498. Oikeusavustajan palkkiosta ennakkopäätös (KKO 2011:82)

1. Ei kahta kolmannetta. Tämä sanonta näyttää pitävän paikkansa myös tässä kommentoivan oikeustapauksen suhteen. Olen tällä viikolla kommentoinut kahdessa jokseenkin selvässä tapauksessa annettua prejudikaattia (KKO 2011:81 ja KKO 2011:83). Mainittuja tapauksia ei ehkä voitane sanoa rutiinitapauksiksi, mutta kuitenkin sellaisiksi, joissa ei näyttäisi olevan kysymys erityisen vaikeasta laintulkinnasta tai juridisesti muutoinkaan kiperästä tapauksesta (hard case).

2. Ratkaisussa KKO 2011:82 selostettu tapaus kuuluu minusta samaan kategoriaan. Jos KKO:n prejudikaatit luokiteltaisiin merkittävyyteensä tai/ja vaikeusasteensa perusteella kolmeen tai vaikkapa viiteen luokkaan, niin minusta oikeusapua, avustajan palkkiota, matkakulujen korvausta yms. asioita koskevat ratkaisut kuuluisivat kyllä kaikkein alimpaan ryhmään. Niissä ei juuri milloinkaan kosketella "juridiikan maailmoja syleileviä" tai edes "suuren luokan" oikeuskysymyksiä eivätkä kyseiset ratkaisut herätä juuri mielenkiintoa asianajaja- ja oikeusapulaitoksen ja tuomioistuinten ulkopuolella. Toisaalta mainittujen ratkaisujen käytännöllinen merkitys tuomareiden, asianajajien ja oikeusavustajien työn kannalta on suuri, koska ratkaisuissa käsitellyt kysymykset nousevat lainkäytössä usein esiin. Joten mikäpäs siinä, kyllähän nämäkin ennakkopäätökset tältä kannalta puolustavat paikkaansa.

3. Korkeimmassa oikeudessa oli asiassa äänestys 3-2. Oikeusneuvokset ovat näköjään paneutuneet tähän sinänsä melko helppoon asiaan kiitettävällä huolella, mikä ilmenee kannanottojen seikkaperäisinä perusteluina. Tällaista ilmiötä on aina syytä tervehtiä tyydytyksellä! Olen itse korostanut sitä, että tuomarin tulisi uhrata vaivannäköä ja hyödyntää ammattitaitoaan erityisesti näytöllisesti tai laintulkinnallisesti vaikeiden ja kiperien tapausten (hard cases) perustelemiseen. Sen sijaan rutiinitapauksissa tai muuten suhteellisen selvissä tapauksissa laajojen perustelujen kirjoittamisella ei useinkaan ole merkitystä. Näin erityisesti sillon, kun tuomiosta ei valiteta ylempään oikeusasteeseen.

4. Ratkaisussa KKO 2011.83 sekä KKO:n enemmistö että vähemmistö ovat perustelleet mielipiteitään pro et contra -metodilla tuomalla perusteluissaan esiin myös valittua johtopäätöstä vastaan puhuvia seikkoja. Tämäkin on toki erinomainen asia. Toivokaamme kaikki, että oikeusneuvoksilta löytyisi samanlaista innostusta ja tarmoa pro et contra -metodin käyttämiseen myös todella vaikeita ja kiperiä oikeuskysymyksiä sisältäviä ratkaisuja perusteltaessa. Tässä suhteessa on usein ollut havaittavissa puutteita.

5. Mitä itse ratkaisun asiasisältöön ja lopputulokseen tulee, niin olisin itse kyllä epäilyksettä korkeimman oikeuden vähemmistön kannalla. On toki vaikea, minusta oikeastaan mahdotonta, sanoa, mikä tässä asiassa on "oikea" ratkaisu; kyse on tilanteesta, jossa voidaan hyvin puolta molempia ratkaisuvaihtoehtoja. Sekä enemmistö että vähemmistö tuovat perusteluissaan esiin sovellettavana olleen lainkohdan eli oikeusapulain 17 §:n 1 momentin tarkoituksen. Mainitun säännöksen tarkoituksena on pyrkiä siihen, että valtion varoista suoritetaan korvausta yleensä vain sellaisista kuluista, joita kyseisessä tuomioistuimessa normaalisti toimivalle avustajalle aiheutuu. Säännöksen tarkoituksena on suitsia käytäntöä, jossa heppoisin perustein määrätään avustajaksi tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolinen avustaja.

6. Tämä on ideaalitilanne ja lainsäätäjän tarkoitus, mistä ei olisi syytä poiketa kovin heppoisin perustein ja selityksin ja tämän tulisi ratkaista se, kumpaan suuntaa vaaka tässä tapauksessa kallistuu. Oikeusapulain 17 §:n 1 momentissa sanotaan, että kysymyksessä olevat lisäkulut ja ajanhukka voidaan korvata valtion varoista, jos tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolelta tulevan avustajan käyttäminen on perusteltua. Sana "perusteltu" vaikuttaa tässä yhteydessä hieman liian heppoiselta. Laissa voitaisiin säätää, että kyseiset lisäkulut korvataan valtion varoista vain, jos mainitunlaisen avustajan käyttämiseen on ollut "erityinen syy." Asianosaisella on oikeus käyttää "omaa" tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolelta tulevaa avustajaansa, mutta siinä tapauksessa avustajalle ei suoriteta korvausta matkustamisesta aiheutuneista lisäkuluista.

7. Korkeimmalla oikeudella olisi ollut nyt selostetussa tapauksessa mahdollisuus, itse asiassa "tuhannen taalan paikka", ohjata ennakkopäätöksellään oikeustilaa nykyistä järkevämpään ja lainsäätäjän tarkoitusta paremmin vastaavaan suuntaan. Siis siihen, että tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolisen avustajan käyttäminen tulisi jatkossa vähenemään. Käräjäoikeudet, joissa tällaisen avustajan käyttäminen lyödään myös hovioikeutta ja korkeinta oikeutta tosiasiallisesti sitovalla tavalla lukkoon - kuten tässäkin tapauksessa näyttää tapahtuneen - näyttävät hyväksyvän avustajiksi aika kevyin perustein ulkopuolisia avustajia ja hyväksyvän useimmiten myös heidän lisäkululaskunsa mukisematta sellaisenaan. Näin tapahtui myös tässä tapauksessa Vantaan käräjäoikeudessa. Tähän pitäisi puuttua ja siihen olisi ollut sopiva tilaisuus juuri tässä tapauksessa.

8. Korkeimman oikeuden enemmistö ei kuitenkaan käyttänyt tilaisuutta oikeuskäytännön järkeväksi ohjaamiseksi hyväkseen, vaan päätyi ratkaisuun, jonka seurauksena edellä kuvattu epätyydyttävä oikeustila tulee jatkumaan ja luultavasti entisestään vain vahvistumaan. Teleologinen laintulkintametodi, jossa huomioidaan ja punnitaan keskenään eri ratkaisuvaihtoehtojen tosiasiallisia seurauksia, näyttää tulleen KKO:n laintulkinnassa sivuutetuksi. Perin valitettavaa, sanoisin!