maanantai 12. lokakuuta 2009

170. Haavikko, kaikki sen hillittömyydet


Muutama päivä sitten ilmestyi Mauno Saaren kirjoittama kirja Haavikko -niminen mies (Otava). Se kertoo kirjailija Paavo Haavikon (1931-2008) elämästä. Otava ja Paavo Haavikon poika Heikki Haavikko kävivät viime kesänä julkisuudessa ja aina käräjäoikeutta myöten kiistaa kirjan julkaisuoikeudesta. Saaren kirja perustuu paljolti Paavo Haavikon haastatteluihin. Heikki Haavikko katsoi haastatteluja koskevien tekijänoikeuksien kuuluvan itselleen, mutta käräjäoikeus ei ollut samaa mieltä.

Kirjan nimen mallina on Paavo Haavikon vuonna 1976 ensin salanimellä ja vuonna 1981 omalla nimellään julkaisema kirja, agenttiromaani, Barr -niminen mies, joka kuulemma kertoo Paavo Haavikosta itsestään.

Paavo Haavikon tunnetuin runokokoelma lienee vuonna 1966 julkaistu vihreytensä Puut, kaikki heidän vihreytensä. Minusta Mauno Saari olisi voinut ottaa kirjan nimeä harkitessaan mallia kyseisen runokokoelman hieman erikoisesta nimestä.

Minusta Saaren Haavikko-kirjan nimeksi olisi voitu johdonmukaisuuden nimissä panna Haavikko, kaikki sen hillittömyydet. Ai, miksi? No siksi, että kun puiden ominaispiirre on vihreys, olisi "hillittömyys" puolestaan osuva sana kuvaamaan Paavo Haavikkoa ja hänen elämäänsä.

Kirja, jota Mauno Saari kutsuu romaaniksi, on kirjoitettu niin sanottua liukumetodia käyttäen. Kirjasta ei aina pysty erottamaan, milloin on kyse Saaren omasta tekstistä ja milloin taas Haavikon omista lausumista. Kirjan luku voi alkaa Haavikon lausahduksista, muuttua ("liukua") välillä Saaren tekstiksi ja palata jossakin välissä taas Haavikon tekstiksi.

Haavikko mainitsee itse, että hillittömyys on hänelle tyypillinen ja suorastaan tavoiteltava tila yhtä hyvin kirjoittamisessa kuin rakkaudessa. Hillittömyys ei ole samaa kuin mielettömyys tai viha, Haavikko tarkentaa. Hillittömyys saattaa olla riemua tai raivoa.

Toisinaan Haavikon hillittömyys tai raivo näyttäisi kyllä kehittyneen mielettömäksi raivoksi. Hän saattoi suutuspäissään ja läheistensä tai työtovereidensa seurassa ollessaan raivostua jostakin aivan mitättömän tuntuisesta pikkuasiasta silmittömästi, rikkoa tuoleja, paiskata esineitä seinään, jopa rikkoa kaikki huoneen ikkunat ja huutaa vaimolleen, että "tässä talossa ei vittu puhu." Hän oli riidoissa lähes kaikkien kanssa ja saattoi lopettaa vuosikymmeniä kestäneen työ- ja ystävyyssuhteen jostakin mitättömästä syystä siihen paikkaan.

Luin Mauno Saaren kirjaa eilen, Aleksis Kiven päivänä. Muistelin, että kun Kivi luomistuskissaan tai kirjoitustyönsä jälkeen masentui - Kivi ei koskaan ehtinyt nähdä romaaniaan Seitsemän Veljestä painettuna - hänet teljettiin hullujen huoneelle Lapinlahteen. Kun Haavikko raivosi, hänestä tehtiin akateemikko ja hänet palkittiin erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Valtion kirjallisuuspalkinto näyttää Haavikolle napsahtaneen uran alkuvuosina automaattisesti lähes joka toinen vuosi kuin Maunulle illallinen.

Haavikon runoudesta tai kirjoista en osaa sanoa mitään, koska en ole niitä lukenut. Minulla on mielikuva, että Haavikko oli uransa alussa aika pienen piirin ylistämä nero ja modernismin perustajiin 1950-luvun alussa kuulunut runoilija. Ei tavallinen ihminen saa Haavikon runoista juuri mitään tolkkua, ovat ne niin "erikoisia." Loppusoinnuton runokin voi olla toki ymmärrettävä, mutta Haavikon runot eivät ole. Hänen runojaan lukiessa vastuu siirtyy kyllä kokonaan lukijalle.

Haavikko on sanavalmis ja näppärä sanoilla leikittelijä, erikoisuuksien tavoittelija, tällaisen kuvan sain hänen Saaren kirjaan otetuista runonpätkistään. On hyvä, että Haavikon kirjaan on otettu ilmeisesti joitakin "parhaita paloja" Haavikon runoista; nyt kenenkään ei tarvitse välttämättä mennä ostamaan Haavikon kirjoja.

Haavikko pyrki kääntelemään ja vääntelemään sanat ja sanonnat; lauseen merkitys mitätöidään tai kumotaan heti seuraavassa lauseessa. Esimerkiksi: "Kaikki olisi ollut sovitettavissa, mutta mitään sovitettavaa ei ollut." Kirja on täynnä tällaisia kätkettyjä viisauksia, oikeastaan viisasteluja tai heittoja. Haavikko valittaa pitkin matkaa, ettei kukaan oikein ymmärrä hänen runojaan tai kirjoituksiaan.

Runot ovat vaikeaselkoisia myös runoutta ymmärtäville ihmisille ja niitä on kuulemma pitänyt oppia oikein opettelemalla lukemaan ja ymmärtämään. Haavikon toinen vaimo, kirjallisuudentutkija Ritva Haavikko, kertoo, että häneltäkin meni kaksi vuotta enne kuin hän alkoi ymmärtää Haavikon runoja. Ainoa ihminen tai kriitikko, joka todella ymmärsi, mitä Haavikko tahtoi sanoa, oli kuulemma Tuomas Anhava. Häneenkin Haavikko katkaisi myöhemmin välinsä, kun Anhava epäili Haavikon olleen juovuksissa esittäessään hänelle puhelimessa jonkin asian.

Haavikko on hyvin palkittu runoilija ja kirjailija, hän sai muun muassa kansainvälisen Neustadtin palkinnon 1984. Tämä ei ole mikään ihme. Kun lukija tai edes kriitikko ei ymmärrä kirjailijan tai runoilijan tekstistä juuri mitään, hän tietenkin ajattelee, että runojen ja kirjoitusten täytyy olla todella hyviä ja viisaita. Kirjallisuuskriitikot ovat kyllä useimmiten ymmärtävinään ja kirjoittavat hyvin korkealentoisia kritiikkejä, mutta niistäkään tavallinen lukija ei juuri tule hullua hurskaammaksi.

Haavikko oli Mauno Saaren mukaan täydellisen itsekeskeinen mies ja narsisti (s. 230), minkä Haavikko auliisti myöntää. Haavikko vetoaa siihen, että hänen on pitänyt aina puolustaa itseään "koko maailman hyökkäyksiä vastaan." Haavikko ei kadu mitään eikä pode syyllisyydentuntoa. Ensimmäisen vaimonsa Marja-Leena Vartion kuolemasta hän on kuitenkin syyttänyt itseään. Kirjassa Haavikon kerrotaan antaneen ensimmäiselle vaimolleen erehdyksessä tupla-annoksina lääkettä. Vaimon kuoleman jälkeen ilmeni, että tuota lääkettä ei olisi itse asiassa pitänyt kyseiseen sairauteen edes määrätä.

Kirjan mukaan Haavikon elämä pyöri kirjoittamisen, erilaisten juonittelujen, kiinteistönkauppojen, Otavan, naisten ja viininjuonnin ympärillä. Viiniä, varsinkin punaviiniä, ostetaan, varastoidaan, kuljetetaan autossa maalle, kaadetaan laseihin tai juodaan kirjassa ainakin joka viidennellä sivulla. Haavikon mukaan hän ole alkoholisti, vaan alkoholin, lähinnä viinin suurkuluttaja; jotenkin tutunoloinen näkemys.

Haavikkoa kuvataan kirjassa myös ahneeksi liikemieheksi, joka tokaisee jossakin kohtaa, että jo uransa alkuaikoina hän oli oikeastaan bisnesmies, joka kirjoitteli runoja kun muilta töiltään ehti. Vanhempana Haavikko kertoo seuranneensa televisiosta päivittäin ainoastaan tekstitv:n pörssikursseja. Haavikko kehottaa sijoittamaan metsään. Kuollessaan Haavikko oli melkoisen rikas mies, jolla oli perunkirjan mukaan varallisuutta kolmen miljoonan euron arvosta. Hän sanoi pelänneensä aina eniten köyhtymistä.

Haavikon lähtöä WSOY:ltä, Otavaan tuloa, siellä ylenemistä ja poislähtöä sekä tietenkin uudelleen paluuta selostetaan kirjossa satoja sivua aivan kyllästymiseen asti; erinimisiä Reenpäitä vilisee kirjassa ihan solkenaan; tämä on kulttuurihistoriallisesti varmaan "hyvin tärkeää." Tunnetuista kirjailijoista, edes Otavan, kirjassa on aika vähän mainintoja. Eino Leino mainitaan kirjassa yhdessä lauseessa; Haavikko sanoo Leinon runoja hyviksi, mutta tyhjänpäiväisiksi. Mika Waltarin ja tämän vaimon vieraina Haavikon puolisot olivat istuneet iltaa kerran, mutta kotiin tultaessa Paavo oli alkanut raivota, syytä ei kerrota.

Haavikon kahteen avoliittoon ja naisjuttuihin kirjassa palataan moneen otteeseen. Haavikolla oli kirjan mukaan kolme tärkeää naista: Marja-Leena, Marja ja Ritva. Marja-Leena ja Ritva olivat vaimoja, Marja puolestaan toisen miehen kanssa avioliitossa ollut monivuotinen rakastajatar. Molempien vaimojensa kanssa Paavo Haavikko riiteli, mutta liittoaan Marja-Leenan kanssa hän kuvaa hieman kulahtaneella sanonnalla "vuosisadan avioliitto." Haavikon tytär valmistui juristiksi, mutta ajautui kirjan mukaan alkoholin ja lääkeaineiden sekakäyttäjäksi ja kuoli traagisen tapaturman seurauksena. Tyttärellä oli tapana huutaa ja raivota isälleen, mutta isä ei tunnu antaneen armoa edes tyttärelleen eikä kantavan juurikaan syyllisyyttä tämän kohtalosta.

Paavo ja Ritva Haavikon avioliitto pysyi muodollisesti voimassa Paavo Haavikon kuolemaan asti, mutta puolisot eivät asuneet yhdessä enää pitkiin aikoihin. Viimeinen niitti suhteelle oli, kun Haavikko tahtoi muistelmakirjassaan Prospero (1995) kertoa täydellisen totuuden ja paljastaa avoimesti ja nimeltä mainiten suhteensa hieman aiemmin kuolleeseen Marjaan; tämä työskenteli Otavassa kustantajana. Kaikki kuulemma tiesivät Otavassa tästä salasuhteesta Marjan aviomiestä lukuun ottamatta. Ritva Haavikko samoin kuin Haavikon tuttavat ja ystävät, mm. Tuomas Anhava, pyysivät mestaria luopumaan aikeistaan. Mutta suuri runoilija ja nero oli ehdoton: kaikki oli kerrottava, totuuden oli tultava julki. Ei ole mitenkään yllättävää, että Marjan aviomies, joka oli ollut Haavikon ystävä ja työtoveri Otavassa, on luonnehtinut Paavo Haavikkoa ruumiinryöstäjäksi, joka elää maan päällä valmiiksi saattamassaan helvetissä. Haavikko puolestaan antaa ymmärtää, että Marjasta kertominen kirjassa oli kosto tämän aviomiehelle. - Ota tästä sitten selvä!

Monia muitakin omituisia vaiheita sisältyi Haavikon elämään. Elämänsä loppupuolella hän ilmeisesti koki, ettei hänen neroudestaan jäisi pelkkien runojen ja kirjojen perusteella riittävästi jälkiä. Helsingin Sanomissakin rohjettiin luonnehtia Haavikkoa maan yliarvostetuimmaksi kirjailijaksi.

Haavikko ryhtyi intohimoiseksi yhteiskuntakriitikoksi. Hän raivosi vuoden 1986 Mikkelin panttivankidraaman johdosta ja arvosteli kovin sanoin poliisia ja päättäjiä: "Presidentti antoi tukensa ministerille, joka antoi tukensa poliisille, joka on teloittanut kaksi ihmistä...oikeuskansleri on ryhtynyt suojelijaksi, mikä viittaa jo järjestäytyneeseen toimintaan," kirjoitti Haavikko ja hankki itselleen ja Uudelle Suomelle JSN:n huomautuksen hyvän lehtimiestavan rikkomisesta

Jotkut kulttuuripiirit kaavailivat Haavikosta presidenttiehdokasta vuoden 1994 vaaleihin, mutta tästä aikeesta luovuttiin pian. Vaalikampanjassa Haavikko kannatti voimakkaasti Elisabeth Rehniä ja mollasi Ahtisaarta. Ahtisaaren tultua valituksi presidentiksi, Ilta-sanomat julkaisi Haavikon kriittisen arvostelun Ahtisaaresta, jossa todettiin mm., että Ahtisaari on tieltä eksyneen kansan johtaja, joka ei tiedä maasta, sen oloista ja laeista juurikaan mitään, yhtä vähän kuin kansa tietää hänestä. Haavikko vastusti ankarasti Suomen Nato-jäsenyyttä ja julkaisi aiheesta vuonna 2006 kirjasen, jolle on annettu osuvasti Haavikon verbaalista nokkeluutta kuvaava nimi: Ei. Siis kyllä.

Haavikon viimeiset kuukaudet sairaalassa olivat sekavia pojan ja Mauno Saaren ja tämän lääkärivaimon kilpaillessa keskenään mestarin huomiosta ja ottaessa yhteen Haavikon hoitoon ja nyt ilmestyneen kirjan julkaisemiseen liittyvistä asioista. Pojan mukaan Paavon potilastietoja sisältyisi kirjaan. Haavikko ehkä vain nautti sotkusta, kenties hän jopa halusi sekoittaa ihmissuhteita entisestään allekirjoittamalla sairausaikanaan ristiriitaisia hoitoonsa ja muistelmateoksen julkaisemiseen liittyviä papereita.

Lauantaina 10.10. oli Aleksis Kiven päivä, hänen syntymästään on kulunut 175 vuotta. Kivi oli proosa- ja näytelmäkirjailija, mutta myös hänen runonsa ovat tunnettuja ja suosittuja. Minäkin muistan kouluajoilta pari kolme Kiven runoa tai ainakin jonkun pätkän niistä. "Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa; sinnepä ei hallin hammas, eikä metsämiehen ansa, ehtineet milloinkaan" jne.

Paavo Haavikkoa pidetään suomalaisen modernin runouden/lyriikan luojana ja kehittäjänä ja palkintojen perustella nykyajan Suomen kenties parhaana runoilijana. Kuitenkin vain hyvin pieni piiri tuntee Haavikon runoja tai muutakaan tuotantoa, ulkoa hänen runojaan osaa tuskin kukaan. Kivi on kansalliskirjailija ja -runoilija (Runebergin ohella), Paavo Haavikko sen sijaan harvalukuisen kulttuurieliitin ylistämä runoilijana.

Onneksi meillä on ollut ja on myös selväjärkisiä ja -kielisiä tarinankertojia, Kiven ohella mm. Linna, Huovinen, Waltari ja nykyisistä esimerkiksi Sofi Oksanen, runoilijoista taas vaikkapa Eino Leino ja Lauri Viita. -

"Ketä Haavikko?" Mauno Saaren kirja antaa kyllä vastauksia kysymykseen. Kirjassa voi tutustua myös Haavikon runouteen.

13 kommenttia:

luupää kirjoitti...

Haavikkokeisarilla ei ole vaatteita?

Olipa harvinaisen epä-älyllinen kirjoitus vaikka selosti hyvin Haavikon ristiriitaista henkilöä muutekin kuin Saaren kirjan pohjalta.

Populistisuudessaan ei edes persuluokkaa, vaan ihan kaukaa SMPläisyyden ajoilta - en ole lukenut hänen kirjojaan, mutta olen niistä tätä mieltä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Luupään päähän ei näytä mahtuvan, että kirjoista voi muodostaa käsityksen niitä selailemalla ja lukaisemalla pätkän sieltä, toisen täältä.

Ei siis ole tarpeen lukea kirjoja kannesta kanteen ja rivi riviltä. Ahaa-elämys, että hei, tää ei taida olla mun juttu, voi syntyä jo vähemmällä vaivalla.

periferio kirjoitti...

PH taitaakin olla erityisen rakas älymystönä itseään pitäville "porvareille" (myös muutamille blogisteille), jotka voivat mielenrauhansa järkkymättä ja todellisuudestaan vastuuta ottamatta mutustella mielissään noita metaforilla ja paradokseilla hämärrettyjä tekosyvällisiä mietelmiä maailmasta ja sen tilasta.
Kukas sanoikaan: Sen, minkä voi ylipäätänsä sanoa, voi sanoa selvästi.

Anonyymi kirjoitti...

HYVA JUTTU...

Mielestani tama on hyva juttu. Taman jalkeen ei tarvitse lukea Haavikkoa eika Iltalehtien juttuja. Saali tuota Marjan miesta. Kirjoitus on selkea ja tuntuu olevan ihan asiaa.

Toipila kirjoitti...

Kun en tiedä, niin kysyn, että oliko Paavo Haavikolla lainkaan huumorintajua?

Jos suhtautuu kovin tosikkomaisesti ja raivopäisesti omaan itseensä, niin kyllä se karkottaa muut ihmiset aikamoisen matkan päähän.

Anonyymi kirjoitti...

Ristiriitaiseltapa JV:n kirjoitus Haavikosta tuntui - ainakin tavallisen pulliaisen näkökulmasta katsoen. Eli pötyäkö puhutaan suurista kirjailijoista heidän eläessään ja varsinkaan kun pöytyä monikaan tavallinen pulliainen suurien kirjalijoiden kirjoista ja elämästä ei ole tietoinen eikä ole lukenut.

Mikäpä siinä, ainahan tulee olla jalustalle nostettuja henkilöitä joidenka kirjoituksien sisältöä sitten muista lähteistä yritetään ymmärtää.

Saapa nähdä kuka yrittää Veikko Huovisen glooriaa mustata hänen julkaisemattomien kirjoituksien perusteella.

Mutta kun Huovinen oli tarpeeksi "pölkkypää", niin tuskinpa Huovisen elämästä tullaan mitään uutta esiin kaivamamaan. Taisipa Huovinenkin olla tykkimies Oulussa armeijan käynnin aikanaan viimeisen sodan aikoihin.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kommentaattorit eivät ole ehkä mieltäneet, että Paavo Haavikko nimenomaan tahtoi, että Mauno Saari kirjoittaa hänestä juuri sellaisen kirjan kun sitten kirjoitti. Haavikko ei halunnut kaunisteluja, vaan kaikki piti kertoa totuudenmukaisesti.

Eurooppalainen kirjoitti...

Kuka oli Paavo Haavikko?

Yritin perehtyä herran yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kirjoituksiin, kun niitä vähän väliä julkaistiin arvovaltaisissa laajalevikkisissä aikakauslehdissä ja sanomalehdissä.

Haavikko kulki selvästikin salaviisaan titteli kaiverrettuna otsaan. Teksti oli usein kärkevää, pessimististä, täynnä inhoa ja ...epäselvyyttä.

Paavo Haavikko todella oli henkilö, jolla oli vakavia ilmaisuvaikeuksia. Hänellä oli varmasti mielipiteitä, perusteltuja ja analyyttisen loogisiakin sellaisia, mutta hyvänen aika: mies oli lahjaton juuri siinä mistä häntä eniten ylistetään.

Teinkin jo lukioiässä sen johtopäätöksen, että suuret runoilijat, ainakin modernistit, ovat kielellisen l a h j a t t o m u u d e n ja oppivelvollisuuden tulosta.

Haavikossa menetimme selvästi yhden hyvän insinöörin.

Anonyymi kirjoitti...

Kun läheinen ja rakas ihminen pettää - on aika yksinäinen olo.

Anonyymi kirjoitti...

Eikö olisi mahdollista lukea tässä blogissa edes yksi myönteinen henkilöarvio?

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Ketä on myönteinen, mitä?

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus Haavikosta. Haavikko on edelleen monille tuntematon ja vaikea.
Minullekkin se oli aluksi.

Olen kai jo jonkunlainen Haavikko- tuntija. Itse voisin
myöntää olevani hänelle paljosta
kiitollinen.Vai olenko sittenkään?

Haavikkoa taitaa olla helpompi vihata tai sitten vaan vääristellä ja ymmärtää väärin.

Anonyymi kirjoitti...

hei! Ostin lukiolaisena kirjan "tiet etaisyyksiin" ja jostakin syysta miellyin siihen. Myos "lumeton aika" on lukemisen arvoinen, voisi kuvitella elaytyvansa kulttuurivaiukuttajien arkeen sosialistisessa Suomessa.Oli torkeaa kuinka han kohteli mm. ensimmaista anoppiansa , jolta muistaakseni osti maata.terveisin entinen juristi