503. KKO 2011:91: Salassapitomääräysten vastaisesti poliisille annettuja potilastietoja saatiin hyödyntää oikeudessa syytettä tukevina todisteina

1. Korkein oikeus on antanut tänään mielenkiintoisen ennakkopäätöksen (KKO 2011:91) lääkärin ja terveydenhoitohenkilöstön salassapitovelvollisuudesta ja eräiden todistelua koskevien periaatteiden merkityksestä rikosjutussa. Prosessuaalisesti merkittävintä ratkaisussa on korkeimman oikeuden kannanotto todisteiden hyödyntämiskieltoon. Kyseinen prejudikaatti lienee laatuaan ensimmäinen, jossa termi "hyödyntämiskielto" on otettu ennakkopäätöksen asiasanaksi.

2. Lääkärien ja muiden terveydenhoitohenkilöiden salassapitovelvollisuuden ja sen rikkomisen osalta tapaus on selvä. Potilaslain ja terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain mukaan potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot on pidettävä salassa. Tapa, jolla puheena olevassa tapauksessa lääkärit ja sairaanhoitajat ovat vaitiolovelvollisuutensa vastaisesti antaneet poliisille salassa pidettäviä potilastietoja ja siten ilmiantaneet A:n rikoksesta, jonka tämä oli heille sairaalassa tunnustanut tehneensä, on omalaatuinen ja yllättävä. Tapausselosteen mukaan A olisi rikoksesta kertoessaan vielä nimenomaan vedonnut hoitohenkilökunnan vaitiolovelvollisuuteen.

3. Mutta voitiinko lääkäreiden ja sairaanhoitajien kertomukset tai lääkärinlausunnot, joista A:n tunnustuksen sisältänyt lausuma ilmeni, ottaa mainitusta syystä eli sen takia, että ne oli saatu lainvastaisesti, ylipäätään huomioon syytettä tukevina todisteina? Tämä on tapauksen clou eli ydinkysymys. Jos mainitut todisteet saatiin ottaa huomioon eli hyödyntää todisteina, niin mikä näyttöarvo niille voitiin tuomiossa antaa?

4. Voimassa oleva todistusoikeus perustuu vapaan todistusteorian eli vapaan todistusten harkinnan periaatteelle. Tämä ilmenee oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 2 §:n 1 momentista, joka kuuluu näin: "Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena."

5. OK 17:2.1:n mainittu säännös on lyhyt ja ytimekäs, mutta siihen sisältyy kuitenkin kaksi merkittävää asiaa, joista käytetään nimityksiä vapaa todistelu ja vapaa todistusharkinta. Ensiksi mainittu sisältää sen, että tuomioistuin saa ottaa todisteiden harkinnassa lähtökohtaisesti huomioon kaikki esiintulleet seikat riippumatta sitä, millä tavalla ne on saatettu tuomioistuimen tietoon ja sisällytetty oikeudenkäyntiaineistoon. Vapaa todistusharkinta, joka ilmenee ko. lainkohdassa mainituista sanoista "harkittuaan huolellisesti," tarkoittaa puolestaan sitä, että tuomioistuin saa harkita yksityisten todisteiden samoin kuin kokonaisnäytön todistusvoiman vapaasti; eri todisteiden todistusarvoa ei siis ole laissa määritelty.

6. Aiemmin eli muodollisesti ennen vuotta 1948 voimassa olleen legaalisen eli lakimääräisen todistusteorian mukaan sen sijaan todisteiden todistusvoima oli, jos mahdollista, puettu laissa aritmeettiseen muotoon esimerkiksi säätämällä, että kahden todistajan yhtäpitävät lausumat samasta todistusteemasta muodostavat täyden näytön, kun taas yhden todistajan puhe käy vain puolesta näytöstä. Selvää on, että vapaa todistusharkinta edellyttää seikkaperäistä näytön harkintaa koskevien perustelujen ilmoittamista tuomiossa.

7. Vapaasta todistelusta on kuitenkin säädetty laissa useita poikkeuksia tai kieltoja, jotka rajoittavat tiettyjen tietoja sisältävien todisteiden esittämistä oikeudenkäynnissä. Näistä kielloista käytetään yhteistä nimitystä todistamiskiellot (todistuskiellot). Lainsäädännössä on esimeriksi yksittäisiä säännöksiä, joissa kielletään todistamasta jostakin seikasta tai joissa todistaja oikeutetaan vaikenemaan jostakin asiasta (OK 17:23 ja 24). Näiden ns. todistusteemakieltojen lisäksi laissa voi olla säännöksiä todistuskeinokielloista (esimerkiksi kirjallisen todisteen kiellosta eräissä tapauksissa, mm. OK 7:11) ja todistusmetodikielloista. Viimeksi mainituissa on kyse kiellosta, joka estää sinänsä sallitusta teemasta ja sallitulla todistuskeinolla esitettävän todistelun, jos menettely todistetta hankittaessa on ollut tai olisi virheellinen; esimerkiksi todistajaa kuulusteltaessa on käytetty panostusta tai kiellettyjä johdattelevia kysymyksiä.

8. Näistä todistamiskielloista on systemaattisesti erotettava todisteen hyödyntämiskielto. Sillä tarkoitetaan kieltoa käyttää tietyn todistamiskiellon vastaisesti saatua todistetta todistusaineistona eli hyödyntää sanotunlaista todistetta esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai oikeudenkäynnissä. Hyödyntämiskielto on todistamiskieltoon liittyvä prosessuaalinen sanktio.

9. Lakiin ei kuitenkaan sisälly yleistä todisteiden hyödyntämistä koskevaa kieltoa, vaan ainoastaan joitakin yksittäisiä ja vain tiettyihin tapauksiin soveltuvia kieltoja. Vallalla olevan käsityskannan mukaan todistuskiellon rikkomiseen ei liity sellaisenaan todisteen hyödyntämiskieltoa, ellei toisin ole jonkin tilanteen varalta nimenomaan säädetty. Käsitystä perustellaan edellä mainitulla vapaan todistusharkinnan periaatteella eli siis sillä, että tuomari voi harkita kaikkia oikeudenkäyntiaineiston välityksellä tietoonsa saatettuja tosiseikkoja päättäessään, mitä asiassa on pidettävä totena. Yleisen hyödyntämiskiellon puutetta voidaan pitää epäkohta, vaikka toisaalta on myönnettävä, että hyödyntämiskieltojen säätämiseen liittyy hankalia juridisia ongelmia. Laissa voitaisiin kuitenkin mainita ainakin se, että tuomioistuin päättää kussakin tapauksessa erikseen lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämisestä ja näyttöarvosta.

10. Hyödyntämiskiellon asettamista puoltaa rikoksesta epäillyn oikeusturvaintressi, kun taas todisteiden hyödyntämisen puolesta - vaikka siis todistamiskieltoa olisi rikottu - puhuu rikosvastuun selvittämis- ja toteuttamisintressi. Hyödyntämiskieltoa on vastustettu sillä perustella, että kielto vaikeuttaisi aineellisen totuuden selvittämistä oikeudenkäynnissä. Rikosten selvittämisintressi on siis ottanut niskalenkin syytetyn oikeusturvaintressistä.

11. Oikeuskirjallisuudessa mainittu näkemys on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu. Todisteen hyödyntämiskieltoa turvaavien intressien katsotaan olevan merkittävimpiä kuin todisteen merkityksen aineellisen totuuden löytämisessä. Tuomioistuinten oikeuskäytännössä tämä näkemys ei kuitenkaan ole vielä saanut kannatusta. Kuitenkin Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä asia näyttää tulevan aika ajoin esille. Olen käsitellyt näitä tapauksia esimerkiksi blogikirjoituksessa 190/18.11.2009 koskien ratkaisua KKO 2009:88, blogissa 492/13.10.201 koskien laitonta kotietsintää sekä blogissa 499/24.10.2011 koskien niin sanottua todisteprovokaatiota. Todistuskieltoja ja hyödyntämiskieltoja pohdittaneen parhaillaan meneillään olevan OK 17 luvun kokonaisuudistuksen yhteydessä.

12. Puheena olevassa tapauksessa korkein oikeus on, pohdittuaan kysymystä pro et contra (perustelujen kappaleet 11-14), päätynyt siihen, että lääkäreiden ja muiden hoitohenkilökuntaan kuuluvien ihmisten todistajankertomusten käyttäminen todisteena asiassa ei loukannut syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin eikä asiassa siten ollut estettä sallia näiden todisteiden hyödyntämistä näyttönä asiassa. Tähän samaan lopputulokseen päädyttiin myös käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Alemmat oikeusasteet eivät kuitenkaan - ainakaan KKO:n ratkaisuselosteen mukaan - perustelleet kantaansa juuri mitenkään, perustelut saatiin vasta KKO:n tuomiosta.

13. Mikä sitten oli sanottujen todisteiden näyttöarvo jutussa? Tältä osin käräjäoikeus ja hovioikeus ovat perustelleet ratkaisujaan sentään jollakin tavoin. Käräjäoikeus ei antanut sanotulle näytölle juurikaan merkitystä. Sitä vastoin hovioikeus on, yllättävää kyllä, päätynyt ilman tarkempia perusteluja arvioon, jonka mukaan lääkärien ja muun hoitohenkilökunnan kertomat arviot A:n sairaalassa antamasta tunnustuksesta olivat luotettavia ja siten "vahva näyttö A:n syyllisyydestä."

14. Korkein oikeus on kuitenkin päätynyt näytön arvioinnissa (perustelujen kappaleet 15-20) täysin toisenlaiseen johtopäätökseen kuin hovioikeus ja katsonut, etteivät puheena olevat lääkäreiden ja sairaanhoitajien kertomukset ja lääkärinlausunnot olleet riittävä näyttö A:n syyllisyydestä. Perusteluissa ei ole viitattu tunnustuksen osalta OK 17 luvun 4 §:ään, jonka mukaan tunnustuksella ei ole rikosasiassa sitovaa vaikutusta, vaan ainoastaan jokaisessa tapauksessa erikseen arvioitava todistusvaikutus. Perusteluissa viitataan sen sijaan ennakkopäätöksestä KKO 2000:35 ilmenevään ratkaisuohjeeseen, jonka mukaan langettavaa rikostuomiota ei voida perustaa yksin tai pääasiassa epäillyn esitutkinnassa antamaan, mutta sittemmin peruuttamaan tunnustusta tarkoittavaan lausumaan. Ko. tapauksessa epäilty ei ollut antanut tunnusta edes esitutkinnassa, vaan sitä ennen ollessaan hoidettavana sairaalassa. Tällaisella oikeudenkäynnin ulkopuolella annetulla lausumalla, jota ei tarkkaan ottaen voida edes pitää tunnustuksena ja joka on peruutettu heti esitutkinnassa, ei voi olla juuri minkäänlaista näyttöarvoa. Väärän tunnustuksen mahdollisuus on syytä ottaa rikosjutussa yleensä aina huomioon.

15. Muuna syytettä tukevana näyttönä jutussa vedottiin KRP:n rikosteknisen laboratorion DNA-tunnisteita koskeviin lausuntoihin. Palopaikan läheisyydessä olleista jäteastioista oli löydetty erilaisia vaatekappaleita, muun muassa kangashousut, joista on tavattu A:n DNA-tunniste. Korkein oikeus katsoi, että housujen löytyminen samoista jäteastioista, joissa on ollut ilmeisesti palopaikalta käytettyjä esineitä, ei ollut riittävä osoitus siitä, että housut olivat päätyneet jäteastiaan nimenomaan A:n toimesta, koska samoista housuista oli taltioitu myös toisen henkilön DNA-tunniste. A on kertonut vieneensä kyseiset housut edellisenä vuonna ilmaiskirpputorille, mistä joku oli voinut ottaa ne käyttöönsä.

16. Lopuksi korkein oikeus on "ojentanut" hovioikeutta syytetyn vaitiolo-oikeudesta, jota hovioikeus ei ollut ottanut huomioon, vaan vedonnut syytteen tueksi siihen, että A ei ollut halunnut kertoa mitään asiasta eikä auttaa poliisia rikoksen tutkinnassa. (perustelujen kappale 25). Tätä osin hovioikeuden perustelut ovatkin todella hämmästyttäviä.

17. Korkein oikeus on päätynyt siihen johtopäätökseen(kappale 26), ettei A:n ollut näytetty syyllistyneen törkeän tuhotyön yritykseen. Yleensä rikosjutun näyttökynnyksenä mainitaan tuomioiden perusteluissa syyllisyyttä koskeva järkevä epäily tai sen puute. Miksi nyt ei ole käytetty tätä perustelua? Selitys näyttäisi piilevän näytön kattavuudessa. Kaikkia rikosjuttuja ei ole syytä eikä käytännössä edes mahdollista tutkia yhtä kattavasti. Mitä törkeämmästä tai vakavammasta rikoksesta on kyse, sitä kattavampaa syytteen tueksi esitettävän selvityksen ja näytön tulee olla, jotta syyte voisi menestyä. Jos tämä niin sanottu selvittämiskynnys ei ylity, ei järkevän epäilyn pohdintaan ole aihetta, vaan syyte hylätään, kuten po. tapauksessakin on tehty, sillä perustella, ettei riittävää (riittävän kattavaa) näyttöä syyllisyydestä ole esitetty. Tässä tapauksessa korkein oikeus onkin lopuksi torjunut pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta sillä perusteella, ettei syytteen tueksi esitetty todistelu voi riittää langettavaan tuomion antamiseen.

18. Ratkaisu KKO 2011:91 on oikeastaan aika klassinen tapaus, jossa joudutaan ottamaan kantaa erilaisiin todistusoikeudellisiin kysymyksiin. Tapaus kelpaisi hyvin prosessioikeuden tenttitapaukseksi. Miten sitten kolme oikeusastetta olisivat selvinneet tentistä? Puhtaat paperit voidaan antaa ainoastaan korkeimmalle oikeudelle. Käräjäoikeus on ikään kuin "arvannut" lopputuloksen oikein, mutta prosessin tentissä tämä ei tietenkään riitä, vaan perustelut ratkaisevat. Niiden osalta käräjäoikeus on vaikeuksissa, mitä tentin läpimenoon tulee. Korkeimman oikeuden ratkaisuselosteen mukaan käräjäoikeus ei ole maininnut perusteluissaan yhtään ainoata lainkohtaa eli säännöstä, ei myöskään ainoatakaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua. Tämä olisi tentissä paha puute. Lääkärien ym. salassapitovelvollisuuden käräjäoikeus on noteerannut vain välillisesti ottaessaan kantaa näytön riittävyyteen jne.

19. Jos käräjäoikeus vielä olisi selvinnyt tentistä jotenkuten eli nippa nappa rimaa hipoen läpi, olisi hovioikeus kyllä, näin pelkään, reputtanut perusteluillaan koko tentin. Myöskään hovioikeuden tuomion perusteluista ei löydy, ainakaan jos KKO:n ratkaisuselostetta on uskominen, yhtään ainoata lainkohtaa tai viittausta ihmisoikeussopimukseen taikka ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön. Lääkärien ja sairaanhoitajien salassapitovelvollisuuteen ja todisteiden hyödyntämiskiellon pohdintaan hovioikeus ei ole kiinnittänyt perusteluissaan minkäänlaista huomiota. Pahin moka on kuitenkin vetoaminen syytettä tukevana näyttönä syytetyn haluttomuuteen edesauttaa oman rikoksen selvittämistä. Eivätkö hovioikeuden jäsenet ole kuulleet puhuttavan mitään syytetyn myötävaikuttamattomuusperiaatteesta, syytetyn oikeudesta vaieta tai ylipäätään oikeudenkäynnissä noudatettavista ihmisoikeusperiaatteista? Minusta Turun hovioikeuden presidentin olisi kyllä syytä vakavasti harkita jäsenistönsä passittamista paikallisen yliopiston prosessioikeuden luennoille kertaamaan hieman perusasioita.

20. Joka tapauksessa tuomareiden olisi syytä huolehtia kotiläksyjen tekemisestä nykyistä paremmin. Onhan tämä todella outoa: tuomioistuimien pitäisi tietää ja tuntea ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut, mutta jos seuraa oikeuskäytäntöä, niin yleisistä tuomioistuimista vain korkein oikeus viittaa ratkaisuissaan EIT:n ratkaisuihin, alemmat oikeudet eivät mainitse yleensä perusteluissaan edes ihmisoikeussopimuksen ao. artikloja. Tuomareita on kyllä kurssitettu vuosikausia ihmisoikeuksista, mutta kovin heppoista näyttää näiden kurssien anti ja tuomareiden osaaminen käytännössä olevan.

21. Korkein oikeus hallitsee kiitettävästi ihmisoikeusoikeudet ja EIT:n ratkaisukäytännön. Muutenkin perustelut vakuuttavat moitteettomilta ja niistä löytyy jopa allekirjoittaneen usein "peräämää" pro et contra -argumentointia. Mutta täyttä kymppiä ei edes korkein oikeus tästä tapauksesta minusta ansaitse, ei ainakaan, jos kyse olisi prosessioikeuden tentissä olevan tehtävän ratkaisemisesta. Prosessin tentissä on nimittäin muistettava vedota oikeuslähteenä muiden lähteiden ohella myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin, tässä tapauksessa siis todistusoikeutta koskevaan oikeuskirjallisuuteen. Tämä puoli puuttuu korkeimman oikeuden ratkaisusta samoin kuin yleensä aina korkeimman oikeuden ennakkopäätösten perusteluista tyystin.

22. Korkein oikeus vetoaa yleensä aina ihmisoikeuksiin ja ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisuihin, mikä on toki sinänsä hyvä asia. On kutenkin syytä muistaa, että EIT:n ratkaisut eivät edusta läheskään aina mitään "uutta ja ihmeellistä", sillä samoihin johtopäätöksiin on päädytty usein ja monasti jo paljon aikaisemmin oikeuskirjallisuudessa. Toki EIT:n ratkaisuilla, jotka kotimaiset tuomioistuimet ovat velvollisia tuntemaan, on institutionaalisen oikeuslähteen asema, kun taas oikeuskirjallisuus kuuluu "vain" sallittuihin oikeuslähteisiin. Muiden maiden ylimpien oikeusasteiden ennakkopäätösten perusteluissa oikeuskirjallisuuden kannanotot ovat kuitenkin usein, joissakin maissa jopa säännönmukaisesti, näyttävästi esillä ja niihin vedotaan tai niiden pohjalta käydään tuomion perusteluissa mielenkiintoista keskustelua.

23. Suomi on tässä vertailussa ainoita maita tai kenties jopa ainoa maa - Latvian korkeimman oikeuden käytäntöön en tosin ole perehtynyt - jossa näin ei tapahdu, vaan jossa oikeuskirjallisuuteen vetoamista tai jopa siihen viittaamista pidetään päin vastoin jonkinlaisena pahana. Tiedän, että jotkut oikeusoppineet ovat kehottaneet tuomioistuimia ja tuomareita välttämään perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen viittaamista. Jotkut heistä ovat käyneet kertomassa sanomaansa myös KKO:ssa järjestetyissä tuomareiden ja tutkijoiden palavereissa. Omasta puolestani olen sen sijaan aina suositellut lämpimästi tuomareille oikeuskirjallisuuteen viittaamista ja vetoamista samoin kuin ylipäätään keskustelevaa perusteluotetta oikeuskirjallisuuden kannanottojen pohjalta. Alempien oikeuksien eli siis käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ratkaisujen perusteluissa löytyykin nykyisin jo aika usein viittauksia oikeuskirjallisuuteen. Jos oikeuskirjallisuuteen viittaaminen ja vetoaminen käy päinsä muiden pohjoismaiden ja länsi-eurooppalaisten tuomioistuinten ratkaisujen perusteluissa, niin siihen ei toki pitäisi olla mitään estettä myöskään suomalaisissa tuomioistuimissa.