maanantai 20. lokakuuta 2008

33. KKO haluton tutkimaan sotasyyllisyysoikeuden virheitä (KKO 2008:94)

1. Korkeimmasta oikeudesta (KKO) tulee harva se päivä ulos mielenkiintoisia ennakkopäätöksiä. Viime perjantaina KKO hyväksyi muslimipojan asianmukaisen ympärileikkauksen. Tänään 20.10. oli vuorossa päätös, jolla KKO vetäytyi tutkimasta vuosina 1945-46 istuneen sotasyyllisyysoikeuden tuomiosta tehtyä purkuhakemusta (KKO 2008:94).

2. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 21.2.1946 rangaistukseen tuomitun Väinö Tannerin (1881-1966) pojanpoika Ilkka Tanner on KKO:lle 26.11.2007 tekemässään hakemuksessa vaatinut, että sotasyyllisyysoikeuden tuomio puretaan siltä osin kuin Väinö Tanner on siinä tuomittu sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain 1 §:n nojalla virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi vankeusrangaistukseen ja sanottu rangaistus kumotaan.

3. Korkein oikeus (oikeusneuvokset Tulokas. Kitunen, Bygglin, Häyhä ja Esko) katsoi, että korkein oikeus ei ole toimivaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta. Sen vuoksi Tannerin hakemusta ei tutkittu.

4. KKO:n päätös on merkillinen ensinnäkin siksi, että siinä ei sanallakaan kerrota niitä perusteita, joihin Tannerin purkuhakemus perustuu. KKO ilmoittaa päätöksensä ensimmäisessä kappaleessa lakonisesti vain, että Ilkka Tanner on tehnyt sanotun purkuhakemuksen.

Miksi yleisölle ja tiedotusvälineille ei haluta kertoa, millä perusteilla Ilkka Tanner katsoo, että sotasyyllisyysoikeuden tuomio olisi purettava? Miksi KKO on halunnut salata purkuhakemuksen sisällön? Tällainen salailu ei ole normaalia eikä sitä voida pitää etenkään valtakunnan ylimmän tuomioistuimen arvovallan mukaisena. Mitä oikeastaan haluta salata? Sen, joka haluaa tutustua purkuhakemuksen sisältöön, pitää nyt kaivaa jostakin esiin purkuhakemus. No, ei hätää, purkuhakemus löytyy sen laatijan asianajaja Kari Silvennoisen asianajotoimiston kotisivulta (http://www.silvennoinen.fi).

Purkuhakemuksen sisällön selostamatta jättäminen KKO:n päätöksessä johtunee ilmeisesti siitä, ettei KKO tutkinut asiallisesti hakemusta vaan jätti sen tutkimatta toimivaltaansa kuulumattomana. Purkuhakemuksessa on kuitenkin perusteltu myös sitä, miksi KKO purunhakijan mielestä on asiassa toimivaltainen. Näin ollen KKO:n päätöksessä olisi pitänyt selostaa ainakin hakijan puolesta esitetyt näkökohdat KKO:n toimivaltaa koskevan kysymyksen osalta.

Purkuhakemuksen sisällön selostamatta jättäminen myös toimivaltakysymyksen osalta näyttäisi osoittavan ylimielistä asennetta KKO:n taholta. Lukija saa helposti vaikutelman, että hakemus on KKO:n mielestä niin "mahdoton", ettei edes sen sisällön selostaminen maksa vaivaa!

Tässä törmätään jällen kerran tuomarin etiikkaan, jota käsittelin blogissani viime perjantaina 17.10. KKO:n päätöksen kirjoitustapa tuskin osoittaa erityistä hienotunteisuutta purkuhakemuksen tekijää ja asiaa kohtaan, jos ja kun purkuhakemus sivuutetaan jonkinlaisella olankohautuksella. Tasapuolisuus oikeudenkäynnin julkisuuden osalta edellyttäisi, että julkisuuteen ei kerrota ainoastaan tuomioistuimen omaa näkemystä ja perusteluja, vaan ratkaisuun otetaan myös ne perustelut, joihin tuomioistuimelle tehty hakemus perustuu. Tällöin vasta nähtäisiin, onko tuomioistuin vastannut ratkaisussaan siihen, mitä hakemuksessa on esitetty.

5. KKO viittaa kantansa tueksi ensinnäkin sotasyyllisyyslain 7 §:ään, jonka mukaan, mikäli sanotussa laissa ei ole toisin säädetty, sotasyyllisyysoikeuteen nähden sovelletaan, mitä valtakunnanoikeudesta on voimassa. Kun sotasyyllisyyslain säätämisen aikaan voimassa olleen lain mukaan valtakunnanoikeuden tuomion purkamista ei voitu hakea KKO:lta, katsoo KKO nyt, ettei KKO voi tutkia myöskään sotasyyllisyysoikeuden tuomiosta tehtyä purkuhakemusta.

Tilapäistä, erillislailla perustettua sotasyyllisyysoikeutta ei kuitenkaan voitane rinnastaa valtakunnanoikeuteen KKO:n päätöksessä kerrotulla tavalla. Valtakunnanoikeus on pysyvä erityistuomioistuin, jolla on vakiintunut lainsäädäntöön perustuva asema ja nykyisin myös toimivalta purkaa oma tuomionsa. Vuonna 1945, jolloin sotasyyllisyyslaki säädettiin, laissa ei sen sijaan ollut säännöksiä valtakunnanoikeuden tuomioiden purkamismahdollisuudesta. On siten kyseenalaista, voidaanko KKO:n kannan tueksi vedota siihen, mitä valtakunnanoikeudesta ja sen tuomioiden purkamisesta oli sotasyyllisyyttä koskevan oikeudenkäynnin aikana laissa säädetty.

6. Toiseksi KKO on vedonnut siihen, että kun jonkin erityistuomioistuimen ratkaisuun voidaan ylimääräisin muutoksenhakukeinoin hakea muutosta KKO:lta, on tästä säädetty nimenomaisesti asianomaisessa erityistuomioistuinta koskevassa laissa; tällaisia erityistuomioistuimia ovat työtuomioistuin, markkinaoikeus ja vakuutusoikeus. Kun sotasyyllisyysoikeuden osalta laissa ei ollut tällaista säännöstä, katsoo KKO tämän seikan puoltavaa käsitystä, jonka mukaan sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamista koskevan hakemuksen käsittely ei kuulu KKO:n toimivaltaan.

Toisaalta - tuomioistuimen perusteluissa pitäisi noudattaa pro et contra metodia ja ilmoittaa myös valittua kantaa vastaan puhuvat seikat ja perusteet - korkeimmalla oikeudella on tuomionpurkuasioissa yleistoimivalta, jonka juuret löytyvät kuninkaan vallankäytöstä ja vuoden 1734 laista. Alkuperäisen OK 31 luvun mukaan kuninkaalla oli valta purkaa väärät tuomiot. Tämä kuninkaalle kuulunut toimivalta on aikojen kuluessa siirtynyt korkeimmalle oikeudelle.

Lisäksi voidaan vedota vanhaan periaatteeseen, jonka mukaan rikoksesta tuomitulla on oikeus saada syyllisyyskysymys tai tuomittu rangaistus ainakin yhden kerran tutkittavaksi ylemmässä tuomioistuimessa, ylioikeuden tai erityistuomioistuimen rikostuomio valtakunnan ylimmässä tuomioistuimessa. Nykyisin tämä periaate ilmenee Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 2 artiklasta.

Tuomioistuimen ja varsinkaan valtakunnan ylimmän tuomioistuimen ei pitäisi olla lainsoveltamisessa niin muodollinen ja lain kirjaimesta tiukasti kiinnipitävä mitä päätöksestä KKO 2008:94 ilmenee. Ylimmälle oikeudellehan kuuluu tietty oikeutta kehittävä ja uutta luova rooli, jota käyttäen ylin instanssi toimii ikään kuin lainsäätäjän työn jatkajana. Kun on kyse muutoksenhakuoikeudesta, ei ylimmän oikeuden tulkinta saisi olla lähtökohtaisesti luonteeltaan supistavaa, vaan mieluummin laajentavaa, jossa analogian käyttö sallitaan.

Olisi siis pitänyt ajatella niin, että jos kerran esimerkiksi työtuomioistuimen ja markkinaoikeuden riita-asioissa antamista tuomioista voidaan hakea purkua KKO:lta, niin saman periaatteen täytyy sitä suuremmalla syyllä koskea myös erityistuomioistuimena toimivan rikostuomioistuimen päätöstä, jolla joku on tuomittu pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, vaikka sanotussa erityistuomioistuinta koskevassa laissa ei asiasta olisikaan nimenomaista säännöstä. Sitä paitsi, eihän sotasyyllisyyslaissa ole nimenomaan sanottu, ettei sotasyyllisyysoikeuden tuomioon voida hakea tuomionpurkua!

7. Lopuksi KKO:n päätöksessä vedotaan sotasyyllisyyslain ja siihen perustuvan sotasyyllisyysprosessin ja tuomion "poikkeukselliseen taustaan", joka olisi esteenä sille, että nyt jälkikäteen voitaisiin ryhtyä tarkastelemaan tuomiota ja siihen johtanutta menettelyä "tavanmukaisia oloja silmällä pitäen säädettyjen tuomionpurkua ja kantelua koskevien säännösten pohjalta."

KKO:n mukaan "eduskunnan huomattava enemmistö katsoi sotasyyllisyyskysymyksen hoitamisen välirauhansopimuksen täyttämiseksi niin tärkeäksi, että se oli vallinneissa oloissa tehtävä, vaikka samalla päädyttiin loukkaamaan useita oikeusjärjestyksen keskeisiä periaatteita."

Tällainen perustelu edustaa minusta kuitenkin varsin yksipuolista näkemystä ja jonkinlaista "antautumismielialaa" - antautumista nimenomaan vääryydelle. Kuten kaikki tietävät, Suomi pakotettiin Neuvostoliiton toimesta säätämään sotasyyllisyyslaki, jossa loukattiin useita keskeisiä oikeusperiaatteita, esimerkiksi taannehtivan rikoslain kieltoa ja satunnaisten tuomioistuinten asettamiskieltoa. Jokainen tietää myös, että sotasyyllisyysoikeuden antama tuomio perustui lain väärään soveltamiseen. Sotasyyllisyysoikeus ei ollut riippumaton eikä puolueeton, vaan oikeutta painostettiin poliitikkojen ja valtiovallan toimesta jatkuvasti ja oikeudessa istui selvästi esteellisiä jäseniä, syytettyjen puolustukselta evättiin normaali puolustautuminen jne.

Minusta tämä prosessin "poikkeuksellinen tausta" ja epänormaali prosessi erilaisine ilmenemismuotoineen on, toisin kuin KKO:n jaosto nyt kovin hurskastellen toteaa, päin vastoin juuri se peruste, jonka vuoksi prosessi ja siinä annetut tuomiot tulisi ehdottomasti ottaa uudelleen tarkasteltavaksi ja purkuhakemuksen kohteeksi. Ei siis pitäisi ajatella niin, että emme me nyt enää voida tehdä mitään, kun me kerran painostuksen kohteena ollessamme jouduimme toimimaan painostajien tahdon mukaisesti poikkeuksellisissa oloissa. Asia pitäisi tietenkin nähdä niin, että koska oikeudenmukaisuus ei aikanaan voinut toteutua ja tämä johtui ulkopuolisesta painostuksesta, koko juttu on otettava uudelleen tarkasteltavaksi.

Siis, koska sotasyyllisyyslain säätämisen ja sotasyyllisyysprosessin aikoihin Suomessa ei voitu vapaasti tarkastella sotasyyllisyyslakia ja sotasyyllisyysprosessia tavanmukaisia oloja silmälläpitäen säädettyjen tuomionpurkua ja kantelua koskevien säännösten pohjalta, eikä sitä voitu tehdä - suomettumisilmiöstä ja Neuvostoliiton läsnäolosta johtuen - vielä pitkään aikaan sotasyyllisyysprosessin jälkeen, on se voitava tehdä nyt, kun tuohon tarkasteluun ei enää ole mahdollista kohdistaa ulkoista painostusta.

8. KKO:n päätös, jolla purkuhakemus jätettiin tutkimatta, on siis hyvin valitettava ja osoittaa, miten muodolliseen ja tiukasti lain sanamuotoon pitäytyvään tulkintaan korkein oikeus ratkaisunsa perustaa. Jos laki antaa mahdollisuuden, vaikkapa vain vähäisen sellaisen, torjua valituksen tai purkuhakemuksen tutkinnan, niin se kyllä myös KKO:ssa tehdään! Ei mikään ihme, että niin monet ihmiset Suomessa tänä päivänä valittavat, etteivät he saa mistään oikeutta!

Paha sanoa, mutta minusta KKO:n tämänpäiväinen päätös ja sen perustelut osoittavat, ettei suomettumisen aika ole meillä vielä päättynyt!

9. KKO ratkaisun jälkeen katseet on kohdistettava eduskuntaan. Eduskunta ei voi säätää lakia, jolla kumottaisiin sotasyyllisyysoikeuden langettamat tuomiot. Se ei olisi lainkäytön perusperiaatteiden mukainen ratkaisu. Sitä vastoin eduskunta voi muuttaa jo voimassa olevaa lainsäädäntöä tai säätää uuttaa lainsäädäntöä, joka mahdollistaa sen, että KKO:lla on toimivalta tutkia sotasyyllisyysoikeuden menettelyn asianmukaisuutta ja ratkaisun oikeellisuutta. Tässä tarkoituksessa voitaisiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä säätää myös laki erityisestä "sotasyyllisyysylioikeudesta", joka olisi kokoonpanoltaan samantapainen kuin valtakunnanoikeus. Se olisi toki satunnainen tuomioistuin, mutta satunnainenhan oli myös "sotasyyllisyysoikeus"!

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Näköjään sotasyyllisyyslaki ja -oikeudenkäynti ovat niin suuria oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien vastaisia loukkauksia, ettei KKO halua niitä korjata.

Pelkästään kun ajattelee po. lain taannehtivuutta ja oikeudenkäynnin menettelyllisiä virheitä, niin se ei selvästi täytä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia.

Olisiko KKO voinut pyytää lausuntoa perustuslakivaliokunnalta lain taannehtiuudesta ym?

Kuka muu purkaa sitten väärät tuomiot jos ei korkein oikeus?

Tähän perustavanlaatuiseen oikeusturvaolettamaan KKO ratkaisu ei vastaa. Se vain esittää verukkeen, jolla se yrittää selittää toimimattomuuttaan.

Todennäköisesti purunhakija saattaa asian EIT:n käsiteltäväksi?

Veikko kirjoitti...

Hyvä professori, kiitokset sangen selventävästä ja asian fokukseen osuvasta blogi-kirjoituksestasi.

Tämä KKO:n päätös on jälleen yksi häpeäpilkku tuomiojärjestelmällemme. En puhu oikeusjärjestelmästä, koska se liian usein ei täytä sellaisen järjestelmän vaatimuksia.

Tätä asiaa on kommentoitu tuoreeltaan myös Pro Karelian sivuilla.

Olisiko mahdollista saada julkaista tämä blokikirjoitus sivuillamme?

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Ok, Veikko, kyllähän se sopii!

Tosiaan, oikeuskansleri Jorma S. Aalto otti vuonna 1992 kantaa asiaan, kun häntä pyydettiin tekemään sotasyyllisyysoikeuden tuomiota koskeva purkuhakemus KKO:lle. Aalto ei ottanut päätöksessään suoranaisesti kantaa KKO:n toimivaltaan, mutta epäili, ettei KKO:lla olisi toimivaltaa.

Anonyymi kirjoitti...

Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:n mukaan tuomion purkaminen johtaisi ilmeisesti jutun uuteen käsittelyyn. Kun käsitykset sodan syistä ovat muuttuneet, luvassa olisi vyöry hakemuksia asioissa, joiden asianoasaiset ja todistajat ovat kuolleet. Eikö ole takarajaa tuomion purkamiselle syytetyn eduksi? Syytetyn vahingoksi purkua on haettava vuoden kuluessa siitä päivästä, jona hakija sai tiedon hakemuksen perusteena olevasta seikasta jne...

Urho Kökkönen kirjoitti...

Erikoinen ajatus tosiaan, että voisi olla jonkin tuomioistuimen tuomioita (ja vielä rikosasiassa), jotka olisivat kaikkien tuomionpurkumahdollisuuksien ulkopuolella.

Eri asia on sitten, onko tuomittujen kuolemisella jokin vaikutus. Vanhoista lainopillisista opinnoista ei nyt muistu mieleen, onko tästä joku normi vai voidaanko vaikka 1930-luvulla annettu vääräksi osoittautuva rikostuomio kumota tuomitun eduksi, vaikka toinen olisi kuollut 50 vuotta sitten.

En sinänsä tiedä, onko sotasyyllisyystuomiota aihetta lähteä ronkkimaan, koska kumoaminen voisi päinvastoin merkitä tietyssä mielessä tuomion aikaisemman legitimiteetin tunnustamista (jos joku on ilmeistä roskaa, ei sitä tarvitse edes mitätöidä). Jos KKO:n ratkaisua haluaa lukea KKO:n kannalta ystävällismielisesti, voi loppuosan perusteluista ymmärtää niin, että siinä koetetaan sanoa, ettei tuomio ole ollut mitään varteenotettavaa lainkäyttöä ja oikeutta ja ettei siihen siksi puututa oikeuden keinoin.

Anonyymi kirjoitti...

Väärät tuomiot tulisi purkaa oli tuomittu sitten kuollut tai ei. Miksi oikeudenomistajilla ei ole puhevaltaa?

Kuulopuhetta: Alfred Jodl tuomittiin Nuerembergissä kuolemaan ja hirtettiin. Saksalainen tuomioistuin olisi muka todennut hänet sitten kuoleman jälkeen syyttömäksi. Legendaa?

Joka tapauksessa irrelevantti on kysymys tai väite joka po. tapauksessa tavataan esittää, että tuomitut eivät ole menettäneet kunniaansa. Kyllä tai ei, mutta heidät on tuomittu useiden vuosien vankeusrangaistuksiin.

Oikeusvaltiossa on kestämätöntä, ellei vääriä tuomita voisi purkaa tuomittujen jo kuoltua. Oikeusvaltion uskottavuus edellyttää sitä, ei vain tuomittujen kunnia ja heidän oikeudenomistajien kunnia tai oikeudentunto.

matias kirjoitti...

Minusta purkuhakemus oli tavattoman huolimattomasti kirjoitettu - etenkin julkaistavaksi asianajotoimiston sivulla. Se on oikeastaan täysin yksilöimätön, koskei jääveiksi väitettyjä nimetä, eikä käytettyä rikostunnusmerkistöä edes välitetä siteerata. Täyttä ja pelkkää politiikkaa näytti olevan. KKO olisi nolannut itsensä ryhtymällä uudeksi valtakunnanoikeudeksi.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Asianajotoimiston laatimassa, netissä julkaistussa purkuhakemuksessa on kyllä mainittu jääveiksi väitettyjen sotasyyllisyysoikeuden jäsenten nimet.

Erastotenes Aleksandrialainen kirjoitti...

Erinomaisen mielenkiintoinen näkemys. Totuushan on, että sotasyyllisyystuomioilla ja niitten purulla ei ole mitään käytännön vaikutuksia tuomituille itselleen. Itse ehdottaisin, että seuraavaksi otettaisiinkin purettavaksi selkeästi oikeudenvastainen, poliittinen päätös, jolla Gustaf Mauritz Armfeltilta riistettiin hänen ruotsalaiset arvonsa ja virkanimensä vuonna 1813.

Sen sijaan olisi syytä pohtia laajempaa näkökulmaasi: "myös erityistuomioistuimena toimivan rikostuomioistuimen päätöstä, jolla joku on tuomittu pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen, vaikka sanotussa erityistuomioistuinta koskevassa laissa ei asiasta olisikaan nimenomaista säännöstä." Väität, että tähän olisi oikeusperustana Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 2. artikla. Jätät kuitenkin huomiotta sen, että korkeimman oikeusasteen toimiessa ensimmäisenä asteena tätä oikeutta voidaan lailla rajoittaa.

Suomessa on useita korkeimpia oikeuksia, joilla on rinnakkaiset tuomiovallat. Korkein hallinto-oikeus on omalla toimialallaan ylin oikeusaste, ja sen antamasta kurinpidollisesta rangaistuksesta ei voine siis vedota korkeimpaan oikeuteen. Vastaavasti valtakunnanoikeus ei ole mikä tahansa erityistuomioistuin. Se on rinnakkainen, korkein oikeusaste, jolla on erityinen tuomiovalta tiettyihin asioihin. Korkeimman oikeuden päätös 2008:94 nimenomaan vahvistaa yksimielisesti tämän näkökannan.

Käytännön kannalta KKO 2008:94 siis varmistaa sen, ettei korkeinta oikeutta voida tulevaisuudessa käyttää valtakunnanoikeuden päätöksiä vastaan riitelemiseen. Ammattituomarit eivät siis voi ajaa kansanvallan yli. Tämä on isänmaan ja yhteiskunnan vakauden kannalta ensiarvoisen tärkeä ja hyvä päätös. Se, viedäänkö jonkun vainajan haudalle yksi ylimääräinen seppele, on täysin toissijaista.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Viimeiselle anonymille

Tietenkin sotasyyllisyysllisoikeuden paatoksen purkamiselle olisi erittain suuri merkitys laittomassa menettelyssa ja taysin vaarin perustein tuomittujen suomalaisten poliitikkojen kunnian palauttamiselle myos ulkonaisesti seka heidan omaisilleen! Samalla ratkaisu olisi tarkea voitto koko kansakunnalle ja suomettumisilmiosta vihdoinkin erkaantumiselle.

Meita prosessuaalisteja on usein moitittu siita, etta haluaisimme estaa muotoseikkoihin vetoamisella oikeuden totetumisen ja asioiden tutkittavaksi ottamisen. Tama ei enaa nykyaikana pida kuitenkaan paikkaansa, silla painvastoin tavoitteena on nykyisin se, etta pienten muotoseikkojen estamatta asianosaisilla tulisi olla mahdollisuus paasta oikeuksiinsa ja saada asianssa ja oikeutensa tuomioistuimen tutkittavaksi.

KKO on sen sijaan harrastanut sotasyyllisyysasiassa todellista perin vanhakantaista juristeriaa: se turvautuu muotoseikoihin ja yli 60 takaisiin, jo ajat sitten merkityksensa menettaisiin oppeihin valtakunnanoikeuden ja sotasyyllisyysoikeuden toimivaltojen yhteenkytkemisesta!

Suomalaiset lakimiehet ja tuomarit ja tuomioistuimet ovat aina olleet kovia ja pikkutarkkoja legalisteja, mika juontaa juurensa autonimian ajoilta saakka. "Laki ennen mua syntynyt, myos jalkeheni jaa". Sama tendenssi ja tulkintaperiaate jatkuvat naemma lakimiespolvesta toiseen edelleen vaikka yhteiskunnalliset asiat ja ajat ovatkin jo kauan sitten muuttuneet.

Nykyisin tuomioistuinten tulkinnan tulisi olla kaikkea muuta kuin pikkutarkkaa muotosidonnaisuutta, silla sehan juuri estaa ihmisten paasyn oikeuksiinsa ja asiodein saattamisen tuomioistuinten tutkittavaksi.

KKO naytti, etta pikkutarkka legalismi on edelleen siella kunniassaan ja miten KKO kokee paatehtvakseen estaa oikeuden totetumisen keinolla milla tahansa.

Tama oli toki odotettua, mutta se oli vahan kornia, etta KKO vetaytyi perusteluissaan KKO:n yli 60 vuodentakaisiin lausuntoon, jossa vastustettiin sotasyyllisyyslain saatamista. Tama nakyy edelleen riittavan nykyiselle KKO:lle: miksi te saaditte sen lain yli 60 vuotta sitten, vaikka me vastustimme, emme me enaa sille mitaan voi!

Todella saalittava osoitus nepotismiin muutenkin (virkanimityksissaan)taipuvaisen KKO:n vetaytymisesta "isien" selan taakse!