tiistai 30. syyskuuta 2008

25. Koulusurmat; pitäisikö poliisiministerin erota?

1. Turvallisuuden ylläpitämisestä ja poliisiasioista vastaava sisäministeri Anne Holmlundin (kok) ministerikausi näyttää muodostuvan hyvin traagiseksi ja suorastaan veriseksi. Hänen kaudellaan valtakunnassa on koettu kaksi kouluissa tapahtunutta verilöylyä. Ensin viime vuoden marraskuussa Jokelassa ja nyt viikko sitten Kauhajoella. Surmat ovat vaatineet yhteensä 20 kuolonuhria, muutamat ihmiset ovat lisäksi haavoittuneet.

2. Molemmat surmatyöt on tehty käsiaseilla eli puoliautomaattisilla tarkkuuspistooleilla, joiden hallussapitoon poliisi oli myöntänyt surmaajille luvan vain noin kuukautta aikaisemmin, vaikka luvanhaltijat eivät ole olleet aktiivisia ampumaurheilun harrastajia. Lisäksi molemmat surmatyön tekijät ovat kuuluneet ns. viharyhmiin ja kumpikin heistä on vähän ennen surmatöitä esitellyt uhoaan ja vihaansa internettiin levitetyillä videoilla. Kauhajoen tapauksessa poliisille oli tehty ilmoitus ampujan häiriökäyttäytymisestä, mutta poliisi ei ampujaa puhuteltuaan nähnyt syytä ottaa asetta hänen hallustaan.

3. Monissa edustuksellisen demokratian maissa ja sivistysvaltioissa asianomainen poliisiasioista ja asevalvonnasta vastaava ministeri olisi eronnut jo heti ensimmäisen verilöylyn jälkeen, vaikka hänen viakseen ei olisi voitu osoittaa minkäänlaista laiminlyöntiä tai virhettä. Ministerin ero olisi ollut kaikissa muissa maissa väistämätön seuraus viimeistään toisen verilöylyn jälkeen, vaikka ministeri olisi ryhtynyt ensimmäisen verilöylyn jälkeen kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin vastaavanlaisten tragedioiden estämiseksi.

4. Kyse on poliittisesta vastuusta, jonka kantaminen edellyttää ministerin eroa, jos hänen vastuullaan oleva organisaatio ei ole toiminut uskottavasti eikä kyennyt hoitamaan tehtäviään riittävän hyvin. Luottamus maan hallituksen kykyyn vastata yleisen turvallisuuden ylläpitämisestä edellyttää toistuvissa koulusurmatapauksissa ilman muuta asianomaisen ministerin eroa. Ministerin itsensä kannalta kyse on oma-aloitteellisesta vastuun kantamisesta ja yleisen edun nimissä tapahtuvasta kunniallisesta virasta poistumisesta.

5. Mutta Suomessa tällainen johtotehtävistä luopuminen on ollut harvinaista. Huonotkin johtajat yrittävät pysytellä kynsin hampain tehtävissään, vaikka luottamus heihin olisi lähes olematonta. Erityisesti politiikassa johto- ja ministeripaikoista luopuminen on ollut paria poikkeusta lukuun ottamatta todella harvinaista.Tässä paksunahkaisen poliittisen kulttuurin luvatussa maassa virassaan tai sen ulkopuolella töpännyt poliitikko on voinut kyllä rehvakkaasti ilmoittaa ottavansa asiasta poliittisen vastuun, mutta mitään muuta ei ole sitten tapahtunutkaan. Poliittinen vastuu on tarkoittanut korkeintaan sitä, että poliitikko on jäänyt odottamaan seuraavia vaaleja ja sitä, äänestävätkö ihmiset hänet uudelleen eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon. Kesken vaalikauden poliitikot eivät ole yleensä halunneet millään erota tehtävistään.

6. Poliisiministeri Anne Holmlund ei ole halunnut vielä toisenkaan kouluverilöylyn jälkeen edes harkita eroamistaan. Holmlund on vedonnut siihen, ettei hänen syykseen voida lukea mitään virhettä tai laiminlyöntiä. Poliittisesta vastuusta Holmlund ei ole lausunut mitään. Yllättävää on, että eduskunnassa vain pari kansanedustajaa on julkisesti vaatinut ministerin eroa. Tällöin ministerin oman puolueen puheenjohtaja on rientänyt hätiin ja ilmoittanut, että ministerillä on hänen täysi luottamuksensa. Pääministeri ei ole eduskunnassa ottanut kantaa ministerin luottamukseen, mutta on muutoin viestittänyt, että vaatimus ministerin eroamisesta olisi kohtuutonta, koska ministeri ei tiennyt tulossa olevista ampumistapauksista mitään!

7. Julkisuudessa on vedottu siihen, että joidenkin gallup-kyselyjen mukaan enemmistö vastaajista ei ole pitänyt ministeri Holmlundin eroa tarpeellisena. Mutta tietävätkö ihmiset ylipäätään, mitä ministerin poliittinen vastuu merkitsee ja millä edellytyksillä politiikassa voidaan perustellusti vaatia ministerin eroa? Tuskinpa vain, mikäli on uskomista eilen Turun yliopistossa julkistettua tutkimusta. Sen mukaan suomalaisten tietämys poliittisesta ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on peräti kehnoa. Niinpä kolme neljästä suomalaisesta ei osannut kyselyssä nimetä nykyisiä hallituspuolueita, ja myös rajanveto vasemmiston ja oikeiston välillä oli vaikeaa etenkin Sdp:tä eduskuntavaaleissa äänestäneille.

8. On siis varsin luultavaa, että suuri osa vastaajista ei ole kysyttäessä tiennyt, milloin ja millä edellytyksillä ministerin tulisi kantaa poliittinen vastuunsa ja erota. Ehkä ihmiset ajattelivat, että ministerin tulisi syyllistyä johonkin vakavaan virkarikokseen ja koolle pitäisi kutsua valtakunnanoikeus á la tapaus Kauko Juhantalo päättämään ministerin rikoksesta. Tai ehkä asiaan on vaikuttanut se, että enemmistö kansalaisista piti viime keväänä kohtuuttomana myös ministeri Ilkka Kanervan eroa. Ainakin kokoomusta äänestäneet gallup-vastaajat ovat luultavasti pitäneet kohtuuttomana sitä, että kokoomuksen ministeriryhmästä joutuisi lyhyen ajan sisällä eroamaan jo toinen ministeri. Gallup-kyselyjen tuloksille ei siis voida panna paljoakaan painoa eikä hallituksen ja puoluejohtajien tulisi vetäytyä niiden taakse. Mutta näin näyttää Suomessa kuitenkin tapahtuvan.

9. Ministeri Holmlund on puolustautunut sillä, että kukaan ei ole vaatinut hänen eroaan eikä hän ole mielestään tehnyt sellaista virhettä tai laiminlyöntiä, joka voitaisiin lukea hänen syykseen. Ministerin kielenkäyttö muistuttaa rikosprosessissa syytteen kiistävän vastaajan puheenvuoroa.

10. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys ministerin rikoksesta, ministerivastuulain soveltamisesta eikä valtakunnanoikeuden koolle kutsumisesta. Ministerin toiminta voi silti olla moitittavaa niin, että hänen itsensä, hänen edustamansa puolueen tai koko hallituksen taikka viime kädessä eduskunnan tulisi vetää johtopäätös, jonka mukaan ministeri on menettänyt luottamuksensa eikä voi enää jatkaa tehtävässään.

11. Onko nyt kyse tämänlaatuisesta ministerin moitittavasta toiminnasta tai laiminlyönnistä? Minun mielestäni on.

12. Ensinnäkin ministeri Holmlund vähätteli tuoreeltaan Jokelan tapausta ja piti sitä sinänsä valitettavana "yksittäistapauksena". Hän siis tuudittautui hyväuskoisesti siihen, ettei samanlainen tapaus voisi enää Suomessa toistua. Näin turvallisuudesta ja asevalvonnasta vastaava ministeri ei voi tehdä.

13. Toiseksi ministeri antoi Kauhajoen verilöylyn jälkeen ymmärtää, että hänen johtamansa ministeriö olisi antanut Jokelan tapauksen tapauksen jälkeen ampuma-aseiden hallussapitolupien myöntämisestä uudet ja tiukemmat ohjeet. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita, sillä ministeriön kyseiset ohjeet annettiin jo viime vuoden lokakuussa ja siis ennen Jokelan ampumistapausta.

14. Kolmanneksi ministerin olisi tullut huolehtia siitä, että välittömästi Jokelan tapauksen jälkeen ministeriöstä olisi annettu todella tiukennetut aselupien myöntämistä koskevat määräykset. Jo Jokelan tapauksen jälkeen julkisuudessa arvosteltiin voimakkaasti mm. sitä, että henkilölle voidaan myöntää ensimmäinen lupa myös käsiaseelle ja haastattelematta luvanhakijaa henkilökohtaisesti.

15. Sisäministeriön poliisiosasto ei kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi tiukentaa lupakäytäntöä tai luvan myöntämisen edellytyksiä eikä ministeri Holmlund patistanut virkamiehiään tätä tekemään. Ministeriö antoi uudet tiukennetut ohjeet vasta eilen 29.9.2008, siis vajaa viikko Kauhajoen verilöylyn jälkeen.
Jokelan surmaajalle myönnetystä aseen hallussapitoluvasta on tehty talvella 2008 kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei ole vielä ratkaissut kantelua. Olen lukenut, että sisäministeriö ei nähnyt luvan myöntäneen Keski-Uudenmaan poliisipiirin poliisipäällikön menettelyssä mitään huomautettavaa; ilmeisesti ministeri Holmlund on ollut samalla kannalla. Ja miksei olisi ollut, koska luvan myöntäminen perustui ministeriön omiin (löysiin) määräyksiin.

16. Neljänneksi ministeri Holmlund ei ole huolehtinut siitä, että välittömästi Jokelan verilöylyn jälkeen olisi ryhdytty tarvittaviin toimiin ampuma-aselainsäädännön tiukentamiseksi ja tätä koskevan valmistelutyön aloittamiseksi. Tästä ministeri Holmlund on päättänyt vasta eilen asettamalla työryhmän valmistelemaan sanottua lainsäädäntöä.

17. Ministeri Holmlund on vedonnut siihen, että aselainsäädännön uudistamiseen ei voitu Suomessa ryhtyä ennen kuin EU:ssa oli lopullisesti hyväksytty uusi ampuma-asedirektiivi; tämä tapahtui kuluvan vuoden huhtikuussa ja direktiivi tuli voimaan heinäkuussa. Tämä ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa, sillä EU-direktiivissä määritellään ainoastaan tietty lainsäädännön minimitaso, jonka kansallisen lain tulee täyttää, mutta jäsenvaltioilla ei ole estettä direktiiviä tiukempien lupamääräysten säätämiseen. Sitä paitsi laajan ampuma-aselainsäädännön uudistaminen ja hyväksyminen vaatii paljon aikaa, joten uudistusta olisi aivan hyvin voitu ryhtyä valmistelemaan, vaikka EU-direktiiviä ei vielä ollut lopullisesti hyväksytty. EU-direktiivin vaikutukset olisi siis joka tapauksessa voitu ottaa huomioon kansallisen lainsäädännön valmistelussa.

18. Viidenneksi näyttää siltä, että Suomi on EU:ssa mm. ministeri Holmlundin edustamana vastustanut ampuma-asedirektiivin hyväksymistä luvanhaltijoiden ikärajojen kiristämisen osalta ja vaatinut siihen muutoksia; näin näyttää tapahtuneen ainakin ennen Jokelan tapausta. Tämä on saattanut hidastaa koko direktiivin hyväksymisprosessia. Kun EU:ssa huhtikuussa 2008 äänestettiin direktiivin hyväksymistä, äänesti ministeri Holmlund tiettävästi tyhjää. Hän ei siis ollut vielä Jokelan tapauksen jälkeenkään kaikilta osin varauksetta ampuma-aselainsäädännön tiukentamisen kannalla.

19. Kuudenneksi ministeri Holmlund on Kauhajoen tapauksen jälkeen vetäytynyt aselainsäädännön uudistamista ja EU-direktiivin hyväksymistä koskevassa asiassa hallituksen selän taakse selittäen, ettei hän ole voinut tehdä asiassa mitään, sillä hänen piti noudattaa hallituksen kantaa ja linjaa. Asia on kuitenkin kuulunut juuri Holmlundin toimialaan ja hän on ollut esittelevä ministeri. Kuten muistettaneen, pääministeri Matti Vanhanen on monta kertaa ilmoittanut, että hänen hallituksensa periaatteena on, että hallitus yleensä aina hyväksyy esittelevän ministerin kannan. Ministeri Holmlund olisi siten voinut halutessaan vaikuttaa siihen, että ampuma-aselainsäädännön uudistuksen valmistelu olisi aloitettu sisäministeriössä heti Jokelan tapauksen jälkeen.

20. Kaikkien edellä mainittujen seikkojen perusteella voidaan mielestäni perustellusti sanoa, että ministeri Holmlund ei ole Jokelan tapauksen jälkeen suhtautunut riittävällä vakavuudella turvallisuuden ylläpitämiseen eikä ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin hänen vastuullaan hallituksessa olleen lainsäädännön uudistamiseksi ja ampuma-aseiden hallussapidosta poliiseille annettujen määräysten tiukentamiseksi. Ministeri on venkoillut asiassa ja hokenut yhtä ja samaa mantraa: pitää selvittää, tutkia ja harkita.

21. Paria kolmea päivää Kauhajoen tragedian jälkeen Holmlundilla ei vieläkään tuntunut olevan omaa kantaa aselainsäädännön tiukentamisessa, vaan hän kertoi muodostavansa sen vasta "asiantuntijoita kuultuaan". Kaiken lisäksi hän näytti asettuvan aseharrastajien puhemieheksi ryhtymällä toistelemaan Yhdysvaltojen Kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n fraasia: aseet eivät tapa, ihmiset tappavat! Eikö tämä osoita asevalvonnasta vastaavan ministerin vähättelevää suhtautumista hyvin vakavaan asiaan?

22. Sisäministeriön poliisiosasto sai eilen yllättävän nopeasti eli vain muutama päivä Kauhajoen tapauksen jälkeen valmiiksi ampuma-aseiden hallussapitolupien antamista ja peruuttamista koskevat uudet määräyksensä. Olisiko niin, että eilen annetut määräykset olivat asiallisesti laadittu jo hyvissä ajoin ennen Kauhajoen verilöylyä, mutta niitä ei haluttu jostakin syystä vielä julkistaa?

23. Uusissa määräyksissä käsiaseiden lupamenettelyä ja hallussapitoluvan edellytyksiä on tiukennettu todella huomattavasti. Poliisi ei anna enää lupaa käsiaseeseen ensimmäiseksi aseeksi ilman todisteellista selvitystä hakijan aktiivisesta ampumaharrastuksesta vuoden ajalta. Luvanhakijat joutuvat hankkimaan itsestään lääkärinlausunnon, josta ilmenee, onko hakijalla mahdollisesti sellaisia mielenterveysongelmia, joihin liittyy vaara vahingoittaa itseään tai toista. Kaikki ensimmäistä aselupaa hakevat on aina haastateltava erikseen kahden poliisilaitoksen työntekijän toimesta.

24. Jos nämä uudet määräykset olisi annettu kohta Jokelan tapauksen jälkeen, on selvää, ettei Kauhajoen surmaajalle olisi voitu myöntää hallussapitolupaa hänen surmatöissä käyttämäänsä käsiaseeseen. Ministeri Holmlundilla olisi ollut valtuudet määrätä poliisiosasto antamaan nämä tiukennetut määräykset Jokelan verilöylyn jälkeen, mutta tätä hän ei tehnyt. Hän ei välittänyt huolehtia siitä, että Jokelan kaltaiset verilöylyt olisi voitu saada estetyksi tiukennetulla asevalvonnalla. Poliisit kyllä koulutettiin soveltamaan viime vuoden lokakuussa annettuja ohjeita Jokelan jälkeen, mutta näin olisi tehty muutoinkin. Olennaista on kuitenkin se, että nuo viime lokakuussa annetut määräykset olivat liian lepsuja, jotta niiden avulla olisi voitu puuttua riittävän tehokkaasti lupakäytäntöön.

25. Tämä oolisi tietenkin jo yksinään peruste, jonka vuoksi ministerin olisi pitänyt erota virastaan heti Kauhajoen surmatöiden jälkeen. Se, että nuo määräykset on nyt annettu, ei enää pelasta ministerin kasvoja; hän on auttamatta myöhässä ja luottamus hänen kykyynsä vastata ihmisten turvallisuudesta on mennyt.

26. Poliitikkojen ja hallituksen johtavien ministereiden keskuudessa tunnelma on ollut Kauhajoen jälkeen hurskas ja jotenkin jopa tekopyhä. Pääministeri Matti Vanhanen toivoi kansalaisilta "yhteisöstä itsestään kumpuavaa yhteisöllisyyttä" selittämättä tarkemmin, mitä hän oikein tarkoitti. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka siis on antanut ministeri Holmlundille täyden tukensa ministerinä ja jonka lempiharrastuksiin kuuluu metsästys, puolestaan näyttää yhdessä ministeri Holmlundin kanssa asettuneen aseharrastajien puhemieheksi, sillä hänkään ei haluaisi kieltää kaikkia käsiaseita yksityishenkilöiltä. Lisäksi Katainen käytti Kauhajoen tapahtumien jälkeen hurskastelevan puheenvuoron, jossa hän vaati Suomeen "välittämisen ryhtiliikettä."

27. Poliitikot vaativat siis ihmisiltä yhteisöllisyyttä ja välittämistä, mutta eikö ihmisten tulisi vaatia vastaavasti poliitikoilta, johtavilta virkamiehiltä ja ruohonjuuritason virkamiehiltä, kuten esimerkiksi poliiseilta, nimenomaan välittämistä eli sitä, että he todella käytännössä suhtautuisivat tehtäviinsä kaikella vakavuudella? Aselupia myöntämisestä vastaavien poliisien tulisi ottaa huolekseen välittää ihmisten turvallisuudesta eikä myöntää lupia kevein perustein ja selvittämättä luvan myöntämisen edellytyksiä mahdollisimman tarkasti, vaikkei kovin tarkkoja ohjeita ja määräyksiä asiasta olisi annettukaan. Ase olisi tietenkin otettava luvanhaltijalta heti pois ja lupa peruutettava, jos vähänkin ilmenee aihetta epäillä muiden ihmisten tai aseen haltijan oman turvallisuuden voivan vaarantua.

27. Ministeriön poliisiosaston korkeiden virkamiesten tulisi välittää turvallisuudesta antamalla riittävän yksityiskohtaisia ohjeita ja tiukentamalla lainsäädännön puitteissa soveltamista koskevia määräyksiä heti kun aihetta siihen ilmenisi. Poliisiministeriltä taas ihmisten turvallisuudesta välittäminen edellyttäisi, että hän määräisi virkamiehensä antamaan uudet ja tiukennetut määräykset ja valvoisi, että niin todella myös tapahtuu, sekä ryhtyisi tarvittaviin toimenpiteisiin lainsäädännön uudistamiseksi.

28. Tätä on poliitikkojen ja virkamiesten välittäminen ihmisistä ja heidän turvallisuudestaan, se kuuluu heidän jokapäiväisiin virkavelvollisuuksiinsa! Ei siinä sen kummempia ryhtiliikkeitä tarvita.

29. Ministeri Jyrki Kataisen lanseeraama välittämisen ryhtiliike voisi ottaa ensimmäiseksi tehtäväkseen huolehtia ("välittää") siitä, että välittämisen laiminlyönyt ministeri jättäisi paikkansa ja hänen tilalleen nimitettäisiin poliitikko, joka todella ottaisi asiakseen ryhtyä välittämään edeltäjäänsä paremmin ihmisten turvallisuudesta. Tämä viesti pitäisi kansanedustajien eri puolueista nyt "välittää" Kataiselle ja koko hallitukselle.

30. Sisäministeriön ja sen poliisiosaston mahtipontinen visio 2014 kuuluu: Suomi on Euroopan turvallisin maa, minkä takeena on ammattitaitoinen, palvelualtis, luotettava, yhteistyöhakuinen ja tehokkaasti organisoitu poliisi.

31. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien johdosta Suomi on hyvin, hyvin kaukana sanotusta tavoitteesta. Kouluturvallisuuden osalta Suomi lienee juuri tällä hetkellä Euroopan turvattomin maa. Onko uskottavaa, että Suomi ja sen poliisikunta voisivat todella ryhtyä kirimään asetettua tavoitetta kiinni nykyisen poliisiministerin johdolla?

32. Vielä yksi asia. Jokelan tapauksen jälkeen Suomessa on luultavasti myönnetty käsiaseen hallussapitoon oikeuttavia lupia kenties useille kymmenille Jokelan ja Kauhajoen ampujien tapaisille "hörhöille". Sisäministeriön poliisiosasto määräsikin eilen, että "viime vuosina" myönnetyt käsiaseluvat ja niiden perusteet selvitetään aserekisteristä. Mutta se, miten tämä työ tehdään, ohjeistetaan vasta myöhemmin.
Saadaanko kaikille hörhöille myönnetyt käsiaseluvat peruutettua ja aseet heidän hallustaan? Tuskinpa vain, joka tapauksessa siihen kuluu luultavasti paljon aikaa.

33. Suomalaisten tulee siis ilmeisesti varautua mahdollisiin uusiin Jokelan ja Kauhajoen kaltaisiin tapahtumiin. Onko ihmisillä ja eduskunnalla luottamus siihen, että nykyinen poliisiministeri voi uskottavasti jatkaa tehtävässään ja vastata ihmisten turvallisuuden ylläpitämisestä?

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

24. Kauhajoen koulusurmat; poliisi ja syyttäjä napit vastakkain

1. Sisäministeriön poliisiylijohtaja Mikko Paatero arvosteli yllättäen Helsingin Sanomissa 26.9. voimakkaasti Helsingin huumepoliisiin kohdistettua rikostutkintaa. Helsingin huumepoliisien kohdistuneiden rikosepäilyjen ohella myös Vantaalla tutkitaan sikäläisen poliisin ja KRP:n rikostutkijoiden toimien laillisuutta.
Molemmissa tapauksissa asianosaiset eli poliisimiehet ovat arvostelleet esitutkintaa johtavien syyttäjien toimintaa. Lain mukaan poliisirikosasioissa eli asioissa, joissa on kyse poliisin tekemiksi epäillyistä rikoksista, esitutkinnan tutkinnanjohtajaksi on määrättävä virallinen syyttäjä; tutkintaa ei siis johda poliisi kuten yleensä rikostutkinnassa.

2. Vantaan esitutkintaa johtanut syyttäjä Marianne Semi erosi tehtävästään muutama viikko sitten ja hänen tilalleen määrättiin toinen syyttäjä. Helsingin huumepoliisien jutun esitutkintaa johtaa valtionsyyttäjä Ari-Pekka Koivisto ja myös tästä esitutkinnasta on kanneltu useiden epäiltyjen poliisien toimesta mm. oikeuskanslerille.

3. Poliisiylijohtaja Paatero sanoi, että osa syyttäjistä on kokemattomia. "Heillä ei välttämättä ole riittävästi asiantuntemusta hoitaa poliisitutkinnan kaltaisia erittäin vaativia juttuja", Paatero sanoi (HS 26.9).

4. Ylimmät syyttäjät eli valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki ja apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske vastasivat Paateron syyttäjiin kohdistamaan kritiikkiin heti seuraavana päivänä. Heidän mielestään kesken esitutkinnan ei ole hyvä arvostella syyttäjiä (HS 27.9). Kuusimäki ja Kalske pitivät valitettavana, että mm. poliisiylijohtaja Mikko Paatero on arvostellut poliisien rikostutkintaa johtavia syyttäjiä kesken tutkinnan.

5. Mistä tämä ylimmän poliisijohdon ja ylimpien syyttäjäviranomaisten keskinäinen nokittelu mahtaa johtua ja mistä se kertoo? Syitä saattaa tietenkin olla useampia, mutta mielenkiintoiseksi Paateron syyttäjiin kohdistaman kritiikin tekee se, että se tapahtuu Kauhajoen koulusurmien tutkinnan yhteydessä.

6. Myös Kauhajoen koulusurmien johdosta on aloitettu syyttäjän johtama poliisirikostutkinta. Syyttäjä selvittää paikallisen rikoskomisarion menettelyä aseen haltuunottoa koskevassa asiassa. Kauhajoen poliisille oli tehty ilmoitus Matti Saaren epäilyttävästä käyttäytymisestä ja esitelty Saaren internettiin lähettämä video, jossa Saari esitteli kyseenalaisella tavalla ammuntaansa. Aseen hallussapitoluvan Saarelle vain noin puolitoista kuukautta aikaisemmin myöntänyt ja Saarta viime maanantaina päivää ennen surmatöitä puhuttanut komisario ei kuitenkaan nähnyt syytä ottaa asettaa Saaren hallusta.

7. Valtakunnansyyttäjän tehtävään määräämä kihlakunnansyyttäjä Timo Luosma tutkii parhaillaan, onko komisarion menettelyn johdosta syytä aloittaa varsinainen rikosesitutkinta sen selvittämiseksi, syyllistyikö komisario mahdollisesti virkarikokseen.

8. Kuten olen aiemmin kertonut (25.9), poliisiylijohtaja Mikko Paateron samoin kuin sisäministeri Anne Holmlundin tarkoituksena näyttäisi olleen, että poliisi itse eli tarkemmin sanottuna sisäministeriön poliisiosasto olisi tutkinut komisarion sanotun menettelyn. Mutta selvää on, ettei näin voitu menetellä, vaan puolueettomaksi tutkinnanjohtajaksi oli määrättävä virallinen syyttäjä. Onneksi valtakunnansyyttäjänvirasto oli hereillä ja toimi lain edellyttämällä tavalla.

9. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero näyttäisi nyt hieman hermostuneen tästä valtakunnansyyttäjänviraston "väliintulosta". Oliko Paateron tarkoituksena ollut viestittää julkisuuteen, ettei myöskään Kauhajoen poliisiin kohdistuva poliisitutkinta välttämättä ole "asianmukaisissa käsissä" kun sitä johtaa syyttäjä eikä "kokenut ja ammattitaitoinen" poliisi? Oli miten oli, mutta nyt tutkinta on joka tapauksessa puolueettoman tutkinnanjohtajan käsissä; puolueettomuus ei olisi välttämättä toteutunut, jos poliisi olisi yksin tutkinut asian.

10. Poliisiylijohtaja Paatero ei ole kuitenkaan malttanut pitää kokonaan näppejään erossa Kauhajoen poliisirikostutkinnasta. Hän astui eilen julkisuuteen ja kiisti Ilta-Sanomissa olleet tiedot siitä, että Matti Saaren Kauhajoen asunnolle olisi ollut tarkoitus tehdä "rynnäkkö" tai kotietsintä aseen löytämiseksi ja haltuunottamiseksi ja että kyseinen rikoskomisario olisi estänyt aseen haltuunoton.

11. Paatero kertoi, että hän tuntee "prosessin kulun" Kauhajoella ja etteivät I-S:n eiliset tiedot pidä paikkaansa. Sitä, mikä sitten on asioiden "oikea laita", Paatero ei kuitenkaan halunnut kommentoida, koska tutkinta on kesken. Paateron kommentointi on siis luonteeltaan aika valikoivaa: hän toimii asiassa ikään kuin alaisensa poliisimiehen julkisena puolustajana ja kiistää tätä vastaan puhuvat epäilyttävät tiedot. Mutta kun tutkinta on todella kesken, niin eikö myös poliisiylijohtajan pitäisi olla puuttumatta siihen ja olla kommentoimatta kaikkia julkisuudessa esitettyjä väitteitä?

12. Mihin Paatero oikein tähtää ajoittamalla syyttäjien poliisirikostutkintaan kohdistamansa kritiikin juuri Kauhajoen tapauksen yhteyteen? Paateron esiintymisestä saa vaikutelman, että hän olisi ikään kuin itse jo tutkinut tapauksen ja haluaa nyt vain kontrolloida, että myös syyttäjän johtamassa tutkinnassa päädytään samaan johtopäätöksen, jonka hän itse on jo ehtiä tapauksesta muodostaa. Paateron muodostama käsitys "prosessin kulusta" perustunee kuitenkin vain siihen, mitä hän on tietyiltä poliisimiehiltä asiasta kuullut.

13. Ylimmältä poliisiviranomaiselta odottaisi kuitenkin tasapuolisuutta ja malttia tässä perin vakavassa rikosasiassa. Poliisilaki edellyttää jokaiselta poliisimieheltä mm. juuri puolueettomuutta, tämän vaatimuksen luulisi koskevan myös ylintä poliisiviranomaista.

torstai 25. syyskuuta 2008

23. Koulusurmat ja poliisin vastuu

1. Käsittelin eilen Kauhajoen koulusurmia. Jotkut ovat moitiskelleet minua jälkiviisastelusta ja todenneet, ettei poliisia saa "syyllistää" eikä poliisiministerillä ole mitään syytä erota virastaan.


2. En halua syyllistää ketään, mutta kyllä tällainen tragedia on syytä selvittää tarkasti myös siltä osin, olisiko surmatyöt voitu estää ja mikä on poliisin virkavastuu ja ministerin poliittinen vastuu tapahtumista. Varmaankin asianomainen poliisi, joka ei ottanut asetta pois surmaaja Matti Saarelta, on nyt järkyttynyt, mutta ihmisten pitäisi ajatella myös surmattujen nuorten omaisia ja läheisiä sekä sitä, miltä heistä nyt tuntuu. He varmaan haluaisivat tietää, miksi poliisi toimi niin kuin toimi ja olisiko murhenäytelmä voitu välttää.


3. Poliisi on halunnut tiukasti vaieta niistä perusteista, joilla Kauhajoen asianomainen rikoskomisario ei katsonut olevan aihetta ottaa asetta pois Saarelta puhuteltuaan tätä saamansa yleisövihjeen perusteella päivää ennen surmatöitä. Poliisi on vakuuttanut, että asia eli Matti Saarta puhutelleen komisarion menettely tullaan selvittämään perusteellisesti.


4. Vielä surmapäivänä eli tiistai-iltana 23.9. näytti siltä, että sisäministeriön poliisijohdolla oli tarkoitus selvittää komisarion menettely omin voimin ja omalla tutkinnallaan. Sisäministeri Anne Holmlund mm. kertoi tiistai-iltana tomeraan tapaansa TV:lle, että ministeriön poliisiosaston tutkijat tulisivat lähtemään heti seuraavan päivän aamuna Kauhajoelle selvittämään poliisin menettelyä.


5. Tämä olisi ollut täysin epätavallista: poliisi olisi selvittänyt toisen poliisin epäilyttävää toimintaa, joka kenties täyttäisi virkavelvollisuuden rikkomisen ja virkarikoksen tunnusmerkistön!


6. Lain mukaan poliisimiehen tekemiksi epäillyissä rikostapauksissa esitutkinnan johtajaksi on määrättävä aina poliisiorganisaatiosta erillinen tutkinnanjohtaja eli virallinen syyttäjä. Näin menettelemällä pyritään takaamaan esitutkinnan puolueettomuutta. Kun Kauhajoen tapauksessa oli ainakin tietynasteisia epäilyjä siitä, oliko aseluvan myöntänyt rikoskomisario kenties syyllistynyt virkavelvollisuuden vastaiseen menettelyyn, oli selvää, ettei sanottua selvitystä voinut suorittaa ministeriön poliisiosasto, vaan tutkinnanjohtajaksi oli määrättävä syyttäjä.


7. Sisäministeriön poliisiosastolle tämä ei kuitenkaan näyttänyt olleen jostakin syystä selvää. Vielä eilen aamupäivällä nimittäin kerrottiin Radio Suomen uutislähetyksissä, että poliisin menettelyn tutkisi nimenomaan sisäministeriön poliisiosasto, koska sille "voimassa olevan lainsäädännön mukaan kuuluu sanotunlaisen tutkinnan suorittaminen". Mutta klo 14.30 sisäministeri Holmlundin ja poliisiylijohtaja Paateron pitämässä ja TV 1:ssä näytetyssä tiedotustilaisuudessa oli jo toinen ääni kellossa, kun Holmlund ilmoitti, että tutkinnan suorittaakin puolueeton syyttäjä.


8. Miksi poliisiylijohdolla mahtoi olla niin kova halu hoitaa sanottu tutkinta itse ja sulkea muut viranomaiset tutkinnan ulkopuolelle? Jokainen voi tykönään arvella, mistä tämä mahtoi johtua. Ilmeisesti valtakunnansyyttäjänvirasto sai sisäministeriön vakuuttuneeksi siitä, ettei tutkintaa voi suorittaa poliisi vaan sen tekee syyttäjä tai se tehdään syyttäjän johdolla.


9. Valtakunnansyytäjä määräsi eilen kihlakunnansyyttäjä Timo Luosman selvittämään, onko poliisin menettelyä koskevassa asiassa syytä suorittaa rikosesitutkinta ja toimimaan myös mahdollisesti aloitettavan esitutkinnan tutkinnanjohtajana. Jutun tutkijat tulevat KRP:stä.

10. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero on puolustanut alaistaan rikoskomisariota julkisuudessa sanomalla, että tällä ei ollut Matti Saarta maanantaina 22.9. puhutellessaan käytössään läheskään kaikkea sitä materiaalia, jonka media oli heti tiistaina surmatöiden jälkeen saanut tietoonsa. "Turha kuitenkin spekuloida, olisiko lopputulos ollut eri, jos poliisilla olisi ollut enemmän materiaalia käytössään", Paatero kuittasi lakoisesti asiaa koskevan kysymyksen (Iltalehti 25.9.).


11. Mutta kysymys onkin siitä, olisiko poliisimies voinut jo maanantaina käytössään olleen materiaalin perusteella ottaa aseen Matti Saaren hallusta ja olisiko hänen myös pitänyt tehdä niin? Toinen ja ehkä vielä tärkeämpi kysymys on, olisiko komisario voinut ja olisiko hänen pitänyt hankkia lisäselvitystä ratkaisunsa perustaksi eikä tyytyä vain hänelle ilmoitettuihin tietoihin ja hänelle esitettyyn materiaaliin?


12. Syyttäjän johtamassa tutkinnassa varmaankin selviää, mitä materiaalia komisariolla oli ollut maanantaina käytettävissään. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan komisario olisi nähnyt ainakin yhden videon, jossa oli kuvattu Matti Saaren ammuntaa ampumaradalla. Lisäksi yksi opiskelija oli pelästyneenä ilmoittanut perjantai-iltana poliisille tulevan surmatalon eli Kauhajoen ammattikoulun edustalle samana iltana tuodusta hautakynttilästä. Tämä opiskelija ja hänen ystävänsä olivat yhdistäneet hautakynttilän heti Matti Saareen. Tästä oli kerrottu poliisille, joka olikin ryhtynyt etsimään Saarta, mutta tätä ei ollut tuolloin tavoitettu.


13. Poliisin näkemä video oli ollut Matti Saaren ampumista kuvaavista videoista ilmeisesti siistimmästä päästä; siinä ei ollut tiettävästi sanallisia uhkauksia ("you will die next"), kuten eräässä toisessa Saaren toimintaa esittelevässä videossa. Joidenkin tietojen mukaan myös viimeksi mainittu "raflaava" video olisi ollut komisarion käytössä.

14. Kyseisestä "siististä" videostakin on kuitenkin käynyt aika selvästi ilmi Saaren ammuntaharrastuksen epätavallinen laatu. Asiantuntijoiden mukaan tällaisia epätavallisia piirteitä oli ollut useita: Saari ampui rataan nähden poikkisuuntaisesti, vaikka radalla asetta ei saisi edes osoittaa muualle kuin tauluun; Saari ei ollut tähdännyt tauluihin vaan hän oli ainoastaan ikään kuin räiskinyt aseellaan summittaisesti; Saarella ei ollut ampumaharrastajien yleensä käyttämiä kuulosuojaimia; Saaren liikkeet olivat epätavallisia ja poseeraavia, eli niillä oli tarkoitus ilmaista uhoa tai jopa uhkailunhalua; Saari oli pukeutunut ampumaharrastajille epätyypillisellä tavalla ja hänellä oli yllään samanlaiset vaatteet kuin Jokelan koulusurmaajalla.


15. Epätavallista oli tietenkin myös se, että Saari oli kuvannut tai kuvauttanut uhoavantyylistä ammuntaansa videolle ja lähettänyt videon julkaistavaksi nettiin. Kun tähän yhdistetään edellä mainittu, nimenomaan Matti Saareen liitetty ja poliisille kerrottu havainto koululle tuodusta hautakynttilästä, olisi poliisin hälytyskellojen pitänyt alkaa soida ja ase olisi tullut ottaa ainakin väliaikaisesti Saaren hallusta; tällaisen haltuunoton poliisi voi tehdä harkintansa mukaan enintään kolmeksi kuukaudeksi. Tänä aikana poliisilla olisi ollut aikaa perehtyä tarkemmin asiaan ja hankkia tarkempaa selvitystä mm. Saaren käyttäytymisestä ja hänen henkisestä tilastaan.


16. Poliisiylijohtaja Paatero on puolustellut komisarionsa menettelyä sanomalla, että polisi oli joka tapauksessa etsinyt Saarta ja sitten Saaren tavattuaan suorittanut puhuttelun. Mutta poliisin käytettävissä olisi ollut laajempi keinovalikoima. Komisario olisi voinut käynnistää poliisitutkinnan, jossa asiaa olisi ryhdytty selvittämään tarkemmin ja hankkimaan lisäselvityksiä. Tähän poliisilla olisi ollut täysi oikeus. Kun Saari oli ilmeisesti kiistänyt vieneensä hautakynttilän koululle, olisi tämäkin asia pitänyt selvittää. Ennen tutkinnan aloittamista ase olisi siis voitu ja pitänytkin ottaa Saaren hallusta väliaikaisesti pois.


17. Vielä yksi merkillinen yksityiskohta. Julkisuudessa on jo selvitetty, että Saari oli ostanut käyttämänsä pistoolin Jokelasta ja samasta aseliikkeestä, josta myös Jokelan koulusurmaaja Pekka Auvinen oli hankkinut oman aseensa. Syyttäjän tutkinnassa selvinnee, tiesikö Kauhajoen poliisi tästä seikasta tai olisiko se voitu selvittää.


18. Asemyyntiliike (Jokelan Terä-asekeskus), josta Saari oli joko itse käynyt aseen ostamassa tai josta hän oli sen postitse tai internetin kautta tilannut, on palauttanut yhden kappaleen Saaren Kauhajoen poliisilta saamasta aseen ostoluvasta, jossa on ollut myös maininta aseen myyneestä liikkeestä, takaisin poliisille. Kauhajoen poliisi on siis tiennyt tai sille on ainakin lähetetty tieto siitä, että Saari oli hankkinut aseen nimenomaan Jokelasta, jossa viimevuotiset koulusurmat tehtiin. Aivan ilmeisesti Saari halusi hankkia aseen samasta liikkeestä, josta myös hänen suuresti ihailemansa Jokelan koulusurmaaja Pekka Auvinen oli oman aseensa hankkinut.


19. Jos poliisi olisi tiennyt tai saanut Saarta puhutellessaan tietää, mistä ase oli hankittu, olisi niiden kuuluisien hälytyskellojen tullut alkaa jälleen kerran soida ja nyt entistä vielä paljon voimakkaammin. Kauhajoen poliisi on varmaankin ollut tietoinen viime syksynä Jokelassa tehdyistä koulusurmista. Tieto aseen ostopaikasta yhdistettynä videolta nähtyyn Saaren uhoavaan ja epänormaaliin käyttäytymiseen ammunnan yhteydessä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt johtaa aseen ottamiseen pois Saaren hallusta. Mutta kuten sanottu, samaan lopputulokseen olisi voitu ja pitänytkin päätyä, vaikka poliisilla ei olisi ollut tietoa aseen ostopaikasta. Lain mukaan edellytykset aseen haltuun ottamiseen olivat olemassa.


20. Turhaa spekulointia, saatetaan väittää. Yksi asia on kuitenkin selvä: Kauhajoen poliisin olisi tullut selvittää kysymys aseen poisottamisen perusteista paljon nyt tehtyä perusteellisemmin. Pelkkä puhuttelu ei ole riittänyt, vaan sen lisäksi olisi tullut suorittaa asianmukainen poliisitutkinta, mikä ei tarkoita kuitenkaan rikoksen esitutkintaa. Ase olisi voitu ottaa Saaren hallusta esimerkiksi pariksi viikoksi, jona aikana olisi hyvinkin ehditty selvittää mm. se, mitä "tavaraa" Saaresta erilaisilta internet-sivustoilta kuten esimerkiksi juuri Youtube-videoilta ja IRC-galleriasta löytyisi.


21. Miksi Saarta maanantaina puhuttanut komisario ei näin tehnyt, vaan antoi aseen jäädä Saaren haltuun? Tämä selvinnee syyttäjän johdolla suoritettavassa tutkinnassa. Ehkä tämä johtui osaksi siitä, että kyseinen rikoskomisario oli itse myöntänyt Matti Saarelle aseen hallussapitoa koskevan luvan vain noin puolitoista kuukautta aikaisemmin. Poliisi ei kenties ole halunnut tämän vuoksi ryhtyä näin pian uudelleen selvittämään, oliko Saarella sittenkään edellytyksiä pitää asetta hallussaan.


22. Tutkinnassa selvitettäneen, kuinka tarkasti poliisi on aseen osto- ja hallussapitoluvan myöntämistä harkitessaan selvittänyt Saaren kelpoisuutta aseen hallussapitoon. Oliko poliisi tietoinen esimerkiksi siitä, että Saari oli joutunut syksyllä 2006 keskeyttämään varusmiespalveluksensa?


23. Minusta on joka tapauksessa selvää, että poliisin menettely täytyy selvittää ja tutkia perinpohjaisesti ja siinä tarkoituksessa asiassa on suoritettava täysimittainen ja normaali rikosesitutkinta. Asian laatu vaatii ehdottomasti tätä. Yksitoista ihmistä on surmattu pistoolilla, jonka hankkimiseen ja hallussa pitämiseen poliisi on antanut luvan puolitoista kuukautta aikaisemmin. Surmatyön tekijä on ollut poliisin puhuttelussa surmatöitä edeltäneenä päivänä kyseisen aseen epätavallisen käyttämisen ja tekijän epäilyttävän käyttäytymisen johdosta. Poliisi olisi voinut tällöin laillisin perustein ottaa aseen tekijältä pois, mutta tätä poliisi ei ole tehnyt eikä syitä tähän ole haluttu julkisuudessa paljastaa.


24. Olisi täysin uskomaton ja karmea ajatus, että täysimittaista esitutkintaa poliisin menettelystä ei suoritettaisi.

tiistai 23. syyskuuta 2008

22. Poliisin hirvittävä virhearvio Kauhajoella

1. Tätä klo 18.15 kirjoittaessani on 10 opiskelijaa kuollut Kauhajoen kouluammuskelussa; myös ampuja, 22-vuotias mies on kuollut sairaalassa.

2. Ampuja oli lähettänyt viime viikon lopulla nettiin levitettäväksi videon, jossa hän ampuu pistoolilla, viimeisen laukauksen kohti kameraa, sanoen: Sinä kuolet seuraavaksi! Nettiin oli ilmeisesti lähetetty useampi videoita miehen ampumaharrastuksesta.

3. Videosta ilmoitetaan poliisille, joka alkoi etsiä miestä perjantaina tätä kuitenkaan silloin tavoittamatta.

4. Poliisi tavoitti miehen eilen maanantaina, puhutteli tätä ja totesi miehen aseluvan olevan kunnossa. Mieheltä ei takavarikoitu asetta, koska poliisi ei uskonut mitään vaaraa olleen olemassa. Perusteluna poliisi on tiettävästi vedonnut siihen, ettei mies ollut uhannut ketään nimeltä mainittua henkilöä videolla, ja sitä, että videoitu ampuminen oli tapahtunut ampumaradalla!

5. Vielä tänä aamuna, noin tunti ennen klo 11 aikoihin alkanutta ammuntaa, ampuja lähetti nettiin viestiin: Massamurha Kauhajoella.

6. En voi muuten asiaa ilmaista, kuin että poliisi on tehnyt hirvittävän virhearvion, joka johti 10 viattoman nuoren ihmisen kuolemaan ilmeisesti mieleltään sairaan ampujan kauhistuttavan teon johdosta.

7. Poliisi olisi voinut estää teon, jos poliisi olisi ottanut mieheltä aseen heti pois takavarikkoon hänet eilen tavattuaan. Eikö poliisi todellakaan kyennyt tunnistamaan aivan ilmeistä vaarallista tilannetta miehen itse nettiin levittämän uhkaavan videon perusteella? Eikö poliisi kykene puhuttelussa tunnistamaan mieltään ilmeisesti sairasta rikoksella uhkaajaa potentiaaliseksi tappajaksi? Todella hämmästyttävää!

8. Poliisilla on osavastuu surmateoista.

9. Tämä oli sisäministeri Anne Holmlundin virkakaudella jo toinen vakava, kymmenkunta ihmishenkeä vaatinut kouluammuskelu; Jokelan koulusurmista ei ole kulunut vielä vuottakaan.

10. Tänään TV 1:n klo 18 uutislähetyksessä uutistoimittaja tiukkasi ministeri Holmlundilta, aikooko tämä erota virastaan Kauhajoen ja Jokelan tapausten johdosta. Kysymys oli sangen perusteltu ja asiallinen mm. siksi, että Kauhajoen kouluammuskelu oli noussut monissa maissa ympäri maailmaa ykkösuutiseksi.

11. Mutta mitä vastasi ministeri Holmlund sanottuun kysymyksen? "Niin, tiettävästi kukaan ei ole vaatinut eroani"!

12. Tätäkö tämä paljon puhuttu ministereiden poliittinen vastuu sitten käytännössä on? Ministeri ei ymmärrä eikä hänen siis tarvitse erota virastaan, jos kukaan ei sitä vaadi!
Eikö ministerin mieleen juolahtanut ja juolahda, että hän voi vetää itse omat johtopäätöksensä ja erota, vaikkei kukaan ehdi sitä ensin vaatia?

13. Pääministeri Matti Vanhanen: eikö Teidän pitäisi vetää johtopäätökset ja kertoa ministeri Holmlundille, mitä tämän tulisi tehdä, jos ministeri ei itse ymmärrä erota?


sunnuntai 21. syyskuuta 2008

21. Vaalirahoitussotku: oikeusministerien selityksissä astian makua

Valtioneuvoston Oikeuskanslerille

1.Tein Teille, Herra Oikeuskansleri, 21.5.2008 kantelun vaalirahoituslain valvonnasta. Pyysin selvittämään, oliko oikeusministeriö ylimpänä vaaliviranomaisena laiminlyönyt valvoa vuosien 2003 ja 2007 kansanedustajien vaalien osalta, täyttivätkö valituksi tulleiden kansanedustajien ja varaedustajien oikeusministeriölle toimittamat vaalirahoitusilmoitukset vaaliavustusten ja -tukien osalta vaalirahoituslaissa ilmoitusten yksilöintiä ja selvyyttä koskevat määräykset. Julkisuudessa oli tullut ilmi, että useat edustajat olivat jättäneet ilmoittamatta, keiltä heidän saamansa avustukset oikein olivat peräisin. Oikeusministeriö oli kuitenkin hyväksynyt edustajien puutteelliset vaalirahoitusilmoitukset sellaisinaan sekä vuoden 2003 että vuoden 2007 eduskuntavaalien osalta vaatimatta edustajia täydentämään puutteellisia tai epäselviä ilmoituksia.

2. Pyysin kantelussani, että asiassa kuultaisiin ja pyydettäisiin selitys tai lausunto oikeusministeriön ja sen asianomaisten virkamiesten lisäksi myös kaikilta vuoden 2003 ja 2007 vaalien aikoihin virassa olleilta oikeusministereiltä. Olen antanut Teille oman, minulta pyydetyn lausunnon oikeusministeriön antaman selvityksen johdosta. Lisäksi olen käsitellyt asiaa tässä blogissa 4.8 ja 14.8. julkaistuissa kirjoituksissani ja 17.8. Aamulehden mielipidesivulla julkaistussa kirjoituksessani.

3. Oikeuskanslerin ensimmäinen lausuntopyyntö 3.6. oli osoitettu ainoastaan oikeusministeriölle. Seuraavan kerran eli 1.8. oikeuskansleri varasi myös oikeusministeri Tuija Braxille tilaisuuden antaa lausuntonsa. Vihdoin Te, Herra Oikeuskansleri, olette 14.8. pyytänyt lausuntoa myös kahdelta edelliseltä oikeusministeriltä eli Johannes Koskiselta (oikeusministerinä 1999-2005) ja Leena Luhtaselta (oikeusministerinä 2005-2007).

4. En ole viimeksi mainittua selvityspyyntöänne nähnyt, mutta tiedotusvälineiden mukaan Te olette pyytänyt Koskiselta ja Luhtaselta selvitystä sen vuoksi, että oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläisen mukaan (Jääskeläisen selvitys oikeuskanslerille 14.8.) hän olisi jo vuosien ajan kiinnittänyt ministeriön johdon huomiota lain ja sen soveltamisen ongelmiin. Avoimeksi oli sen sijaan jäänyt, miten "johto" oli asiaa arvioinut.

5. Tarkoituksenanne on siis ollut selvittää, miten oikeusministeriössä on menetelty vaalirahoituslain soveltamisessa ja oliko ministeriössä ryhdytty havaintojen edellyttämiin toimenpiteisiin.

6. Ex-ministerit Johannes Koskinen ja Leena Luhtanen ovat 19.9. antaneet Teille selityksensä. Olen lukenut niistä Helsingin Sanomissa tänään 20.9. olleesta uutisjutusta. Seuraavassa muutama kommentti Koskisen ja Luhtasen selityksistä ja lopuksi lyhyt yhteenveto asiasta. Minulta ei tosin ole lausuntoa tai vastinetta pyydetty, mutta lausun silti, sillä kuten sanonta kuuluu: suomalainen (puhumattakaan virolaisesta) on sellainen, joka vastaa, vaikkei kysytäkään.
Vaikuttaa siltä, että molempien ex-ministerien selityksissä on jonkinlainen astian maku. Sanonnalla "astian maku" tarkoitetaan kertojan tai kirjoittajan tietylle asialle antamaa omaa, asian aidolle merkitykselle vierasta sävytystä. Ministerit näyttäisivät sortuneen jonkinlaiseen ohipuhumiseen eli he yrittävät kiinnittää huomiota kanteluasian ja oikeusministeriön valvontavastuun kannalta toisarvoisiin sivuasioihin.

7. Kumpikin ministeri sekoittaa kanteluasiassa esillä olevaan ministeriön valvontavastuuseen kysymyksen vaalirahoituslain muuttamisesta ja uudistamisesta. Leena Luhtanen sanoo, ettei kukaan ollut hänelle tehtäväksi valmistella vaalirahoituslain muutosta, siitä ei ollut maininta hallitusohjelmassa, eivätkä ministeriön virkamiehet tehneet hänelle asiasta aloitteita. Niinpä Luhtanen oli katsonut asian kuluvan seuraavalle hallitukselle ja sen oikeusministerille eli Tuija Braxille. Johannes Koskinen puhuu siitä, että oikea aika tarkistaa vaalirahoituslakia olisi ollut vuoden 2006 presidentin vaalien jälkeen, jolloin lain toimivuutta olisi testattu neljissä vaaleissa; tuolloin oikeusministerinä oli jo Leena Luhtanen.
Vaalirahoituslain uudistukselle ei kuitenkaan ole mitään tekemistä kanteluasiassa mainitun oikeusministeriön valvontavastuun kanssa! Kyse on siitä, onko oikeusministeriö täyttänyt sille voimassa olevan lain mukaan kuuluvan valvontavelvollisuutensa. Tähän ministereiltä ei ole saatu vastausta.

8. Ministerit näyttävät syyttelevän toisiaan ja oikeusministeriön virkamiehiä, Leena Luhtanen lisäksi nykyistä oikeusministeri Braxia. Toisaalta ministeriön vaalijohtaja Jääskeläinen syyttää rivien välistä oikeusministerin "ylintä johtoa", siis oikeusministereitä. - No, tämän keskinäisen syyttelyn toki saattoi arvata, kun asioita alettiin oikeuskanslerinvirastossa selvittää.

9. Molemmat ex-ministerit toteavat nyt, että vaalirahalähteiden peittely oli selvästi lainvastaista. Tämä on kuitenkin päivänselvä asia, ja sitä ministereiltä tuskin on kysytty. Kysymys onkin siitä, miksi arvon ministerimme eivät sitten tehneet mitään sen eteen, että heidän johtamansa ministeriö olisi tarttunut tähän "selvästi lainvastaiseen" menettelyyn ja käytäntöön, vaan antoivat sen jatkua ikään kuin kaikki olisi ollut kunnossa? Tähän kysymykseen ministereiden vastauksesta ei saada selvyyttä.

10. Kuten olen jo monta kertaa "jankuttanut", ministeriön olisi pitänyt puuttua edustajien epäselviin, puutteellisiin ja lainvastaisiin ilmoituksiin ja vaatia heitä korjaamaan ja täydentämään ilmoituksiaan. Tämän ministeriö olisi voinut aivan hyvin tehdä, vaikka esimerkiksi nykyinen oikeusministeri Tuija Brax edelleen väittää julkisuudessa muuta. Jos ministeriö olisi näin toiminut, ei mitään viime keväänä ilmennyttä "vaalirahoitussotkua" olisi päässyt syntymään, sillä edustajat olisivat totelleet ministeriötä ja täydentäneet ilmoituksiaan ilmoittamalla mm. tukiyhdistyksiltään saamiensa kokonaissummien sijasta yhdistyksille lahjoituksen tehneet yritykset ja yksityiset ihmiset, jos heidän lahjotuksensa olivat suurempia kuin 1 700 euroa.

11. Aiemmin esittämäni väite, jonka mukaan edustajat olisivat vapaa-ahtoisesti täydentäneet epäselviä ja puutteellisia ilmoituksiaan, jos oikeusministeriö olisi sitä heiltä vaatinut, tuli näytetyksi toteen viime viikolla, kun eduskunta käsitteli syksyn kunnallisvaaleja varten annettua vaalirahoituslain muutosesitystä. Moni kansanedustaja sanoi eduskunnan täysistunnossa, että "totta kai" he olisivat näin tehneet, jos he olisivat saaneet oikeusministeriöltä kehotuksen täydentää ilmoituksiaan.

12. Leena Luhtasen väite, jonka mukaan oikeusministeriön edustajille antamat ohjeet ilmoitusten sisällöstä olisivat olleet lainmukaisia, ei pidä paikkaansa. Sekä vuoden 2003 että vuoden 2007 toimitettujen eduskuntavaalien jälkeen edustajille ministeriön toimesta annetuissa ohjeissa ei ole ollut mainintaa siitä, että edustajien tukiyhdistyksiltään saamat avustussummat tulee yksilöidä jokaisen yhdistykselle tehdyn lahjoituksenosalta erikseen. Tämä on selvä asia ja tämän "kömmähdyksen" vaalijohtaja Jääskeläinen on jo ehtinyt ottaa omaan piikkiinsä selittäen kömmähdyksensä johtuneen inhimillisestä erehdyksestä; paha vain, että erehdys on sattunut kaksi kertaa ja kaksien eduskuntavaalien jälkeen.

13. Johannes Koskinen korostaa selityksessään, että hänen ratkaistavakseen ei tuotu kysymystä siitä, miten ilmeisen puutteellisiin vaalirahoitusilmoituksiin pitäisi reagoida. Toisaalta vaalijohtaja Arto Jääskeläinen kertoi 14.8. oikeuskanslerille antamassaan omassa selityksessä, että hän oli vuodesta 2003 lähtien kiinnittänyt huomiota vaalirahoituslain epäkohtiin ja tuonut havaintonsa tiedoksi myös esimiehilleen. Jääskeläisen mukaan hänen esimiehensä eli siis oikeusministerit ovat myös olleet hyvin tietoisia hänen tiedotusvälineille antamistaan haastatteluista, joilla hän oli pyrkinyt vaikuttamaan asian kehittämiseen. Miten tämä ristiriita Koskisen ja Jääskeläisen lausuntojen välillä on selitettävissä?
Yksinkertaisesti siten, että ex-ministeri ja vaalijohtaja puhuvat eri asiasta, siis toistensa ohitse.

14. Koskisen edellä mainitussa lausumassa on kyse kanteluasiassa esillä olevasta keskeisestä kysymyksestä: olisiko oikeusministeriön pitänyt reagoida voimassa olleen lain nojalla vaalirahoitusilmoituksissa olleisiin puutteisiin ja lainvastaisuuksiin, kenen olisi ministeriössä pitänyt ottaa sanottu kysymys esille ja kuka on vastuussa siitä, että näin ei tehty, vaan lainvastainen käytäntö sai jatkua kaksissa eduskuntavaaleissa.

15. Vaalijohtaja Jääskeläinen taas on "huomion kiinnittämisillään", muistioillaan esimiehilleen ja ministereille sekä useissa tiedotusvälineille antamissaan haastatteluissa pohtinut asiaa yksinomaan de lege ferenda eli siltä kannalta, miten voimassa olevaa lakia tulisi muuttaa. Jääskeläinen ei näytä lainkaan pohtineen sitä kantelussani esille ottamaa kaikkein olennaisinta asiaa eli sitä, miksi oikeusministeriö ei noudattanut voimassa ollutta vaalirahoituslakia, miksi vaalijohtaja Jääskeläinen ei tarttunut edustajien puutteellisiin, epäselviin ja lainvastaisiin ilmoituksiin ja vaatinut edustajia korjaamaan ja täydentämään ilmoituksiaan; miksi Jääskeläinen ei raportoinut ministereille siitä, että edustajien lainvastaisiin ilmoituksiin voitiin puuttua jo voimassa olleen lain nojalla ja ettei asiantilan korjaaminen siis vaatinut lain muuttamista. Tämän Jääskeläinen näyttäisi jättäneen tekemättä ja informoimatta asiasta esimiehiään tämän vuoksi lainvastainen käytäntö pääsi syntymään ja jatkumaan kaksissa vaaleissa.

16. Miksi näin sitten pääsi tapahtumaan? Ilmeisesti siksi, että Jääskeläinen on tulkinnut lakia virheellisesti ja kuvitellut, ettei ministeriö voisi tehdä asialle mitään, vaan lakia pitäisi muuttaa. Jääskeläinen ja hänen virkamiehensä ovat vain "katseella seuranneet" lainvastaista tilannetta, kertoneet siitä avoimesti tiedotusvälineille - Jääskeläinen esimerkiksi Taloussanomien haastattelussa 15.5.2008 - mutta antaneet tilanteen jatkua lainvastaisena, vaikka olisivat voineet hyvin siihen puuttua. Ministeri Koskiselle Jääskeläinen ei ole luultavasti todellakaan kertonut sitä, että puutteellisiin ja epäselvin vaalirahoitusilmoituksiin voitiin puuttua jo voimassa olleen lain nojalla.

17. On tärkeää, Herra Oikeuskansleri, että kanteluasiassa esillä olevaan kysymykseen oikeusministeriön valvontavastuusta ja ministeriön väitetystä laiminlyönnistä ei kytketä eikä "sotketa" kysymystä, laiminlöikö oikeusministeriö mahdollisesti ryhtyä valmistelemaan vaalirahoituslain muutosta riittävän ajoissa. Nämä ovat nimittäin täysin kaksi eri asiaa, vaikka oikeusministerit ja ministeriön virkamiehet yrittävät selityksissään sotkea ne keskenään.

18. Kantelussa mainittuihin, edustajien puutteellisiin, epäselviin ja lainvastaisiin vaalirahoitusilmoituksiin, jotka ovat mahdollistaneet kaksissa eduskuntavaaleissa vaaliavustusten peittelyn, olisi voitu ja olisi pitänytkin puuttua voimassa olleen vaalirahoituslain perusteella, mutta sitä oikeusministeriö ei ole tehnyt, vaan on sallinut lainvastaisen käytännön jatkua. Kyse on siitä, ketkä ministeriössä kantavat tästä vastuun.

19. Kantelussani mainittuun valvontavastuuseen ei pidä myöskään sekoittaa eikä kytkeä selityksissä esille nostettuja ohjeiden antamissa tapahtuneita "kömmähdyksiä" - oikeastaan virheitä. Ohjeet ovat olleet kiistatta puutteellisia, mutta en usko, että edustajat olisivat ilmoittaneet tukiyhdistyksiltään saamiensa avustusten todelliset antajat yksilöidysti, vaikka tästä olisi ollut ohjeissa lyhyt ja huomaamaton maininta kuten oli asianlaita EU-parlamentin vaalien ja vuoden 2006 presidentin vaalien yhteydessä annetuissa ohjeissa.

20. Ohjeiden antaminen ei ole tietenkään sama asia kuin annettujen ilmoitusten valvonta eli ilmoitusten yksilöllisyyden tarkastaminen ja puutteellisten tai epäselvien ilmoitusten täydentämiseen tähtäävä menettely, josta ministeriön olisi pitänyt huolehtia. Ohjeiden antaminen ei olisi riittänyt eikä korvannut valvontaa ja lainvastaisten ilmoitusten täydennyttämistä.

21. Olen tämänkin asian yhteydessä havainnut, miten aika helppoa kanteluasioissa annetuissa kirjallisissa selityksissä, selvityksissä ja lausunnoissa on kiertää itse asiaa ja sen ydintä ja vältellä ohipuhumisella tms. tavoilla vastaamasta niihin olennaisiin kysymyksiin, joita selvitys- ja lausuntopyynnöt koskevat. Tästä saattaa olla seurauksena, että oikeuskanslerin samoin kuin oikeusasiamiehen selvitettäväksi jätettyä asiaa ei aina saada tutkituksi riittävällä tarkkuudella, vaan asia joudutaan tutkiman ja ratkaisemaan puutteellisen ja kenties virheellisenkin fakta-aineiston perusteella.

22. Tämän vuoksi saattaisi olla, Herra Oikeuskansleri, syytä harkita kantelumenettelyn täydentämistä siten, että kantelun kohteilta ei tyydyttäisi pyytämään ainoastaan kirjallisia selityksiä ja lausuntoja, vaan ainakin merkitykseltään tärkeimmissä asioissa järjestettäisiin suullisia ja kenties myös julkisia kuulemistilaisuuksia, joissa selityksen ja lausuntojen antajat joutuisivat laillisuusvalvontaviranomaisten tentittäviksi ja vastaamaan heille esitettyihin kysymyksiin.

21.9.2008

Jyrki Virolainen






perjantai 19. syyskuuta 2008

20. Mutta entäs teoriassa? Miksi oikeusteoria ei kohtaa käytäntöä?

Lapin yliopistossa tarkastetaan tänään 19.9. OTK Jussi Syrjäsen oikeustieteellinen väitöskirja "Oikeudellisen ratkaisun perusteita". Kysymyksessä on oikeusteorian alaan kuuluva tutkimus ja opinnäyte oikeustieteen tohtorin arvon saavuttamista varten. Tutkimuksessa selvitellään oikeudellisen ratkaisun ehtoja ja mahdollisuuksia, eli toisin ilmaistuna oikeudellisen ratkaisun teoriaa.

Syrjäsen väitöskirjassa ei tarkastella oikeudellisen ratkaisutoiminnan käytäntöjä eikä kirjaa siis ole kirjoitettu pitäen ensi sijassa silmällä oikeuskäytännön välittömiä tarpeita. Syrjänen sanoo suoraan, että hänen tarkoituksenaan ei ole tutkimuksellaan vaikuttaa käytännön oikeudelliseen ratkaisutoimintaan, vaan osallistua oikeusteorian keinoin keskusteluun oikeudellisen ratkaisutoiminnan kehittämisestä.

Syrjäsen väitöskirjassa on siis kyse oikeusteoriasta, joka yliopistollisessa oppiainejaottelussa luetaan yleisen oikeustieteen piiriin. Itse taas olen oikeusdogmatiikan eli käytännöllisen lainopin tutkijoita, en oikeusteoreetikko. Miksi sitten haluan kommentoida Syrjäsen oikeusteoreettista väitöskirjatutkimusta? Minä en ole kompetentti arvioimaan Syrjäsen tutkimusta oikeusteorian kannalta; ilmeisesti kyseessä on aivan kelpo työ, koskapa se on läpäissyt esitarkastuksen ja saanut väittelyluvan.

Minua on kuitenkin jo pitemmän aika ihmetyttänyt ja toisinaan jopa ärsyttänyt, miksi oikeusteoria ja, Syrjäsen käyttämän sanonnan mukaan, "oikeudellisia käytäntöjä" tutkiva oikeusdogmatiikka ja/tai oikeuskäytäntö eivät tunnu oikein milloinkaan kohtaavan toisiaan. Oikeusteoreetikot tuntuvat puhuvan yksinomaan toisilleen ja oikeusdogmaatikot ja laajemmassa mielessä "käytännön miehet ja naiset" eli tuomarit, asianajajat ja syyttäjät taas keskenään. Oikeusteoria unohtaa käytännön ja käytäntö teorian, teoria ei hyödynnä käytäntöä eikä käytäntö teoriaa.
Oikeusteoreetikot eivät tunnu edes tuntevan käytäntöä eivätkä oikeusdogmaatikot ja käytännön lainkäyttäjät puolestaan oikeusteorian tutkimuksia.

Kuitenkin oikeusteoreetikot ja oikeuskäytännön tutkijat selvittelevät tai ainakin sivuavat samoja teemoja. Jussi Syrjänenkin tutkii "oikeudellista ratkaisua", joka on aina kiinnostanut - enemmän tai vähemmän - myös oman oppi- ja tutkimusaineeni eli prosessioikeuden tutkijoita ja opettajia. Sanonta "oikeudellinen ratkaisu" on tietysti monimerkityksellinen mm. sen suhteen, ketä tai keitä pidetään silmällä "ratkaisijoina" - ratkaisun tekeminenhän edellyttää aina ratkaisijaa - a) vain tuomioistuimia ja muita lainkäyttäjiä, vai b) muita "tahoja", kuten esimerkiksi oikeustiedettä tai vaikkapa lainsäätäjää, taikka kenties vain viimeksi mainittuja.

Valitettavasti tämä perusasia ei käy Syrjäsen kirjasta kovin selkeästi esille; toisinaan hän tuntuu tarkastelevan sekä tutkijoita että tuomareita ja näiden oikeudellisia ratkaisuja (mm. jakso tutkijan ja tuomarin oikeuslähdeoppi), toisinaan taas lähinnä vain tuomioistuimia. Oikeuskäytännössä oikeudellinen ratkaisu tarkoittaa yleensä samaa kuin "tuomio", mutta tätä sanaa Syrjänen tuntuu välttävän visusti.

Syrjäsen tutkimus ei avaudu oikeusteoriaan lähemmin perehtymättömille mitenkään helposti. Tässä suhteessa Syrjänen on kuitenkin "hyvässä seurassa", sillä sama havainto ja arvioi voidaan tehdä kaikista nykyisistä suomalaista oikeusteorian ja yleisen oikeustieteen tutkijoista. Kielen monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus on yksi hallitseva piirre suomalaiselle oikeusteorian tutkimukselle. Mm. tästä johtuen syntyy tunne, että oikeusteoreetikot kirjoittavat ja haluavatkin kirjoittaa vain toinen toisille.

Toinen teoreetikoille yhteinen piirre on kysymyksenasettelun teoreettisuus. Tietenkin oikeusteoriassa on kyse oikeuden ja oikeudellisten ilmiöiden teoreettisesta tarkastelusta, eikä kukaan odota teorian vastaavan kysymykseen, miten tietyt oikeuskysymykset olisi ratkaistava. Itse kuitenkin vierastan sitä, että jo lähtökohtaisesti teoriassa halutaan heittää käytäntö tutkimuksen ulkopuolelle. Minun mielestäni teoreetikot voisivat ottaa tarkastelukulmakseen jonkin todellisen, käytännössä ja tuomioistuinpraksiksessa aktualisoituneen oikeusongelman ja lähteä "kerimään" teoriaa siitä avautuvista lähtökohdista käsin. Näin tehdään usein muiden pohjoismaiden oikeusteoreettisissa ja tutkimuksissa ja julkaisuissa, mutta suomalaiset oikeusteoreetikot tuntuvat olevan kiinnostuneita vain teoreettisista ongelmista. Syntyy helposti vaikutelma, että Suomessa oikeustiedettä ja -teoriaa tehdään lähinnä vain tieteen vuoksi. Oikeusteorian ja -filosofian tehtävänä olisi kuitenkin kai tuottaa oikeudelliseen ajatteluun myös sellaisia rakennuspuita, jota myös lainopin teoria, lainoppi ja lainkäyttökin voisi hyödyntää?

Kun lainopin ja oikeusdogmaatikon edustajia samoin kuin käytännön tuomareita kiinnostaa lopulta aina kysymys tietyn tai tietyntyyppisen oikeudellisen ongelman ratkaisemisesta käytännössä ("kyllähän se teoriassa toimii, mutta entäs käytännössä"), tuntuu oikeusteoreetikkoja kiinnostavan yksinomaan ongelman teoreettinen selvittely: ("mutta entäs teoriassa"). Käytännön tuomareista ja tutkijoista tuntuu joskus, että oikeusteoreetikot näkevät ongelmia sielläkin, missä mitään ongelmia ei pitäisi lainkaan olla.

Käytännön tuomarit ja tuomioistuimet tarvitsisivat toki yleisen oikeustieteen apua ja osviittaa käytännöllisten ongelmien selvittelyssä, mutta valitettavan harvoin apua on saatavissa, sillä oikeusteoreetikot ja -filosofit eivät usein tunne käytäntöä eivätkä tai halua ainakaan kirjoituksissaan pohtia oikeusteoreettisia kysymyksiä käytännön kannalta. Kansainvälisesti tunnettu suomalainen oikeusfilosofi Otto Brusiin, johon myös nykyiset oikeusteoreetikkomme mieluusti viittaavat, arvosti oikeuskäytäntöä ja arvosteli oikeusteoreetikkoja käytännön tuntemuksen puutteesta. "Kun tuomari pyytää leipää, oikeusfilosofi antaa hänelle kiven", sanoi Brusiin. Tämä toteamus näyttää pätevän myös tänä päivänä suomalaisessa oikeusfilosofiassa ja -teoriassa.

Toinen toisilleen kirjoittavia suomalaisia oikeusteoreetikkoja - tätä ei pidä ymmärtää minään halventavana nimikkeenä, päinvastoin - on ehkä 10-15: Aarnio, Tuori, Wilhelmsson, Karhu (ent. Pöyhönen), Siltala, Rentto, Helin, Tala, Matti Niemi, Wikström - vain muutamia nimiä esimerkinomaisesti mainitakseni. Monet heistä ovat toki kirjoittaneet päteviä tutkimuksia myös oikeusdogmatiikan alalta, kuten esimerkiksi Aarnio perintö- ja testamenttioikeudesta, joku on etevä lainvalmistelija (Helin) ja jotkut ovat käytännössä usein käytettyjä välimiehiä (Wilhelmsson ja Karhu). He siis kyllä hallitsevat teorian ohella myös "oikeudelliset käytännöt", mutta ryhtyessään kirjoittamaan (toisilleen) oikeusteoreettisia artikkeleja tai katsauksia taikka kirjoja he ikään kuin unohtavat kaikki arkipäivän oikeusongelmat ja keskittyvät "puhtaaseen teoriaan".

Mikäs siinä, näin voi ja saa tehdä, mutta tästä on valitettavasti seurauksena, että oikeusteoria on jäänyt suomalaisille lainkäyttäjille samoin kuin oikeusdogmatiikan tutkijoillekin kovin vieraaksi, eli teoreetikkojen hienot ajatukset ja teoriat ovat valuneet tältä kannalta tarkasteltaessa ikään kuin hukkaan. Useimmiten teoreetikkojemme kirjoitukset jäävät unholaan ja lukematta jo siksi, että ne on kirjoitettu niin "koukeroista" ja abstraktista kieltä käyttäen, etteivät lukijat viitsi nähdä aikaa ja vaivaa ja ryhtyä perehtymään niihin. Tämä on vahinko, sillä varmaan teoreettisista tutkimuksista voisi olla paljonkin hyötyä, jos niistä vain saisi kohtuudella jotain tolkkua.

Kun kerran ihmettelin oikeusteoreetikkojen käyttämän kielen vaikeaselkoisuutta yhdelle "alan miehelle", sain vastauksen: Kirjoittajan uskottavuus teoreetikkona saattaisi kadota, jos hän kirjoittaisi kieltä, jota kaikki ymmärtäisivät!.
Puhuessaan tuomareille ja muille lainkäyttäjille tai kirjoittaessaan pääsykoekirjoja tms. opuksia oikeusteoreetikot saattavat kuitenkin kirjoittaa helppotajuista tekstiä. Esimerkkinä voin mainita Aulis Aarnio Lapin yliopistossa 8..2.2001 pitämän esitelmän aiheesta "Retoriikan jalanjäljistä", joka on julkaistu Pohjois-Suomen tuomarikoulun julkaisussa 1-2/2001. Kun luin sen, loksahtivat jotkin minulle aiemmin hieman hämäriksi jääneet palaset Aarnion oikeudellisesta ajattelusta vihdoin kohdalleen.Toisena samanlaisena esimerkkinä voin mainita Raimo Siltalan pääsykoekirjan "Johdatus oikeusteoriaan" (2001), jonka luettuaan ainakaan tuomarin ei tarvitse ryhtyä kahlaamaan läpi Siltalan muuta laajaa tuotantoa.

Muistan, kuinka päätin aikoinaan vihdoinkin lukea suomalaista oikeusteoriaa käsittelevän yleisesityksen. Vuosi oli 1989, jolloin toimin vielä tuomarin virassa, ja kirja oli samana vuonna ilmestynyt Aulis Aarnio yleisen oikeustieteen oppikirja "Laintulkinnan teoria" . Kirja on hyvä ja sisältää monia mielenkiintoisia ja myös käytännön tuomareita kiinnostavia jaksoja (mm. tuomion perustelemisesta), mutta yleisvaikutelmaksi teoksesta jäi vaikeaselkoisuus ja käytännöllisen oikeuselämän vieraus. Kun kirjan oli lukenut loppuun, ei enää muistanut, mitä kirjan alkupuolella oli sanottu.

Otto Brusiin ja hänen manttelinperijänsä Kaarle Makkonen ovat viimeisimpiä yleisen oikeustieteen oppineita, jotka vielä kirjoittivat teoksensa selkokielellä, jota tuomaritkin ymmärtävät ja teemoista, jotka kiinnostivat myös tuomareita. Kaarle Makkosen väitöskirja Zur Problematik der juridischen Entscheidung (1965), josta vuonna 1981 julkaistiin suomenkielinen versio, oli monessa suhteessa käänteentekevä tutkimus, ja se on noteerattu myös prosessioikeudessa tuomion perustelemista koskevissa tutkimuksissa (ks. esimerkiksi Virolainen - Martikainen: Pro et contra, tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä, 2003). Tuntuu hieman siltä, että Makkosen väitöskirjassa on sanottu kaikki oleellinen, mitä suomalaisessa oikeusteoreettisessa kirjallisuudessa on tuomioistuimien ratkaisutoiminnasta sanottu; kovin paljoa uutta siitä ei ole ainakaan tuomioistuimien kannalta tarkasteltuna myöhemmin sanottu.

Jussi Syrjäsen väitöskirjassa Makkosen väitöskirjaa ei kuitenkaan edes mainita, vaikka Syrjänen näyttäisi kirjoittavan aivan samasta teemasta kuin Makkonen reilut 40 vuotta sitten! Makkonen hyödynsi tutkimuksessaan oikeuskäytäntöä kuten esimerkiksi KKO:n ratkaisuja, mutta Syrjänen on tarkoituksellisesti sivuuttanut oikeuskäytännön ja esimerkiksi tuomion perustelemisen kokonaan. Mutta Syrjänenhän on päättänyt keskittyä vain "oikeusteorian keinoin oikeudellisesta ratkaisutoiminnasta käytävään keskusteluun". Tämä ei olekaan mikään ihme, sillä Syrjäsen tutkimuksen ohjaajina ja esitarkastajina ovat toimineet Aulis Aarnio, Juha Karhu ja Raimo Siltala, virallisena vastaväittäjänä puolestaan on Kaarlo Tuori. Sitä saa mitä tilaa!

Syrjäsen kirja ei toki ole yhtä vaikeaselkoinen ja abstraktisella teorian kielellä briljeeraamaan pyrkivä mihin on viime vuosina oikeusteoreettisissa väitöskirjoissa ja muissa tutkimuksissa yleensä totuttu. Kirjasta on kuitenkin vaikea tavoittaa punaista lankaa ja kantavaa ideaa, joka väitöskirjasta kuitenkin aina pitäisi vaikeuksitta löytyä; tämä johtunee tutkimusteeman tarkoituksellisesta väljyydestä, jonka työnohjaajat ja esitarkastajat ovat hyväksyneet. Mikä siis oikeastaan on tämän(kin) oikeusteoreettisen tutkimuksen sanoma? Vaikea sanoa.

Kysymykseen saa ainakin osittaisen vastauksen Lapin yliopiston kotisivuilla julkaistusta, ilmeisesti väittelijä Jussi Syrjäsen itsensä kirjoittamasta väitöskirjan esittelystä. Esittelyn otsikko kuuluu: "Tuomioistuimille on turvattava aktiivisempi rooli oikeuden kehittäjänä". Syrjänen puhuu esittelyssään mm. naiivista demokratiasta ja naiivin legalismin vaatimuksesta, joka on kahlinnut tuomioistuinten roolia oikeuden kehittäjänä, koska tuomioistuimet ovat kokeneet velvollisuudekseen toimia tiukasti lakin sidottuna.

Tältä osin olen - olen ollut jo 10-15 vuotta aiemmin aivan samaa mieltä kuin Syrjänen, mutta olisin toivonut, että tämä hänen sanomansa olisi ilmennyt paljon selkeämmin myös itse väitöskirjasta. Nyt tuo sanoma hukkuu tavanomaisen ja monissa oikeusteoreettisissa väitöskirjassa jo aikaisemmin useaan kertaan toistettujen monimutkaisten ja puhtaasti teoreettisten ajatusrakennelmien alle. Syrjäsen sanoman perillemenoa valitettavasti heikentää myös se, ettei hän ole tuonut esiin edes esimerkinomaisesti yhtään ainoata konkreettista oikeuskysymystä tai -tapausta, jossa tuomioistuimien passiivinen ja turhan legalistinen asenne ilmenisi ja joissa olisi päästy toisenlaiseen ratkaisuun, jos tuomioistuimet olisivat rohjenneet ottaa itselleen aktiivisemman ja oikeuden kehittämiseen pyrkivän roolin. Näistä esimerkeistä ei olisi todellakaan ollut pulaa! Itse olen viimeksi käsitellyt sellaista tapausta blogissani 16.9., jossa kommentoin ratkaisua KKO 2008:86.

Tutkimuksellaan Jussi Syrjänen liittyy jo aika laajaksi paisuneeseen oikeusteoreettista tutkimusta harjoittavien tieteentekijöiden joukkoon, joka on käsitellyt oikeudellisen ratkaisun perusteita ja ongelmia. Siis: Ks. myös Jussi Syrjänen 2008, passim."

Pelkään pahoin, etteivät oikeuskäytäntö ja tuomioistuimet kostu tästä(kään) teoreettisesta tutkimuksesta kovin paljon. Tämä ei ole yksin Syrjäsen oma "vika", jos tällaista termiä on lupa käyttää, vaan vastuu on myös työn ohjaajilla ja koko oikeusteoreettikkojen joukolla Mutta kenenkään ei toki pidä uskoa tässä suhteessa minua, "pelkää prosessualistia", vaan jokaisen kannattaa itse tutustua Syrjäsen väitöskirjaan. Akateemisena opinnäytteenä sinänsä väitöskirja vaikuttaa aivan mukiinmenevältä työltä.