972. KKO 2015:75. Muutoksenhaku, valitusosoitus, oikeudenkäyntivirhe

1. Muutoksenhaku on tärkeä osa oikeusturvaa. Tämä ilmenee perustuslain 21 §:n 2 momentista, jonka mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu oikeus hakea muutosta. Muutoksenhakuoikeutta on tosin pyritty viime aikoina innolla supistamaan ja rajoittamaan, mikä ilmee erilaisina valituslupanormeina ja hovioikeuden osalta jatkokäsittelylupaa koskevina säännöksinä.

2. Tuomioistuimen muutoksenhakua koskevilla ohjeilla on oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys, jotta asianosainen pystyisi hakemaan muutosta eli valittamaan laissa säädetyssä järjestyksessä ja määräajassa. Ko. ohjausta käräjäoikeuden tulee antaa kahdessa vaiheessa. 

3. Ensiksikin asianosaiselle annetaan pääpiirteiset ohjeet muutoksenhausta, kun käräjäoikeuden ratkaisu julistetaan (istunnossa) tai annetaan (kansliassa), OK 25:3. Toiseksi käräjäoikeuden tulee antaa asianosaiselle yksityiskohtaiset ohjeet valitusmenettelystä sen jälkeen, kun asianosainen on päättänyt hakea muutosta ja ilmoittanut siinä tarkoituksessa ratkaisuun tyytymättömyyttä (OK 25:11). Kun OK 25:3:n mukaan annettavissa muutoksenhakuohjeissa mainitaan, että valitusaika on 30 päivää, on valitusosoituksessa ilmoitettava myös valitusajan päättymispäivä. Jos valituskirjelmä toimitetaan oikeudelle sanotun päivän jälkeen, valitusta ei tutkita.

4. Korkein oikeus on antanut tänään muutoksenhakua ennakkopäätöksen (KKO 2015:75). Siinä selostettu tapaus koskee asiaa, jossa käräjäoikeus ei ollut antanut valitusosoitusta, jolloin asianosaisen tekemä valitus oli saapunut käräjäoikeuden kansliaan päivän myöhässä. Käräjäoikeus jätti valituksen tutkimatta ja tämän jälkeen Helsingin hovioikeus hylkäsi valittajan tekemän valituksen tutkimatta jättämisestä. 

5. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, että valitusosoituksen antamatta jättäminen oli virhe ja vieläpä niin karkea menettelyvirhe, että se oli vaikuttanut tai sen ainakin voitiin otaksua olennaisesti vaikuttaneen siihen, että valitus oli jätetty myöhässä. Tämän vuoksi korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset ja palautti asian käräjäoikeuteen, jonka tuli antaa valittajalle uusi valitusosotus.

KKO 2015:75

6. Ko. tapauksessa Helsingin käräjäoikeus oli velkomusta koskevassa riita-asiassa 17.12.2013 kansliassa antamallaan tumiolla (kansliatuomio) velvoittanut vastaajana olleen, jutussa ilman lainoppinutta asiamiestä tai avustajaa toimineen A:n suorittamaan kantajana olleelle S Oy:lle maksamatonta kauppahintaa ja korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut. Käräjäoikeus oli lähettänyt A:lle tiedoksi tuomion niin sanotun lukukappaleen, jossa oli ollut mukana muutoksenhakuohjeet. Niissä oli ollut muun ohjeet tyytymättömyyden ilmoittamisesta ja toimituskirjan toimitustavasta. Muutoksenhakuohjeissa oli mm. ilmoitettu, että määräaika valituksen tekemiseen on 30 päivää käräjäoikeuden ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä; valituksen tekemisen päättymipäivää ei ollut kuitenkaan ohjeissa maininttu.

7. A oli määräajassa hyväksytysti ilmoittanut tuomioon tyytymättömyytensä. Koska A ei ollut tilannut jutun toimituskirjaa, käräjäoikeus ei ollut sitä eikä siihen liitettyä valitusosoitusta hänelle toimittanut. Käräjäoikeus ei ollut toimittanut A:lle myöskään erillistä valitusosoitusta.

8. Valituksen perille toimittamisen määräaika päättyi torstaina 16.1.2014. A toimitti valituskirjelmänsä käräjäoikeuden kansliaan vasta perjantaina 17.1.2014 eli päivän liian myöhään. Tämän vuoksi käräjäoikeus jätti  24.1.2014 A:n valituksen tutkimatta. 

9. A valitti päätöksestä hovioikeuteen ja vaati, että valitus tutkitaan, koska hänelle ei ollut ilmoitettu valitusajan päättymispäivää. Helsingin hovioikeus (Marjatta Möller, Tuomo Antila ja Ari Kyllönen) tutki valituksen, muttei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Perusteluinaan hovioikeus totesi lakonisesti vain, että se on tutkinut käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden, mutte aihetta käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei ole. 

10. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan ja otti A:n valituksen tutkittavakseen. Asiassa oli  kysymys siitä, onko käräjäoikeus menetellyt virheellisesti jättäessään antamatta valitusosoituksen A:lle. Mikäli käräjäoikeuden katsotaan menetelleen virheellisesti, kysymys on myös siitä, mikä vaikutus valitusosoituksen antamatta jättämisellä on ollut A:n muutoksenhakuoikeuden käyttämiselle.

11. Korkein oikeus päätyi sihen, että käräjäoikeudessa oli tapahtunut menettelyvirhe, kun oikeus ei ollut antanut A:lle valitusosoitusta, josta oli ilmennyt valitusajan tarkka päättymispäivä; A:lle ei annettu valitusosoitusta lainkaan. Muutoksenhakuohjeet oli ratkaisua annettaessa A:lle annettu, mutta niissä ei ollut mainintaa valituksen päättymispäivästä. 

12. Korkeimman oikeuden päätös on perusteltu ja itse asiassa ainoa oikea ja hyväksyttävissä oleva ratkaisu asiassa. Perusteluissa viitataan mm. perustuslain oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan 21 §:n 2 momenttiin sekä siihen, miten OK 25 luvun puheena olevia säännöksiä on syytä tulkita, jotta asianosaisen oikeus muutoksenhakuun olisi turvattu. Perustelujen mukaan käräjäoikeuden tulkintaa ei voida pitää asianosaisten yhdenvertaisuuden kannalta hyväksyttävänä. Perustelut on seikkaperäisesti ja taitavasti kirjoitettu, mitä ei voida pitää yllättävänä, sillä kokoonpanon yhtenä jäsenenä on ollut oikeusneuvos Mika Huovila, joka on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi  prosessioikeuden alaan kuuluvalla tutkimuksellaan "Periaatteet ja perustelut" (2003). Huovila haki Helsingin yliopiston dosentiksi, mutta oli iso yllätys, ettei hänen hakemustaan hyväksytty, vaikka molemmat asiantuntijat (Jaakko Jonkka ja allekirjoittanut) totesivat lausunnossaan Huovilan päteväksi.

13. Vaikka tätä ei KKO:n perusteluissa nimenomaisesti mainita, samat moitteet ansaitsee myös A:n valituksen hovioikeudessa ratkaissut kokoonpano. Hovioikeus on kuitannut ei syytä -ratkaisunsa lyhyillä ja mitäänsanottomilla kulissiperusteluilla, joissa todetaan vain, että valitus on tutkittu eikä sitä hyväksytä; kunnon perusteluja hovioikeus ei ole vaivautunut kirjoittamaan. Tämä on perin yllättävää, sillä kyllä hovioikeuden olisi tullut havaita, että käräjäoikeudelle on sattunut selvääkin selvempi menettely- eli oikeudenkäyntivirhe, vieläpä niin tökerö virrhe, että se on johtanut valituksen myöhästymiseen. Asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeitä muotosäännöksiä ei ole lupa tulkita tavalla, joka vaarantaa asianosaisen tosiasiallisen oikeuden saada asia tuomioistuimen eli tässä tapauksessa hovioikeuden tutkittavaksi. 

14. Hovioikeuden kokoonpano on koostunut taitavina pidetyistä tuomareista. Puheenjohtaja Marjatta Möller on ex-oikeusneuvos Gustaf Möllerin vaimo ja Tuomo Antila on aloittanut 1.9. korkeimman oikeuden jäsenenä eli oikeusneuvoksena. Virkaesityksessään tasavallan presidentille toukokuussa korkein oikeus korosti Antilan ansioita. Muistamani mukaan jaoston kolmas jäsen eli Ari Kyllönen on hakenut pari kertaa KKO:n jäsenyyttä.

15. Tuomaritkin ovat toki vain ihmisiä ja, kuten tiedämme, tekeville ja myös korkeille päättäjille sattuu joskus virheitä, joten ei ole sinänsä ihme, että sellaista tapahtuu myös tuomareiden kohdalla. Asianosaisten oikeusturva olisi kuitenkin syytä ottaa tosissaan, tulkintojen pitäisi olla kohdallaan ja perusoikeusmyönteisiä eikä ratkaisuissa tulisi tyytyä mitäänsanomattomien fraasiperustelujen esittämiseen.

16. Enemmän tarkkuutta peliin, arvoisat tuomarit!

674. Kun oikeus tuomioistuinkäsittelyyn ei toteudu

Jutta ja Juncker tapasivat jälleen. Lehtitietojen mukaan Jutan tavaramerkiksi muodostuneesta kultaisesta kaulaketjusta, jossa ovat olleet sydän, risti ja ankkuri, on häipynyt toivoa kuvaava ankkuri. Olisiko Juncker kenties pihistänyt yöllisten neuvottelujen jossakin vaiheessa Jutan ankkurin vai olisiko Jutta antanut toivonsa Junckerille... tai ainakin "toivoa"...Juncker puolestaan näyttää panneen kaiken toivonsa Juttaan...

1. Oikeusturvasta puhutaan usein ja hartaasti. Kysymys on ihmisen oikeuksien toteutumisesta, oikeuden saatavuudesta eli oikeuksiin pääsystä (access to justice). Talonpoikaisjohtaja Jaakko Ilkan sanoin oikeusturvassa on kysymys yksinkertaisesti siitä, "saako maassa oikeutta." Ilkan aikana oikeutta ei saanut eikä annettu, vaan oikeutta oli pakko yrittää hankkia turvautumalla omankädenoikeuteen.

2. Nykyisin asiat ovat onneksi toisin. Omankädenoikeus on kiellettyä, sillä valtiovalta on ottanut huolehtiakseen ihmisten oikeusturvan toteutumisesta. Suomen perustuslakiin on otettu säännöksiä oikeusturvan toteutumisesta. Oikeusturvan toteutumisesta huolehtivat viime kädessä riippumattomat tuomioistuimet. 

3. Perussäännös on perustuslain 21 §:n 1 momentti, jossa vakuutetaan, että "jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesi ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksisaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimeeen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen tutkittavaksi". Oikeuden saatavuus (oikeusturva) on myös kansainvälisin sopimuksin tunnustettu ihmisoikeus. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6.1 artikla takaa jokaiselle oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa tuomioistuimessa. 

4. Suomen perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Julkisen vallan eli valtiovallan on siten taattava jokaiselle myös oikeuksien saatavuus, oikeusturva. Lainsäätäjä on velvollinen säätämään tätä tarkoittavia lakeja ja tuomioistuimet ja muut viranomaiset ovat velvollisia noudattamaan lakia ja tulkitsemaan niitä siten, että mainittu perus- ja ihmisoikeus toteutuu.

5. Ovatko asiat siis hyvin ja kaikki tyytyväisiä oikeusturvaansa, kun kerran perustuslaissa on luvattu, että jokaisen pääsy oikeuksiinsa on valtiovallan erityisessä suojeluksessa? Jokainen tietää vastauksen: käytännössä oikeusturvaa toteutuu, jos on toteutuakseen, vain tietyssä suhteissa ja joidenkin ihmisten tai ihmisryhmien osalta, usein ehkä vasta "kovan väännön" eli oikeustaistelun  tuloksena. On paljon ihmisiä, jotka kokevat, että he eivät heivät ole saaneet oikeutta eikä heidän ole mahdollista sitä saadakaan, koska julkinen valta ole kyennyt tai edes halunnut käytännössä sitä heille turvata. 

6. Jotta oikeusturvaa olisi mahdollista saada, tulisi oikeutta hakevalla ihmisillä olla mahdollisuus ja oikeus päästä tuomioistuimeen (access to court) eli saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tämä oikeus on turvattu perustuslain 21.1 §:ssä, mutta tästä huolimatta on lukuisia tapauksia ja tilanteita, joissa edes tämä perusoikeus ei ole toteutunut eivätkä lainsäätäjä, asianomaiset tuomioistuimet tai ylimmät laillisuusvalvojat ole, perustuslain 22 §:n velvoittavasta säännöksestä huolimatta, tehneet elettäkään mainitun perusoikeuden toteutumiseksi, vaan ne ovat päinvastoin voineet tehdä parhaansa, jotta ihminen eivät pääsisi asiassaan tuomioistuimeen. Kun näin on asian laita, niin silloin on tietenkin turha puhua oikeusturvasta ja oikeuksien toteutumisesta.

7. Mutta annetaanpa puheenvuoro ihmisille eli Viljolle (nimi muutettu), jolta on evätty pääsy tuomioistuimeen ja sitä myöten mahdollisuus saada oikeutta. Viljo kirjoitti minulle näin:

Olen 62-vuotias, neljättä vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä valtion virasta oleva rakennusmestari. Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle työnantajan edustajien pitkään jatkuneen minuun kohdistaman epäasiallisen ja syrjivän kohtelun seurauksena.

Kun työnantaja ei suostunut tunnustamaan menettelynsä lainvastaisuutta eikä suostunut muuttamaan menettelyään, vein asian paikallisen työsuojeluviranomaisen ratkaistavaksi. Siitä on aikaa jo yli 6,5 vuotta. Asiani koski työturvallisuuslain 8 §:n tarkoittaman työnantajan yleisen huolehtimisvelvollisuuden ja 28 §:n tarkoittaman työnantajan toimintavelvollisuuden laiminlyöntiä sekä mm. yhdenvertaisuuslain 6 §:n tarkoittamaa syrjintää. Minulle oli aiheutunut tuolloin jo merkittävää terveydellistä haittaa työnantajan menettelystä.

Perustuslain 21 §: n oikeusturvasäännöksen mukaan minun olisi pitänyt saada asiassa viranomaisen päätös, josta olisin voinut valittaa.

Korkein hallinto-oikeus on odennut vuosikirjapäätöksensä KHO:2008:25 perusteluissa muun ohella, että ”perustuslain tarkoituksena on turvata jokaiselle mahdollisuus säännönmukaiseen muutoksenhakukeinoon eli valitukseen silloin, kun kysymys on muutoksenhakijan perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitetuista oikeuksista ja velvollisuuksista”.

Minun asiaani ei kuitenkaan ratkaissut työsuojeluviranomainen hallintopäätöksellä, vaan tarkastaja tarkastuskertomuksella. Tarkastuskertomukseen ei liitetä valitusosoitusta, vaikka sillä olisi ratkaistu hallintoasia. Vaikka näyttö oli mielestäni aukotonta, tarkastaja tukeutui ratkaisussaan työnantajan antamaan perustelemattomaan ja osittain jopa valheelliseen selvitykseen, eikä nähnyt syytä epäillä rikosta. Tein tutkintapyynnön työnantajastani, mutta poliisi tukeutui päätöksessään työsuojelutarkastajan ratkaisuun, eikä siirtänyt asiaa syyttäjän harkittavaksi. Aivan samanlainen on tilanne nykyäänkin. Esimerkiksi Helsingin poliisi on tänä vuonna pyytänyt työsuojeluviranomaiselta lausuntoa esitutkinnan tarpeellisuudesta.

Hallintolainkäyttölain 4 ja 5.1 pykälät tarkoittavat päätöstä, josta saa valittaa, toimenpidettä, jolla hallintoasia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta. Saman lain 6.1 §:n mukaan ”päätöksestä saa valittaa se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa”. Silti hallinto-oikeudet eivät tutki tuollaisissakaan tapauksissa tarkastuskertomuksista tehtyjä valituksia, vaikka valitus koskisi myös menettelyvirhettä.

Työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annettua lakia (valvontalaki) koskevan hallituksen esityksen (HE 94/2005) yksityiskohtaisissa 2 §:n perusteluissa todetaan, että ”tarkastajalla tarkoitettaisiin työsuojelupiirissä valvonta- ja tarkastustehtävissä toimivaa virkasuhteista henkilöä, jota ei kuitenkaan pidetä työsuojeluviranomaisena”.

Kun kysymys on työntekijän terveyden ja jopa elämisen säilyttämisen edellytyksistä ja sekä perusoikeudesta että ihmisoikeudesta päästä tuomioistuimeen oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa, niin kyse on perustuslain 124 §:n tarkoittamista merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältävistä tehtävistä, joita voidaan antaa vain viranomaiselle.

Työsuojelutakastaja selvittää epäasiallista ja/tai syrjivää kohtelua koskevia asioita kirjallisesti, mutta antaa asiasta tarkastuskertomuksen, ei päätöstä. On selvää, että tuollaisesta menettelystä ei ole säännöstä missään laissa. Jos tarkastaja tulee pintapuolisen selvityksen jälkeen siihen johtopäätökseen, että työnantaja on menetellyt lainvastaisesti, tarkastaja antaa työnantajalle toimintaohjeen. Jos työnantaja ei noudata ohjetta, tarkastaja antaa kehotuksen, ja jos työnantaja ei noudata sitäkään, tarkastaja siirtää asian työsuojeluviranomaisen ratkaistavaksi. Vasta tämän jälkeen työsuojeluviranomainen harkitsee, tekeekö se ilmoituksen poliisille esitutkintaa varten vai ei (valvontalain 50.1 §).

Käytännössä tarkastaja siis antaa työnantajalle ainakin yhden, useimmiten kaksi mahdollisuutta saada armahdus rikoslain 47 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, jos työnantaja edes lupaa ryhtyä selvittämään asiaa.

Tuosta täysin riidattomasti lainvastaisesta menettelystä johtuu, että vain äärimmäisen harvoin työsuojeluviranomaisen asiakkaan asia etenee poliisille saakka työsuojeluviranomaisen kautta. Viimeisen viiden vuoden aikana Uudenmaan työsuojelupiiriin (2007-2009) ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston (ESAVI) työsuojelun vastuualueelle (2010-2011) on tullut yhteensä noin 1 800 asiakasaloitteista yhteydenottoa häirinnästä tai muusta epäasiallisesta kohtelusta (ei koske syrjintää). Niistä yhdessätoista (11) tapauksessa työsuojeluviranomainen on tehnyt ilmoituksen poliisille esitutkintaa varten. Se on keskimäärin 2 ilmoitusta/vuosi. Nämä luvut ovat peräisin ESAVIn julkisista raporteista, ks. esimerkiksi http://www.tyosuojelu.fi/upload/Raportti_TYHY_valvonta_2011.pdf .

Sosiaali- ja terveysministeriön työsuojeluosasto samoin kuin edellinen ja nykyinen sosiaali- ja terveysministeri eivät  ole suostuneet muuttamaan jo pitkään jatkunutta lainvastaista menettelyä. Päinvastoin, nyttemmin on annettu uudet valvontaohjeet, joissa ohjataan tarkastajia menettelemään lainvastaisesti:
http://www.tyosuojelu.fi/upload/Valvontaohje_1_2011-Hairinnan_ja_epaasiallisen_kohtelun_valvonta.pdf .
http://www.tyosuojelu.fi/upload/Valvontaohje_1_2012_Tyosyrjinnan_valvonta.pdf .

Ongelmana on se, että kun tarkastuskertomuksesta ei voi valittaa, voi menettely jatkua kenenkään siihen puuttumatta. Media ei joko halua tai ei uskalla paljastaa ainakin vuoden 1995 hallitusmuodon voimaan tulosta lähtien jatkunutta työsuojeluviranomaisen lainvastaista menettelyä. Kysymys ei ole ainoastaan lainvastaisesta menettelystä ja sen paljastamisesta. Tilastokeskuksen mukaan joka vuosi nimittäin  jää työkyvyttömyyseläkkeelle noin 8 000 suomalaista mielenterveyden häiriöiden (mm. masennus ja stressihäiriöt) vuoksi. Eri lähteiden tietoja yhdistelemällä olen päätynyt arvioon, että heidän joukossaan on 2 500 työpaikkahäirinnän uhria. Siitä, kuinka moni epäasiallisesti ja syrjivästi kohdeltu ajautuu itsemurhaan, kun mistään ei saa apua, en ole tilastoja löytänyt. Epäilemättä heitä on useita kymmeniä vuodessa, mahdollisesti jopa yli sadan. Tiedän omasta kokemuksesta, millaisia seurauksia työpaikkahäirinnän uhriksi joutuminen aiheuttaa uhrille ja hänen läheisilleen. On selvää, että ongelma on huomattavasti laajempi kuin pelkästään työpaikkakiusattujen ongelma. Siitä voidaan joutua maksamaan vielä seuraavankin sukupolven mielenterveyden tai käyttäytymisen ongelmien kautta.

Vallankahvassa olijat eivät kuitenkaan tee asialle muuta kuin pitävät hurskaita juhlapuheita, kuinka työpaikkakiusaamisessa pitää olla nollatoleranssi; http://www.paularisikko.fi/2012/03/21/tyopaikkakiusaamiselle-nollatoleranssi-2  

Työsuojeluviranomaisen menettelyn lainvastaisuuden juuret juontuvat jo 1900-luvun puolelta, jolloin työsuojeluviranomaisen ainoa toimintamuoto oli työpaikoille tehty tarkastus, jolla tarkastettiin koneiden, laitteiden, telineiden, kulkuteiden, työtilojen, sosiaalitilojen, yms. turvallisuutta, terveellisyyttä ja työsuojelulainsäädännön mukaisuutta. Myös nykyinen valvontalaki tarkoittaa työsuojelutarkastuksella "perinteistä" työpaikoille tehtävää tarkastusta (esim. valvontalain 7.3 §).

Kun vuosien mittaan työsuojeluviranomaisen valvottavaksi on tullut uusia lakeja (esim. yhdenvertaisuuslaki) ja vanhoihin lakeihin on tullut uusia pykäliä (esim. työturvallisuuslain 28 §), jotka kohdistuvat välittömästi työntekijän lakisääteisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin mukaan luettuna perus- ja ihmisoikeudet, eivät Stm:n työsuojeluosasto ja alueelliset työsuojeluviranomaiset ole pysyneet kehityksen mukana. Heidän käytössään on edelleen vain yksi ainoa valvontamuoto eli työsuojelutarkastus, vaikka oikeuksia ja velvollisuuksia koskevien hallintoasioiden käsittelyssä ei mitään tarkastusta yleensä tehdäkään.

Valvontalain 3.2 §:n mukaan työsuojeluviranomaisen valvontatoimintaan sovelletaan mm. hallintolakia, ellei toisin säädetä. On riidatonta, että valvontalaissa ei ole annettu erityissäännäksiä hallintoasian käsittelystä. Siksi työsuojeluviranomaisen pitäisi antaa noissa asioissa hallintopäätös, josta voi valittaa.

Hallintoasian selvittäminen kuuluu asian valmistelijalle tai esittelijälle ja asian ratkaisu kuuluu nykyisin useimmiten avin työsuojelualueen johtajalle, joka tulee ratkaista asia esittelystä. Jos hallintoasian ratkaiseminen edellyttää työpaikalle tehtävää tarkastusta, sitä ei tee valvontalain tarkoittama tarkastaja, vaan hallintolaissa mainittu valmistelija tai esittelijä hallintolain 39 §:n nojalla. Jos hallintopäätöksen lisäksi on tarpeen antaa työnantajalle esim. uhkasakko lainvastaisen tilan korjaamisesta, se tapahtuu hallintolain 67 §:n nojalla. Hallintolaki ei tunne viranomaisen toimintaohjetta tai kehotusta.

Työsuojeluviranomaisen jo ainakin 17 vuotta jatkuneen lainvastaisen menettelyn salaamiseksi on valjastettu myös ylimmät laillisuusvalvojat. Kantelin oikeuskanslerille työnantajan, työsuojeluviranomaisen, kihlakunnan poliisin, kihlakunnansyyttäjän ja apulaisvaltakunnansyyttäjän lainvastaisista ja perustelemattomista ratkaisuista asiani käsittelyssä. OIkeuskansleri Jaakko Jonkka ratkaisi asiani yhdeksällätoista (19) sanalla: "Tutustuttuani kanteluun ja sen liiteaineistoon asiassa ei ole tullut esiin sellaista, joka antaisi minulle viranomaistoiminnan laillisuusvalvojana aihetta puuttua asiaan.” Jonkan ratkaisu oli siis täysin perustelematon, koska hän ei pystynyt perustelemaan ratkaisuaan olla määräämättä rikostutkintaa kaikkien niiden viranomaisten ja virkamiesten osalta, jota pyysin kantelussani. Voin vakuuttaa, että kanteluni oli hyvin perusteltu.

Kantelin oikeusasiamiehelle stm:n työsuojeluosaston häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua koskevasta valvontaohjeesta. Oikeusasiamies ei vaivautunut itse ottamaan kantaa asiaan, vaan määräsi esittelijänsä asialle. Oikeusasiamiehensihteeri Juha Niemelän yksin allekirjoittamassa, vastaukseksi nimetyssä asiakirjassa todetaan lähes ainoana perusteena, että ”apulaisoikeusasiamies Pajuoja katsoi kuitenkin, ettei kirjoituksenne perusteella ole ilmennyt hänen toimivaltaansa kuuluvaa lainvastaisuutta…”.

Näin meillä oikeusvaltio Suomessa.

Ystävällisin terveisin Viljo, työkyvyttömyyseläkeläinen työsuojeluviranomaisen toimimattomuuden johdosta
(Platon: Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus)

8. Viljon kirjoituksesta voidaan päätellä, että kentällä perustuslaissa säädetty oikeus oikeusturvaan voi jäädä toteutumatta jo sen vuoksi, että viranomainen tai tuomioistuin, perustslaista piittaamatta, kerta kaikkiaan epää ihmiseltä oikeuden viedä asian tuomioistuimeen, siis sanoo tosiasiallisesti "sinä et saa (et ansaitse saada) oikeutta, me emme päästä sinua tuomioistuimeen oikeuttasi vaatimaan".

9. Hallintolainkäyttölaki lähtee viranomaisten ja hallintotuomioistuinten työn kannalta "nerokkaasta" konstruktiosta, jonka mukaan tuomioistuimeen saa valittaa, mutta vain sillä edellytyksellä, että viranomainen on antanut asiassa päätöksen (hallintopäätös). Jos siis ihmiselle annetussa paperissa lukee alussa sana "päätös", asiasta saa valittaa hallinto-oikeuteen, mutta jos tämä maaginen sana puuttuu paperista, valitusoikeutta ei ole!

10. Tämä vaikuttaa jo sinänsä omituiselta järjestelyltä, mutta tässä ei ole vielä kaikki, sillä kysymyksen siitä, annetaanko asiassa päätös vai ei, ratkaisee asianomainen viranomainen itse. Jos siis viranomainen päättyy ihmisen kannalta kielteiseen ratkaisuun, hän voi samalla, kenties vain itseään suojellakseen, todeta, että niin, ja sinä et sitten myöskään saa valittaa tästä minun kannanotostani oikeuteen, koska kyseessä ei ole päätös (tai minä ainakin kieltäydyn antamasta sinulle pyytämääsi päätöstä). 

11. Tämä tuntuu kummalliselta. Esimerkiksi käräjäoikeuksissa tilanne on toisenlainen, sillä siellä jokainen saa viedä riita-asian tuomioistuimen tutkittavaksi, jos haluaa; mikään viranomainen tai virkamies ei voi sitä estää. Riita-asian kantajalla tulee toki olla järkevä oikeudellinen intressi, jotta oikeus ottaa asian tutkittavaksi, mutta tämän kysymyksen ratkaisee tuomioistuin, ei mikään viranomainen etukäteen. Asianosainen pääsee riita-asiassa periaatteessa aina käräjäoikeuteen ja sen antamasta tuomiosta tai lopullisesta päätöksestä saadaan riita- ja rikosasiassa valittaa hovioikeuteen. 

12. En ota kantaa Viljon tapaukseen, mutta yleiseltä kannalta on syytä hieman lähemmin tarkastella, mitä käsitteillä "päätös" ja "valitusoikeus" hallintolainkäyttölaissa oikeastaan tarkoitetaan? HLL 5 §:n mukaan "päätöksellä, josta saa valittaa, tarkoitetaan toimenpidettä, jolla asia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta". Valitusta ei kuitenkaan saa tehdä "hallinnon sisäisestä määräyksestä, joka koskee tehtävän tai muun toimenpiteen suorittamista". HLL 6.1 §:n mukaan päätöksestä saa valittaa "se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa".

13. Mainitut käsitteet ovat melko tulkinnanvaraisia. Mutta todella kummalliseksi asian tekee se, että asianomainen virkamies, jonka puoleen ihminen on asiassaan kääntynyt, voi torjuessaan pyynnön tietyn toimenpiteen suorittamisesta samalla evätä ihmiseltä valitusoikeuden yksinkertaisesti niin, että hän kieltäytyy antamasta tälle ratkaisustaan tai toimenpiteestään päätöstä. Minusta asiasta pitäisi säätää laissa niin, että viranomaisen on annettava päätös aina, jos ihminen sitä pyytää, jolloin kysymyksen valitusoikeudesta ja valittajan oikeudellisesta intressistä ratkaisisi tuomioistuin, ei toimenpiteestä päättänyt virkamies tai viranomainen. 

14. Pääsy tuomioistuimeen ja sen vuoksi myös oikeusuojan saatavuus hallintoasioissa jää mainitusta epäkohdasta johtuen ilmeisesti toteutumatta lukuisissa tapauksissa ja asiaryhmissä. Tämä ongelma on kyllä havaittu jo kauan sitten, mutta sen korjaamiseksi ei vain ole "jostakin syystä" välitetty tehdä mitään konkreettista.

15. Esimerkiksi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea, jossa olin itsekin mukana, mainitsi mietinnössään (KM 2003:3) useassa kohdin sanotusta epäkohdasta, mutta kuitenkin vain iköän kuin ohimennen (Komitean kuului sekä yleisten tuomioistuinten että hallintotuomioistuinten edustajia; jälkimmäiset laativat käytännössä kaikki hallintolainkäyttöä koskevat kannanotot.) Mietinnön tiivistelmässä todetaan, että komitea on kiinnittänyt huomiota oikeusturvan mahdollisiin "katvealueisiin" hallintoasioissa (s. 18-19). "Eräs mahdollinen oikeusturvan katvealua on tilanne, jossa hallintoviranomainen ei ole tehnyt sitovaa hallintopäätöstä". Ja edelleen: "Lisäksi olisi harkittava, tulisiko hallintoriita-asiana voida saattaa vireille hakemus, jossa hakija vaatii oikeuksiensa toteuttamista silloin kun hallintoviranomainen viivyttelee päätöksen tekemistä tai ei tee lainkaan päätöstä".

16. Komitean mukaan mainitun epäkohdan korjaamista on "harkittava". Myöhemmin mietinnössä todetaan (s.128-129), että kun hallintolainkäytön oikeusturvajärjestelmä jäsennetään hallintopäätöskeskeisesti, suomalaisessa keskustelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle hallintolainkäytön ja hallintotoiminnan tuomioistuinkontrollin rooli esimerkiksi silloin, jos  viranomainen viivyttelee päätöksenteossa. Tällöin asianosainen ei saa päätöstä, josta hän voisi tehdä valituksen. Sama koskee tilannetta, jossa yksilön pääsy oikeuksiinsa edellyttäisi viranomaiselta muuta toimintaa kuin muodollisten hallintopäätösten tekemistä. Mietinnössä viitataan professori, nykyisin KHO:n hallintoneuvos, Outi Suvirannan artikkeliin "Oikeuskeinoista viranomaisen passiivisuutta vastaan" (Lakimies 6/2002 s. 914-937).  Artikkelissa päädytään siihen, että hallintotoiminnan tuomioistuinkontrolliin saattaa jäädä ongelmallisia katvealueita, minkä vuoksi lainsäädännöstä tulisikin käydä selkeästi ilmi, mitkä oikeussuojakeinot ovat käytettävissä eri passiivisuustilanteissa.

17. Tällaista iänikuista "sievistelyähän" se on aina ollut, tämä suomalainen oikeuskirjallisuus ja lainvalmistelu! Asioista ei haluta käyttää edes oikeita nimiä eikä puhua selkokielelllä, vaan tyydytään vain jonkinlaiseen hymistelyyn, sievistelyyn ja ongelmien vähätttelyyn tyyliin "saattaa muodostua oikeusturvan kannalta ongelmallisia katvelualeita" jne. Pitäisi nostaa kerrankin kissa pöydälle ja rykäistä, että perkele, asiat ovat (myös) tässä suhteessa kerrassaan päin helvettiä, eivätkä ihmiset silti saa oikeussuojaa kelvottomia viranomaisia vastaan!

18. Tämä sama sievistely ja "katvealueista" puhuminen on jatkunut myös kymmenen viimeisen vuoden aikana, kun oikeusministeriön monen monet työryhmät ja toimikunnant ovat yrittäneet pakertaa esitystä uudesta hallintolainkäyttölaista. Uudessa laissa olisi mahdollista korjata monien muiden epäkohtien ohella myös nyt esillä oleva epäkohta selvällä lakitekstillä niin, että Viljo ja lukuisat muut hänen kanssaan yhtä kurjassa asemassa olevat ihmiset pääsisivät vihdoin oikeuksiinsa ja saisivat asiansa riippumattoman tuomioistuimen tutkittavaksi.

19. Oikeusministeriö asetti syyskussa 2007 hallintolainkäytön kehittämistä varten toimikunnan sekä toimikuntaa avustamaan työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin tarkastella oikeussuojakeinoja tilanteissa, joissa hallintoviranomainen on laiminlyönyt hallintopäätöksen tekemisen tai hallintopäätöksen tekeminen on viivästynyt. Työryhmä sai nimen passiivisuustyöryhmä ja sen puheenjohtajaksi määrättiin professori Matti Niemivuo ja työryhmän yhtenä jäsenenä oli edellä mainittu Outi Suviranta.

20. Mitä työryhmä sai sitten aikaan? Työryhmän mietintö on yllättävä, sillä sen esipuheessa mainitaan, että työryhmä on tarkastellut esityksessään ainoastaan tilanteita, joissa viranomainen ratkaisee hallintopäätöksellä asianosaisen vireillepaneman asian, joka koskee asianosaisen oikeutta, etua tai velvollisuutta. Toisin sanoen työryhmä rajasi, vaikka sitä kutsutiin nimenomaan passiivisuustyöryhmäksi, toimeksiantonsa vastaisesti työnsä ja ulkopuolelle kokonaan varsinaisen "passiivisuusasian" eli tilanteen, jossa hallintoviranomainen ei anna asiansoasielle tämän pyytämää päätöstä. 

21. Todella hämmästyttävää passiivisuutta tältä passiivisuustyöryhmältä, harvoin on sentään tällaista tullut näissä yhteyksissä vastaan! Työryhmä perusteli sanottua merkittävää rajaustaan väitteellä, jonka mukaan ko. tilanteissa "asianosainen voi yleensä saattaa oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskevan erimielisyyden tuomioistuimessa tutkittavaksi hallintoriitamenettelyssä".Tämä ei kuitenkaan taida pitää paikkaansa, vaan asia lienee kyllä "yleensä" niin, että hallinto-oikeus ei ota sanotunlaista asiaa eli ns. passiivisuuskannetta käsiteltäväkseen edes hallintorita-asiana.

22. Vuona 2011 valmistui vihdoin ja viimein oikeusministeriön asettaman ns. prosessityöryhmän mietintö oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (OM 4/2011); tyröryhmän puheenjohtajana toimi professori Olli Mäenpää, jäseniä työryhmässä oli pitkälti toistakymmentä, muun muassa KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori. x) Lausuntokierroksen jälkeen kyseinen hallintolainkäytön uudistamistyö on kuitenkin jäänyt lepäämään, sillä työryhmän mietinnön perusteella hallitus ei ole antanut eduskunnalle asiaa koskevaa lakiesitystä. - x) Oikaisu 29.11.-12: Pekka Vihervuori ei ollut työryhmän jäsenenä. KHO:n jäsenistä työryhmään kuuluivat hallintoneuvokset Matti Pellonpää ja Riitta Mutikainen.

23. Prosessityöryhmän mietinnön mukaan mitkään perusasiat eivät tulisi hallintolainkäytössä muuttumaan. Tässä yhteydessä on syytä todeta vain se, että mietinnön mukaan valitusoikeus hallinto-oikeuteen kytkettäisiin edelleen nykyisellä tavalla viranomaisen tekemään hallintopäätökseen ja päätös taas annettaisiin samanlaisilla kriteereillä kuin nykyisinkin. Mikään ei tulisi siten muuttumaan, vaan viranomainen päättäisi edelleen itse, saako ihminen valittaa virkamiehen tai viranomaisen tekemästä ratkaisusta tai toimenpiteestä. Viljon ja muiden hänen kaltaistensa oikeusturvaa kaavailtu uusi laki ei parantasi karvan vertaa. Lakiehdotuksen suppeissa yleisperusteluissa en ole huomannut mainintaa passiivisuuskanteesta tai -hakemuksesta, jonka ihmisen pitäisi kaiken järjen mukaan voida nostaa tuomioistuimessa, jos viranomainen ei suostu antamaan asiassa hallintopäätöstä. 

24. Kauniit lupaukset "oikeusturvassa olevien katvealuiden" kartoittamisesta ja korjaamisesta ovat siis jääneet pelkäksi puheeksi. Mutta ovathan niiden esittäjät toki päässeet KHO:n jäseneksi, dekaaneiksi tai muihin korkeisiin virkoihin, palkittu kunniantohtorin titteleillä, korkeilla kunniamerkeillä ja ties millä muilla vastaavilla kunnianosoituksilla.

25. Olisiko apua sitten saatavissa Euroopasta, jos oikeutta ei kotimaassa saa?  Suomi on Euroopan unionin jäsenvaltio ja jäsenvaltion velvollisuuksiin kuuluu huolehtia Euroopan unionin oikeuden tehokkaasta toimeenpanosta omassa oikeudenkäyttöpiirissään. EU:lla on lainsäädäntövaltaa niillä aloilla, joilla jäsenvaltiot ovat sille toimivaltaa antaneet. EU-oikeudella on pääsääntöisesti etusija kansalliseen lainsäädäntöön nähden. EU-oikeus voi myös vaikuttaa kansallisen lainsäädännön tulkintaan ja soveltamiseen.

26. Unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava mainitussa artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Sanottu kohta perustuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaan, mutta sen suoja on tätä laajempi, sillä siinä turvataan oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin nimenomaan tuomarin ja tuomioistuimen edessä, kun sitä vastoin EIS 13 artiklan edellyttämä tehokas oikeussuojakeino voi olla myös muun viranomaisen kuin tuomioistuimen edessä tapahtuvaa.

27. Huomioon on otettava myös Euroopan neuvoston suosituksissa lausutut suuntaviivat. Vuonna 2004 annettu suosituksessa (Recommendation (2004)20 of the Commitee of Ministers to member states on judical review on administrative acts) vaaditaan, että kaikki hallinnon toimet ("adminstrative act) on voitava saattaa tuomioistuimen tai muun lainkäyttöelimen kohteeksi. Hallinnon toimella tarkoitetaan suosituksen nimenomaisen säännöksen mukaan sekä aktiivisia että passiivisia hallinnon toimia sekä päätöksenteossa että muussa toiminnassa. 

180. KKO poisti jälleen väärän tuomion (KK0 2009:84)

Korkeimpaan oikeuteen jonotettiin avointen ovien päivänä 3.10.-09

1. Otsikko on suoraan tämänpäiväisestä Helsingin Sanomista (sivu A 8) lukuun ottamatta sulkeissa olevaa ennakkopäätöksen numeroa.

2. Korkein oikeus joutui eilen 27.10. antamallaan ennakkopäätöksellä KKO 2009:84 poistamaan hovioikeuden vuonna 1999 antaman tuomion, koska menettely, jossa hovioikeus tuomionsa langetti, rikkoi keskeistä ihmisoikeutta eli valittajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jutun valittaja joutui kääntymään asiassaan ensin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoleen, joka tuomiossaan 12.4.2007 (A v. Suomi) totesi kyseisen ihmisoikeusrikkomuksen. Tämän jälkeen valittaja A haki KKO:lta (uudelleen) hovioikeuden tuomion poistamista kanteluteitse. Tässäkään tapauksessa rikosjutun asianosainen siis "ei saanut maassa oikeutta,"vaan hänen piti "hankkia" sitä Euroopasta.

3. Lehtiotsikossa mainitaan hieman pienemmillä kirjasimilla, että "Oikeus ei itsekään ensin antanut valituslupaa." Tällä tarkoitetaan sitä, että kyseinen rikosjuttu eteni jo vuoden 1999 loppupuolella valituslupahakemuksena KKO:een. Valituslupahakemus perustui jo tuolloin niin sanottuun kanteluperusteeseen eli siihen, että hovioikeus oli tehnyt asiassa karkean menettelyvirheen, kun se oli tuominnut käräjäoikeudessa vapauttavan tuomion saaneen syytetyn vankeusrangaistukseen velallisen epärehellisyydestä varaamatta hänelle hovioikeudessa asianmukaista tilaisuutta saada puolustautua syytettä vastaan. KKO kuitenkin epäsi 31.1.2001 antamallaan päätöksellä - ilman minkäänlaisia perusteluja - hakijan pyytämän valitusluvan, jolloin Helsingin HO:n 22.6.1999 valittajalle velallisen epärehellisyydestä antama langettava tuomio jäi voimaan.

4. Miten niin "jälleen?" No, annas kun selitän (Let me be clear). - Vain viikkoa aiemmin eli 22.10.2009 KKO joutui ennakkopäätöksellään (KKO 2009:80) purkamaan Kari Uotille kuluvan vuoden huhtikuussa antamansa langettavan rikostuomion, jonka se totesi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ja ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännön vastaiseksi. Olen selostanut KKO:n ratkaisua ja EIT:n ratkaisukäytäntöä blogissani /

5. Mistä tarkemmin ottaen tässä uudessa ratkaisussa on kysymys? Ihmisoikeustuomioistuin on mainitussa ratkaisussaan 12.4.2007 (A v. Suomi) todennut, että Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 22.6.1999 suullista käsittelyä asianomaisen syytekohdan (velallisen epärehellisyys) osalta toimittamatta ja näyttöä (pelkästään käräjäoikeuden tuomion ja muun kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston nojalla) arvioituaan muuttanut A:lle syytteen hylkäävää käräjäoikeuden tuomiota katsonut A:n syyllistyneen rikokseen sekä korottanut hänelle tuomittua ehdollista vankeusrangaistusta. EIT:n mukaan asian lopputulos, joka oli tullut A:lle yllätyksenä, huomioon ottaen oikeudenmukainen oikeudenkäynti olisi kuitenkin edellyttänyt, että A olisi saanut tilaisuuden syytteen riitauttamiseen hovioikeuden suullisessa käsittelyssä, jota siis nyt ei lainkaan sanotun syytekohdan osalta toimitettu. EIT katsoi, että hovioikeuden menettely oli EIS 6.1 artiklan vastainen ja velvoitti Suomen valtion suorittamaan A:lle vahingonkorvausta 3 000 euroa korkoineen.

6. EIT:n päätöksen mukaan hovioikeus oli siis menetellyt virheellisesti eivätkä virheet olleet suinkaan mitään pikkuvirheitä, vaan koskivat aivan keskeisiä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtejä: a) asianosaisen kuulemista (kuulemisperiaatetta), b) oikeutta sada puolustautua rikossyytettä vastaan ja c) suullisen käsittelyn toimittamatta jättämistä.

Kuulostaa todella vakavalta, mutta sellaista tämä oikeudenkäynnin "oikeudenmukaisuus" nyt vain on Suomessa ollut - KKO:n luvalla ja siunauksella useimmiten sitä paitsi!

7. Oikeuskirjallisuudessa on - itsekin olen saarnannut näistä teemoista jo parikymmentä vuotta - toki yritetty kiinnittää tuomareiden ja tuomioistuinten huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin, mutta puheet ovat yleensä kaikuneet kuuroille korville, kuten tästäkin ratkaisusta selvästi näkyy. Hovioikeudet ja KKO, oikeusministeriön virkamiesten ja oikeusministereiden (Johannes Koskinen, Leena Luhtanen, Tuija Brax jne.) suosiollisella myötävaikutuksella, ovat kiinnittäneet päähuomionsa lähestulkoon kokonaan oikeudenkäynnin tehokkuuteen ja siihen, miten valitusten tekoa käräjäoikeudesta hovioikeuteen voitaisiin estää ja valituksia seuloa.

8. Ne ja he ovat joko sokeita tai sitten ymmärtämättömiä, sillä he eivät ole nähneet - olleet näkevinään - tai ymmärtäneet, että vakavin puute suomalaisessa järjestelmässä ei ole suinkaan käsittelyn hitaus ja tehokkuuden puute, vaan nimenomaan oikeusvarmuuden ja menettelyn oikeudenmukaisuuden puuttuminen. Se ei tietenkään parane sillä, että kielletään valittaminen hovioikeuteen kokonaan tai rajoitetaan sitä tuntuvasti! Mutta tällainen hanke on jälleen kerran parasta aikaa eduskunnan valiokuntien käsiteltävänä.

9. Toki käsittelyn joutuisuudessakin on omat pulmansa ja Suomi on saanut EIT:ltä eniten huomautuksia juuri siitä syystä, mutta oikea lääke hitauden korjaamiseen ei tietenkään ole valitusoikeuden tuntuva rajoittaminen tai supistaminen, sillä sen myötä menetettäisiin loputkin takeet oikeusvarmuudesta ja päätösten oikeellisuudesta. Jos valitusoikeutta näyttökysymysten osalta hovioikeuteen rajoitetaan nyt hallituksen esityksessä ehdotetulla tavalla, on varmaa, että valitukset a) KKO:een ja b) ihmisoikeustuomioistuimeen tulevat lisääntymään merkittävästi. -

10. On outoa, että jopa Suomen Asianajajaliitto ja sen kantaviin voimiin kuuluva asianajaja Markku Fredman kannattavat ehdotettua valitusoikeuden rajoittamista hovioikeuteen. Toki AA-liitto ja Fredman ovat sikäli oikeassa, että käräjäoikeuksien kokonpanoja tulisi vahvistaa ja prosessin painopistettä siirtää tämän avulla nykyistä enemmän käräjäoikeuksiin. Mutta eihän valitusoikeutta hovioikeuteen pidä mennä pakolla rajoittamaan ennen kuin tämä käräjäoikeuksien vahvistaminen on käytännössä toteutunut niin, että sen voi havaita myös käytännössä! Tunnen sen verran hyvin käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien käytäntöjä ja ratkaisuja, että voin perustellusti väittää, että kaavailtu ja nyt jo eduskunnan käsiteltävänä oleva valitusoikeuden rajoittaminen valituslupamenettelyn avulla hovioikeudessa on ainakin näyttökysymyksen osalta virheratkaisu, joka heikentää ihmisten oikeusturvaa. - No, nyt tuli taas saarnattua, vaikkei tätä juttua aloitellessa ollut tarkoitus!

11. KKO totesi eilisessä ratkaisussaan (KO 2009:84), että EIS ei sellaisenaan velvoita jäsenvaltioita huolehtimaan siitä, että EIT:n toteamat ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat loukkaukset johtaisivat (automaattisesti) lainvoimaisten kansallisten tuomioiden poistamiseen tai purkamiseen. Ylimääräisen muutoksenhaun eli siis tuomionpurun (Kari Uotin tapauksessa oli kyse tuomionpurusta) ja tuomiovirhekantelun (tässä uudessa tapauksessa oli kyse juuri kantelusta menettelyvirheen perusteella) edellytyksiä on kussakin tilanteessa arvioitava jäsenvaltion kansallisen oikeuden pohjalta, todetaan KKO:n perusteluissa.

12. KKO:n enemmistö päätyi siihen, että hovioikeudessa oli tapahtunut sellainen oikeudenkäyntivirhe, jota tarkoitetaan tuomiovirhekantelua koskevassa kansallisessa laissa eli oikeudenkäymiskaaren (OK) 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa. Toisin sanoen kyseinen virhe tai virheet konstituoivat sekä EIS 6.1 artiklan rikkomisen että OK 31:1:n 4 kohdan tuomiovirheen. OK 31:1:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan poistaa tuomiovirheen perusteella, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut menettelyvirhe, jonka voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen; pikkuvirheiden takia lainvoimaista tuomiota ei siis poisteta. KKO siis poisti Helsingin HO:n 22.6.1999 antaman tuomion numero 1847 kysymyksessä olevilta osin ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi.

13. KKO:ssa oli äänestys 3-2. Enemmistön muodostivat oikeusneuvokset Lehtimaja, Rautio ja Esko. Vähemmistöön jäivät oikeusneuvokset Sippo ja Häyhä, jotka esittämillään perusteilla katsoivat, että tuomion poistamiseen ei ollut aihetta. Vähemmistön perusteluissa on minusta lyhyesti luonnehdittuna kyse eräänlaisesta pilkunviilauksesta, joka ei ainakaan minua vakuuttanut. Sipon ja Häyhän lähtökohtana oli, että lainvoimainen tuomio pysyy ja että tuomion poistaminen myöhemmin ilmi tuleen virheen johdosta tulee olla poikkeuksellista. Sippo ja Häyhä katsoivat, että kyseisessä tapauksessa hovioikeuden virheen ei voida otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen.

14. KKO:n enemmistön ja vähemmistön kannat poikkeavat siis lähinnä siinä suhteessa, miten OK 31:1:n 4 kohdan säännöstä virheen vaikutuksesta ("otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen") on tulkittava. Enemmistö saattoi nojautua oman kantansa tueksi aiempaan prejudikaattiin eli ennakkopäätöksen KKO 1995:95. Tuon ratkaisun sisältämän oikeusohjeen mukaan lainkäyttöä kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on tärkeätä, että OK 31 luvun 1 §:n 4 kohdan määräystä oikeudenkäyntivirheen vaikutuksesta jutun lopputulokseen ei tulkita ahtaasti. - Tämä oikeusohje on, kuten olen jo kirjassani Lainkäyttö (1995) esittänyt, täysin perusteltu, ja on paikallaan, että se on tullut nyt uudelleen KKO:n perusteluissa nimenomaan noteeratuksi.

15. Valittaja A:n piti siis hakea oikeutta kolme kertaa "kaikkein korkeimmista", ennen kuin hän pääsi oikeuksiinsa: ensin valituslupahakemus KKO:lle vuonna 1999, sitten valitus EIT:lle vuonna 2001 ja vihdoin kanteluhakemus KKO:lle vuonna 2007. Kuulostaako helpolta?

16. Mutta miksi KKO ei jo A:n valituslupahakemusta vuonna 1999 käsitellessään todennut hovioikeuden menettelyssä tapahtuneita virheitä? Kyse ei ole siitä, etteikö A olisi kiinnittänyt virheisiin huomiota valituslupahakemuksessaan, sillä oletan ilman muuta, että A perusti hakemuksensa jo tuolloin nimenomaan siihen, ettei häntä kuultu hovioikeudessa asianmukaisella tavalla. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö KKO:lla olisi ollut lain mukaan oikeus ja mahdollisuus myöntää valituslupaa ja ottaa asiaa tutkittavakseen, sillä laissa (OK 30:3) mainitaan yhtenä valitusluvan myöntämisen perusteena juuri niin sanottu kantelu- ja purkuperuste.

17. KKO presidentti Pauliine Koskelo selittää tämänpäiväisessä Hesarissa syyksi sen, että "valituslupajärjestelmän tarkoituksena ei ole systemaattisesti virheiden etsiminen hovioikeuden tuomioista, vaan että valituslupia annetaan (JV: alle kymmenessä prosentissa hakemuksista) lähinnä juttuihin, joista saa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle."

18. Koskelon selitys ontuu. Kun valituslupa myönnetään ns. ennakkopäätösperusteella, on kyse Koskelon mainitsemasta tarpeesta saada ja antaa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle. Mutta kuten sanottu, valituslupa voidaan OK 30:3:n nojalla myöntää myös niin sanotulla kantelu- ja purkuperusteella eli silloin, kun valitusluvan myöntämiseen "on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäyntivirheen tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava." Lupa voidaan sanotulla perustella siis myöntää, vaikka asiassa annettavalla ratkaisulla ei olisikaan välitöntä ennakkopäätösarvoa; luvan myöntämiseen siis riittää, että asiassa on ilmeisesti tapahtunut sellainen virhe, jonka nojalla tuomio voitaisiin poista tai purkaa.

19. KKO:n pitää kyllä maan ylimpänä tuomioistuimena kyetä tunnistamaan valituslupavaiheessa ilmiselvät oikeudenkäynti- eli tuomiovirheet, jotka valituksenalaista hovioikeuden ratkaisua rasittavat. Tätä on ilman muuta pidettävä lähtökohtana varsinkin silloin, kun valituslupahakemuksessa nimenomaan pyydetään valituslupaa juuri kantelu- tai purkuperusteella! Tässä tapauksessa KKO ei ilmeisesti 31.1.2001 A:n valituslupahakemuksen hylätessään "jostakin syystä" tunnistanut selvää tuomiovirhettä.

20. KKO hylkäsi A:n valituslupahakemuksen 31.1.2001 kokoonpanossa, johon kuuluivat jäseninä oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Kati Hidén, esittelijänä oli Reima Jussila. - Valituslupahakemus voidaan ratkaista myös kolmen jäsenen kokoonpanossa. KKO on itse aiemmin esittänyt muutettavaksi lakia niin, että "selvissä tapauksissa" valitusluparatkaisun KKO:ssa voisi tehdä myös yksi jäsen. - Tämän tapauksen valossa täytyy vain toivoa, ettei KKO:n sanottu toive lainmuutoksesta toteutuisi.

21. Uoti-ratkaisun yhteydessä todettiin, että tapaus oli ensimmäinen, jolloin KKO purkaa oman tuomionsa. Sanoisin, että asiallisesti myös tässä nyt selostetussa tapauksessa KKO joutui poistamaan oman päätöksensä, vaikka muodollisesti poistaminen kohdistuikin hovioikeuden tuomioon. Olihan KKO:lla mahdollisuus jo vuonna 2001 tunnistaa asiassa tapahtunut selvä tuomiovirhe, mutta tuolloin KKO hylkäsi valituslupahakemuksen ja juuri sen vuoksi A joutui menemään ensin ihmisoikeustuomioistuimeen ja hakemaan sen jälkeen hovioikeuden tuomion poistamista koska KKO ei vuonna 2001 sitä poistanut. - Tuliko tämä nyt varmasti selväksi? Siis se, että tässäkin tapauksessa KKO joutui faktisesti poistamaan aiemman oman tuomionsa.

22. Yksi asia vielä. KKO ei vakiintuneen käytäntönsä mukaan perustele valitusluvan hylkääviä ratkaisujaan mitenkään. Kun valituslupahakemus hylätään, ihminen tai yritys saa KKO:sta yhden sivun mittaisin paperin, jossa todetaan lakonisesti: Valituslupaa ei myönnetä." Ei siis minkäänlaisia perusteluja sille, miksi lupaa ei voitu myöntää. Olen monta kertaa puuttunut myös tähän epäkohtaan ja mielestäni osoittanut, että KKO:n käytäntö ei perustu lakiin; jopa perustuslaissa (21.2 §) korostetaan asianosaisen oikeutta saada asiassaan perusteltu päätös, ja tämä kuuluu olennaisena osana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksiin.

23. Mitään ei kuitenkaan tässä(kään) suhteessa tapahtunut, ei edes sitä, että prosessilakiin (OK) olisi otettu nimenomainen säännös siitä, että KKO:n ei tarvitse perustella valitusluparatkaisujaan; tätähän voitaisiin kohtuudella pitää jonkinlaisena vähimmäisvaatimuksena. KKO:n jäsenet vain selittelevät tyylilleen uskollisina, että "noh, eiväthän päätöksen perustelemispykälät nyt sentään meidän valituslupapäätöksiämme koske." En ole vieläkään päässyt näistä puheista ja "perusteluista" selvyyteen, miksi laki ei koskisi KKO:ta.

24. Oikeusneuvos Lauri Lehtimaja yritti 1990-luvulla Eduskunnan oikeusasiamiehenä toimiessaan korjata tilannetta ja ehdotti, että KKO voisi ryhtyä perustelemaan ainakin merkittävimpiä valitusluparatkaisujaan. Tämä ehdotus otettiin KKO:ssa vastaan syvän ja pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Ja niinhän siinä siten kävi, että Lauri Lehtimajasta ei tullut Olavi Heinosen jälkeen KKO:n presidenttiä, vaan KKO esitti virkaan lähestulkoon yksimielisesti Leif Sevónia, joka myös virkaan nimitettiin.