Ovatko tämän oikeustalon perustukset ja pilarit kestäviä; talo on parhaillaan remontissa, fyysisesti...
1. Mediassa käytetään aika ajoin puheenvuoroja - tästä on vielä pitkä matka jäsentyneeseen keskusteluun - siitä, onko Suomi oikeusvaltio vai ei tai onko oikeusvaltiossa kaikki hyvin. Viime viikolla kysymyksen nosti esille Suomen suuriman tuomioistuimen eli Helsingin käräjäoikeuden päällikkötuomari Eero Takkunen pitäessään 5.5. käräjäoikeuden laajassa talousrikosjutussa antaman tuomion julkistamisen yhteydessä erityisen tiedotustilaisuuden.
2. Laamanni Takkunen kyseli, onko Suomi oikeusvaltio, kun Suomi on saanut muutaman viime vuoden aikana Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta kaikkiaan 36 langettavaa tuomiota sen takia, että suomalaiset oikeusjutut ovat kestäneet kohtuuttoman kauan. Takkusen puheenvuoroa ovat lyhyesti kommentoineet Helsingin Sanomissa 6.5. oikeusministeri Tuija Brax ja apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Näiden puheenvuorojen perusteella aiheeseen puututtiin myös Helsingin Sanomien ykköspääkirjoituksessa 8.5. otsikolla "Oikeudenkäynti venyminen on oikeusvaltiolle häpeäpilkku."
3. Oikeudenkäynnin kohtuullinen kesto kuuluu Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin peruselementteihin. Muita peruselementtejä ovat asianosaisen kuuleminen, tuomion perusteleminen ja oikeudenkäynnin julkisuus. Myös niiden osalta Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta monta langettavaa tuomiota, joissa tuomioistuimien, joissakin tapauksissa myös KKO:n ja KHO:n, on todettu rikkonen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.
4. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on osa laajempaa käsitettä eli oikeusvaltiota. Oikeusvaltiosta puhutaan suomalaisissa juhlapuheissa usein pitkään ja hartaasti. Sitä käsitellään etenkin erilaisilla "päivillä", eli massatilaisuuksissa, joita järjestetään muun muassa tuomareille, syyttäjille, asianajajille ja koko lakimieskunnalle. Tällaisia päiviä ovat esimerkiksi Lakimiespäivä, Tuomaripäivä(t), Syyttäjälaitospäivä, Oikeuslaitospäivä, Asianajajapäivät jne. Näille kaikille päiville on yhteistä se, että siellä on aina ensimmäisenä äänessä oikeuslaitoksen kerma, kuten esimerkiksi oikeusministeri, KKO:n ja KHO:n presidentit ja valtakunnansyyttäjä. Joka ikisillä päivillä he puhuvat aina joltakin kannalta oikeusvaltiosta. Tässä suhteessa ovat viime aikoina kunnostautuneet erityisesti KKO:n presidentti Pauliine Koskelo ja KHO:n presidentti Pekka Hallberg. Molemmat heistä tuntuvat pitävän itse asiassa koko ajan samaa puhetta, joka liittyy aina tavalla tai toisella oikeusvaltio-käsitteeseen. - Kuten tunnettua, myös yleisessä saunassa, miesten puolella nimittäin, puhutaan Juha Watt Vainion tunnetun laulun mukaan yleisesti ottaen myös aina yhdestä ja samasta asiasta tai oikeastaan yksistä ihmisistä, mutta eipä nyt sekoiteta näitä puheenaiheita keskenään.
5. Pekka Hallberg, joka on toiminut KHO:n presidenttinä jo lähes parikymmentä vuotta, on oikeusvaltiota käsitelleiden puhujien ehdoton kärkinimi ainakin mitä puheiden määrään tulee. Hän on lukuisissa puheissaan tarkastellut oikeusvaltiota kieltämättä aika kiinnostavalla tavalla. Hallberg, joka esiintyy lakimies - ja tuomaripäivillä yms. tilaisuuksissa rennon "isäntämiehen" ottein viljellen vanhoja sananlaskuja ja suomalaisten kirjailijoiden sutkauksia, lähestyy oikeusvaltiota ja sen rakentamista rakennusmestarin ottein. Kestävään taloon tarvitaan luja perusta, yhteiset arvot ja oikeuskulttuuri, sanoo Hallberg. Hän vertaa oikeusvaltiota kalliolle rakennettuun taloon, jossa on neljä kestävää nurkkaa: 1) vallankäytön lainalaisuus (laillisuus), 2) vallanjaon tasapaino, 3) ihmisten perusoikeudet ja tärkeimpänä kaikista 4) järjestelmän toimivuus.
6. Minäkin olen joskus yrittänyt hahmottaa oikeusvaltiota Hallbergin talo-vertauksen avulla. Kalliolle rakennettu talo tuntuisi kyllä yleisesti ottaen seisovan lujalla pohjalla, mutta voidaanko kestävän talon nurkkauksia kuitenkaan rakentaa suoraan kallion päälle, kuten Hallberg tuntuu ajattelevan? Eikö tämä aiheuta välttämättä jonkinlaista huojuntaa, sillä kalliopohja ei liene koskaan kyllin tasainen talon pystyttämiseen suoraan sen päälle. niin tai näin, itse puhuisin mieluummin kivijalasta, sillä täytyhän tukevalla talolla toki olla kunnolliset perustukset. Tällöin taloa ei tarvitse välttämättä rakentaa kalliolle, mutta olisi hyvä, että talo sijaitsisi "kukkulalla korkealla", jolloin sieltä olisi hyvä näköala joka suuntaan, aina Eurooppaan asti (kuvainnollisesti asiaa hahmottaen).
7. Kivijalka, joka suorakulmion mukaisen pohjarakenteen omaavassa talossa käsittää neljä sivustaa, voidaan kyllä rakentaa kolmen Pekka Hallbergin esille ottaman elementin varaan. Niitä ovat 1) laillisuus (lainalaisuus), josta säädetään perustuslain (PL) 2.2 §:ssä, 2) vallanjaon tasapaino (PL 3 §), josta tuomioistuimien riippumattomuus (PL 3.3 §) on etenkin "oikeustalosta" puhuttaessa olennaisessa osassa, sekä 3) kaikille perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa turvatut ihmis- ja perusoikeudet. Mutta voidaanko kivijalkaan sisällyttää myös Hallbergin mainitsema "kaiken" eli koko järjestelmän toimivuus? Tämä on minusta ongelmallista, varsinkin kun Hallbergin mukaan sanottu toimivuus tai tehokkuus on mainituista neljästä peruselementeistä kaikkein tärkein.
8. Talon tulee toki olla "toimiva", mutta toimivuuteen, viihtyisyyteen ja tehokkuuteen vaikuttavat kovin monet tekijät; ei niitä kannata ruveta kaikkia kivijalkaan tai nurkkiin tälläämään eikä talosta tule tietenkään toimiva yksistään sillä, että sen kivijalka tai nurkka toimii ja pitää taloa pystyssä. Talon käyttötarkoituksesta paljolti riippuu, kuinka suureksi ja monikerroksiseksi talo on tehtävä, millaisia rakenne-, sisustus- yms. tekijöitä on otettava suunnittelussa huomioon, jotta talosta tulisi toimiva jne. Poliisilaitokset, vankilat ja tuomioistuimet kuuluvat kaikki oikeusvaltioon (oikeusvaltiotalon kammareihin tai kerroksiin), mutta esimerkiksi tuomioistuimen toimivuudelta edellytetään aika tavalla erilaisia ratkaisuja kuin vaikkapa vankilalta.
9. Helsingin hovioikeus toimi vuodesta 1952 lähtien aina 1980-luvulle saakka alun perin yksityiseen asuinkäyttöön suunnitellussa talossa eli Kaivopuistossa sijaitsevassa Marmoripalatsissa, mutta jo silloin kun minulla oli kunnia työskennellä siellä -70 luvun alussa, nähtiin selkeästi, että talo soveltui varsin huonosti tuomioistuimen tilaksi. Joku hovioikeuden jaosto joutui pitämään istuntojaan joskus alun perin kylpyhuoneeksi rakennetussa huoneessa, toinen vintillä jne. Talo ei "toiminut" tuomioistuimena, vaikka hovioikeudessa järjestettiin tuohon maailman aikaan vain harvoin suullisia käsittelyjä.
10. Oikeusvaltion "toimivuus" tai tehokkuus on lisäksi hieman epämääräinen käsite, jolloin siihen voidaan sisällyttää joskus sellaistakin aineista, joka ei itse asiassa kuuluisi oikeusvaltioon lainkaan, ei perustuksiin eikä itse taloon. Ajatellaanpa esimerkiksi kommunistisen Kiinan yhteiskunta- ja oikeusjärjestystä. Kiinan oikeuslaitos ja hallintokoneisto tuomioistuimineen, syyttäjälaitoksineen ynnä muine instituutioineen toimii kyllä varsin tehokkaasti. Tätähän Suomen pääministeri Matti Vanhanenkin ihasteli Pekingissä jo neljättä kertaa tänä keväänä käydessään ihan julkisesti ja kehottipa vielä muita maita ottamaan oppia kiinalaisen järjestelmän tehokkuudesta.
11. Kiinalaisen rikosjutun esitutkinta ja oikeudenkäynti on ripeää ja tehokasta, kun epäiltyjen avustajille ei anneta usein edes tavata päämiehiään, puolustuksen puheenvuoroille ei anneta juuri painoarvoa, ihmisiä saadaan pidättää, vangita ja sulkea kotiarestiin melkein milloin ja millä perusteella tahansa jne. jne. Kiinassa annetaan enemmän kuolemanrangaistuksia kuin muissa maissa yhteensä ja tuomiot pannaan täytäntöön heti tuomion julistamisen jälkeen; kuolemaan tuomittujen teloituksia pannaan toimeen stadioneilla tms. julkisilla paikoilla järjestetyissä yleisötapahtumissa. Tehokasta ja toimivaa, vai mitä?
12. Kiinalainen oikeusjärjestelmä, oikeusvaltiosta ei voida edes puhua, rakentuu juuri Hallbergin ja Matti Vanhasen ihannoimalle tehokkuudelle. Tehokkuus ja toimivuus on juntattu kiinalaisen yhteiskunnan ja ihmisten pelottelemiseksi kommunistisen ja totalitäärisen järjestelmän kivijalkaan miljoonien surmattujen, kiduttujen ja erilaisiin suljettuihin laitoksiin tai kotiarestiin määrättyjen ihmisten hengellä ja vapaudenriistolla. Rakennelma pysyy pystyssä vain pakko- ja mielivallan käyttämisen avulla. Tie ja pääsykiinalaiseen "oikeustaloon" on estetty tavallisilta ihmisiltä todella tehokkaasti eli käytännössä tyystin, järjestelmän julkinen arvostelemisesta rangaistaan ankarasti, esimerkiksi hirttämällä tai ampumalla.
13. Pekka Hallberg on muutama vuosi sitten kirjoittanut ja käännättänyt kiinaksi kirjasen nimeltä Oikeusvaltio (The Rule of Law). Kirjaa on varmaankin levitetty Suomen valtion toimesta laajasti Kiinan tuomioistumiin ja viranomaisille, mutta eiväthän Hallbergin opit ole Kiinassa mihinkään tilanteen parantumiseen johdosta. Päin vastoin, Kiinan ihmisoikeustilanne on vain pahenemistaan pahentunut, eivätkä edes viime vuoden Pekingin olympiakisat tuoneet tähän mitään korjausta. Syy on selvä: tilanne ei muutu siksi, että Kiinan järjestelmä ei hyväksy demokratiaa, ei vallanjaon tasapainoa, ei tuomioistuimen riippumattomuutta, ei mielipiteen vapautta eikä muidenkaan ihmisoikeuksien kunnioittamista. Kiinan järjestelmä rakentuu yksinomaan toimivuudelle ja tehokkuudelle. Sellaisen valtion oikeusjärjestelmän "tulokset" ja seuraukset ovat hirvittäviä. Kiinan oikeustalot muistuttavatkin henkisesti enemmän vankiloita tai mielisairaaloita kuin paikkoja, joissa oikeutta jaetaan tasapuolisesti.
14. Vaikka Hallberg ei ole toki tarkoittanut oikeusvaltion toimivuudella samanalaista tehokkuutta, johon kiinalainen järjestelmä perustuu, olisi minusta syytä välttää käyttämästä ilmaisua, jonka mukaan länsimainen oikeusvaltion tärkein peruspilari tai "nurkka" olisi järjestelmän toimivuus. Ehkäpä kiinalaiset viranomaiset ovat saaneet hieman harhanjohtavan käsityksen Hallbergin kirjasta, jos myös siinä on kerrottu, että oikeusvaltion tärkein ominaisuus on systeemin toimivuus; en ole sanottua kirjaa lukenut. Kiinalaiset viranomaiset ja päättäjät voivat todeta, että - heh, heh - Pekka Hallberghan on itse asiassa oikeusvaltiosta samaa mieltä kuin mekin: järjestelmän toimivuus on kaiken a ja o! Miksi siis lähteä muuttamaan sitä, kun myös länsimaissa, kuten Suomessa, järjestelmäämme tunnutaan ymmärrettävän. Suomestahan on löytynyt aina kiinalaisviranomaisten ystäviä ja heidän järjestelmänsä "ymmärtäjiä" aina tasavallan huipulta lähtien. Pekka Hallberg lukeutuu innokkaimpiin Kiinassa kävijöihin, ja onhan siellä ollut monesti myös esimerkiksi valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki.
15. Mutta millä elementti voitaisiin korvata Hallbergin kannattama toimivuus oikeusvaltiotalon kivijalassa? Minusta tähän on vain yksi vaihtoehto ja se on länsimainen demokratia. Se on itse asiassa kivijalka, jolle kaikki perustuu. Tämä ilmenee jo perustuslain alkupykälistä, joissa todetaan, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle ja että kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristön kehittämiseen (PL 2 §). Kansanvaltaan kuuluu siis kaikkien ihmisten eli yleisön oikeus osallistua ja vaikuttaa myös oikeudenkäyttöön. Tähän pohjimmiltaan perustuvat esimerkiksi sananvapaus, julkisuusperiaate sekä, jos tarkastelun kohteena on nimenomaan "oikeustalo", yhtenä yksityiskohtana maallikkojen osallistuminen tuomiovallan käyttöön.
16. Mihin KHO:n presidentti on unohtanut demokratian oikeusvaltiotalon nurkista tai kivijalasta? Johtuuko unohdus jonkinlaisesta virkavaltaisuudesta vai onko kyseessä vain jonkinlainen torkahdus tai näköharha? Ilmeisesti Hallbergin kuvaelmassa demokratiaa esittää kallio, jonka päälle oikeusvaltio nurkkineen sitten rakennetaan. Mutta eihän demokratia ole mikään luonnontuote, kuten esimerkiksi vesi tai ilma taikka maaperä kallioineen päivineen, vaan demokratia on ihmisten luomus, jonka rakentamisessa voidaan myös pahasti epäonnistua, ja tyriä, kuten kiinalainen esimerkki osoittaa.
17. Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo ei halua näköjään olla oikeusvaltion rakennuspuuhissa "pekkaa pahempi", vaan varmaankin Hallbergin esimerkin innoittamana hänkin on pitänyt erilaisilla "päivillä" ja seminaareissa yllä koko ajan samaa puhetta, jonka sävyt vain jonkin verran vaihtelevat. Koskelokin puhuu jatkuvasti oikeusvaltiosta - siitä puhe, mistä puute, voitaisiin kenties sanoa.
18. Sain inspiraation tähän kirjoitukseen itse asiassa juuri Pauliine Koskelon eilen eli 13.5. pitämästä puheesta, jonka hän esitti Eduskunnan juhlaseminaarissa - taas siis juhlapuhe - nimeltään "Lejonet och tre kronor." En ollut puhetta kuuntelemassa, eihän tällaisiin seminaareihin nykyisin kutsuta yliopiston professoreja, ei ainakaan niitä "toisinajattelijoita", vaan olen lukenut puheen KKO:n kotisivuilta, jonne se ilmaantui tänään 14.5. "Siellä se taas istua nökötti koko jengi samassa salissa," voisi jälleen todeta. Edellisestä tapaamisestahan oli kulunut vain yksi päivä, sillä sama kermajengi kokoontui 12.5. Linnan presidenttifoorumissa, jonka antia ja toteuttamistapaa olen hieman kritisoinut edellisessä blogissani. - On tuolla tuomari- ja virkakoneiston huipulla näköjään syitä juhlimiseen ja juhlapuheiden pitämiseen päivästä toiseen! Mitkä mahtavat olla näiden seminaarien ja foorumien käytännön "tulokset" ja saavutukset? Viittaan edelliseen blogikirjoitukseeni.
19. Presidentti Koskelo rakensi myös tuon viimeisimmän puheensa puheensa oikeusvaltiotalo-formaatin mukaisesti. Hän puhui "keskeistä rakenneosista ja "pilareista", joiden varaan oikeusvaltiota kuvaava talo rakentuu. Koskelon rakennus ja Hallbergin talo ovat kolmen peruselementin osalta identtiset, sillä myös Koskelo alleviivasi puheessaan 1) lakisidonnaisuutta eli laillisuutta, 2) vallanjaon kolmijakoa ja etenkin tuomioistuimien riippumattomuutta sekä 3) ihmis- ja perusoikeuksia.
20. Mutta neljättä pilaria Koskelo ei nimennyt - ainakaan suoranaisesti - Hallbergin tavoin järjestelmän toimivuudeksi, vaan otti neljänneksi pilariksi oikeuksiin pääsyn (access to justice). Mutta heti seuraavassa lauseessa myös Koskelo otti esiin oikeusvaltion "periolemuksena" oikeuksien tehokkaan ja yhtäläisen toteuttamisen. Koskelo puhui tässä yhteydessä myös oikeusvarmuudesta, jolla hän tarkoitti sitä, että kansalaiset voivat luottaa laillisten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumiseen.
21. Mikäpäs siinä, access to justice ja oikeusvarmuus ovat toki tärkeitä asioita etenkin jos oikeusvaltiota tarkastellaan yksinomaan oikeuslaitoksen eli "oikeustalon" kannalta. Mutta myös Koskelo unohti rakennussuunnitelmistaan kokonaan demokratian, vaikka hän aivan aluksi puheessaan siihen ohimennen viittasikin. Koska talon kivijalassa on normaalisti vain neljä sivustaa, tulee yksi niistä varata minun mielestäni demokratialle, kansanvallalle. Tämä ei sulje pois oikeuksiin pääsyn korostamista, mutta kuten PL 2.2 §:ssä todetaan, kansanvaltaan kuuluu nimenomaan yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan kehittämiseen. Jos ihmisellä ei ole tosiasiallista pääsyä oikeuksiinsa, häneltä puuttuu myös sananvapaus, oikeus kritiikkiin ja oikeus julkisen vallankäytön kontrollointiin, ei vain yleensä vaan myös omassa asiassaan. Demokratia ei tällöin toteudu.
22. Oikeuksiin pääsyyn kuuluu tärkeänä osana myös oikeus saada asia tuomioistuimen tai hallintoviranomaisen käsiteltäväksi (access to court). Tätä ei tarvitse präntätä kuitenkaan oikeusvaltion kivijalkaan, vaan asia ilmenee talon edustalta (pihalta, esikartanolta). Jos ajotie oikeustalolle on tukittu kokonaan tai osaksi erilaisilla kynnyksillä, kuten esimerkiksi korkeilla vireillepanomaksuilla tai takuusummilla taikka, kuten Kiinassa on tapana, suorastaan piikkilanka-aidoilla tai pyssymiehillä, ei myöskään Koskelon esille ottama oikeuksiin pääsy voi toteutua. Niin, ja erilaisia esteitä voidaan asettaa myös oikeustalon ensimmäiseen tai toiseen kerrokseen päässeille. Suomessa nämä esteet ilmenevät esimerkiksi hovioikeuden seulontamenettelynä ja korkeina valituslupakynnyksinä, jollaisista juuri Koskelon johtama KKO:n talokin hyvin tunnetaan. Pääsy oikeustalon ylimpään kerrokseen estyy, jos valittaja saa käteensä lapun, jossa tylysti eli ilman minkäänlaisia perusteluja ja lakonisesti todetaan, että "valituslupaa ei myönnetä." - Toisaalta voidaan kyllä vedota siihen, että oikeustalo ei kokonaisuutena toimisi hyvin, jos yleisöllä olisi ilman minkäänlaisia rajoituksia täysin vapaa pääsy taloon tai sen eri kerroksiin.
23. Tässä luetellut ja lyhyesti kommentoidut asiat eli demokratia, laillisuus, valtiovallan kolmijako sekä ihmis- ja perusoikeudet käsittävät suunnitelman, jolle oikeusvaltiotalo tulisi rakentaa. Toinen ja paljon laajempi kysymys on, miten hyvin tämän kivijalan tai peruspilareiden suunnittelussa ja rakentamisessa on käytännössä onnistuttu. Mikä on talon perusteiden lopputarkastuksen tulos?Minkälaiseen lakiin vallankäyttö on todellisuudessa sidottu ja miten? Miten lakia käytännössä tulkitaan eli "luetaan?" Onko valtiovaltaa käyttävien instituutioiden tehtävänjako todellisuudessa onnistuneessa tasapainossa, vai ilmeneekö tässä kohdin "klappia?" Toteutuvatko vallankäytössä perus- ja ihmisoikeudet? Onko talo käyttötarkoitustaan vastaava eli toimiva, pelaako palvelu talossa ja pääseekö taloon ja sen eri kerroksiin (esim. KäO, HO, KKO) vaivattomasti ja ilman pääsymaksua? Onko "vallan kammareissa" riittävästi ikkunoita ja läpinäkyvyyttä? Pääseekö talosta poistumaan vaivattomasti (kohtuulliset käsittelyajat)? Esiintyykö talossa mahdollisesti homevaurioita (korruptiota)?
24. Presidenttikaksikko Hallberg - Koskelo on monissa puheissaan intoutunut tarkastelemaan myös tätä puolta asiasta, mikä toki on hyvä asia sinänsä. Onhan heillä siihen näkökulmaa ja asiantuntemusta. Mutta eräs tärkeä asia olisi syytä tässä kohdin syytä muistaa. Talon lopputarkastusta eivät tee talon suunnittelijat ja rakentajat, vaan kyllä siihen hommaan tarvitaan puolueettomia ulkopuolisia asiantuntijoita. Ja tietenkin talon asukkaita tai tulevia käyttäjiä, siis sekä isäntäväkeä että talossa asioivaa yleisöä, pitää kuulla, sillä juuri heillehän talo on suunniteltu ja tehty.
25. Hallberg ja Koskelo edustavat kyllä talon käyttäjäkuntaa vai pitäisikö sanoa palveluskuntaa, mutta toisaalta he ovat osallistuneet paljon myös oikeusvaltiotalon suunnitteluun aikaisemmissa työ- ja virkapaikoissaan samoin kuin nykyisissä viroissaan. Molemmat ovat toimineet tärkeissä suunnittelutehtävissä, Koskelo aiemmin 15 vuotta lainsäädäntöneuvoksena, jolloin hän on vastannut pääarkkitehtina muun muassa nyt käytössä olevan maksukyvyttömyyslainsäädännön valmistelusta. Myös Hallberg on toiminut lainsäädäntöneuvoksena, mutta erityisesti KHO:n tuomarina ollessaan Hallberg on ollut todella monessa mukana, kun on ollut kyse perustuslain ja monien muiden hallintolainkäyttöä ja hallintoa koskevien lakien valmistelusta. KKO:lta ja KHO:lta pyydetään kaikista tärkeimmistä lainsäädäntöhankkeista lausuntoja ja näiden tuomioistuinten presidenttejä ja jäseniä kuulaan asiantuntijoina eduskunnan eri valiokunnissa jne. Tuomioistuimet, erityisesti juuri KKO ja KHO, osallistuvat hyvin merkittävällä panoksella lakien valmisteluun ja sääntelyyn.
26. Tarkoitan sanoa tällä sitä, että Hallberg ja Koskelo arvioivat loppu- tai välitarkasteluissaan eli juuri pitämissään juhlapuheissa ja seminaareissa paljolti omia luomuksiaan. He ovat olleet merkittävässä asemassa jo lakeja valmisteltaessa ja säädettäessä. Sitä paitsi, oikeusvaltiota ei rakenneta pelkästään lainsäädännöllä, vaan oikeusvaltion muodostumiseen vaikuttaa paljon myös lakien tulkitseminen eli lainkäyttö tuomioistuimissa ja hallintoviranomaisissa. Tätä puolta suuri yleisö ei aina ehkä tunne tai ymmärrä, mutta todellisen ja lopullisen sisällön lait saavat vasta tuomioistuimien lainkäytössä eli oikeudenkäynnissä, etenkin ylimpien tuomioistuimien ennakkopäätöksissä. Tämän vuoksi sekä KKO:n että KHO ja erityisesti niiden presidenteillä on suuri vastuu siitä, milliseksi oikeusvaltio Suomi on heidän virkaurallaan muodostunut ja millaisen kuvan suuri yleisö siitä saa.
27. Hallberg ja Koskelo eivät siten ole aivan puolueettomia ihmisiä, kun on kysymys siitä, kuten laamanni Takkunen asian hieman kärjekkäästi ja ilmeisesti median huomiota kosiskellen esitti, onko Suomi enää oikeusvaltio tai onko oikeusvaltio Suomen rakenteissa jotakin vialla. Ei siis kannata välttämättä tai ainakaan täysin kritiikittömästi uskoa kaikkea sitä, mitä Koskelo ja Hallberg juhlapuheissaan esittävä oikeusvaltiosta ja erityisesti sen rakenteiden osalta esittävät. Juhlapuheiden pitäminen jos mikään on inhimillistä puuhaa - tämän vuoksi en ole siihen koskaan ryhtynyt - joten niissä kyllä myös tuomari kuin tuomari tulee usein esittäneeksi asioita omalta kannaltaan hieman liian edullisessa valossa; valehtelusta ei tietenkään tarvitse välttämättä olla kyse. Paljon tavallisempaa on kuitenkin tapa, jolla juhlapuheiden pitäjät sivuuttavat ja ohittavat virheet, epäkohdat ja puutteet, joita heidän virassaan johtamiensa tai heidän alaisuudessaan toimivien instanssien toiminnasta kyllä helposti löytyisi. Tämän vuosi monet epäkohdat tahtovat jäädä usein täysin hämärän peittoon, sillä esimeriksi lakimieskunta on meillä hyvin kollegiaalista erilaisten "päivien" kuulijakunnan yleensä uskoessa ja hyväksyessä kritiikittömästi kaiken sen, mitä "ylhäältä annetaan."
28. Demokratiassa oikeusvaltiotalon arviointi ja "kuntokartoitus", josta edellä oli jo puhetta, kuuluisi kyllä luontevammin ihmisille, joita varten oikeusvaltiota ja sen myötä myös oikeuslaitosta on rakennettu. Asiantuntijoiden osaamista voidaan kartoituksessa toki hyödyntää, mutta oikeusvaltion ja oikeuslaitoksen suunnittelijoiden ja puuhamiesten ja -naisten arviointeihin on syytä suhtautua tietyllä varovaisuudella, koska he puhuvat osin omassa asiassaan - myös juhlapuheissaan.
29. Koska tästä jutusta on jo nyt tullut liian pitkä, tulen omalta osaltani suorittamaan kyseistä tarkastusta tai kuntokartoitusta, kansalaisena ja toisaalta jonkinlaisen "tavarantarkastajan" ominaisuudessa, myöhemmin toisessa blogijutussa. Pyytäisin lukijoita ottamaan mahdollisissa kommenteissaan kantaa edellä kappaleessa 23 esittämiini kysymyksiin. Onko oikeusvaltiotalo Suomi edelleen tukevasti pystyssä vai olisiko talo jo alkanut huojua, kuten laamanni Takkunen puheenvuorossaan väitti? Vrt. Maria Jotuni, Huojuva talo (1936, julkaistu vasta 1963), passim. Tarvitsisiko talo vain pientä laittoa vai olisiko hieman suurempi remppa kenties tarpeen?
14 kommenttia:
Metaforista voidaan todeta, että niiden tarkoituksena on kuvata kerralla ristiriitainen, monivivahteinen ja monimutkainen kokonaisuus, jonka tarkempi eritteleminen ja purkaminen analyyttisen tieteen keinoin vain tuhoaisi alkuperäisen metafora-ajattelun tavoitteen, välittömän esteettisaistillisen kokemuksen.
Näin kirjoitin vuonna 2002 - tässä se nyt tuli nähtyä.
Metafora, siitähän tuossa talo-vertauksessa on juuri kysymys! Minä en yleensä muista käyttää kirjoituksissani näitä fiinejä sivistyssanoja, pahoittelen.
Mutta tuhoaisiko metaforan tarkempi analyysi todella metafora-ajattelun tavoitteen eli "välittömän esteettisaistillisen kokemuksen?" En tiedä, eikö voisi ajatella, että metaforan erittely päinvastoin lisäisi mainitun esteettisaistillisen kokemukseen voimaa ja kiihottavuutta?
Paljon tyhjää lopussa..
Niin, tarkoitus oli vielä jatkaa juttua ja pohtia sanotun kuntotarkoituksen havaintoja, mutta päätin sitten jättää tämän puoleen toiseen kirjoitukseen.
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on vastikään julkaissut Kaijus Ervastin laatiman tutkimuksen Käräjäoikeuden riita-asiat 2008. Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että nykymuotoinen riita-asioiden oikeudenkäynti on kallis ja tuloksiltaan epävarma menettely.
Ervasti katsookin, että suomalainen konfliktinratkaisu on murrosvaiheessa, ja nyt olisi löydettävä uusia toimintatapoja sekä keinoja prosessikynnyksen madaltamiseen.
Eli näyttäisi siltä, että taloon johtavalla polulla on monenlaisia esteitä. Omasta puolestani näkisin, että siviiliprosessin sairastumista ei kuitenkaan tulisi lääkitä vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun keinoilla, vaan sysäämällä aikaisempaa enemmän vastuuta menettelyn onnistumisesta asianosaisten avustajille.
Nythän asian käsitteleminen asianmukaisesti on viime kädessä tuomioistuimen vastuulla, mikä vinouttaa asianosaisten ja tuomioistuimen prosessuaalisia rooleja - mutta on toisaalta välttämätöntä, jos asianosaiselle halutaan turvata oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin silloin, kun tämän valitsema avustaja ei jostakin syystä ole tehtäviensä tasalla.
Olisin sitä mieltä, että oikeudenkäyntiavustajien kelpoisuusehtojen rukkaaminen on oikeansuuntainen, mutta ei riittävä toimenpide avustajien taidon ja osaamisen varmistamisessa. Asianajajina kun esiintyy taidoiltaan kovin erilaista väkeä, kuten esimerkiksi valvontalautakunnan kertomuksista erit. palkkioriita-asioiden käsittelyn osalta voidaan huomata.
Eli AA-liiton tilanne on jotakuinkin sama kuin monessa tanssi- ja soittoruokalassa: jos ovikontrollin ohittaa, voi sisällä porsastella melko estottomasti. Sanktion osuminen kohdalle riippuu sattumasta: siitä, kanteleeko päämies liittoon vai ei.
Siksi kannattaisin myös liiton jäsenten osaamisen turvaamista. Tähän ei pakollinen kouluttautumisvelvollisuus välttämättä riitä.
Rovaniemen hovioikeuspiirin laatuhankkeessa on tarkasteltu asianosaisvalmistelua keinona vähentää "raakojen" asioiden tuomista oikeudenkäyntiin. Asianosaisten avustajat siis keskinäisessä tapaamisessaan sopisivat siitä, mitkä seikat ovat riidattomia ja mitkä riitaisia. Oikeudenkäynnissä nämä kysymykset olisivat selviä, joten tuomioistuimen tehtäväksi jäisi ottaa vastaan näyttö ja oikeudellinen argumentaatio, ja niiden perusteella ratkaista, kumpi asianosainen on oikeassa.
Asianosaisvalmistelu näyttäisi olevan sellainen hyvä käytäntö, jota esimerkiksi Asianajajaliiton soisi kehittävän edelleen. Nyt sen käyttäminen on lähinnä avustajien oman harkinnan ja viitseliäisyyden varassa. Ehkä asianajajien tapaohjeisiin voitaisiin ottaa suorastaan velvollisuus oikeudenkäyntiä edeltävään asianosaisvalmisteluun tilanteissa, joissa juttu päätyy täystutkintaiseen siviiliprosessiin; nythän tapaohjeisiin ei sisälly kuin velvoite ilmoittaa vaatimuksista vastapuolelle ja varata tälle kohtuullinen harkinta-aika sekä tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen (TO 7.1).
Tämä olisi vaihtoehto esimerkiksi palkkioiden sääntelemiselle, joka kai nykytilanteessa otetaan kohta esiin mahdollisuutena madaltaa prosessikynnystä. Ottaen huomioon, että asianajotoiminta on elinkeinonharjoittamista, palkkioiden säänteleminen tuntuu melko voimalliselta toimenpiteeltä. Pian lainsäätäjä saisi säännellä esimerkiksi yksityislääkärien ja kirjanpitäjien palkkioita.
Edelleen olen sitä mieltä, että vaihtoehtoinen konfliktinratkaisu ja perinteinen siviiliprosessi pitäisi yhä pitää tiiviisti erossa toisistaan. Ajattelumallit voivat täydentää toisiaan, mutta niiden sotkemisesta ei seuraa mitään hyvää.
Ajatus riidoista "sosiaalisissa suhteissa vaikuttavana konfliktina" on varmasti oikea. Siviiliprosessin yksi ongelma kuitenkin on, että juttuun sisällytetään sellaisiakin asioita, jotka ovat aineellisen oikeuden näkökulmasta irrelevantteja. Konfliktiajattelu on siviiliprosessioikeuden yhteydessä omiaan hämärtämään sitä, että "riita" oikeudellisessa mielessä määrittyy oikeussäännöksin ja -periaattein. Näin on, ja kai pitääkin olla. Sovittelu ym. menettelyt ovat asia erikseen.
Tarvitaan hyvin suunniteltu ja oikein rakennettu oikeusvaltiotalo. Mutta riittääkö se? Jääkö pelkkä talo, hienokin, vain kulissiksi, jos siellä ei työskentele hyviä tuomareita?
Aulis Aarnio, jonka muistelmat vielä odottavat lukemistaan, on useassa yhteydessä pohtinut, millainen hyvä tuomari on. Tuomarin ammattiosaaminen koostuu kolmesta elementistä. Ne ovat tiedot, taidot ja eettisyys. Näihin voin tässä vain viitata.
Totean kuitenkin, että Aarnion mukaan tuskin on mitään muuta ammattikuntaa, jossa oikean ja väärän kokeminen on niin jokapäiväisesti esillä kuin tuomitsemisessa. Siitä, jos mistä, voidaan sanoa, että se kuuluu tuomariuden olemukseen. Tuomaritkin ovat ihmisiä ja sen vuoksi on selvää ja myös hyväksyttävää, että eri tuomareilla oikean ja väärän kokeminen eri tavoin herkistyy. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että ihminen, jolta tuo kokemus tykkänään puuttuu, ei voi olla tuomitsemassa toisia. Näin Aarnio.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että nyt jo edesmenneen pitkän urani aikana olen tavannut monia tuomareita, joilta juuri kokemus oikeasta ja väärästä on puuttunut. Ja työskentelee heitä vieläkin oikeusvaltiotalossa tai heidän tapauksessaan oikeammin sanottuna sen kulisseissa.
Asser Salo ja Markku Arponen ovat esittäneet hyviä havaintoja asian tiimoilta. Esitänpä tässä ensin muutaman repliikin Asserin kommenttien johdosta,
Optulan eli Ervastin tutkimuksissa, niin tarpeellisia kuin ne ovatkin, tarkastellaan yleensä aina tätä prosessikynnystä ja sen alentamista ja pohditaan asiaa ikään kuin oikeudenkäynnin ulkopuolisin silmin ja säädöstasoa silmällä pitäen.
Riita-asian oikeudenkäyntisäännöksiähän muutettiin viimeksi laajemmin v. 2002 ja ne ovat minusta suhteellisen hyvässä kuosissa ja riittävän joustavia.
Minä olen aina painottanut sitä, että eivät ne riita-asioiden käsittelyssä ilmenevät epäkohdat, kuten esimerkiksi juttujen pitkä kesto ja korkeat oikeudenkäyntikulut, johdu niinkään puutteellisista, epäselvistä tai muuten epäonnistuneista säännöksistä, vaan suurin syy on lainkäyttäjissä, eli tuomareissa ja asianajajissa.
Eivät jutut veny ja lykkäänny suinkaan itsestään tai "lain nojalla" eikä laki käske paisuttamaan oikeudenkäyntikuluja mahdottoman suuriksi! Kyllä syyllisiä tähän pitää hakea lainkäyttäjistä - ja sieltä he löytyvät.
Ervasti on ollut meillä kaikkein innokkaimpia tämän niin kovin hienon konfliktinratkaisuidean puolestapuhujia, ja hänen ja hänen samanmielisten
ja innokkaiden tutkijakollegojensa ja tuomariystäviensä kannattamana ja suunnittelemana meille ajettiin läpi kovalla kiireellä ja hemmetin suurella julkisella hälyllä vuoden 2005 ns. tuomioistuinsovittelulaki (663/2005).
Ennakoin ja varoittelin jo lakia valmisteltaessa ja säädettäessä, että ei tällaisella lailla tule olemaan käytännössä juurikaan merkitystä, koska a) meillä oli jo tuolloin hyvin toimivat säännökset riita-asian sovittelusta (OK 5:26) ja b) massa oli ja on edelleen - ja koko ajan tulee lisää- suuri joukko, varmaankin 20-30 erilaista, joko lakiin perustuvaa tai vapaaehtoisuuden pohjalla toimivaa sovittelu- ja konfliktinratkaisujärjestelmää.
Mutta eivät varoitukset auttaneet, vaan käräjäoikeudet piti saada "kilpailukykyisiksi riidanratkaisumarkkinoilla." Oikeusministeri Johannes Koskinen oli tässä(kin) turhassa ja huonosti valmistellussa lakihankkeessa kapellimestarina.
Nythän se sitten on nähty, että tuolla lailla ei ole juuri minkään valtakunnan merkitystä, sillä kolmen ensimmäisen vuoden aikana koko maassa on soviteltu riita-asioita mainitun lain mukaisesti vain 50-60:ssä asiassa vuosittain. On monta käräjäoikeutta, jossa lakia ei ole tähän päivään mennessä sovellettu vielä kertaakaan!
Assser on oikeassa siinä, että asianosaisvalmistelua pitäisi tehostaa ja se tulisi tehdä riita-asioissa pakolliseksi, mutta en usko, että siihen voidaan vaikuttaa lainkaan asianajajien tapaohjeilla. Noissa ohjeissahan on jo nyt pykälä, jossa asianajaja velvoitetaan olemaan aina ennen jutun vireillepanemista yhteydessä vastapuolen advokaatttin! Näin juuri siksi, että Asserin kaipaamaa valmistelua saataisiin aikaan ja etsittäisiin mahdollisuutta päästä sovintoratkaisuun.
Asianosaisvalmistelusta tulisi ottaa säännökset OK 5 lukuun. Ehdotin tätä lausunnossani sillon, kun vuoden 2002 OK 5 ja 6 lukujen uudistusta valmisteltiin OM:ssa ja asia oli esillä eduskunnan lakivaliokunnassa, mutta tuloksetta.
Sen sijaan lakiin otettiin - minun aloitteestani lakivaliokunnassa - säännökset valmistelun saattamisesta loppuun viivytyksettä( OK 5:17.3). Tämä säännös on tietenkin lähinnä vain tavoite, mutta kyllä tuomarin pitäisi valvoa, että näin tapahtuu.Tärkeintä on saman momentin toinen virke, jonka mukaan "asianosaisen on perehdyttävä asiaan niin hyvin, ettei asian käsittely hänen laiminlyöntinsä vuoksi viivästy." Tätä säännöstä voidaan ja sitä myös pitäisi tulkita laajentavasti siten, että sen ymärrettäsiiin tarkoittavan myös Asserin mainitsemaa asianosaisten toimesta tapahtuvaa etukäteisvalmistelua.
Mutta kuinkahan moni tuomari on edes huomannut sanottua OK 5 luvin 17 §:n 3 momentin säännöksiä tai soveltanut niitä käytännössä? Vallitsevasta tilanteesta päätellen ei kovin moni.
Asserin mainitsema tavoite, jonka mukaan tuomarin tehtäväksi tulisi jäädä pääkäsittelyssä vai näytön ja juridisen argumentoinnin vastaan ottaminen, ei varmaankaan tule toteutuman koskaan, vaikka ne rovaniemeläiset kuinka kouluttaisivat toinen toisiaan.
Pelkkä koulutus ei ylipäätäänkään vielä takaa muutosta, vaan kaikki riippuu siitä, onnistutaanko koulutuksella vaikuttamaan käytäntöön toivotulla tavalla. Tämä taas riippuu koulutuksen tasosta ja vaativuusasteesta. Kyllä näissä koulutustilaisuuksissa voidaan puhella leppoisesti kaikkea kivaa ja esittää hurskaita toivomuksia asioiden korjaamiseksi, mutta muuttuuko mikään - kas siinä kysymys!
Eikä Asserin ideaalimallin pidäkään toteutua, sillä ei tuomari voi eikä saa olla riita-asian pääkäsittelyssä tuppisuuna ja tyytyä vain kuunteluoppilaan asemaan. Kyllä hänen pitää osallistua sopivalla tavalla ja kunkin tilanteen edellyttämällä tavalla myös vuoropuheluun, joka juuri on oikeudenkäynnin tarkoituskin.
Markku Arponen on tietenkin aivan oikeassa siinä, että pelkkä kuori tai tyhjä oikeusvaltiotalo tai oikeustalo ei riitä, vaan talossa tarvitaan myös tuomareita. Puhuin itse blogissani talon käyttäjä- tai palveluskunnasta tarkoittaen juuri mm. Pekka Hallbergia, Pauliine Koskelo eräänlaisina "työnjohtajina", joiden tehtävänä on valvoa omissa kammareissaan omaa jäsen- ja henkilökuntaansa.
Koskelo puhuu usein vain resursseista eli siitä, että "talossa" pitää olla riittävä määrä tuomareita, esittelijöitä ja muuta henkilökuntaa. Mutta tärkeintä on tietenkin tuomarien ammattitaito ja heidän työnsä laatu. Mutta ehkä Koskelo lähtee siitä, että tuomari kuin tuomari on aina pätevä ja laadukas tehtävässään. Hän on päällikkönä myös tuomarivalintalautakunnassa "valkkaamassa" ja vahtimassa kaikkien tuomarin nimittämistä tehtäviinsä, ehkä hän "seuloo" tuolloin epäkelvot yksilöt pois jatkosta.
Kuka tai millainen on hyvä tuomari - kas siinäpä taas hyvä kysymys! Jos kaikilta tuomareilta kysyttäisiin erikseen, onko hän mielestään hyvä tuomari, saataisiin varmasti lopputulos, jonka mukaan kaikki Suomen tuomarit ovat "hyviä tuomareita."
Hyvän tuomarin ominaisuuksia pohdittiin mm. Markku Arposen johtamassa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteassa (ks. KM 2003:3 s. 332-334). Tätä samaa asiaa on pohdittu myös eräissä muissa virallisasiakirjoissa, mm. tuomarinuratoimikunnan mietinnössä (KM 1994:15s. 71-84). Itse määrittelin hyvän tuomarin ominaisuudet hieman eri tavoin vm. toimikunnan mietintöön jättämässäni eriävässä mielipiteessä Iks. KM 1994:15 s. 173-175).
Tietoja, taitoja ja eettisyyttä tietenkin tuomarilta edellytetään, kuten Arponenkin toteaa. Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, siitäkin on esitetty hieman erilaisia mielipiteitä.
Ammattietiikka on tärkeä asia, mutta se yleensä unohdetaan. Kysymystä tuomarin ammattietiikasta käsiteltiin viime syksynä tuomaripäivillä norjalaisen tuomarin esitelmän pohjalta. Otin asiaan kantaa tuomaripäivien jälkeen laatimassani blogijutussa, joka löytyy hakusanalla (tunnuksella) ammattietiikka.
Markku Arponen korostaa Aulis Aarnion tavoin oikean ja väärän kokemisen merkitystä. Tietysti tuomarin pitää tehtävässän pystyä erottamaan oikea ja väärä, mutta tällainen terminologia liikkuu kyllä mielestäni aika abstraktilla tasolla. Tällainen puhe riittää kyllä oikeusfilosofeille ja -teoreetikoille, mutta eihän tuon fraseologia vielä sano juuri mitään.
Vai olisiko tässäkin taas kysymys jonkinlaisesta metaforasta, jota ei pidä edes yrittää lähteä erittelemään, jottei vain "välitön esteettisaistillinen kokemus" jotenkin väljähdy?
Kyky erottaa oikea ja väärä tuomarin työssä tarkoittaneen samaa kuin oikeamielisyys, jota tuomarilta edellytetään. Yksinkertaisesti on kyse lähinnä siitä, ettei pidä antaa tuomiota tai ratkaisua eikä menetellä tavalla, jonka tietää vääräksi.
Mutta tärkeää on tietenkin se, mihin tuomari perustaa käsityksensä oikeasta ja väärästä. Ei kai Arposenkaan mukaan riitä, että kyse voisi olla vain tuomarin puhtaasti intuitiosta?
Tuomari ei voi esimerkiksi rikosjutussa antaa langettavaa tuomiota, vaikka hän olisi kokemuksensa ja "oikeamielisyytensä" perustella itse täysin vakuuttunut syytetyn syyllisyydestä, jos syyttäjän esittämä näyttö ei riitä ja tuomitsemiskynnys ei ylity, vaan näytön valossa syyllisyydestä jää järkevä epäily.
Tuomari ei voi perustaa käsitystään oikeasta ja väärästä muutoinkaan ennakkoluuloihinsa ja uskomuksiinsa. Se voisi johtaa mielivaltaan ja vääriin tuomioihin.
Tärkeää ja mielestäni tärkeintä on se, että tuomari tuo ratkaisun perusteluissa esiin ymmärrettävästi ja seikkaperäisesti ne perusteet ja sen oikeudellisen päättelyn, jonka perusteella hän on ratkaisuunsa päätynyt. Tuomiossa tulee ottaa kantaa myös ratkaisua vastaan mahdollisesti puhuviin contra-perusteluihin ja seikkoihin ja punnita niitä ja pro-perusteita keskenään.
Asianosaisten ja yleisön tulee saada tietää, mihin tosiseikkoihin, normeihin ja oikeudelliseen päättelyyn tuomarin käsitys "oikeasta ja väärästä" perustuu.
Blogistille
Asianajajien tapaohjeisiin ei suinkaan sisälly sellaista säännöstä, jossa aa velvoitettaisiin ottamaan yhteyttä toiseen avustajaan asian selvittämis- tai valmistelutarkoituksessa.
TO 7.1:ssä asianajaja velvoitetaan vain ilmoittamaan vastapuolelle vaatimuksista; lisäksi tälle on varattava kohtuullinen harkinta-aika sekä tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen.
Eri asia on, että TO 9.2. velvoittaa asianajajan niissä tapauksissa, kun vastapuolella on avustaja, kääntymään suoraan tämän puoleen. Yhteydenotot suoraan vastapuoleen ovat tämän avustajan suostumuksen varaisia.
Ehkä blogisti tarkoittaa tuota säännöstä? Koska ainakaan minä en tapaohjeista löydä blogistin mainitsemaa pykälää. En ainakaan sellaista, jossa asianajajat selkeästi velvoitettaisiin oma-aloitteeseen valmisteluun.
Sellaiseksi ei varmaan lueta myöskään tuota hyvin yleisessä muodossa säädettyä OK 5:17.3:ää, jonka laiminlyöntiä ei tietääkseni ole sanktioitu kuin osittaisella kulukorvausvastuulla, johon ylipäänsä turvauduttaneen harvoin - eivätkä asianajajien töppäykset johda kulukorvausvastuuseen kuin todella poikkeuksellisesti: Ervastin aineistoon sisältyi yksi tällainen tapaus.
En missään vaiheessa moittinut OK 5 luvun sääntelyä, vaan juuri niiden soveltamiskäytäntöä, joka on johtanut roolijaon vinoutumiseen.
Ei kai tuomioistuimen tarvitse käyttää aineellista prosessinjohtoa itsetarkoituksellisesti, vaan jonkin erityisen funktion täyttämiseen - joiden täyttämiseen ei ole välttämättä tarvetta, jos avustajat hoitavat hommansa hyvin. Tuomareita on kumminkin turha syyttää avustajien laiminlyönneistä.
Ei tuomari tietenkään voi "kuunteluoppilaana" valmistelussakaan istua, mutta jos riitakysymykset olisi selvitetty ennen oikeudenkäyntiä, niin olisiko tämä blogistin mielestä niin kamala asia? Oikeuskäytännön ongelma kun taitaa tällä hetkellä olla se, että tuomioistuin joutuu tekemään joissakin tapauksissa suuren osan asianosaisille kuuluvasta työstä.
Oman käsitykseni mukaan dispositiivisen riita-asioiden oikeudenkäynnin lähtökohta on monien prosessiuudistusten jälkeenkin käsittelymenetelmä ja asianosaisten, erit. heidän avustajiensa aktiivisuus asian eteenpäinviemisessä. Vaikka käsittelyajankohdista päättäminen ym. tuomioistuimelle kuuluukin, samoin kuin vastuu valmistelun tavoitteiden toteutumisesta.
Enkä vastustanut asianosaisvalmistelua koskevien säännösten ottamista OK 5 lukuunkaan - mutta hyvä ne kai olisi sisällyttää tapaohjeisiinkin.
Mutta onko OK 5 luku oikea paikka oikeudenkäynnin ulkopuoliselle valmistelulle, jolloin edes haastehakemus ei välttämättä ole tullut vireille - vai pitäisikö kenties säännökset ottaa omaan lukuunsa tai säätää erityislaki.
Miten asianosaisvalmistelusta aiheutuvat kulut muuten korvattaisiin? Vähentäisikö asianosaisvalmistelu oikeudenkäyntikulujen määrää, vai olisiko kysymys "ilmapalloefektistä": myöhemmästä käsittelyvaiheesta mahdollisesti vähentyvät kulut kannettaisiin jo aikaisemmasta vaiheesta? Aiheutuisiko asianosaisvalmistelusta ylipäänsä kulusäästöä - vai lisääntyisivätkö kulut?
Pääkäsittely on tietysti "vuoropuhelua", mutta eivätköhän pääkäsittelyssä äänessä ole sittenkin lähinnä asianosaisten avustajat ja todistajat, joiden kuulustelukin kuuluu asianosaisille. Tuomioistuin voi - ja sen tuleekin - käyttää kyselyoikeutta, mutta mihinkään oma-aloitteisiin monologeihin tuomioistuimen tuskin on syytä ryhtyä. Mitä blogisti ei tietysti tarkoitakaan.
Rovaniemen hovioikeuden laatuhanke ei varmaankaan tee maailmaa kaikilta osin valmiimmaksi, mutta ei sitä ole syytä väheksyäkään. Eikö ole hyvä, että lainkäytön toimijaryhmät saadaan keskusteluyhteyteen keskenään ja pohtimaan yhdessä oikeita ongelmia. Ilman laatuhanketta keskustelu jää oikeudenkäynneissä käytäväksi, ja muodostuu väkisin niukaksi.
Tällaisen laatuhankkeen toteuttaminen, johon ei siis ole minkäänlaista velvollisuutta, ilmentää minusta lainkäyttäjien oma-aloitteisuutta ja huolta oikeusturvasta. Vaikka laatuhankkeella ei kaikkea voidakaan saavuttaa, niin eikö se kuitenkin ole hyvä alku muutoksille?
Vai onko tuollainen avoimuus uhka tuomarin roolille ja rapauttaako se kenties tuomarikunnan arvostusta? Pitäisikö tuomareiden eristäytyä muista toimijoista käkikellon linnuiksi, jotka suurimman osan ajasta jurottavat käräjäoikeuden kansliassa, mistä ilmestyvät vain oikeudenkäyntiin rääkäisemään jotakin, palatakseen sen jälkeen virkahuoneen hiljaisuuteen?
Se kirjoitukseni, jossa käsittelin viime syksynä tuomarin ammattietiikkaa, löytyykin tunnistesanan "etiikka" kohdalta.
Asser Salolle vielä muutama vastakommentti.
Ei olisi syytä lukea noita tapaohjeiden säännöksiä, kuten ei myöskään lain säännöksiä, turhan formalistisella tavalla, sillä liiallinen muodollisuus ja formalismi, niin myös liian tukka lain sanamuotoon tuijottaminen, on lainkäytössä yleensä vain pahasta.
Minusta nuo Asserin mainitsemat tapaohjeiden pykälät eli TO 7.1 ja TO 9.2 ovat, oikein tulkittuina, kyllä riittäviä epävirallisen asianosaisvalmistelun toimittamiseksi.
Vaikka TO 7.1:ssä puhutaankin vain vaatimusten ilmoittamisesta vastapuolelle, ei käytännössä tyydyttäne eikä ole syytäkään tyytyä pelkästään vaatimusten esittämiseen, vaan kyllä vaatimukselle esitetään varmaan aina myös perusteet. Siitä tämä valmistelu voidaan katsoa alkaneeksi.
Vai riittäisikö Asserin mielestä, että advokaatti ilmoittaisi vastapuolelle lakonisesti vain, että "tulen oikeudessa vaatimaan, jollei asiassa päästä sovintoon, että maksatte päämiehelleni 10 000 euroa." Siis puhua pukahtamatta yhtikäs mitään siitä, mihin tuon kymppitonnin suuruinen vaatimus itse asiassa perustuu.
Sovintoonkaan ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä, jolleivät kantajan vaatimusten perusteet ja vastapuolen niiden johdosta esittämät vastaväitteet tule tuossa yhteydenpidossa esille. Kyllä tuossa yhteydenpidossa käsitellään, niin luulisin, aina myös vaatimusten perusteita, enemmän tai vähemmän. Todisteistakin voi olla puhetta.
OK 5:17.3:n tärkein anti, vaikka säännöstä ei olisikaan sanktioitu muuten kun "vain" osittaisella kulukorvausvastuulla, on siinä, että se velvoittaa tuomarin huolehtimaan siitä, että valmistelua ei tarpeettomasti pitkitetä. Tuomarin pitää siis käyttää aktiivisesti materiaalista prosessinjohtoa, eli kysely- ja informointioikeuttaan.
Tuomarin pitää huomauttaa asianajajia mm. juuri tuosta kulukorvaussanktiosta ja siitä, että heidän valmistelun lykkäämistä koskeviin pyyntöihinsä ei kenties enää suostuta. Tuomari voi asettaa aikarajan, mihin mennessä valmistelu tulee saada valmiiksi (ks. OK 5:22). Eikös näitä asioita ole niissä laatuhankekoulutuksissa lainkaan tuotu esiin? Tärkeitä valmistelun joutuisuutta tähdentäviä säännöksiä on myös OK 5:20:ssä.
Tuomarin aktiivinen prosessinjohto ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus, en ole sellaista väittänyt enkä esittänyt milloinkaan. Jos homma skulaa ilman sitä, niin hyvä on! Mutta käytäntö on osoittanut, että näin ei useimmiten tapahdu, ja tästä syystä laki (OK 5 luku) on laadittu siltä varalta niin, että valmistelun johtaminen, johon kuuluu myös valmistelun joutuisuudesta huolehtiminen, on tuomarin vastuulla.
OK 5 luvun alkuun voitaisiin aivan hyvin ottaa ns. asianosaisvalmistelua koskevat säännökset esim. sillä tavoin, että haastehakemuksen jättämisen yhteydessä kantajan on esitettävä selvitys siitä, että asiaa on tietyllä lakiin otettavien säännösten mukaisesti etukäteen valmistelu. Siitä, kuinka laajan ja seikkaperäisen tämän etukäteisvalmistelun tulisi olla, voidaan tietenkin esittää erilaisia käsityksiä.
En tarkoittanut laatuhankekoulutusta koskevilla lausumillani luonnollisestikaan vain Rovaniemen hovioikeuspiirin laatuhanketta, vaan prosessioikeuskoulutusta ylipäätään, jota eri tuomioistuimissa ja mm. oikeusministeriön toimesta järjestetään. Totta kai tällaisia keskustelu- ja koulutustilaisuuksia on syytä järjestää, ei se mitenkään voi rapauttaa tuomarikunnan arvostusta, päinvastoin koulutus on omiaan kohentamaan sitä!
Kysymys on vain siitä, kuinka laadukasta tämä laatukoulutus itse asiassa on tai sen tulisi olla, miten sitä arvioidaan ja miten koulutuksen tulokset näkyvät myöhemmin käytännössä.
julkisuutta peliin. mielestäni tämä on ikäänkuin ilmaa talossa. täytyyhän ilmanvaihdon toimia, koska muuten homehtuu koko talo. myös eristykset täytyy muistaa tehdä oikein. taloissa on nimittäin sellainen ominaisuus, että kosteus kerääntyy sinne, missä kylmä ja lämmin ilma kohtaavat. jos talo on homehtunut jo, lienee aika vaihtaa taloa ja suunnitella talo paremmin. pelkän kallion varaan en laittaisi taloa. turhan heikolla pohjalla ilman perustuksia.
-assistentti
Oikeuslaitoksen julkinen arvostelu on perustunut paljolti EIT:n tuomioihin.
Niissä on usein esillä oikeudenkäynnin kesto. Miksi? Kai siksi, että seulontaa hallinnoivat Suomen valtion edustajat pyrkivät päästämään varsinaiseen käsittelyyn vain harmittominta aineistoa? Mitä ovat seulotut tapaukset ? Koska ne analysoidaan, esim. Optulan toimesta. Seulonnan osuus lienee 95 % valituksista.Todellinen kuva löytyisi niistä.
Riitajutuissa on syytä huomata niiden väheneminen. Se ilmaisee asiakkaiden mielipiteen laadun ja kustannuksen huonosta suhteesta.
Oikeuslaitos on jäämässä rikosjuttujen käsittelijäksi.
Lakimiesten toimintaan kohdistuva kritiikki ei ole tehokasta. Dokumentointikaan ei pyri sen mahdollistamiseen.
Ilmeisesti huomattava oikeusturvaongelma on myös esitutkinta- ja syyttämisvaiheessa mm. silloin, kun vastaajana olisi viranomainen.
Valtakunnansyttäjänvirasto näyttää melkeinpä ottaneen tehtäväkseen virkamiesten suojelun saattamisen täydelliseksi aiempaankin tasoonsa verrattuna.
Olen ollut - nyttemmin jo entisen - työvoimatoimikunnan kautta tekemisissä työttömyysturvaratkaisujen kanssa, ja sekä lautakunnan että varsinkin VakO:n käsittelyajat ovat juuri työttömyysturva-asioissa aivan kohtuuttoman pitkiä.
Vakuutusoikeus toimii monissa asiaryhmissä käytännössä ylioikeutena, mikä tuntuisi olevan jopa perustuslain vastaista, koska tämä asema kuuluisi KHO:lle. VakO on saanut paljon arvostelua osaksensa, ja on kyseenalaista, tarvitaanko sosiaaliturva-asiain erityistuomioistuinta lainkaan, vai tulisiko se lakkauttaa. Tuomarinvirat ovat suojattuja, mutta nehän voi siirtää vaikka Helsingin hallinto-oikeuteen, johon perustettaisiin uusi osasto. Entisestä vesiylioikeudesta tuli Vaasan HaO:n osasto, joten miksei tällainenkin uudistus onnistuisi.
oikeutta uupuu vaikka tarvittais
http://www.youtube.com/watch?v=cll4qKCIdKM
Eikö olekin isänmaallista touhua,
uskomattomia Suomen kansan pettureita!
New World Order?!
Lähetä kommentti