä tieto siitä, mitä on päätetty, vaan he haluavat tietää, millä perusteilla lopputulokseen on päädytty ja mihin seikkoihin ja tulkintoihin tuomiot oikeasti perustuvat. Seikkaperäisillä ja ymmärrettävillä perusteluilla voidaan paitsi saada ihmiset vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta, myös lisätä luottamusta ratkaisutoiminnan puolueettomuutta ja koko tuomioistuinlaitosta kohtaan.

8. Nykyinen oikeudenkäyntimenettely on, tai sen ainakin pitäisi olla, luonteeltaan aikaisempaa enemmän vuoropuhelua ja keskustelua tuomioistuimen ja asianosaisten välillä, jossa tuomari osallistuu aktiivisesti asian käsittelyyn prosessinjohdollisten keinojen avulla. Tämä dialogi jatkuu tuomion perusteluissa, joissa tuomari kertoo avoimesti ja yksityiskohtaisesti, miten hän on suhtautunut asianosaisten oikeudenkäynnissä esittämiin argumentteihin ja todisteisiin ja mikä merkitys niillä on ollut asian ratkaisemisen kannalta. Pelkkä lopputuloksen ilmoittaminen tai ylimalkaiset perustelut, joissa vain lyhyesti ilmoitetaan ratkaisua puoltavat seikat, eivätkä riitä tyydyttämään asianosaisten ja varsinkaan hävinneen osapuolen tiedontarpeita.

9. Toisaalta tuomion perusteluilla tuomioistuin viestii ratkaisuun vaikuttaneista seikoista myös muutoksenhakutuomioistuimelle ja viime kädessä koko oikeusyhteisölle. Avoimien ja ymmärrettävien perustelujen kautta tuomioistuimen toiminta siten viime kädessä avautuu julkisuudelle, tiedotusvälineille ja sitä kautta myös suurelle yleisölle. Perustelujen avulla asianosaiset ja ulkopuolisetkin voivat kontrolloida ratkaisun oikeellisuutta. Perusteleminen on dialogia, joka palvelee kommunikaatiota, justifikaatiota ja ratkaisujen oikeellisuuden ja hyväksyttävyyden kontrolloitavuutta.

10. Laissa säädetään vain perustelemisvelvollisuudesta, mutta siitä, millä tavalla tuomioistuinten on ratkaisunsa perusteltava ja mitä yleisempiä laatuvaatimuksia perustelujen sisällölle voidaan asettaa, ei voida laissa yksityiskohtaisesti säätää. Olen pohtinut optimaalisille perusteluille asetettavia laatuvaatimuksia yhdessä OTL Petri Martikaisen - entisiä oppilaitani, joka toimii nykyisin oikeuskanslerinviraston osastopäällikkönä - kanssa vuonna 2003 kirjoittamassamme kirjassa Pro & contra, tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä (Talentum). Kirjassa esittämämme näkemykset on hyväksytty esimerkiksi laajapohjaisen tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003:3)

11. Perustelujen rationaalinen hyväksyttävyys edellyttää perusteluilta erityisesti seikkaperäisyyttä, informaation avoimuutta ja pro et contra -tyyppistä argumentaatiota. Pro et contra -metodi edellyttää, että perusteluissa otetaan kantaa, ei ainoastaan ratkaisun lopputulosta puoltaviin seikkoihin ja argumentteihin, vaan myös valittua lopputulosta vastaan puhuviin argumentteihin ja kerrotaan avoimesti, miksi lopputulosta puoltavat argumentit ovat olleet muita painavampia. Perusteluita edellytetään myös selkeyttä ja ymmärrettävyyttä, mikä asettaa erityisiä vaatimuksia perusteluissa käytettävälle kielelle ja retoriikalle sekä perustelujen havainnollisuudelle.

12. Eri ratkaisuvaihtoehtojen avoin esilletuominen ja asianosaisten jutussa esittämien argumenttien monipuolinen punninta on tärkeää myös menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta, jota pidetään nykyisin yhtenä tärkeimmistä oikeudenkäyntimenettelyn kehittämistavoitteista. Erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle tuskin jää oikeudenkäynnistä reilua ja asianmukaista kuvaa, jos tuomioistuimen ratkaisussa on sivuutettu joko kokonaan tai osittain hänen esittämänsä vastakkaista ratkaisuvaihtoa puoltavat seikat, todisteet tai argumentit.

Hovioikeuden tuomion perusteluista

13. Helsingin hovioikeuden tuomion perustelut tuottavat monessa suhteessa pettymyksen. Tuomion rakenne ei ole paras mahdollinen tai edes hyvä. Kuusitoista sivua käsittävän tuomion seitsemän ensimmäistä sivua on käytetty syyttäjän, Matti Vanhasen, Kari Ojalan ja Susan Ruususen valitusten selostamiseen, varsinaiset perustelut alkavat vasta sivulta 8. Kun syyttäjä ja Vanhanen ovat ajaneet syytettä samoilla perusteilla, tulevat heidän esittämänsä argumentit selostetuiksi tuomiossa itse asiassa kahteen kertaan. Selostusosa olisi voinut huomattavasti tiiviimpi, perusteluosa puolestaan yksityiskohtaisempi.

14. Kun tapauksessa ovat vastakkain sananvapaus ja yksityisyyden suoja, olisi tämä pitänyt ilmetä perustelujen alussa esitettävässä kysymyksenasettelussa. Hovioikeuden perusteluista puuttuu kuitenkin kysymyksenasettelua koskeva jakso tai kappale kokonaan, mikä on selkeä puute. Malli tähän olisi löytynyt esimerkiksi korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä, joihin nykyään sisältyy säännönmukaisesti kysymyksen- tai ongelmanasettelua koskeva jakso. Vaikuttaa siltä, että hovioikeus ei ole oikein tiennyt, mihin kaikkiin kysymyksiin sen olisi pitänyt antaa tuomion perusteluissa lausunto.

15. Puutteena on pidettävä myös sitä, että hovioikeus ei ole kirjoittanut perusteluosan alkuun soveltamansa lainkohdan eli rikoslain 24 luvun 8 §:n säännöksen sisältöä sellaisenaan. Hovioikeus tuntuu edellyttävän, että jokaisella tuomion lukijoilla olisi käytössään lakikirja, josta he voivat katsoa, mitä puheena olevassa lainkohdassa sanotaan. Puute on myös se, että toisesta punnittavana olevasta perus- ja ihmisoikeudesta eli sananvapaudesta ei mainita perusteluissa edes asianomaisia lainkohtia tai määräyksiä (perustuslain 12 § ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 §). Sanavapaus ei ole saanut hovioikeuden perusteluissa omaa väliotsikolla varustettua jaksoa kuten yksityiselämän suoja. Hovioikeus mainitsee perusteluissa sanavapauden ensimmäisen kerran oikeastaan vasta sivulla 11 jaksossa, joka on varustettu väliotsikolla "Yksityiselämään liittyvien tietojen ja vihjausten esittämisen tarpeellisuus." Tästä voitaisiin tehdä se johtopäätös, että sananvapausaspekti on saanut jäädä hovioikeuden ratkaisunteossa yksityisyyden suojaan nähden alisteiseen asemaan.

Lakien esityöt oikeuslähteenä

16. Hovioikeuden pääasiaratkaisun perustelut alkavat jaksolla, jonka otsikkona on "Yksityiselämän suojasta yleisesti." Asianomaista lainkohtaa (RL 24:8) ei siis ole kirjoitettu näkyviin, mutta sen sijaan hovioikeus selostaa, mitä sanottua lainkohtaa koskevassa hallituksen lakiesityksessä on vuonna 1999 sanottu yksityiselämän sisällöstä. Tällainen lain esitöillä "ratsastaminen" ja suora hyödyntäminen näyttää tulleen nykyään tavaksi myös korkeimman oikeuden useissa ennakkopäätöksissä. Tuomioistuimet näyttävät kuivittelevan, että hallituksen lakiesityksen perusteluista löytyisi niin sanottu "lainsäätäjän tahto", jonka avulla voitaisiin selvittää, miten lainsäätäjä on halunnut sovellettavaa säännöstä tulkita.

17. En toki halua rajata lakien esiöitä täysin oikeuslähdearsenaalin ulkopuolelle, mutta oudoksun ylimpien tuomioistuiminen tapaa ja käytäntöä perustaa tulkintakannanotot usein yksinomaan ja jopa kritiikittömästi siihen, mitä esimerkiksi hallituksen lakiesityksen perusteluissa on tietystä tulkinnanvaraisesta kysymyksestä sanottu. Lainkäyttö ja tuomitseminen olisi helppoa työtä, jos ratkaisut ja oikeat tulkinnat löytyisivät aina hallituksen esityksestä ja eduskunnan valiokuntien mietinnöistä! Tuomareiden ei tarvitsi käyttää omaa harkintaa ja järkeä, vaan he voisivat tyytyä tutkimaan vain sitä, mitä esitöissä sanotaan.

18. Lainkäyttö ei voi kuitenkaan olla lakien esitöiden suoraa seuraamista ja niistä muka löytyvän lainsäätäjän tahdon selvittämistä. Tosiasiallisesti lainsäätäjä eli eduskunta hyväksyy vain lain sanamuodon, mutta ei lakiesityksen perusteluja. Lakiesityksen perusteluihin kyllä paneudutaan asianomaisissa valiokunnissa ja myös täysistunnoissa siltä osin kun on kyse lakiehdotuksen sanamuodon muutoksista, mutta käytännössä eduskunnalla ei ole edes mahdollisuuksia paneutua laajojen lakiesitysten perustelujen yksityiskohtiin. Lakiesityksen perustelut, joista lainsäätäjän tahto ilmenisi, ovat eri ministeriöiden virkamiesten ja lainvalmistelussa kuultujen asiantuntijoiden työn tulosta ja heijastelevat kulloinkin vallankahvassa olevan hallituskoalition näkemyksiä. Tuomioistuimet ovat kuitenkin perustuslain mukaan riippumattomia muun muassa juuri hallitusvallasta, joten olisi suorastaan paradoksaalista, että ne nojautuisivat lainkäytössä sellaisenaan lakien esitöistä tosiasiallisesti ilmeneviin hallitusvallan näkemyksiin.

19. Tuomioistuimien ja tuomareiden tulisi tulisi suhtautua hallituksen esitysten ja muiden esitöiden perusteluihin kriittisesti ja pohtia aina erikseen, voidaanko esitöissä esitetty näkemys hyväksyä. Valitettavasti suomalaiset tuomioistuimet eivät ainakaan perustelujen kirjoitustavan valossa näin menettele, vaan seuraavat esitöissä esitettyjä näkemyksiä ja mielipiteitä usein orjallisesti. Kyse on tässä(kin) tuomarin ammattietiikasta ja moraalista, tuomarin pitäisi vaivautua käyttämään ensi sijassa omaa järkeään ja suhtautumaan kriittisesti lakien esitöihin ja muihinkin heikosti velvoittaviin tai sallittuihin oikeuslähteisiin ja niissä esitettyihin kannanottoihin. Näihin samanlaisiin tuomioistuimia ainoastaan heikosti velvoittaviin tai sallittuihin oikeuslähteisiin kuuluvat myös ylimpien oikeuksien antamat ennakkopäätökset ja oikeuskirjallisuus.

20. Tässäkin tapauksessa näyttää käyneen niin, että hovioikeus on hyväksynyt lähes kohta kohdalta sellaisenaan hallituksen esityksestä, KKO:n ennakkopäätöksestä (KKO 2005:82) sekä oikeuskirjallisuudesta löytämänsä kannanotot pohtimatta näiden kannanottojen järkevyyttä tai edes soveltuvuutta ratkaistavana olevaan tapaukseen. Perusteluissa ei ole pohdittu esimerkiksi sitä, mihin hallituksen esityksessä yksityiselämän ydinalueesta esitetyt näkökohdat perustuvat, onko kysymys lainvalmistelijoiden yksityisajattelusta vai voidaanko perustelujen tueksi vedota esimerkiksi joihinkin ennakkopäätöksiin, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin tai joidenkin muiden maiden oikeuskäytäntöön. Suomalaisia lakien esitöiden perusteluja rasittaa se puute, että käytettyjä lähteitä ei juuri koskaan ilmoiteta.

Hovioikeus sivuutti puolustuksen argumentteja

21. Matti Vanhanen totesi heti hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen, että Ruususen kirjassa hänen yksityiselämästään kerrotut tiedot ovat sinänsä aivan harmittomia. Tämä kanta ei ollut uusi, sillä Vanhasen asiamies on jo käräjäoikeudessa todennut saman asian lausuessaan, että julkaistuihin tietoihin ei sinänsä sisälly mitään erityistä tai poikkeuksellista. Tästä ei asiamiehen mukaan olekaan kysymys, vaan merkityksellistä on ainoastaan yksityiselämään kuuluvien tietojen kielletty julkaiseminen, ei tietojen sisältö. Tätä näkökohtaa jutussa on korostanut myös syyttäjä, ja sama näkemys ilmenee esimerkiksi OTT Päivi Tiilikan julkisuuteen antamista lausumista.

22. Syytettyjen puolustus sen sijaan on kyseenalaistanut mainitun näkemyksen ja kiinnittänyt huomiota myös julkaistujen tietojen laatuun ja loukkaavuuteen. Puolustus on pitänyt omituisena, että rangaistavaa olisi myös sellaisten tietojen levittäminen, joita asianomistaja itsekin on luonnehtinut sanomalla, etteivät ne ole mitenkään erityisiä tai poikkeuksellisia.
Hovioikeus ei ole ottanut puolustuksen sanottuun väitteeseen suoraan kantaa, vaikka pro et contra -perustelumetodi olisi tätä edellyttänyt. Tuomion perusteluissa ei ole otettu kantaa myöskään siihen, että pääministerin ja Ruususen suhdetta oli käsitelty jo suhteen kestäessä yli puolen vuoden aikana eri aikakausilehdissä varsin perusteellisesti ja että monet kirjan sisältämät tiedot olivat jo yleisesti tiedossa ennen kirjan julkaisemista. Suhde oli siis yleisesti tunnettu, mikä olisi tullut ottaa huomioon teon rangaistavuutta harkittaessa.

23. Hovioikeuden ansioksi on kuitenkin luettava, että se on tehnyt tässä suhteessa tärkeän rajoituksen; tämä näyttäisikin olevan onkin ainoa kohta, jossa hovioikeus on poikennut syyttäjän ja Vanhasen näkemyksistä. Hovioikeus ei nimittäin pitänyt kaikkia Matti Vanhasen omakätisesti kirjaan merkitsemiä kuvauksia loukkaavina, vaan katsoi, että monet, lukumääräisesti itse asiassa useimmat niistä, koskevat "varsin tavanomaisia ja arkipäiväisiä ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä seikkoja." Kuriositeettina voidaan mainita, että näihin arkipäiväisiin tietoihin kuuluu hovioikeuden mielestä muun muassa maininta siitä, että pääministerillä on kotonaan kaksi kissaa. Tämä on mielestäni merkittävä rajaus, joka osoittaa, että hovioikeudenkin mielestä RL 24:8:n tunnusmerkistössä mainittu sana "loukkaava" liittyy paitsi "yksityiselämään", myös sanaan "tieto", jota tarkoittaen hovioikeus käyttää perusteluissaan ilmaisua "kuvaus."

24. Toisaalta hovioikeus katsoi, että kaikki kirjassa kahdeksalla eri sivuilla esitetyt tiedot ja vihjaukset - sana vihjaus, jota ei tuomion perusteluissa mitenkään määritellä, tulee KKO:n aiemmista prejudikaateista - jotka liittyvät pääministerin sukupuolielämään ja muihin intiimeihin tapahtumiin, ovat omiaan aiheuttamaan hänelle RL 24:8:ssä tarkoitettua vahinkoa tai kärsimystä taikka halveksuntaa. Samoin kirjan seitsemällä sivuilla kerrotut tiedot ja tapahtumat Vanhasen lapsista ja lasten tunne-elämän ilmauksista kuuluvat hovioikeuden mukaan tietoihin, joita Ruusunen ei olisi saanut paljastaa.

25. Kahdeksalla sivulla (sivut 27, 31, 40, 51, 60, 61, 62 ja 73) pääministerin ja Ruususen sukupuolielämästä esitetyt kuvaukset ovat laadultaan siistejä, sillä niistä ilmenee lähinnä vain se, että pääministerin ja Ruususen suhde oli ollut luonteeltaan aivan normaali sukupuolisuhde. Syötiin uuniperunaa ja pihviä, saunottiin, mentiin peiton alle ja rakasteltiin, useimmiten "kiihkeästi." Siinä kaikki. Kuten Vanhanen itsekin totesi, kyseiset tiedot ovat sinänsä harmittomia, sillä niistä ei paljastu mitään yllättävää ja loukkaavaa. Sellaisesta olisi sitä vastoin voinut olla kyse, jos kirjassa olisi esimerkiksi kerrottu, että asianosaisten välillä ei olisikaan ollut tavanmukaista sukupuolista kanssakäymistä.

26. Myöskään lasten käyttäytymisestä ja suhtautumisesta "iskän uuteen" ei sivuilla 43, 44, 53, 55, 59, 72 ja 82 kerrota ainakaan minun mielestäni mitään raflaavaa. Lasten nimiä ei mainita, vaan kerrotaan vain heidän ikänsä, mikä on ollut yleisesti tiedossa muutenkin. Lasten käyttäytyminen Vanhasten puolisoiden avioeron jälkeen ja heidän suhtautumisensa Vanhasen kodissa vierailleeseen Ruususeen on kirjan mainittujen sivujen mukaan ollut tuossa tilanteessa täysin odotettua ja tavanmukaista. En ole lukemani perusteella havainnut, että kyseisillä sivuilla olisi kerrottu jotakin nimenomaista tai ainakaan erityistä lasten "tunteista," vaikka hovioikeuden perusteluissa, samoin kuin Vanhasen omassa valituksessa, on haluttu erityisesti painottaa juuri tätä asiaa.

27. Syyllisyyskysymystä ja teon loukkaavuutta ei voitane ratkaista yksinomaan sillä perusteella, että julkaistut tiedot koskevat tai liittyvät jollakin tavalla henkilön yksityiselämään. Minusta kysymystä harkittaessa tulisi kiinnittää huomioida myös yksityiselämään koskevien tietojen laatuun sekä siihen tapaan, millä parisuhteen toisen osapuolen yksityiselämästä on kerrottu. Jos kerronta ei ole loukkaavaa vaan siistiä ja huomaavaista tai suorastaan herttaista, kuten käräjäoikeuden lautamiehet asian ilmaisivat, ja paljastetut tiedot sinänsä aivan harmittomia, tuntuu sangen kyseenalaiselta, onko tietojen julkaiseminen ilman kyseisen henkilön suostumusta rangaistavaa. Niin sanotut tieteis- tai oikeusoppineet ovat esittäneet asiasta toisenlaisia käsityksiä, mutta tuomarin ei tulisi tyytyä oikeuskirjallisuudessa tai lain esitöissä esitettyjen käsitysten kritiikittömän hyväksymiseen, vaan käyttää myös ja ensi sijassa omaa järkeään harkitessaan, mikä on lain (eikä siis vain lainsäätäjän) oikea tarkoitus (ratio legis). Harkinnassa tulisi kiinnittää huomiota myös niihin seurauksiin, joihin erilaiset ratkaisuvaihtoehdot käytännössä ilmeisesti johtavat. Tällainen pohdinta puuttuu hovioikeuden tuomion perusteluista.

Ruusunen kertoi omasta elämästään

28. Kuten hovioikeuden tuomion selostusosasta ilmenee, syytetyt ovat oikeudenkäynnissä korostaneet sitä, että Ruusunen käsitteli omaelämänkerrallisessa kirjassaan hänelle hyvin poikkeuksellista elämänvaihetta, ihmissuhdettaan ja niitä ongelmia, joita hänelle tuosta suhteestaan ja siihen liittyvästä valtavasta julkisesta "pyörityksestä" aiheutui. Näihin ongelmiin kuului esimerkiksi se, että Ruusunen koki, kuten hänen kirjastaan hyvin ilmenee, suhteensa pääministeri Vanhaseen "syvällisemmäksi" kuin mitä se jälkikäteen ajatellen ilmeisesti Vanhaselle oli, vaikka suhteen kestäessä Vanhanen oli Ruususen mukaan antanut hänelle aiheen ymmärtää hieman toista. Ruusunen kirjoittaa luulleensa löytäneensä Vanhasesta elämänkumppanin, kun taas Vanhasen menettely osoitti suhteen loputtua, että suhde olikin ollut pääministerille vain jonkinlainen tilapäinen salasuhde. Tästä kaikesta syntyi monenlaisia jännitteitä, joilla oli mullistava vaikutus Ruususen elämään. Näissä olosuhteissa kustantaja ja Ruusunen ovat katsoneet, että Ruususella oli oikeus kuvata suhteensa keskeinen sisältö sellaisena kuin hän sen nimenomaan itse koki ja sellaisena kuin se hänen elämäänsä vaikutti.

29. Tällä perusteella syytetyt ovat katsoneet, että Ruususella oli oikeus kuvata kirjassaan myös Ruususen ja Vanhasen sukupuolielämää ja intiimejä tapahtumia samoin kuin heidän lastensa suhtautumista seurusteluun, kunhan nämä kuvaukset tehtiin hienovaraisella tavalla. Kirjassa on kerrottu muutamalla varsin harmittoman tuntuisella lauseella siitä, miten Vanhasen Ruususen mielestä hieman ylisuojeleva suhde hänen omiin lapsiinsa aiheutti käytännön ongelmia, kun pariskunta lapsineen suunnitteli lasten yhteisiä tapaamisia ja rientojaan.

30. Mutta yllätys, yllätys: Hovioikeus on sivuuttanut perusteluissaan edellä mainitut syytettyjen argumentit täysin, vaikka ne tuntuisivat olevan hyvinkin relevantteja arvioitaessa syyllisyyskysymystä sananvapauden näkökulmasta. Mutta toisaalta hovioikeuden menettely ei yllätä, sillä kuten edellä jo totesin, hovioikeus ei ole välittänyt perusteluissaan pohtia asiaa juurikaan sananvapauden kannalta, vaan on ohittanut perusteluissaan jopa sananvapautta koskevat lainkohdat.

31. Hovioikeus on katsonut, että sillä seikalla, että kysymyksessä olisi kaunokirjallinen ja Ruususen oman käsityksen mukaan myös omaelämänkerrallinen kirja, ei ole merkitystä RL 24:8:n soveltamisen kannalta. Tähän nähden on hieman yllättävää, että hovioikeus on nähnyt vaivaa kertoa perusteluissaan, minkä vuoksi Ruususen kirja ei edes ole omaelämänkerrallinen teos. Hovioikeuden mukaan kyse ei voi olla omaelämänkerrasta, koska kirja kuvaa vain lyhyttä (vajaan vuoden mittaista) ajanjaksoa. Tämä näkemys, jota kulttuurielämän asiantuntijat ovat julkisuudessa arvostelleet, ei kuitenkaan vaikuta vakuuttavalta. Kirjallisuudesta löytyy lukuisia omaelämänkerrallisina pidettyjä teoksia, joissa on kuvattu paljon lyhyempiäkin ajanjaksoja, jopa vain yhden päivän tai illan tapahtumia.

32. Toisena perusteena johtopäätökselle, jonka mukaan Ruususen kirjaa ei voitaisi pitää omaelämänkerrallisena, hovioikeus mainitsee sen, että kirjassa keskitytään pääasiallisesti toisen ihmisen elämään ja käyttäytymiseen. Tätä perustetta tuskin kuitenkaan voidaan pitää perusteltuna, sillä ainakin minä koin kirjan läpi kahlattuani lukeneeni nimenomaan Susan Ruususen poikkeuksellisesta elämänvaiheesta kertovan tarinan, jota kirjoittaja on kuvannut omasta näkökulmastaan ja omia kokemuksiaan peilaten. Pääministeri Vanhanen ei ole kirjan päähenkilö. Se, että jotkut lukijat ovat kokeneet asian näin, johtunee siitä, että kirjan kirjoittaja on tavallinen henkilö, kun taas hänen rakastettunsa on valtakunnallinen merkkihenkilö eli pääministeri. Ne taas, jotka eivät ole koko kirjaa edes lukeneet, ovat ilmeisesti muodostaneet käsityksensä sillä perusteella, mitä lukemattomissa lehtijutuissa on kirjan tiimoilta jokseenkin yksipuolisesti kerrottu.

33. Edellä olevaan liittyen on vielä todettava, että kirjaan sisältyy laaja, itse asiassa lähes puolet kirjan sivumäärästä käsittävä mediakriittinen osuus (sivut 85-152), jossa Kuronen-Ruusunen kommentoi yleensä kriittiseen sävyyn hänen ja Vanhasen suhteesta kirjoitettuja lehtijuttuja. Siinä ei toki ole kyse mistään akateemisesta kritiikistä, mutta mediakritiikistä kuitenkin. Kirjan tähän osaan hovioikeus ei ole kiinnittänyt perusteluissaan huomiota.

34. Kun hovioikeus ei ole pitänyt kirjaa omaelämänkerrallisena teoksena, olisi ollut mielenkiintoista tietää, mikä sitten olisi ollut hovioikeuden mielestä oikea luonnehdinta kirjasta. Tätä ei perusteluissa kuitenkaan sanota. Matti Vanhanen on luonnehtinut kirjaa hovioikeudessa toteamalla kirjan levittämisen tapahtuneen "viihteellisen tai sensaatiohakuisen toiminnan piirissä"; tämä ilmenee Vanhasen valitusta koskevasta hovioikeuden tuomion selostuksesta. Kysymyksessä on Vanhasen mielestä ilmeisesti niin sanottu "paljastuskirja." Mutta paljastuskirjakin voi olla omaelämänkerrallinen muistelmateos, eikä kirjan taiteellisella tasolla pitäisi olla merkitystä RL 24:8:n soveltamisen kannalta.

35. Hovioikeus on kuitenkin hyväksynyt tältäkin osin Vanhasen näkemyksen sellaisenaan, sillä myös hovioikeus puhuu, viitatessaan jäljempänä mainittuun ratkaisuun KKO 2005:82, "viihteellisen tai sensaatiohakuisen mediatoiminnan piirissä" tapahtuvasta toisen yksityiselämän hyödyntämisestä (tuomion s. 12). Hieman aikaisemmin hovioikeus, käsitellessään kirjan julkaisemistapaa ja mainostamista, puhuu "sensaatiolehdistön tapaan" tapahtuvasta suurta yleisöä kiinnostavien henkilöiden yksityiselämää koskevien tietojen "uutismaisesta julkaisemisesta" (sivu 11).

36. Hovioikeus on siis rinnastanut kirjan, jonka sivumäärästä lähes puolet käsittelee muun muassa juuri niin sanotuissa sensaatiolehdissä kyseisistä tapahtumista kirjoitettujen juttujen kritiikkiä, sensaatio- tai viihdelehdissä julkaistuihin julkisuuden henkilöiden yksityiselämästä julkaistuihin kirjoituksiin. Tämä vaikuttaa oudolta siihen nähden, miten kirjan kirjoittaja ja kustantaja ovat itse kirjaa luonnehtineet ja minkälainen käsitys myös monille kirjan lukijoille on syntynyt. Hovioikeuden arvioinnissa on jäänyt huomioimatta muun muassa se, että tekstiä ei ole julkaistu sensaatiolehdissä eikä kirja ole lehden journalistin tai kenenkään muunkaan ulkopuolisen tekijän kirjoittama, vaan kirjoittajana on kirjassa kuvatun pari- tai rakkaussuhteen toinen osapuoli, jonka omiin kokemuksiin kuvaus perustuu. Yksistään se seikka, että parisuhteen toisena osapuolena on ollut julkisuuden henkilö, ei voine tehdä kirjasta sensaatiomaista paljastuskirjaa, kuten hovioikeus näyttää ajattelevan. Mitään sensaatiomaisia tietoja kirjassa ei edes yritetä paljastaa, kuten on jo tullut mainituksi. Jos rooliasetelma asiassa olisi ollut päinvastainen, kukaan tuskin keksisi puhua mistään "paljastuskirjasta", jossa olisi keskitytty Susan Ruususen elämään ja asioihin.

Yksityiselämä contra sananvapaus

37. Hovioikeus toteaa, että korkein oikeus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) ovat antaneet useita ratkaisuja, joissa on käsitelty perusoikeutena turvatun yksityiselämän ja toisaalta perusoikeutena myös turvatun sananvapauden suhdetta. Näistä ennakkopäätöksistä hovioikeus on kuitenkin jostakin syystä tarkastellut vain yhtä eli ratkaisua KKO 2005:82, minkä lisäksi perusteluissa kerrotaan toisen käden lähteenä sanotussa korkeimman oikeuden ratkaisussa siteeratusta EIT:n ratkaisusta von Hannover v. Saksa vuodelta 2004. Hovioikeus on perustanut ratkaisunsa suoraan kyseisissä ratkaisuissa esitettyihin argumentteihin ja kannanottoihin. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että näissä ratkaisuissa esitettyjä argumentteja ei voida soveltaa sellaisenaan juttuun Vanhanen vs. Ruusunen, koska siinä on kyse aika tavalla erilaisesta tapauksesta.

38. Ennakkopäätös KKO 2005:82 ei koske poliitikon, vaan presidentinvaaliehdokkaan kampanja-avustajana toimineen henkilön yksityiselämän suojaa. Toiseksi tapaus KKO 2005:82 eroaa hovioikeuden ratkaisemasta tapauksesta sikäli, että ensin mainitussa tapauksessa - samoin kuin mainitussa EIT:n ratkaisemassa tapauksessa - oli kysymys lehtiartikkelissa kerrotusta asiasta ja syytettä ajettiin lehden toimittajaa ja uutispäätoimittajaa vastaan. Hovioikeuden tapauksessa sitä vastoin on kyse muistelmateoksessa, jonka pohjalta vireille pannussa jutussa ovat vastakkain entisen parisuhteen osapuolet. KKO:n ratkaisu 2005:82 on muuten äänestysratkaisu, jossa eri mieltä ollut oikeusneuvos Lehtimaja oli sitä mieltä, että poliitikon kampanja-avustajan yksityiselämään puuttuvan tiedon julkistaminen lehtijutussa ei ollut rangaistava teko.

39. Tämä tapausten erilaisuus on jäänyt hovioikeudelta havaitsematta. Hovioikeus on arvioinut Ruususen kirjoittamaa kirjaa ikään kuin siinä olisi kyse jossakin naistenlehdessä julkaistussa lehden toimittajan kirjoituksesta. Sananvapauden laajuus suhteessa yksityiselämän suojaan ei ole vakio, vaan vaihtelee eri tilanteissa. Omasta elämästään kirjoittavan kirjailijan sananvapaus suhteessa teoksessa mainitun toisen henkilön yksityiselämän suojaan on minusta lähtökohtaisesti laajempi kuin tiedotusvälineen tai aikakausilehden toimittajan oikeus kirjoittaa jonkin ulkopuolisen henkilön elämästä. Lisäksi valtakunnan johtavan poliitikon, joka on ollut myös presidentinvaaliehdokkaana, elämästä tulee voida kertoa julkisuuteen sellaisia tietoja, joita ei ehkä pidettäisi yksityiselämän suojan kannalta sopivana kertoa poliitikon kampanja-avustajan toiminnasta tai elämästä.

40. Hovioikeuden mukaan kirjalla ei voida katsoa olevan yhteiskunnallista merkitystä sillä perusteella, että kirja Vanhasen ja Ruususen suhteen solmimistapa huomioon ottaen mahdollisesti herättäisi keskustelua pääministerin tietoturvasta tai valtiojohdon turvallisuudesta yleisemminkin. Tämä argumentti on esimerkki siitä nuivasta tavasta, jolla hovioikeus on yleensäkin suhtautunut syytettyjen puolustuksen esittämiin väitteisiin. Kaikista vastaväitteistä perusteluissa ei ole edes lausuttu, mutta jos lausunto on annettu, on väitteen kumoaminen jätetty tarkemmin perustelematta. Myös edellä mainitussa esimerkkitapauksessa hovioikeus lausuu lakonisesti vain, että "kirjalla ei voida katsoa olevan yhteiskunnallista merkitystä." Lukija jää ihmettelemään, että miksi ja millä perustella ei voida katsoa olevan merkitystä, sillä hovioikeus ei perustele tarkemmin lausumaansa. Perusteluissa olisi tullut myös lähemmin selostaa, mitä syytettyjen puolustus on oikeastaan tarkoittanut väitteellään, että kirja "mahdollisesti herättäisi keskustelua pääministerin tietoturvasta tai valtiojohdon turvallisuudesta yleisemminkin."

41. Puheena olevilta osin kirja ei ainoastaan "mahdollisesti herätä keskustelua", vaan julkisuudessa on todella käyty kirjan johdosta edellä tarkoitettua keskustelua. Kun otetaan huomioon Vanhasen asema pääministerinä, voidaan suhteen solmimistapaa pitää aika hämmentävänä ja Vanhasen kannalta jälkikäteen ajatellen jopa kiusallisena. Lisäksi netin deittailupalstalle levinneiden henkilökohtaisten tai luottamuksellisten tietojen levittäminen saattaa olla, ei vain kiusallista tai poliittisesti harmillista, vaan tieto- ym. turvallisuuden kannalta jopa vaarallista. Olemmehan saaneet lukea maailmalta tapauksista, joissa poliitikkoja on muun muassa kiristetty heiltä julkisuuteen vuotaneilla tiedoilla. Susan Kuronenkin olisi voinut olla viehättävän naisihmisen sijaan netissä kuka vain, esimerkiksi poliitikoille tarkoitettu houkutuslintu tai vaikkapa mies taikka jopa suomen kielellä esiintyvä vieraan vallan agentti. Tekstiviestit voivat olla yhtä vaarallisia kuin sähköpostit, sillä niistäkin jää todiste.

42. Onkohan ministereille ja muille johtaville poliitikoille annettu turvallisuusohjeita sähköpostien ja tekstiviestien lähettämisestä tai noudattavatko he niitä lainkaan, kun pääministerikin voi seikkailla nimettömänä internetin treffi- ja keskustelupalstoilla? Ovatko valtioneuvoston jäsenten turvallisuudesta vastaavat viranomaiset edes tienneet asiasta tai ovatko he puuttuneet siihen? Hovioikeuden olisi tullut pohtia perusteluissaan asiaa tältä kannalta eikä tyytyä lakoniseen tokaisuun, jonka mukaan netissä tapahtuneella suhteen solmimistavalla ei (muka) ole merkitystä tietoturvan tai turvallisuuden kannalta.

43. Hovioikeus jatkaa: "Myöskään sillä seikalla, onko Vanhanen antamalla julkisuudessa paikkansa pitämättömiä tietoja suhteen solmimistavasta osoittanut epärehellisyyttä tai onko hän ryhtymällä suhteeseen osoittanut harkintakyvyn puutetta, ei ole katsottava olevan yhteiskunnallista merkitystä, koska seurustelusuhde on Vanhasen yksityisyyden ydinalueelle kuuluva asia, jolla ei ole merkitystä arvioitaessa hänen kelpoisuuttaan toimia pääministerin tehtävässä."

44. Tällä tavalla muotoilussa perusteluissa on ensinnäkin sama puute kuin edellä, eli hovioikeus on jättänyt kertomatta, millä tavalla pääministeri oli antanut paikkansa pitämättömiä tietoja eli suomeksi sanottuna valehdellut suhteensa solmimistavasta. Se, että useimmat suomalaiset tämän jo kenties tiesivät, ei ole oikeuttanut puutteelliseen perusteluun. Vanhanen kertoi suhteen paljastuttua tutustuneensa Susan Kuroseen Ikean myymälässä, vaikka suhde oli alkanut siten, että pääministeri oli vastannut Kurosen netin seuranhakupalstalle nimimerkillä Carpe Diem laittamaan ilmoitukseen lähettämällä nettiin omalla profiilillaan varustetun ns. flirtin.

45. Hovioikeus puhuu perusteluissaan varovaisin sanakääntein pääministerin mahdollisesta epärehellisyydestä ja harkintakyvyn puutteesta, mutta torjuu niiden yhteiskunnallisen merkityksen yksinomaan sillä lakonisella toteamuksella, että seurustelusuhde, jonka osalta epärehellisyyttä tai harkintakyvyn puutetta olisi ehkä voitu todeta ilmenneen, kuuluu Vanhasen yksityiselämän ydinalueeseen. Tämä perustelulausuma on saanut jopa tohtori Päivi Tiilikan ja jotkut muutkin yksityiselämän suojaa yhtä tiukasti ajavat ihmiset hieman kurtistamaan kulmiaan, ja syystäkin. Selvältä tuntuu, että pääministerin ja muiden poliitikkojen "kelpoisuutta", uskottavuutta ja luotettavuutta tehtävissään on lupa ja syytäkin puntaroida, ei yksinomaan heidän virka- yms. toimien ja puheiden perustella, vaan myös siltä kannalta, miten poliitikko käyttäytyy yksityiselämässään ja millaista harkintakykyä ja rehellisyyttä tai niiden puutetta hän tällöin osoittaa.

46. Muistettakoon, että ulkoministeri Ilkka Kanerva joutui luopumaan virastaan juuri siksi, että hänen katsottiin menettäneen ministerin virassaan tarvittavan uskottavuuden, kun hän oli aluksi kiistänyt lähettäneensä sopimattomina pidettäviä tekstiviestejä eräälle tanssitytölle. Onko nyt todella niin, että ulkoministeri on valehtelun ja harkintakyvyn suhteen eri asemassa kuin pääministeri: edellinen joutuu eroamaan virastaan, mutta kun pääministeri kertoo muunnettua totuutta suhteestaan tuntemattomaan naiseen, siitä ei saa edes kertoa suhteen toisen osapuolen omasta elämästään kirjoittamassa kirjassa?

47. Kari Ojala sanoo valituksessaan hovioikeudelle, että johtavien poliitikkojen yksityiselämän liittyvät tiedot ovat aina yhteiskunnallisesti merkittäviä, sikäli kuin tiedot antavat kansalaisille kuvan poliitikon luonteesta ja ominaisuuksista sekä niihin liittyen tämän perustuslaissa säädetystä kelpoisuudesta toimia ministerinä. Tämän vuoksi niistä tulee saada kirjoittaa vapaasti. Hovioikeus on kuitenkin ohittanut myös nämä argumentit perusteluissaan lyhyellä tokaisulla, mikä tarkoittaa sitä, että johtavalla poliitikolla on lupa valehdella tilapäisistä naissuhteistaan, koska niillä ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Jokainen voi miettiä, millaisiin hämmentäviin käytäntöihin tällainen poliitikkojen valehtelu ja vetäytyminen yksityiselämän suojan taakse voisi vastaavanlaisissa tilanteissa johtaa.

48. OTT Päivi Tiilikka on vedonnut tässä kohdin siihen, että Ruususta ja Ojalaa ei tuomittu eikä edes syytetty nettitreffeistä kertomisesta, vaan muista kirjassa kerrotuista tiedoista. Tiilikan mukaan koko kirjaa ei voida perustella tällä yhdellä seikalla. Jos jotain valhetta oikaistaan, niin ei sillä verukkeella voi kertoa kaikkea muutakin, sanoo Tiilikka (I-S 11.2.). Tämä tuntuu kuitenkin hiusten halkomiselta, ja sitä paitsi kirjaan sisältyy useiden lukijoiden mielestä monia muitakin seikkoja, joiden perusteella voidaan arvioida pääministerin harkintakykyä myös poliitikkona. Ajatellaanpa vaikka pääministerin aika tylyä tapaa lopettaa suhde kertaheitolla tekstiviestillä. Olisi myös muistettava, että Ruusunen kertoi kirjassaan omasta elämästään ja kuvaa omasta näkökulmastaan suhdettaan Vanhaseen. Jos tässä yhteydessä kerrotaan asioista, jotka pääministerin omankin maininnan mukaan ovat "aivan harmittomia," voidaan pitää kyseenalaista, onko kyse RL 24:8:ssä kriminalisoidusta yksityiselämän loukkauksesta.

Muita kysymyksiä

49. Hovioikeuden tuomion perusteluista löytyy paljon kommentoitavaa ja monia kritisoitavia kohtia. Tässä vielä pari huomiota. - Hovioikeuden syytettyjen tekojen tahallisuutta koskevat perustelut ovat niukkoja. Hovioikeus on muun muassa sivuuttanut kokonaan kysymyksen siitä, mikä merkitys sananvapaudella ja syytettyjen käsityksellä siitä voisi olla tekojen tahallisuutta arvioitaessa. Suurin osa niistä näkökohdista, joita syytettyjen puolustus on tuonut tahallisuuskysymyksen osalta esiin, hovioikeus on kuitannut lyhyesti luettelemalla nuo argumentit yhdessä virkkeessä ja toteamalla sitten lakonisesti, ettei noilla seikoilla ole merkitystä syytettyjen tekojen tahallisuuden arvioinnin kannalta. Eihän tuollainen tokaisu riitä perusteluksi, koska hovioikeus ei kerro, miksi ja minkä vuoksi puolustuksen argumenteilla ei ole merkitystä.

50. Hovioikeus on arvioinut Ojalan ja Ruususen tekojen tahallisuutta yhtenä "könttänä," vaikka oikea tapa olisi ollut arvioida tahallisuutta kummankin syytetyn osalta erikseen. Se, mikä pätee tahallisuuden osalta Ojalan tekoon, ei sellaisenaan pidä paikkaansa kirja-alalla amatöörinä esiintyneen Ruususen kohdalla. Ruususen osalta asiassa on nähtävissä monia tahallisuuden todennäköisesti poistavia seikkoja.

51. Hovioikeus toteaa tekojen tahallisuusarvion yhteydessä, että kirjaa on markkinoitu ja myyty Vahasen yksityisyydellä. Kun syytettyjen puolustus oli kiistänyt tämän väitteen jo käräjäoikeudessa, ei hovioikeus olisi saanut tyytyä näin yksilöimättömän lausuman esittämiseen, vaan perusteluissa olisi tullut ensinnäkin kertoa, millä tavalla väitetty kirjan markkinointi Vanhasen yksityisyydellä on oikein ilmennyt. Jos ja - niin kuin näyttää tapahtuneen - kun syyttäjä ei ole yksilöinyt kyseistä väitettä käräjäoikeudessa, olisi hovioikeuden tullut vaatia häntä tämä tekemään. Kun kyseinen väite on jäänyt tarkemmin yksilöimättä, eivät syytetyt ole voineet puolustautua väitettä vastaan, koska eivät ole tienneet, mitä kirjan markkinoimisella Vanhasen yksityisyydellä itse asiassa on tarkoitettu. Syyttäjällä on ollut myös todistustaakka sanotunlaisesta markkinoinnista. - Tuomioistuimen tulisi viran puolesta valvoa, ettei tällaisista rikosoikeudenkäynnin perusperiaatteista ja syytettyjen prosessuaalista oikeuksista lipsuta ja tingitä ja että asia tulee kaikilta osin asianmukaisesti selvitetyksi.

Yhteenvetoa

52. Suomen korkein oikeus on viimeisten 10-15 vuoden aikana antamissaan ennakkopäätöksissä punninnut sanavapauden ja yksityiselämän suojan suhdetta tavalla, joka on toisinaan erättänyt arvostelua. Yksityiselämän suoja on tuntunut painavan vaakakupissa lähtökohtaisesti sananvapautta enemmän, sillä tulkinnoissa etusija on annettu yksityiselämälle tai kunnialle. Toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on antanut Suomelle jo monta langettavaa tuomiota, jotka ovat perustuneet sananvapauden rajoittamiseen. EIT:n langettavissa päätöksissä poliitikon yksityiselämän, rikoksesta epäillyn tai muun henkilön maineen suojaamista ei ole katsottu riittäväksi perusteeksi rangaista heitä uutisoinnillaan loukanneita viestimiä. Viimeisimmän langettavan tuomion Suomi sai Strasbourgin tuomioistuimelta sattumalta juuri samana päivänä eli 10.2.2009, jolloin hovioikeus antoi nyt kommentoitavan tuomionsa. EIT:n sanottu tuomio koski Alibi-lehden sananvapauden rajoittamista vuonna 2001, jolloin KKO velvoitti Alibin maksamaan vahingonkorvausta yksityiselämän loukkaamisesta naiselle, jota epäiltiin törkeistä petoksista ja jonka kuva oli julkaistu sanotussa lehdessä ilman lupaa alkuvaiheissaan olleen oikeusjutun selostuksen yhteydessä.

53. Vaikka nyt kysymyksessä oleva Helsingin hovioikeuden ratkaisu ja edellä mainittu EIT:n ratkaisu eivät koske samanlaista asiaa, on syytä yleisellä tasolla huomata se, mitä EIT toteaa tuomiossaan ratkaisun KKO 2001:96 perusteluista. KKO teki kyseisen yksityiselämän loukkaamista tarkoittavan ratkaisunsa lähinnä yksittäisten kriteerien eli kuvan julkaisemisen perusteella kiinnittämättä juurikaan yleisellä tasolla huomiota journalistiseen sananvapauteen; termiä "sanavapaus" ei taideta KKO:n perusteluissa edes mainita kertaakaan. EIT puolestaan painotti tapauksessa teon kokonaisarvioinnin sekä asian yhteiskunnallista merkitystä samoin kuin sitä, että demokraattisessa yhteiskunnassa sananvapauteen saa puuttua vain, jos se on perustelluista syistä välttämätöntä. EIT tuntuu rivien välistä moitiskelevan KKO:n tuomiota siitä, ettei siinä otettu huomioon kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja.

54. KKO:n kyseiseen ratkaisun 2001:96 tekemiseen osallistunut presidentti Pauliine Koskelo on Helsingin Sanomissa 22.2.2009, vastatessaan OTT Riitta Ollilan aika napakasti kirjoittamaan artikkeliin "KKO:n on tarkistettava käsitystään sananvapaudesta," myöntänyt, että tapaus osoittaa perusteellisen argumentoinnin tärkeyttä ja ilmoittanut, että EIT:n ratkaisusta on jo otettu opiksi. Toivotaan, että näin olisi tapahtunut ainakin KKO:ssa, mutta Helsingin hovioikeuden tuomio 10.2.2009 osoittaa, että hovioikeudessa tätä "opiksi ottamista" ei ole vielä tapahtunut.

55. Tapaus Vanhanen vs. Ruusunen sisältää monia mielenkiintoisia juridisia kysymyksiä, joista olisi tarpeen saada KKO:n ennakkopäätös. Nyt ei ole kyse aikaisemmin useimmiten esillä olleesta journalistisesta sananvapaudesta, vaan omaa elämänvaihettaan muistelevan kirjoittajan kaunokirjallisesta teoksesta, jossa kuvataan kirjoittajan ja valtakunnan johtavan poliitikon välistä seurustelusuhdetta ja jossa tuodaan esiin tiettyjä poliitikon yksityiselämään liittyviä, mutta seurustelusuhteisiin normaalisti kuuluvia seikkoja, joista ei kuitenkaan paljastu mitään sensaatiomaista ainesta, vaan joissa käsitellään hienovaraisella tavalla jokseenkin arkipäiväisiä ilmiöitä, so. aivan harmittomia tietoja, kuten pääministeri itsekin on myöntänyt.

56. Tuntuu siltä, että johtavan poliitikon yksityiselämän suoja on saanut hovioikeuden tuomiossa liian ylikorostuneen aseman suhteessa omasta elämästään kirjoittaneen henkilön sananvapauteen. Jos samanlaisissa olosuhteissa syntyneen seurustelusuhteen toisena osapuolena olisi pääministerin sijasta ollut tavallinen Matti Meikäläinen, vaikkapa joku valtionhallinnon pikkuvirkamies - hyvänä esimerkkinä kenties yliopiston professori - olisi tämän tavallisen Matin vireille panema rikosjuttu Ruususen kaltaisen kirjan kirjoittajaa vastaan yksityiselämän loukkauksesta luultavasti naurettu kaikissa oikeusasteissa niin sanotusti pihalle. Mutta kun jutussa aloitteen tekijänä on ollut pääministeri, ovat oikeustieteilijät olleet aivan intona valmiita tuomitsemaan naispolon ja tämän kustantajan sakkoihin ja rikoshyödyn menettämiseen.

57. Kuitenkin Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuin on muun muassa Suomelle vuonna 2004 antamassaan langettavassa tuomiossa (Karhuvaara ym. v. Suomi) todennut, että poliitikon tulee voida sietää kielteistäkin julkisuutta enemmän kuin tavallisen kansalaisen, koska ihmisillä voi olla oikeus saada tietoa politiikassa toimivien henkilöiden yksityiselämään kuuluvista seikoista. Hovioikeuden tuomion valossa tilanne Suomessa tuntuu kuitenkin kääntyneen tässä suhteessa jotenkin päälaelleen.

58. Jos hovioikeuden tuomio saa lainvoiman, voitaisiin perustuslain yksityiselämän suojaa koskevaan pykälään lisätä seuraavanlainen uusi momentti: "Valtioneuvoston jäsenen, erityisesti pääministerin, yksityiselämän suoja suhteessa sananvapauteen on valtiovallan erityisessä suojeluksessa."

Toteutuiko oikeudenmukainen oikeudenkäynti?

59. Prosessioikeuden harrastajana minua kiinnostaa aineellisoikeudellisen lopputuloksen ohella myös se, ovatko syytetyt saaneet hovioikeudessa perustuslain 21 §:n 2 momentissa ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa edellytetyn oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Tätä kysymystä on arvioitava tässä tapauksessa erityisesti oikeudenkäynnin julkisuuden ja sen edellyttämän suullisen pääkäsittelyn sekä tuomion perustelujen valossa.

60. Hovioikeudessa ei toteutunut käsittelyn julkisuus eikä suullisuus, koska juttu on ratkaistu yksinomaan jutussa kertyneiden asiakirjojen perusteella. Olen kritisoinut eri puolilta hovioikeuden menettelyä jättää suullinen pääkäsittely toimittamatta jo 15.1.-09 julkaistussa blogissani. Kari Ojalan valituskirjelmässä hovioikeudelle on perusteltu seikkaperäisesti pääkäsittelyn toimittamista koskevaa pyyntöä. Nämä perusteet ovat täysin oikeutettuja, mutta hovioikeus sitä vastoin on evännyt pyynnön perusteluilla, jotka eivät ole kestäviä. Se, että jutun muut asianosaiset ovat katsoneet, ettei pääkäsittelyä tarvita, tai että pääkäsittely toimitettiin jo käräjäoikeudessa, ei ole peruste jättää pääkäsittely toimittamatta, sillä hovioikeuden tulee lain mukaan jo omasta aloitteestaan valvoa, että asia tulee perusteellisesti selvitetyksi. Kun pääkäsittelyä ei toimitettu, ovat tietyt jutun ratkaisun kannalta relevantit kysymykset jääneet puutteellisen selvityksen varaan, mikä on voinut olennaisesti vaikuttaa ratkaisun lopputulokseen.

61. Hovioikeuden tuomion perustelut eivät täytä, kuten jo aikaisemmin totesin, pro et contra -metodin mukaisia vaatimuksia. Perusteluissa on tuotu esiin lähinnä vain syyttäjän ja asianomistajan vaatimuksia ja näkemyksiä tukevia seikkoja ja argumentteja, kun taas puolustuksen esittämät vastaväitteet ja argumentit on joko sivuutettu kokonaan tai kuitattu lyhyesti maininnalla "ei ole merkitystä." Perusteluissa olisi pitänyt kertoa, miksi ei ole merkitystä. Kun pääkäsittelyä koskeva pyyntö on hylätty perusteilla, jotka eivät vastaa KKO:n vakiintunutta prejudikatuuria, ja kun hovioikeuden perustelut ovat yksipuolisia, voi syntyä epäily, että hovioikeudella olisi ollut tietty ennakkokäsitys asiasta, josta se on halunnut pitää kiinni. Tässä valossa kustantaja Kari Ojalan julkisuudessa esittämä väite, jonka mukaan hän ei saanut hovioikeudessa puolueetonta oikeudenkäyntiä, tuntuu ymmärrettävältä.

Pääministerin myllykirje

62. Pääministeri Matti Vanhanen näyttää saaneen hovioikeuden tuomiosta uutta puhtia ja potkua jatkosuunnitelmilleen. Muutama päivä hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen Vanhanen esitteli Helsingin Sanomissa visioitaan kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Jutusta näytti käyvän ilmi, että Vanhasella olisi haluja jatkaa pääministerinä vielä vuonna 2019, joten hänestä tulisi nelinkertainen pääministeri. Aiemmin Vanhanen on ilmoittanut tähtäävänsä "vain" kolmannelle pääministerikaudelle, joten ruokahalu näyttää kasvavan syödessä.

63. Urho Kekkonen on ollut sekä Matti Vanhasen isän Tatun että Matin itsensä poliittinen idoli. Urho Kekkosen kaksospojat Matti ja Taneli olivat tavallaan esikuvina silloin, kun Matti Vanhanen sai vuonna 1955 kasteessa nimet Matti Taneli. Kekkonen oli uransa aikana viisi kertaa pääministerinä, mutta hänen hallituksensa olivat sen verran lyhytaikaisia, että Matti on ilmeisesti jo nyt ollut pääministerinä kauemmin kuin Kekkonen. Ehkäpä Matti vanhetessaan alkaa omia Kekkosen aikanaan käyttämiä tapoja ja vaikuttamiskeinoja. Viinanjuonnista ja lauleskelusta hyvässä seurassa Matti ei, toisin kuin Kekkonen, kuitenkaan tunnetusti piittaa. Mutta kenties Matti ottaa tai on jo ottanut käyttöönsä myllykirjeet á la Urho Kekkonen.

64. Minulla on jo ollut kunnia saada pääministeriltä myllykirje. Tämä tapahtui 11.2. eli päivä sen jälkeen kun olin julkaissut blogissani alustavan kommentin hovioikeuden tuomiosta. Pääministerillä on tietenkin oikeus kritiikkiin - kriittisiä kommentteja voi muuten lähettää myös blogissa julkaistavaksi. Pääministeri ei ilmeisesti ollut ehtinyt lukea blogiani kunnolla läpi, sillä parissa kolmessa kohtaa hän moittii minua sellaisista asioista, joista en ollut blogissani tarkkaan ottaen kirjoittanut. En esimerkiksi käsitellyt blogissani hovioikeuden tuomiota minään kunnianloukkausjuttuna enkä maininnut mitään sellaista, että pääministerin lapset olisivat olleet kirjan julkistamishetkellä helmikuussa 2007 tarpeeksi varttuneita kestämään julkisuutta.

65. Yhdessä kohtaa olin kuitenkin ensin valmis vetämään sanojani takaisin. Kirjoitin, että Vanhanen oli tuonut poliitikon uransa alkuaikoina aktiivisesti julkisuudessa esiin perhe-elämäänsä ja kotiolojaan. Tämän Vanhanen on kiistänyt julkisuudessa jo aiemmin, samoin hän on tehnyt myös nyt käydyssä oikeusjutussa. Onkin myönnettävä, että pääministerinä ollessaan Matti Vanhanen ei ole tuonut aktiivisesti julkisuudessa esiin perhettään ja kotiolojaan. Ehkä tämä johtuu osin siitä, että Vanhasen perhe hajosi jo hänen pääministerikautensa alkuvaiheissa.

66. Lauantaina 12.2. TV1:ssä esitetyssä ohjelmassa "Presidentin kanslia" näytettiin pätkä 1990-luvun lopulla esitetystä ohjelmasta "Iltalypsy". Kyseessä oli jakso, jossa kansanedustaja Matti Vanhanen oli juonnon mukaan halunnut esitellä tv-katsojille, mitä kaikkea Vanhasen perhe pakkaa tv-kuvassa näytettyjen lastenvaunujen lisäksi auton takakonttiin perheen lähtiessä kyläreissulle mummolaan. Kansanedustajan lapsia ei filminpätkässä nähty, mutta jutussa Matti Vanhanen ilmeisesti puheli autoa pakatessaan lähinnä juuri perheeseensä liittyvistä asioista, vaikka pätkästä oli häivytetty ääni lähes kuulumattomiin. Ainakin tuossa tv-jutussa uransa alkutaipaleella ollut poliitikko Matti Vanhanen näytti haluavan aktiivisesti esitellä julkisuudessa tiettyjä perhe- ja kotioloihinsa liittyviä asioita, joten kyseistä väitettäni ei voitane pitää täysin tuulesta temmattuna.

67. Nähtäväksi jää, myöntääkö korkein oikeus aikanaan Ojalalle tai Ruususelle valitusluvan, jota nämä ovat ilmoittaneet tulevansa hakemaan. Perästä myös kuuluu, antaako tämä juttuni aiheen myllykirjeisiin.












7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Blogistin kirjoituksen perusteella voidaan todeta, että Helsingin hovioikeus on sössinyt jutun kunnolla. Asia on kuitenkin ratkaistu niin hyvin kuin se Suomessa voidaan hovioikeustasolla ratkaista. Olihan kyse parhaasta tuomarikunnasta koostuva Hgin HO, ja päättävälle kollegiolle oli etukäteen selvää, että tuomio joutuu kriittiseen tarkasteluun. Siis paras HO-tason tuomarikunta ponnistelee tosissaan ja saa aikaiseksi pelkän fiaskon. Tästä voi huolestua pohtimaan, mihin periferiassa olevat HO:t kykenevät - ilmeisesti vain vielä suurempiin fiaskoihin.(Rovaniemen HO:n osalta useasti mukana olleena voin vahvistaa asian). Tietysti jos SI -taulukon sijasta matka mitataan vetojuhdan virtsarakon täyttymisen perusteella, niin eipä lainkäytöltäkään voi paljoa odottaa.

KKO:n varmasti pitäisi ottaa hallintaansa Ruususen tapauksen kaltaiset jutut. Mutta kykeneekö KKO siihen. Entä sitten tätä vaativammat jutut. EIT on tullut ongelmaksi KKO:lle. EIT sekä rapauttaa että mitätöi hyvin perustelluilla ja taidokkailla päätöksillä KKO:a ja sen arvovaltaa.

Oletettavaa on, että KKO:ssa sen jäsenille sallitut sivutoimet oikeasti haittaavat työn laatua. Saako missään muualla valtion virkamies tehdä virka-aikana sivutoimia? Mutta onko kyse vieläkin syvemmällä olevasta asiasta - onko KKO vuosien varrella narsismissaan menettänyt oikeudellisen osaamisensa siten, että ei enää kyetä laatimaan ratkaisuja EIT:n harjoittaman kehittyneemmän juridiikan edellyttämällä tavalla. Kyse on juridisesta impotenssista, joka toivottavasti ei ole letaali.

Toinen oikeuselämän narsismin muoto on ollut VKSV:n Calonius -mitalit. Niiden jakaminen on perustunut joko täyteen ymmärtämättömyyteen taikka sitten taustalla ovat olleet muut kuin ammatilliset kriteerit.

Siru Pola kirjoitti...

Hieno analyysi.

Kalle Päätalon muistelen korostaneen jossain lehtijutussa, ettei häntä ole haastettu oikeuteen kirjoittamistaan asioista ja tapahtumista siksi, että ne ovat olleet tosia, eikä kukaan ole muuta näyttänyt. Kallehan kertoi varsin yksityiskohtaisesti kaikista tielleen osuneista tapahtumista. Niitä lukiessa ei kuitenkaan ainakaan minulle muodostunut käsitystä, että nyt liikutaan yksityisyyden ydinalueella, vaikka tapahtumia kuvattiinkin välillä varsin intiimillä tasolla.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan erinomainen analyysi. Kohdassa 20 mainittu KKO 2005:81 pitäisi kuitenkin ilmeisesti olla KKO 2005:82.

Mainittu ratkaisu on sikäli merkille pantava, että EIT on ei kovin kauan aikaa sitten kommunikoinut juuri sitä koskevan ihmisoikeusvalituksen Suomen hallitukselle vastausta varten. Kyse on muuten vain yhdestä yhteensä yhdeksästä (9) tällaisesta nimenomaan sananvapauden toteutumista koskevasta uudesta viime aikoina kommunikoidusta valituksesta (8 viime vuonna ja yksi tämän vuoden puolella).

Eli ylipäätään Suomessa on odotettavissa taannoisen oikeudenloukkauksen vahvistaneen tuomion (ja kahden myös oikeudenloukkaukset vahvistaneiden 2004 tuomioiden) lisäksi useita sananvapautta Suomessa koskevia EIT:n ratkaisuja. Jää nähtäväksi, tulevatko ne olemaan tuomioita vai päätöksiä.

Anonyymi kirjoitti...

Voisiko sen pääministerin lähettämän myllykirjeen julkaista näillä blogidivuilla?

Anonyymi kirjoitti...

Kaiken kaikkiaan pakko sanoa blogistasi, että on todella hienoa, kun jaksat paneutua ajankohtaisiin asioihin!

Toivottavasti jatkat bloggausta vielä pitkään. Kiireellisessä juristin elämässäni ajankohtaisiin tapahtumiin perehtyminen jäisi todella vähälle ilman blogiasi :)

Aurinkoista kevättä toivotellen,
Kiireinen lakinainen

Anonyymi kirjoitti...

Toipila kirjoittaa:

Näin maallikolle todella virkistävä ja selventävä kirjoitus Virolaiselta.

Tässähän saa hengen ravintoa ja ajattelun välineitä siitä, mitenkä tuomioistuinten toimintaa pitää tarkastella ja arvioida.

Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Havansi ei muuten salli anonyymejä kommentteja. Muuten blogi saattaisi kiinnostaakin.