Täällä Jätkänkynttilän allaKulunut viikko oli blogistille työntäyteistä aikaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Viikko huipentui perjantaina pidettyyn väitöskirjan julkiseen tarkastustilaisuuteen. Väittelijänä oli oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Timo Saranpää, joka väitteli todistusoikeudellisesta teemasta "Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa". Virallisena vastaväittäjänä toimi prosessioikeuden professori Antti Jokela Turun yliopistosta. Itse olin tilaisuuden kustoksena. Väitöskirja on ilmestynyt Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana julkaisuna (A-sarja N:o 299).
Väittelijä Timo Saranpää on syntynyt vuonna 1981 ja valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi 2004 ja lisensiaatiksi vuonna 2005. Toimin itse Saranpään työnohjaajana jo lisensiaatti - vaiheessa ja jatkoin myös hänen väitöstutkimuksensa ohjaajana. Väitteleminen oikeustieteessä alle kolmekymppisenä ei ole Suomessa kovin tavallista.
Oikeustieteellisiä väitöskirjoja tarkastetaan ja julkaistaan Suomessa moniin muihin tieteenaloihin verrattuna vähän. Helsingin yliopistossa on tänä vuonna tarkastettu tähän mennessä 13 oikeustieteellistä väitöskirjaa, mutta vuosi sitten siellä julkaistujen väitöskirjojen määrä jäi alle kymmeneen. Turun ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisissä tarkastetaan kummassakin vuosittain vain ehkä 3-5 väitöskirjaa. Prosessioikeudesta väitellään tohtoriksi vielä paljon harvemmin. Olen ollut professorin vakinaisessa virassa 20 vuotta ja tänä aikana Lapissa on tarkastettu viisi prosessioikeuden väitöskirjaa, joista olen ollut neljässä työnohjaajana; 90-luvulla julkaistiin vain yksi prosessioikeuden väitöstutkimus, nyt 2000-luvulla on päästy neljään.
Lapin yliopisto tosin aloitti toimintansa vasta vuonna 1979 ja ensimmäiset maisterin (aiemmin kandidaatin) tutkinnot suoritettiin yliopistossa (aiemmin korkeakoulussa) joskus 1980-luvun alkupuolella. Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta aloitti parikymmentä vuotta aikaisemmin kuin maamme kolmas oikeustieteellinen tiedekunta eli Lappi eli vuonna 1961, mutta sielläkään ei ole vajaan viidenkymmenen vuoden aikana julkaistu sen enempää prosessioikeuden alaan kuuluvia väitöstutkimuksia kuin Lapissakaan - ellei vain lukumäärä olisi vielä vähempi kuin Lapissa (?); Turussa on prosessioikeuden professuurin lisäksi myös yksi rikos- ja prosessioikeuden professuuri.
Juridiikan väitöskirjat ovat sivumäärältään laajempia kuin esimerkiksi tekniikan, filosofian tai lääketieteen väitökset; ehkä historian ja valtiotieteen väitöskirjoissa päästään joskus samoihin sivumääriin kuin oikeustieteen väitöksissä. Kun käytäntö on ollut tämä, ei ole ihme, että väitöstutkimuksen tekeminen ei liiemmin houkuttele. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä enemmän niin saottuja artikkeliväitöstutkimuksia, jotka perustuvat tekijänsä useamman vuoden aikana julkaisemiin oikeustieteellisiin artikkeleihin.
Erkki Havansin prosessioikeudellinen väitöskirja "Takavarikko ja hukkaamiskielto I" (1975) oli tuhatsivuinen järkäle, jota vastaväittäjä Jouko Halilan lisäksi tuskin kukaan muu on jaksanut lukea kannesta kanteen läpi; tutkimuksen kakkososa jäikin sittemmin ymmärrettävistä syistä ilmestymättä. Juridisten väitöskirjojen keskimääräinen laajuus on 300-400 sivua, joten Timo Saranpään 308-sivuinen teos sopii hyvin tähän haarukkaan.
Todistusoikeus on prosessioikeuden keskeisimpiä ja samalla vaikeimpia osa-alueita. Todistusharkintaa, näyttökynnystä eli näytön riittävyyttä tai todistustaakan jakoa ei ole laissa (oikeudenkäymiskaaressa) edes pyritty sääntelemään yksityiskohtaisesti, vaan lainsäätäjä on jättänyt nämä kysymykset ja ongelmat suosiolla oikeuskäytännön eli tuomioistuimien ratkaisujen ja oikeuskirjallisuuden varaan.
Todistusoikeudellinen kirjallisuus eri maissa ja oikeuskulttuureissa on laajaa. Myös Pohjoismaissa, Suomea (ja Islantia) lukuun ottamatta, on viimeisten 50-60 vuoden aikana julkaistu väitös - tai muita monografiatutkimuksia, jossa on asiaa puntaroitu osin teoreettisesti, mutta viime aikoina yhä enemmän käytännön tuomitsemistoimintaa silmällä pitäen. Todistusharkintaa varten on kehitelty erilaisia malleja, metodeja ja teorioita, kuten sellaiset käsitteet kuten vakuuttumismalli, ns. frekvenssiteoriat eli teemametodi ja todistusarvometodi, hypoteesimetodi, induktiomalli, normatiiviteoria jne. kertovat.
Tuomarin työn kannalta kysymys on käytännössä todistusmekanismin ja todistusharkinnan jäsentämisestä ja siihen vaikuttavien tekijöiden ja ongelmien tunnistamisesta. Tarkoituksena on, että tuomarin näytönharkinta ei perustuisi pelkkään intuitioon siitä, mitä hän pitää jutussa todistettuna. Tuomari ei ole tosin sidottu mihinkään tiettyyn oikeustieteessä kehitettyyn malliin tai teoriaan, mutta jotta hän pystyisi selviytymään todistusharkinnasta asianmukaisella ja hyväksyttävällä tavalla, hänen olisi hyvä tietää, mitä asiasta on oikeustieteessä kirjoitettu ja hallita todistusmekanismi ja siihen kuuluvat päättelysäännöt. Tuomion perusteluista pitäisi ilmetä myös todistusharkinnan ja näytön riittävyyden osalta se oikeudellinen päättely, johon näyttökysymyksen ratkaisu perustuu. Valitettavasti tässä suhteessa on kuitenkin usein paljon toivomisen varaa.
Suomessa on julkaistu ennen Saranpään väitöskirjaa itse asiassa vain yksi siviiliprosessioikeudellinen eli riita-asioita koskeva todistusoikeudellinen väitöskirja. Kyseessä on Jouko Halilan vuonna 1950 kirjoittama kirja "Tunnustamisesta." Vuonna 1955 Jouko Halila julkaisi monografian "Todistustaakan jaosta silmällä pitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita." Tähän kirjaan on koottu siihen asti Pohjoismaissa esitetyt todistusoikeudelliset teoriat ja se sisälsi sisältää myös Halilan omat perustellut kannanotot kyseisiin teorioihin Suomen oikeuden kannalta nähtynä. Halilan kirja on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja siihen nojaudutaan oikeuskäytännössä edelleen.
Rikosprosessissa todistusharkintaa ja näyttökynnystä on pohdittu Suomessa enemmän kuin riita-asioiden osalta. Mieleen tulevat etenkin Jaakko Jonkan väitöskirja "Syytekynnys" (1991) ja "Todistusharkinta" (1993) sekä Pasi Pölösen väitöskirja "Henkilötodistelu rikosprosessissa" (2003). Oikeustieteen ja kulttuurin moniottelija Hannu Tapani Klami (1945-2002) innostui 1980-luvulla myös todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta ja julkaisi tutkijaryhmineen näistä teemoista monia artikkeleja. Klamin viimeiseksi puheenvuoroksi asiasta jäi kirjanen "Todistusratkaisu" vuodelta 2000.
Hannu Tapani Klami kehitti oman todistustaakan jakoa siviiliprosessissa koskevan teorian, joka rakentui yleisen päätöksentekoteorian varaan; Saranpää käyttää Klamin mallista nimikettä rationaalinen näyttökynnysteoria. Sen mukaan tuomioistuimen tulisi ottaa näyttöratkaisussa huomion muun muassa väärän tuomion kustannukset, mikä johtaa siihen, että todistustaakan jakoa asianosaisten kesken arvioitaessa tulisi yhtenä tekijänä ottaa huomioon väärästä päätöksestä aiheutuvan riskin sosiaalinen kantokyky. Sosiaalisten näkökohtien hyödyntämiseen näyttökynnyksen ja todistustaakan jaon määräytymisessä on kuitenkin suhtauduttu yleensä kielteisesti.
Siviiliprosessin osalta oli siis todella korkea aika saada meilläkin uusi tutkimus todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta. Timo Saranpää käy kirjassaan läpi edellä mainittuja teorioita ja malleja ja hylkää ne yksi toisensa jälkeen. Hän kannattaa teoriaa tai metodia, joka tunnetaan nimellä "näyttöenemmyysperiaate"; joskus on puhuttu myös "ylipainoperiaatteesta", joka tulee kyseisen termin ruotsikielisestä nimestä "överviktsprincipen," Nimi "näyttöenemmyysperiaate" on hieman kömpelö ja kolmesta sanasta koostuvana yhdyssanana jopa jonkinlainen sanahirviö, mutta siihen on paremman puutteessa tyydytty.
Näin jälkeenpäin ajatelleen Saranpää olisi voinut valita kirjalleen mediaseksikkäämmän nimen, esimerkiksi "Todistusteorian uusia tuulia" tai vaikkapa haastavan otsikon "Tarvitaanko todistustaakkaa?" Saranpään kirjassa marssitetaan esiin monia tunnettuja todistusoikeuden ja koko prosessioikeuden pohjoismaisia guruja, kuten esimerkiksi nimet Olivecrona, Ekelöf, Eckhoff, Bolding, Boman jne.
Näyttöenemmyysperiaatteen idean kehittäjiä olivat 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa nimenomaan norjalainen Torsten Eckhoff (1943 ja 1949) ja ruotsalaisen Per Olof Bolding (1951), jotka jaksoivat kirjoittaa asiasta 30-40 vuoden ajan. Heidän vastaväittäjiään olivat skandinaavisen realismin kannattajiin kuuluneet ruotsalaiset Karl Olivecrona ja Per Olof Ekelöf. Jälkimmäistä pidetään koko 1900-luvun pohjoismaiden tunnetuimpana ja tunnustetuimpana prosessioikeuden tutkijana; Ekelöf sai mainetta myös yleisen oikeusteorian puolella muun muassa kehittämänsä teleologisen laintulkintametodin ansiosta. Ekelöf kannatti uransa aluksi teemametodin nimellä tunnettua todennäköisyysteoriaa, mutta kehitti sittemmin oman todistusarvometodinsa. Itse vaikutuin 1970-luvulla juuri Ekelöfin opeista, mutta nykyisin ne tuntuvat olevan, kuten Saranpäänkin kirjasta havaitaan, hieman vastatuulessa.
Vai olisiko niin, ettei noita teorioita aina ymmärretä oikein? Esimerkiksi Ekelöfin ohjausteorian nimellä tunnettu teoria siviililainkäytöstä sanktiomekanismin osana ja tuomarin työstä lainsäätäjän työn jatkajana ymmärretään usein väärin, sillä Ekelöf tarkasteli teoriassaan siviiliprosessia ainoastaan systeemitasolla, ei yksittäisiä oikeusjuttuja kuten meillä oleva oikeussuojateoria tekee.
Ruotsissa oikeuskäytäntö on noudattanut todistusarvometodia, mutta viime aikoina esimerkiksi Högsta domstolenin ratkaisujen perusteluissa on alkanut näkyä myös ylipainoperiaatteen (överviktsprincipen) vaikutusta. Norjassa sikäläisen ylimmän oikeusasteen (Høysteret) on todettu, kuten Saranpään kirjasta ilmenee, siirtyneen yleisesti noudattamaan näyttöenemmyysperiaatetta. Suomessa tilanne on niin sanotusti "auki"; joissakin KKO:n ratkaisuissa on Saranpään mukaan ilmentymiä näyttöenemmyysperiaatteen mukaisesta ajattelusta. Voitaneen kuitenkin sanoa, ettei oikeuskäytännössä mikään todistustaakka- tai näyttökynnysteoria ole täysin toteutunut. Ratkaisujen perusteluista ei läheskään aina selviä, mikä on todistustaakan jaon ja näyttökynnyksen suhde.
Näyttöenemmyysperiaate lähtee siitä, että riita-asioissa ei tarvita kiinteitä todistustaakkasääntöjä, sillä kyseisen teorian mukaan todistusharkinnassa on kyse konkreettisesta näyttöylijäämästä. Todistustaakka ja näytön riittävyys liittyvät yhteen, joten todistustaakkaa ei aseteta ex ante kummallekaan osapuolelle. Tuomioistuin tekee ratkaisunsa sen mukaan, kumpi vaihtoehto on todistusharkinnan valossa todennäköisempi. Pienikin ajateltavissa oleva näyttöenemmyys suuntaan tai toiseen riittää ratkaisemaan näyttökysymyksen sen vaihtoehdon hyväksi, jonka puolelle "viisari kallistuu."
Sen sijaan kiinteiden todistustakkasääntöjen mukaan operoitaessa tuomarin on määriteltävä todennäköisyysskaalalla etukäteen se todistustaakkapiste, johon näytön on yllettävä ollakseen riittävää. Sen mukaan kummalle puolelle 0-pistettä todistustaakkapiste skaalassa sijoittuu, määräytyy se, kummalla asianosaista (kantajalla vai vastaajalla) on todistustaakka. Pisteen etäisyys 0-pisteestä ilmaisee, miten "raskas" kyseisen asianosaisen todistustaakka on.
Väittelijä Timo Saranpää kuvasi tutkimustaan Lapin yliopiston kotisivuilla ennen väitöstilaisuutta lyhyesti näin.
Väitöstilaisuus sujuu normaalietikettiä eli tiettyjä rituaaleja ja muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus on kuin etukäteen hyvin harjoiteltu näytelmä, jonka tarkoitus on tradition noudattaminen ja säilyttäminen. Kyseessä on nimenomaan julkinen tilaisuus, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Yleisö voi tutustua jo etukäteen väitöskirjan, sillä se on määräysten mukaan pidettävä nähtävänä tiettynä aikana yliopistolla. Kustos, joka on eräänlainen valvoja ja muodollinen prosessinjohtaja avaa tilaisuuden, minkä jälkeen väittelijä esittää lectio praecursoriansa. Tämän jälkeen vastaväittäjä esittää oman alkupuheenvuoronsa, jonka aikana väittelijä seisoo. Sitten mennään itse asiaan eli vastaväittäjä alkaa käydä läpi väitöskirjaa, ensin yleiseltä kannalta eli esimerkiksi tutkimustehtävän valinnan ja tutkimusmetodin osalta.
Tämän jälkeen vastaväittäjä siirtyy tarkastelemaan väitöskirjan tiettyjä yksityiskohtia, jolloin vastaväittäjä nostaa, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, esiin väitöskirjan mahdollisia heikkouksia ja esittää niitä koskevia muistutuksiaan ja huomautuksiaan. Vastaväittäjä voi toki tuoda esiin myös väitöstutkimuksen hyviä puolia ja kerto, missä kohdin hän on samaa mieltä väittelijän kanssa. Kahden tunnin kuluttua tilaisuuden alkamisesta nautitaan väittelijän kustantamat kakkukahvit, minkä jälkeen palataan saliin jatkamaan debattia.Kun tilaisuus on kestänyt 3-4 tuntia, päästään vihdoin vastaväittäjän loppulausuntoon, jota väittelijä kuuntelee jälleen seisoaltaan Tämän jälkeen väittelijä kehottaa yleisön pyytämään puheenvuoroa, jos joillakuilla kuulijoista on tarve esittää omia huomautuksiaan tai kysymyksiään väittelijälle; yleensä niitä ei esitetä.
Väitöstilaisuutta voidaan pitää hyvänä, jos keskustelua pystyy asiantunteva henkilö seuraamaan, vaikkei olisi lukenut kirjaa, mutta keskustelu pysyy kuitenkin kirjan alueella. Huumorin viljelykin on sallittua ja siitä yleisö myös yleensä pitää, koska älykäs ja hyväntahtoinen huumori tuo esiin tiettyä tervetullutta eloa debattiin. Näin tapahtui myös Timo Saranpään väitöstilaisuudessa, jossa vastaväittäjä professori Antti Jokela sai yleisön muutaman kerran jopa hörähtelemään. Jokela on kokenut vastaväittäjä, joka myös jaksaa kärsivällisesti selostaa yleisölle joitakin keskeisimpiä asioita, joista maallikkokuulijoiden ei voida olettaa olevan tietoisia.
Kustoksella, joka on yleensä väittelijän tutkimuksen työnohjaaja, on tilaisuudessa hyvin muodollinen rooli: hän lähinnä vain avaa ja päättää tilaisuuden, siinä kaikki. Kustoksen vaativin tehtävä onkin osata pysytellä hiljaa väittelyn aikana, vaikka hänen mielensä miten tekisi puuttua keskustelun kulkuun. Niinpä viime perjantain tilaisuudessa kustoksen piti vain tyytyä myhäilemään itsekseen, kun vastaväittäjä ja väittelijä ottivat ohimennen esiin kysymyksen siitä, miten kustoksen erääseen korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen kohdistamaa kritiikkiä olisi itse asiassa tulkittava.
Väitöstilaisuus on itse asiassa eräänlaista teatteria, sillä asiallisesti väitöstutkimus hyväksytään jo silloin, kun kaksi esitarkastajaa, joista toinen on yleensä aina tuleva vastaväittäjä, ovat ilmoittaneet tiedekunnalle puoltavansa väitösluvan myöntämistä ja kirjan painattamista. Mutta traditioiden jatkamisen ja julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta väitöstilaisuuden järjestäminen on toki yhä edelleen paikallaan
Viime perjantain väitöstilaisuus, jota oli saapunut seuraamaan 60-70 ihmistä, joukossa myös useita tuomareita ja asianajajia, sujui erittäin hyvin kaikkia mahdollisia muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus kesti kaikkiaan lähes neljä tuntia, mutta vastaväittäjän ja väittelijän keskustelu oli koko ajan asiallista, leppoisaa ja asiantuntevaa, jota kustoksen oli helppo johtaa. Väittelijä puolustautui vakuuttavasti tavalla, jolle vastaväittäjäkin antoi auliisti tunnustusta ja ilmoitti loppulausuntonaan esittävänsä mielihyvin väitöskirjan hyväksymistä tohtorin opinnäytteeksi.
Väittelypäivän etikettiin kuuluu luonnollisesti myös väittelijän järjestämä väitöskaronkka, joka on useimpien mielestä koko päivän kohokohta. Oikeustieteellisen tiedekunnan karonkkaperinne on pitkä ja komea, ja viimeisten 10-20 vuoden aikana on alettu nähdä suurisuuntaisia väitöskaronkkoja. Virallisesti väittelijä pitää karonkan arvoisan vastaväittäjän kunniaksi, mutta käytännössä karonkkapuheissa muistetaan kehua erityisesti väittelijää.
Timo Saranpään järjestämän karonkan ulkoiset puitteet olivat komeat, sillä tilaisuus pidettiin legendaarisessa Pohjanhovissa kirkkaasti loistavan Jätkänkynttilän luodessa vuolaana virtaavan Ounasjoen ylle ja juhlasaliin asti omaa tunnelmaansa pilvettömältä ilta- ja yötaivaalta. Karonkkavieraita oli viitisenkymmentä ja tilaisuus avattiin juhlavasti yliopiston opiskelijakuoron esittämillä lauluilla. Puheita taidettiin pitää pitkälti toistakymmentä. Äänessä olivat myös monet tilaisuuteen kutsut tuomarit paikallisesta hovioikeudesta ja käräjäoikeudesta samoin kuin asianajajakunnasta. Omassa puheessani sainkin aiheen muistella, miten prosessioikeuden tutkijat ovat aina harjoittaneet vuorovaikutuksellista ja hedelmällistä yhteistyötä käytännön tuomareiden ja asianajajien kanssa.
Karonkassa kahvin kanssa nautittu konjakki oli Remy Martinia, mitäpäs muuta! Muistelin, miten omassa hyvin pienimuotoisessa karonkassani 1977 silloisen kustoksen ja työnohjaani professori Jouko Halilan katse oli kirkastunut, kun hän huomasi, että olin valinnut konjakiksi samaista Remy Martinia, jota myös Remu Martiniksi taidettiin kutsua. Halila kertoi ilahtuneena, että Remy Martin oli ollut myös hänen väitöstutkimuksensa työnohjaajan, legendaarisen Tauno Tirkkosen lempikonjakki.
Näin ne akateemiset traditiot siirtyvät tutkijasukupolvelta toiselle!
20 kommenttia:
oikeustieteidenkin olisi aika kansainvälistyä ja hankkia vastaväittäjiä Suomen ulkopuolelta.Tuulettaa hiukan
Olipa 'hauska sattuma', että juuri tätä kysymystä kysyttiin prosessin aineopintotentissä perjantaina.
Kolme vuotta sitten Lappalainen kirjoitti, että ylipainoperiaatetta ei voida hyväksyä yleiseksi todistusteoriaksi. Ennustettavuus, OK 17:1 ja tietenkin kiinteät todistustaakat puhuisivat periaatetta vastaan. Klami ja Halila eivät ole kannattaneet periaatetta.
Suora lainaus Lappalaiselta (Prosessioikeus, WSOY 2007): "Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuistakaan ei löytyne kannanottoa ylipainoperiaatteen puolesta, vaan ratkaisut näyttävät lähtevän klassiseen tapaan jommallekummalle riitapuolelle asetettavasta näyttövelvollisuudesta. Oikeuskäytännössä ei tosin ole mitenkään harvinaista, että asianosaisten esitettyä toinen toistaan vastaan puhuvaa näyttöä tuomioistuin näyttöratkaisunsa perusteluissa arvioi, kumman osapuolen todistelua on pidettävä uskottavampana. Uskottavuusvertailut tuskin vielä kuitenkaan osoittavat tuomioistuimen hylänneen todistustaakan jakosäännöt."
Tätä taustaa vasten Saranpään tutkimus on varmasti mitä mielenkiintoisinta luettavaa.
Kyllä, oikeuskirjallisuudessa näyttöenemmyysperiaatetta ei ole ennen Saranpään tutkimusta hyväksytty yleiseksi periaatteeksi ja normaalinäyttökynnykseksi.
Saranpää on pyrkinyt eräänlaisen pro et contra -metodin avulla osoittamaan, että näyttöenemmyysperiaatteen edut ovat painavammat kuin siihen kohdistettu kritiikki ja ettei periaate ole ristiriidassa todistelua koskevien OK 17 luvun sääntöjen kanssa.
Joistakin KKO:n ennakkopäätösten perusteluista voisi olla luettavissa lähellä näyttöenemmyysperiaatteen mukaista näkemystä todistustaakan jakautumisesta. Juha Lappalainenkin mainitsee tästä yhtenä esimerkkinä ratkaisun KKO 1993:80.
Saranpään mukaan alemmat tuomioistuimet "näyttävät olevan" siviilijuttujen ratkaisuissa lähellä näyttöenemmyysperiaatteen soveltamista. Tämä voi pitää paikkansa, sillä kyseinen periaate on sinänsä yksinkertaisempi kuin varsinaiset todistustaakan jakoon perustuvat mallit.
Tuomioistuimet voivat tosiasiallisesti hyvinkin soveltaa ylipainoperiaatetta, vaikka tämä ei kävisikään ilmi tuomioiden perusteluista. Kun periaatetta ei ole oikeuskirjallisuudessa hyväksytty, tuomioistuimet saattavat soveltaa mallia ikään kuin "salassa" tietäessään, että mallia ei ole virallisesti hyväksytty.
Esitinkin työnohjaajana väittelijälle, että hän tekisi väitöstutkimuksessaan oikeuskäytäntöä ja nimenomaan käräjäoikeuksien käytäntöä selvittävän kysely- tai haastattelututkimuksen, jossa selvitettäisiin alioikeustuomareiden mielipiteitä erilaisiin todistus- ja todennäköisyysteorioihin ja samalla myös näyttöenemmyysperiaatteeseen. Väittelijä piti tätä kuitenkin ilmeisesti liian työläänä ja sanoo kirjassaan, ettei hän ole pitänyt empiirisen menetelmän soveltamista tutkimuksessaan "ehdottoman välttämättömänä", koska hänen tarkoituksenaan on kehittää tässä vaiheessa näyttöratkaisua koskeva teoria.
Väitöstilaisuudessa väittelijä lupasi vastaväittelijälle tehdä sanotun empiirisen tutkimuksen tuomarikunnan keskuudessa myöhemmin.
Ville mainitsemaa aineopintotenttiä ei pidetty perjantaina Lapin yliopistossa.
Onko niin, että siviilijutuissa riittää, että osapuoli osoittaa kantansa olevan näytön valossa todennäköisempi kuin vastapuolen näkemys? Eli näyttökynnys jää kauas alemmas siitä mitä rikosjutussa edellytetään. Rikosjutuissahan todennäköiset syyt (eli vähintään 51 %:n todennäköisyys) on vasta syytekynnys, josta oikeudenkäynti alkaa.
Noinhan se asia näyttöenemmyysperiaatteen tai ylipainoperiaatteen valossa on. Periaatetta käytännössä sovellettaessa ei tosin puhuta numeerisesta todennäköisyysenemmyydestä, vaan useimmiten asia ilmaistaneen sanonnalla "järkevä näyttöenemmyys".
On myös tilanteita, joihin näyttöenemmyysperiaatetta ei voida soveltaa. Viittaan tarkemmin Saranpään väitöskirjaan.
Voi olla, että käytännön ratkaisutyölle (ts tuomarintyölle) näytönenemmyysperiaate voisi olla hedelmällisemmimpi lähtökohta kun kiinteät todistustaakkasäännöt, semminkin kuin blogistin kuvaamaa todisustaakkapistettä ei kuitenkaan voida "oikeasti" saada numeraaliseen muotoon ts eikö ole parempi vain arvioida kussakin jutussa esitetty näyttö ja päätyä sen nojalla johonkin lopputulokseen? Kiinteä todistustaakka sopii parhaiten tilanteeseen, jossa ei esitetä mitään näyttöä, mutta eihän sellaisia juttuja ole käytännössä. Jos taas näyttöä esitetään, se osoitta arvioitaessa aina jotain.
Kokonaan eri asia on, että ratkaisu puetaan kulloinkin voimassa olevan teorian muotoon, mutta se on vain osoitus tuomarin työkyvystä (ts tietoisuudesta voimassa olevasta teoriasta).
Anonyymille, joka kysyi että tarkoittaako näyttöenemmyysperiaatteen sitä että riittävä syyllisyyden todennäköisyys on yli 50 %. Tässä matemaatikon näkemys asiasta:
Tarkastellaan kahta väitettä A ja B, joiden seuraukset ovat seuraavat: Jos A on totta niin syytetty tuomitaan syylliseksi ja jos B on totta niin syytetty tuomitaan syyttömäksi.
On mahdollista että kummankin väitteen todennäköisyys olla tosia on yli 50%. Tämä johtuu siitä että todisteet voivat samanaikaisesti tukea kumpaakin väitettä. Luonnollisesti syyllisyyden ja syyttömyyden todennäköisyyksien summa ei kuitenkaan voi olla yli 100%. Olennainen ero on väitteiden paikkansapitävyyksien todennäköisyyksillä ja syyllisyystodennäköisyydellä, eli vaikka B olisi totta niin syytetty voi kuitenkin olla syyllinen ja vaikka A olisi totta niin syytetty voi olla syytön (tämä on se taustalla oleva ajattelumalli).
Matematiikassa edellä olevaa kuvataan Bayesin periaatteella ja on hauska huomata että sitä pyritään soveltamaan myös Suomessa näyttökynnysasioihin. Esimerkki löytyy wikipediasta osoitteesta http://en.wikipedia.org/wiki/Bayesian_inference (esimerkin nimi on "In the courtroom")
Näyttöenemmyysperiaatetta ei sovelletaan lainkaan rikosasioissa eli "syyllisyysjutuissa". Tästä ei vallitse minkäänlaista erimielisyyttä.
Väittelypäivän etikettisääntöihin kuuluu Lapin yliopiston prosessioikeuden väitöksissä myös eräänlainen piiskaryyppy ennen väitöstilaisuuden alkua.
Kustos, väittelijä ja vastaväittäjä kokontuvat noin 15 minuuttia ennen väitöstilaisuuden alkua kustoksen työhuoneeseen, jossa nautitaan kylmät koskenkorvaryypyt (n. 2-5 cl).
Tämä tapa otettiin ensi kerran käyttöön Mia Mari Spolanderin väittelypäivänä vuonna 2007, väittelijän aloitteesta muuten.
Pitkään, ehkä vieläkin, voitiin ynnätä, että Helsingin yliopistosta tuli vuodessa lääketieteen väitöskirjoja enemmän kuin oikeustieteestä oli tullut Turun palon jälkeen yhteensä.
Kustoksellekin voi sattua kommelluksia.
Hgin tiedekunnassa muutama vuosi sitten kustos jouduttiin vaihtamaan kesken istunnon, koska kustoksena aloittanut professori oli niin kännissä, ettei hommasta tullut mitään.
Kyse lienee ollut työtapaturmasta, sillä tilaisuudessa tarkastettiin työoikeudellinen väitöskirja.
Eikö tuota etikettiä voisi rukata korvaamalla Koskenkorvan Pohjan Pojalla.
Pohjan Poika sopisi kyllä nimensä perusteella Lapin yliopiston etikettijuomaksi.
Mutta muuten ei, sillä laadusta pitää kyllä pitää kiinni tässäkin asiassa. En muista muuten koskaan edes nauttineeni kyseistä "poikaa."
Muistamattomuus näissä asioissa voi olla merkki siitäkin että tuotetta olisi nautittu.
Laatu on kieltämättä nimeä tärkeämpi kriteeri väitöstilaisuuden arvoa ajatellen. Ehkä Pohjan Poika sopisi paremmin po. yliopiston publiikin aperitiiviksi.
Kyllä tuo kuulostaa vähän pahalta: myyn asunnon josta löytyy vuoden kuluttua hometta ja ostaja vaatii hinnanalennusta. Asiantuntija lausuu todistajana, että 60 % todennäköisyydellä hometta on ollut jo kaupan teon hetkellä. Häviän siis jutun, kun vastapuoli osoittaa että olen todennäköisesti myynyt homeisen kämpän.
Pahaltahan sekin kuulostaisi, että et häviäisi juttuasi, jos kerran olet "todennäköisesti" myynyt homeisen kämpän. Kysymyksesi tai kommenttisi tuntuu kuitenkin kummallisesti asetetulta.
Näyttöenemmyysperiaatteessa kysymys näyttäisi olevan, kuten blogisti kirjoittaa, "järkevästä" tai "laadullisesta" näyttöenemmyydestä.
Olennaisempaa kuin vedellä hatusta prosenttilukuja, on so. näyttöratkaisussa varmaankin pohtia sitä, miksi, miten ja millä perusteella asiantunteva todistaja mainitsemassasi hypoteettisessa tilanteessa päätyy johtopäätökseensä.
Jos esimerkiksi talosta otetut löydökset ovat asiantuntevan todistajan kokemusperäisen tiedon mukaan sen laatuisia, että home ei todennäköisesti ole kehittynyt rakenteisiin kuin vasta vaaranvastuun siirtymisen jälkeen, on aika vaikea perustella sitä, miksi sinun tulisi voittaa juttu.
Toisaalta, voithan sinä hypoteettisessa tilanteessa esittää vastanäyttöäkin. Esimerkiksi todennäköisemmän selityksen sille, miten home vastoin asiantuntevan todistajan käsitystä onkin kehittynyt rakenteisiin vasta vaaranvastuun siirtymisen jälkeen, tai miten asiantuntevan todistajan soveltamat menetelmät ovat olleet virheellisiä, tai miten hänen käytössään olleet löydökset ovat muuten mahdollistaneet väärään johtopäätökseen päätymisen.
Po. väitöskirjassa ei väitetä, kuten blogisti toteaa, että näyttöenemmyysperiaatetta tulisi soveltaa joka tilanteessa.
Jos tuomioistuin on kuitenkin konkreettisessa ratkaisutilanteessa päätynyt pitämään jompaakumpaa vaihtoehtoa toistaan todennäköisempänä, epätodennäköisemmän vaihtoehdon ottaminen ratkaisuperusteeksi vaatii erityisiä perusteita. Joissakin tilanteissa on myös perusteltua edellyttää näyttöenemmyyttä vakuuttavampaa näyttöä.
Näyttöenemmyysperiaate, joka toteuttaa parhaiten asianosaisten yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta, on kuitenkin näissäkin tilanteissa luonteva lähtökohta sen pohtimiselle, miksi ja millä perusteella jommallekummalle asianosaiselle tulisi asettaa näyttöenemmyyttä ankarampi näyttövaatimus.
Po. väitöskirjassa on myös otettu kantaa näyttöenemmyysperiaatteen ja todistustaakan jakosääntöjen suhteeseen - ne eivät kirjoittajan mukaan ole toistensa vastakohtia - sekä perusteltu sitä, miksi sen paremmin OK 17:1 kuin todistustaakkaan liitetyt ennustettavuusnäkökohdat eivät ole peruste suhtautua näyttöenemmyysperiaatteeseen kielteisesti.
Korjasin kirjoitusvirheen. Eli tässä poistettu kommentti uudestaan.
Pahaltahan sekin kuulostaisi, että et häviäisi juttuasi, jos kerran olet "todennäköisesti" myynyt homeisen kämpän. Kysymyksesi tai kommenttisi tuntuu kuitenkin kummallisesti asetetulta.
Näyttöenemmyysperiaatteessa kysymys näyttäisi olevan, kuten blogisti kirjoittaa, "järkevästä" tai "laadullisesta" näyttöenemmyydestä.
Olennaisempaa kuin vedellä hatusta prosenttilukuja, on so. näyttöratkaisussa varmaankin pohtia sitä, miksi, miten ja millä perusteella asiantunteva todistaja mainitsemassasi hypoteettisessa tilanteessa päätyy johtopäätökseensä.
Jos esimerkiksi talosta otetut löydökset ovat asiantuntevan todistajan kokemusperäisen tiedon mukaan sen laatuisia, että home on todennäköisesti ollut rakenteissa jo ennen vaaranvastuun siirtymistä, on aika vaikea perustella sitä, miksi sinun tulisi voittaa juttu.
Toisaalta, voithan sinä hypoteettisessa tilanteessa esittää vastanäyttöäkin. Esimerkiksi todennäköisemmän selityksen sille, miten home vastoin asiantuntevan todistajan käsitystä onkin kehittynyt rakenteisiin vasta vaaranvastuun siirtymisen jälkeen, tai miten asiantuntevan todistajan soveltamat menetelmät ovat olleet virheellisiä, tai miten hänen käytössään olleet löydökset ovat muuten mahdollistaneet väärään johtopäätökseen päätymisen.
Po. väitöskirjassa ei väitetä, kuten blogisti toteaa, että näyttöenemmyysperiaatetta tulisi soveltaa joka tilanteessa.
Jos tuomioistuin on kuitenkin konkreettisessa ratkaisutilanteessa päätynyt pitämään jompaakumpaa vaihtoehtoa toistaan todennäköisempänä, epätodennäköisemmän vaihtoehdon ottaminen ratkaisuperusteeksi vaatii erityisiä perusteita. Joissakin tilanteissa on myös perusteltua edellyttää näyttöenemmyyttä vakuuttavampaa näyttöä.
Näyttöenemmyysperiaate, joka toteuttaa parhaiten asianosaisten yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta, on kuitenkin näissäkin tilanteissa luonteva lähtökohta sen pohtimiselle, miksi ja millä perusteella jommallekummalle asianosaiselle tulisi asettaa näyttöenemmyyttä ankarampi näyttövaatimus.
Po. väitöskirjassa on myös otettu kantaa näyttöenemmyysperiaatteen ja todistustaakan jakosääntöjen suhteeseen - ne eivät kirjoittajan mukaan ole toistensa vastakohtia - sekä perusteltu sitä, miksi sen paremmin OK 17:1 kuin todistustaakkaan liitetyt ennustettavuusnäkökohdat eivät ole peruste suhtautua näyttöenemmyysperiaatteeseen kielteisesti.
Euroopan komissio- Euroopsn oikeudellinen verkosto- Todisteiden vastaanottaminen ja todistuskeinot;
Katselin tata EU:n yhteenvetoa eri maista. Paallimmaiseksi nousu ajatus, etta ei taida "nayttoenemmyysperiaatteella"
olla sijaa isojen maiden oikeuskulttuurissa, tuskin Suomessakaan.
vielä yksi juttu. Vastaväittäjä totesi tilaisuudessa, että ylipaino sopisi myös hallintolainkäyttöprosessissa ratkaistaviin juttuihin. Kuinka hyvin muuten?
Lähetä kommentti