Löytyyhän niitä, jos oikein tarkasti katsoo1. Varsinais-Suomen käräjäoikeus totesi eilen antamassaan päätöksessä, että poliisi Anneli Auerin ex-miehenä tunnetun 48-vuotiaan helsinkiläisen taksiyrittäjän asunnossa suoritetussa kotietsinnässä 26.9. rikottiin pakkokeinolain määräyksiä.
2. Poliisi menetteli käräjäoikeuden mukaan virheellisesti evätessään taksimiehen pyynnön olla henkilökohtaisesti paikalla kotietsinnän tapahtuessa. Pakkokeinolain mukaan miehellä oli ollut oikeus olla saapuvilla, vaikka hän oli samanaikaisesti vangittuna Turussa.
4. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Erik Salonsaari vetosi siihen, että tutkinta oli viivästynyt, jos mies olisi saanut olla paikalla. Tätä laissa olevaan "porsaanreikään" (PKL 4:4.2) poliisi on aina ennenkin turvautunut. Salosaari puolusteli johtamaansa menettelyä myös sillä, että asiassa oli kyse vain aiempaa kotietsintää täydentävästä etsinnästä, joka kesti vain 20 minuuttia. Poliisi haki asunnosta tiettyä esinettä, jota ei kuitenkaan löydetty eikä asunnosta takavarikoitu mitään. Poliisi kuitenkin otti asunnosta valokuvia.
5. Käräjäoikeus kuitenkin aivan oikein katsoi, että koska kotietsinnässä puututaan voimakkaasti henkilön oikeuksiin, laissa poliisin noudatettavaksi säädettyjä oikeusturvamääräyksiä on noudatettava mahdollisimman tarkoin.
6. Lehtitietojen mukaan Helsingissä suoritetun kotietsinnän suoritti Porista liikkeelle lähtenyt poliisipartio, joka miehen asianajajan mukaan olisi matkan varrella voinut noutaa vangitun miehen Turusta ilman liiallista viivytystä. - Muuten, miksi Turussa ja Piikkiössä tapahtuneiksi väitettyjen rikosten tutkintaa johtaa ja suorittaa Porin poliisi? - Tutkinnanjohtaja Salonsaari puolestaan oli sitä mieltä, että miehen läsnäolo olisi vaatinut liikaa resursseja. Tutkinnanjohtaja vetosi myös siihen, että todistajiksi etsintään kutsuttujen lähiomaisten läsnäolo varmistettiin. Epäillyn avustajan mielestä taas oikeus läsnäoloon kotietsinnässä ja oikeus kutsua todistajia etsintään ovat täysin itsenäisiä oikeuksia. Käräjäoikeus hyväksyi avustajan näkemyksen.
7. Jossakin lehdissä kysyttiin, kaataako virheellinen kotietsintä nyt koko seksuaalirikosten tutkinnan. Tähän voidaan suoralta kädeltä vastata, että tuskinpa vaan. Suomen laki on näet tässä kohdin pahasti puutteellinen. Tätä nykyä on selkeänä pääsääntönä voimassa käytäntö, jonka mukaan todistamiskiellon rikkomisesta ei seuraa todisteen hyödyntämiskielto. Näin ollen laittomalla tutkinta- tai pakkokeinotoimella hankittua todistetta samoin kuin jotakin nimenomaista todistamiskieltoa rikkomalla saatua todistetta saadaan - rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturva sivuuttaen - hyödyntää syytteen nostamisen tai langettavan tuomion perusteena.
8. Todisteen hyödyntämiskielto merkitsee sitä, että tuomioistuimen jättää tietyn relevantin todisteen huomioon ottamatta joko laissa olevan nimenomaisen todistamiskiellon tai jonkin muun hyödyntämiskieltoa tukevan argumentin (esimerkiksi perusoikeussäännöksen) perusteella. Anglo-amerikalaisen oikeusjärjestyksen mukaan todistamiskiellon rikkomisesta ja todisteiden hankinnassa sattuneesta menettelyvirheestä seuraa pääsäännön mukaan myös todisteen hyödyntämiskielto.
9. Suomessa asianlaita on toinen, sillä todistamiskiellon rikkomisesta ei seuraa kieltoa hyödyntää todistetta syyteharkinnassa tai oikeudenkäynnissä. Laissa on kyllä lukuisia todistamiskieltoja koskevia määräyksiä, muttei yleistä todisteiden hyödyntämiskieltoa koskevaa määräystä. Erityistilanteita koskevia hyödyntämiskieltojakin on vain hyvin vähän.
10. Hyödyntämiskiellon asettamista puoltaisi rikoksesta epäillyn oikeusturvaintressi, kun taas todisteiden hyödyntämisen puolesta - vaikka siis todistamiskieltoa olisi rikottu - puhuu rikosvastuun selvittämis- ja toteuttamisintressi. Hyödyntämiskieltoa on vastustettu aina sillä perustella, että kielto vaikeuttaisi aineellisen totuuden selvittämistä oikeudenkäynnissä. Rikosten selvittämisintressi on siis ottanut niskalenkin syytetyn oikeusturvaintressistä.
11. Oikeuskirjallisuudessa mainittu näkemys on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu. Todisteen hyödyntämiskieltoa turvaavien intressien katsotaan olevan merkittävimpiä kuin todisteen merkityksen aineellisen totuuden löytämisessä. Tuomioistuinten oikeuskäytännössä ja laissa tämä näkemys ei kuitenkaan ole vielä mennyt perille. Todisteen hyödyntämiskieltoja pohdittaneen parhaillaan todistelua koskevan OK 17 luvun uudistustyön yhteydessä.
12. Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa eilen esillä ollessa kotietsinnässä poliisit ottivat asunnossa valokuvia, joita epäilyn avustaja vaati istunnossa hävitettäviksi. Tutkinnanjohtaja tietenkin vastusti vaatimusta eikä käräjäoikeus siihen suostunut. Kun laki ei tunne todisteen hyödyntämiskieltoa, saadaan polisin laittomasti toimien hankkimia todisteita siis käyttää tässäkin tapauksessa syytettä tukevina todisteina. Vaikuttaa loogiselta ja epäillyn kannalta kohtuulliselta, vai kuinka? - Elämmekö oikeusvaltiossa vai poliisivaltiossa?
13. Turun tapaus ei ole toki ole mitenkään harvinainen. Päin vastoin poliisin sanotunlainen käytäntö on yleistä ja pakkokeinolain kotietsintää koskevia menettelysäännöksiä rikotaan "jatkuvalla syötöllä." Lehdistä saamme nimittäin lähes viikoittain lukea tapauksista, joissa poliisi on rikkonut kotietsinnässä epäillyn suojaksi säädettyjä lainmääräyksiä. Kukaan tai mikään instanssi ei tunnu voivan tälle poliisin mielivaltaiselle käytännölle mitään. - Kyllä, taidamme todellakin elää poliisivaltiossa.
14. Eduskunnan oikeusasiamies on tosin yrittänyt valvoa ja panna kuriin poliisin virheellistä, mutta erittäin heikoin tuloksin. Oikeusasiamiehen virastossa asioita käsitellään tunnetusti niin hitaasti, että joskus parin vuoden kuluttua väitetystä rikkomuksesta annetuilla "langettavilla" päätöksillä ei ole enää minkään valtakunnan merkitystä konkreettisissa asioissa. Mitään yleisestävää vaikutuskaan oikeusasiamiehen ratkaisuilla ei ole eikä voikaan olla, koska oikeusasiamies päätyy säännönmukaisesti ällistyttävän lieviin "sanktioihin" tapaukissa, joissa lain rikkomista on kiistatta tapahtunut. Yleensä oikeusasiamies päätyy ainoastaan "käsityksen lausumiseen" ja "ankarin" sanktio, jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua, tuntuu olevan huomautuksen antaminen. Syytemääräystä oikeusasiamies ei tiettävästi koskaan nostanut mainittujen lainrikkomisten takia. Lakia rikkoneen tutkinnanjohtajan nimeä ei kokaan mainita oikeusasiamiehen ratkaisuissa.
15. Ei ole siten mikään ihme, että poliisin mielivaltainen käytäntö jatkuu edelleen. Tutkinnanjohtajat ja rikostutkijat lähinnä vain hymähtelevät oikeusasiamiehen ratkaisuille. He tietävät, ettei oikeusasiamiehen päätöksistä kannata käytännössä piitata pätkäkään. Päin vastoin, ne tutkinnanjohtajat, jotka rohkenevat kaikkein härskeimmin rikkoa lakia ja määräyksiä, saattavat kohota tempauksillaan poliisipiireissä ja suuren yleisön keskuudessa sankaripoliisin tai peräti kaikkien ihaileman "superkytän" asemaan. Heille saatetaan hurrata jopa eduskuntakeskustelussa.
16. Oikeusasiamies - poliisiasiat asiat kuuluvat nykyisin apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan rooteliin - on antanut myös aivan viime aikoina lukuisia päätöksiä, joissa poliisin eli asianomaisen tutkinnanjohtajan on todettu rikkoneen kotietsinnästä laissa annettuja menettelysäännöksiä. Apulaisoikeusasiamies raportoi hiljan kymmenkunnasta tapauksesta, joissa mainittuja määräyksiä on todettu rikotun.
17. Oikeusasiamiehen kritiikki on kohdistunut useimmiten siihen, että poliisi ei ollut antanut asunnon haltijalle mahdollisuutta olla läsnä kotietsinnässä, vaikka tämä onkin lain lähtökohta.
Myös kiinniotetulle on tarjottava mahdollisuutta olla läsnä kotietsinnässä. Useissa tapauksissa poliisi oli kuitenkin päin vastoin vienyt kiinniotetun epäillyn "pois jaloistaan" eli kotoaan ennen kotietsintää. Tiedotteen mukaan poliisikoiran käyttäminen ei ole peruste kieltää asunnon haltijan läsnäolo.
18. Apulaisoikeusasiamies Pajuojan mainittu "syntilista" löytyy tästä tiedotteesta.
19. Kuten apulaisoikeusasiamiehen tiedotteesta ilmenee, kotietsinnän laillisuuden on voinut tämän vuoden elokuun alusta viedä käräjäoikeuden arvioitavaksi (PKL 5:7a §,(871/2011).
Lainmuutos johtuu ihmisoikeustuomioistuimen helmikuussa 2011 antamista Suomea koskevista ratkaisuista, joissa katsottiin, ettei pakkokeinolaki sisällä riittäviä oikeusturvakeinoja kotietsinnästä. Useissa maissa kotietsintään tarvitaan etukäteen tuomioistuimen lupa.
20. Henkilö, jonka luona kotietsintä on tehty, voi vaatia käräjäoikeutta tutkimaan, oliko kotietsinnälle laillisia edellytyksiä ja menettelikö poliisi asiassa etsinnässä laillisesti.
Vaatimus on tehtävä 30 päivän kuluessa kotietsinnän toimittamisesta tai siitä myöhemmästä ajankohdasta, jolloin vaatimuksen esittäjä on saanut tiedon etsinnän toimittamisesta. Tuomioistuimen asiassa antamasta päätöksestä saa valittaa. Laki ei estä laittomasti toimitetussa kotietsinnässä hankitun todisteen hyödyntämistä syyteharkinnassa tai oikeudessa.
21. Niissä maissa, joissa esitutkinnan johtajana toimii syyttäjä eikä poliisi, kotietsinnästä päättää syyttäjä tai sitten syyttäjän tehtävänä on pyytää tuomioistuimelta lupa etsinnän suorittamiseen. Tässä on siis jälleen yksi peruste, minkä vuoksi esitutkinnan johtaminen olisi myös Suomessa siirrettävä syyttäjälle siinä vaiheessa, kun jotakuta on syytä epäillä syylliseksi tutkittavaan rikokseen.
22. Paljon puhutun ja valtakunnansyyttäjän innokkaasti mainostaman poliisin ja syyttäjän esitutkintayhteistyön mukaan syyttäjä toimisi jo tätä nykyä aktiivisesti esitutkinnassa seuraamalla ja tarvittaessa ohjaamalla myös pakkokeinojen käyttöä. Tätä on kuitenkin perusteltu aihetta epäillä, kun tarkastelee vaikkapa oikeusasiamiehen edellä mainittua syntilistaa. Luulenpa, että poliisi ei useimmissa tapauksissa hiisku syyttäjälle suunnitteilla olevista kotietsinnöissä etukäteen yhtikäs mitään eikä syyttäjä tiedustele poliisilta mahdollisista etsintäaikeista.
23. Varsinais-Suomen tapauksessa, jossa kotietsintä siis suoritettiin Helsingissä, tutkinnanjohtaja on kertonut käräjäoikeuden päätöksen jälkeen, että oikeuden päätös on selkeä ja sellainen että "se tulee jatkossa ohjaamaan poliisin toimintaa". Toivotaan niin. Näinhän myös oikeusasiamieheltä jonkinlaisen lievän nuhteen saaneet tutkinnanjohtajat ovat aina oikeusasiamiehen suuntaan vakuutelleet. Mutta käytäntö on aina ennenkin jatkunut aivan entisenlaisena. Vaikka kotietsinnän laittomuus saadaan nykyisin jälkikäteen todetuksi tuomioistuimessa, ei laki kuitenkaan estä laittomassa kotietsinnässä löydetyn todisteen hyödyntämistä syytettä tukevana näyttönä.
10 kommenttia:
Pikku juttu on tämä kuitenkin, vaikkakaan ei merkityksetön, verrattuna siihen yleiseen ja laajaan menettelyyn, jota poliisi jatkuvasti tekee "ohjatessaan" ihmiset unohtamaan rikosilmoitusten teon perusteella "ei niiltä kuitenkaan mitään saa", " ei me ehditä muuta tutkiakaan jos tällaista pitää selvittää" tai sitten kylmästi todetaan muutaman kuulemisen jälkeen, ettei rikosta ole tapahtunut. Tällöinhän asia jää vaille valitusoikeutta ja siinä ainakin asianomistajan oikeusturva kärsii.
Yhtä asiaa en ymmärrä: eivätkö laittomasti hankitun aineiston tuhoaminen ja todisteen hyödyntämiskielto ole kaksi toisistaan täysin irrallista asiaa? Eikö tietojen käyttämistä olisi pitänyt pohtia vasta siinä oikeuskäsittelyssä, joissa todisteita tarjotaan? Kotietsintää koskevassa käsittelyssä olisi mielestäni pitänyt pohtia ainoastaan sitä, voidaanko poliisin sallia pitää hallussaan laittomasti hankittua aineistoa.
Apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja totesi ratkaisussaan 12.5.2011 (Dnro 1979/4/09) tietosuojavaltuutetun lausuntoon viitaten, että lainvastaisesti hankittujen tietojen käsittely on myös lainvastaista. Eikö se ole riittävä syy sille, että nyt otetut valokuvat tulisi poistaa, eikä niitä koskaan päästäisi edes tarjoamaan todisteiksi? Ja vaikka käräjäoikeus ei tätä mieltä ollutkaan, eikä jokaisella ole oikeus tarkastaa itseään koskevat tiedot viranomaisjärjestelmistä, ja vaatia laittomasti (tämähän ei jäänyt kiistanalaiseksi) järjestelmään lisättyjen tietojen poistamista?
Onko Suomi oikeusvaltio vai poliisivaltio? Siinä oli blogistilta oiva kysymys, mihin vastaus lienee jotakuinkin seuraava: Suomi on poliisivaltio oikeusvaltion vaatteissa.
Lagerspetz on todennut, että yksi tuomarin tärkeimpiä ominaisuuksia on rohkeus.
Mistä oikeuslaitokseen saataisiin rohkeita, vaikkapa ihan vain käräjätuomareita, jotka uskaltaisivat soveltaa lakia aidosti perusoikeusmyönteisesti, ja esimerkiksi todeta, että laittoman kotietsinnän myötä hankittuja todisteita ei saa hyödyntää todisteena epäiltyä vastaan?
Lakien, ja oikeusohjeiden, siten myös tuomioistuimien ratkaisujen on tarkoitus vaikuttaa inhimilliseen käyttäytymiseen. Asettamalla laittomalle etsinnälle sanktioksi todisteiden hyödyntämiskielto, vaikutettaisiin esitutkintaviranomaisen asenteisiin lakia kohtaan. Nyt kun sanktiota ei ole, koetaan helposti, ja tietyssä määrin myös inhimillisesti, että tarkoitus pyhittää keinot. Tarkoitus ei kuitenkaan saisi pyhittää lakia, joka on säädetty epäillyn oikeusturvan suojaksi.
Käsittääkseni todisteiden hyödyntämiskiellosta ei ole laissa säännöksiä, vaan tämä perustuu lähinnä oikeuskirjallisuuteen. Tämä puolestaan antaa tuomioistuimelle laajan harkintavallan. Sitä ei vain uskalleta Suomessa käyttää.
Vihtori on oikeassa: rohkeita tuomareita tarvittaisiin!
Itse olen puoltanut laittomasti hankitun todisteen tai todistamiskiellon vastaisen todisteen hyödyntämiskieltoa kirjassani Rikosprosessioikeus I (1998) s.425, samoin oikeustapauskommentissani (koskien ratkaisua KKO 2000:71) DL 2000 s. 677.
Olen todennut, että vapaan todistelun periaate, johon myös laittomasti hankit todisteen hyödyntäminen usein perustetaan, asetetaan liian usein hyödyntämiskiellon ja sitä puoltavien näkökohtien edelle.
Vapaan todistelun periaatetta, joka ilmenee OK 17 luvun 2 §:n 1 momentista, ei saisi tietenkään tulkita siten, että se oikeuttaisi automaattisesti aineellisen totuuden nimissä hyödyntämään myös todistamiskieltojen tai muuten laittomasti hankittuja todisteita oikeudenkäynnissä, ei ainakaan syytteen tueksi.
Virolainen sanoi ...
"Itse olen puoltanut laittomasti hankitun todisteen tai todistamiskiellon vastaisen todisteen hyödyntämiskieltoa kirjassani Rikosprosessioikeus I (1998) s.425, samoin oikeustapauskommentissani (koskien ratkaisua KKO 2000:71) DL 2000 s. 677."
Minusta tuo Virolaisen vaatimus on absurdi: muodollinen oikeus(turva) ylimpänä ohjenuorana estäisi aineellisen totuuden löytämisen. Amerikkalaisissa rikossarjoissa näkyy, millaiseen naurettavuuteen tuollainen saattaa johtaa. Toki se olisi linjassa 1990-luvulla toteutetun oikeudenkäyntiuudistuksen kanssa.
Jos siis murha-ase, jossa on syylliseksi epäillyn sormenjäljet ja dna-tunniste, löydetään kotietsinnässä, johon - syystä tai toisesta - ei ollut hankittu tarpeellista lupaa (vaikkapa niin, että kotietsinnästä oli päättänyt ylikonstaapeli, kun päättäjän olisi tullut olla komisario), todisteeseen ei saisi vedota oikeudenkäynnissä. Jollei muuta vakuuttavaa näyttöä syylliseksi epäiltyä vastaan olisi saatavilla, syyte siis olisi näyttämättömänä hylättävä.
Mutta entäpä toisin päin? Jospa todisteen olisikin luvattomalla tavalla saanut hankituksi syylliseksi epäillyn avustaja. Jos tämä todiste osoittaisi, että on varteenotettava peruste epäillä jotakuta muuta (nimettyä) henkilöä syylliseksi siihen tekoon, joka on tutkinnan kohteena, niin olisiko todiste tässäkin tapauksessa "laittomana" jätettävä huomiotta? Jos ei, niin miksi ei, Jyrki Virolainen?
Anonyymin kommentistani havaitaan, miten helppoa on keksiä kaikenlaisia raflaavia ja kauhistuttavan tuntuisia esimerkkejä ja vastaväitteitä!
En lähde tällaiseen helppoon heittelyyn tai amerikkalaisiin tv-sarjoihin ja muihin vastaaviin.
En ole kannattanut minkäänlaista "amerikkalaista dekkarisysteemiä", vaan tasapainoista järjestelyä, jossa otetaan yhtäältä huomioon rikosten selvittämisintressi j toisaalta epäillyn oikeusturva.
Nyt, kun on kyse hyödyntämiskiellosta, vm. näkökohta on täysin syrjäytetty. Tästä ja vain tästä blogissani samoin kuin kirjassani vuodelta 1998 esitetyssä on kysymys.
Poliisin eli ao. tutkinnanjohtajien kannattaisi kyllä ottaa vakavasti nämä pakkokeinoasioissa laissa säädetyt muotoseikat tosissaan ja huomion, sillä jos niitä "sattuu" kovin monta samassa rikosjutussa, esimerkiksi sellaisessa, josta Auerin ja toisen epäillyn osalta nyt on kyse, uhkaa menee poliisin tutkintatoimenpiteiltä mennä uskottavuus pian kokonaan.
Ei olisi varmaan ensimmäinen kerta, jos alettaisiin väittää, että poliisi on itse ujuttanut etsityn esineen tai vastaavan etsinnän kohteena asuntoon tai muuhun tilaan, jos poliisi ei piittaa muotomääräyksistä tippaakaan vaan rikkoo niitä alvariinsa, kuten nyt oikeusasiamieskin on todennut.
EIT oikeuskäytännössä oikeudenkäynnin rikkomukset voidaan usein hyvittää alentamalla tuomiota. Miksi tämä tapa ei kelpaisi hyvitykseksi myös kielletyin menetelmien hankittujen todisteiden tapauksessa? Tällöin jokaisessa tuomiossa tulisi todettua viranomaisten rikkomukset ja varmistettua hyvitys, eikä tarvitsisi miettiä monimutkaisia rajanvetoja milloin ja mihin tarkoitukseen mitäkin todistetta voidaan hyödyntää ja mitkä todisteet ovat saatu näiden "likaisten" todisteiden avulla jne.. Kerran tiedossa olevaa on vaikea saada unohdetuksi. Käytännössä siis lopputulos olisi sama kuin todisteiden hyödyntämiskiellon kanssa, sillä pahat virheet voisivat jopa estää rangaistukseen tuomitsemisen, mutta nyt syyllisyyskysymyksestä ei tarvitsisi tehdä hankalampaa kuin se on.
Henkilökohtaisesti voin hyväksyä vapaan todistusharkinnan sillä oletuksella, että oikeudettomasti hankituista todisteista ne hankkinut syyttäjä/poliisimies(/nainen) joutuu itse oikeudelliseen vastuuseen. Onkin kiinnostavaa kuulla, nostaako syyttäjä syytteen po. tapauksessa kotietsinnästä vastuussa olevia poliisimiehiä vastaan, nyt kun kerran oikeusistuin on todennut virkamiesten syyllistyneen virkavastuun rikkomiseen.
En valitettavasti tunne Auerin jutun virhettä muutoin kuin otsikkotasolla ja aika pintapuolisesti.
Minulle jäi se käsitys, että poliisi vetosi siihen, että epäilty olisi pitänyt erikseen hakea tutkintavankeudesta, mistä olisi ilmeisesti aiheutunut muutaman tunnin ajolenkki. Oikeus ei pitänyt tätä riittävänä perusteena.
Onko sitten pakko katsoa, että oikeus oli oikeassa. Oliko kyseessä niin selkeä lainrikkomus, että poliisin olisi pitänyt tietää se.
Yhtäkkiä (lakia tuntematta) voisi ajatella, että muutaman tunnin ylimääräinen ajolenkki parilta poliisilta olisi hyvinkin riittävä peruste sille, että epäiltyä ei noudettu, etenkin kun paikalla taisi olla pari sukulaista valvomassa kotietsintää.
Blogijutussa ei toki rajoituttu käsitetelemään ainoastaan tätä yhtä "parin tunnin koukkausta."
Lehtitietojen mukaan tässä ns. Auerin jutussa olisi oikeuden arvioitavaksi saatettu myös "taksikuskin" luona tapahtuneen ensimmäisen kotietsinnän laillisuus.
Lähetä kommentti