tiistai 18. lokakuuta 2011

495. Korkeimmalta oikeudelta ennakkopäätös selvässä asiassa (KKO 2011:81)

1. Korkeimpaan oikeuteen saapuu vuosittain noin 2 000 - 2 500 asiaa. KKO:n toimintakertomuksen 2010 mukaan viime vuonna saapuneista asioista 36 prosenttia oli riita- ja 41 prosenttia rikosasioita. Valituslupahakemuksista, joissa siis on kysymys hovioikeuden toisena oikeusasteena antamista ratkaisuista, vajaat 1 300 eli 55 prosenttia koski siviiliasioita ja runsaat 1 000 eli 45 prosenttia rikosasioita. Korkeimpaan oikeuteen valitetaan myös vakuutusoikeuden tietyistä ratkaisuista ja sinne tehdään myös tuomionpurkua ja kanteluja koskevia hakemuksia.

2. Korkein oikeus antoi vuonna 2010 yhteensä 162 valituslupaa, joista 56 prosenttia koski siviili-asioita ja 44 prosenttia rikosasioita. Samana vuonna tai aiemmin valitusluvan saaneissa asioissa korkein oikeus antoi 141 asiaratkaisua. Kaiken kaikkiaan korkein oikeus antoi vuonna 184 asiaratkaisua. Vuosikertomuksen mukaan KKO:ssa toimitettujen suullisten käsittelyjen määrä oli "edeltäneitä vuosia selvästi suurempi." Jostakin syystä kertomuksessa ei kuitenkaan ilmoiteta suullisten käsittelyjen lukumäärää.

3. Vuonna 2010 korkein oikeus antoi siis kaikkiaan 162 valituslupaa. Kun lupahakemuksia tehtiin samana vuonna noin 2 300, korkein oikeus myönsi valitusluvan vuonna 2010 siis vain noin 7,5 %:ssa hakemuksista. Rikosasioissa, joissa tehtiin vuonna 2010 yhteensä 1 027 valituslupahakemusta, myönnettiin 71 valituslupaa, mikä tekee hieman alle 7 % mainituista hakemuksista. Varsinaisissa riita-asioissa tehtiin 982 valituslupahakemusta ja myönnettiin 63 valituslupaa.

3a. Minusta on hieman merkillistä, että vaikka korkein oikeus myönsi vuonna 2010 kaikkiaan 162 valituslupaa eli siis yhtä monessa asiassa, näistä ennakkopäätöksinä julkaistiin ainoastaan 95 asiaa. Lopuissa 67 tapauksessa ei siis nähty tarvetta julkaista ratkaisua ennakkopäätöksenä. Tätä asiaa ei ole selvitetty toimintakertomuksessa millään tavalla. Mihin näiden 67 tapauksen ennakkopäätösarvo tai joka tapauksessa valituslupa-arvo on voinut kadota yhtäkkiä? Kun korkein oikeus ei perustele valitusluparatkaisuja mitenkään, voidaan epäillä, että valituslupia kenties myönnetään toisinaan mielivaltaisesti eli sellaisissa tapauksissa, joissa todellista ennakkopäätöstarvetta tai muuta syytä luvan saamiseksi ei todellisuudessa ole olemassa. Onko valituslupa siis myönnetty edellä mainituissa 67 tapauksessa ainoastaan virheellisen hovioikeuden ratkaisun muuttamiseksi, vaikka lain mukaan hovioikeuden ratkaisun virheellisyys ei ole valitusluvan myöntämisen peruste? Joka tapauksessa voidaan olettaa, että myös monissa sellaisissa tapauksissa, joissa korkein oikeus ei myönnä valituslupaa, olisi tarvetta muuttaa hovioikeuden virheellistä ratkaisua.

4. Lain mukaan korkein oikeus voi myöntää - tähän ei siis ole milloinkaan velvollisuutta tai pakkoa - valitusluvan kolmella eri perusteella, jotka ovat (OK 30:3):

1. Ennakkopäätösperuste, jolloin lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi; 2. purkuperuste, jolloin asiassa on tapahtunut sellainen oikeudenkäynti- tai muu virhe, jonka perusteella ratkaisu olisi lain mukaan purettava tai poistettava; ja 3. painavan syyn peruste, jolloin valitusluvan myöntämiselle on muu painava syy.

5. Korkein oikeus ei milloinkaan perustele päätöstä, jolla valituslupa evätään. Valitusluvan myöntämisestä taas ei tehdä erikseen päätöstä eikä hakijalle ilmoiteta, millä perustella lupa on myönnetty. Kovin salamyhkäistä toimintaa siis.

6. Tiedetään kuitenkin - tämä vahvistetaan myös KKO:n kotisivuilla - että edellä 1 kohdassa mainittu ennakkopäätösperuste on tärkein valitusluvan myöntämisperuste. Purkuperustetta ja painava syy -perustetta sovelletaan sitä vastoin vain harvoin. Niillä valituslupa voidaan myöntää lähinnä silloin, kun ilmenee tarvetta oikaista selvästi virheellisiä ratkaisuja.

7. Näytön uudelleen arvioimisen perusteella korkein oikeus ei oman ilmoituksensa mukaan juuri voi myöntää valituslupaa. Kuitenkin korkein oikeus julkaisee vuosittain useita ennakkopäätöksiä, joissa pääpaino näyttäisi olevan juuri todistusharkinnassa.

8. Ennakkopäätösperusteella valituslupa myönnetään siis epäselvissä ja tulkinnallisissa lainsoveltamistilanteissa, jolloin päätöksen tarkoituksena on ohjata käräjä- ja hovioikeuksien lainkäyttöä vastaavanlaisissa tapauksissa. Kun valituslupa myönnetään selvästi alle 10 %:ssa hakemuksista - vuonna 2010 siis ainoastaan noin 7 %:ssa - voitaisiin olettaa, että valituslupa myönnetään todella tulkinnanvaraisissa tapauksissa.

9. On kuitenkin tapauksia, joissa valituslupa on myönnetty myönnetään jokseenkin selvässä asiassa. Tällaisesta tapauksesta näyttäisi olevan kysymys tänään 18.10. annetussa ennakkopäätöksessä, joka koski tavallisen varkauden ja törkeän varkauden välistä rajanvetoa. Tapauksessa syytetty oli jo sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa tuomittu törkeästä varkaudesta, kun hän oli sisään murtautuen anastanut omaisuutta omakotitalosta, jonka asukkaat olivat olleet anastuksen tapahtuessa asuneen faktisesti ulkomailla.

10. Asianomaisessa lainkohdassa eli RL 28 luv. 2 §:n 1 momentin 5 kohdassa puhutaan vain väljästi vain siitä, että anastus tapahtuu murtautuen "asuttuun asuntoon." Ennakkopäätöksessä oli siis kysymys siitä, oliko omakotitaloa pidettävä laissa tarkoitetulla tavalla "asuttuna" myös siinä tapauksessa, ettei siellä anastuksen tapahtuessa "varsinaisesti" asuttu. Jonkinlaisen sivujuonteena korkeimmassa oikeudessa on pohdittu myös sitä, oliko tekoa kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä.

11. Oikeuskäytännössä on jo aiemmin melko vakiintuneesti päädytty katsomaan, että puheena olevan kaltaisessa tapauksessa anastus toteuttaa törkeän varkauden tunnusmerkistön. Näin esimerkiksi Turun hovioikeuden Finlex-ratkaisussa 21.1.1994 taltio 251, josta julkaistu tiedonanto kuuluu:

- Asunto, jonka asukas anastuksen tekoaikaan oleskeli tilapäisesti työnsä vuoksi ulkomailla, katsottiin rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin tarkoittamaksi asutuksi asunnoksi.
Kokonaisarvostelussa murtautumista asuttuun asuntoon on pääsääntöisesti pidettävä törkeänä varkautena. Koska ei ollut erityisiä syitä, joiden perusteella tekoa olisi tullut arvostella lievemmin, A:n syyksi luettu varkaus oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

12. Vrt. kuitenkin Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisua vuodelta 2006 (I-SHO 2006:7), jossa katsottiin, että tapauksessa, jossa omaisuutta oli anastettu lukitusta asunnosta asukkaiden poissa ollessa, ei ollut kysymys törkeästä, vaan tavallisesta varkaudesta (ään. 2-1). Enemmistö näyttää päätyneen sanottuun ratkaisuun kuitenkin sillä perustella, etteivät tekijät olleet murtautuneet asuntoon väkivaltaa käyttäen, vaan olivat saaneet kyseisen asunnon oven avatuksi jollakin muulla tavoin eli "viekkaudella."

13. Mutta mikäpä siinä, kyllä kai tämän korkeimman oikeuden upouuden ratkaisun voidaan kuitenkin sanoa puolustavan paikkaansa jonkinlaisena "kevyehkönä välipalana" muiden eli "raskaamman luokan" prejudikaattien joukossa. Vertailun vuoksi todettakoon, että myös Ruotsin ylin oikeusaste eli Högsta domstolen on antanut jokin vuosi sitten ennakkopäätöksen samanlaisessa tapauksessa, ks. tuomio 1.4.2003 jutussa nro B 719-03 (NJA 2003 s. 121), joka löytyy tästä. Siinä anastusta ei kokonaisarviointi huomioon ottaen pidetty törkeänä. Tuomion perusteluissa on selostettu myös murtovarkauden lainsäädäntöhistoriaa, mitä sen sijaan Suomen korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa ei ole nähty aiheelliseksi tehdä.

14. Kuten sekä KKO:n että Ruotsin HD:n ratkaisujen perusteluista ilmenee, ennakkopäätösten perusteluista nojaudutaan lainsäädännön ohella lakien esitöihin eli lähinnä hallituksen esityksiin, mutta myös lakivaliokunnan mietintöihin. Yhteinen piirre perusteluissa on myös se, että ylimmät tuomioistuimet nojautuvat oikeuslähteenä lisäksi omiin aiempiin ennakkopäätöksiin.

15. Silmiin pistävä ero sitä vastoin Suomen KKO:n ja Ruotsin HD:n perustelujen välillä on siinä, että vain HD nojautuu usein, ei tosin edellä mainitussa tapauksessa, esitöiden ja ennakkopäätösten ohella myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Katso esimerkiksi HD:n perusteluja tuomiossa 19.10.2006 B 1256-06. Suomen korkein oikeus ei sitä vastoin viittaa juuri milloinkaan oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Tämä on minusta selkeä puute.





10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Erästä oikeudenalaa suhteellisen läheltä seuranneena sanoisin, että melko harvoin KKO:sta tulee mitään järisyttävää uutta.

Monesti kysymys voi olla tosiaan lähinnä näytön arvioinnista kuten täällä on todettu. Toisaalta, joskus käsittelyyn otettu juttu voi olla niin eksoottinen, että samanlaisia tapauksia ei hevin tule vastaan.

Paljon riippuu tietysti sitä, minkälaisissa asioissa valituslupaa haetaan ja miten asiamieskunta osaa perustella hakemuksensa (suurin osa tuomioistuimiin jätetyistä kirjelmistä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan erityisemmin häikäise).

Onkohan tehty jollakin oikeudenalalla tutkimusta, jossa olisi käyty läpi esimerkiksi kaikki tiettyyn lakiin liittyvät hakemukset ja katsottu, mikä/mitkä ovat menestyneet. Kyseista oikeudenalaa tuntevalle tämä kertoisi ainakin jotakin siitä, miten hyvin KKO osaa löytää käsittelynarvoiset jutut.

Mikä hemmetin perinne on muuten se, että KKO sanoo joidenkin juttujen tiivistelmissään (vai miksi niitä kutsutaan), että "kysymys lain x soveltamiseta tilanteessa, jossa... Toisin sanoen, kerrotaan mistä jutussa on kyse muttei KKo:n kannanottoa tiivistetyssä muodossaan.

Mitä noihin kirjaviittauksiin tulee, niin tietty varovaisuus on varmaan siinäkin paikallaan. Ymmärrän kyllä jos viitataan arvostetun auktoriteetin tutkimuksiin, mutta kirjojakin on nykyään niin monenlaisia. Pelkästää se, että mielipide on päässyt kovien kansien väliin, ei tee sitä yhtään arvokkaammaksi.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Niitä "hemmetin tiivistelmiä" sanotaan ennakkopäätöksen otsikoiksi tai joskus oikeusohjeiksi. NIistä on määrä ilmetä tiivistettynä se ratkaisuohje tai ainakin "sanoma", jonka KKO haluaa ratkaisullaan ilmaista.

Nykyisin otsikossa todellakin mainitaan se asia, mistä ratkaisussa on kysymys. Ruotsin korkeimmassa oikeudessa tämä on vielä paljon yleisempi tapa kuin Suomen KKO:ssa.

Tämä on toisaalta ihan hyvä asia, sillä silloin lukijan on pakko perehtyä ratkaisun perusteluihin, jotka sentään ovat kaiken a ja o.

OIkeuskirjallisuuteen viittaaminen ei toki tarkoita sitä, että perusteluihin tulisi koota kaikki ne kirjat ja kirjoitukset, joissa ao. kysymystä on oikeuskirjallisuudessa käsitelty.

Eiköhän KKO:lla ole sen verran arviointikykyä, että tietää, mihin kirjoituksiin ja kirjoituksiin perusteluissa viitattaisiin - jos viitataan.

Sen verran olen perehtynyt muiden maiden ylimpien oikeusasteiden ratkaisujen perusteluihin, että voin sanoa, että lähes kaikissa muissa vertailumaissa ylimpien tuomioistuinten tuomioissa viitataan oikeuslähteinä oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Usein ei tyydytä pelkkiin viittauksiin, vaan perusteluissa selostetaan, kommentoidaan ja arvioidaan keskustelutyyppisesti oikeuskirjallisuuden kannanottoja.

Suomi on niitä harvoja, Europassa itse asiassa ainoita maita, joissa ylimmät oikeudet eli KKO ja KHO eivät nojaudu perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen. Tämä osoittaa oikeusajattelun köyhyyttä ja jonkinlaista umpimielisyyttä, sanoisin.

Jaa, mutta Latviasta en tiedä. Ehkä siellä ollaan - myös tässä asiassa - samalla kannalla kuin Suomen KKO:ssa ja KHO:ssa!

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Tässä välin pieni hypähdys aivan muuhun asiaan.

Tällä viikolla eduskunta mitä todennäköisimmin hyväksyy presidentin valtaoikeuksia kaventava perustuslain muutoksen, joka on ollut lepäämässä viime eduskunnan jäljiltä.

Uudistus antaa eduskunnalle eräänlaisen erotuomarin roolin, jos presidentti ja hallitus jäävät jossakin kysymyksessä erimielisiksi keskenään. Jos presidentti ei suostu tekemään hallituksen ehdotuksen mukaista päätöstä, hallituksen kanta voittaa, mikäli eduskunta on hallituksen kanssa samaa mieltä.

Tällä on merkitystä ulkopolitiikan osalta, sillä perustuslain mukaan presidentti ja valtioneuvosto eli hallitus johtavat ulkopolitiikkaa yhdessä, ja presidentti päättää ulkopoliittisista asioista hallituksen ratkaisuehdotusten pohjalta.

Tv-uutisissa illalla perustuslakiasiantuntijat Kaarlo Tuori ja Tuomas Ojanen narisivat tuttuun tyyliinsä ko. uudistuksesta ja arvostelivat sitä huonoksi uudistukseksi, koska vahva presidentti voi, niin väitettiin, saada helposti eduskunnan enemmistön puolelleen.

Tuori ja Ojanen kertoivat, että parlamentarismiin kuuluu oletus, jossa toimiva hallitus nauttii eduskunnan luottamusta ja siis lähtökohtaisesti esittää eduskunnan kannan.

- Minun mielestäni pitäisi lähteä myös ulkopolitiikassa siitä, että jos valtioneuvosto ehdottaa jotain tasavallan presidentin päätettäväksi, niin myös tältä osin valtioneuvosto nauttii eduskunnan luottamusta. Nyt on omaksuttu hyvin konstikas, kummallinen konstruktio, narisi Ojanen.

- Presidentille ikään kuin annetaan mahdollisuus testata valtioneuvoston eduskunnassa nauttimaa luottamusta. Tämä on hyvin merkillistä parlamentarismia, säesti Tuori Ojasen narinaa omalla narinallaan.

Niinpä. Mutta tulisi kuitenkin ottaa huomioon, mistä kenkä puristaa ja muistaa, että Tuori ja Ojanen kuuluvat niin sanotusti vasemmiston leiriin.

Jos presidentiksi valittaisiin sosialisti tai vihreä ehdokas, ei herroilla Tuori ja Ojanen olisi mitään huomauttamista perustuslain muutoksesta.

Mutta kun nyt näyttää vahvasti siltä, että pressaksi tuleekin oikeiston ehdokas tai peräti persu, niin Tuori ja Ojanen ovat uudistuksen suhteen suorastaan kauhuissaan.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta tämä KKO:n ratkaisu kuuluu osioon, jossa joko liian virkaintoisia tai muuten tumpeloita käräjäoikeuksin ja hovioikeuksien tuomareita koulutetaan.

Aiemmin saman osion legendaarinen ratkaisu on ollut KKO 1984-II-218. Tuo ratkaisu on ilmeisesti annettu puhtaasti tuomareiden kouluttamistarkoituksessa.

Samaan ryhmään voidaan laskea myös KKO 2011:63, jonka luettuaan voi vain ihmetellä suomalaisten käräjäoikeus- ja hovioikeustuomareiden heikkoa tasoa.

Että on se kuitenkin hyvä kun meillä on KKO.

Anonyymi kirjoitti...

En voi hyväksyä tuota yleistystä käräjä- ja hovioikeustuomareiden heikosta tasosta. Ylivoimaisesti suurin osa tuomioista on todella hyvin perusteltuja. Niinkuin jokaisessa ammattikunnassa, on tuomareidenkin joukossa ammatillisesti heikkojakin.
Syytä tähän voi vain arvailla, mutta sanoisin että eräs syy voi olla heikko palkkaus ja myös suunnitellun tuomarikoulutuksen puuttuminen.
Täytyy myös muistaa, että hovioikeuksien funktio on juuri korjata näitä harvoja lipsahduksia ja tasoittaa oikeuskäytäntöä ja antaa ratkaisuja laintulkinnallisesti vaikeissa tapauksissa varsinkin uuden lainsäädännön ollessa kyseessä eli jos joskus menee pieleen, ei syy aina ole alioikeuden tuomarissakaan.
Ainakin hovoikeuksien ratkaisujen tason vaatvimmissa jutuissa voidaan olettaa entisestään paranevan valituslupajärjestelmän tultua voimaan kun resursseja voidaan kohdistaa paremmin.

Hovioikeuksissa annetaan vuosittain, olisiko lähellä 20.000 ratkaisua. Eikö korkeimman oikeuden vähäisten ratkaisujen määrä osittain kerro hovioikeuksien tuomioiden korkeasta tasosta, vaikka, kuten blogisti sanoo, ei virheellinen ratkaisu sinänsä ole valituslupaperuste. En ole hovioikeuden tuomari mutta muuutoin 30 vuoden ajan asioita läheltä seurannut.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

KKO:een saapuvien kaikkien asioiden ja myös valituslupa-asioiden määrä on pysynyt aika tasaisena koko 2000-luvun alun. Myönnettyjen valituslupien märässä on sen sijaan ollut hienoista laskua.

Voidaan sanoa, että KKO:ssa on vakiintunut eräänlainen "lupakiintiö", jonka puitteissa valituslupia vuosittain myönnetään. Kiintiön suuruus on nykyisin 150-160 valituslupaa vuodessa.

Ei siis voida sanoa, että KKO:ssa olisi niin sanotusti hyviä ja huonoja "valituslupavuosia" mitä valituslupien määrään tulee.

KKO pystyy sääntelemään ja käytännössä myös selvästi sääntelee työmääräänsä, mitä myönnettyihin valituslupiin ja ennakkopäätöksinä julkaistavien ratkaisujen määrään tulee.

Ennakkopäätöksinä julkaistavien ratkaisujen määrässä on tapahtunut viime vuosina selvää laskua. Kun vielä vuonna 2003 KKO julkaisi ennakkopäätöksinä 138 ratkaisua ja vuonna 2005 kaikkiaan 145 ratkaisua, putosi julkaistujen ratkaisujen määrä vuonna 2009 94:een ja oli vuonna 2010 96. Tänä vuonna päästäneen korkeintaan samaan.

Tämä johtunee osin siitä, että käsiteltävät asiat ovat entistä "kinkkisempiä" ja KKO perustelee ratkaisujaan entistä seikkaperäisemmin.

Minusta KKO:n tulisi kuitenkin julkaista kaikki ne tapaukset, joissa valotuslupa on myönnetty, samalla tavalla, katso blogikirjoituksen kohtaa 3a. Nyt vuosittain 60-70 ratkaisusta, joissa on myönnetty valituslupa, julkaistaan Finlexissä ainoastaan 3-4 rivin mittainen suppea tiedonanto.

Se, että KKO julkaisee entistä vähemmän ratkaisujaan ennakkopäätöksinä, ei kerro mitään hovioikeuden ratkaisujen laadun paranemisesta.

KHO:een saapuu vuosittain noin 1 500 asiaa enemmän kuin KKO:een.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan teknisenä asiana KKO:n ennakkopäätöksissä on harmittaa se, että päätöksestä ei mistään ilmene, millä valituslupanumerolla juttu on aikanaan otettu käsiteltäväksi. Nyt voi kyllä Finlexin kautta seurata myönnettyjä valituslupia, mutta se, tuleeko siitä sitten aikanaan ennakkoratkaisu vai ei, ja jos tulee, mikä, on jo vaikeampaa ja osin mahdotonta. Ei tarvitsisi kuin lisätä yksi tietokenttä VL:2011-XX -tyylisesti ennakkoratkaisun netissä julkaistaviin yksilöintitietoihin, niin asia olisi paljon paremmin.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan teknisenä asiana KKO:n ennakkopäätöksissä on harmittaa se, että päätöksestä ei mistään ilmene, millä valituslupanumerolla juttu on aikanaan otettu käsiteltäväksi. Nyt voi kyllä Finlexin kautta seurata myönnettyjä valituslupia, mutta se, tuleeko siitä sitten aikanaan ennakkoratkaisu vai ei, ja jos tulee, mikä, on jo vaikeampaa ja osin mahdotonta. Ei tarvitsisi kuin lisätä yksi tietokenttä VL:2011-XX -tyylisesti ennakkoratkaisun netissä julkaistaviin yksilöintitietoihin, niin asia olisi paljon paremmin.

Anonyymi kirjoitti...

Tällainen "välipala" on ihan paikallaan yksinkertaisestakin asiasta, jos hovioikeuspiirissä A noudatetaan yhdenlaista ratkaisulinjaa ja hovioikeuspiirissä B toisenlaista linjaa.

KKO:n perustelujen tietynlainen sulkeutuneisuus johtaa siihen, että lukijalle ei useinkaan selviä se, miksi KKO on ottanut asian käsiteltäväkseen ja miksi ratkaisu on päätetty julkaista. Epäyhtenäisyystilanteessa KKO voisi esim. hyvin kertoa, että tämmöistä ja tämmöistä käytäntöä on olemassa ja nyt KKO kertoo, että kumpi linja (tai joku kolmas) on paremmin perusteltavissa.

Anonyymi kirjoitti...

Blogisti on (jälleen) oikeassa: valitusluvat pitäisi perustella ja perustelut julkaista. Esimerkiksi tänään ilmestynyt ratkaisu KKO:2011:83, jossa pohdittiin sotilaan karkuruuden ja luvattoman poissaolon rajanvetoa, ei todellakaan vaikuttanut siltä että sillä olisi millään muotoa voinut olla merkittävän ennakkopäätöksen arvoa. Ainakaan tuomiossa ei ilmennyt että yksikään oikeusaste olisi harkinnut oikeusseikkoja virheellisesti tai jättänyt olennaisia seikkoja huomiotta. Vaikuttaa siltä että KKO on halunnut helpon keissin ratkaistavakseen. Syynä ennakkopäätöksen antamiseen toki saattaa olla että muissa oikeuksissa käytäntö on epäyhteneväistä, mutta tästä tuomiosta sitä ei ilmene. Asiallisesti perustellusta valitusluvasta nämä sen sijaan ilmenisivät.