Kun korkein oikeus ei myöntänyt Kauhajoki-tapauksessa valituslupaa eikä perustellut päätöstään, on paikallaan kertoa, mistä asiassa oli asianomistajien kannalta nähtynä kysymys ja mitä asianomistajien valituslupahakemuksessa esitettiin.
Seuraavassa on valituslupahakemus kokonaisuudessaan, sen on laatinut asianomistajien asiamiehenä asianajaja Esa Puranen. Valituslupahakemuksen tarkoituksena on vakuuttaa korkein oikeus niistä syistä ja perusteista, joiden vuoksi valitusluvan myöntäminen ja asian tutkiminen korkeimmassa oikeudessa on tarpeen. Valituslupa myönnetään rikosasioissa vain noin 7-8 prosentissa kaikista hakemuksista.
"VALITUSLUPAPYYNTÖ
Hakijat, jotka ovat Kauhajoen koulujoukkomurhassa surmansa saaneiden henkilöitten lähisukulaisina vaatineet oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 1 luvun 17 §:n 1 momentin mukaisina asianomistajin rangaistusta vastaaja Haapalalle kuolemantuottamusrikoksista sekä ROL 1:14.1:n ja perustuslain 118.3 §:n nojalla virkavelvollisuuden rikkomisesta sekä osaksi samoilla perusteilla Suomen valtiolta ja Haapalalta vahingonkorvausta, pyytävät Korkeinta oikeutta myöntämään tässä asiassa valitusluvan sillä perusteella, että
1. lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi tai
2. valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy, jollaiseksi muutoksenhakijat yksilöivät omien oikeudellisten intressiensä ohessa tapauksen ainutlaatuisen merkityksen Suomen oikeusvaltioarvostuksen kannalta Kauhajoen koulujoukkomurhaan liittyneen valtion viranomaistoiminnan ulkomailla aiheuttaman suuren julkisuuden johdosta. Eräänä painavana syynä on syy-yhteyden adekvaattisuusjuridiikan yhdenmukaisuus sivistyneissä oikeusvaltioissa, ja siihen nähden samankaltaisuus Saksassa hiljattain ratkaistuun oikeustapaukseen, jossa samankaltainen välillinen myötävaikuttaminen johti kouluampujan isän tuomitsemiseen kuolemantuottamuksista aseen huolimattoman säilyttämisen perusteella.
LAINMUKAISTEN VALITUSLUPAPERUSTEIDEN
LÄHEMPI TARKASTELU
Tapaus antaa monikerroksisen kokonaisuutensa perusteella ilmeisen verrattoman tilaisuuden lainkäytön ohjaamiseen Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksellä. Muun muassa perusoikeusmyönteinen laintulkinta viranomaisen ja valtion vastuun oikeuslähteenä on asia, joka on tapauksen keskeisesti sisältämän syy-yhteyden adekvaattisuusrajan ja asianomistajien perustuslain 118 §:n 3 momentin tarkoittaman vahingon tai oikeudenloukkauksen välittömyyskysymyksen kannalta niin otollinen, että Korkeimman oikeuden ratkaisu on omiaan poistamaan suuren määrän epätietoisuutta monista lain soveltamista koskevista kysymyksistä.
1. Prosessiratkaisu luvanhakijoitten asialegitimaatiosta virkarikosasiassa
Hovioikeus on 19.1.2011 antamassaan, tuomion tekstiin sisällyttämässään käsittelyratkaisussa evännyt asianomistajilta oikeuden käyttää puhevaltaa siltä osin, kuin kysymys oli heidän esittämästään virkavelvollisuuden rikkomista koskevasta rangaistusvaatimuksesta ja virallisen syyttäjän esittämästä tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskevasta syytteestä. Hovioikeus on ratkaissut asialegitimaatiota koskevan kysymyksen luvanhakijoille kielteisesti jättämällä asianomistajien rangaistusvaatimukset virkavelvollisuuden rikkomista koskevalta osin syyteoikeuden puuttumisen vuoksi tutkimatta.
Hovioikeus on tarkastellut asianomistajien syyteoikeutta muutamien oikeuslähteitten kautta, jotka parhaimmillaankin näyttäisivät soveltuvan vain löyhästi sen kysymyksen tarkasteluun, johon tässä tapauksessa kohdistuu konkreettisesti käsillä oleva ratkaisutarve. Hovioikeuden vertaamista korkeimman oikeuden tapauksista oikeastaan vain KKO 2004:75 eli ns. Merikarvian tapaus osuu lähelle tämän tapauksen tehtäväasettelua, mutta hovioikeuden päättely tuon ennakkopäätöksen merkityksestä tähän tapaukseen ei osu sillä tavoin asian ytimeen, että sen perusteella voitaisiin katsoa kysymyksen PL 118.3 §:n oikeudenloukkauksen välittömyyskysymyksestä tulleen ratkaistuksi aikaisemman prejudikaatin mukaisesti. Päinvastoin poikkeama on merkittävä ja ilmentää jo sellaisenaan tarvetta Korkeimman oikeuden ohjaukselle.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:75 ei näyttäisi ratkaistun sellaista, mitä hovioikeus nyt tulkitsee Korkeimman oikeuden tarkoittaneen. Hovioikeus nimittäin poimii tuosta virkavelvollisuuden rikkomista koskeneesta ennakkopäätöksestä seuraavan osuuden:
”Mainitun henkilön vanhemmat eivät olleet rikoksella välittömästi loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltijoita eivätkä he olleet asianomistajia myöskään sillä perusteella, että heillä oli kuoleman johdosta oikeus vaatia vahingonkorvauslain 5 luvun 4a §:ssä tarkoitettua korvausta. Korkeimman oikeuden mukaan oikeus vaatia rangaistusta ei ollut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n 1 momentin nojalla siirtynyt kuolleen henkilön vanhemmille.”
KKO:n ennakkopäätöksessä 2004:75 on tuomioperustelujen kohdissa 1-5 käsitelty perustuslain 118 §:n 3 momentin kannalta surmansa saaneen henkilön vanhempien asianomistaja-asemaa. Koska surmansa saaneella henkilöllä on ollut lapsi, on ROL 1:17.1:n mukaan itsestään selvää, että asianomistaja-aseman kuuluessa kyseiselle vainajan lapselle, se ei voi kuulua vainajan vanhemmille.
Hovioikeus nyt suorastaan näyttäisi harhautuneen käsittelemään kokonaan muuta asiaa, kuin mikä sillä on ollut tässä Kauhajoen virkarikosasiassa ratkaistavinaan sillä perusteella, että asianomistajilla on tässä jutussa ROL 1:17.1:n mukainen asianomistajan asema, jollainen ns. Merikarvian tapauksessa vainajan vanhemmilta puuttui. Hovioikeuden argumentti ei näyttäisi osuvan laisinkaan käsillä olleeseen ratkaisutarpeeseen.
Korkein oikeus ei ole tapauksessa KKO 2004:75 joutunut laisinkaan käsittelemään ROL 1:17.1:n asianomistajamäärityksen johdosta sen kaltaista kysymystä, mikä nyt on hovioikeudessa ollut käsillä. Sen sijaan kyseisen ennakkopäätöksen intraan sisältyvässä esittelijän mietinnössä on lähestytty perustuslain 118 §:n 3 momentin soveltamisedellytyksiä nimenomaan sen kysymyksenasettelun kautta, edellyttääkö kyseisen syyteoikeuden käyttäminen vahingon/oikeudenloukkauksen välittömyyttä. Tämä kysymys ei siis ole tullut korkeimman oikeuden tuomioperusteluissa laisinkaan käsitellyksi, mutta esittelijän mietintö antaa aiheen olettaa, että oikeudenloukkauksen tai vahingon välittömyyttä, toisin kuin nyt hovioikeus on katsonut, ei tule edellyttää perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaisen syyteoikeuden perusteena. Esittelijän kanta KKO 2004:75 on ollut tämä, eikä sen korkeampaa lainkäytön tietoa näyttäisi olevan saatavilla oikeusohjeeksi.
Jo näistä ristiriidoista havaitaan, että perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaisen oikeudenloukkauksen välittömyyskysymyksen osalta vallitsee päivänselvä tarve korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen. Asianomistajille syyteoikeus on heidän muiden vaatimustensa perusteena äärimmäisen tärkeä. Tämän lisäksi ennakkopäätöstarve on myös lainkäytölle yleensä erityisen tähdellinen, eikä mitään epäselvyyttä näytä olevan siitä, että asia on tällä hetkellä tuomioistuinlaitoksellekin vieras.
Tässä tapauksessa käräjäoikeus oli katsonut asianomistajilla olevan syyteoikeuden perustuslain 118 §:n 3 momentin nojalla virkarikosasiassa, tosin eräällä tavalla ajallisesti ja asiallisesti rajattuna, mutta hovioikeuden mielestä syyteoikeus puuttui kokonaan oikeudenloukkauksen välittömyyden puuttuessa.
2. Mikä merkitys asianomistajien syyteoikeudella virkarikoksesta
on asian kokonaisuudelle
Virallisen syyttäjän ajama syyte pelkästään tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta on ollut jutussa ristiriitainen siihen nähden, kuinka komisario Haapala itse on kertonut tehneensä täysin tietoisesti ratkaisunsa aseen jättämisestä kyseisissä olosuhteissa Matti Saarelle. Haapalan itse on omassa kertomuksessaan tehnyt täysin selväksi, että hänen ratkaisunsa ei ole johtunut huolimattomuudesta, vaan on tehty täysin tietoisesti ja tarkoituksella. Tämän johdosta asian kokonaisuuden kannalta asianomistajien syyteoikeus virkarikosasiassa on erittäin tärkeä, koska pelkästään syyttäjän laihan syytteen kautta ei asian oikeudellisessa päättelyssä voida päästä laisinkaan asian ytimeen.
Toki asianomistajien kuolemantuottamusta koskevan syyteoikeuden perusteena olevissa oikeustosiseikoissa ovat mukana myös ne Haapalan toimet ja laiminlyönnit, joitten perusteella tulee arvioitavaksi hänen menettelynsä lainvastaisuus ja syy-yhteys Matti Saaren tekemään koulujoukkomurhaan, nimenomaan aselupahallinnon virkamiehenä sekä poliisina ja poliisimiehenä. Varsinaisimmin tuon syy-yhteyden adekvaattisuus tulisi kuitenkin arvioitavaksi seuraavan tehtävänasettelun puitteissa:
Jos Haapala ei olisi päättänyt tietoisesti ((subjektiivinen osuus) toimia ampuma-aselain (AseL) 92 §:n mukaisen poliisin velvollisuuden vastaisesti, vaan olisi kaikkien muiden asian käsittelemiseen osallistuneitten poliisimiesten kantaan yhtyen huolehtinut aseen pois ottamisesta Matti Saarelta, olisiko hänen suorittamansa virkatoimi estänyt (objektiivinen osuus) koulujoukkomurhan tapahtumisen Kauhajoella 23.9.2008 ylipäätään taikka ainakin kyseisellä Walther P22 pienoispistoolilla juuri kyseisenä kellonaikana, jolloin juuri ne henkilöt olivat paikalla, jotka saivat surmansa.
Tämä arviointi joudutaan ratkaisemaan AseL 92 §:n mukaisen poliisin velvollisuuden merkityksestä, ja vaikka normi on yksiselitteinen, joudutaan päättelyt tekemään inhimillisen toiminnan säännönmukaisuutta koskevien kokemussääntöjen varassa. Samojen perusteiden mukaan tulee arvioitavaksi myös aseluvan myöntämistä koskevassa hallintomenettelyssä se aselupaviranomaisen huolellisuus laissa asetettujen aseluvan myöntämisedellytysten harkinnassa, mistä tässä asiassa on asianomistajien syytteen kannalta ollut niin ikään olennaisesti kysymys. Tarkastelen aseluvan myöntämismenettelyä valituslupaedellytysten kannalta seuraavassa.
3. Näkökohtia aselupamenettelyä koskevasta ennakkopäätöstarpeesta
Hovioikeuden tuomioon on kirjattu kohtuullisella tarkkuudella ne perusteet, joilla asianomistajat ovat katsoneet Haapalan menettelyn Saaren aselupa-asiassa olleen AseL 43-45 ja 52 §:n vastaisen. Jäljempänä valitusta koskevassa tekstiosassa olevat tarkemmat perustelut kohdistetaan myös valituslupapyynnön perusteluiksi.
Aselupa-asiaa koskevassa ratkaisussaan hovioikeus on keskeisellä tavalla nojautunut siihen, että Haapalan menettely on ollut aselupa-asioissa vallinneen käytännön mukainen. Ennakkopäätöstarpeen kannalta on tärkeää asettaa kysymys, voiko lain vastaiseksi muodostunut hallintokäytäntö olla hyväksyttävä peruste yksittäisen virkamiehen lainvastaiselle menettelylle hallinnossa. Korkein oikeus on ainakin kerran aiemmassa käytännössään todennut, että näin ei ole.
Komisario Haapalan menettelyä Matti Saaren aseasiassa tulee tarkastella tapahtumasarjana, joka alkaa kahden kuukauden päästä 7.11.2007 tapahtuneesta Jokelan koulujoukkomurhasta eli tammikuusta 2008 ja päättyy maanantaina 22.9.2008 noin kello 14:n aikoihin. Tätä aikajanaa on tarpeen tarkastella kysymyksenä, jonka puitteissa Haapalan menettely tulee arvioitavaksi.
Marraskuun 7. päivänä 2007 tapahtuneen Jokelan koulujoukkomurhan jälkeen kaikki suomalaiset olivat useitten kuukausien ajan järkyttyneitä. Tuollaisena ajankohtana eli tammikuussa 2008 on komisario Haapala kertonut Matti Saaren tulleen tiedustelemaan häneltä mahdollisuutta saada ampuma-aseelle lupa. Haapala ei ole koskaan kertonut, millaiselle aseelle Saari lupaa tiedusteli, mutta kokemussääntöjen mukaisesti asiaa arvioitaessa ei muuta vaihtoehtoa loogisesti liene, kuin puoliautomaattinen pienoispistooli.
Otan tähän yksinkertaisen esimerkin käytännön elämästä. Kansalainen menee lihakauppaan ja kertoo myyjälle haluavansa ostaa lihaa. Ensimmäinen kysymys lihakauppiaalta on takuuvarmasti: mihin tarkoitukseen se tulisi, ja kun asia alkaa selvitä, käy keskustelu eri vaihtoehdoissa, esim. nauta, porsas, lammas, ehkä lapaa, filettä tai kukaties paisti. Jos aselupakeskustelu on löyhemmällä tolalla kuin lihan osto, niin sittenhän pulassa ollaan. Toki sielläkin vallitsevat ihmisten normaalit vuorovaikutustavat. Eli: Haapala on pian Jokelan jälkeen tullut tietämään, millaista asetta saari on itselleen halajamassa.
Koska Haapala on kertonut saaneensa jo tuolloin tietää Saarella olevan kesäkuun 23 päivältä 2007 rattijuopumuksen, on hän neuvonut Saarta palaamaan aselupa-asiaan siinä vaiheessa, kun vuosi on kulunut rattijuopumuksesta. Haapalan ohjeen mukaisesti menetellen Saari on jättänyt aselupahakemuksensa Kauhajoen poliisilaitokselle heti ensimmäisenä arkipäivänä vuoden määräajan umpeen kulumisen jälkeen, eikä hän näytä kokeneen tarvetta edes aiempaa harrastaneisuutta koskevan tekstialueen täyttämiseen.
Näistä tammikuisen keskustelun ja kesäkuussa tapahtuneen aselupahakemuksen jättämisen tosiseikoista on vähintään pääteltävissä, että Haapala ei ole pyrkinyt aselupaviranomaisena toppuuttelemaan Saarta aseluvan hakemiseen ankaraa kritiikkiä Jokelan tapahtumien johdosta kansalaisten taholta saaneelle puoliautomaattipistoolille. Kaikki tavanomaisella tavalla ajatelleet suomalaiset olivat tammikuussa 2008 vielä siinä määrin järkyttyneitä Jokelan koulujoukkomurhasta, että kaikki hälytyskellot olisivat soineet Saaren aselupakyselyn johdosta seuraavin perustein:
• puoliautomaattinen pienoispistooli
• aiemman aseharrastuksen puuttuminen
• koululainen
• kouluyhteisö
• 19.10.2007 voimaan tullut aselupakäytäntöjen yhtenäistämistä koskeva ohje (SM-2006-02043/Tu-51)
Tosin myöhemmin, ei ilmeisesti kuitenkaan vielä tammikuussa, Haapala on tullut tietämään myös, että Saarelta oli jäänyt armeijakin kesken kahden kuukauden jälkeen. Tätähän tavallinen mattimeikäläinen ei olisi voinut tietää, mutta jo sitä ilmankin lienee aika selvää, että Saaren elämäntilanteessa Jokelan tapauksen jälkeen ei ”kadun mies” olisi ottanut tällaisia asehankintoja kuuleviin korviinsa.
Koska tätä lupamenettelyä ja siihen kohdistettavaa kritiikkiä käsitellään tässä kirjelmässä jäljempänä varsin seikkaperäisesti, nostan tässä ennakkopäätöksen tarvetta koskevalta kannalta esille vain kysymyksen siitä, tulisiko juuri tähän Jokelan tapahtumaan kautta linjan kiinnittää keskeinen huomio Kauhajoen tapahtumien kokonaisuuden arvioinnissa sen sijasta, että alemmat oikeudet eivät ole asettaneet Jokelan tapahtumia oikeastaan minkään vertaa tämän tapauksen arviointiperustaksi.
Erityisesti aselupakäytäntöjen yhtenäistämisohjeet, jotka olivat tulleet voimaan 19.10.2007, muodostavat yhden ratkaisemista tarvitsevan kysymyksen: ovatko nuo ohjeet hallintovirkamiestä normiperusteisesti velvoittavia AseL:n ja AseA:n nojalla annettuja määräyksiä, tai olisivatko ne velvoittavuudeltaan juuri Jokelan tapahtumien jälkeen aselupaviranomaisen huolellisuustason kokemussääntöinä velvoittavia.
Nythän alemmat oikeudet ovat päätyneet vähättelemään niiden merkitystä ja nostaneet Haapalan hyväksi sen näkökulman, että Haapalan menettely on ollut vallinneen aselupakäytännön mukainen.
Yksittäisen kysymyksen varsinaisessa aseluvan myöntämisprosessissa muodostaa valituslupapyynnön kannalta Walther P22 puoliautomaattiaseen soveltuvuus Saaren ilmoittamaan käyttötarkoitukseen ”tarkkuusammuntaa Sotkan ampumaradalla Kauhajoella” (partitiivin alleviivaus tässä).
AseL 44 §:n 1 momentin mukaan aseen tulee soveltua hyvin hakijan ilmoittamaan käyttötarkoitukseen. Hovioikeus on sivuuttanut tämän seikan kokonaan, eli se näyttää tulkinneen AseL 44.1 §:ää voitavan soveltaa ilman kriteeriä ”hyvin”. Yhtenäistämisohjeessa todetaan, että jollei ase sovellu laissa asetetun määräyksen edellyttämällä tavalla hyvin, muodostaa tämä seikka ehdottoman esteen aseen hankkimisluvan myöntämiselle, kuten laki määrää. Hovioikeus on tiennyt asiantuntijatodistaja McKeownin todistamisen perusteella sen, että kyseinen ase ei sovellu hyvin tarkkuusammuntaan.
Hovioikeus on kiertänyt lain velvoittavuuden toteamuksella, että tuohon aikaan vielä annettiin lupia tällaisille aseille, mikä tarkoittaa myös oikeuden kannanottona sitä, että Jokelan tapahtumilla ei ole ollut merkitystä suomalaisen virkakunnan toiminnalle. Samaten se tarkoittaa hovioikeuden kantana, että laista poikkeavaksi muotoutunut hallintokäytäntö suo yksittäiselle virkamiehelle hyväksyttävän perusteen poiketa lain ehdottomasta normista, olkootpa seuraukset siitä kuinka karmeat tahansa.
Myös tulivoimaisuutta koskeva kysymys liittyy tähän asiayhteyteen, mutta kun se tulee jäljempänä hyvin seikkaperäisesti käsitellyksi valitustekstissä, en käsittele sitä tässä yhteydessä enemmälti. Sama koskee aseen hallussapitolupaa, jollaista ei oltu määräajassa haettu, vaikka AseL:n 52 § sitä nimenomaisesti edellyttää, ja luvan määräajassa hakematta jättäminen tarkoittaa aseen hallussapidon osalta syyllistymistä ampuma-aserikkomukseen (vahingonkorvausasiassa valtion kanssa riidaton seikka).
4. Syy-yhteyden adekvaattisuus keskeisenä valituslupaperusteena
Edellä olen pyrkinyt kuvaamaan sitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Haapalan virkamenettely aselupaviranomaisena on tapahtunut. Luonnollisesti tätäkin keskeisemmässä roolissa on tässä jutussa hänen menettelynsä poliisina ja poliisimiehenä torstaista 18.9.2008 alkaen.
Asianomistajien kanta on, että ainoastaan tapahtumien kokonaiskuvan hahmottaminen voi olla se lähestymistapa, jonka kautta aukenee kunnollinen mahdollisuus tarkastella Haapalan menettelyn adekvaattista kausaaliyhteyttä joukkomurhan uhrien kuolemaan. Esitän tämän kontekstin hahmottamiseksi Haapalan ja Saaren objektiivisesta yhteenkuuluvuudesta janan, jonka molemmissa päissä ovat nämä kaksi henkilöä ja janan ulkopuolella kumpaisessakin päässä koulujoukkomurha.
Kuva hahmottaa, vaikkei ajallisessa mittakaavassa olekaan, jutun objektiivisesta aineistosta varmentuvan sen tosiasian, että Matti Saaren aseasia on ollut Haapalan monopolina Kauhajoen poliisissa muutoin, paitsi Vainiorannan ja Harjun yhden näkemisen verran. Viime mainitut ovat pitäneet Saarta ensi näkemältä outona tyyppinä, ja Vainioranta on todennut Harjulle asetarkastuksessa, ettei vaan tulisi uutta Jokelaa, johon Harju on todennut, että voi tullakin.
Kun Matti Saari on lähtenyt 22.9.2008 Haapalan virkahuoneesta suoraan hankkimaan välineitä koulujoukkomurhan toteuttamiseen, ja kun hänen ensimmäinen kontaktinsa Haapalaan on aseen hankkimisasiassa tapahtunut pian Jokelan koulumurhan jälkeen, seuraa tästä päättelyketjusta varsin karmea objektiivinen havainto. Haapalan menettely näyttäytyy tässä kontekstissa objektiivisesti katsottuna Saaren mahdolliselta rikoskumppanuudelta.
Subjektiiviset seikat ovat sitten ne, jotka ratkaisevat, miten asia on, mutta huomionarvoista on panna merkille, että Haapalan tekemisiä tai tekemättä jättämisiä ei ole koskaan tutkittu minkään muun kuin tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen tutkintarajoissa.
Kun Haapalan menettelyä tarkastellaan häätilaisuudessa 20.9. ja poliisilaitoksella 22.9.2008 tekemiensä poliisitoimien estämisratkaisujen kannalta, vahvistuu objektiivisena havaintona se, että Haapalan menettely eri vaiheissa muodostaa sen ”Troijan puuhevosen”, jota ilman ei Matti Saari olisi päässyt 23.9.2008 ”muurien lävitse” toteuttamaan jo pitkään suunnittelemaansa sotaa, jonka raunioilla äidit itkevät poltettuja lapsiaan.
Ja kun Haapala on itse painottanut toimineensa täysin harkitusti aseen Saarelle jättäessään, niin onhan tämä nyt melkoisen kummallista, ettei oikeuslaitos onnistu löytämään tästä aineistosta sitä asianomistajien mielestä päivän selvää kausaaliyhteyttä, joka riittävällä tavalla aiheuttaa syyksi lukemisen ja korvausvelvollisuuden.
Käräjäoikeus omassa tuomiossaan kiteytti tekemällään kehäpäätelmällä oikeastaan sen, mistä tässä asiassa on eräältä keskeiseltä osin kysymys, ja näyttää olevan myös hovioikeuden tuomiossa: poliisitodistajien uskottavuus.
Juuri tähän pointtiin liittyy mitä ilmeisimmin kausaaliyhteyden kannalta keskeinen oikeuskysymys. On täysin poikkeuksellista, että lainkäytössä ylipäätään perustetaan näytön nojalla ratkaistava kysymys kokonaisen todistajaryhmän epäluotettavuusarviointiin. Erityisesti asianomistajien asemaa tarkasteltaessa on luonnostaan selvää, että asianomistajat ovat ryhtyneet oikeudellisiin toimiin vain sen tiedon perusteella, mitä he ovat voineet lukea virkarikostutkinta-asiakirjoista todistajien kertoneen.
Mutta kun oikeus sitten ilmoittaa, että todistajat, tässä poliisimiehet, ovatkin epäluotettavia, niin asianomistajat kokevat yhteiskunnan tulleen vetäneeksi heitä huulesta tältäkin osin, koska viranomaisethan nämä esitutkintamateriaalit ovat sentään tehneet ja tämäkin osuus menee sen vuoksi valtion vastuulle. Siitä huolimatta asianomistajat on velvoitettu korvaamaan suuret määrät oikeudenkäyntikuluja.
Haapalan menettelyn syy-yhteyskysymyksen arvioimiseksi juuri tämä hänen tinkimättömän kiinteä asennoitumisensa Saaren aselupa-asiaan on juuri se keskeinen pointti, jonka kautta hänen menettelynsä kausaaliyhteys tulee arvioida oikeudellisessa päättelyssä. Edellä oleva janapiirros osoittaa omat objektiiviset tosiseikkansa, ja janalla yksilöimättä jätetyt tapahtumat 19.-22.9.2008 välisenä aikana osoittaa puolestaan osaksi riidattomina seikkoina ja osaksi henkilötodistelun kautta sen, että Haapala on aktiivisesti torjunut muitten poliisien toimenpiteet Saaren aseasiaan puuttumiseksi.
Haapalan menettelyyn avautuu näin tarkastellen selkeästi kaksi näkökulmaa, jotka johtavat täsmälleen samaan objektiiviseen johtopäätökseen hänen subjektiivisesti poikkeuksellisen kiinteästä suhtautumisestaan Saaren aseenkanto-oikeuteen.
5. Valtion korvausvastuuta koskeva valituslupatarve
Jutussa on valtiota vastaan ajetussa kanteessa kysymys valtion vastuuperusteitten monikertaisesta kumuloitumisesta sekä anonyymista tuottamuksesta. Asianomistajien siviilijutun kantajina esittämien korvausvaatimusten perusteet kohdistuvat pääosin Jokelan koulujoukkomurhan jälkeisenä aikana valtion välinpitämättömyydellään aikaansaamaan turvallisuusriskiin. Korvausperusteiden kumuloitumisessa ovat tietysti osaltaan mukana myös Haapalaa vastaan ajettavien rikossyytteiden perusteet.
Kysymys on ihmisoikeussopimuksen ja perustuslain mukaisten perusoikeuksien juridiikasta ja lain soveltamisesta perusoikeuksien priorisoinnista lainkäytössä.
Tapaus on jäljempänä vertailtavien Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätösten perusteella kansallisen lain soveltamisen kannalta ainutlaatuinen, ja sen kautta tarjoutuu Korkeimmalle oikeudelle tilaisuus antaa kattava lain soveltamisohje kansalliseen tarpeeseen.
6. Muu painava syy lupapyynnön perusteena
Perusteen ennakkopäätökselle tässä jutussa antaa myös se, että tapaus on kansainvälisessä ”näyteikkunassa” ja sitä seurataan erittäin tarkasti eri puolilla maailmaa. Tuore saksalaisen alioikeuden ratkaisu, joka myös on saanut suurta kansainvälistä huomiota osakseen, on ainakin Saksassa saanut vertaistavakseen lehdistössä Kauhajoen koulumurhan vastuukonstruktiota koskevaa julkista pohdiskelua.
Rikokseen syyllistymisen ja vahingonkorvausvelvollisuuden peruskysymyksenä oleva syy-yhteys ja sen adekvaattisuus on oikeustieteissä kansainvälisesti samojen määritteiden varassa, ja arviointi kussakin oikeusjärjestelmässä tapahtuu ainakin pääosin samanlaisten inhimillisen toiminnan säännönmukaisuutta koskevien kokemussääntöjen varassa. Syy-yhteyden adekvaattisuusrajaa ei ole voitu kirjata lakiin eksaktisti, vaan syy-yhteys tulee ratkaistavaksi in casu sen mukaisesti, mitä asiassa on pidettävä totena (Suomessa OK 17:2.1).
Tämän jutun asianomistajia askarruttaa erityisesti kysymys siitä, voisiko valtakunnansyyttäjän viraston arvovalta olla omansa vaikuttamaan myös riippumattoman tuomioistuimen asenteeseen. Samalla tavoin kuin tämän jutun intrassa on kysymys arvovaltakollisiosta apulaispoliisipäällikkö Nyrhisen ja komisario Haapalan välillä, niin voisiko olla myös niin, että valtakunnansyyttäjän kabinetissaan – ilman tutkinta-aineistoa ja audiatur et altera pars –säännön toteutumista – tekemä tutkinta- ja syyterajaus on tapahtunut niin korkealla arvovaltatasolla, että sen murtaminen edes riippumattoman oikeuslaitoksen toimesta ei ota onnistuakseen.
Katson päämiesteni puolelta velvollisuudekseni kertoa Korkeimmalle oikeudelle tässä ainutlaatuisen tärkeässä asiassa myös inhimillisesti ottaen ymmärrettäviä ja hyvin pitkälle myös hyväksyttäviä epäilyksiä siitä, että asian tutkinnassa ja aineiston käsittelyssä, muun muassa poliisitodistajien epäuskottavina pitämisessä, on kautta linjan jotain pielessä.
Eräänä yksityiskohtana tulee näin sanottaessa heti mieleen se, että todistaja Tarja Harjun kertomus on näytön arvioinnissa muutettu aivan toisen sisältöiseksi, kuin mikä todistajan eksakti ja tinkimätön kertomus oikeudessa oli. Harju on kertonut tehneensä havaintoja Haapalan toiminnasta Saaren aseasiassa joukkomurhaa edeltävällä viikolla, ja kun Haapala on ollut poissa työpaikalta perjantaina 19.9., on todistajan mukaan hänen havaintonsa ajoittunut torstaille 18.9.
Tämä todistelu ei jostain syystä ole mahtunut laisinkaan tätä asiaa käsitelleitten tuomioistuinten ajatuskulkuun. Tästähän tulee asianomistajille väistämättä mieleen, että joku tietää nyt jotain sellaista, minkä valossa Harjun havainto 18.9.2008 on sellaisenaan erittäin epäsuotava. Mutta toisaalta niinhän olivat näitten poliisien todistelukertomuksetkin epäsuotavia, koska poliisitodistajien uskominen olisi ilmeisesti johtanut kokonaan toisenlaiseen juridiseen lopputulokseen. Mitäpä muutakaan vaikutinta voisi olla sille, että todistelua ei voida ottaa objektiivisen sisältönsä mukaisena ratkaisuperusteeksi.
Tässä on nyt sanottava ihan suoraan asianomistajien kantana, että heidän mukaansa Haapala ei ole ollut laisinkaan sellainen sinisilmäinen hyvää tarkoittava varovainen hallintovirkamies, jollaisena tuomioistuimet näyttäisivät halunneen häntä käsitellä. Asianomistajien tinkimättömän kannan mukaan Haapalan menettely on ollut täysin ratkaisevassa asemassa siihen, että asianomistajien lähiomaiset ovat saaneet väkivaltaisesti surmansa, ruumiit tulleet poltetuiksi tunnistamattomaan tilaan. Ja kun tämä Suomen rauhanajan hirvittävin teurastus oli tapahtunut, on poliisin ylintä johtoa myöten ilmoitettu kansainvälisessä uutisoinnissa, ettei poliisilla ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa tähän asiaan. Samaa perätöntä tietoa tuotiin keskusrikospoliisin toimesta myös asianomistajille kotiovelle: mitään ei ollut tehtävissä poliisin toimesta. Tämä todenvastainen uutisointi on toki koko kansakunnan tiedossa notorisesti.
Eräänä ns. muuna syynä valituslupapyynnölle on myös se, että tuomion perusteluihin on sisällytetty eräitä täysin epäloogisia päättelyjä, joitten perusteella vaikuttaa siltä, että ilman näitä olisi ilmeisesti jouduttu päätymään toisenlaiseen tuomioon. Eräs tällainen on hovioikeuden tuomion sivulle 27 toiseen kappaleeseen kirjattu ristiriitainen teksti siitä, että aseen pois ottamista koskeva toimenpide oli kirjattu 19.9.2008 kolmiportaisessa kiireellisyysluokituksessa alimpaan C-kiireellisyysluokkaan, johon kuuluu normaalisti esimerkiksi liikennevalvonta. Jos vanhaa sanontaa saa käyttää, niin tämä hovioikeuden päättely on jutun kontekstissa ihan ”hyvää päivää – kirvesvartta”.
Hovioikeus on näin lausuessaan varsin hyvin tiennyt, että perusteena tälle poliisin antamalle kiireluokitukselle oli tuolloin tehty taktinen päätös toimia niin, ettei poliisin operaatiosta välity Saarelle etukäteen tietoa, ja että häneltä päästään nappaamaan ase pois heti kun hän palaa Kauhajoelle kotiseudultaan Pyhäsalmelta. Tätä seikkaa vasten tarkasteltuna on asianomistajissa herättänyt suunnatonta ihmetystä se, miksi hovioikeus on kirjannut tuomioonsa tällaisen irrelevantin päättelyn.
7. Kysymys Haapalan 22.9. järjestämästä Saaren kuulemisesta
Hovioikeudessa on kuultu todistajina soveltavan psykologian professoria Pekka Santtilaa ja psykiatri Matti Romanovia. Heidän todistusteemastaan tai todistuskertomustensa sisällöstä ei mainita hovioikeuden tuomiossa sanaakaan. Se mitä kyseiset todistajat ovat oikeudessa kertoneen, käy sopivasti selville tähän liittämästäni sanomalehti Ilkan uutisoinnista 11.2.2011. Kyse ei ole todisteesta, vaan informaatiosta.
Kuten jo lehtikirjoituksen otsikko osoittaa, ovat asiantuntijat tyrmänneet komisario Haapalan menettelyn, kun tämän on tiedossaan olleen objektiivisen tietoaineksen perusteella tehtävissä olleiden johtopäätösten sijasta ryhtynyt 22.9.2008 omin päin arvioimaan Matti Saaren terveydentilaa ja tehnyt johtopäätöksensä Saaren kelpoisuudesta pitää ase pelkästään sen perusteella, miltä hänen mielestään Saari vaikutti.
Asiantuntijatodistajat vahvistivat yksimielisesti sen, että ainoastaan objektiivinen data kansalaisen menettelytavoista ja toiminnasta on se, johon voidaan luottaa. Näinhän tuomioistuinkin toimii, eli vaikka kuinka herttainen naapurin poika olisi epäiltävänä taikka syytteessä, niin jos faktat puhuvat selvää kieltään häntä vastaan, ei siinä ”tuttavan poikamaisuus” auta yhtään. Komisario Haapalalla ei voi missään tapauksessa olla sellaista dispanssia olla tahallaan piittaamatta objektiivisesta tietoaineistosta, jollaisen dispanssin hovioikeus nyt on hänelle ilmiselvästi antanut.
Hovioikeus toteaa tuomiossa sivulla 31: ”Sen sijaan Haapalalla ei ole ollut konkreettisia perusteita epäillä, että Saaren menettelyssä olisi kysymys muusta kuin pelkoa ja huolta herättäneestä toiminnasta.” Tämä tarkoittaa sitä, että jos vain näin vaatimattomasta asiasta eli pelon ja huolen herättämisestä puoliautomaattipistoolin kanssa on kysymys, niin ase voidaan jättää pelon ja huolen aiheuttajalle. Ja jos huolenaiheitten perusteena oleva asia sitten toteutuu juuri siten kuin objektiivinen aineisto on riskiksi osoittanut, niin syy-yhteys kuolemantapausten ja aseen haltuun jättämisen väliltä jää tämän hovioikeuden päättelyn mukaan puuttumaan.
Eihän tämä nyt kai voi ihan näin olla, kun kysymys on poliisin toiminnasta ja poliisin velvollisuudesta vastata kansalaisten turvallisuudesta. Tai jos sitten voi olla, niin asia vaatii Korkeimman oikeuden vahvistuksen. Lieneehän tämä nyt sen arvoinen asia.
8. Muut seikat tuomiosta valituslupaperusteena
Asianomistajat vetoavat edellä olevan lisäksi kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka Korkein oikeus lienee velvollinen viran puolesta ottamaan huomioon muutoksenhaun kohteena olevan hovioikeuden tuomion sisällöstä. Myös kysymys oikeudenkäyntikuluista omaa prejudikaattiarvoa sen vuoksi, että asianomistajat ovat olleet oikeutettuja luottamaan esitutkinnasta selville käyvän todistelun osoittamaan asiaintilaan omien oikeudellisten toimiensa näyttöperustana.
Jos tutkintapöytäkirjan kertomukset eivät pitäisi paikkaansa, kuten oikeus nyt näyttäisi tarkoittavan, niin eihän niihin vetoavan asianosaisen nyt pidä joutua vastaamaan oikeudenkäyntikuluista, jotka ovat valtion viranomaisen aiheuttamia. Asianomistajillahan ei ole ollut mitään tekemistä virkarikoksen poliisitutkinnan kanssa, kun heidät oli suljettu sen ulkopuolelle."
------
Tuossa oli siis asianomistajien valituslupahakemus. Tämän jälkeen seuraa varsinainen valitus, jossa esitetään asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet. Valitus on valituslupahakemusta paljon laajempi esitys. Seuraavassa asianomistajan valituksen johdanto:
"VALITUS
VAATIMUKSET KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
Asianomistajat pyytävät, että Korkein oikeus tekee hovioikeuden ratkaisuihin seuraavat muutokset:
• kumoaa hovioikeuden käsittelyratkaisun asianomistajien syyteoikeuden puuttumisesta virkavelvollisuuden rikkomista koskevassa asiassa ja ottaa alemmissa oikeuksissa tästä asiasta esitetyn syytteen ja vaihtoehtoisen syytteen välittömästi tutkittavakseen, s.o. asiaa hovioikeudelle palauttamatta,
• tuomitsee Hannu Haapalan rangaistukseen virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kymmenestä törkeästä kuolemantuottamuksesta tai toissijaisesti kymmenestä kuolemantuottamuksesta alemmissa oikeuksissa esitettyjen lainkohtien nojalla,
• velvoittaa ensisijaisesti Suomen valtion ja toissijaisesti Hannu Haapalan suorittamaan asianomistajille vahingonkorvausta hovioikeudessa vaaditut määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 23.9.2008 lähtien, ja
• velvoittaa ensisijaisesti Suomen valtion ja toissijaisesti Hannu Haapalan korvaamaan kantajien oikeudenkäyntikulut ja asianosaiskulut käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä päivämäärästä lähtien, kun kuukausi on kulunut tuomion antamisesta,
ja siinäkin tapauksessa, että Korkein oikeus ei muuttaisi hovioikeuden tuomiota pääasian osalta,
• ensisijaisesti velvoittaa Suomen valtion korvaamaan kantajien oikeudenkäyntikulut ja asianosaiskulut alemmista oikeuksista niissä vaaditun määräisenä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä päivämäärästä lähtien, kun kuukausi on kulunut tuomion antamisesta, riippumatta siitä, että asianomistajat/kantajat ovat hävinneet pääasian, taikka
• viime sijaisesti ainakin vapauttaa asianomistajat velvollisuudesta korvata Haapalan ja valtion oikeudenkäyntikuluja käräjä- ja hovioikeudesta oikeudesta
PERUSTEET, JOILLA MUUTOSTA HAETAAN
1. Johdanto
Kyseessä on poikkeuksellinen ja toivottavasti ainutkertainen rikosasia. Kysymys on valtiolle monopoliasemassa kuuluvasta kansalaistensa turvallisuusvastuun toteuttamisesta ja tämän perustuslain mukaisen valtion velvollisuuden puitteisiin sijoittuvasta laiminlyöntien ketjusta, jonka tuloksena Matti Saari ylipäätään on voinut päästä tekemään koulujoukkomurhan ja erityisesti 23.9.2008 ampumaan Kauhajoella yhdeksän luokkatoveriaan, opettajansa ja itsensä.
Korkeimmalle oikeudelle tehtävän valituksen keskeisenä oikeudellisena kysymyksenä on käräjäoikeuden tuomion ilmentämä ja hovioikeuden lähes sellaisenaan vahvistama käsitys sellaisen oikeustilan sallittavuutta, jossa poliisilla ei ole velvollisuutta ryhtyä rikoksen ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin perustuslain ja erityislakina ampuma-aselain velvoittavista normeista huolimatta, vaikka yksittäiset kansalaiset ovat tehneet ilmoituksia poliisille, ja poliisit apulaispoliisipäällikköä myöten, ovat huolestuneet tosissaan ja ryhtyneet turvaamistoimenpiteisiin, jotka sittemmin yksi poliisin organisaation heikko lenkki on esimiesvallallaan estänyt muilta poliisimiehiltä ja jättänyt itse poliisimiehenä myös tekemättä. Käräjäoikeuden tuomio vahvisti sellaisen ajattelutavan, että valtion turvallisuusvastuun ketju saa olla juuri niin heikko kuin sen heikoin lenkki kulloinkin on. Hovioikeus ei ole poikennut olennaisesti käräjäoikeuden kannasta. Objektiivisesti arvioiden ei näin leväperäistä vastuukonstruktiota liene millään muulla lainkäytön vastuualueella.
Kysymys on viime kädessä yhteiskunnan perus- ja ihmisoikeusvelvoitteisiin perustuvasta vastuusta, kun sen laiminlyöntien vuoksi pääsee toteutumaan suomalaisen rikoshistorian vakavin teko olosuhteissa, joissa poliisilla oli tiedossaan kaikki asiassa toimenpiteeseen tarvittavat objektiiviset asiatiedot, ja normit ovat velvoittaneet ottamaan kaikissa väärinkäyttöepäilytilanteissa aseen epäillyltä pois. Aivan erityistä huolellisuutta poliisitoiminnassa on noudatettava silloin, kun väärinkäytön epäily on terroristiseen tekoon rinnastuva koulujoukkomurha.
Hovioikeuden mielestä poliisin aselupavirkamies saa missä tahansa olosuhteissa vapaasti harkita, kenelle ampuma-aseen hankkimislupa myönnetään, millaisin selvityksin, millaiselle aseelle ja mihin tarkoitukseen. Sen lisäksi hovioikeuden mukaan poliisi näyttäisi saavan missä tahansa olosuhteissa ilman valtion korvausvastuun syntymisriskiä vapaasti harkita, kenelle ase jätetään, vaikka poliisia velvoittava normi ei asianomistajien näkemyksen mukaan anna harkintavaltaa silloin, kun on olemassa ampuma-aseen väärinkäytön vaara yleensä, saati silloin kun käsillä on ihmishenkiä vaarantavan terroristisen teon ilmeinen riski.
Käräjäoikeus joutui, syytteet hylkäävään lopputulokseen päästäkseen, laajentamaan KKO 2000:14 oikeusohjeen soveltamisalaa tuomioistuinlaitosta koskevasta ennakkotapauksesta poliisiin ja siten kaikkiin virkamiehiin. Analogia on virheellinen ja olisi johtanut lainvoimaiseksi jäädessään kestämättömään tilanteeseen. Hovioikeus on toki irrottautunut näin leväperäisestä asenteesta poliisin turvavelvoitetta kohtaan, mutta tästä ei ole ollut mitään juridista tai motaalista kompensaatiohyötyä niille jotka ovat joutuneet kärsimään vahingot hallinnon verhoon puetusta piittaamattomasta poliisin turvallisuustoiminnasta.
Päästääkseen valitsemaansa lopputulokseen ovat alemmat oikeudet joutuneet jättämään uskomatta useiden valan nojalla todistaneiden poliisimiesten kertomukset pitämällä niitä epäuskottavina. Käräjäoikeuden perustelu oli käsittämätön kehäpäätelmä (mikäli poliisimiesten kertomukset pitäisivät paikkansa, näin ei olisi voitu toimia), jossa murtamattomaksi oletusarvoksi on asetettu, että suomalainen poliisi ei voi tehdä virhettä edes silloin, kun päätöksen tehneen poliisimiehen kanta poikkeaa täysin sekä yleisestä poliisin standardista turvaamistoimenpiteissä että tässä yksittäistapauksessa erityisesti tiedossaan olleesta muiden poliisikollegoiden ja apulaispoliisipäällikön objektiivisiin faktoihin perustuneesta kannasta.
Tässä tapauksessa Haapala on moitittavista subjektiivisista motiiveista johtuen jättänyt pistoolin koulumurhaajalle. Todistajina kuullut poliisimiehet on tuomiossa luonnehdittu epäuskottaviksi, vaikka he ovat oikeudessa valan nojalla kertoneet vain siitä, miten he yrittivät hoitaa
• asian maalaispoliisimaisella terveellä järjellä niin, että
• koulujoukkomurhaa ei pääsisi toteutumaan ja kuinka
• Haapala omilla määräyksillään esti heidän taktisesti jo valmiiksi suunnitellun toimintansa, tai että
• vähintään ase otetaan heti pois sellaiselta henkilöltä, jollainen ei ole toimintansa perusteella oikeutettu kantamaan tulivoimaista puoliautomaattipistoolia.
Asianomistajat käyttävät sitä puhevaltaa, joka heille on siirtynyt lähiomaisen kuoleman johdosta ja joka perustuu perustuslain 118 §:n 3 momenttiin. Sen lisäksi, että valtion laiminlyöntien johdosta verilöyly on päässyt tapahtumaan, valtio on yrittänyt hämärtää asianomistajien oikeusturvaan sisältyvän materiaalisen totuuden selvittämistä asiassa. Heidät on suljettu jo kabinettipäätöksillä tehdyillä poliisitutkinnan rajauksilla kokonaan ulos asianosaisuudesta, aivan kuin asia ei kuuluisi heille laisinkaan.
Jutussa on kysymys vastuusta: Haapalan deliktivastuusta ja valtion vahingonkorvausvastuusta. Valitustekstissä ensiksi käsitellään tuomion virheellisyys näytön ja oikeuskysymysten arvioinnissa, jonka jälkeen siirrytään yksityiskohtaisempiin perusteluihin. Yksityisoikeudellisia vaatimuksia on käsitelty valituksen loppuosassa.
Valituskirjelmä on laadittu poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti johtuen asian laadusta, laajuudesta, oikeudellisesta monivivahteisuudesta ja asianomistajien voimakkaasta erimielisyydestä valtakunnansyyttäjän tutkintarajauksen sekä tuomioistuimen tulkintojen ja johtopäätösten kanssa. Perusteet, joilla muutosta vaaditaan, ja miltä osin oikeuden ratkaisuperustelut ovat virheelliset, käyvät ilmi seuraavasta.
2. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioiden virheellisyys tiivistetysti
• Oikeus on arvioinut näytön väärin mm. seuraavien keskeisten seikkojen osalta:
• Oikeus ei ole uskonut valan nojalla todistaneita poliiseja siitä, kuinka vakavana poliisit ovat kokeneet koulujoukkomurhan uhan eikä myöskään sitä, kuinka laajasti Saaren muodostama uhka Haapalan tietouteen tuotiin. Poliisit ovat yleisesti ottaen keskimäärin luotettavampia todistajia kuin monet muut, ja työnsä puolesta oppineet tekemään tarkkoja havaintoja ja painamaan niitä mieleensä. Hovioikeus on, pitäessään poliisien kertomuksia jälkikäteen muodostettuna mielipiteenä, kokenut asiakseen - näytön arvioinnille ainutlaatuisen poikkeuksellisella tavalla - ryhtyä selittelemään ihmisen erehtyväisyyttä todistajahavaintojen objektiivisesta luotettavuudesta.. Jos henkilötodistelua arvioitaisiin näytön luotettavuuden kannalta oikeudessa yleensäkin tällä tavalla, niin oikeudenkäynneistä tulisi pelkkää farssia. Hovioikeus ei ole myöskään osannut arvioida tapahtumainkulkua poliisitoimen kannalta. Perusteet, joiden nojalla poliisien on päätelty valehtelevan tai liioittelevan, on lainkäytöllisessä poikkeuksellisuudessaan finalistinen perustelusysteemi komisario Haapalan pelastamiseksi tuomioistuimen langetettavaksi muutoin tulevasta syyllisyysvastuusta.
• Käräjäoikeus ja sen kantaan yhtyen hovioikeus ei ole uskonut toimistosihteeri Tarja Harjua siitä, että hän on jo verilöylyä edeltäneellä viikolla nähnyt Haapalan koneella kuvia ja englanninkielistä tekstiä, jonka jälkeen hän oli kysynyt Haapalalta, mitä Saaren aseasialle on tarkoitus tehdä. Tähän Haapala oli vastannut, että ei tilata vielä, kun jotain täällä netissä on. Tämän vahvistukseksi Harju on kirjoittanut keltaisen tarralapun ja liimannut sen Saaren ampuma-aselupahakemukseen. Tuoreeltaan esitutkinnassa kuultaessa Harju on ollut vakuuttunut ajankohdasta ja osoittanut päivämäärät kalenterista kuulustelijana toimineelle Jussi-Pekka Hyväriselle. Hyvärinen on uskonut Harjua. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että Harju on erehtynyt päivämäärästä, vaikka oli vakuuttanut valan velvoittamana, ettei ollut keskustellut Saaren aseasiasta Haapalan kanssa maanantaina 22.9.2008, ja että hän oli tehnyt edellisellä viikolla keltaisen muistilapun, joka oli silloin liitetty Matti Saaren papereihin.
• Käräjäoikeus on sekoittanut näytön arvioinnissa kotietsinnän (poliisilain 16 § ja pakkokeinolain 5 luvun 1 §) ja aseen poisottotoimenpiteen käsitteet (ampuma-aselain 92 §), kun se on katsonut, että Haapala on tehnyt häissä 20.9.2008 samansisältöisen ratkaisun kuin Nyrhinen 19.9.2008. Hovioikeus on jossain määrin irrottautunut tästä kannasta, mutta ilman mainittavia johtopäätöksiä
• Käräjäoikeus ei ole kirjannut todistajien kertomuksia osin oikein, ja olennaisia todistajien kertomia oikeudellisesti relevantteja seikkoja on jäänyt kirjaamatta. Hovioikeus ei ole poikennut tästä olennaisesti.
• Käräjäoikeus on poikkeuksellisesti uskonut kaiken, mitä vastaaja on sanonut, vaikka tämä on ainoa, joka todistajan penkillä saa valehdella ja ainoa, joka jäi todistettavasti valheesta kiinni pääkäsittelyssä, ja jonka kertomus on ristiriidassa todistajien kertomusten kanssa. Hovioikeuden kanta vaikuttaa samalta.
• Kirjallisen näytön ja nettiaineiston merkitys on jätetty vähälle huomiolle syyksilukemisen perusteissa, ja sen sekä muun objektiivisen fakta-aineiston merkitystä selvittäneiden asiantuntijatodistajien Santtilan ja Romanovin kertomukset on sivuutettu kokonaan.
• Käräjäoikeus on jättänyt käytännössä kokonaan huomioimatta riidattomat seikat ja poistanut lainvastaisesti tuomiosta riidattomaksi sovitun seikan, joka oli sisällytettynä riidattomaan taustaan pääkäsittelyä varten oikeuden laatimassa yhteenvedossa, johon ei tullut muutoksia. Hovioikeus ei näyttäisi panneen tätä asiaa merkille laisinkaan, vaikka siellä on vedottu kyseiseen seikkaan.
Yksinomaan asian L09/718 osalta
• Hovioikeus on arvioinut näytön väärin siltä osin kuin kysymys oli tietojen salaamisesta esitutkinnassa liittyen Jari Saastamoisen tekemään yleisöilmoituksen kohtalosta poliisissa;
• Laintulkinnan virheellisyys
• Haapala on toiminut virkavelvollisuuksiensa vastaisesti tahallaan tai törkeän huolimattomasti ja objektiivisesti arvioiden virheellisesti (rikoslain 3 luvun 7 § ja vahingonkorvauslain 3 luvun 1 ja 2 §:t).
• Ampuma-ase olisi pitänyt ottaa pois Saarelta ampuma-aselain 92 §:n nojalla, eikä säädös anna harkintavaltaa poliisille, jos syytä epäillä –kynnys ylittyy – niin kuin Saaren tapauksessa oli selvästi käynyt. Vain Haapalan 20. ja 22.9.2008 esimiehenä tekemät päätökset olivat esteenä lain mukaisen velvollisuuden tulemisesta täytetyksi muiden poliisimiesten tahdon mukaisesti.
• Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tulkinta KKO 2000:14 oikeusohjeesta on virheellinen siten, että poliisin toiminnan ei tarvitse olla ilmeisen virheellistä johtaakseen korvaus- ja rikosvastuuseen, kun kysymys on ampuma-aseen poisottamisen laiminlyönnistä ampuma-aselain 92 §:n mukaisena turvaamistoimena ja asian selvittelyn laiminlyöntinä, ja joka tapauksessa Haapalan toiminta on ollut ilmeisen virheellistä, kuten hovioikeus näyttäisi nyt katsoneen.
• Rikos- ja vahingonkorvausvastuu voi perustua hallintolain 31 §:n 1 momentin mukaisen selvitysvelvollisuuden laiminlyöntiin, ja joka tapauksessa tarkoituksellinen tietämättömyys on tahallista tai ainakin törkeän huolimatonta toimintaa, joka juridisen ominaislaatunsa vuoksi on omansa johtamaan vastuuseen.
• Syy-yhteyden adekvaattisuuden katkeaminen tahallisen henkirikoksen vuoksi on tässä tapauksessa virheellinen eikä perustu oikeustieteiden metodeihin perustuvaan päättelyyn eikä korkeimman oikeuden aiempiin linjauksiin (erityisesti KKO 1993:50).
• Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tulkinta siitä, että Saarta ei ole ollut syytä epäillä asianomistajien syytteessä kuvatuista rikoksista, varomatonta käsittelyä lukuun ottamatta, on virheellinen.
• Hovioikeus ei ole ottanut huomioon, että kun Saarta oli syytä epäillä varomattomasta käsittelystä, ampuma-ase olisi pitänyt pelkästään jo tämän seikan perusteella ottaa Saarelta pois ampuma-aselain 92 §:n nojalla.
• Haapala on myöntänyt Saarelle ampuma-aseen hankkimisluvan ampuma-aselain vastaisesti siten kuin asianomistajien syytteen teonkuvauksessa on esitetty. Kysymys on sekä virkarikoksen että kuolemantuottamuksen kannalta yhdestä tapahtumasarjasta, jonka puitteissa Haapalan lainvastainen menettely alkaa luvan myöntämisvaiheesta ja päättyy Saaren tekemiin henkirikoksiin.
• Käräjäoikeus on harjoittanut vuoroin laajentavaa (KKO 2000:14) ja vuoroin supistavaa (KKO 2002:56) analogiaa silloin, kun on pyritty pääsemään vastaajille edulliseen lopputulokseen. Hovioikeus ei juurikaan poikkea tästä finalistiselta näyttävästä päättelytavasta.
• Asianomistajia ei olisi tullut velvoittaa korvaamaan Haapalan oikeudenkäyntikuluja asiassa siinäkään tapauksessa, että heidän syytteensä hylättiin. Haapala on joka tapauksessa itse omalla toiminnallaan aiheuttanut asianomistajille oikeudenkäynnin tarpeen asiassa, jonka veroista ei Suomessa ole koskaan ollut.
Pelkästään juttuun L09/718 liittyen
• Alemmat oikeudet eivät ole erottaneet rikosoikeudellista tuottamusta korvausoikeudellisesta tuottamuksesta eivätkä tarkastelleet oikeustosiseikkoja puhtaasti vahingonkorvausoikeuden korvausjärjestelmän kannalta, vaikka kantajien vaatimukset perustuivat sekä rikokseen että vahingonkorvauslain mukaiseen tuottamukseen.
• Hovioikeuden tuomio on perustunut ilmeisen väärään lain soveltamiseen sen kysymyksen osalta, onko poliisilla velvollisuus reagoida nimettömään koulujoukkomurhaajaepäilyn ilmiantavaan viestiin. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain, johon käräjäoikeus on ratkaisunsa nojannut, 2 §:n 3 momentin mukaan lakia ei sovelleta esitutkintaan eikä poliisitutkintaan.
• Hovioikeus on tarkastellut virheellisesti valtion anonyymia ja kumuloitua tuottamusta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan, perustuslain 22 §:n ja 7 §:n, poliisilain 1 §:n 1 momentin, 9 §:n 3 momentin ja vahingonkorvauslain kannalta. Poliisin, orgaanina, olisi hallussaan olevien tietojen nojalla pitänyt ottaa ase pois Saarelta, ja toimimattomuus johtaa vastuuseen pelkästään EIS 2 artiklan perusteella.
Valtio olisi tullut velvoittaa oikeudenkäynnin lopputuloksesta riippumatta korvaamaan asianomistajien oikeudenkäyntikulut ottaen huomioon valtion menettely tutkintaprosessissa alusta alkaen, eli tietojen salaaminen esitutkinnassa ja pyrkimys ratkaista asia yksinomaan syytäjälaitoksen kabineteissa tavalla, jossa asianomistajien osallistuminen julkiseen oikeudenkäyntiin estyy."
--
Tämän jälkeen valituskirjelmä jatkuu yksityiskohtien osalta noin 80 sivun verran.
Tässä vielä asianomistajien valituslupahakemusta ja valistusta koskeva sisällysluettelo:
Sisällys
ASIANOSAISTIEDOT 1
VALITUSLUPAPYYNTÖ…………………………………………………………………..2
VALITUS………………………………………………………………………………………14
VAATIMUKSET KORKEIMMASSA OIKEUDESSA 14
PERUSTEET, JOILLA MUUTOSTA HAETAAN 15
1. Johdanto 15
2. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomion virheellisyys tiivistetysti: 17
3. Tapahtumainkulku 21
3.1. Tapahtumat ennen päivämäärää 22.6.2008 21
3.2. Tapahtumat 22.6 – 23.9.2008 21
3.2.1 Hankkimisluvan myöntäminen 21
3.2.2 Ampumisia edeltänyt viikko 17.9 – 18.9.2008 22
3.2.3. Perjantai 19.9.2008 23
3.2.4. Lauantai 20.9.2008 26
3.2.5. Sunnuntai 21.9.2008 27
3.2.6. Maanantai 22.9.2008 27
3.2.7. Tiistai 23.9.2008 29
3.2.8 Keskiviikko 24.9.2008 30
4. Haapalan huolimattomuus 22.6. – 15.9.2008 30
4.1. Asianomistajien perustuslain 118 §:n 3 momentin mukainen syyteoikeus 30
4.2. Peruskatsaus ampuma-aselain keskeisiin sääntelyperusteisiin 32
4.3. Matti Saaren taustojen selvittämiseen liittyvät laiminlyönnit 34
4.4 Ilmoitettu käyttötarkoitus ja sen hyväksyttävyys 34
4.5. Saaren ilmoittama käyttötarkoitus ja aseen soveltuvuus käyttötarkoitukseen 35
4.6. Selvitysten uskottavuus ja harrastuneisuuden osoittaminen 36
4.7. Aikavälin 22.6.-15.9.2008 tapahtumat Haapalan virkavelvollisuuden laiminlyönnin kokonaisuuden (22.6.-23.9.) osaseikastona 37
5. Haapalan huolimattomuus tiivistetysti 15.9.2008 – 23.9.2008 38
5.1. Ampuma-aselain 92 §:n suhde poliisia velvoittavana normina suhteessa KKO:n ratkaisuun 2000:14 ja siten kysymys siitä, olisiko Haapalan pitänyt lain mukaan ottaa Saarelta pois? 39
5.1.1. Perusteet, joiden vuoksi KKO:n ratkaisusta 2000:14 ilmenevä oikeusohjetta ei voida soveltaa nyt käsillä olevaan tapaukseen 39
5.1.2 Minkä vuoksi syytä epäillä –kynnys ylittyy ja miksi Haapalan toiminta on joka tapauksessa ollut ilmeisen virheellistä? 45
5.2. Perusteet ampuma-aselain 92 §:n mukaiselle pakolliselle turvaamistoimelle 51
6 Minkä vuoksi Saarta oli syytä epäillä rikoksista? 55
6.1. Varomaton käsittely 56
6.2. Yleisvaarallisen ja terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu 58
6.2.1 Koulujoukkomurha tekona 58
6.2.2. Yleisvaarallisen rikoksen valmistelu 59
6.2.3 Terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu 59
6.3. Laiton uhkaus 60
6.4. Ampuma-aserikkomus 61
7 Hallintolain mukainen selvittämisvelvollisuus 62
8 Syy-yhteyden adekvaattisuus 63
9 Seikat, joihin käräjäoikeus ei ole ottanut kantaa 69
9.1 Virkarikoksen tuottamuksellisuus / tahallisuus 69
9.2 Tuottamuksen törkeysarvostelu 71
9.3 Teon kokonaisarvostelu 72
10 KORVAUSVAATIMUKSET 73
10.1 Perusteet, joilla käräjäoikeus hylkäsi asianomistajien/kantajien korvausvaatimukset 73
10.1 Valtion tuottamukseen sovellettavat oikeuslähteet 74
10.2 Valtion ”isännänvastuu” Haapalan individuaalin laiminlyönnin vuoksi 75
10.3 Vastuu ns. anonyymin tuottamuksen osalta 76
10.4 Valtion (Sisäasiainministeriön) toiminta 80
10.5 Kumuloitu tuottamus ja KKO 2002:56 82
10.6 Syy-yhteydestä valtion vastausperusteiden kannalta 84
11. Tietojen salaaminen esitutkinnassa 87
12. Korvausmäärät 88
13. Lopuksi – oikeusturvan ideasta oikeusturvan toteuttamiseen 89
PYYNTÖ PÄÄKÄSITTELYN TOIMITTAMISESTA 90
TODISTELU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA 91
LÄHTEET 101
KORKEIMMALLE OIKEUDELLE TOIMITETTAVAT LIITTEET
13 kommenttia:
Intuitioon pitäisi uskaltaa luottaa. Jos tunne jonkun henkilön outoudesta on niin voimakas, että sen oikein ääneen sanoo ja kaverikin vielä saman toteaa, pitää uskaltaa ja voida nostaa asia pöydälle. Parempi tutkia kuin hutkia.
Jos henkilöllä yksin on niin suuri vastuu, kuten Haapalalla tässä, että voi yksin estää muita toteuttamasta kansalaisten suojaamistoimenpiteitä tai voi yksin päättää, että henkilö on kelpokansalainen, ase vaan käteen ja harrastuksen pariin - tulee hänet myös yksin voida tuomita huonosti tehdystä työstä. Vex vaan, koko Haapala.
Vaikka olisi minkälainen hiku ja päätösvastuussa, luulisi konsultoivan muiden kanssa. Onko Haapala ollut turtana päästään? Vai eikö hänellä ole ollut minkäänlaista tuntumaa nuoriin? Ei ole "normaalia" ihailla kouluampujia, ei tosiaankaan. Ei suomalainen nuori keskiverrosti ole niin "out of mind", hälärit pitäisi ainakin soida ja lujaa. Ja vielä tuo, että muilla hälärit soivat jo Saaren tapaamisen jälkeen, osoittaa Haapalan ja hänen kaltaistensa keskeisissä virassa olijoiden silkkaa asiantuntemattomuutta ja riskitekijää työssään. Vaaraa!
Viime vuoden kesäkuussa olen analysoinut ja kritisoinut kuudessa tai seitsemässä blogijutussa kirjoituksessa Vaasan hovioikeuden 14.4.2011 antamaa tuomiota Kauhajoki-jutussa.
Viittaan erityisesti kirjoitussarjan osaan V, joka löytyy blogista nro 448/16.6.2011: "Tuomion perustelut eivät vakuuta", ja osaan VI blogissa nro 451/22.6.2011.
KKO käsitteli valituslupa-asian siis kahden jäsenen kokoonpanossa esittelijän muistion ja mietinnön perusteella. KKO:ssa on 19 jäsentä. On mahdollista, että jos ko. lupajaostossa olisi sattunut istumaan kaksi muuta jäsentä, lupa olisikin myönnetty. Asia olisi ollut mahdollista siirtää myös kolmen jäsenen kokoonpanoon.
Ko. mahdollisuus luvan myöntämisestä jossakin muussa kahden tai kolmen jäsenen kokoonpanossa on toki spekulaatiota, muttei suinkaan pohjaa vailla. Esittihän asian esittelijä tässä asiassa valitusluvan myöntämistä.
Se, että esittelijä on toista mieltä valitusluvan myöntämisestä kuin valitusluvasta päättävät jäsenet, on hyvin harvinaista. Varmaan sellaista sattuu, mutta harvinaista on erityisesti se, että esittelijä haluaa kirjoittaa ehdotuksensa näkyviin, sillä yleensä esittelijät eivät näin tee. Voidaan siis otaksua, että tässä asiassa esittelijällä on ollut todella perusteltu syy esittää valitusluvan myöntämistä.
Valituslupa-asian ratkaisivat KKO:ssa oikeusneuvokset Kari Raulos ja Pekka Koponen.
Kuten sanottu, Koponen on entinen valtionsyyttäjä, missä virassa hän oli vielä silloin, kun Kauhajoen koulusurmat syyskuussa 2008 tehtiin. Asiaa ja sen myöhemmin alkanut esitutkintaa varmaankin seurattiin VKSV:ssa tarkoin, sillä tulihan syytemääräyskin myöhemmin juuri VKVS:sta apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen antamana.
Hovioikeudessa Kauhajoki-juttu ratkaistiin jaostossa, jota johti laamanni Mika Huovila. Huovila oli aiemmin töissä KKO:ssa esittelijäneuvoksena. Huovilan kyvyt tietäen ei ole varmaankaan väärin sanoa, että hovioikeuden tuomio on asiasisällöltään ja lopputulokseltaan sekä perusteluiltaan pitkälti Huovilan käsialaa.
Kun KKO:ssa oli edellisen kerran täytettävänä jäsenen eli oikeusneuvoksen virka, Huovila oli mukana "kamppailussa." KKO esitti virkaan Ari Kantoria, mutta myös Mika Huovila sai KKO:n täysistunnossa kaksi ääntä eli kahden oikeusneuvoksen kannatuksen taakseen.
Nämä kaksi Huovilan kannattajaa olivat Kari Raulos ja Pekka Koponen.
Nämä kyseiset "Huovilan miehet" ratkaisivat nyt MIka Huovilan johdolla päätetystä hovioikeuden Kauhajoki-tuomiosta tehdyt valituslupahakemukset.
Mielestäni tämän tapauksen kohdalla ei ole aihetta pohtia intuitioita tai niiden tarpeellisuutta, koska fakta-asioitakin olisi ollut riittävästi osoittamaan aseen poishaun tarpeellisuuden.
Voitaisiinko esittelijän laatimasta esittelymuistiosta kenties saada jotain osviittaa siitä, miksi valituslupaa ei myönnetty?
Asianosaisella on oikeus saada asian käsittelyn päättymisen jälkeen tieto esittelymuistiosta. Tähän liittyy kuitenkin tärkeä rajoitus:
Asianosaisillakaan ei ole oikeutta saada asian esittelijän laatimasta esittelymuistosta tietoja siltä osin kuin muistio sisältää oikeuden neuvottelusalaisuuden piiriin luettavia tietoja eli päätösharkintaan kuuluvaa oikeudellista arviointia.
Neuvottelusalaisuus on ikuinen ja sen piiriin kuuluvat myös ne osat esittelymuistiosta, joissa selvitetään tuomioistuimen oikeudellisen arvioinnin ja päätösharkinnan perusteita kuten sovellettavia säännöksiä ja niiden tulkintaa, asiaan liittyvää oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjä näkökohtia.
Sen sijaan neuvottelusalaisuus ei koske muistion tietoja esimerkiksi asian käsittelyn aikaisemmista vaiheista ja silloin saadusta näyttö- yms. aineistosta.
Esittelijän muistion on siis asianosaisjulkinen vain pelkkien faktojen osalta. Kaikki muu jää neuvottelusalaisuuden piiriin. Faktaluettelolla ei ole asianosaisten kannalta yleensä merkitystä, sillä hehän tietävät faktat muutenkin.
Kun siis päätöstä ei perustella mitenkään ja esittelymuistio on em. tavalla ei-julkinen, ei asianosaisilla ole tietoa siitä, miksi valituslupaa ei ole myönnetty.
Onko asia täten Suomen kansallisessa "oikeus"-järjestelmässä loppuunkäsitelty ?
Onko asia saatettavissa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi ?
Onko Tasavallan Presidentillä oikeutta vapauttaa joukkomurhattujen vanhemmat vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta ?
Seno
Asia on loppuun käsitelty. T.k.a.n.
Tasavallan Presidentti ei voi eikä saa puuttua riippumattoman tuomioistuimen toimintaan ja päätökseen. Koska asianomistajat on tuomittu kulukorvauksiin Herra Komisariolle eikä valtiolle, ei presidentti voi edes armahtaa asianomistajia kulukorvauksista.
Presidentti voi vain osoittaa "myötätuntoa" ja kehua toisella suupielellä Suomen korkeatasoista, riippumatonta, itsenäistä ja puolueetonta oikeus- ja tuomioistuinlaitosta.
Periaatteessa asia on mahdollista viedä ihmisoikeustuomioistuimeen. Valituksen menestyminen siellä riippuu siitä, onko valittajalla hyvä peruste valitukselleen ja miten hän onnistuu asian ajamisessa EIT:ssa. EIT voi "tuomita" vain Suomen valtion, jos virhe löytyy, mutta se ei voi puuttua itse asiaan.
Kiitos Jyrki kun väännät rautalangasta ja viittaat aikaisempiin kirjoituksiisi. Löytää uudempikin lukija taustatietoja.
Intuitioon viittasin yleisellä tasolla. Sitä pitäisi rohjeta joskus uskoa.
Kauhajoki-tapaus näyttää olevan täynnä yllättäviä ja outoja piirteitä, myös surmien jälkeisen tutkinnan ja oikeusprosessin osalta. Salailua, peittelyä, vääristelyjä jne.
Suojelukohteena on ollut poliisi ja polisin johto aina ministeriötä ja maan hallitusta myöten. Jokelan jälkeen toinen koulusurmatapaus ja sen syyt sekä viranomaisten virheet ja laiminlyönnit piti lakaista maton alle,
Kauhajoen tapauksesta pitäisi tehdä raportti, kirja, jossa kaikki paljastetaan.
Hovioikeus, kuten myös käräjäoikeus ennen sitä, ja korkein oikeus seulontamenettelyssään (anteeksi, valitusta käsitellessään) sen jälkeen päätyi siihen lopputulokseen ettei yhtä, kenties vähän virheellisiä valintoja tehnyttä yksilöä voida tuomita toisen sekopäisestä käytöksestä. Se ei olisi oikein ja kohtuullista.
Siitähän lainkäytössä loppujenlopuksi on kysymys. Haapala tulee lopun elämäänsä tiedostamaan että hän on ollut ratkaisevassa roolissa monen ihmisen kuolemassa. Varmastikin tarkoittamattaan. Eikö siinä ole jo rangaistusta tarpeeksi?
Kimmo Sasi sai pienet sakot, Haapala vain vaivaavat painajaiset. Kumpi lieneekään suurempi rangaistus?
Höpsistä!
Ei Haapalaa vaadittu vastuuseen suinkaan sekopään teoista, vaan omasta teostaan, joka mahdollisti kaikkien arvattavissa ja pelättävissä olleen sekopään teon.
Saksassa sattuneessa koulusurmatapauksessa ampujan isä, joka säilytti asettaan kotona niin, että "sekopää" poika pääsi siihen käsiksi ja surmasi tovereitaan koulussa, tuomittiin vankeuteen kuolemantuottamuksesta.
Suomessa poliisi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului aseluvista päättäminen ja aseen poisottaminen hörhöiltä ja ihmisten turvallisuudesta huolehtiminen, vapautettiin vastaavasta syytteestä, vaikka hän suorastaan jätti aseen tulevan murhaajan käsiin olosuhteissa, joissa hänen kollegansa näkivät ja varoittivat ilmiselvästä vaaratilanteesta. Syyttäjä ei edes nostanut syytettä kuolemantuottamuksista.
Kumpi tapaus ratkaistiin oikein?
Lähetä kommentti