309. Korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa Pietarsaaren lapsensurmajutussa

Olen kommentoinut Pietarsaaren vauvasurma -juttua kolme kertaa: 11.8.2009, 207/9.1.2010 ja 238/31.3.2010. Tänään Korkein oikeus (KKO) pani jutulle pisteen evätessään pyydetyn valitusluvan. Valituslupaa olivat pyytäneet KKO:lta jutun kaikki osapuolet: virallinen syyttäjä, synnytyksessä kuolleen naisen isä asianomistajana ja syytteessä ollut mies.

Virallinen syyttäjä vaati jutussa rangaistusta noin nelikymppiselle vaasalaiselle muusikolle ja perheenisälle ensisijaisesti murhasta ja vaihtoehtoisesti avunannosta murhaan taikka ainakin törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä heitteillejätöstä. Mies oli syytteen mukaan surmannut hänen ja hänen pietarsaarelaisen salarakkaansa yhteisen lapsen välittömästi tämän syntymän jälkeen tai ainakin avustanut äitiä tämän surmatessa vastasyntyneen terveen poikavauvansa. Synnytys tapahtui naisen kerrostaloasunnossa Pietarsaaressa.

Murhasyytteessä olleella miehellä ja pietarsaarelaisella musiikkiopiston rehtorilla oli ollut salasuhde. Mies väitti, ettei hän tiennyt mitään synnytyksestä, vaikka hän oli naisen asunnolla synnytyksen tapahtuessa. Käräjäoikeus uskoi miestä, hovioikeus ei. Käräjäoikeus uskoi myös miehen väitettä, jonka mukaan tämä ei ollut tietoinen edes naisen raskaudesta. Hovioikeus oli tässäkin kohdin toista mieltä mm. sillä perusteella, että mies oli seurustellut naisen kanssa tiiviisti myös tämän raskauden aikana ja ollut tämän kanssa sukupuoliyhdynnässä vielä päivä ennen lapsen syntymistä.

Käräjäoikeus hylkäsi kaikki miestä vastaan ajetut syytteet toteen näyttämättöminä. Olen kritisoinut blogissani 11.8.2009 käräjäoikeuden tuomiota lähinnä siksi, että a) käräjäoikeus käsitteli jutun kokonaisuudessaan suljetuin ovin, ja b) käräjäoikeuden tuomio oli puutteellisesti ja osin tarkoitushakuisesti perusteltu, jolloin osa syytettä tukevaa näyttöä sivuutettiin perusteluissa.

Vaasan hovioikeus, jonne syyttäjä valitti, käsitteli jutun julkisesti, jolloin yleisölläkin oli tilaisuus seurata käsittelyä. Myös hovioikeus hylkäsi murhaa tai avunantoa murhaa koskevan syytteen näyttämättömänä. Katsoa blogi 238/31.3.2010.

Perusteluissaan hovioikeus vetosi muun muassa siihen, että lapsen napanuoran katkaisussa käytetyistä kynsisaksista löytyi vain naiseen ja lapseen viittaava näyttöä. Hovioikeuden mukaan nainen surmasi vauvan yksin. Tämän jälkeen hän pakkasi vastasyntyneen muovipusseihin ja piilotti ruumiin likapyykkien alle asuntonsa vessaan, mistä poliisi löysi lapsen vasta 3-4 päivän kuluttua.

Hovioikeuden mukaan kyse oli lapsensurmasta, jonka nainen teki yksin sekavassa mielentilassa sen jälkeen, kun synnytys yllättäen käynnistyi pari viikkoa ennen laskettua aikaa.

Hovioikeus luki kuitenkin vauvan isän syyksi törkeän kuolemantuottamuksen, koska tämä ei hälyttänyt ajoissa apua synnytykseen menehtyneelle naisystävälleen. Koska mies oli omankin kertomuksensa mukaan kuullut lapsen surmaamiseen liittyvät kovat lyöntiäänet WC:stä, hänen oli täytynyt kuulla myös lapsen syntymään liittyvät äänet, päätteli hovioikeus.

Hovioikeuden mukaan mies viivytteli avun hälyttämisessä. Nainen kärsi synnytyksen jälkeen suuresta verenhukasta, ja hänen tilansa heikkeni nopeasti. Hovioikeuden mukaan miehellä oli velvollisuus hälyttää apua välittömästi, vaikka hän ymmärsi naisen surmanneen lapsensa. Nainen toimitettiin ambulanssilla sairaalaan, mutta hän ehti kuolla verenhukkaan kohta sairaalaan tuotuna.

Hovioikeus tuomitsi miehen puolentoista vuoden pituiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen törkeästä kuolemantuottamuksesta. Ehdollisen rangaistuksen ohessa mies tuomittiin lisäksi suorittamaan 80 tuntia yhdyskuntapalvelua. Hovioikeus katsoi kuitenkin sen kokonaan suoritetuksi, koska syytetty oli tapauksen vuoksi pitkään vangittuna, ja jutun tutkinta oli kestänyt epätavallisen kauan.

Korkein oikeus on nyt päättänyt, että jutussa ei myönnetä valituslupaa. Hovioikeuden tuomio jää siis lainvoiman saaneena pysyväksi.

KKO:n ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä jutussa oli kysymys lähinnä näytöstä eikä KKO yleensä myönnä valituslupaa näytön uudelleen arviointia varten. Tosin käräjä- ja hovioikeus olivat päätyneet jutussa osaksi eri lopputulokseen, mutta ensisijaisen syytteen eli murhasyytteen osalta kumpikin oikeusaste oli päätynyt samaan lopputulokseen. Hovioikeuden tuomio on sitä paitsi näytön arvioinnin sangen hyvin perusteltu, joten tämänkään vuoksi KKO:lla ei ilmeisesti ollut syytä epäillä hovioikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta.

Minua jäi hovioikeuden tuomion perusteluissa vaivaamaan muutama kysymys, joilla ei ehkä ole lopputuloksen kannalta merkitystä, mutta joista hovioikeus olisi voinut lausua hieman tarkemmin. Hovioikeus ei mielestäni kiinnittänyt riittävästi huomiota syytetyn motiiviin auttaa naista surmatyössä. Mieshän halusi kaikin tavoin salata salasuhteen, naisen raskauden ja lapsen syntymän. Jos lapsi, joka syntyi täysin terveenä, olisi jäänyt henkiin, olisi salasuhde paljastunut myös miehen perheelle. Voidaan myös kysyä, miksi mies viivytteli 5-6 tuntia ennen kuin hän soitti hätäkeskukseen, vaikka nainen vuoti verta ja hänen vointinsa heikkeni nopeasti? Jollei mies osallistunut lapsen surmaamiseen tekijäkumppanina tai avunantajana, niin todennäköisesti mies olisi hälyttänyt sairaanhoitoapua samoin kuin poliisin välittömästi sen jälkeen, kun hän havaitsi verijäljet kylpyhuoneessa ja käsitti naisen synnyttäneen lapsen.

Joka tapauksessa miehen törkeästä kuolemantuottamuksesta saama 1,5 vuoden ehdollinen vankeusrangaistus on erittäin lievä, sillä voidaanhan sanoa, että mies itse asiassa antoi naisen kuolla, jottei tämä voisi todistaa häntä vastaan. Lain mukaan törkeästä kuolemantuottamuksesta voidaan tuomita jopa 6 vuoden vankeusrangaistus. Minusta korkein oikeus olisi voinut myöntää valitusluvan ainakin rangaistuksen mittaamisen osalta.

Kun murhasyyte on tullut kahdessa instanssissa perusteellisesti käsitellyksi, voidaan päätöstä, jolla valituslupa on evätty ja tapaus on julistettu loppuun käsitellyksi, toki ymmärtää. Luultavaa on, että myös korkein oikeus olisi tullut murhasyytteen osalta samaan lopputulokseen kuin alemmatkin oikeusasteet.

Me emme tosin tiedä, millä perusteella syyttäjä ja muut asianosaiset pyysivät KKO:lta valituslupaa ja millä perustella KKO puolestaan epäsi valitusluvan. KKO ei näet perustele millään tavalla valituslupapäätöksiään, vaan tässäkin asiassa KKO lausui lakonisesti: Valituslupaa ei myönnetä.

KKO:n käytäntö olla perustelematta valituslupapäätöksiään, on vakiintunut, mutta silti hämmentävä. Laista ei nimittäin löydy säännöstä, jonka mukaan KKO:n ei tarvitsisi perustella valituslupapäätöstään. Tässä suhteessa KKO noudattaa "omaa lakiaan." Kun ratkaisun perusteleminen on perustuslain (PL 21.2 §) mukaan yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kulmakiviä ja prosessilakiin sisältyy säännöksiä, joiden mukaan tuomion ohella myös tuomioistuimen päätökset on perusteltava, on KKO:n sanottu käytäntö lievästi sanottuna omalaatuinen.

Asianosaisille ja heidän edustajilleen samoin kuin asianosaisten läheisille ja tuttaville jää toki usein tämänkaltaisissa tapauksissa epäily siitä, että totuus ei ehkä sittenkään selvinnyt. Mutta itse asiassa tuomioistuimen, ei edes ylimmän oikeuden, tai koko oikeudenkäyntijärjestelmän tehtävänä ole selvittää niin sanottua aineellista totuutta. Reaalisesti ajatellen jutussa kun jutussa on periaatteessa mahdollista päästä vain niin sanottuun muodolliseen totuuteen eli sellaiseen ratkaisuun, jota jutussa esitetty oikeudenkäyntiaineisto huomioon ottaen voidaan pitää muita ratkaisuvaihtoehtoja perustellumpana ja siten hyväksyttävänä. Vaikka oikeudenkäynnissä pyritään totuuteen, siihen ei eri syistä johtuen ehdottomasti aina päästä.

Pietarsaaren jutussakin syytteessä ollut mies, jolla ei ole totuusvelvollisuutta, yksin tietää, mitä kyseisessä kerrostalohuoneistossa synnytyksen yhteydessä loppujen lopuksi tapahtui. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää tai olla varma siitä, saatiinko oikeusprosessissa "koko totuus" selvitetyksi. Syyttömyysolettamaa ei saatu murhasyytteen ja avuantosyytteen osalta prosessissa kumotuksi, joten syytettyä on kohdeltava näiltä osin syyttömänä.