1. Valtakunnanoikeus kokoontuu kun syytteeseen on joutunut virkatoimessaan laittomuuteen syyllistynyt hallituksen ministeri, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies tai korkeimpien oikeuksien (KKO ja KHO) jäsen. Se kutsutaan kokoon myös jos tasavallan presidentti on syyllistynyt maanpetokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan. Syytekynnys on korkea, ja rikkomuksen on oltava vakava, ennen kuin asia määrätään valtakunnanoikeuden käsiteltäväksi.
2. Valtakunnanoikeus on kokoontunut historiansa aikana vain neljästi, jolloin on ollut aina kyse valtioneuvoston jäsenten väitetystä lainvastaista menettelystä virkatoimessa. Valtakunnanoikeuden istunnot on pidetty aina Säätytalolla.
3. Vuonna 1933 syytettynä oli ministeri Juho Niukkanen, jota syytettiin ns. raaputusjutussa valtioneuvoston pöytäkirjan väärentämisestä. Syyte hylätiin näyttämättömänä.
4. Vuonna 1953 eduskunta päätti, että neljä ministeriä asetetaan syytteeseen valtionavun antamisesta konkurssikypsälle Salaputki Oy:lle. Ministerit Jussi Raatikainen ja Matti Lepistö tuomittiin sakkoihin ja korvauksiin, Aleksi Aaltosen ja Onni Peltosen syytteet sen sijaan hylätiin.
5. Vuonna 1960 joukko ministereitä ja virkamiehiä pantiin syytteeseen Helsingin Kätilöopiston urakan antamisesta konkurssin partaalla olleelle Teora Oy:lle. Virkamiesten osalta juttu käsiteltiin ensimmäisenä asteena Helsingin hovioikeudessa. Valtakunnanoikeus puolestaan tuomitsi vuonna 1961 äänestyksen jälkeen entiset ministerit Aarre Simonen ja Vilho Väyrynen laiminlyönnistä tehdystä virkavirheestä sakkoihin.
6. Vuonna 1993 kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo tuomittiin valtakunnanoikeudessa yhden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen lahjusten vaatimisesta ns. koplausjutussa.
7. Vanhoja papereita selaillessani käsiini sattui Aamulehdessä 10.10.1993 julkaistu toimittaja Jorma Marttalan juttu otsikolla "Kätilöopiston juttu pilkkasi oikeuslaitosta". Valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuului vuonna 1961 yhteensä 13 jäsentä, eli kuusi virkatuomaria, kuusi eduskunnan valitsemaa jäsentä sekä Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan keskuudestaan nimeämä professori. Aamulehden jutussa haastateltiin 84-vuotiasta turkulaista hovioikeudenneuvosta Olavi Santalahtea, joka kuului Kätilöopiston jutussa eduskunnan valtakunnan oikeuteen valitsemiin jäseniin; Santalahti kuului kokoomuspuolueeseen.
8. Eduskunnan perustuslakivaliokunta tutki vuoden verran Kätilöopiston rakentamisen vaiheita ja totesi 2.6.1960 entisten, K.A. Fagerholmin II hallitukseen (1956-1957) kuuluneiden minstereiden Aarre Simosen, Vilho Väyrysen ja Urho Kiukkaan toimineen lainvastaisesti Kätilöopiston rakentamisvaiheessa. Vaikka syytteiden perusteella suurimpia vahingonkorvauksia vaadittiin Väyryseltä ja Kiukkaalta, kohosi entinen valtionvarainministerin Aaarre Simonen Santalahden mukaan ilman muuta näytelmän päähenkilöksi.
9. Aarre Simonen oli hankkinut konkurssikypsältä Teora Oy:ltä asunnon puoli-ilmaiseksi ja ohjasi ministerinä ja Kätilöopiston rakennustoimikunnan puheenjohtajana urakan juuri Teoralle. Santalahden mukaan Simonen järjesti vaikutusvallallaan myös sen, että Kauppalehden protestilistalta unohdettiin Teoran 20 miljoonan markan maksurästit valtiolle.
10. Teora Oy sai Simosen johtamalta rakennustoimikunnalta urakan, mutta ei kyennyt edes aloittamaan töitä ennen konkurssiin joutumista, jolloin veronmaksajien sadat miljoonat markat haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Ministeri Simosen asunnon yhtiö sentään ehti rakentaa valmiiksi ennen konkurssia.
11. Olavi Santalahden mukaan presidentti Urho Kekkonen junaili valtakunnanoikeuden toimintaa kulisseissa. OS:n mukaan esimerkiksi valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuuluneet kolme hovioikeuden presidenttiä pelkäsivät kuollakseen Kekkosen vaikutusvaltaa ja mahdollista epäsuosiota.
12. Aarre Simonen oli Urho Kekkoselle kultaa kalliimpi poliitinen liittolainen. Sdp:hen aiemmin kuulunut Simonen oli riitautunut 1950-luvun lopulla puolueen tannerilaisen enemmistön kanssa ja liittynyt ns. skogilaisten 1959 perustamaan Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon (Tpsl) toimien myöhemmin (1964-1970) myös sanotun puolueen puheenjohtajana. Tpsl tuki Urho Kekkosta, mutta Sdp:n johdossa olleet tannerilaiset halusivat syrjäyttää Kekkosen vuoden 1962 presidentinvaaleissa Honka-liiton avulla.
13. Santalahden mukaan valtakunnanoikeus joutui Kekkosen pelinappulaksi. Kekkonen ei pitänyt valtakunnanoikeutta edes oikeusistuimena, vaan poliittisen pelin areenana. Valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuuluneet KKO:n presidentti Toivo Tarjanne, joka toimi oikeuden puheenjohtajana, KHO:n presidentti Reino Kuuskoski ja hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski olivat Urho Kekkosen luottomiehiä ja voimahahmot, joiden avulla valtakunnanoikeuteen saatiin Olavi Santalahden mukaan pelon ilmapiiri ja lopulta jutussa Suomen lain vastaiset päätökset.
14. KHO:n presidentti Reino Kuuskoski oli jo ennen valtakunnanoikeuden käsittelyn alkamista asetettu Helsingin hovioikeudessa syytteeseen tahallisesta hyötymistarkoituksessa tehdystä virkavirheestä (puoli ilmaiseksi saatu asunto), mistä hänet myöhemmin myös tuomittiin viraltapantavaksi.
15. Santalahden mukaan jo oikeustieteen ylioppilas käsittää, että Kuuskoski oli jäävi osallistumaan valtakunnanoikeuden istuntoon, jossa Aarre Simosta syytettiin täsmälleen samanlaisesta rikoksesta, mistä Kuuskoski itse oli syytteessä. (Tässä Santalahti oli aivan oikeasssa, latojan huomautus.) Valtakunnanoikeuden puheenjohtaja Toivo Tarjanne luki istunnossa Helsingin hovioikeuden kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Kuuskoski oli syytteessä. Tarjanne totesi kirjeen luettuaan lakonisesti, että "tuskinpa tämä aiheuttaa mitään toimenpiteitä." Professori Veli Merikoski ilmoitti olevansa Tarjanteen kanssa samaa meltä. Muut valtakunnanoikeuden jäsenet olivat hiljaa, he vain katsoivat pöytää, kukaan ei tehnyt mitään.
16.Seuravassa istunnossa Santalahti puuttui asiaan ja ilmoitti, että selvempää tuomarinjääviä ei ole ja pyysi asiassa äänestystä. Ääänestyksen tulos oli 11-2 Kuuskosken jääviyden puolesta. Vain hovioikeudessa syytteen saanut Reino Kuuskoski ja Veli Merikoski, joka oli liberaalisen kansanpuolueen edustaja, olivat sitä mieltä, ettei jääviyttä ole.
17. Kun äänestyksen tulos oli selvä, Reino Kuuskoski pyysi, että pöytäkirjaan merkittäisiin hänen jäävänneen itsensä. Santalahden mukaan puheenjohtaja Toivo Tarjanne hyväksyi muitta mutkitta Kuuskosken pyynnön, löi nuijalla pöytään ja sinetöi näin väärän sisältöisen pöytäkirjan!
18. Valtakunnanoikeudessa syyttäjänä toiminut eduskunnan oikeusasiamies Marjos Rapola esiintyi oikeudenkäynnissä Santalahden mukaan enemmän Aarre Simosen puolustajana kuin syyttäjänä. Niinpä oikeuden piti velvottaa Rapola esittämään näyttöä Simosen syytteestä. Todistajista mm. vuorineuvos Armas Puolimatka todisti valtiovarainministeri Simosen vaatineen kahden prosentin voitelurahoja itselleen Kätilöopiston urakasta.
19. Santalahti oli kertomansa mukaan pitänyt selvänä, että Simonen oli syyllistynyt hyötymistarkoituksessa tehtyyn tahalliseen virkarikokseen, mistä olisi seurannut viraltapano Suomen Pankin johdosta; Simonen oli nimitetty Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957, vuonna 1972 hänet nimitettiin pankin varapääjohtajaksi.
20. Ennen kuin valtakunnanoikeus antoi tuomionsa pidettiin asiassa koeäänestys, jolloin Santalahden edustama kanta tahallisesta virkarikoksesta voitti. Mutta viikon kuluttua asia olikin toisin, sillä Simonen tuomittiin äänin 7-6 ainoastaan laiminlyönistä tehdystä virkavirheestä, josta seurasi rangaistukseksi vain sakkoa. Muista syytetyistä myös Vilho Väyrynen tuomititin sakkoihin, kun taas Urho Kiukasta koskeva syyte hylättiin kokonaan.
21. Santalahden mukaan mm. valtakunnanoikeuden jäsenenä ollut Åbo Akademin silloinen rehtori Sven Lindman käänsi koeäänestyksen jälkeen kelkkansa. Professori Veli Merikoski oli pyytänyt Lindmanin lounalle ja kääntänyt Lindmanin pään. Lindman kertoi lounaalta palattuaan mielenmuutoksensa syyksi "psykologiset tekijät", mikä Santalahden mukaan viittasi Merikosken ja Urho Kekkosen painostukseen. Myöhemmin Lindman oli kertonut Santalahdelle katuneensa kyseistä mielenmuutostaan koko loppuelämänsä.
22. Kansa kuitenkin "tiesi", sillä vuoden 1962 vaaleissa tai sen jälkeen Aarre Simosen ei enää onnistunut päästä eduskunnan jäseneksi. Valtakunnanoikeudessa syyttäjänä toiminut Marjos Rapola ei saanut eduskunnalta luottamusta uuteen kauteen oikeusasiamiehenä, mutta Urho Kekkonen nimitti Rapolan palkkioksi KHO:n jäsenen eli hallintoneuvoksen virkaan.
23. Olavi Santalahti kertoo vielä, että valtakunnanoikeuden päätöksen julistamisen jälkeen - tuolloin ei siis vielä sentään tunnettu kansliatuomiota - nähtiin oikeussalissa vielä aivan uskomaton tapahtuma. Oikeuden puheenjohtajana toiminut KKO:n presidentti Toivo Tarjanne - hän kuului muuten vapaamuurareihin - ja professori Veli Merikoski nimittäin riensivät Säätytalossa ensimmäisinä kädestä pitäen onnittelemaan Aarre Simosta lievän tuomion johdosta!
24. Aarre Simonen, joka oli koulutukseltaan lakitieteen lisensiaati ja kaikkien sangen älykkääksi tunnustama juristi ja poliitikko, sai lempinimen "Sapeli-Simonen" hajoituttaessaan sisäministerinä Arabian tehtaan lakon vuonna 1948. Seuraavana vuonna sisäministeri Simonen kunnostautui Kemi Oy:n tehtaalla puhjenneen lakon hajoittamisessa. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8.8.1949 (Kemin veritorstai) kuoli kaksi lakkolaista.
25. Vuonna 1966 Aarre Simonen (1913-1977) nimitettiin Rafael Paasion hallituksen oikeusministeriksi, jolloin oikeisto-oppositio teki Simosen kelpoisuudesta eduskunnassa välikysymyksen. Opposition mukaan Simonen täytti perustuslain mukaan ministereiltä vaadittavista kelpoisuusehdoista - syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu - vain kansalaisuutta koskevan kriteerin. Hallitus kuitenkin voitti eduskunnassa käydyn luottamuslauseäänestyksen. Aarre Simonen on näin tiettävästi ainoa Suomen eduskunnan virallisella päätöksellä rehelliseksi todettu henkilö.
26. Presidentti Urho Kekkonen piti 40-50 vuotta sitten riippumatota oikeus- ja tuomuistuinlaitosta vallassaan eikä kaihtanut keinoja asettautua lain ja valtaoikeuksiensa yläpuolelle, jos tarve sitä vaati. Valtakunnanoikeutta Kekkonen näyttää todella pitäneen pilkkanaan. Vuonna 1970 Urho Kekkonen kohahdutti oikeuslaitosta antamalla 70-vuotispäivänsä johdosta Lakimies-lehdelle haastattelun, jossa hän nuiji tuomioistuimet, erityisesti ylimmät okeusasteet ja niiden vanhoillisina pitämänsä jäsenet, suorastaan maanrakoon. Tässä julmistelussa Urho Kekkosta auttoi silmiinpistävän auliisti radikaalien lakimiesten joukkio, jonka jäsenistä jotkut saivat palkkioviran eli kohosivat todella korkeisiin tuomarinvirkoihin.
22 kommenttia:
Mielenkiintoisen jutun blogisti olikin löytänyt historian roskakorista, kiitos!
Ihmeellisintä asiassa oli minun näkökulmastani se, että turun (!) hovioikeuden kokoomuslainen (!) jäsen näytti olleen jokseenkin ainoa suoraselkäinen tuomari, muut jänishousuja, perässähiihtäjiä, vapaamuurareita tai seteliselkärankaisia.
Santalahti ei ollut ainoa suoraselkäinen, sillä kuten kerroin, valtakunnanoikeudessa oli Aarre Simosen kohdalla mahdollisimman tiukka äänestys 7-6. Jollei yhden jäsenen (maallikkojäsenen) päätä olisi käännetty lounaalla "psykologisista syistä", olisivat äänestysluvut olleet toisinpäin!
Aarre Simonen on todettu ottaneen rahaa myös KGB:ltä samaan aikaan kun hän oli Imatran Voiman hallintoneuvoston puheenjohtaja sekä oikeusministeri Paasion hallituksessa.TPSL oli KGB:N todellinen apuri suomettuneisuuteen vajoamassa olleessa Suomessa.
Simonen oli peräti lakitieteen lisensiaatti. Osti ennen sotaa velaksi kiinteistön. Inflaatio söi velan.
Jaa. Onko hovioikeuksissa tuomareina ollut puolueiden toimivia jäseniä? Siis yhtä aikaa töissä tuomareina ja jossakin puolueessa puoluelimissä? Rivijäseninä kai saa olla edelleenkin ja taustansa lie itse kullakin.
En usko, että Olavi Santalahti oli kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen "toimiva" tai aktiivinen jäsen. Ilmeisesti eduskunta on valinnut hänet aikoinaan valtakunnanoikeuden jäseneksi lakimiestaustansa ja kokemuksensa perusteella. Esimerkiksi Itä-Suomen HO:n entinen hovioikeudenneuvos Juuso Häikiö oli muutaman kauden kansanedustajana, jolloin hän ei tietenkään voinut hoitaa samanaikaisesti tuomarin virkaansa.
Nykyisen valtakunnanoikeuden kokoonpanoon eduskunta valitsi 2.12. 2011 viisi jäsentä ja heille varajäsenet vuosiksi 2012–2015.
Jäseniksi valittiin toimitusjohtaja Jyrki Järventaus (varajäsenenään ohjelmistoalueen johtaja Olli-Pekka Heinonen), suurlähettiläs Päivi Luostarinen (varajäsenenään johtaja Teija Tiilikainen), apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen (varajäsenenään hallintopäällikkö, OTT Kaijus Ervasti), oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Lasse Lehtinen (varajäsenenään varatuomari Ari Korhonen) ja varatuomari, kansanedustaja Esko Kiviranta (varajäsenenään oikeustieteen kandidaatti Seija Turtiainen). Virkansa puolesta valtakunnanoikeuden puheenjohtajana on korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, varapuheenjohtajana korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Vihervuori sekä jäseninä kolme virka-iässä vanhinta hovioikeuden presidenttiä, jotka ovat Esko Oikarinen (Rovaniemen hovioikeus), Antero Palaja (Turun hovioikeus) ja Pertti Nieminen (Kouvolan hovioikeus). Näistä Palaja ja Oikarinen ovat siirtyneet virastaan eläkkeelle, joten heidän tilallaan valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuuluvat nyt ilmeisesti Mikko Könkkölä ja Olli Varila.
Blogisti kirjoittaa kohdassa 1, että Syytekynnys on korkea, ja rikkomuksen on oltava vakava, ennen kuin asia määrätään valtakunnanoikeuden käsiteltäväksi.
Perutuslakia koskevan hallituksen esityksen 117 §:n perusteluissa todetaan, että "Nykyisestä poiketen ei ministerisyytteen nostamiseen vaadittavaa korotettua syytekynnystä (116 §) sovellettaisi oikeuskansleriin eikä oikeusasiamieheen. Tällaiselle korotetulle syyttämiskynnykselle ei heidän osaltaan ole samanlaisia perusteita kuin edellä 116 §:n perustelujen yhteydessä ministerien osalta on esitetty."
En ole tutustunut valiokuntien lausuntoihin, enkä siten voi olla varma siitä, että niissä olisi tultu toisenlaiseen johtopäätökseen.
No, syytekynnys oikeuskanslerin ja oikeuasiamiehen samoin kuin korkeimpien oikeuksien tuomareiden osalta lienee lähinnä vain akateeminen ja teorettista laatua oleva kysymys.
Sapeli-Simonen oli taitava juristi ja poliitikkona haikäilemätön juonittelujen mestari, jolle aikalaisista vertoja veti vain Urho Kekkonen. Luultavasti Kekkonen olikin vm. suhteessa Simosen esikuvana.
Sapelin syntymästä tulee muuten kuluneeksi tässä kuussa tasan 100 vuotta. Saa nähdä, tullaanko hänestä julkaisemaan jonkinlainen juhlakirja tai vastaava teos. Johannes Virolainen oli samanikäinen, ja hänestä ilmestyi juuri pari päivää sitten Keskustan julkaisema kirja. Sapelin puolue sen sijaan ei ole ollut enää vähään aikaan hengissä.
Juristit ajavat tilaisuuden tulleen etuaan, ja joskus hieman oudossa suhteessa päämiehensä juttuihin. Kuten nyt Ranskanmaalla.
http://p.washingtontimes.com/news/2013/oct/30/dominique-strauss-kahns-lawyer-signs-dont-touch-my/
Mihin on kappaleessa 1 kadonnut syyttömyysolettama? Miten voidaan kutsua tuomioistuin kokoon vasta kun joku on syyllistynyt rikokseen? Eikö juuri tuomioistuimen tehtävä ole tuo asia todeta?
Oppikohan Koivisto metkunsa Kekkoselta oikeuslaitoksen hallitsemisessa?
Oikeuslaitosta pilkkaavia juttuja löytyy lähempääkin kuin vuodelta 1961. Jenna Lepomäen henkirikosta käsiteltiin Turun hovioikeudessa tavalla, jota ei hyväksy kukaan. Ovatko syyttäjät ja tuomarit täysin kyvyttömiä arvioimaan henkirikoskokonaisuutta, kun huumeen kuljetuksesta kieltäytynyt tyttö tapetaan ulkomailla kahden aikuisen miehen toimesta ja teko sovitetaan hovioikeudessa määrävuosituomiolla?
HON Santalahti oli "ainoa suoraselkäinen" siinä mielessä, että hän kai ainoana uskalsi nostaa ns. kissan pöydälle eli - vaikkakin vasta UKK:n jo vainajoitua - kertoa päätöksen taustoista julkisuudessa. Muiden samanmielisten kanta ilmenee vain äänestyspöytäkirjasta. - Hyvä kun blogisti löysi kissan jo vähän pölyttyneeltä pöydältä.
Juuso Häikiöstä sen verran, että hän oli eduskunnasta lopulta takaisin hovioikeuteen pudottuaan jo niin rutinoitunut äänestämään oppositiossa hallitusta vastaan, että hän äänesteli HO:ssakin tavanomaista reippaammin oman näkemyksensä puolesta niitä kahta toisinajattelijaa vastaan.
Minulla ei ole syytä epäillä Santalahden kertomuksen paikkansa pitävyttä. Hän mainitsi haastattelussa, että kertoo vasta nyt (siis v. 1993) tapauksesta, kun kaikki hänen kertomuksessaan mainitut henkilöt olivat jo poistuneet keskuudestamme.
Onhan se vallan karmeaa edes ajatella, että valtakunnanoikeudessa istuu täysin selvästi jäävi jäsen (Reino Kuuskoski) ja että tämä KHO:n silloinen presidentti ja hallinto-oikeuden professori (Veli Merikoski) katsovat pokkana, ettei mitään jääviyttä ole olemassa! Aivan käsittämätöntä.
Yhtä käsittämätöntä on se, että valtakunnanoikeuden pöytäkirjaan tehdään täysin väärä merkintä, jonka mukaan Kuuskoski olisi itse alun perin jäävännyt itsensä! Tämä kaikki tapahtuu oikeuden puheenjohtajana toimineen KKO:n presidentin suostumuksella ja päätöksellä! Vallan hirmuista, sanoisin.
Tämä oli mahdollista tuohon aikaan v. 1961), jolloin ei ollut televisiouta eivätkä tiedotusvälineet seuranneet oikeudenkäyntejä niin tarkasti kuin nyt. Sanomalehdistö oli tiukasti puolueiden valvonnassa, joten lehdissä ei voitu kertoa aivan ilmeisistä epäkohdsitakaan.
"Onko hovioikeuksissa tuomareina ollut puolueiden toimivia jäseniä?", kirjoitti anonyymi. Blogisti kirjoitti, että "en usko, että Olavi Santalahti oli kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen "toimiva" tai aktiivinen jäsen".
Vanhann lakimiesmatrikkelin mukaan O.S.:lla oli huomattavan paljon luottamustoimia, ja hän oli Turun Kansallisseuran kunniajäsen vuodesta 1969. - Mutta ei se miestä pahenna, on vain erikoista. Tunnen kyllä pari muutakin oikeudentuntoista kokoomuslaista tuomaria, tosin en kuitenkaan turkulaista:)
Onko syytä uskoa, ettei kerrotunkaltainen menettely olisi mahdollista nykyäänkin? Onko maailma muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa ratkaisevasti? Olen ammatissani saanut vielä nykyäänkin väitteitä keskusteluista salaisissa kabineteissa ja niihin liittyvistä sopimattomista vaikutusmahdollisuuksista. Niihin on kylläkin erittäin vaikea uskoa. Onko ihmiskunta muuttunut kun tänä päivänä esimerkiksi on eri puolilla maailmaa käynnissä sotia enemmän kuin koskaan ja jatkuvasti saamme kuulla paljastuksista poliittisessakin elämässä. Nekin voivat olla vain jäävuoren huippu.
Outoja episodeja on tapahtunut paljon muitakin. Tämä on vain jäävuoren huippu.
Kertokaapa ihmeessä niistä "muista oudoista episodeista"!
Tämä oli sivu Suomen oikeushistorian vähemmän kunniakkaista sivuista.
Tuon tyyppinen junailu oli Kekkoselle tuttua jo sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ajalta. Tuolloin hän taisi olla oikeusministeri.
Toisaalta ehkä tänäkin päivänä oikeus idealistisessa mielessä ei toteudu tilanteissa, joissa poliittinen valta ja sen vitaaliset intressit ovat mukana. Ajatelkaamme vaikka Quantanamoa, jossa sadat ihmiset ovat vuosia vangittuina USA:n presidentin päätöksen nojalla (?).
Oikeudenkäyntiavustajan vaitiolovelvollisuus on aika tehokas este kovin laveasti kertoa niistä "muista oudoista episodeista".
Mutta mainittakoon esimerkkinä Erkki Aurejärvi, joka kirjassaan on asioiden tätä puolta valottanut. Ei kai kukaan vakavissaan kuvittele, että hänen kertomansa tapaukset ja esimerkit olisivat ainoat lajissaan?
Aurejärvi on vain uskaltanut avata suunsa. Siitä suuri kiitos hänelle.
Aurejärven väitteiden uskottavuutta heikentää oleellisesti se, että hän kirjoittaa selvästi omassa asiassaan! Aurejärvi on hävinnyt molemmat ajamansa tupakkaoikeudenkäynnit selvin numeroin, kenties osaksi oman taitamattoman asianajonsa takia. Lisäksi hänen tyylinsä on sättivä, suorastaan inhottavaa vastapuolensa ja tuomareiden henkilökohtaista mollaamista, suorastaan herjaamista.
Onko anonyymin siis tarkoitus väittää, etteivät Aurejärvenkään esimerkit oikeuslaitoksen toimimattomuudesta ja heikosta tasosta pidä paikkaansa, puhumattakaan että muita tapauksia olisi olemassa?
Aurejärven tyylistä voidaan olla montaa mieltä, mutta aineisto on julkinen. Jokainen voi vetää siitä omat johtopäätöksensä.
Aurejärvi haluaisi niin kovasti että joku hänen mollauksensa uhreista nostaisi häntä vastaan kunnianloukkausjutun, jolloin hän voisi näyttää väitteensä toteen. Mutta kukaan monista EA:n "uhreista" ei ole Erkin väitteistä tietävinään! Ja sekös Erkkiä harmittaa!
Lähetä kommentti