412. Tungosta hakoteillä; siellä tapaat myös ylimielisen poliisipäällikkö Paateron

1. Suomen kielessä on tuhansittain outoja sanoja ja sanontoja. Yksi niistä on sana "hakotie" ja siitä johdettu sanonta "olla hakotiellä" tai tavallisemmin "olla hakoteillä." Nykysuomen sanakirjan (13. painos vuodelta 1992) mukaan sana "hako" tarkoittaa katkaistua havupuunoksaa. Hakotie-sanan merkitys on harhateillä tai väärässä oleminen. Sanakirjan mukaan tunnetaan myös ilmaisut "joutua, harhautua hakoteille". Esimerkkinä sanonta "Asiassa näkyy oltavan pahasti hakoteillä."

2. Sana hakoteillä on yleisessä kielenkäytössä yleinen yleinen. Sitä käytetään usein, kun halutaan mollata jotakuta aika raskaasti. Googlettamalla löytyy parisataa tapausta, jossa joku on sanonut jonkun olevan joko hieman tai täysin hakoteillä tai sitten vain yksinkertaisesti sanotulla tiellä. Englanniksi sanaa hakoteillä vastaisivat ilmaisut "barking up the wrong tree" tai "on the wrong track."

3. Tässä hieman internetin perustuvaa luetteloa hakoteille joutuneista tai siellä (kai yhä) olevista ihmisistä tai asioista: Finnairin johto; lihanjalostus; multikulturalismin arvostelijoiden arvostelijat; puoluejohtajakööri; Tappara; kasvatusohjelmat; Ahtisaari; jalkapallon junnuvalmennus; valtapuolueiden talouspolitiikka; eläkeikäkeskustelu; koulu; F1-selostaja; päihdeäitien pakkohoitolaki; kauneusjournalismi; hallitus; hallituksen energiapolitiikka ("pahasti hakoteillä"); perhepolitiikka; Aalto-yliopiston rehtori; ministerit; komitea, seksuaalisuus ("pahasti hakoteillä"); tutkijat ("taas hakoteillä"); sijoitusneuvonta ("yhä hakoteillä"); jne. jne.

4. Blogissa 410/14.3.2011 kerroin perustuslakivaliokunnan varapuheenjohtaja Jacob Södermanin moittineen yksityistä parkkimaksukeskustelun joutumista hakoteille. Söderman ei perustelut väitettään tarkemmin eikä kertonut, missä kohdin mainittu keskustelu olisi joutunut hakoteille tai sivupoluille taikka mennyt peräti metsään. Tämä on tyypillistä mahtavien valtioelinten tietynlaiseen mahtipontisille ja mahtailuun taipuville edustajille; eivät he paljon välitä perustella väitteitään, vaan kakaisevat ne vain ulos suustaan.

5. Samanlaiseen mahtipontiseen esiintymiseen eli erimielisen mielipiteen esittäneiden henkilöiden ja asiantuntijoiden "tyrmäämiseen", oikeastaan tyrmäämisyritykseen, syyllistyi tänään ylin poliisipäällikkömme Mikko Paatero Iltalehden blogissaan. Paateron kirjoituksen oli jo otsikoitu mahtipontisella väitteellä: Eräät professorit hakoteillä.

Paateron pakina löytyy täältä.

6. Tyypillistä näille mahtailijoille on myös se, etteivät he kirjoituksissaan tai lausumissaan vaivaudu lainkaan kertomaan a) keiden professoreiden tai muiden henkilöiden mielipiteestä on kysymys, b) mistä tuo mielipide löytyy ja c) mikä on noiden väitetyllä hakoteille joutuneiden ja siellä yhä eksyksissä olevien onnettomien ihmisten perustelu väitteelleen. Tämä on tyypillistä suomalaista "keskustelua", jossa ei vastapuolta ei kunnioiteta edes sen vertaa, että mainittaisiin, keistä oikein on kysymys. Tällainen mahtailu ei edistä aitoa keskustelua yhtään, päin vastoin.

7. Paatero on aivan ilmeisesti tarkoittanut mollaamallaan "Hakotie-professorien" kannanotolla kolmen professorien Aamulehden verkkojulkaisussa 16.1.2011 julkaistua lyhyttä yhteenvetoa kolmen professorin puhelinhaastattelusta.

Lehtijuttu löytyy tästä.

8. Lehden verkkojulkaisussa olevassa muodossa esitettynä professoreiden lyhyt kannanotto on toki helposti kiistettävissä. Laajempi juttu ja perustellumpi kannanotto asiasta olisi ollut luettavissa sunnuntain 16.1. Aamulehden paperiversiosta. Itse muistelen kertoneeni toimittajalle paljon laajemmin asiasta mitä se on verkkojulkaisussa kerrottu. Lehtijutussa on jäänyt mainitsematta kokonaan se, että oikeudenkäynnin tehokkuus tai viivästymisen välttäminen ei suinkaan ole ainoa tavoite, jota esitutkinnan johtamisen siirtämisellä poliisilta syyttäjille tavoitellaan. Kyse on myös esitutkinnan asianmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden turvaamisesta.

9. Itse ole esittänyt esitutkinnan johtamisen siirtämisestä syyttäjälle kirjassani Rikosprosessioikeus I (1998) seuraavaa:

- Syyttäjäjohtoinen esitutkinta olisi omiaan toisaalta lisäämään tutkinnan tehokkuutta ja toisaalta parantamaan rikoksesta epäillyn oikeusturvaa. Syyttäjä kykenee laajemman laintuntemuksensa vuoksi poliisia paremmin päättämään, onko jokin teko rikos sekä arvioimaan näytön riittävyyttä ja sitä, minkä seikkojen toteennäyttäminen on tarpeen. Kun syyttäjä joka tapauksessa oikeudenkäynnissä vastaa siitä, että asia on riittävästi selvitetty syytteen nostamista ja ajamista varten, hänellä tulisi olla myös oikeus määrätä sen tutkimuksen suorittamisesta, johon hänen tulee perustaa syytteensä. Syyteharkinta saattaa kohtuuttomasti viivästyä, jos syyttäjällä on tosiasiallinen mahdollisuus määrätä tarvittavien lisätutkimusten toimittamisesta vasta poliisin johtaman esitutkinnan valmistuttua. Myös pääkäsittelyn keskityksen turvaamiseksi olisi eduksi, että syyttäjä olisi esitutkinnassa täysin tietoinen ratkaistavakseen tulevista asioista ja voisi tämän johdosta vaikuttaa tutkinnan suuntaamiseen. Esitutkinnan johtajana syyttäjä voisi tehdä myös pakkokeinojen käyttämistä koskevia päätöksiä ja ajaa niitä koskevia vaatimuksia tuomioistuimessa.

Esitutkinnan johtamiseen pitäisi tehokkuuteen pyrkimisen ohella kuulua myös tutkinnan laillisuuden kontrollointi, mutta se on käydyssä keskustelussa saanut vain vähäistä huomiota osakseen. Tutkinnanjohtajan tehtävänä on valvoa, että tutkijat suorittavat työnsä esitutkinnan periaatteiden (ETL 5-12 §) mukaisesti. Kun syyttäjä vastaa tuomioistuimessa siitä, että esitutkinta on toimitettu paitsi perusteellisesti myös asianosaisten ja erityisesti epäillyn oikeudet huomioon ottaen, ei voida perustellusti olettaa, että syyttäjä pyrkisi esitutkintaa johtaessaan selvittämään ainoastaan syytteen tueksi vaikuttavia seikkoja. Epäillyn ja asianomistajan oikeusturvaa parantaisi myös se, että he voisivat esittää tutkijoiden menettelytapoja koskevat huomautukset ja kantelut poliisista erillään olevalle viranomaiselle eli syyttäjälle.

Syyttäjän perehtyminen asiaan tutkinnanjohtajana jo ennen syyteharkintaa olisi omiaan vähentämään virheellisiä syyteratkaisuja. Syyttäjän puolueettomuus ei vaarantuisi, jos hänet kytkettäisiin esitutkintaan työryhmän ehdottomalla tavalla vasta sitten, kun etsintätoimet on saatettu loppuun, sillä tämän jälkeen tutkinnanjohtajalle kuuluvat tehtävät ovat sellaisia, etteivät ne yleensä vaikuta syyttäjän puolueettomuuteen. On vaadittu, että syytteen nostaminen edellyttäisi kahden riippumattoman viranomaisen, poliisin ja syyttäjän, samansuuntaista päätöstä. Epäillyn oikeusturva ei kuitenkaan poliisin johtamassa esitutkinnassa juurikaan parane siitä, että syyttäjä joutuu perustamaan syyteratkaisunsa yksinomaan poliisin hänelle toimittamaan aineistoon.

10. Paatero ei ota minkäänlaista kantaa näihin kysymyksiin. Hän ei edes yritä keskustella asiasta eli esitutkinnan johtamisesta, vaan mylväisee arvovallallaan, että "on selvää, ettei nykyistä esitutkintajärjestelmää muuttamalla voida vaikuttaa rikosten selvittämisprosenttiin tai esitutkinnan viiveisiin." Keskustele nyt sitten tällaisten mahtailevien poliisipamppujen kanssa, jotka eivät edes välitä osallistua minkäänlaiseen analyyttiseen keskusteluun ulkopuolisten kanssa! Paaterokin tuntuu vetoavan vain siihen, että minä olen ylin poliisipäällikkö, joka tietää kaiken, edustan poliisia, jonka rikosten selvittämisprosentti on helevetin korkea - peräti joka toinen rikos "selviää" (!) - joten minun ei tarvitse keskustella typerien ja hakoteillä olevien professoreiden kanssa.

11. Asiasta eli esitutkinnan johdon siirtämisestä syyttäjälle olisi tietenkin pitänyt keskustella oikeusneuvos Ilkka Raution puheenjohdolla toimineessa esitutkintalakia ja pakkokeinolain uudistamista valmistelleessa komiteassa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, kuten mietintöön eriävänä mielipiteensä kirjauttaneet asianajajajäsenet kertovat, vaikka komitean kuulemat professori-asiantuntijat sitä edellyttivät. On totta, että mietinnössä on muutamalla sivulla käsitelty asiaa (s. 29-32) - eduskunnan perustuslakivaliokunta piti tätä "arviointia" lausunnossaan (PeVL 66/2010 vp) "varsin laajana." Mutta asian käsittely mietinnön kirjallisissa perusteluissa ei ole tietenkään sama asia kuin kysymyksen pohtiminen komitean kokouksissa. Se, mitä perusteluihin on kirjattu, näyttää perustuvan yksinomaan siihen, mitä asiasta on jo aiemmin virallisissa julkaisuissa moneen kertaan lausuttu. Tuollaisen tutun tekstin kirjaa helposti mietintöön, vaikka itse asiasta ei olisi keskusteltu komitea kokouksissa sanakaan. Komitean puheenjohtaja Ilkka Rautio kantaa vastuun siitä, että puheena olevaa kysymystä, joka olisi ollut koko uudistuksen merkittävimpiä uudistuksia, ei otettu komiteassa perinpohjaisen keskustelun ja analyysin kohteeksi.

12. Paateron väitteet ja perustelut rikosten korkeasta selvittämisprosenteista ynnä muusta ovat tuttua puhetta, mutta Paatero ei esitä blogissaan mitään tarkempia lukuja tuosta selvittämisasteesta ja sen kehittymisestä vuosien mittaan. Onko selvittämisprosentti noussut vai laskenut esimerkiksi viimeisten 20 vuoden aikana? Mitä selvittämisasteella itse asiassa tarkoitetaan? Millaisten rikosten kohdalla selvittämisaste on korkeimmillaan ja millaisten taas alimmillaan? Jne. Kaikki tietävät, ettei poliisi lähde nykyisin tutkimaan lainkaan esimerkiksi pyörävarkauksia tai muita vastaavankaltaisia rikoksia. Kysymyksiä olisi lukemattomia, mutta Paatero ei mene yhteenkään näistä. Paatero vain huutele poliisin vähäisestä resursseista niin kuin Suomessa on aina huudeltu. Mutta jos ylin poliisipäällikkö ei ole saanut päättäjiä vakuuttuneeksi resurssien vähäisyydestä ja lisäystarpeesta, niin eikö hän ole silloin tavallaan epäonnistunut siinä tehtävässään, joka nimenomaan hänelle on kuulunut eli huolehtia poliisin riittävistä resursseista?

13. Paatero antaa ymmärtää professorien väittäneen, että oikeudenkäyntien viiveet johtuisivat pelkästään esitutkinnan hitaudesta. Itse en ole tällaista sanonut, enkä usko, että nuo kaksi kollegaanikaan olisi tuollaisen väitteen esittäneet. Kaikki toki tietävät ja myöntävät, että syitä oikeudenkäyntien pitkittymiseen löytyy esitutkinnan ohella myös syyteharkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn hitaudesta.

11. Paatero syyllistyy samanlaiseen oikeudenkäyntien viivästymisten vähättelyyn mitä myös oikeusministeri Tuija Braxkin koko ministerikautensa ajan tehnyt. Paatero väittää, että Suomen ihmisoikeustuomioistuimelta saamat lähes sata langettavaa tuomiota tai niihin verrattavaa ratkaisua johtuisivat yksinomaan "vanhoista jutuista" eli 1990- luvun talouslaman aikaisista "talousrikossotkuista" ja tilanne olisi nyt paljon parempi. Tämä ei taida kuitenkaan pitää paikkansa, sillä Suomi on saanut eli ehtinyt saada toki langettavia tuomioita oikeudenkäyntien hitaudesta myös talouslaman jälkeen vireille pannuissa rikosjutuissa.

12. Reilu vuosi sitten voimaan tullut niin sanottu "hyvityslain" (L oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä, 362/2009) tarkoituksena oli yksinkertaisesti vähentää tai lakkauttaa Suomesta ihmisoikeustuomioistuimelle tehtävät, oikeusprosessien viivästymiseen perustuvat valitukset ja siten kiillottaa Suomen pahasti kolhiintunutta kansainvälistä mainetta. Suomihan on joutunut oikeudenkäyntien hitaudessa samaan kastiin Turkin, Italian, Romanian, Bulgarian, Venäjän yms. maiden kanssa.

13. Suomi on saanut oikeusprosessien hitauden takia ihmisoikeustuomioistuimelta paljon enemmän langettavia tuomioita kuin muut pohjoismaat yhteensä. Hyvityslaki tarkoittaa sitä, että viivästyksen uhriksi joutunut oikeusjutun asianosainen saa jonkinlaisen, lähinnä muodollista laatua olevan korvauksen Suomen valtiolta oikeudenkäynnin viivästymisestä. Hyvityksen suuruus on 1 500 euroa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti viivästyy, kuitenkin enintään 10 000 euroa. Korvausmäärät ovat samaa luokkaa mitä ihmisoikeustuomioistuinkin tuomitse valtion maksettavaksi. Viivästymisen uhriksi joutuneen ihmisen ei tarvitse enää valittaa asiasta ihmisoikeustuomioistuimelle, mikä "putsaa" Suomelle perin ikäviä langettavien tuomioiden lukuja. Mutta pitäisi toki nähdä, ettei tuolla "silmänkääntötempulla", jota hyvityslaki edustaa, tietenkään ole poistettu niitä syitä, jotka johtava oikeudenkäyntien viivästymiseen.

14. Paatero valittelee sitä, että useimmat talousrikosjuttujen esitutkinnan viiveet johtuvat siitä, että rikoksista epäilyt henkilöt välttelevät tietoisesti esitutkintaa ja pakoilevat "aktiivisesti." Mutta eikö ole juuripoliisin velvollisuutena estää, ettei tällaista välttelyä ja pakoilua tapahtuisi? Poliisihan on pidättämisen oikeutettu viranomainen ja poliisitutkinnanjohtaja tekee vangitsemisesityksen tuomioistuimelle. Poliisin pitää toki seurata rikollisia eikä päästää heitä karkuun, noutaa konnat oikeuteen ja huolehtia heidän pitämisestään säilössä, ettei oikeuden istuntoja pakoiltaisi. Tämäkin "hyvässä yhteistyössä syyttäjän ja tuomioistuimen kanssa."

15. Hallituksen esitutkintalakiehdotuksessa (HE 222/2010 vp) ei siis esitetty esitutkinnan johdon siirtämistä syyttäjälle. Sen sijaan siinä korostetaan - jälleen kerran - poliisin ja syyttäjän välisen esitutkintayhteistyön merkitystä. Tätähän on korostettu jo 20 vuoden ajan lukuisissa VKSV:n ja poliisin välisissä neuvotteluissa, seminaareissa ja lukemattomissa asiakirjaselvityksissä, mutta ilman kovin näkyviä tuloksia. Paperia on syntynyt, mutta ei sitten paljon muuta. Lähtökohta on edelleen sama: poliisi tutii ja vasta sen jälkeen syyttäjä saa esitutkintapöytäkirja-aineiston ja alkaa puurtaa syyteharkintaa ja perehtyä poliisin keräämään aineistoon. Tämä perustilanne säilyy edelleen myös pykälätasolla, sillä se on kirjattu lakiin (ETL 10:2).

16. Esitutkintayhteistyöstä kirjoitetaan toki komitean mietinnössä, hallituksen esityksessä sekä perustuslakivaliokunnan ja lakivaliokunnan mietinnössä kauniisti, mutta mitään konkreettista parannusta ja tehostamista lähinnä vain kosmeettisia muutosta merkitsevät pikku viilaukset pykäliin eivät tuo tullessaan. Perussyy on siinä, kuten olen ennenkin huomauttanut, että pykälät on kirjoitettu niin sanotusti sallivien eikä velvoittavien tai pakottavien säännösten muotoon, jotka eivät sitä paitsi ole lainkaan täsmällisiä. Pykälät antavat mahdollisuuden tehokkaaseenkin yhteistyöhön, mutta ne eivät itse asiassa velvoita juuri mihinkään. Kun asia on näin, eli käytännöllisesti katsoen samalla tavalla kuin myös nyt voimassa olevassa laissa, on vaikea kuvitella ja uskoa, että esitutkintayhteistyö tulisi käytännössä juurikaan tehostumaan.

17. Katsotaanpa, mitä tämä suuri ja mahtava "Perustus" eli perustuslakivaliokunta lausui esitutkintayhteistyöstä lausuntonsa (PeVL 66/2010 vp) perusteluissa:

Poliisin ja syyttäjän yhteistyö

Syyttäjän asemaa esitutkinnassa arvioidaan esityksessä varsin laajasti (s. 29-32) (JV: vertaa, mitä itse olen edellä todennut tästä asiasta). Päätelmänä on, että jo nykyiset esitutkintalain säännökset antavat syyttäjälle laajat toimivaltuudet esitutkinnassa. Valmistelun aikana ei ole tullut esiin sellaisia vahvoja syitä, jotka ainakaan nykyisessä tilanteessa johtaisivat käsiteltävän kysymyksen osalta syyttäjän aseman uudelleenarviointiin. Syyttäjällä on nykyisin ja ehdotetun lainsäädännön nojalla pidättämiseen oikeutettuna virkamiehenä laajat toimivaltuudet pakkokeinojen käytön suhteen. Syyttäjän kytkeminen esitutkintaan tapahtuu yhteistyövelvollisuutta koskevilla säännöksillä, jotka velvoittavat esitutkintaviranomaisia pitämään syyttäjää tarvittavassa määrin tietoisena esitutkinnan etenemisestä ja velvoittavat syyttäjää osallistumaan esitutkinnan ohjaamiseen.

Käsitellessään oikeudenkäyntien viivästymistä valiokunta totesi, että esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisten yhteistyötä on edelleen kehitettävä ja alueellisia eroja vähennettävä. Lopputuloksen kannalta olisi hyödyksi, jos syyttäjä voisi kohdentaa ja rajoittaa esitutkintaa rikos- ja prosessioikeudellisesti olennaisiin kysymyksiin erityisesti laajoissa ja vaikeissa talousrikosjutuissa ja järjestäytyneen rikollisuuden jutuissa. Yhteistyön tiivistäminen edellyttää organisaatioiden sisäisiä toimenpiteitä, minkä ohella olisi perusteltua selvittää, mitä hyötyjä voitaisiin saavuttaa poliisin sijoittamisella oikeusministeriön hallinnonalaan (PeVM 1/2010 vp , s. 4/I). Valiokunta katsookin, että poliisin ja syyttäjän yhteistyötä koskevien säännösten tulee olla ehdotettua velvoittavampia ja täsmällisempiä.

18. Perustuslakivaliokunta siis katsoo kylmästi, että jo "nykyinen laki antaa mahdollisuudet tehokkaaseen yhteistyöhön." Tämä on aivan totta: niinhän se antaa tai antaisi, mutta vain sallivin säännöksin, jotka eivät velvoita tehokkaaseen yhteistyöhön, minkä vuoksi yhteistyö on käytännössä tehotonta. Tätä ristiriitaa tai puutetta valiokunta ei kuitenkaan havaitse tai ole havaitsevinaan.

19. Oleellinen asia tulee ikään kuin varkain tai anteeksipyydelleen esille valiokunnan perustelujen viimeisessä virkkeessä, jonka olen edellä lihavoinut. Se on yhteistyön ydinkysymys: yhteistyöstä kaivattaisiin velvoittavampia ja täsmällisempiä säännöksiä. Niitä ei kuitenkaan ole eikä, yllätys yllätys, perustuslakivaliokunta sellaisia säännöksiä lakiin tälläkään "kierroksella" lakiin vaatinut otettaviksi. Mikään ei siis muuttunut eikä käytännössä tule muuttumaan. Pitänee ilmeisesti vain ryhtyä odottelemaan sitä seuraavaa, ehkä 40-50 vuoden kuluttua tapahtuvaa suurta esitutkintauudistusta!

20. Mitä sitten lausui lakivaliokunta mainitusta esitutkintayhteistyöstä mietinnössään (LaVM44/2010 vp). Kas näin:

3 §. Yhteistyövelvollisuus. Pykälä koskee esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän esitutkintayhteistyötä. Esitutkintaviranomaisen tulee asian laadun ja laajuuden edellyttämällä tavalla ilmoittaa syyttäjälle esitutkinnan toimittamiseen ja tutkinnan edistymiseen liittyvistä seikoista ja syyttäjän on tarvittavassa määrin osallistuttava esitutkintaan. Lisäksi esitutkintaviranomaisella ja syyttäjällä on velvollisuus neuvotella esitutkintayhteistyön järjestämiseen liittyvistä kysymyksistä.

Lakivaliokunta toteaa, että esitutkintayhteistyön edistäminen on uudistuksen yksi keskeisistä painopisteistä. Tehokkaalla esitutkintayhteistyöllä on mahdollista merkittävästi lyhentää koko rikosprosessin kestoa. Yhteistyövelvoitteen tarkoituksena on toisaalta se, että esitutkintaviranomainen tarvittaessa saa syyttäjältä tukea harkinnanvaraisten tai tulkinnanvaraisten kysymysten arviointia varten, ja toisaalta se, että syyttäjä tarvittavassa määrin pysyy ajan tasalla esitutkinnan etenemisen suhteen ja tarvittaessa käyttää esitutkintatoimivaltuuksiaan. Esimerkiksi talousrikoksissa on tärkeää, että tutkinnanjohtaja ja syyttäjä yhdessä arvioivat, onko esitutkinta riittävä asianmukaista syyteharkintaa ja keskitettyä pääkäsittelyä varten. Yhteistyön merkitystä on syytä korostaa myös esimerkiksi ulkomailla tehtyjen rikosten tutkinnassa. Myös perustuslakivaliokunta on lausunnossaan korostanut poliisin ja syyttäjän yhteistyön tiivistämistä.

21. Hieman aiemmin lakivaliokunnan mietinnössä todetaan, että "esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän yhteistyötä vahvistetaan, millä voidaan tehostaa asioiden käsittelyä ja lyhentää koko rikosprosessin kestoa." Mutta tässäkään kohdin ei puhuta mitään siitä, että yhteistyötä säännellään jatkossakin sallivien säännösten avulla, jotka eivät velvoita tai pakota viranomaisia todella tehostamaan yhteistyötä myös käytännön tasolla. Kauniit puheet yhteistyön merkityksestä jäävät vain paperitasolle. Huolestuttavaa on se, että lakivaliokunta ei ole huomannut edes sitä, että yhteistyö edellyttäisi nykyistä ja myös tulevaan lakiin otettaviin säännöksiin verrattuna "täsmällisempiä ja velvoittavampia säännöksiä." Tämän asian huomasi sentään perustuslakivaliokunta, muttei lakivaliokunta, vaikka juuri viimeksi mainitun pitäisi olla perillä lainsäädännön yksityiskohdista.

22. Tutkinnanjohtajan ja syyttäjän yhteistyöstä on joitakin säännöksiä myös uudessa eli ilmeisesti parin vuoden päästä vasta voimaan tulevassa pakkokeinolaissa. Vangitsemisvaatimuksen tekijästä säädetään, että esitutkinnan aikana vangitsemisvaatimukseen tekee pidättämiseen oikeutettu virkamies, käytännössä siis tutkinnanjohtaja. Ennen vaatimuksen tekemistä siitä on lain mukaan ilmoitettava syyttäjälle, joka voi ottaa päätettäväksi kysymyksen vangitsemisvaatimuksen tekemisestä. Vastaavanlainen säännös koskee myös matkustuskiellon tekemistä ja tekijää.

23. Siis tässä on aivan tendenssi kuin esitutkinnassakin ja sitä koskevassa yhteistyössä; pykälät ovat sallivia eli voi-muotoisia. Syyttäjä voi ottaa vangitsemisvaatimuksen itselleen, mutta hänen ei ole minkäänlaista velvollisuutta niin tehdä. Käytännössä mikään ei tule muuttumaan: vangitsemista samoin kuin matkustuskieltoa koskevan vaatimuksen tuomioistuimelle tekee edelleen tutkinnanjohtajana toimiva poliisi, ei syyttäjä. Ilmeisesti samaa kavaa noudatetaan myös muiden pakkokeinojen kohdalla. Tilanne on hyvin poikkeuksellinen muihin EU-valtioihin verrattuna, sillä muissa maissa on pääsääntö, että syyttäjä, joka siis johtaa esitutkinta, esiintyy aina tuomioistuimessa myös pakkokeinoja koskevan vaatimuksen tekijänä. Mutta Suomihan ei olekaan Eurooppa, Suomi on Liettua ja Valko-Venäjä!

24. Paaterokin ilmoittautui pakinallaan hakoteiden kulkijaksi.