257. Korkein oikeus sananvapautta kaventamassa

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 6.4.2010 Suomella viisi langettavaa tuomiota niin kutsutussa valtakunnansovittelija Reinin jutussa. Viiden suomalaisen lehden (Seura, Nykyposti, Iltalehti, Hymy ja 7 päivää) toimittajat ja yhdessä asiassa myös asianomainen lehti (Iltalehti) olivat valittaneet ihmisoikeustuomioistuimeen sanotussa jutussa, jossa oli kysymys lehdistön vapauden rajoista julkisuuden henkilön (Reini) ohella vastaajana rikosasiassa olleen yksityishenkilön (Reinin naisystävä) yksityiselämään liittyneiden tietojen paljastamisen suhteen.

2. EIT katsoi, että ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa oli rikottu, kun Suomen tuomioistuimet, viime kädessä korkein oikeus (KKO), olivat rajoittaneet tiedotusvälineiden sananvapautta väärin perustein. Valtio määrättiin maksamaan valittajille korvaukseksi taloudellisista vahingoista ja aineettomista vahingoista yhteensä noin 130 000 euroa.

3. Tapahtumasarjan juuret juontavat joulukuuhun 1996, jolloin humalainen valtakunnansovittelija R tuli myöhään yöllä naisystävänsä (B) kanssa kotiinsa, jossa R:n vaimo oli paikalla. Kun tilanne kiristyi, poliisit kutsuttiin paikalle ja väkivaltaisesti käyttäytynyt R pidätettiin. Tapahtuman johdosta R ja B saivat syytteet ja tammikuussa 1997 käräjäoikeus tuomitsi R:n vahingonteosta sekä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta 4 kk ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja B:n pahoinpitelystä sakkoon. R sai myös potkut virastaan. Vuonna 1998 hovioikeus pysytti tuomion B:n osalta, mutta R:n osalta syytteet raukesivat, koska R oli samana vuonna kuollut. Joulukuussa 1998 KKO epäsi B:n pyytämän valitusluvan.

4. Tammikuun loppupuolella 1997 R oli suorassa tv-ohjelmassa Hyvät, Pahat ja Rumat toimittaja Neil Hardwickin (H) haastateltavana. H oli haastattelun yhteydessä B:n nimeltä mainiten kertonut, että B oli naimissa olleen R:n naisystävä, joka oli ollut osallisena R:n kotona sattuneessa edellä mainitussa välikohtauksessa. H oli lisäksi B:n nimen mainiten ja rikosasian esitutkintapöytäkirjaa lukemalla vihjannut arkaluontoiseen yksityiskohtaan R:n ja B:n seurustelussa. Edellä kappaleessa 1 mainitut lehdet olivat maininneet R:n naisystävän B:n nimen jo aiemmin.

5. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 4.12.1997 H:n yksityiselämän loukkaamisesta 20:een päiväsakkoon ja velvoitti H:n ja ja tämän työantajana olleen tuotantoyhtiön suorittamaan B:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 50 000 markkaa. Helsingin hovioikeus puolestaan hylkäsi tuomiollaan 7.1.2000 H:ta vastaan ajetun syytteen katsoen, että B:n nimen mainitseminen tv-lähetyksessä ei toteuttanut yksityiselämän loukkausrikoksen tunnusmerkistöä.

6. Syyttäjä ja B valittivat KKO:een, joka myönsi valitusluvan. Korkein oikeus (KKO 2002:55) kumosi hovioikeuden tuomion ja tuomitsi H:n yksityiselämän loukkaamisesta 20:een päiväsakkoon á 35 euroa ja velvoitti H:n ja yhtiön suorittamaan B:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 8 000 euroa. KKO määräsi, että B:n nimeä ei saa mainita julkisessa oikeudenkäyntiaineistossa. Tästä linkistä löytyy ratkaisu KKO 2002:55 kokonaisuudessaan.

7. Talvella 1997 edellä kappaleessa 1 mainituissa lehdissä julkaistiin R:stä kirjoituksia, joissa mainittiin myös B:n nimi ja ikä, joissakin lehdissä julkaistiin myös B:n kuva. R ja B tekivät lehtikirjoituksista rikosilmoituksen tapauksesta kirjoittaneita toimittajia vastaan. Paikallissyyttäjä teki elokuussa 1999 päätöksen syyttämättä jättämisestä. Syyttäjän päätöksestä kanneltiin valtakunnansyyttäjälle, joka määräsi nostettavaksi syytteet yksityiselämän loukkauksesta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi joulukuussa 2000 antamassaan tuomiossa kaikki syytteet ja korvausvaatimukset.

8. Käräjäoikeuden tuomiosta valitettiin Helsingin hovioikeuteen, joka suullista käsittelyä toimittamatta 15.3.2003 antamallaan tuomiolla kumosi käräjäoikeuden tuomion ja tuomitsi jokaisen syytteessä olleen toimittajat 20:een päiväsakkoon. Tuomitut toimittajat ja lehtiyritykset tuomittiin suorittamaan B:lle kymmeniin tuhansiin euroon nousevia korvauksia henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeuden tuomion yhtenä pääperusteena oli KKO:n Hardwick-jutussa vuonna 2002 antama ennakkopäätös 2002:55. KKO on ennakkopäätöstuomioistuin ja KKO:n ratkaisuilla on tosiasiallinen sitovuus myöhemmin samanlaisissa asioissa annettavissa oikeudenkäynneissä.

7. Tuomitut toimittajat ja lehtiyritykset pyysivät valituslupaa KKO:lta, mutta KKO epäsi kaikkien valituslupahakemukset tammikuussa 2004.

8. Ihmisoikeustuomioistuin totesi 6.4.2010 antamiensa tuomioiden perusteluissa muun muassa, että EIS 10.2 artiklan mukaisia sananvapauden poikkeuksia oli tulkittava ahtaasti ja että journalistinen vapaus käsittää mahdollisuuden turvautua tietynasteiseen liioitteluun tai jopa provokaatioon. Poliitikon tulee suvaita kritiikkiään tavallista kansalaista enemmän. Sananvapaus kuuluu myös oikeudenkäyntien alaa, sillä oikeudenkäyntiselostuksilla edistetään julkisuutta. EIT lausui myös, että yksityishenkilön asemastaan huolimatta B:n voitiin perusteellisesti katsoa astuneen julkiselle areenalle. B:llä oli ollut merkittävä rooli korkean virkamiehen kotona sattuneessa välikohtauksessa ja hänetkin oli tuomittu R:n jutussa rangaistukseen pahoinpitelystä. Yleisessä tiedossa oli sitä paitsi jo ollut, että B oli R:n naisystävä. Lehtikirjoituksissa B:n osuus oli rajoittunut pääasiassa hänen tuomitsemiseensa ja seikkoihin, jotka liittyivät luonnostaan R:ää koskeviin juttuihin. EIT:n mukaan hovioikeuden tuomion perustelut, jotka sinänsä olivat relevantteja, eivät riittäneet osoittamaan, että puuttuminen valittajien sananvapauden suojaan olisi ollut välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. EIS 10 artiklaa oli siten rikottu.

9. KKO:lla ja EIT:llä oli sangen erilainen lähestymistapa ja näkökulma asiaan. KKO tarkasteli ratkaisussaan 2002:55 asiaa eli tv-haastattelua yksinomaan yksityiselämän suojan kannalta ja sivuutti perusteluissaan kokonaan lehdistön sananvapausaspektin. Näin siitä huolimatta, että vastaajat olivat vedonneet nimenomaan sananvapauteen. KKO:n perusteluista puuttui pro et contra -tyyppinen punninta kahden perusoikeuden eli yksityisyyden suojan ja sanavapauden välillä. Tähän merkilliseen puutteeseen olen kiinnittänyt huomiota kirjassa Virolainen - Martikainen Pro et contra (2003) samoin kuin Helsingin Sanomissa 22.10.2003 julkaistussa kirjoituksessani "Tuomiot perusteltava ymmärrettävästi." Kun KKO rajoitti tuomaan perusteluissaan julki ainoastaan valitsemaansa lopputulosta puoltavat argumentit, saatiin ratkaisu näyttämään siltä, että jutussa ei olisi ollut contra-näkökohtia tai edes minkäänlaista ongelmaa sananvapauden kannalta tapausta tarkasteltaessa.

10. Kirjoitukseni olivat osa keskustelua, johon osallistuivat myös oikeusneuvokset Pauliine Koskelo ja Mikael Krogerus; heistä jälkimmäinen oli mukana Hardwick -jutun ratkaisussa. Koskelo ja Krogerus vastasivat HS:ssa 19.10.2003 toimittaja Susanna Reinbothin arvosteluun (HS 5.10.2003), joka koski paitsi ratkaisua KKO 2002:55, myös tapausta KKO 2001:96; Koskelo oli tekemässä jälkimmäistä päätöstä. Molemmista tuli sittemmin presidenttejä, Koskelosta KKO:n ja Krogeruksesta Itä-Suomen HO:n. - Tästä havaitsemme, etteivät presidentitkään ole aina erehtymättömiä.

11. Koskelo ja Krogerus näyttivät vastakritiikissään suhtautuvan hieman ylimielisesti arvosteluun. Oikeusneuvokset totesivat, että perustelujen ymmärtäminen edellyttää usein enemmän tai vähemmän juridisia taustatietoja, joita arvostelijoilla ei aina ole. Myöhemmin Pauliine Koskelo on myös KKO:n presidenttinä puolustellut KKO:ta ja sen tuomion perusteluja kohtaan esitettyä kritiikkiä sanomalla, että usein se, mitä tuomioistuinten ratkaisuista kirjoitetaan, perustuu monelta osin tietämättömyyteen. Koskelo on myös väittänyt, ettei KKO voi kerta kaikkiaan kirjoittaa perustelujaan niin, että ne olisivat kaikkien (maallikkojen) ymmärrettävissä.

12. KKO:n viestinnän tavoitteeksi on kuitenkin kirjattu oikein virallisesti ratkaisujen oikein ymmärtäminen (KKO:n viestintäsuunnitelma). Ilmeisesti tätä tavoitetta ei ole toistaiseksi pystytty saavuttamaan. Tuomioistuinten perustelujen kielen tulisi olla sellaista, että jokainen normaalilahjakas peruskoulun käynyt ihminen kykenisi ilman suurempia vaikeuksia ymmärtämään ainakin perustelujen pääsanoman. Tähän olisi syytä pyrkiä myös KKO:ssa.

13. Ihmisoikeustuomioistuin opetti 6.4.2010 antamissaan tuomioissa suomalaisia tuomioistuimia - myös KKO:ta - ja tuomareita oikein kädestä pitäen, miten sanotunlaisia tapauksia tulisi lähestyä ja mitä näkökohtia niissä olisi syytä punnita pro et contra -metodia soveltaen vastakkain. Asioita pitää katsoa laajemmasta näkökulmasta kuin ahtaasti vain yksityisyyden suojan näkökulmasta käsin. Yksityiselämän suoja ei ulotu miten pitkälle tahansa, vaan ihmisillä on myös vastuu omista tekemistään, julkisuuden henkilöillä myös julkisuudessa. Ihmisoikeustuomioistuin antoi ymmärtää, etteivät suomalaiset tuomioistuimet ole vielä löytäneet oikeaa tasapainoa sananvapauden ja yksityiselämän suojasta johtuvien vaatimusten välillä. - Strasbourg opettaa.

14. Ihmisoikeustuomioistuin on jo aiemmin antanut Suomelle vastaavanlaisissa tapauksissa sapiskaa sananvapauden kaventamisesta. Näin muun muassa tapauksissa Selistö 16.11.2004, Karhuvaara ja Iltalehti 16.11.2004 ja Eerikäinen ym. 10.2.2009. Selistön ja Karhuvaaran tapauksissa KKO epäsi hovioikeuksien rangaistukseen tuomitsemilta toimittajilta valitusluvan eli hyväksyi EIT:n sittemmin virheellisiksi julistamat kannanotot.

15. Selistön tapauksessa Vaasan hovioikeus oli vuonna 1999 antamallaan sittemmin lainvoiman saaneella tuomiolla (KKO ei siis myöntänyt tuomitulle valituslupaa) tuominnut Pohjalainen -nimisen päivälehden toimittajan vuonna 1996 tapahtuneesta painotuotteen kautta vastoin parempaa tietoa tehdystä herjauksesta 50:een päiväsakkoon (käräjäoikeus oli tuominnut rangaistukseksi 25 päiväsakkoa). Perusteena oli se, että toimittaja oli potilasturvallisuutta käsitelleissä artikkeleissa maininnut tietystä kuolemaan johtaneesta yksittäistapauksesta seikkoja, jotka olivat omiaan vahingoittamaan leikkauksen suorittaneen kirurgin kunniaa ja ammatillista asemaa. S. valitti ihmisoikeustuomioistuimeen. Tuomiossaan mainituilla perusteilla EIT päätyi 16.11.2004 siihen, että kyseisen kirurgin intressit ammatillisen maineensa suojan suhteen eivät olleet yhtä painavia kuin hyväksyttävän julkisen huolenaiheen kohteena olleet tärkeät asiat, joita toimittajan artikkeleissa oli käsitelty. Sananvapauteen puuttuminen ei ollut ollut välttämätöntä, joten EIS 10 artiklaa oli rikottu. EIT määräsi Suomen valtion maksamaan tuomitulle korvauksia.

16. EIT:n tuomion jälkeen Selistö haki marraskuussa 2005 KKO:lta tuomion purkamista ja vetosi pääperusteena juuri EIT:n sanottuun tuomioon. Kaikkien yllätykseksi KKO, joka ratkaisi asian reilun kahden vuoden kuluttua eli 14.3.2008, ei suostunut purkamaan hovioikeuden tuomiota. Näin siitä huolimatta, että S. oli tuomittu rikoksesta rangaistukseen hänen ammatinharjoittamiseen liittyvässä asiassa ja vaikka tuomio oli sittemmin todettu EIT:ssa virheelliseksi. KKO:n kyseinen ennakkopäätökseksi tarkoitettu ratkaisu KKO 2008:24 löytyy tästä. Ratkaisun oikeellisuutta on yleisesti arvosteltu. Toimittaja Jarkko Sipilä on kommentoinut ratkaisua blogissaan otsikolla "KKO näytti ylimielisyytensä."

17. Nyt meillä on siis KKO:n Hardwick-jutussa antama ennakkopäätös KKO 2002:55, joka on myös todettu EIT:ssa virheelliseksi. Nähtäväksi jää, haetaanko tuon ratkaisun purkamista KKO:lta ja kuka sen tekee. Purkuhakemuksen voisi tuomitun ohella tehdä periaatteessa myös oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies, mutta luulenpa, että nämä eivät tule reagoimaan.

18. Tulevaosuudessa näemme myös sen, tuleeko KKO:n linja mahdollisesti muuttumaan jutuissa, joissa on kyse yksityiselämän ja sananvapauden suhteesta. Helsingin hovioikeuden Pääministerin morsian -kirja -jutussa antamasta langettavasta tuomiosta on valitettu KKO:een. KKO on myöntänyt valitusluvan ja toimitti tammikuussa tänä vuonna asiassa suullisen käsittelyn. Nyt oikeusneuvokset ovat pohtineet jo monta kuukautta ratkaisuaan.

19. Tämä ei ole mikään ihme, sillä EIT:n yllä mainitut tuoreet ratkaisut näyttäisivät asettavan kyseisen oikeusjutun hieman uuteen valoon. Ruususen kirjaa on pidetty sensaationhaluisena paljastuskirjana, mutta oliko tästä sitenkään kyse? Kirjassa pääministeristä ja hänen yksityisyydestään kerrotut asiat olivat, kuten Vanhanen heti hovioikeuden tuomion jälkeen auliisti itsekin myönsi, sinänsä täysin harmittomia ja suurin osa niistä oli yleisesti tiedossa jo ennen kirjan julkaisemista. - Voisin melkein lyödä vetoa, että KKO tulee hylkäämään syytteet ja korvausvaatimukset.