maanantai 15. syyskuuta 2008

18. Kuka kelpaa avustajaksi oikeudenkäyntiin?

1. Oikeusministeriön asettama työryhmä pohtii parhaillaan oikeudenkäynneissä esiintyvien asiamiesten ja avustajien kelpoisuusvaatimusten tiukentamista.

Asianajajat ja muut asianajoa harjoittavat lakimiehet

2. Tällä hetkellä yleisissä tuomioistuimissa (käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus) riittää, että avustaja tai asiamies on asianajaja tai muu oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittanut lakimies, ks. oikeudenkäymiskaari (OK) 15:2.1.

3. Maallikko voi kuitenkin toimia asiamiehenä tai avustajana eli harjoittaa asianajoa tuomioistuimissa tietyissä selvissä riita- ja hakemusasioissa, jos hän on "rehellinen ja muuten siihen toimeen sopiva ja kykenevä täysi-ikäinen henkilö" (OK 15:2.4); viimeksi mainitut yleiset kelpoisuusehdot koskevat myös juristi-asiamiehiä. Kelpoisuusehdot ovat hieman tiukemmat silloin, kun kyse on oikeusapulain mukaan määrätystä ja valtion varoista palkkionsa saavasta avustajasta tai rikosasioissa syytetylle määrätystä puolustajasta. Hallintolainkäytössä eli hallintotuomioistuimissa (hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus, KHO) käytävässä oikeudenkäynnissä asiamiehen tai avustajan tehtävä ei edellytä oikeudellista tutkintoa, mikä on aika hämmästyttävää; käytännössä toki myös hallintoprosessissa esiintyvät asiamiehet ja avustajat ovat yleensä aina juristeja.

4. Termi "asianajaja" on ammattinimike, jota saa käyttää vain Suomen Asianajajaliiton jäseneksi hyväksytty, liiton kelpoisuusvaatimukset täyttävä lakimies. Asianajotoimintaa Suomessa sääntelee laki asianajajista vuodelta 1958. Asianajajaksi pääseminen edellyttää juristitutkinnon lisäksi usean vuoden työkokemusta alalla ja erityisen asianajajatutkinnon suorittamista. Asianajajat ovat velvollisia noudattamaan lain ohella asianajajaliiton vahvistamia eettisiä sääntöjä eli ns. hyvää asianajotapaa. Ohjeissa määritellään, miten asianajajan tulee hoitaa työtään. Asianajajat ovat liittonsa ja valtioneuvoston oikeuskanslerin ammatillisen valvonnan alaisia. Myös julkiset oikeusavustajat, jotka työskentelevät virkasuhteisina valtion oikeusaputoimistoissa, ovat velvollisia noudattamaan hyvää asianajotapaa, he ovat niin ikään Suomen Asianajajaliiton valvonnan alaisia.

5. Kuten edellä kerrotusta ilmeni, Suomessa ei ole voimassa asianajajamonopolia, sillä oikeudenkäynneissä avustajina ja asiamiehinä voivat toimia muutkin lakimiehet kuin asianajajat. Hyvää asianajajatapaa ilmentävät eettiset säännöt eivät kuitenkaan koske näitä muita lakimiehiä eivätkä he ole julkisen valvonnan alaisia. Siten on mahdollista, että asianajajaliitosta erotettu lakimies ryhtyy jatkamaan asianajoa ilman minkäänlaista valvontaa.

6. Asianajo eli oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimiminen on siis Suomessa varsin vapaata. Termiä "asianajo" ei pidäkään sekoittaa termiin "asianajaja". Tilanne Suomessa on kansainvälisessä vertailussa aika outo, sillä Suomen lisäksi ainoat EU-maat, joissa ei ole asianajajamonopolia, ovat Ruotsi ja Viro. - Asianajajapakko, joka tarkoittaa sitä, että asianosaista pitää oikeudenkäynnissä aina edustaa tai avustajaa asianajaja, on EU-maissa hieman harvinaisempi ilmiö kuin asianajajamonopoli.

7. Asianajajaliittoon kuuluu tällä hetkellä hieman yli 1 800 jäsentä eli siis asianajajan ammattinimikkeen käyttämiseen oikeutettua juristia. Määrä on noin kymmenen prosenttia koko lakimieskunnasta. Asianajotoimistoissa, joita on koko maassa noin 1 100, työskentelee pää- tai sivutoimisesti lisäksi noin 600 lakimiestä; myös he ovat liiton valvonnan alaisia. Valtaosa asianajotoimistoista, hieman yli 50 %, on edelleen pieniä, yhden asianajajan toimistoja. Suurempia, yli viiden asianajajan tai muun lakimiehen käsittäviä toimistoja on noin vajaa sata. Suuria, yli 20 asianajajan tai muun lakimiehen käsittäviä toimistoja, on vain viitisentoista. Julkisia oikeusaputoimistoja on 60 ja niissä toimii yhteensä 220 oikeusavustajaa.

8. Oikeudellisia palveluja tarjoavat myös ns. lakiasiaintoimistot ja niitä vastaavat yritykset. Niiden tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta on arvioitu, että niiden palveluksessa olisi noin 700 lakimiestä, jotka esiintyvät siis myös asiamiehinä ja avustajina oikeudenkäynneissä.

8a. Oikeusapupalveluja tarjotaan lisäksi eri aloilla varsinaisen elinkeinotoiminnan yhteydessä, kuten yrityksissä, pankeissa ja vakuutuslaitoksissa sekä erilaisten edunvalvontajärjestöjen (ammattiyhdistysliitot ja työnantajajärjestöt) ja yhdistysten toimesta. Näiden palveluksessa olevat lakimiehet toimivat usein myös tuomioistuimissa käsiteltävissä riita-asioissa oikeudenkäyntiasiamiehinä ja -avustajina.

9. On huomattava, että kaikki oikeudelliset palvelut eivät edellytä tai tarkoita oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan toimimista tuomioistuimissa. Oikeudelliset palvelut voidaankin jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat ne lakimiesten tuottamat palvelut, joiden tarkoituksena on ihmisten ja yhteisöjen neuvonta ja avustaminen tuomioistuinten ja muiden riidanratkaisuelinten sekä viranomaisten ulkopuolella. Toisen ryhmän muodostaa sitten neuvonta ja avustaminen tuomioistuinten, muiden riidanratkaisuelinten (esimerkiksi välimiesten) tai viranomaisten (esimerkiksi poliisin suorittama esitutkinta) edessä tapahtuvassa menettelyssä. Alussa mainittu uudistushanke koskee ainoastaan tuomioistuimissa tapahtuvaa oikeudenkäyntiä eli avustamista ja neuvontaa oikeudenkäyntiasioissa.

10. Vaikka tuomioistuimissa käsiteltävien asioiden määrä on 1990-luvulta lähtien laskenut, on asianajajien määrä samanaikaisesti lisääntynyt aika voimakkaasti; esimerkiksi vuonna 1993 Suomessa oli vain 1 100 asianajajaa, nyt siis jo yli 1 800. Asianajajakunnan kasvu johtuu lähinnä toimialassa tapahtuneissa muutoksissa ja yhä suurempi osa asianajajista työskentelee nykyisin etenkin liikejuridiikan parissa eivätkä he hoida lainkaan tuomioistuinasioita. Asianajajaliiton suorittamien tutkimusten mukaan kaikkien asianajajien palkkiolaskutuksesta kertyy noin 40 prosenttia tuomioistuinasioiden hoitamisesta, 60 prosenttia taas muiden kuin tuomioistuimissa hoidettavien asioiden hoitamisessa. Asianajajatoiminta on viime vuosina erikoistunut, mutta toisaalta on yhä edelleen runsaasti varsinkin pieniä asianajajatoimistoja, joissa hoidetaan kaikenlaisia toimeksiantoja.

Tilanteen sekavuus

11. Tilanne on tuomioistuinasioiden osalta jokseenkin sekava, sillä kuluttajien eli oikeusjuttujen asianosaisten keskuudessa oikeudellisia palveluja tarjoavien juristien ammattinimikkeet tahtovat helposti sekoittua eivätkä ihmiset useinkaan tiedä, mikä ero on asianajajien ja muiden oikeudenkäynneissä asianajoa harjoittavien lakimiesten tai asianajotoimistojen ja lakiasiaintoimistojen välillä.

12. Usein kuvitellaan myös, että varatuomarin arvon omaavat lakimiehet olisivat kokemukseltaan ja ehkä taidoiltaankin asianajajia ansioituneempia; esimerkiksi lakiasiaintoimistossa työskentelevät juristit ovat usein varatuomareita ja käyttävät mainonnassaan sanottua arvonimeä. Asianajajatkin ovat lähes poikkeuksetta varatuomareita, mutta he eivät yleensä käytä tuota titteliä asianajajanimikkeensä ohella. Varatuomarin arvo merkitsee kuitenkin vain sitä, että lakimieskoulutuksen saanut henkilö on oikeustieteen opintojen jälkeen suorittanut vuoden pituisen tuomioistuinharjoittelun eli auskultoinnin käräjäoikeudessa. Varatuomarin tittelin saamiseen riittää nykyisin muun harjoittelun ohella toimiminen käräjäoikeuden puheenjohtajana ilman lautamiehiä vain muutamassa istunnossa ratkaistaessa melko yksinkertaisia rikos- ja hakemusasioita. Enää ei siis voida puhua "käräjänsä istuneista varatuomareista" samassa merkityksessä kuin vielä joskus parisenkymmentä vuotta sitten.

Uudistuksen tavoitteita ja lähtökohtia

13. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea tarkasteli vuonna 2003 mietinnössään yhtenä osa-alueena juuri avustamista oikeudenkäynnissä (KM 2003:3 s. 241-276). Komitea eritteli laajasti syitä, joiden vuoksi oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia koskevaa sääntelyä tulisi uudistaa. Komitean mielestä avustajien ja asiamiesten kelpoisuusvaatimuksia tulisi yleisten tuomioistuinten osalta tiukentaa. Avustajan ja asiamiehen tehtävä tulisi säätää luvanvaraiseksi ja saattaa samalla kaikki avustajat ja asiamiehet samankaltaisten ammattieettisten sääntöjen piiriin sekä luoda sille kattava koulutus- ja valvontajärjestelmä. Ehdotuksista saatu lausuntopalaute oli pääosin myönteistä.

14. Asianajotoiminnan sääntelyvaihtoehtoja on arvioinut myös Suomen Asianajajaliiton työryhmän mietinnössään vuonna 2007 (SAAL:n julkaisuja 1/2007).
Alussa mainitun oikeusministeriön työryhmän toimeksiannon mukaan työryhmän tehtävänä on tehdä ehdotus oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia yleisissä tuomioistuimissa koskevan sääntelyn tarkistamiseksi. Tavoitteena on, että sääntely takaa asianosaisten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon.

15. Työryhmän tehtäviin kuuluu jonkinlaisen lupa- tai lisenssijärjestelmän kehittäminen. Tämä voitaisiin toimeksiannon mukaan toteuttaa kahdella eri tavalla:

16. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan oikeus ajaa asioita tuomioistuimissa olisi vain asianajajilla ja julkisilla oikeusavustajilla, mikä merkitsisi asianajajamonopolin käyttöön ottamista. Asianajajiksi pääsemisen edellytykset jouduttaisiin tällöin arvioimaan uudelleen. Vaihtoehto merkitsisi tosiasiallista pakkojäsenyyttä Asianajajaliitossa.

17. Toisen vaihtoehdon mukaan muita kuin asianajajia varten luotaisiin uusi lisensiointijärjestelmä; asianajajilla olisi siten aina kelpoisuus toimia avustajina oikeudenkäynnissä. Muille luvan toimia avustajana myöntäisi joko Asianajajaliitto, jokin tai useampi tuomioistuin tai jokin hallintoelin, kuten erityinen lautakunta. Toimiluvan saaneet avustajat olisivat velvollisia noudattamaan hyvää asianajajatapa tai vastaavaa ammattieettistä säännöstöä, mukaan luettuina velvollisuus osallistua täydennyskoulutukseen ja ottaa vastuuvakuutus. Velvollisuuksiin liittyisi valvonta ja kurinpitomenettely mahdollisine seuramuksineen.

18. Asianajomonopolia puoltaisi se, että se on käytössä useimmissa muissakin EU-maissa. EU-tuomioistuin on katsonut, että asianajomonopoli, vaikkakin se rajoittaa vapaata kilpailua, on tarpeen ja hyväksyttävä sekä kuluttajien suojelun että tehokkaan oikeudenhoidon turvaamiseksi. Asianajajamonopolin ei ole myöskään katsottu loukkaavan Euroopan ihmisoikeussopimuksen syytetylle takaamaa oikeutta valita itse avustajansa. Jos päädytään asianajajamonopoliin, selviydyttäisiin valvonnasta ja kurinpidosta yhdellä valvontaelimellä, kun taas toisessa vaihtoehdon mukaisessa mallissa toimisi kaksi erillistä valvonta- ja kurinpitoelintä. Asianajajamonopoliin siirtyminen merkitsisi asianajajien lukumäärän tuntuvaa kasvua.

19. Minun mielestäni lupa- ja valvontajärjestelmä tulisi toteuttaa seuraavien, tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean suosittelemien lähtökohtien mukaan;
- Oikeudenkäyntiavustajien ja -asiamiesten (jälj. avustaja) kelpoisuusvaatimuksia tulisi tiukentaa nykyisestä ensiksikin niin, että avustajalta edellytettäisiin aina oikeustieteen kandidaatin tutkintoa. Tämä koskisi yleisten tuomioistuinten ohella myös hallintotuomioistuimia, sillä nykyaikana ei ole mitään syytä asettaa hallintotuomioistuimia tässä suhteessa eri asemaan; tässä suhteessa kantani on erilainen kuin tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitealla. Maallikot eivät voisi toimia avustajina edes sukulaistensa jutuissa, mutta he voisivat jatkossa oikeudenkäynnissä sukulaistensa tukihenkilöinä.
- Oikeusavustajan tehtävä tulisi säätää luvanvaraiseksi ja saattaa samalla kaikki avustajat, siis niin hyvin asianajajat kuin muutkin lakimiehet, samankaltaisten ammattieettisten sääntöjen piiriin sekä luoda siihen liittyvä kattava koulutus- ja valvontajärjestelmä
- Lupa toimia avustajana tulisi voida myöntää vasta riittävän pitkän (esim. 3-4 vuoden pituisen) käytännön työkokemuksen jälkeen ja erityisen oikeudenkäyntiavustajakokeen suorittamisen jälkeen. Nykyinen yleisluontoinen asianajajatutkinto, joka on suhteellisen helppo. ei ole riittävä, vaan kokeella tulisi selvittää erityisesti kokelaan valmiuksia selviytyä moitteetta tuomioistuinasioiden hoidon ja oikeudenkäynnissä esiintymisen asettamista vaatimuksista. Lupa voisi olla joko yleinen, jolloin se oikeuttaisi toimimaan avustajana kaikissa tuomioistuimissa, tai vaihtoehtoisesti rajoitettu, jolloin avustajalla olisi oikeus toimia avustajana vain joko yleisissä tuomioistuimissa tai hallintotuomioistuimissa. Voitaisiin myös harkita, olisiko lupa syytä myöntää vain tietyksi määräajaksi, esimerkiksi viideksi vuodeksi kerrallaan.

20. Luvan myöntäisi Asianajajaliiton organisaatioon kuuluva erillinen lautakunta, johon kuuluisi myös liiton ulkopuolisia jäseniä (mm. tuomioistuimista).
- Edellä mainitun kokeen suorittamisen lisäksi lupaan tulisi kytkeä velvollisuus osallistua säännöllisesti täydennyskoulutukseen, velvollisuus vastuuvakuutuksen hankkimiseen sekä velvollisuus noudattaa oikeudenkäyntiavustajien yleisiä ammattieettisiä sääntöjä. Velvollisuuksien noudattamista valvoisi erityinen valvontaelin. Tuomioistuimien oikeutta ja velvollisuutta valvoa oikeudenkäyntiavustajien toimintaa lisättäisiin.
- Luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan ammattinimikkeenä voisi olla esimerkiksi oikeusadvokaatti; tähän komitean mietinnössä ei otettu kantaa. Mielestäni termi "asianajaja" ei ole kovin onnistunut mm. siksi, että myös muita asianajoa harjoittavia lakimiehiä pidetään käytännössä usein asianajajina. Advokaatti on vierasperäinen sana, mutta niin on esimerkiksi myös suomen kieleen jo kauan sitten vakiintunut sana poliitikko.

Keskustelu käynnistynyt

21. Oikeusministeriön työryhmän asettaminen on jo ehtinyt herättää tiedotusvälineissä keskustelua. SAK:n päälakimies Timo Koskinen oli kirjoituksessaan huolissaan siitä, etteivät ammattiyhdistysjärjestöjen lakimiehet enää tulevaisuudessa kenties saisi esiintyä oikeudenkäynneissä asiamiehinä ja avustajina (HS 19.8).

22. Koskinen sai tukea oikeusinformatiikan lehtori Jarmo Kiurulta (HS 25.8). Kiuru on edustaa lakimiehiä, jotka harjoittavat asianajoa sivutyönä oman toimensa tai virkansa ohessa. Kiurun mielestä lakimiesten ammatillisessa osaamisessa on suuria vaihteluja eivätkä asianajajatkaan ole immuuneja tälle vaihtelulle. Kiurun mukaan pakkojäsenyys asianajajaliitossa olisi yhdistymisvapauden vastaista eikä siten tuntuisi kaikista lakimiehistä miellyttävältä vaihtoehdolta.

23. Keskuskauppakamarin johtaja Leena Linnainmaa kantoi omassa kirjoituksessaan (HS 30.8.) huolta siitä, saisivatko yritysten palveluksessa olevat juristit jatkossa enää esiintyä avustajina oikeudenkäynneissä. Linnainmaan mukaan oikeudenkäyntiasiamiesten merkittävä käyttäjäryhmä eli yritykset ovat jääneet vaille edustusta oikeusministeriön työryhmässä. Linnainmaa korostaa, että yritykset tarvitsevat liikejuridiikkaan erikoistuneita oikeudenkäyntiasiamiehiä ja että lukuisilla yrityksillä on omia juristeja, jotka ovat aina edustaneet työnantajaansa oikeudenkäynneissä.

24. Oikeusministeriön työryhmän sihteerinä toimiva lainsäädäntöneuvos Tatu Leppänen ja asianajaja Markku Fredman vakuuttivat omissa kirjoituksissaan, Leppänen Timo Koskiselle (21.8.) ja Fredman Leena Linnainmaalle (3.9.), että ammattiliittojen sekä elinkeinoelämän ja sen järjestöjen palveluksessa olevat lakimiehet saisivat jatkossakin lisenssin ajaa asioita tuomioistuimissa joko asianajajan tittelillä tai ilman, Asianajajaliiton ulkopuolella tai sen jäseninä.

25. Markku Fredman korosti kirjoituksessaan, että uudistuksen tarkoituksena on suitsia epäpätevien, ammattitaidottomien tai väärinkäytöksiin syyllistyneiden lakimiesten osallistumista tuomioistuimissa tapahtuvaan asianajoon. Fredmanin kirjoituksen vastasi lakiasiaintoimistoja edustavan Suomen Oikeusapulakimiehet ry:n puheenjohtaja Lasse Lehtinen (HS 12.9). Lehtisen kanta on tullut tutuksi jo aiemmin: asianajajamonopolia ei ole aihetta toteuttaa; avustajien valvontajärjestelmää ei ole tarpeen muuttaa; asianajotoimistojen ja lakiasiaintoimistojen toiminnassa ei ole ryhmäkohtaisia eroja eikä moitittavaa menettelyä juuri esiinny. Parhaiten lakimiesten valvonta tapahtuisi Lehtisen mukaan nykyisellä tuomioistuinvalvonnalla. - Nykyinen tuomioistuinvalvonta on kuitenkin melko hampaatonta, mikä johtuu osaksi säännöksistä ja osaksi taas tuomioistuinten omaksumasta sallivasta asenteesta epäpätevien avustajien toimintaan.

26. Suomen Asianajajaliiton puheenjohtaja Riitta Leppiniemi käytti myös asiassa puheenvuoron (HS 12.9). Hän kannattaa kirjoituksessaan oikeudellisten palveluiden valvonnan tiukentamista. Leppiniemi on oikeassa sinä, että ammattitaidottomat avustajat hankaloittavat ja hidastavat sujuvaa oikeudenkäyntiä. On kuitenkin syytä todeta, että epäpätevää ja ammattitaidotonta asianajoa ei ilmene yksinomaan asianajajakunnan ulkopuolisten avustajien toiminnassa, vaan epäkohtia tässä suhteessa esiintyy, kuten Jarmo Kiurukin totesi, toisinaan myös asianajaja-nimikkeen omaavien lakimiesten työssä. Sen vuoksi lupajärjestelmän tulisi olla, kuten edellä olen luonnostellut, yhtenäinen ja koskea siis myös asianajajia.

27. Oikeusministeriön työryhmän mietinnön tulee olla valmis 31.10.2009 mennessä. Keskustelu uudistushankkeen tiimoilta jatkunee pitkään vielä sen jälkeenkin.






9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus. Millaista "käytännön työkokemusta" muuten tarkoitat, kun kirjoitat, että avustajalupa tulisi myöntää vasta 3-4 vuoden pituisen työkokemuksen jälkeen?

Minusta luvan hakemista edeltävän työkokemuksen pituus on irrelevantti kriteeri luvan myöntämisen kannalta. Tuollaisen kriteerin omaksuminen johtaisi siihen, että vastavalmistuneet juristit ja jo useamman vuoden muissa tehtävissä työkokemusta hankkineet lakimiehet asetettaisiin uudessa järjestelmässä eri asemaan pelkästään (valmistumisen jälkeen?) hankitun työkokemuksen perusteella.

Nythän tilanne on se, että Asianajajaliiton jäsenyyden edellytyksenä on neljän vuoden työkokemus, joista kaksi vuotta asianajotehtävissä. Kun julkiseksi puolustajaksi tai oikeusapulain nojalla määrätyksi avustajaksi voidaan pääsääntöisesti valita vain JOA tai AA, "vaativammat" oikeudenkäyntiasiat on jo nyt lain nojalla varattu kompetenttien avustajien hoidettaviksi.

Tällaiseen "ikärasismiin" (ts. vaatimukseen useamman vuoden työkokemuksesta) ei uuden sertifiointijärjestelmän käyttöön ottamisen myötä kai olisi asiallisia perusteita, koska ennen luvan myöntämistä hankittua työkokemusta ei kuitenkaan olisi saatu niistä tehtävistä, joita varten lupaa haetaan. (Edellyttäen siis, että henkilö ei ole toiminut avustajana ennen uudistuksen mahdollista voimaantuloa .)

Uudessa järjestelmässä työkokemusta omaavat henkilöt eivät siis pelkän kokemuksensa perusteella voisi olla jollakin tavalla "parempia" kuin vastavalmistuneet lakimiehet, vaan tuomioistuimessa tapahtuvassa avustamisessa samalla viivalla olisivat niin esim. pankissa testamentteja laatinut lakimies kuin vastikään koulunsa päättänyt OTM:kin.

Vaatimus useamman vuoden työkokemuksesta jarruttaisi vastavalmistuneiden lakimiesten hakeutumista asianajotoimintaan. Ja kuitenkin näillä juristinplantuilla esimerkiksi prosessioikeutta koskevat tiedot saattavat olla yhtä hyvässä - tai jopa paremmassa - kuosissa kuin tutkintonsa 20 vuotta sitten suorittaneella lehtorilla. Näin hypoteettista esimerkkiä käyttääkseni. :)

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Ad anonyymi

Aivan hyviä vastaväitteitä!

Kuten kirjoituksessani kerroin, omat lähtökohtani ovat pitkälti samat kuin tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003.3); olin komiteassa pysyvänä asiantuntijana.

Komitean mietinnössä todettiin (s. 275), että lupa toimia avustajana tulisi voida myöntää vasta riittävän pitkän työkokemuksen ja erityisen kokeen suorittamisen perusteella. Mainitsin blogissani, että työkokemuksen pituus voisi olla "esimerkiksi" 3-4 vuoden pituinen. Tätä tarkemmin en asiaa eli työkokemuksen pituutta ajatellut.

Olen edelleen sitä mieltä, että suoraan yliopiston penkiltä ja nykyisenkaltaisen helpon kirjatentin ("asianajajatutkinto") perusteella ei oikeudenkäyntiavustajia pitäisi jatkossa leipoa. Eihän vastavalmistuneita juristeja päästetä käräjäoikeudessakaan ratkaiseman asioita saati sitten toimimaan käräjäoikeuden puheenjohtajana tai jäsenenä ennen kuin he ovat toimineet tietyn ajan notaarina. Totta kai silloin myös oikeudenkäyntiavustajalta on edellytettävä tiettyä harjaantumista ja kokemusta ennen kuin hänet voidaan "päästää" ajamaan ihmisten asioita oikeudenkäynnissä.

Tuo mainitsemani (uusi) koe olisi laadultaan ja vaikeusasteeltaan jo sellainen, ettei siitä voisi pelkällä kirjaviisaudella selvitä, vaan kokeen läpäiseminen edellyttäisi sellaisia valmiuksia, joita tuomioistuinasioiden hallinta ja moitteeton asianajo edellyttää. Rimaa ei pidä asettaa turhan alas vai jonkin "elinkeinonvapauden" tms. syyn takia! OIkeudenkäynnissä on kyse ihmisten oikeusturvasta, se ei ole mitään leikintekoa eikä siitä selviä heppoisilla tiedoilla eikä taidoilla.

Tällöin on selvää, ettei mikä tahansa työkokemus edes juridiikan alueelta riittäisi, vaan olisi edellytettävä nimenomaan lainkäytön alueelta hankittua työkokemusta. Tuomioistuinharjoittelun suorittaminen notaarina voisi olla osa vaadittavasta kokemuksesta, mutta se ei tietenkään yksistään riittäisi.

Itse ajattelin, että kysymykseen tulisi ennen muuta harjoittelijana ja/tai avustavana lakimiehenä toiminen asianajotoimistossa. Kuinka pitkä sanottu harjoitteluaika ja avustajana toimimisaika olisi, on tietenkin harkinnanvarainen; se voi olla toki kolmea vuotta lyhyempikin, jos niin halutaan.

Tuona aikana nuori lakimies voisi tietenkin hoitaa muita asianajotoimistossa hoidettavia toimeksiantoja, jotka eivät siis liity lainkäyttöön tuomioistuimessa, sekä luonnollisesti osallistua myös ns. oikeudenkäyntiasioiden valmisteluun toimiston asianajajien opastuksella. Asianajotoimiston avustavana lakimiehenä toimiminen olisi parasta harjaantumista oikeusadvokaatin vaativaan tehtävään. Tämän sanokaamme esim. 2-3 vuoden kestävän ajanjakson jälkeen nuori lakimies olisi valmis testaamaan taitojaan soveltuvuuttaan em. kokeessa.

Olen omassa ehdotuksessani pitänyt silmällä vain ns. "kunnon" riita- ja rikosasioita, jotka ovat siis todella riitaisia ja jotka edelllyttävät suullista pääkäsittelyä käräjäoikeudessa tai hallinto-oikeudessa.

Ilmeisesti oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan kelpoisuusvaatimuksia mietittäessä joudutaan tekemään niin, että ns. selvissä ja yksinkertaisissa riita- ja hakemusasioissa avustajana voi toimia muukin lakimies kuin oikeusadvokaatti; nythän näitä asioita voivat "ajaa" myös maallikkoasioitsijat (ks. OK 15:2.4).

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä siitä, että "kunnon" täysimittaisessa oikeudenkäynnissä avustajina toimivien henkilöiden tulisi täyttää tiettyjä vaatimuksia, joiden mittaamiseen esimerkiksi kirjalliset kokeet soveltuvat huonosti.

Ongelmana oikeudenkäyntiasiamiehen toimen luvanvaraistamisessa on kuitenkin vaatimus kokemuksesta, jota hankittaisiin esimerkiksi asianajotoimistoissa.

Iso osa sellaisista asianajotoimistoista, joiden pääasiallinen laskutus muodostuu oikeudenkäyntitoimeksiannoista, on pieniä toimistoja. Kyseiset toimistot eivät välttämättä ole erikoistuneet millekään oikeudenalalle, vaan niissä toimivat asianajajat ajavat kaikenlaisia toimeksiantoja.

Näissä toimistoissa, jotka ovat uudistusehdotusten "ytimessä", tuskin olisi käyttöä juristeille, jotka eivät omaa kelpoisuutta avustaa oikeudenkäynnissä.

Erilaiset "valmistelevat" työt eivät tule kysymykseen - eikä niiden pitäisikään tulla. Asianajajan työstä tärkeän (ellei tärkeimmän) osan muodostaa jutun valmistelu: neuvottelu päämiehen kanssa, näytön hankkiminen ja haastehakemuksen laatiminen.

Asianajajan on kyettävä rubrisoimaan juttu oikein, ja myös faktat on opeteltava - muussa tapauksessa asian valmistelu ja pääkäsittely epäonnistuvat. Kun kysymyksessä on iso riitaisuus, olisi sopimatonta päämiehen edulla leikkimistä lähteä ajamaan juttua, jonka joku toinen valmistellut.

Luultavaa onkin, että oikeudenkäyntiasiamiehenä toimimisen luvanvaraistaminen, johon yhdistettäisiin vaatimus jo hankitusta työkokemuksesta, johtaisi siihen, että pienemmät toimistot eivät enää palkkaisi nuoria lakimiehiä. Nuorten juristien urahaaveet voisivat siis kaatua rekrytoitymisvaikeuksiin, koska asianajotoiminnassa kysymys on osaksi myös liiketoiminnasta - vaikka asianajajan työ toki onkin mitä suurimmissa määrin kutsumusammatti.

Vaikuttaisi siltä, että luvanvaraistamisen myötä asianajajan urapolulle päätyminen olisi vaikeampaa kuin tuomarinuralle hakeutuminen.

Mielenkiintoista onkin, että vaikka "oikeudenkäynnissä kysymys ei ole leikinteosta", kukaan oikeudenkäyntiasiamiehen toimen luvanvaraistamisen kannattaja ei näe oikeusturvaongelmaa siinä, että koulunsa huonoimmilla mahdollisilla papereilla päättäneet lakimiehet voivat auskultoinnin jälkeen ongelmitta siirtyä esimerkiksi hovioikeuksien esittelijöiksi, joiden ratkaisusuosituksille muodostuu usein merkittävä painoarvo.

Toki kollegiaalinen päätöksenteko ja hovioikeudenneuvosten opastus ehkäisevät pahimpien munausten syntymisen - toivottavasti. Tässä lienee kuitenkin eroja.

En siksi allekirjoita täysin sitäkään, että nuoret juristit voisivat harjaantua oikeudenkäyntiasiamiehen taitoihin vain seuraamalla työnantaja-mentoreitaan. Näin toki siirtyisi arvokasta käytännön osaamista - mutta myös erilaiset huonot käytännöt periytyvät. Tämä taas voisi kostautua jonkinlaisessa "näyttökokeessa".

Asianajajatkaan eivät välttämättä suhtaudu "perinteen siirtämiseen" sellaisella hartaudella, kuin pitäisi. Uudessa, luvanvaraisuuden varaan rakentuvassa järjestelmässä nuorista lakimiehistä saattaisi huonoimmassa tapauksessa muodostua toimistolle "karjaa", jota käytettäisiin alhaisella palkalla erilaisten yksinkertaisten tehtävien hoitamiseen. (Niitäkään sinänsä väheksymättä.)

Kysymys on kieltämättä vaikea. Yhtäältä oikeudenkäyntiasiamiesten toiminnan asianmukaisuus olisi turvattava, toisaalta esitetyt ratkaisut eivät saisi muodostua eri lakimiesryhmien kannalta kohtuuttomaksi ja ehkäistä nuorten lakimiesten rekrytoitumista asianajouralle.

Oman näkemykseni mukaan oikeudenkäyntiasiamiehenä toimiminen voitaisiin luvanvaraistaa, mutta samalla pitäisi lisätä ammatillista valvontaa ja kouluttautumisvelvollisuutta; liitto voisi järjestää erilaisia pistokokeita jäsenilleen. Pelkkä toiminnan luvanvaraistaminenhan ei sinänsä vielä takaa asiamiehen tasoa, koska kuten todettu, ammatillinen pätevyys ja ammattieettisyys eivät riipu nimikkeestä, jota lakimies käyttää. Samoin vastuuvakuutuksen ottaminen tulisi luvanvaraistamisen myötä säätää pakolliseksi.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kuten anonyymin kirjoituksesta ilmenee, uudistushankkeeseen liittyy monia vaikeita kysymyksiä!

Anonyymi tuntuu kantavan huolta lähinnä vain siitä, miten uudistus vaikuttaa asianajotoimistojen ja erityisesti pienien ja ns. yhdenmiehen toimistojen työhön. Kirjoittaja pelkää, etteivät nämä pienet toimistot enää palkkaisi avustavia lakimiehiä, jos avustajat eivät enää voisi ajaa "kunnon" asioita tuomioistuimissa.

Itse pidän uudistuksen päätavoitteina lainkäytön tason nousua ja ihmisten oikeusturvan paranemista. Eivätkö ns. pienet toimistot halua olla tässä tavoitteessa mukana? Miksi meillä pitää nykyisin enää olla niin paljon näitä pieniä yhden miehen toimistoja? Eikö verkostuminen olisi kannattavaa?

Anonyymi vähättelee ns. valmistelevan työn merkitystä tai sitten hän on käsittänyt väärin, mitä olen tarkoittanut. Kyse ei ole tietenkään siitä, että advokaatti lähtisi ajamaan oikeudessa sellaista juttua, jonka joku toinen on toimistossa valmistellut! Tätä en ole tarkoittanut tai sanonut.

Asiaa oikeudessa ajava advokaatin tulee tietenkin vastata asian valmistelusta, neuvottelusta päämiehen kanssa, todisteiden hankkimisesta jne., mutta eihän tämä toisaalta tarkoita sitä, etteikö hän voisi käyttää kaikissa näissä toimissaan avustavaa lakimiestä apunaan. - En ole sanonut, että nuoret juristit voisivat harjaantua oikeusadvokaatin taitoihin vain "seuraamalla työnantaja-mentoreitaan".

Anonyymi kantaa huolta siitä, että avustajan tehtävän luvanvaraistamisen myötä asianajajan urapolulle pääseminen olisi vaikeampaa kuin tuomarinuralle hakeutuminen. Mutta miksi sen siten tulisi helpompaa? Kyllä asianajo oikeudessa, jos sen ottaa tosissaan eikä vain halua "käydä piipahtamassa oikeudessa", on vaativaa työtä ja usein vaativampaa kuin käräjäoikeuden kokoonpanossa istuminen.

Anonyymi ei taida oikein "tykätä" hovioikeuden esittelijöistä, joiden hän otaksuu olevan "huonoilla papereilla" varustettuja lakimiehiä! Kirjoittaja myös liioittelee esittelijöiden merkitystä, sillä nykyisin esittelijät eivät enää tee edes ratkaisuehdotusta, kun on kyse hovioikeuden pääkäsittelyssä ratkaistavista jutuista. Hovioikeuksien jäsenet tuskin allekirjoittavat anonyymin väitettä, jonka mukaan esittelijöiden ratkaisusuosituksilla olisi esittelystä ratkaistavissa jutuissa "usein merkittävä painoarvo"!

Asseri kirjoitti...

Lainkäytön laadun parantaminen on ilman muuta ehdottoman tärkeää, ja varmasti sellainen tavoite, jonka toteuttamiseen pienetkin toimistot tahtovat osallistua.

Selvää kuitenkin on, että sellaisten lakimiesten rekrytoiminen, jotka eivät voi istua käräjiä, ei kannata. Joka muuta väittää, ei liene realisti.

Siksi uudistus, jossa luvanvaraistamiseen yhdistettäisiin vaatimus esim. asianajotoiminnasta saadusta kokemuksesta, saattaisi johtaa siihen, että nuorten lakimiesten pääsy alalle ei vain vaikeudu, vaan estyy kokonaan. Tätä oikeudenkäyntiasiamiehen toimen luvanvaraistamisella ei liene tarkoitettu.

Toimistojen verkostoituminen ei välttämättä tuo asiaan ratkaisua, sillä perusongelma säilyy samana. Vaikka vain isoimmilla asianajotoimistoilla lienee tarjota sellaisia yritystä hyödyttäviä työtehtäviä, joihin ei liity oikeudessa avustamista, ei ole selvää, että toimiston liiketoiminnan volyymi automaattisesti kasvaisi yhdistymisen myötä.

Ja kun puhe on lainkäytön laadusta, verkostoitumiskehitys saattaa jopa toimia tuon tavoitteen vastaisesti: isommat toimistot eivät välttämättä pitäisi toimipaikkoinaan pienimpiä kaupunkeja, jolloin asianajopalveluiden saatavuus kärsii.

Hovioikeuksien henkilöstön laadusta en osaa sanoa, enkä suinkaan moiti niiden esittelijöitä ja muuta henkilökuntaa kyvyttömiksi.

Oudoksun vain intoa luvanvaraistaa asiamiehen tehtävät; tasapuolisuuden nimissä olisi kai syytä huolehtia (vai huolestua) myös tuomioistuimissa harjoitettavan lainkäytön laadusta ja sen varmistamisesta, että oikeusvaltio Suomen tuomioistuinten(kin) taso pysyy samana tai jopa paranee jatkossa!

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Asserille

Myös Asseri on -anonyymien tavoin (!) - huolissaan yksinomaan siitä, voisivatko ns. yhdenmiehen toimistot enää rekrytoida palvelukseensa nuoria ja kokemattomia lakimiehiä, jotka juoksivat asianajajan puolesta oikeudessa.

Mutta miksi näiden pienten toimistojen sitten pitäisi saada tai voida rekrytoida avustavaa lakimieskuntaa, jos ne kerran haluavat pysyä myös jatkossa yhdenmiehen toimistoina? Jos yhdenmiehen toimiston pyörittäminen kerran on niin herkkua, niin jatkakoot ihmeessä sitä sama edelleen myös uudistuksen voimaantulon jälkeen! Eihän siihen välttämättä mitään avustavaa lakimiesvoimaa tarvita! Miksi yhdenmiehen toimistot oikeastaan "kouluttavat" nuoria lakimiehiä, jotka siirtyvät sitten joihinkin suurempiin toimistoihin?

Menestyvät toimistot pystyvät kyllä menestymään myös pienillä paikkakunnilla nyt ja myös luvanvaraistamisen jälkeen. Sitä paitsi maassa on 60 julkista oikeusaputoimistoa eri puolilla maata ja niissä 220 oikeusavustajaa.

Hovioikeuden esittelijät eivät ratkaise juttuja hovioikeudessa eivätkä ns. "huonot" esittelijät koskaan etene hovioikeuden jäseniksi. He joko pysyvät asioiden valmistelutehtävissä hovioikeudessa tai siirtyvät muihin hommiin.

Mutta advokaateiksi "janoavien" lakimiesten pitäisi Asserin ja anonyymien mielestä päästä ajamaan ihmisten asioita tuomioistuimissa asianajajien tavoin heti kunhan he vain ovat ensin läpäisseet "vaativan asianajotutkinnon"!

Jarkko Männistö kirjoitti...

Pidän oikeudenkäyntiasiamiehenä toimimisen luvanvaraistamista sinänsä kannatettavana ajatuksena. Olen kuitenkin sitä mieltä, että luvan saanti olisi kytkettävä vain ja ainoastaan luvanhakijan todelliseen osaamiseen – ei työkokemuksen määrään tai mihinkään muuhunkaan muodolliseen kriteerin.

Jos luvanhakija pystyy kokeessa osoittamaan omaavansa vaadittavat taidot oikeudenkäyntiasiamiehenä toimimiseen, jättäisin luvanhaltijoiden asiakkaiden päätettäväksi, minkä merkityksen he haluavat luvanhaltijan kokemukselle tai sen puutteelle antaa.

Erityisen huolissani olen sellaisesta vaihtoehdosta, jossa luvan voisi saada vasta toimittuaan luvanhaltijan palveluksessa.

Jos oikeudenkäyntiasiamiehenä voi toimia vain luvan saanut henkilö ja luvan saannin edellytyksenä on, että on ensin toiminut toisen luvanhaltijan avustajana seurauksena olisi, että kulloisetkin luvanhaltijat voisivat säännellä avustajapalvelujen tarjontaa rajoittamalla palvelukseen otettavien henkilöjen määrää.

Tämä merkitsisi melko täydellisen monopolin antamista kulloisillekin luvanhaltijoille. Monopolit taas tunnetusti johtavat hintojen nousuun ja palvelun tason laskuun.

Otetaan esimerkki: Oletetaan että luvanhaltijoita on jollakin hetkellä 3. Heillä on kuitenkin kädet täynnä töitä siten, että asiakkaita riittäisi mainiosti vaikka 5 luvanhaltijalle. Olettaen, että luvanhaltijat ovat ensisijaisesti kiinnostuneita omasta aineellisesta hyvinvoinnistaan, kenelläkään heistä ei ole syytä palkata itselleen avustajaa. Sen sijaan he (1) nostavat hintojaan niin paljon, että kysyntä vastaa taas tarjontaa tai (2) laskevat palvelun laatua sellaiselle tasolle, että he ehtivät palvella kaikkia asiakkaitaan.

Jos luvan voimassaolo on kytketty tiettyyn laatutasoon, ensimmäinen vaihtoehto vaikuttaisi todennäköisimmältä. Näin oikeusturvasta tulisi helposti rikkaiden oikeus.

Siinäkin tapauksessa, että luvanhaltijat olisivat (toivottavasti) kiinnostuneita myös oikeusturvan toteutumisesta, seuraukset olisivat silti tämän suuntaiset elleivät he kykenisi asettamaan yleistä etua täydellisesti oman etunsa edelle. Harva meistä siihen pystyy.

Todennäköiseti on kuitenkin niin, ettei millään kokeella pysty riittävän luotettavasti mittaamaan niitä taitoja, joita lakimies kokemuksen kautta hankkii. Mitä siis tilalle, jos "työharjoittelu" on pois suljettu vaihtoehto.

Mielestäni oikeudenkäyntiavustajaksi haluavat voisivat harjoitella näitä kliinisiä taitoja erityisessä koulutusohjelmassa, johon osallistuminen voitaisiin asettaa luvan ehdoksi kokeen läpäisyn ohella. Samalla varmistaisimme sen, että luvanhakijoiden saama käytännön koulutus todella vastaa sisällöltään sitä, mitä siltä haluamme.

Toinen vaihtoehto tietysti olisi, että luvanhaltijoilla olisi velvollisuus ottaa palvelukseensa harjoittelijoita (tietty määrä, tietyin väliajoin) oppisopimuskoulutukseen.

Englannissa oikeudenkäyntiasiamieheksi (barrister) pääsy edellyttää itse asiassa näitä kumpaakin. Valmistumisen jälkeen on ensin suoritettava vuoden mittainen "ammattikoulu" jonka jälkeen on vielä vuoden mittainen harjoittelujakso.

Vaikka huippubarristerit tienaavat vuositasolla reilusti yli miljoona euroa, aloittevat barristerit saavat tyytyä noin 30 tuhanteen. Helppoa rahaa se ei näytä olevan. "'It's more competitive than anything other than sport or rock music", eräs barrister on kuulemma sanonut.

Asser Salo kirjoitti...

Hyvä, että tästäkin aiheesta vielä keskustellaan. Jarkko Männistön kirjoitus oli mielenkiintoinen lisä jo käytyyn keskusteluun.

Suomeenkin voitaisiin minun puolestani ottaa vaikutteita Englannin järjestelmästä.

Järjestelmän keskeiset ajatukset eivät vaikuta olevan aivan vieraita nykyäänkään: sisältyyhän esim. apulaissyyttäjäkoulutukseen teoriaopintoja sekä käytännön harjoittelujakso, joka taitaa tällä hetkellä olla pituudeltaan puolitoista vuotta.

Aprikoin kuitenkin sitä, miten tällainen järjestelmä yksityisellä puolella rahoitettaisiin. Ts. mistä varoista katettaisiin esim. vuoden mittainen "asianajokoulu". Osaatko, Jarkko, sanoa, miten rahoitus Englannissa järjestetään?

Luonteva vaihtoehto (Suomea ajatellen) voisi olla se, että koulutus järjestettäisiin luvanhaltijoiden (asianajajien) lisenssimaksuista saadun rahoituksen turvin. Ja ottaen huomioon asianajolaitoksen merkityksen kansalaisten oikeusturvan toteutumisen takeena, myös valtion osallistuminen kustannuksiin olisi kohtuullista.

Erillinen koulutusjärjestelmä takaisi myös sen, että alalle valikoituisivat vain motivoituneimmat hakijat - ja lisäksi, jos koulutuspaikkoja olisi rajattu määrä, heikoimmat tarjokkaat karsiutuisivat luonnollista tietä.

Se, mikä mainitussa järjestelmässä kuitenkin olisi haasteellista, olisi käytännön harjoitusjakson järjestäminen. Koulutusvelvollisuuden asettaminen jokaiselle asianajajalle ei vaikuta toimivalta vaihtoehdolta.

Harkitsemisen arvoinen vaihtoehto voisikin olla erillisen tuomarinkoulutusjärjestelmän ja asianajokoulutuksen luominen ja yhdistäminen niin, että harjoitusjakson aikana molemmille urille suuntautuvien tulisi hankkia kokemusta "molemmilta puolilta pöytää". Myös teoriaopinnot voisivat olla ainakin joiltakin osin yhteiset.

Anonyymi kirjoitti...

Keskustelussa on yksi perusvirhe. kaikki kommentit katsovat asiaa vain koulutetun lakimiehen näkökannalta. Missä on avustajaa kaipaavan lakitupaan joutuvan tavallisen asiakkaan näkökanta?

Oikeuden käynnin kalleus estää jo nykyään monien aiheellistenkin oikeusjuttujen käymisen. Mikäli kaikki oikeusavustajat pakotettaisiin yhteen monopooliin, eivät oikeusavustajien laskut ainakaan pienentyisi.

Todennäköisesti halukkuus puolustaa oikeuksiaan lakituvassa pienenisi. Tämä saattaisi olla hyväksi Suomen oikeusjärjestelmälle. Se olisi huonoa suomalaiselle oikeuden toteutumiselle.