1. Riita-asian käsittely tuomioistuimessa ei aina pääty tuomioon, vaan asianosaiset voivat sopia asian, jolloin oikeudenkäynti päättyy ja "juttu jää sillensä", kuten vakiintunut juridinen termi kuuluu. Dispositiivisessa riita-asiassa eli siviilijutussa, jossa sovinto on muutenkin eli myös oikeudenkäynnin ulkopuolella sallittu, asianosaiset voivat pyytää, että tuomioistuin vahvistaisi sovinnon (OK 5:27 ja 20 luku). Tuomioistuimen vahvistama sovinto vastaa vaikutuksiltaan lainvoimaista tuomiota, sillä sovinnossa vahvistettuja kysymyksiä ei enää myöhemmin voida saattaa uuden oikeudenkäynnin kohteeksi. Rahanmaksuun velvoittava oikeudessa vahvistettu sovinto voidaan myös panna ulosottoteitse täytäntöön kuten lainvoimainen tuomio (Ulosottokaari 2:12).
2. Nykyisin tuomioistuimessa voidaan sovitella myös sellaisia riitoja, jotka eivät ole oikeudenkäynteinä vielä edes vireillä, ja saada, jos sopuun päästään, sovinto myös tässä tapauksessa vahvistetuksi tuomioistuimessa. Lisäksi on mahdollista vahvistuttaa tuomioistuimessa täytäntöönpanokelpoiseksi sovinto, joka on syntynyt tuomioistuimen ulkopuolisessa sovittelumenettelyssä.
3. Aiemmin tuomioistuimen vahvistamaan sovintoon ei saanut saanut hakea muutosta ylemmältä tuomioistuimelta. Vuonna 2006 lakia muutettiin siten, että oikeuden ratkaisuun sovinnon vahvistamista koskevassa asiassa saa hakea muutosta normaalilla tavalla eli valittamalla ylempään tuomioistuimeen.
4. Muutoksenhaku sovinnon vahvistamista koskevaan ratkaisuun voi kuitenkin tulla kysymykseen ja menestyä lähinnä vain sovintosopimuksen pätemättömyyttä tai kohtuuttomuutta koskevien seikkojen perusteella. Sopimuksen sisältöä ei ole valitusteitse mahdollista muuttaa. Koska muutoksenhaku sovinnon vahvistusratkaisuun on käytännössä hyvin harvinaista, saadaan tuomioistuimen vahvistama sovinto panna lainvoimaisen tuomion tavoin heti täytäntöön, vaikka päätökseen olisi ilmoitettu tyytymättömyyttä ja siitä olisi valitettu. Muutoksenhakua käsittelevä tuomioistuin voi kuitenkin tarvittaessa kieltää täytäntöönpanon tai määrätä sen keskeytettäväksi.
5. Tänään annetussa ennakkopäätöksessä KKO 2012:35 on kysymys muutoksenhausta käräjäoikeuden vahvistamaan sovintoon. Sovinnon toinen osapuoli valitti ratkaisusta ja vaati sovinnon vahvistamisen kumoamista, koska sovinto ei vastannut hänen tahtoaan. Valittaja vetosi siihen, että hän oli saanut käräjäoikeuden istunnon aikana sairaskohtauksen eikä ollut tämän takia ymmärtänyt sovintoa. Asianajat olivat tehneet sovinnon valittajaa kuulematta.
6. Vaasan hovioikeus teki asiassa perusteellista työtä, piti suullisen käsittelyn ja perusteli ratkaisunsa seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi. Asia ei ole mitenkään "kummoinen", vaan ratkaisu ja sen perustelut vastaavat sitä, mitä tästä asiasta on lain esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa aiemmin lausuttu. Todistustaakka valituksessa vedotuista seikoista on luonnollisesti valittajalla, joka vetoaa pätemättömyyteen tai kohtuuttomuuteen. Perusteluissa olisi lainkohtana voitu viitata myös OK 15 luvun 7 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan asiamies saa sopia asian, jollei valtuutuksessa ole nimenomaan toisin määrätty.
7. Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että korkein oikeus on myöntänyt selvässä asiassa valitusluvan. No, eihän noita ennakkopäätöksiä koskaan liikaa anneta, joten tältä kannalta prejudikaatti toki puolustaa paikkaansa. Ennakkopäätöksen ratkaisuohje vaikuttaa itsestään selvältä: Tuomioistuimen vahvistaman sovinnon sitovuutta on arvioitava yleisten sopimusoikeudellisten normien nojalla. Tämä ei liene ollut ko. tapauksessa edes valittajalle epäselvää.
8. Mikä olisi voinut olla mahdollinen vaihtoehtoinen arviointiperuste? Tästä ei hovioikeuden tai KKO:n perusteluissa lausuta mitään. Olisiko sitovuutta kenties voitu arvioida, ei oikeustoimen, vaan prosessitoimen pätevyyttä ja sitovuutta koskevien yleisten oppien nojalla ja miten nämä arviointitavat mahdollisesti poikkeaisivat toisistaan? Sovinto, vaikka se tehdäänkin oikeudenkäynnissä, on sopijapuolten tekemä yksityisoikeudellinen oikeustoimi, eikä sovinnon sitovuutta vähennä se, että se vahvistetaan tuomioistuimen päätöksellä heti täytäntöönpanokelpoiseksi ulosottoperusteeksi.
9. Yhtenä mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan todeta, että korkein oikeus on ratkaisuselosteessaan ikään kuin "siivonnut" hovioikeuden päätöstä poistamalla siitä viittaukset ruotsalaisten hovioikeuksien vastaavanlaisissa tapauksissa antamiin ratkaisuihin. Korkein oikeus kirjoittaa selosteessaan tältä osin näin:
- Sopimuksen pysyvyyttä oli arvioitu samansuuntaisesti edellä esitetyn kanssa myös Ruotsissa, jonka oikeus oli ollut lähtökohtana OK 20 luvun 5 §:sää säädettäessä. Hovioikeus viittasi tältä osin Ruotsin hovioikeuskäytäntöön.
10. Vaasan hovioikeuden omassa "aidossa" ratkaisuselosteessa/päätöksessä kyseinen kappale kuuluu sen sijaan näin (ks. VHO 2011:3):
- Hovioikeus toteaa lisäksi, että tuomioistuimen vahvistaman sopimuksen pysyvyyttä on arvioitu saman suuntaisesti edellä esitetyn kanssa Ruotsissa, jonka oikeus on ollut lähtökohtana OK 20 luku 5 §:ää säädettäessä (HE 114/2004 vp s. 55). Ruotsalaisessa hovioikeuskäytännössä valittajalla on katsottu olevan näyttötaakka tuomioistuimen vahvistaman sovintosopimuksen pätemättömyydestä, ja sopimusten mitättömyyttä, pätemättömyyttä ja kohtuuttomuutta on arvioitu nimenomaan yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja säännösten perusteella (ks. esim. Svean hovioikeuden tuomio 29.12.2008, asianro T 3786-08, Svean hovioikeuden tuomio 24.11.2008, asianro T 2017-08 ja Skånen ja Blekingen hovioikeuden tuomio 16.12.2009, asianro T 1520-08).
11. Kummastelen hieman - oikeastaan aika paljonkin - KKO:n kyseistä "siivousvimmaa." Miksi yksityiskohtaiset viittaukset ruotsalaiseen hovioikeuskäytäntöön on pitänyt jättää pois KKO;n ratkaisuselosteesta? Minusta hovioikeuden perustelutapa on oikein hyvä ja sisältää juuri sellaista yksityiskohtaista informaatiota ratkaisun perusteluista, jota tuomioistuimien ja myös KKO:n perusteluista jää lähes aina kaipaamaan. Nyt kun sellaista informaatiota on kerrankin hovioikeuden tuomiossa annettu, niin mitä tekeekään KKO: Siivoaa informaation kokonaan pois näkyvistä!
12. Mainitussa kohdassa hovioikeus puuttuu lisäksi aika oleellisen kysymykseen eli todistustaakkaan. Vaikka tämäkin asia on sinänsä selvä, on perusteluissa silti ollut hovioikeuden tekemin tavoin aihetta mainita, että todistustaakka vahvistetun sovinnon pätemättömyydestä tai kohtuuttomuudesta on valittajalla eli sillä osapuolella, joka esittää väitteen sovintosopimuksen pätemättömyydestä tms. sitomattomuusperusteesta. KKO on kuitenkin jostakin syystä halunnut ohittaa todistustaakasta kokonaan. Minusta todistustaakka olisi voitu ottaa jopa asiasanaksi prejudikaatin otsikkoon.
13. Yksi puute hovioikeuden sinänsä ensiluokkaisissa ja malliksi kelpaavissa perusteluissa minusta tosin on. Hovioikeus viittaa oikeuslähteinä lainsäädännön ohella lain esitöihin ja lisäksi yhteen aiempaan ennakkopäätökseen (KKO 1999:6) sekä oikeusvertailun tarkoituksessa edellä mainittuun ruotsalaiseen hovioikeuskäytäntöön. Mutta oikeuskirjallisuutta hovioikeus ei perusteluissaan noteeraa lainkaan, vaikka perusteluissa esille otettuja seikkoja on käsitelty muun muassa prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa. Ei tosin kovin laajasti, mutta käsitelty kuitenkin. Tässä suhteessa Vaasan hovioikeus tuntuu olevan tiukasti samoilla linjoilla KKO:n kanssa, sillä oikeuskirjallisuuteen viittaaminen tuntuu olevan KKO:ssa nykyisin pannaan julistettu asia.
14. Jos kyseinen tapaus olisi ratkaistu Ruotsin tai Norjan korkeimmassa oikeudessa, niin on aika todennäköistä, että perustelujen alkuosassa olisi ollut ikään kuin johdantona lyhyt yksilöity viittaus oikeuskirjallisuuteen, jossa puheena olevaa kysymystä on käsitelty. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että oikeuskirjallisuuden kanta sitoisi tuomioistunta sellaisenaan. Suomen ylimmissä tuomioistumissa oikeuskirjallisuuteen ei sen sijaan viitata. Viittaan tässä kohdin Lakimiehen numerossa 1/2012 s. 3-32 julkaistuun artikkeliini "Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomion perusteluissa."
15. Hovioikeudet ja käräjäoikeudet sen sijaan viittaavat perusteluissaan silloin tällöin oikeuskirjallisuuden kananottoihin. Korkeimmassa oikeudessa ilmenevä edellä mainittu "siivousvimma" saattaa kuitenkin iskeä myös näissä tilanteissa yllättäen päälle niin, että ennakkopäätösten selosteissa käräjäoikeuden tai hovioikeuden tekemät viittaukset oikeuskirjallisuuteen putsataan kylmästi pois. Seuraavassa yksi esimerkki tällaisesta menettelytavasta.
16. Ratkaisussa KKO 2011:74, joka koskee tuomioistuimen kansainvälistä toimivaltaa, korkein oikeus selostaessaan Kouvolan hovioikeuden 24.11.2008 antamaa päätöstä, toteaa hovioikeuden viitanneen kahdessa eri kohdassa oikeuskirjallisuuteen. KKO:n ratkaisuselosteesta saa käsityksen, jonka mukaan hovioikeus olisi viitannut kirjallisuuteen ainoastaan yleisluontoisesti eli viittauksia tarkemmin yksilöimättä. Olen edellä mainitussa Lakimiehen artikkelissani varoitellut tuomioistuimia tällaisesta viittaustavasta, koska lukija ei voi niiden perusteella tietää, mitä teosta tai teoksia taika kirjoituksia mainitunlaisilla viittauksilla tarkoitetaan. Kirjoituksessani mainitsin juuri Kouvolan hovioikeuden sanotun päätöksen (s. 15 alaviite 52) yhtenä "varoittavana" esimerkkinä sanotunlaisesta yksilöimättömästä viittaustavasta.
17. Myöhemmin on ilmennyt, että Kouvolan hovioikeus ei ollutkaan viitannut oikeuskirjallisuuteen vain yleisesti eli tyylin "oikeuskirjallisuudessa on katsottu", vaan erittäin tarkasti eli ilmoittanut perusteluissaan yksityiskohtaisesti viittaamansa kirjallisuuslähteet. Hovioikeuden "aidosta" päätöksestä ilmenee, että perusteluissa on neljässä eri kappaleessa kaikkiaan 14 yksilöityä viittausta oikeuskirjallisuuteen ja lisäksi yhteen Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisuun. Mutta tämä ei kelvannut KKO:lle, vaan se on siivonnut kaikki nuo viittaukset pois ja kuitannut asian lakonisella toteamuksella, jonka mukaan hovioikeus olisi viitannut oikeuskirjallisuuteen vain yleisluontoisesti. Tämän vuoksi lukija saa puutteellisen käsityksen hovioikeuden päätöksen perusteluista ja niiden sisältämästä informaatiosta.
18. Korkeimman oikeuden putsausvimma on minusta masentava ilmiö. Ilmeisesti on niin, että koska KKO ei itse viittaa eikä tahdo viitata oikeuskirjallisuuteen, niin se haluaa, etteivät myöskään alemmat oikeudet niin tekisi. Mutta miksi näin ei saisi tehdä? Tähän ei ole saatu vastausta, sillä tästä kuten monesta muustakaan todella tärkeästä lainkäytön sisältöä koskevista kysymyksistä ei KKO:ssa tai oikeustieteessä juuri keskustella. KKO:n presidentti esiintyy julkisuudessa lähinnä vain kritisoidessaan tuomioistuinlaitoksen niukkoja resursseja.
19. KKO:n ennakkopäätösten julkaisemisesta itselleen vahvistamien ohjeiden mukaan alempien oikeuksien kerrotunlainen ratkaisujen putsaaminen on toki mahdollista. Ohjeissa sanotaan, että ennakkopäätöksenä julkaistavaan ratkaisuun kuuluu seloste, jossa "kuvataan asian aikaisempi käsittely tarpeellisilta osin." Ohjeissa puhutaan tosin vain käsittelyn selostamisesta tarpeellisilta osin, mutta sanaa käsittely on näköjään venytetty koskemaan myös alempien oikeuksien ratkaisujen perusteluja, joita siis myös on lupa selostaa vain tarpeellisilta osin. KKO näyttää katsovan, että oikeuskirjallisuus on niin vähäpätöinen tai täysin tarpeeton oikeuslähde, ettei siitä tarvitse mainita selosteissa mitään yksityiskohtaista. Kuitenkin kaikki tuomioistuimissa töissä olevat ja olleet tietävät, että oikeuskirjallisuus on käytännössä kaikkein tärkein oikeuslähde ainakin siinä mielessä, että juuri sitä aletaan ensimmäiseksi "kurkkia" ja etsiä vastausta, kun vastaan tulee juridisia ongelmia.
20. KKO:n mainitussa suhteessa omaksuma käytäntö on kansainvälisessä vertailussa varsin poikkeuksellinen ilmiö; myöskään KHO ei viittaa perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen. Useimmissa muissa maissa ja länsimaiden (Saksa, Englanti, Yhdysvallat jne.) lisäksi myös ns. eksoottisissa maissa (Intia, Indonesia, Brasilia jne.) ylemmät oikeusistuimet viittaavat yleensä aina innokkaasti oikeuskirjallisuuteen. Pohjimmiltaan kysymys onkin erilaisista oikeuskulttuureista. Aitoon keskustelukulttuuriin sekä oikeustieteen ja oikeuslaitoksen edustajien väliseen avoimeen vuoropuheluun perinteisesti perustuvissa oikeuskulttuureissa oikeuskirjallisuudella on vankka asema oikeuslähteenä, mikä ilmenee myös tuomioiden perusteluista. Suomessa samanlaista aitoa vuoropuhelua oikeustieteen ja tuomioistuinten ja tuomareiden välillä ei juuri esiinny, vaan keskusteluja käydään lähinnä julkisuudelta piilossa ja vallan kulisseissa, välimiestehtäviä jaettaessa ja korkeita tuomarinvirkoja sopiviksi katsotuille ehdokkaille vinkattaessa.
6 kommenttia:
"Pohjimmiltaan kysymys onkin erilaisista oikeuskulttuureista".
Eli voidaanko sanoa, että raja kulkee common law- ja civil law-perinteen välillä (Indonesia muistaakseni romaanis-germaaninen)?
Ei voida.
Mm. Saksassa, Ruotsissa, Itävallassa, Puolassa ja Italiassa, jotka eivät ole common law -maita, ylimmät oikeudet viittaavat säännönmukaisesti perusteluissaan yksilöidysti oikeuskirjallisuuteen.
KKO ei kuitenkaan aina poista selosteissaan hovioikeuden tai käräjäoikeuden päätöksissä olevia oikeuskirjallisuusviittauksia.
Yhtenä esimerkkinä tästä on ratkaisu KKO 2011:109. Sen ratkaisuselosteessa mainitaan Hgin HO:n 15.4.2011 antaman päätöksen perusteluissa olevat kirjallisuusviittaukset.
Kirjallisuusviittausten puute kertoo suomalaisten tuomareiden heikosta ammattietiikasta. Asioita ei vaivauduta perustelemaan kunnolla.
Jos tuomari viittaa oikeuskirjallisuuteen ja sattuukin olemaan erimieltä sen perusteella tehtävästä johtopäätöksestä ratkaistavanaan olevan asian suhteen, hän joutuu pohtimaan ja kirjoittamaan perusteluihin, miksi hän on tuomiossaan päätynyt ko. ratkaisuun. Tällaisen ikävän pohdiskelun välttää sillä, että jättää tyystin pois viittaukset oikeuskirjallisuuteen.
Suomalaiset tuomarit omaavat yleisemminkin asenteen, että he itse ovat oikeuslähde (auktoriteetti) ja ei siinä mitään perusteluja tarvita, kun "tuomarin sana on laki".
Toisaalta on kyllä paljon tapauksia alemmista oikeuksista, joissa tuomion perustelut on "temmattu" osin suoraan oikeuskirjallisuuden kannanotoista, mutta lähdettä ei mainita.
"...alemmista oikeuksista, joissa tuomion perustelut on "temmattu" osin suoraan oikeuskirjallisuuden kannanotoista, mutta lähdettä ei mainita."
Tämä juuri edustaa huonoa ammattietiikka, koska silloin asianosainen ei voi ylemmässä oikeudessa riitauttaa tuota kantaa esim. sillä perusteella, että lähteessä esitetty kanta on nyttemmin hylätty oikeuskirjallisuudessa. Menettelemällä blogistin esittämällä tavalla tuomari suojelee itseään asianosaisten oikeuden edistämisen sijasta.
Sen sijaan vaatimus siitä, että "Jos tuomari viittaa oikeuskirjallisuuteen ja sattuukin olemaan erimieltä sen perusteella tehtävästä johtopäätöksestä ratkaistavanaan olevan asian suhteen, hän joutuu pohtimaan ja kirjoittamaan perusteluihin, miksi hän on tuomiossaan päätynyt ko. ratkaisuun." tuntuu keskimääräiseen tuomariin kohdistettuna jo liialliselta, ei riitä kyvyt.
Lähetä kommentti