1. Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (syytekohta 1), rattijuopumuksesta (syytekohta 2), huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 3), ajoneuvoverorikkomuksesta (syytekohta 4) ja kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta (syytekohdat 5 ja 6). Syytekohdat 1, 2, 4 ja 5 perustuivat siihen, että A oli 1.8.2012 Espoossa Turunväylällä syytteessä kuvatulla tavalla kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa. A kiisti syytteen kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta, koska hän ei ollut kuljettanut autoa.
2. Käräjäoikeus päätti A:n vaatimuksesta, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa. Tuomiossaan 27.6.2013 käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana A:n väitettä siitä, ettei hän ollut kuljettanut autoa. Arvioidessaan asiassa vastaanottamaansa henkilötodistelua käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa syytteessä kuvatulla tavalla ja että hän oli syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hänelle oli syytekohdissa 1, 2, 4 ja 5 vaadittu rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n noista ja syytekohdissa 3 ja 6 tarkoitetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. - Rangaistuksen näennäistä ankaruutta selittänee osin se, että A on tuomittu vuodesta 2006 alkaen 12 kertaa yhteensä 82 rikoksesta, joista 56 liittyy eri tavoin moottoriajoneuvoihin ja niistä puolestaan kuusi on rattijuopumuksia ja neljä törkeitä liikenneturvallisuuden vaarantamisia.
3. A valitti hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti, että syyte kohdissa 1, 2, 4 ja 5 hylätään. Toissijaisesti A vaati yhteisen vankeusrangaistuksen alentamista. A pyysi myös pääkäsittelyn toimittamista, koska asiassa oli kysymys todistelun uskottavuudesta ja oikein ymmärtämisestä. A nimesi pääkäsittelyssä kuultaviksi itsensä siitä, että hän ei ollut kuljettanut autoa, ja auton löytöpaikalle tulleen vanhemman konstaapelin kuultavaksi todistajana auton löytymiseen liittyneistä olosuhteista, puheista kolmannesta henkilöstä auton löytöpaikalla ja löytöpaikan maaston tarkastamisesta.
4. Syyttäjä vastusti A:n vaatimuksia ja vetosi käräjäoikeudessa esitetyn kirjallisen ja suullisen todistelun lisäksi A:n esitutkintakertomukseen.
5. Esitutkintakertomuksen osalta hovioikeus lausui, ettei A:n oikeuksia ollut loukattu hänen esitutkintakuulustelunsa yhteydessä. Hovioikeus salli syyttäjän vedota A:n kuulustelukertomukseen näyttönä häntä vastaan. Hovioikeus teki ko. ratkaisunsa varaamatta A:lle tilaisuutta lausua syyttäjän vaatimuksesta esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta.
6. Auton kuljettamisen osalta hovioikeus katsoi A:n esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta.
7. Pääkäsittelyn toimittamisen osalta hovioikeus totesi, ettei A ollut valituksessaan riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen todistelukertomusten sisältöä, joten kysymys oli käräjäoikeuden vastaanottamastaan näytöstä tekemien johtopäätösten oikeellisuudesta. Hovioikeus totesi myös, että se oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen käyttämisestä ja todennut kertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuuden. Hovioikeus katsoi, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa oli selvästi tarpeetonta. Pääasian osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.
8. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A uudisti jo hovioikeudelle tekemässään valituksessa esittämät vaatimukset syytteiden hylkäämisestä ja toissijaisesti ainakin tuomitun rangaistuksen alentamisesta. A piti pääkäsittelyn toimittamista välttämättömänä, koska hovioikeus oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen hyödyntämisestä, vaikka A:lle ei ollut varattu tilaisuutta lausua kertomuksen käyttämisestä todisteena. A katsoi, ettei hänellä ollut hovioikeudessa tilaisuutta puolustautua asiassa esitetyn uuden näytön osalta.
10. Korkein oikeus ratkaisi asian äänestyksen (4-1) jälkeen. Korkeimman oikeuden enemmistön mukaan (perustelujen kohta 10) asiassa oli kysymys asianosaisen kuulemisperiatteesta. Ensinnäkin siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti ottaessaan vastaan A:n esitutkintakertomuksen varaamatta hänelle tilaisuutta lausua käsitystään syyttäjän vastauksessaan esittämän, kertomuksen hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta. Toiseksi asiassa oli kyse siitä, oliko hovioikeus saanut käyttää A:n esitutkintakertomusta todisteena asiassa ja myös perusteena ratkaisulleen hylätä hänen pyyntönsä pääkäsittelyn toimittamisesta.
KKO 2015:20
KKO 2015:20
11. KKO:n enemmistö lausui johtopäätöksenään (kohta 17), että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta asiassa ja kun se oli ratkaistessaan asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella käyttänyt esitutkintakertomusta todisteena, vaikkei A ollut siitä tietoinen. A:n kuulustelukertouksen hyödyntäminen olisi siten edellyttänyt, että A:ta olisi kuultu siitä, voitiinko hänen sanottua kertomuksensa ottaa huomioon todisteena.
12. Myös eri mieltä ollut oikeusneuvos Huovila oli sillä kannalla, että hovioikeuden menettelyä rasitti menettelyvirhe, jonka takia tuomio tuli kumota ja asia palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Huovilan mukaan asiassa ei kuitenkaan ollut kysymys kuulemisperiaatteesta, kuten enemmistö katsoi, vaan siitä, ettei A:n esitutkintakertomusta olisi saanut lainkaan käyttää todisteena hovioikeuden ratkaistessa asian kirjallisen aineiston perusteella. Huovilan mukaan hovioikeuden menettely rikkoi OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa. Sen sijaan korkeimman oikeuden enemmistö ei mainitse perusteluissaan sanottua lainkohtaa tai käsitettä todistamiskielto lainkaan. Huovila puolestaan ei vetoa asianosaisen kuulemisen laiminlyöntiin.
13. Enemmistön perustelua asianosaisen kuulemisperiaatteen rikkomisesta puoltaa se, että A oli tehnyt nimenomaan ja yksinomaan sitä koskevan väitteen, muttei ollut vedonnut todistamiskiellon rikkomiseen. Toisaalta todistamiskieltoa koskeva säännös ei ole, kuten Huovila toteaa, tahdonvaltainen tai harkinnanvarainen, vaan ehdoton, mikä merkitsee sitä, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon, vaikka sen rikkomisesta ei olisi tehty väitettä.
14. On vaikea sanoa, kumpi mainituista perusteista on ensisijainen. Asiassa ei olisi tarvinnut välttämättä päätyä joko tai -ratkaisuun, sillä tarjolla olisi ollut myös sekä että -perustelu. Korkein oikeus olisi voinut todeta, että hovioikeuden menettely rikkoi sekä asianosaisen kuulemisperiaatetta, niin kuin KKO:n enemmistö totesi, että OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa, kuten oikeusneuvos Huovila katsoi.
15. Hovioikeus ei olisi siten saanut käyttää (hyödyntää) A:n esitutkintakertomusta todisteena, ei pääkäsittelypyyntöä eikä pääasiaa ratkaistessaan, koska a) A:lle ei varattu tilaisuutta tulla syyttäjän hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta kuulluksi, ja b) kertomuksen hyödyntäminen olisi rikkonut mainittua todistamiskieltoa koskevaa säännöstä.
16. Tapauksesta ilmenevä "soppa" on aiheutunut yksinkertaisesti siitä, että hovioikeus ei ollut halukas toimittamaan A:n vaatimaa pääkäsittelyä, jossa ainakin häntä itseään olisi kuultu siitä, miksi hän oli käräjäoikeudessa kertonut asiasta toisin kuin esitutkinnassa. Jos pääkäsittely tai ainakin ns. pikkupääkäsittely olisi järjestetty, olisi KKO-käsittelystä ilmeisesti vältytty kokonaan. Mutta kuten tiedämme, hovioikeudet suhtautuvat suullisiin käsittelyihin (pääkäsittelyihin) yleensä torjuvasti ja keksivät erilaisia vippaskonsteja ja tulkintoja, joilla pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voidaan evätä. Näin on käynyt myös nyt selostetussa tapauksessa.
17. Muiden pohjoismaiden ylimpien tuomioistuinten ennakkopäätöksiä selaillessa ei juuri koskaan törmää vastaavanlaisiin prosessiknoppologiaa ja -virheitä koskeviin tapauksiin, jollaisesta ratkaisussa KKO 2015:20 selostetussa tapauksessa on kysymys ja joita Suomen korkein oikeus ratkaisee vuosittain runsaasti. Tämä johtuu osin siitä, että Suomessa kirjallinen hovioikeusmenettely on lain mukaan pääsääntö ja pääkäsittely poikkeus, jonka torjumiseksi lakiin on otettu joukko tulkinnanvaraisia säännöksiä. Näitä säännöksiä hovioikeudet tutkitsevat lähtökohtaisesti niin, että pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voitaisiin torjua, vaikka pääkäsittelyyn olisi aihetta. Muissa pohjoismaissa toisen oikeusasteen menettely on sitä vastoin pääsäännön mukaan suullista ja kirjallinen menettely poikkeus.
12. Myös eri mieltä ollut oikeusneuvos Huovila oli sillä kannalla, että hovioikeuden menettelyä rasitti menettelyvirhe, jonka takia tuomio tuli kumota ja asia palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Huovilan mukaan asiassa ei kuitenkaan ollut kysymys kuulemisperiaatteesta, kuten enemmistö katsoi, vaan siitä, ettei A:n esitutkintakertomusta olisi saanut lainkaan käyttää todisteena hovioikeuden ratkaistessa asian kirjallisen aineiston perusteella. Huovilan mukaan hovioikeuden menettely rikkoi OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa. Sen sijaan korkeimman oikeuden enemmistö ei mainitse perusteluissaan sanottua lainkohtaa tai käsitettä todistamiskielto lainkaan. Huovila puolestaan ei vetoa asianosaisen kuulemisen laiminlyöntiin.
13. Enemmistön perustelua asianosaisen kuulemisperiaatteen rikkomisesta puoltaa se, että A oli tehnyt nimenomaan ja yksinomaan sitä koskevan väitteen, muttei ollut vedonnut todistamiskiellon rikkomiseen. Toisaalta todistamiskieltoa koskeva säännös ei ole, kuten Huovila toteaa, tahdonvaltainen tai harkinnanvarainen, vaan ehdoton, mikä merkitsee sitä, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon, vaikka sen rikkomisesta ei olisi tehty väitettä.
14. On vaikea sanoa, kumpi mainituista perusteista on ensisijainen. Asiassa ei olisi tarvinnut välttämättä päätyä joko tai -ratkaisuun, sillä tarjolla olisi ollut myös sekä että -perustelu. Korkein oikeus olisi voinut todeta, että hovioikeuden menettely rikkoi sekä asianosaisen kuulemisperiaatetta, niin kuin KKO:n enemmistö totesi, että OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa, kuten oikeusneuvos Huovila katsoi.
15. Hovioikeus ei olisi siten saanut käyttää (hyödyntää) A:n esitutkintakertomusta todisteena, ei pääkäsittelypyyntöä eikä pääasiaa ratkaistessaan, koska a) A:lle ei varattu tilaisuutta tulla syyttäjän hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta kuulluksi, ja b) kertomuksen hyödyntäminen olisi rikkonut mainittua todistamiskieltoa koskevaa säännöstä.
16. Tapauksesta ilmenevä "soppa" on aiheutunut yksinkertaisesti siitä, että hovioikeus ei ollut halukas toimittamaan A:n vaatimaa pääkäsittelyä, jossa ainakin häntä itseään olisi kuultu siitä, miksi hän oli käräjäoikeudessa kertonut asiasta toisin kuin esitutkinnassa. Jos pääkäsittely tai ainakin ns. pikkupääkäsittely olisi järjestetty, olisi KKO-käsittelystä ilmeisesti vältytty kokonaan. Mutta kuten tiedämme, hovioikeudet suhtautuvat suullisiin käsittelyihin (pääkäsittelyihin) yleensä torjuvasti ja keksivät erilaisia vippaskonsteja ja tulkintoja, joilla pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voidaan evätä. Näin on käynyt myös nyt selostetussa tapauksessa.
17. Muiden pohjoismaiden ylimpien tuomioistuinten ennakkopäätöksiä selaillessa ei juuri koskaan törmää vastaavanlaisiin prosessiknoppologiaa ja -virheitä koskeviin tapauksiin, jollaisesta ratkaisussa KKO 2015:20 selostetussa tapauksessa on kysymys ja joita Suomen korkein oikeus ratkaisee vuosittain runsaasti. Tämä johtuu osin siitä, että Suomessa kirjallinen hovioikeusmenettely on lain mukaan pääsääntö ja pääkäsittely poikkeus, jonka torjumiseksi lakiin on otettu joukko tulkinnanvaraisia säännöksiä. Näitä säännöksiä hovioikeudet tutkitsevat lähtökohtaisesti niin, että pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voitaisiin torjua, vaikka pääkäsittelyyn olisi aihetta. Muissa pohjoismaissa toisen oikeusasteen menettely on sitä vastoin pääsäännön mukaan suullista ja kirjallinen menettely poikkeus.
11 kommenttia:
Kannattaako nyt sentää tämäntasoiseen juttuun korkeimmassa oikeusasteessa uhrata nän tolkuttomasti ruutia?
Hyvä kysymys!
KKO:n ratkaisussa ei ole kuitenkan kyse "mitättömästä oikeuskysymyksestä" ("tämäntasoisesta jutusta", kuten anonyymi haluaa vähätellä), vaan asiasta, joka on nostettu perustuslain 21 §:n 2 momentissa yhdeksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeiseksi oikeusperiaatteeksi, siis asianosaisen kuulemisesta ("jokaisen oikeudesta tulla kuulluksi häntä koskevassa asiassa"). Ks. tästä myös KKO:n perustelujen kohtaa 11.
KKO pyrkii ennakkopäätöksillään ohjaamaan alempien tuomioistuinten toimintaa "oikealle tielle" eli tässä tapauksessa juuri kuulemisperiaatteen (kontradiktorinen periaate) asianmukaiseen noudattamiseen.
Ko. tapauksessa HO on rikkonut melko karkeasti kuulemisperiaatetta.
Mutta muuttavatko KKO:n ennakkopäätökset mitään, eli onko prejudikaateilla toivottu ohjausvaikutus? Tätä sopii epäillä, sillä esimerkiksi asianosaisen kuulemisesta ja kuulemisperiaatteen rikkomisesta KKO on antanut ja joutuu yhä edelleen antamaan joka vuosi muutaman ennakkopäätöksen. Mutta aina vain käräjäoikeudet ja kenties vielä usemamin hovioikeudet mainittua periaatetta ja selviä lain säännöksiä po. suhteessa rikkovat!
Ts. alemmat tuomioistuimet eivät aina tai useinkaan välitä ennakkopäätöksiin sisältyvistä oikeusohjeista, vaan tekevät myös jatkossa niin kuin "tahtovat", ennakkopäätöksistä siis välittämättä. Tämä on oikeusvaltiossa varsin outoa, mutta näin vain asia on, ei siitä mihinkään pääse.
Kuten blogijutussa kerroin, esim. hovioikeudet asettavat tarkoituksenmukaisuusyyt hienojen oikeusperiaatteiden noudattamisen edelle. Jos ja kun hovioikeus ei aina välitä ("viitsi") toimittaa asianosaisen vaatimaa ja juutn selvittämisen kannalta tarpeellista pääkäsittelyä, se keksii vaikka minkälaisia "vippaskonsteja", jotta se voisi luistaa velvollisuudesta toimittaa pääkäsittely. Ts. hovioikeudet asettavat oman työnsä mukavauuden ja helppouden asianosaisten oikeusturvan edelle.
Anon: "Kannattaako nyt sentää tämäntasoiseen juttuun korkeimmassa oikeusasteessa uhrata nän tolkuttomasti ruutia?"
Vielä mielenkiintoisempi on kysymys, onko hovioikeuden täytynyt uhrata tämänkaltaiseen juttuun (= vanhan rattijuopon venkoiluun) niin tolkuttomasti ruutia, että olisi pitänyt täyden tai pikkupääkäsittelyn. Näppärimmin hovi olisi selvinnyt, jossa ei olisi alkanut kruusailemaan esitutkintakertomuksella vaan evännyt pääkäsittelyn ja hyväksynyt käräjäoikeudenm todistelunharkinnan sellaisenaan.
Valitettavasti vain on niin, että Suomessa, joka joutuu vaalien jälkeen hoitelemaan n. 6 miljardin kestävyysvajeen, ei kertakaikkiaan ole varaa pitää turhia pääkäsittelyjä päivänselvissä jutuissa.
Sillähän tämä 6 miljardin kestävyysvaje hoituu ja poistuu kokonaan, kun hovioikeudet ymmärtävät jättää pääkäsittelyt kokonaan toimittamatta!
Jep. jep!
Hovioikeudet eivät opi häpeämään, ennen kuin tuomarit tuomitaan rangaistukseen tämäntapaisista virkavirheestä. (Tuomio samalla hovioikeudenneuvoksia "valvoville" hovioikeuksien pressoille, jotka usein ylläpitävät henkeä, että vippaskosnsteja pitää käyttää.
Vaan lainvalvojat eivät uskalla syttää, kun arviovat, että selvienkin virheiden tekeminen muka kuuluu tuomareiden harkintavallan puittesiin. Tuomareilta erottamattomuus pois ja rotia tilalle.
olipa pätevä ja opettavainen kirjoitus ja emerituksen omat kommentit pisteenä päälle. luulisi jonkun hovilaisenkin oppivan jotain.
Ja eikös lisää kiristyksiä ole oikeusministeriön säästöhautomossa vireillä? Siis kiristyksiä, joilla yritetään ihmisten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Jovain on!
Vuonna 2013 tekaistusta "Oikeudenhoidon uudistussuunnitelmassa" - fiini nimi hankkeelle, jolla itse asiassa on tarkoitus kurjistaa, ei vain oikeudenhoidon vaan myös lainkäytön tasoa ja kansalaisten oikeusturvaa - löytyy muistaakseni 40-50 kohtaa, joilla em. "kiristystä" tullaan toteuttamaan.
Em. kohteista, tavoitteista ja "hankkeista" on useita jo toteutettu.
Käräjäoikeuksien lautamiesten määrää on vähennetty, sillä nyt KO:n kokoonpanoon kuuluu, ei kolmea, vaan ainoastaan kaksi lautamiestä. Käräjäoikeus istuu nykyisin enää hyvin harvoin lautamieskokoonpanossa.
Syyteneuvottelumenettely on säädetty ja tullut kait jo voimaankin.
Reilu kolmannes rikosasioista käsitellään käräjäoikeuden kirjallisessa menettelyssä, eli niitä ei tuoda enää käräjäjille ja suulliseen läsittelyyn lainkaan.
Hyvin huolestuttava "uudistus" on hovioikeuksien jatkokäsittelylupamenettelyn soveltamisalan tuntuva laajennus, jolla tosiasiallisesti heikennetään merkittävällä tavalla asianosaisten oikeusturvaa eli tässä valiustoikeutta. Rikoksesta tuomittu tarvitsee hovioikeuden myöntämän jatkokäsittelyluvan, jos hänet on tuomittu "vain" kahdeksaksi kuukaudeksi tai sitä lyhyempään vankeusrangaistukseen, ehdottomaan tai ehdolliseen. Aiemmin em. kynnys oli neljässä kuukaudessa. Hovioikeuksien ei tarvitse perustella luvan epäämistä koskevia päätöksiään mitenkään.
Tämä uudistus avaa lopullisesti mahdollisuuden mielivaltaiselle lainkäyttölle ja hovioikeuksien "jutturuuhkien" purkamiselle. Todellisuudessa hovioikeuksissa ei ole enää vuosikausiin ollut minkäänlaisia jutturuuhkia, sillä valitusten määrä on tuntuvasti vähentänyt.
Jatkokäsittelyn soveltamisalan laajennukseen ei olisi ollut minkäänlaista tosiasiallista tarvetta, mutta niin vain nämä anne holmlundit ja muut lakivaliokunnan "lampaat" menivät lankaan ja hyväksyivät tämänkin oikeusturvan heikennystä koskevan lakiesityksen sellaisenaan! Valiokuntaan kutsuttiin asiantuntioina kuultavaksi yksinomaan tunnettuja jees -miehiä ja naisia, jotka puolisivat tätäkin karmeaa lakiesitystä ja varmistivat siten sen, että heitä pyydetään jatkossakin asiantuntijoiksi! Kunhan nyt uusi eduskunta saadaan vaalien jälkeen koolle ja hallitus kasaan.
Pelolla voidaan odottaa, millainen kyläpolitiiko valitaan vaalien jälkeen uudeksi oikeusministeriksi, eli onko hänkin yhtä paljon pihalla asioista kuin tämä nykyinenkin ministeri on ollut.
Vireillä on monia suorastaan hullunkurisia "oikeusturvan nimissä" tehtyjä ehdotuksia. Yksi niistä on hanke, jonka mukaan käräjäoikeuden ei tarvitssi rikosasioissa enää perustella kirjallisia tuomioita, eli pelkät tuomarin suulliset lausahdukset asian käsittelyn jälkeen riittäisivät perusteluiksi. Tässä on taas yksi oikeusturvaa merkittävällä tavalla kaventava hanke, mutta niin vain mm. joku emeritusprofessori ja KKO ovat lausunnoissaan sitä innokkaasti kannattaneet.
Voi helevetti, millaisia ….sanonko mitä!
Vuonna 2013 "tekaistusta "Oikeudenhoidon uudistussuunnitelmassa" - fiini nimi hankkeelle, jolla itse asiassa on tarkoitus kurjistaa, ei vain oikeudenhoidon vaan myös lainkäytön tasoa ja kansalaisten oikeusturvaa - löytyy muistaakseni 40-50 kohtaa, joilla em. "kiristystä" tullaan toteuttamaan."
Tästä kyllä olisi aiheellista kirjoittaa oma blogi (-ja), eikä "kätkeä" sitä kommenttiin.
Lohdutuksen sana: ollaanhan summaarisia asioita kovaa vauhtia siirtämässä ulosottoon. Voi olla, että blogistin asiaa koskevat kirjoitukset ovat vakuuttaneet jonkun.
Ruutia on palanut kovasti tässä jutussa. Pystyykö kantaja osoittamaan prosessivirheen?
http://www.hs.fi/talous/a1427392627170
On erittäin hyvä, että oikeusneuvos Huovila toi esiin OK:n todistamiskiellon säätävän lainkohdan. OK 17 luvun säännös on selväsanainen.
Pidänkin erikoisena, ettei tätä viimeistään jo hovissa ole tuotu esiin.
Alempien oikeuksien lainkäytön ohjaaminen on siis ollut tarpeen niin kuulemisperiaatteen kuin toditamiskieltosäännöksen soveltamisen osalta.
Lähetä kommentti